Batman: Knightfall Part 1: Knightfall (2026) - elokuva-arvostelu

BATMAN: KNIGHTFALL PART 1: KNIGHTFALL

Ohjaus: Jeff Wamester

Näyttelijät: Anson Mount, Jack Griffo, Michael Mando, Pablo Schreiber, Jessica Camacho, Toks Olagundoye, Bruce Boxleitner, Jason Flemyng, David Dastmalchian, Mick Wingert, Andrew Morgado, Jeff Bennett, Bayardo de Murguia ja Adriana Isabel

Genre: animaatio, toiminta

Kesto: 1 tunti 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Batman: Knightfall Part 1: Knightfall perustuu DC Comicsin Lepakkomies-sarjakuvatarina Knightfalliin, joka julkaistiin vuosina 1993 ja 1994. Lokakuussa 2025 New Yorkin Comic Conissa ilmoitettiin, että sarjakuva olisi kääntymässä animaatioelokuvien muotoon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt trilogian ensimmäinen osa, hieman hassusti nimetty Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on julkaistu. Itse olen tiennyt sarjakuvasta ja sen merkittävimmästä tapahtumasta jo vuosikaudet, mutten ole koskaan lukenut sitä, vaikka se on monesti houkutellut sarjakuvakauppojen hyllyillä. Kun sain kuulla leffasovitusten olevan tulossa, aloin odottaa niitä positiivisin mielin ja heti kun huomasin Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin saapuneen vuokrattavaksi, pistin sen pyörimään.

Arkhamin mielisairaalan vangit pääsevät vapaaksi, mutta he eivät jää Batmanin isoimmaksi murheenaiheeksi, sillä Gothamiin on saapunut uusi vihollinen, joka voi käydä niin kaupungin kuin sen viittasankarin turmioksi.

Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin kuvaus nimikkosankaristaan Batmanista, eli miljonääri Bruce Waynesta (äänenä Anson Mount) on sieltä hieman synkemmästä päästä. Ensiksi hänen ottopoikansa Dick Grayson, eli ensimmäinen Robin hylkäsi hänet, sitten toinen Robin, eli Jason Todd kuoli ja nyt hän ei tunnu tietävän, mitä tehdä uusimman Robinin, Tim Draken (Jack Griffo) kanssa. Syyllisyyden tunne ja unettomat yöt alkavat vihdoin käydä Brucen voimille ja hänestä on tullut kömpelömpi Batmanina, ottaen usein itsekin osumaa. Asiathan vain pahenevat, kun joku vapauttaa kaikki Arkhamin mielisairaalan vangit, jotka Batman on vuosien varrella passittanut tiilenpäitä lukemaan. Hahmon kuvaus on väkevä ja on kiinnostava nähdä tutusta yön ritarista tällaista uupunutta puolta. Tim Drake on myös oivallinen, joskin vielä tässä ensimmäisessä osassa ei päästä kaivamaan kunnolla syvemmältä siitä, miten nuorukainen näkee asemansa jo kolmantena Robinina.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Brucen uskollinen hovimestari Alfred (Simon Templeman), poliisikomisario Gordon (Bruce Boxleitner), etsivä Montoya (Jessica Camacho), päänsisäisten demoniensa kanssa kamppaileva Azrael (Pablo Schreiber), sekä Gothamin kaupunkiin saapunut uusi supervihollinen Bane (Michael Mando), joka aikoo haastaa Batmanin niin älyllisesti kuin raa'assa voimassa. Kun Batman esitetään jo valmiiksi väsyneenä, Bane tuntuu saman tien ylivoimaiselta vastukselta, rakentaen hyvää jännitettä aina saapuessaan ruudulle.

DC:n animaatioelokuvien taso on ollut mielestäni varsin ailahtelevaa ja näkemistäni leffoista suuri osa on ollut korkeintaan keskinkertaisia. Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on kuitenkin selvästi sieltä paremmasta päästä. Vaikka kyseessä on tosiaan vasta trilogian avausosasta ja kestoa on vain noin tunti ja vartti, jo tämä avausosa ehtii kertoa väkevän ja synkeän tarinan näistä tutuista hahmoista. Kuten jo totesin, on erittäin kiinnostavaa nähdä omanlaisensa työuupumuksen partaalla oleva Batman, jonka alter ego Bruce Wayne käy jopa terapiassa juttelemassa vaikeista tunteistaan - toki peitellen sitä suurta salaisuuttaan. Hyviä ovat myös kohtaukset Batmanin ja Tim Draken välillä, joissa painaa aiempien Robinien kohtalot.

Mutta kaikista mielenkiintoisinta seurattavaa on kuitenkin Banen tarina, joka kerrotaan ytimekkäästi lapsuudesta lähtien. Banen elämä on ollut lievästi sanottuna rankkaa syntymästä asti ja miehen raivoa voi helposti ymmärtää. Hänen saapumistaan ja kohtaamista Batmanin kanssa rakennellaan myös tehokkaasti läpi keston ja kun tämä suunnilleen omakotitalon kokoinen äijä ottaa yhteen jo valmiiksi rikkinäisen viittasankarin kanssa, on luvassa yksi jännittävimmistä tappeluista, jonka Batmanin on nähty käyvän. Sarjakuvien ystävät toki tietävät, kuinka tarinassa käy, mutta lopetus vetää silti hiljaiseksi ja loppuvuodesta ilmestyvää Batman: Knightfall Part 2: Knightquestia (2026) jää odottamaan malttamattomana.

Visuaalisestikin elokuva on pääasiassa mainio, vaikka ajoittain hahmot ovatkin hieman jäykkiä liikkeissään. Animaatiojälki on muuten oivallista, matkien osittain sarjakuvista tuttua tyyliä. Elokuva ei ole onneksi vain teemoiltaan tumma, vaan se on myös visuaalisesti synkeä ja vaikka kyse onkin animaatiosta, mitään koko perheen kivaa Lepakkomies-piirrettyä on turha odottaa. Jo ensiminuutit ovat veriset ja menohan vain äityy brutaalimmaksi loppua kohti. Värien käyttö on taitavaa ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu John Jennings Boydin ja Eric V. Hachikianin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman: Knightfall - Part 1: Knightfall, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, Warner Bros. Animation

Arvostelu: Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010)

TRON: PERINTÖ

TRON: LEGACY

Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Garrett Hedlund, Jeff Bridges, Olivia Wilde, Bruce Boxleitner, James Frain, Michael Sheen, Beau Garrett, Jeffrey Nordling ja Cillian Murphy
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Lisbergerin tieteiselokuva Tron (1982) ei ollut ilmestyessään iso menestys, mutta se nousi vähitellen sellaiseen kulttiasemaan, että Walt Disneyllä pyöriteltiin vuosia ideaa jatko-osasta. Alkuperäisestä filmistä nuorena innostunut tuottaja Sean Bailey sai 2000-luvun alussa studion suostumaan ideoihinsa jatkolle. Ensikertalaisohjaaja Joseph Kosinski palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2009. Tron: Legacy, eli suomalaisittain Tron: Perintö sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja se oli taloudellinen hitti, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaista äänitehosteista, mutta joka sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin alkuperäisen elokuvan faneilta. Itse en ollut nähnyt alkuperäistä Tronia, mutta kävin silti katsomassa Tron: Perinnön leffateatterissa enoni kanssa, kun se ilmestyi. En pitänyt filmiä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Tronin sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden..

20 vuotta Kevin Flynnin mysteerisen katoamisen jälkeen hänen poikansa Sam päätyy seikkailulle matriisiin, täynnä taistelevia ja kilpailevia ohjelmia. Etsiessään isäänsä matriisista, Sam joutuu kohtaamaan Kevinin luoman pahan tekoälyn, Clun.

Jeff Bridges ja Bruce Boxleitner palaavat rooleihinsa Kevin Flynniksi ja Alan Bradleyksi alkuperäisestä Tron-elokuvasta. Alkuperäisen leffan tapahtumien myötä kaksikko nousi ENCOM-yhtiön johtoon, kunnes Kevin katosi yllättäen ja Alankin päädyttiin korvaamaan Jeffrey Nordlingin näyttelemällä Richard Mackeylla. Boxleitnerin osuus filmissä jää lähinnä pikaiseksi visiitiksi ruudulla fanien iloksi, mutta Bridges pääsee tekemään ihan tuplaroolin niin Kevininä kuin tämän luomana tekoälynä Cluna, joka on kaapannut vallan matriisista. Clu on päätetty toteuttaa digitaalisen nuorennustekniikan avulla, mikä saa Bridgesin näyttämään todella hämmentävältä videopelihahmolta läpi leffan. Ei olekaan ihme, jos Clun ensimmäisissä kohtauksissa menee täysin ohi, mitä hahmolla on sanottavanaan, sillä katsoja kummastuu niin suuresti digi-Bridgesin luonnottomista kasvoista. Muistan nuorennusefektin näyttäneen tökeröltä jo elokuvan ilmestyessä, eikä aika todellakaan ole ollut ystävällinen tehosteelle. Kökön efektin takia hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, eikä Clu onnistu muodostamaan kummoista pahista.

     Kevinin sijaan elokuvan päähenkilönä kuitenkin toimii hänen poikansa Sam Flynn, jota näyttelee Garrett Hedlund. Hedlund ei omaa Bridgesin karismaa, mutta suoriutuu silti ihan kelvollisesti roolistaan, jonka ongelma on lähinnä tylsästi kirjoitettu henkilö. Sam ei ole kovinkaan kiinnostava sankari, eikä katsojaa saada kummemmin innostumaan hänen isäetsinnästään videopelimaailman sisällä.

Lisäksi leffassa nähdään myös Olivia Wilde Quorra-ohjelmana, joka ryhtyy auttamaan Samia, James Frain Clun oikeana kätenä Jarvisina, Michael Sheen yökerhoa pyörittävänä ohjelmana Castorina, sekä Cillian Murphy alkuperäisestä Tronista tutun Edward Dillingerin (David Warner) poikana. Wilde istuu varsin pätevästi toimintasankarittaren osaan, joskin myös hänen hahmonsa jää aika pahviseksi. Sheen taas tekee kiusallisen yliampuvaa työtä Castorina, joka ei tunnu istuvan mukaan ympärillä olevaan elokuvaan.

Kuten alkuperäisen Tronin arvostelussani kirjoitin, arvostin filmin teknisiä saavutuksia ja alaa mullistavia tietokonetehosteita, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei filmin visuaalinen puoli ollut kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tähän kun lisäsi vielä tylsät henkilöhahmot ja hieman ponnettoman tarinan, ei Tron tarjonnut itselleni kummoista elämystä. Sen sijaan se sai minut kiinnostumaan Tron: Perinnön uudelleenkatselusta, jos se vaikka toimisikin paremmin nyt, kun olin nähnyt alkuperäisen teoksen. Valitettavasti ei. Jatko-osaa vaivaavat samat ongelmat kuin alkuperäistä teosta, mutta sen ei voi sanoa olleen elokuva-alaa mullistava millään lailla. Mukana on ilmestymisvuotenaan vaikuttavia tehosteita, joista kaikki eivät ole kestäneet aikaa, sekä hieman tylsiä hahmoja ja ponneton tarina. Isän etsimisestä voisi tarinana saada vahvan ja jopa liikuttavan, mutta Tron: Perintö ei millään tavoita katsojan tunteita.

Heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin ihan passelia popcorn-viihdettä, joka tarjoaa tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto kuluu nopeasti. Vauhdikkaat valopyöräkisat ovat tämänkin Tron-seikkailun parasta antia ja vaikka ne eivät tarjoa jännitettä, ovat ne sentään komeaa katseltavaa. Myös lopputaistelusta löytyy tyylikästä menoa, joskin muuten finaali tuntuu antikliimaksilta. Isä-Flynnin luomaa virtuaalimaailmaa saadaan laajennettua ja päivitetty toimivasti 2000-luvulle, pitäen silti kaiken istuvana 1980-luvun retropeliin. Faneille elokuva tarjoaa luultavasti suurempaa riemua, mutta itse koin Tron: Perinnön aika keskinkertaiseksi scifiseikkailuksi, joka kieltämättä näytti ilmestyessään päheältä 3D:n kera isolta valkokankaalta.

Elokuvasta voi nähdä ohjaaja Joseph Kosinskin ensikertalaisuuden. Hän luottaa täysillä erikoistehosteiden voimaan, muttei saa luotua todellista seikkailun henkeä, joka imaisisi katsojan tapahtumiin mukaan ja saisi välittämään näistä hahmoista. Jälkimmäinen johtuu myös Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoituksesta, jonka lähtökohdissa olisi potentiaalia parempaan lopputulokseen. Onneksi elokuva kuitenkin säväyttää teknisellä toteutuksellaan. Digi-Bridgesiä lukuun ottamatta erikoistehosteet ovat erittäin mainiot ja niitä esitellään tyylikkäällä kuvauksella. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä asujen kanssa. Siinä, missä alkuperäisen tekijät joutuivat kikkailemaan saadakseen tummia kokovartaloasuja pitkin kulkevat viivat loistamaan neon-värein, tässä puvustajat ovat rakentaneet asuihin valot. Jälki on todella näyttävää ja muutenkin elokuvan valaistus on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Myös äänimaailma on onnistunut tehosteista Daft Punkin säveltämiin musiikkeihin. Paikoitellen musiikit eivät täysin istu kohtauksiinsa, mutta Daft Punkin työ on silti yksi leffan parhaista puolista ja ranskalaisduon teknojumputusta kuuntelee mielellään katsomatta leffaa siinä samalla. Daft Punk myös tekee pikaisen cameon Castorin klubilla, vähemmän yllättäen DJ-kaksikkona.

Yhteenveto: Tron: Perintö on keskinkertainen jatko-osa tieteisklassikolle. Elokuva viihdyttää ihan mukavasti ja tarjoaa aika ajoin näyttävää meininkiä, mutta sen tarina ei sisällä todellista koukkua ja tunnepuoli on varsin latteaa. Hahmot jäävät harmillisen pahvisiksi, jolloin heidän koettelemuksistaan ei jaksa pahemmin kiinnostua tai heidän kohtaloistaan välittää. Näyttelijät tekevät kuitenkin ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu. Visuaalisesti filmi on ailahteleva paketti. Osa erikoistehosteista näyttää yhä hienoilta, kun taas toiset (erityisesti digi-Bridges) ovat pahasti ajan julmien hampaiden nakertelemia. Äänimaailma jytisee vaikuttavasti ja Daft Punkin säveltämä musiikki on yksi elokuvan parhaista puolista. Jos alkuperäinen Tron iskee lujaa, voi hyvin olla, että myös Tron: Perintö toimii. Jos taas ensimmäinen filmi jätti kylmäksi, kakkonen tuskin muuttaa katsojaansa faniksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras,13.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron: Legacy, 2010, Walt Disney Pictures, Sean Bailey Productions, John Thomas Special FX, Prana Studios, LivePlanet

Arvostelu: Tron (1982)

TRON

Ohjaus: Steven Lisberger
Pääosissa: Jeff Bridges, Bruce Boxleitner, David Warner, Cindy Morgan, Barnard Hughes, Dan Shor ja Peter Jurasik
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Tron on Steven Lisbergerin ohjaama ja käsikirjoittama tieteisseikkailu, joka perustuu Lisbergerin ja Bonnie MacBirdin yhteisideaan. Idea lähti liikkeelle, kun animaattorina toiminut Lisberger näki ensimmäistä kertaa Pong-videopelin ja alkoi suunnittelemaan tarinaa videopelin sisällä. Lisberger oli jo aiemmin kehitellyt Tron-nimisen seikkailijahahmon ja koki vihdoin keksineensä kertomuksen, jossa hyödyntää hahmoaan. Aluksi Lisberger halusi tehdä elokuvasta animaation, mutta kun tietojenkäsittelytieteilijä Alan Kay sai tietää Lisbergerin ideasta, hän ehdotti, että elokuva toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden ja tietokoneanimaation sekoituksena. Yhdessä Kayn ja MacBirdin kanssa Lisberger alkoi työstämään filmiä, kirjoittaen käsikirjoitusta ja tehden samalla esimerkkivideoita, joilla he havainnollistivat studioille, mistä heidän ideassaan on kyse. Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer ja Columbia Pictures torjuivat Lisbergerin, mutta Walt Disney Productions kiinnostui tieteistarinasta. Näin mittavaa tietokonetehosteiden käyttöä ei oltu ennen kokeiltu elokuvissa ja tekijät joutuivatkin käyttämään kaikkea luovuuttaan saadakseen filmin valmiiksi. Tekijät onnistuivat pistämään elokuvan kasaan ja lopulta Tron sai maailmanensi-iltansa 9. heinäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta uudenlaisten efektiensä ansiosta, mutta kritiikkiä käsikirjoituksestaan. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja parhaista äänistä, muttei saanut parhaiden erikoistehosteiden ehdokkuutta, Oscar-akatemian kokiessa, että elokuva oli enemmän animaatiota kuin erikoistehosteita. Kuitenkin vuonna 1996 elokuva sai erityispalkinnon teknisistä saavutuksista. Vuosien varrella Tronista on muodostunut kulttiklassikko ja niin scifigenren kuin erikoistehoste-elokuvien merkkipaalu, jota on jatkettu videopelien, sarjakuvien, animaatioiden ja jatko-osan, Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) voimalla. Minä en ole nähnyt tätä alkuperäistä Tronia koskaan ennen, mutta kävin katsomassa Tron: Perinnön enoni kanssa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi joulukuussa 2010. Vuosien varrella olen pohtinut alkuperäisfilmin katsomista useasti, mutta eri syistä se on jäänyt tekemättä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla alkuperäisen Tronin.

Insinööri Kevin Flynn yrittää tunkeutua ENCOM-yhtiön tietokonejärjestelmään ja paljastaa yrityksen johtajan, herra Dillingerin varastaneen ideansa Flynniltä. Järjestelmää kuitenkin suojelee Master Control -ohjelma, joka siirtää Flynnin kokonaan tietokonejärjestelmän sisälle.

Jeff Bridges näyttelee Kevin Flynniä, tietokoneinsinööriä, joka sai vuosia aiemmin neronleimauksia tietokoneisiin ja videopeleihin liittyen, mutta hänen ideansa varastettiin ja nyt hän kantaa kaunaa varasta, herra Dillingeriä (David Warner) kohtaan. Bridges on oiva valinta päärooliin ja Flynnillä on hyvät motiivit ryhtyä taistoon Dillingeriä ja ENCOM-yhtiötä vastaan, mutta silti hahmo on jotenkin todella tylsä. Hänellä ei ole oikein mitään kehityskaarta, vaan hän vain päätyy videopelien maailmaan ja siinä se. Flynnin ohella Bridges esittää myös tietokoneohjelma Cluta, minkä lisäksi tympeää bisnesmiestä hyvin esittävä Warner ääninäyttelee pahaa Master Control -ohjelmaa, sekä näyttelee tämän käskyläistä Sarkia, joka on aika tylsä vastus Flynnille.

     Oikeastaan kaikki elokuvan merkittävät näyttelijät nähdään niin todellisessa maailmassa kuin tietokonejärjestelmän sisällä. Bruce Boxleitner esittää ENCOM:in työntekijää Adamia, sekä turvaohjelma Tronia. Cindy Morgan näyttelee Adamin tyttöystävä Loraa, sekä Yori-ohjelmaa, joka auttaa Tronia. Barnard Hughes taas nähdään tohtori Gibbsinä, joka luo laitteen, jolla todellisesta maailmasta voidaan siirtää objekteja tietokoneen sisälle, sekä suojeluohjelma Dumontia. Itse Tron-hahmo on harmillisen tylsä sankaritapaus, eivätkä sen koommin muutkaan hahmot (tai heidän näyttelijänsäkään) vakuuta.

Kuten alun esittelystä kävi selväksi, Tron oli erikoistehosteidensa saralla lähes ennennäkemätön työ, missä yhdisteltiin oikeita näyttelijöitä, perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tietokone-efektejä. Lopputuloksena on omana aikanaan varmasti säväyttänyt teos, mutta jonka visuaalinen puoli on pahasti ajan julmien hampaiden nakertama. Ihailen toki tekijöiden luovuutta kokeilla uusia juttuja tehosteiden kanssa, sekä kunnioitan, mitä he saivat oman aikansa laitteistolla aikaan, mutta silti läpi leffan en voinut olla miettimättä, että moni asia ei näytä enää hyvältä. Hommaa ei auta se, että elokuvaa varten hyödynnettiin useaa eri animaatiofirmaa, jotka kaikki tekivät työnsä eri tavoin. Niinpä efektit ovatkin selvästi monien panosten summa ja tehosteiden taso vaihtelee valtavasti. Jotkut jutut näyttävät yhä kelvollisilta, kun taas toiset pistävät silmään keskeneräisen näköisinä. Animointi on usein todella pökkelöä ja töksähtelevää, mikä tekee monista jännittäviksi tarkoitetuista kohtauksista lähinnä koomisia. Monet pelkistetyt jutut eivät johdu vain videopelimäisen ulkonäön saavuttamisesta, vaan monista teknisistä rajoitteista, joiden takia tekijöiden oli pakko minimalisoida monia asioita. Vuonna, jolloin tehtiin paljon scifin merkkiteoksia, kuten E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Blade Runner (1982), The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) ja Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), Tron on kestänyt aikaa heikoiten.

Toki tähän vaikuttaa suuresti se, että noiden neljän efektit perustuvat pääasiassa käytännön tehosteisiin, eikä tietokonekikkailuun. Tronin visuaalisessa puolessa parasta ovatkin käytännön efektit, eli virtuaalihahmojen ulkonäöt. Hahmot näyttävät muuten mustavalkoisilta, mutta heidän asujaan pitkin kulkee energiavirralta näyttäviä värikkäitä viivoja. Nykypäivänä tällaisen saisi helposti aikaan, mutta ei vuonna 1982. Näyttelijöiden piti pukea päälleen asut, jotka olivat pääasiassa valkoiset, mutta viivat mustat. Jälkitöissä nämä värit käännettiin negatiiviksi, jolloin asut muuttuivat mustiksi ja viivat valkoisiksi, jonka jälkeen nämä viivat pystyttiin jälkikäteen valottamaan eri värein. Tämä voi kuulostaa vielä helpolta, mutta sen lisäksi hahmot piti leikata käsityöllä irti taustasta ja liittää tietokonetehostetaustoihin. Asiaa vain vaikeuttaa se, että jokaisen näyttelijän naama piti myös leikata irti taustasta ja valottaa ja värittää uudestaan, ennen kuin se liitettiin takaisin värimuunneltuun asuun. Ja kun kyseessä on filmiaika, tämä piti tehdä fyysisesti joka ikiselle kuvalle, joka pääsi mukaan elokuvaan. Ja jos yhdessä sekunnissa näytetään 24 kuvaa, yhtä minuuttia varten tekijöiden piti tehdä tätä leikkaa-liimaa-temppua yli 1400 kertaa! Ja nämä virtuaalihahmot ovat ruudulla noin tunnin verran. Puhutaan siis kymmenistä tuhansista kuvista, jotka piti leikata käsin pariinkin otteeseen.

Heikosti vanhentuneet tehosteetkin voi katsoa sormien läpi, jos käsikirjoitus on kunnossa. Harmillisesti veikeää pohjaideaa lukuun ottamatta Steven Lisberger ei saa paljoa aikaiseksi seikkailustaan tietokonemaailman sisällä. Tronia ennen Lisberger oli toiminut lähinnä vain animaattorin hommissa ja hyppy siitä käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ei suju luontevasti. Lisberger luottaa liikaa efektiensä voimaan ja kun niiden voima on ajan myötä hiipunut, jäljelle jää lähinnä aika tyhjänpäiväinen kuljeskelu virtuaalitodellisuudessa tylsien hahmojen ja lähinnä kiusallisten toimintakohtausten kera. Vaaran ja kiireellisyyden tunne puuttuu kokonaan, eikä tarina pidä mukanaan. Seikkailuhenkeäkään ei löydy. Kerronta on kömpelöä ja hahmojen käsittely jopa aika kehnoa. Tron on loppujen lopuksi lähinnä oman aikansa mullistavien erikoistehosteiden show. Se on elokuva, jonka teknisten saavutusten ja vuosikymmenien varrella uusien elokuvantekijöiden inspiroimisen vuoksi kunnioitan sitä enemmän kuin oikeasti pidän siitä leffana.

Yhteenveto: Tron on hyvistä ideoistaan ja oman aikansa vallankumouksellisista erikoistehosteistaan huolimatta aika keskinkertainen tieteisseikkailu. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta muuttuu harmillisen latteaksi hahmojen astuessa pelimaailmaan. Seikkailuhenki ja vaaran tunne uupuvat, eikä toivottavaa kiireellisyyttä ja jännitystä löydy. Hahmotkaan eivät pahemmin vakuuta, eivätkä näyttelijät ole erityisen kaksisia rooleissaan. Elokuva jää lopulta uudenlaisten erikoistehosteidensa esittelyksi. Osa efekteistä, kuten hahmojen ihailtavan monimutkikkaasti työstetyt asut näyttävät yhä hyviltä, mutta monet digitaalisesti tehdyt taustat ja alukset ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä sitten. Steven Lisbergerin ohjaus ja käsikirjoitus ovat hieman ontuvia ja kaipaisivat lisäpotkua. Tron kuuluu niihin klassikkoelokuviin, joita enemmänkin kunnioitan kuin joista oikeasti pidän. Se on oman aikansa merkkiteoksia, joka ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kummoisesti. Vuoden 1982 scifielokuvien tarjonnasta suosittelenkin tämän ylitse kaikkea muuta koko perheen leffa E.T. The Extra-Terrestrialista kauhuleffaan The Thing - "se" jostakin ja avaruusseikkailu Star Trek II: Khanin vihasta pohdiskelevaan Blade Runneriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron, 1982, Walt Disney Productions, Lisberger/Kushner