Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA

DIARY OF A WIMPY KID

Ohjaus: Swinton Scott

Näyttelijät: Brady Noon, Ethan William Childress, Erica Cerra, Chris Diamantopoulos, Christian Convery, Hunter Dillon, Veda Maharaj, Gracen Newton, Billy Lopez, Brenda Crichlow, Lossen Chambers, Donny Lucas, Cyrus Arnold, Zeno Robinson, Braxton Baker ja John Omohundro

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 6

Diary of a Wimpy Kid, eli suomalaisittain Neropatin päiväkirja perustuu Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2007. Kinneyn kirjasarjan pohjalta oli jo tehty neljä näyteltyä elokuvaa, Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2010), Neropatin päiväkirja: Rodrick Rules (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2011), Neropatin päiväkirja 3: Kovan onnen kesä (Diary of a Wimpy Kid: Dog Days - 2012) ja Neropatin päiväkirja: Reissussa rähjääntyy (Diary of a Wimpy Kid: The Long Haul - 2017). Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä animaatiosarjan kirjojen pohjalta, mutta kun Disney osti Foxin vuotta myöhemmin, projekti muovautui animaatioelokuvaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja julkaistiin Disney+ -suoratoistopalvelussa joulukuussa 2021. Elokuva sai ihan hyvää palautetta kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse luin Kinneyn kirjoja lapsena, kun kirjasarja oli vasta alkanut, mutta kun elokuva-adaptaatioita alkoi vihdoin tulla, koin olevani liian vanha niille ja jätin ne katsomatta. Kuitenkin viime vuosina Disneyn uudet animaatioleffat ovat herättäneet nostalgisia tunteita kirjasarjaa kohtaan ja olen pohtinut elokuvien katselua joka joulu, kun uusi elokuva on julkaistu. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa animaatiolla Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin vihdoin katsoa aiemmat animaatiot.

Greg Heffley ja hänen paras kaverinsa Rowley aloittavat yläkoulun ja saavat nopeasti huomata, että meno on täysin erilaista kuin alakoulussa, mikä meinaa rikkoa heidän pitkän ystävyytensä.

Neropatin päiväkirjan keskiössä on teini-iän kynnyksellä oleva poika Greg Heffley (äänenä Brady Noon), joka on tottunut alakoulun helppouteen ja vapaa-ajalla parhaan kaverinsa Rowleyn (Ethan William Childress) kanssa leikkimiseen ja pelaamiseen. Kuitenkin kun on aika siirtyä yläkouluun, muutoksen tuulet puhaltavat ja vieläpä varsin voimakkaasti. Greg kokee nopeasti paineita vaikuttaa kypsältä, kun taas Rowley ei tunnu ymmärtävän, mitä vaaditaan isojen poikien kanssa pärjäämiseen. Hahmot ovat mainiot, koska heistä löytyy useampia puolia. Gregin toiminta voi toisinaan turhauttaa, eikä hän aina kohtele Rowleyta erityisen mukavasti, mutta samalla voi ymmärtää pojan omia pelkoja ja paineita. Rowleyta taas käy hieman sääliksi ja hän on vähän reppana, mutta samalla on hienoa, kuinka rohkeasti hän haluaa olla oma itsensä, vaikka se tarkoittaisikin että hänelle naurettaisiin. 

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja pikkuveli Manny (Gracen Newton), muut koululaiset Fregley (Christian Convery), Chirag (Veda Maharaj) ja Charlie (Yuvraj Singh Kalsi), sekä kiusaavien teinien kolmikko Carter (Cyrus Arnold), Pete (Zeno Robinson) ja Wade (Braxton Baker). Sivuhahmot ajavat asiansa ja heistä löytyy sopivan erilaisia persoonia, mutta he jäävät lopulta lähinnä taustalle, leffan keskittyessä Gregin ja Rowleyn tulehtuneeseen ystävyyteen.

Neropatin päiväkirja onnistui olemaan minulle jopa hassun nostalginen elokuvakokemus, vaikka en ollut ennen nähnyt koko leffaa. Sen lisäksi, että minulle muistuivat nopeasti mieleen lapsena lukemistani kirjoista tutut jutut, kuten kauhistuttava juustokosketus, se muistutti myös omasta lapsuudestani ja juurikin ala-asteelta yläasteelle siirtymisestä. Se on se ikä, kun ollaan vielä lapsia, mutta yhtäkkiä pitäisikin olla muka jotenkin isoa poikaa ja hylätä kaikki vanhat kiinnostuksen kohteet. Yläkouluun liittyy paljon sosiaalisia paineita, jotka vaikuttavat eri tavoin kaikkiin. 

Onkin ihan hupaisaa seurata, kuinka nämä asiat vaikuttavat Gregiin ja Rowleyhyn. Koulun jälkeen pelien pelaamista ei kehtaa sanoa enää ääneen, vaan pitäisi muistaa puhua "hengaamisesta" ja halloweenin perinteeksi muodostunut karkkikierroskin pitäisi osata hoitaa coolisti. Nämä paineet ja niiden vaikutus pitkäaikaisten ystävien väleihin muodostaa oivan tarinan, josta löytyy hyviä opetuksia, että paineenkin alla pitäisi muistaa, mitkä asiat ovatkaan oikeasti tärkeitä itselle ja pitää niistä kiinni. Välillä on todella turhauttavaa katsoa sivusta, miten Greg kohtelee Rowley-poloista, mutta samalla Gregille on saatu kelpo kasvutarina. Neropatin päiväkirja onkin oikein passeli leffavalinta etenkin ala-asteelta yläasteelle siirtyville lapsille ja vain tasan tunnin kestossaan se on vieläpä napakan lyhyt.

Pidin myös elokuvan animaatiojäljestä. Ei se todellakaan yllä samalle tasolle kuin Disneyn samana vuonna teattereissa julkaisemat animaatioelokuvat Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021) ja Encanto (2021), mutta se on kirjasarjan piirroksille uskollinen. Animaattorit pitävät hahmojen simppelin vekkulit ulkonäöt, mutta päivittävät ne kolmiulotteisiksi ja rikastuttavat kuvat väreillä. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid, Yhdysvallat, Kanada, 2021, Walt Disney Pictures, 20th Century Studios, Bardel Entertainment, Twentieth Century Animation

Arvostelu: Jujutsu Kaisen 0 (劇場版 呪術廻戦 0 - 2021)

JUJUTSU KAISEN 0

劇場版 呪術廻戦 0

Ohjaus: Sunghoo Park

Pääosissa: Megumi Ogata, Mikako Komatsu, Yuichi Nakamura, Koki Uchiyama, Tomokazu Seki, Kana Hanazawa, Takahiro Sakurai, Mitsuo Iwata, Koichi Yamadera, Satsumi Matsuda, Risae Matsuda, Show Hayami ja Shizuka Itō

Genre: anime, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Gege Akutamin mangaan perustuva animesarja Jujutsu Kaisen (呪術廻戦) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2020. Sarjan avauskausi oli kuitenkin alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta hypännyt yli mangan pohjana toimineen Jujutsu Kaisen 0 -esiosatarinan. Sarjan ohjaaja Sunghoo Park koki, että tarina olisi fiksuinta sovittaa elokuvaksi sen sijaan, että tarina ujutettaisiin osaksi sarjan jaksoja. Park ja käsikirjoittaja Hiroshi Seko laajensivat Akutamin alkuperäistä mangatarinaa, jotta he saivat aikaiseksi lähes kahden tunnin mittaisen elokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät hommiin ja Jujutsu Kaisen 0 sai ensi-iltansa joulukuussa 2021. Itse kiinnostuin Jujutsu Kaisenista, kun elokuva saapui Suomen teattereihin toukokuussa 2022, mutta minulla ei ollut käytössä animeen keskittyvää Crunchyroll-suoratoistopalvelua, joten homma jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa kolmannen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin Jujutsu Kaisenin avauskaudesta ja pian sen loputtua katsoin uteliaana esiosaelokuva 0:n.

Kun teinipoika Yuta Okkotsun paras ystävä ja hänen rakastamansa Rika-tyttö kuolee auto-onnettomuudessa, tyttö takertuu Yutaan ylisuojelevana ja julmana kirouksena, herättäen Tokyo Jujutsu High Schoolin huomion.

Jujutsu Kaisen 0 ei jatka Yuji Itadorin tarinaa siitä, mihin Jujutsu Kaisen -sarjan ensimmäisellä kaudella jäätiin, vaan elokuva hyppää muutaman vuoden ajassa taaksepäin ja keskittyy eri teinipoikaan, Yuta Okkotsuun (äänenä Megumi Okata). Yutalla on ollut paras ystävä lapsesta asti, Rika-tyttö (Kana Hanazawa) ja varttuessaan heidän välinsä lämpenivät ystävyydestä eteenpäin romanttisemmaksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Rika menehtyi auto-onnettomuudessa ja hänen henkensä takertui kirouksena Yutaan, suojellen tätä kaikelta, minkä Rika kokee vähänkään vaaraksi rakkaalleen. Yuta on hyvin erilainen päähenkilö kuin Yuji ja hänen traaginen tarinansa onnistui jopa nappaamaan minut paremmin mukaansa. Yuta ei ole mikään rento vitsiniekka, vaan tämä menetys on murskannut hänet, eikä asiaa auta se, että hänen rakkaastaan on tullut hirviömäinen olio, joka satuttaa kaikkia, jotka suunnilleen edes mulkaisevat Yutaa omituisesti.

     Elokuvan sivuhahmot ovat kuitenkin pääasiassa tuttuja sarjasta. Silmänsä sitova Satoru Gojo (Yuichi Nakamura) rekrytoi Yutan Tokyo Jujutsu High Schooliin opettelemaan kirouksia vastaan taistelua ja hänen opiskelutoverinsa ovat vielä avauskaudella aika pieneen rooliin jääneet Maki (Mikako Komatsu), Toge (Koki Uchiyama) ja Panda (Tomokazu Seki). Tämä kolmikko saa enemmän tilaa leffassa ja etenkin sushireseptein puhuva Toge muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi hahmoksi. Tarinan pahis, entinen opiskelija ja tavallisia ihmisiä halveksuva manaaja Suguru Geto (Takahiro Sakurai) jättää kuitenkin hitusen kylmäksi. Getoa ja Gojoa linkittää yhteinen menneisyys, johon olisin suonut käytettävän enemmän aikaa.

Minun on pakko todeta, että pidin Jujutsu Kaisen 0:sta hieman enemmän kuin varsinaisen Jujutsu Kaisen -sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta. Vaikka tarinan pahis jättääkin toivomisen varaa, pidin muuten siitä, että kertomus on varsin tiivis, eikä lähde juuri rönsyilemään sinne tai tänne. Koin Yutan tosiaan mielenkiintoisemmaksi päähenkilöksi kuin Yujin ja olinkin kiinnostunut näkemään, kuinka nuorukainen pärjää rakkaansa kanssa, joka on muuttunut pakkomielteiseksi ja ylisuojelevaksi kiroukseksi. Tämä puoli elokuvasta onkin sen kirkkaasti parasta antia ja osa katsojista voi kiintyä menoon niin syvälle, että herkistyy ihan kyyneliin leffan loppusuoralla.

Elokuvasta löytyy myös sitä tutumpaa Jujutsu Kaisen -menoa, kun Yutaa koulitaan manaajaksi Gojon, Makin, Togen ja Pandan avustuksella. Kuten jo totesin, Toge saa lisää lihaa luidensa ympärille ja leffan huippuhetkiin kuuluu Yutan ja Togen yhteinen missio puolenvälin paikkeilla, jossa Togen kyvyt pääsevät kunnolla käyttöön. Toimintakohtaukset ovat tälläkin kertaa komeaa ja viihdyttävää katseltavaa, joskin sarjan tapaan niistä uupui itselleni se todellinen jännite. Ja vaikka elokuvassa käsitellään aika synkkiä ja traagisia aiheita, löytyy siitä myös toisinaan kelpo huumoria. Tiettyine kauneusvirheineenkin Jujutsu Kaisen 0 toimii mainiona lisäyksenä animesarjalle. Koska kyseessä on esiosatarina, voi sen hyvin katsoa, vaikka itse sarja ei olisi tuttu. Vajaan parin tunnin kestossa se on myös helppo tapa testata, toimisiko Jujutsu Kaisen itselle konseptina.

Visuaalisesti Jujutsu Kaisen 0 on vähemmän yllättäen todella näyttävä. Animaatiojälki on läpikotaisin tyylikästä ja yksityiskohtaista. Animaattorit pääsevät tosissaan vauhtiin toimintakohtausten aikana, mutta rauhallisemmissa kohtauksissa katsojana taas pääsee paremmin ihastelemaan taustoja, joihin on nähty paljon vaivaa. Myös värien käyttö on oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu musiikkeja myöten ja King Gnun esittämä tunnuskappale Ichizu on sopivan herkkä, korostaen hyvin Yutan ja Rikan suhdetta.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

劇場版 呪術廻戦 0, 2021, Mappa, Shueisha, Toho Animation

Arvostelu: The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021)

THE WITCHER: NIGHTMARE OF THE WOLF

Ohjaus: Lauren Schmidt Hissrich

Pääosissa: Theo James, Mary McDonnell, Lara Pulver, Tom Canton, Kari Wahlgren, Graham McTavish, Matt Yang King, David Errigo Jr., Jennifer Hale ja Adam Croasdell

Genre: anime, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin kirjoihin ja niiden pohjalta tehtyihin videopeleihin perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi suosituksi, kun sarjan avauskausi julkaistiin joulukuussa 2019. Jatkokausien lisäksi Netflix päätti ryhtyä rahastamaan franchisella oikein kunnolla ja jo kuukausi sarjan ykköskauden julkaisun jälkeen yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi samaan maailmaan. The Witcher: Nightmare of the Wolf julkaistiin Netflixissä elokuussa 2021, mutta itseltäni leffa jäi väliin, vaikka olen sarjaa seurannut. Kuitenkin nyt, kun Netflixiin on tulossa uusi Noituri-animeleffa The Witcher: Sirens of the Deep (2025), päätin vihdoin katsoa ja arvostella Nightmare of the Wolfin.

Noituri Vesemir ryhtyy selvittämään useiden haltiatyttöjen katoamista, samalla kun hän yrittää suojella Kaedwenin kuningaskuntaa pahoilta voimilta.

The Witcher: Nightmare of the Wolf tapahtuu vuosikymmeniä ennen varsinaisen The Witcher - Noituri -sarjan tapahtumia ja elokuvan keskiössä on sarjan päähenkilö Geralt Rivialaisen mentori Vesemir (äänenä Theo James), silloin kun mies oli vielä nuorempi noituri. Hahmo on oivallisen erilainen persoona kuin Geralt. Siinä, missä Geralt on vähäsanainen ja ryppyotsainen, Vesemir on virnuileva ja vitsaileva, heittäen huonoa läppää, samalla kun hän halkoo hirviöitä miekallaan palasiksi. Aluksi elokuva pohjustaa hahmoa toimivasti, mutta tämän kehityskaari jää lopulta harmillisen hapuilevaksi ja ohkaiseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vesemirin lapsuudenystävä lady Illyana (Mary McDonnell), Vesemirin noituriksi koulinut Deglan (Graham McTavish), Vesemiriltä apua pyytävä haltia Filavandrel (Tom Canton), Kaedwenin kuningas (Adam Croasdell), noitureita vastustava Tetra Gilcrest (Lara Pulver), sekä pahoja voimia hallitseva Kitsu (Kari Wahlgren). Sivuhahmot jäävät erityisen ohuiksi. Alussa takaumien kautta elokuva yrittää rakentaa katsojalle tunnesidettä Vesemiriin ja lady Illyanaan, sekä heidän entiseen ystävyyteensä, mutta kömpelösti.

Enpä koe, että olisin paljoa menettänyt, vaikken olisikaan koskaan katsonut The Witcher: Nightmare of the Wolfia. Kyseessä on juuri niin rahan perässä tehty lisäosa kuin etukäteen olin aavistellut. Alun taistelu metsähiittä vastaan on vielä ihan menevä ja takaumat Vesemirin lapsuudesta ja noituriksi ryhtymisestä ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun varsinainen tarina starttaa, ei leffa onnistunut yhtään nappaamaan minua mukaansa. Kuten jo totesin, hahmokaaret jäävät alikehitetyiksi, mihin vaikuttaa eritoten se, että leffalla on kestoa vain tunti ja kaksikymmentäkolme minuuttia, mihin kuuluvat niin alku- kuin lopputekstit. Alkupäästä tuntuu siltä, että tekijöillä olisi käsissään jokin parinkin tunnin eepos, mutta sitten rahat ovat loppuneet kesken tai jotain ja loppuleffaa on pitänyt tiivistää reippaasti.

Elokuva ei onnistunut missään vaiheessa ravistelemaan tiettyä yhdentekevyyden tunnetta ja vaikka kesto onkin lyhyt, tämä yhdentekevyys teki leffasta jopa hitusen pitkäveteisen. Toimintakohtaukset ovat ihan komeasti toteutettua mättöä, mutta niistä uupuu jännite ja jopa viihdearvo, jolloin homma on lähinnä aikamoista mekastusta. Nightmare of the Wolfia ei voi suositella juuri muille kuin niille kovimman luokan The Witcher -sarjan faneille, jotka janoavat lisää seikkailuja Mantereelta. On leffa parempi kuin surkea esiosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), muttei silti kovinkaan kummoinen, eivätkä odotukseni tulevaa Sirens of the Deep -leffaa kohtaan pahemmin nousseet.

Elokuvan ehdottomasti parasta antia on sen animaatiojälki. Animetoteutus on todella tyylikäs ja tämä maailma herää visuaalisesti täysin eri tavalla eloon kuin varsinaisessa näytellyssä sarjassa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kuten jo totesin, toimintakohtaukset ovat hienon näköisiä. Taustat ovat komeita ja yksityiskohtaisia ja elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian D'Oliveiran säveltämät musiikit ovat mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Witcher: Nightmare of the Wolf, 2021, Netflix, Studio Mir, Hivemind, Platige Images, Base FX

Arvostelu: Marcel the Shell with Shoes On (2021)

MARCEL THE SHELL WITH SHOES ON

Ohjaus: Dean Fleischer Camp

Pääosissa: Jenny Slate, Dean Fleischer Camp, Isabella Rossellini, Lesley Stahl, Rosa Salazar ja Thomas Mann

Genre: draama, komedia, animaatio

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Marcel the Shell with Shoes On perustuu Dean Fleischer Campin työstämiin dokumenttihenkisiin stop motion -animaatiolyhytelokuviin, joita hän julkaisi ensin eri elokuvajuhlilla ja sittemmin YouTube-kanavallaan. Camp päätti tehdä lyhäreidensä pohjalta täyspitkän elokuvan ja työstikin sitä useiden vuosien ajan. Kuvaukset ja animointiprosessi käynnistyivät ja lopulta Marcel the Shell with Shoes On sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Seuraavana vuonna se sai hiljalleen teatterilevityksen muun muassa Yhdysvalloissa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen suoraan vuokrattavaksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt alkuperäisiä lyhytelokuvia, mutta kiinnostuin, kun näin ensimmäisen mainoksen leffasta ja aloin palaa halusta nähdä sen, kun se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Kun huomasin Marcel the Shell with Shoes Onin saapuneen Blockbusteriin vuokrattavaksi, katsoin ensin lyhärit Campin YouTube-kanavalta ja sitten itse elokuvan.

Elokuvantekijä Dean muuttaa Airbnb-asuntoon, missä hän tapaa Marcelin, elävän simpukankuoren ja päättää tehdä tästä dokumentin. YouTubeen julkaistut videot Marcelin elämästä nousevat nopeasti suuriksi viraalihiteiksi.

Elokuvan nimen mukaisesti sen päähenkilö on Marcel, simpukankuori kengät jalassaan. Alkuperäisissä lyhytelokuvissa Marcelia esittänyt Jenny Slate palaa hahmon ääninäyttelijäksi ja hänen äänensä sopii yhä täydellisesti sympaattiselle yksisilmäiselle simpukankuorelle. Heti ensiminuuteista lähtien Marcelista on täysin mahdotonta olla tykkäämättä. Suloinen ja veikeä hahmo ihastuttaa täysillä ja hänen elämäänsä jää erittäin mielellään seuraamaan. Marcelin menneisyyttä varjostaa tragedia, jonka avautumista on kiinnostavaa katsella. Marcel elää Airbnb-asunnossa yhdessä herttaisen mumminsa (äänenä Isabella Rossellini) ja lemmikkinöyhtänsä kanssa.

     Elokuvan ohjaaja ja samalla idean isä Dean Fleischer Camp esittää elokuvassa periaatteessa itseään, elokuvantekijä Deania, joka päättää tehdä dokumentin erikoisesta Marcelista ja tämän elämästä. Camp ei ole animoitu hahmo, vaan esiintyy ihan omana itsenään, pääasiassa tosin pelkkänä äänenä kameran takana. Hän tekee passelia työtä lyhyen ruutuaikansa kanssa.

Kuten on jo ehkä voinut päätellä, Marcel the Shell with Shoes On on erittäin omaperäinen ja massasta erottuva teos. Se on pseudodokumentti stop motion -animaationa toteutetusta simpukankuoresta. Suuri osa leffan puolentoista tunnin kestosta käytetään siihen, että Marcel esittelee elämäänsä ja kertoo itsestään tai höpisee ihan muuten vain kaikenlaista. Joillekin katsojille tämä voi tehdä filmistä pitkäveteisen, mutta itseäni viehätti omalaatuisen leffan toteutustapa ja söpön simpukankuoren elämää on mukava seurata. Rauhallinen ja nätti elokuva on selvästi tehty enemmän aikuiseen makuun ja minun on vaikea kuvitella lasten innostuvan leffasta. Se on pääasiassa draamapainotteinen, mutta siitä löytyy myös useita hassuja hetkiä, sekä Marcelin lausumia vitsejä ja oivalluksia.

Elokuvassa otetaan huomioon alkuperäiset Marcel the Shell with Shoes On -lyhärit ja ne esitetään kuin ne olisivat otteita tästä isommasta dokumentista, jotka on julkaistu YouTubessa ihmisten iloksi. Selvempi tarina alkaa, kun näistä videoista muodostuu viraalihittejä sosiaalisessa mediassa ja yhtäkkiä Instagram, TikTok ja muut somekanavat täyttyvät Marcel-faneista. Toinen elokuvan läpi kulkeva juonikuvio liittyy Marcelin menneisyydessä tapahtuneeseen traumaan, jonka hän haluaa selvittää. Selvempien juonikuvioidenkin astuessa mukaan leffa ei unohda dokumentaarista tyyliään ja omalaatuista henkeään, vaan pitää sen yllä loppuun asti.

Camp rakentaa ihastuttavaa tunnelmaa taidokkaasti ja hänen filosofisia sanailuja sisältävä käsikirjoituksensa yhdessä Marcelia esittävän Slaten, sekä Nick Paleyn kanssa on mainio. Parin minuutin mittaisista lyhytelokuvista täyspitkään filmiin siirtyminen tällä aiheella ei ole mikään helppo duuni, mutta tekijät saavat pidettyä homman kiinnostavana alusta loppuun. Visuaalisesti elokuva on jopa aika kaunis. Kuvaus on taitavaa ja leikkaus pitää valoilta ja väreiltäänkin nätit otokset pitkään esillä. Stop motion -animaatiolla toteutettu Marcel ja hänen mumminsa ovat erinomaiset luomukset kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hahmoille rakennetut miniatyyrilavasteet ovat myös kehunsa ansainneet. Äänimaailma toimii ja Disasterpeacen musiikit säestävät elokuvaa onnistuneesti.

Yhteenveto: Marcel the Shell with Shoes On on oikein mainio ja suloinen pseudodokumenttia ja stop motion -animaatiota yhdistelevä elokuva. Söpöstä simpukankuorihahmostaan huolimatta kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaan enemmänkin omalaatuinen aikuistenelokuva taiteellisempien ja filosofisempien filmien ystäville. Osa katsojista ei välttämättä jaksa innostua Marcelin elämän esittelystä, kun taas toiset lumoutuvat siitä. Vähitellen mukaan tulevat juonikuviot toimivat ja saavat elokuvan idean kestämään läpi puolitoistatuntisen kestonsa. Visuaalisesti elokuva on todella nätti kuvauksensa ja värimaailmansa puolesta. Marcelin ja kumppaneiden animointi näyttää hyvältä ja hahmojen miniatyyrilavasteet ovat kekseliäät. Marcel the Shell with Shoes On erottuu onnistuneesti massasta omalaatuisuudellaan ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka innostuivat aikoinaan Marcel-lyhytelokuvista ja jotka haluavat nähdä täysin erilaisia animaatioleffoja kuin vaikkapa Disney tai DreamWorks puskevat ulos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org

Marcel the Shell with Shoes On, 2021, Cinereach, You Want I Should, Sunbeam TV & Films, Human Woman, Strongman, Chiodo Brothers Productions

Arvostelu: Paranormal Activity: Next of Kin (2021)

PARANORMAL ACTIVITY: NEXT OF KIN

Ohjaus: William Eubank

Pääosissa: Emily Bader, Roland Buck III, Dan Lippert, Henry Ayres-Brown, Tom Nowicki, Jill Andre, Kyli Zion ja Kirby Johnson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 18

Oren Pelin ohjaama kauhuelokuva Paranormal Activity (2007) oli valtava menestys - vaatimattomaan 15 tuhannen dollarin budjettiinsa nähden jopa kaikkien aikojen tuottoisin elokuva - joten jatkoa oli tietty luvassa. Saadusta kritiikistä huolimatta seuraavat osat Paranormal Activity 2 (2010), Paranormal Activity 3 (2011), Paranormal Activity 4 (2012), Paranormal Activity: Merkityt (Paranormal Activity: The Marked Ones - 2014) ja Paranormal Activity: The Ghost Dimension (2016) olivat kaikki isoja hittejä. Vuonna 2019 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä seitsemättä elokuvaa sarjaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja lopulta Paranormal Activity: Next of Kin julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa (nykyinen SkyShowtime) jo kolme kuukautta myöhemmin. Itse olin nähnyt leffasarjan aiemmat osat, mutten katsonut uutta elokuvaa, kun se ilmestyi viime lokakuussa. Olen kuitenkin pohtinut sen katselua jo pidemmän aikaa ja lopulta päätin kurkata Paranormal Activity: Next of Kinin Paramount+:sta eräänä yönä.

Vauvana sairaalan eteen hylätty Margot on vuosia pohtinut menneisyyttään. Kun hän saa yllättävän yhteydenoton sukulaiseltaan, hän päättää matkustaa Pennsylvaniaan tekemään dokumenttia suvustaan ja selvittämään, miksi häntä ei haluttu.

Elokuvan pääroolissa menneisyyttään pohdiskelevana ja todellista sukuaan etsivänä Margotina nähdään Emily Bader. Margotin äiti hylkäsi hänet sairaalan eteen, kun Margot oli vasta vauva ja koko elämänsä hän on pohtinut, mistä tämä teko johtui? Ja jotta kyseessä olisi Paranormal Activity -elokuva, Margot ottaa mukaansa kaverinsa, kuvaaja Chrisin (Roland Buck III) ja äänittäjä Dalen (Dan Lippert), kun hän matkustaa Pennsylvaniaan Beiler-suvun tilalle tutkimaan juuriaan dokumentin muodossa. Bader suoriutuu ihan hyvin osastaan, mutta välillä katsojaa turhauttaa hänen turhankin utelias hahmonsa. Emily ja hänen taustansa ovat vielä ihan kiinnostavat, mutta eipä hahmosta lopulta paljoa jaksa välittää. Vielä vähemmän katsoja välittää hänen kavereistaan, Chrisistä ja Dalesta, jotka jäävät täysin yksiulotteisiksi pahveiksi. Buck III ja Lippert tekevät parhaansa sillä todella vähällä, mitä heille tarjotaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Tom Nowicki, Henry Ayres-Brown ja Jill Andre Margotin sukulaisina, jotka ovat omaksuneet amissien elämäntavat vailla modernia teknologiaa. Nämäkin näyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan, mutta eipä Margotin sukulaisistakaan paljoa irtoa henkilöinä. Aiemmat Paranormal Activityt nähnyt katsoja arvaa nopeasti, että jotain tässä Beilerin suvussa on vialla ja että Margotin olisi kannattanut jättää dokkarinsa tekemättä.

Paranormal Activity: Next of Kin kierrättää monia tuttuja juttuja elokuvasarjan aiemmista osista mm. found footage -toteutuksensa, pelotteluidensa ja kerronnallisen rakenteensa puolesta. Elokuva ei kuitenkaan jatka edellisten leffojen tarinaa, vaan se lähtee kulkemaan täysin omia latujaan mytologisella puolellaan. Osalle tämä voi tulla pettymyksenä ja voi tuntua, että leffa hyödyntää Paranormal Activity -nimeä vain markkinointia helpottaakseen, kun taas toisia ei välttämättä pahemmin kiinnosta - kunhan leffa tarjoaa aina silloin tällöin karmivaa ilmapiiriä ja hyvät säikäytykset. Ja niitä leffasta toki löytyy. Mukana on muutama onnistuneen tiivistunnelmainen kohtaus, erityisesti erääseen maanalaiseen luolastoon liittyen. Harmillisesti suuri osa kauhusta pohjautuu kovaäänisiin böö-säikäytyksiin. Katsoja tietää tasan tarkkaan, milloin säikäytys on tulossa ja voikin herkästi nostaa sormet korvilleen, jännittäessään lähinnä, kuinka yliampuvan kova ääni on tiedossa tällä kertaa.

Vähemmän yllättäen Paranormal Activity: Next of Kin ei ole kovinkaan kaksinen kauhuraina. Vaikka siitä löytyy muutama toimivan jännittävä kohtaus, on se kokonaisuutena varsin laiskasti ja hutiloiden tehty. Hahmoista ei tosiaan löydy oikein mitään tarttumapintaa, eikä siten kenenkään puolesta jaksa pelätä. Hiljaiset päiväkohtaukset käyvät nopeasti tylsiksi ja vähän päälle puolitoistatuntinen filmi tuntuu paikoitellen kestoaan selvästi pidemmältä. Selvä ongelma on myös, että kun vihdoin paljastuu, mistä kaikessa on kyse, tietyillä aiemmilla tapahtumilla ei tunnu olevan järkeä. Asioita myös tapahtuu vain, jotta leffassa tapahtuisi jotain. Yhdessä kohtaa hahmot löytävät vanhan naisen kuorimassa perunoita, mutta nainen kuoriikin enää pelkkää kättään. Hetkellinen shokeeraus unohtuu heti kohtauksen päätyttyä niin katsojilta kuin hahmoiltakin.

Elokuvan on ohjannut William Eubank, joka on aiemmin tehnyt pari vuotta sitten ilmestyneen merenalaisen kauhurainan Underwaterin (2020), joka ei sekään kovin kummoinen ollut. Eubank tekee parissa kohtaa hyvää työtä ilmapiirin kanssa, mutta luottaa lopulta hölmöihin äkkisäikäytyksiin. Käsikirjoituksesta vastaa edellisetkin osat kirjoittanut Christopher Landon, joka esittelee uudenlaisia ideoita, mutta päätyy lopulta vain kierrättämään tuttua Paranormal Activity -kaavaa. Found footage -leffa kun on kyseessä, Next of Kin on tietty hahmojen itse kuvaama. Välillä tätä kikkaa hyödynnetään toimivasti, toisinaan taas hieman epäloogisesti. Osa tämänkertaisista kamerakikkailuista, etenkin hidastuskuvat ovat lähinnä tahattoman koomisia, rikkoen jännitettä finaalista. Lavasteet, puvustukset ja loppupäässä maskeeraukset ovat kuitenkin mainiot.

Yhteenveto: Paranormal Activity: Next of Kin on paria oivallisen jännittävää kohtausta lukuun ottamatta harmillisen laiska kauhuraina. Sen lähtökohdat ovat hyvät, mutta lopullinen toteutus jää puolivillaiseksi. Päähenkilö Margotin taustat ovat ihan kiinnostavat, mutta silti hahmo jää hieman tylsäksi. Muut hahmot taas ovat täysin yhdentekeviä pahveja, joiden selviytymisestä katsoja ei piittaa lainkaan. Vaikka parissa kohtauksessa rakennetaankin ihan toimivasti jännitettä, pääasiassa elokuvan kauhu rakentuu ennalta-arvattaviin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Osassa kauhukohtauksista ei ole mitään järkeä ja välillä leffassa tapahtuu juttuja vain, jotta leffassa tapahtuu jotain. Öiden välissä nähtävät päiväkohtaukset ovat nimittäin varsin pitkäveteistä seurattavaa. Puolitoistatuntinen leffa tuntuukin kestoaan pidemmältä. Found footage -kuvaustyyliä hyödynnetään paikoitellen kelvollisesti, mutta mukaan lisätyt kamerakikat, kuten hidastukset johtavat lähinnä tahattomaan koomisuuteen. Jos pitää todella paljon Paranormal Activity -elokuvista, voi Next of Kininkin toki katsoa. Elokuva veti tarpeeksi katsojia ilmestyessään Paramount+ -palveluun, että sille työstetään jo parhaillaan jatko-osaa, joka kantaa nimeä "Paranormal Activity: The Other Side".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paranormal Activity: Next of Kin, 2021, Blumhouse Productions, Paramount Players, Room 101, Solana Films

Arvostelu: Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021)

RESIDENT EVIL: WELCOME TO RACCOON CITY

Ohjaus: Johannes Roberts

Pääosissa: Kaya Scodelario, Tom Hopper, Hannah John-Kamen, Robbie Amell, Avan Jogia, Donal Logue, Neal McDonough, Marina Mazepa, Janet Porter, Holly De Barros, Chad Rook, Nathan Dales, Pat Thornton ja Lily Gao

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Resident Evil: Welcome to Raccoon City perustuu Capcomin Resident Evil -videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1996. Peleihin perustuvat aiemmat elokuvat Resident Evil (2002), Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010), Resident Evil: Retribution (2012) ja Resident Evil: The Final Chapter (2016) olivat olleet kaikki isoja menestyksiä, vaikka olivatkin saaneet lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta, sekä paheksuntaa pelien faneilta, jotka kokivat leffojen olevan liian erilaisia. Vuonna 2017 Constantin Film ryhtyi suunnittelemaan täysin uutta Resident Evil -filmatisointia, jonka olisi tarkoitus olla mahdollisimman uskollinen peleille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja monissa maissa Resident Evil: Welcome to Raccoon City -nimen saanut elokuva ilmestyi teattereissa loppuvuodesta 2021. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole pelannut Resident Evil -pelejä, mutta pidän muutamaa filmatisointia ihan viihdyttävinä. Retribution ja The Final Chapter olivat kuitenkin mielestäni kehnoja, joten olin toiveikas, kun kuulin, että on tekeillä uusi Resident Evil -elokuva, joka ei jatkaisi aiempien tarinaa ja olisi uskollisempi videopelien kauhujuurille. Katsoinkin Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityn Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa - olimmehan katsoneet noin vuotta aiemmin aiemmat Resident Evil -leffat yhdessä.

Claire Redfield palaa lapsuudenkaupunkiinsa Raccoon Cityyn, missä mystinen Umbrella-yhtiö on tehnyt kokeita kaupungin asukkailla. Kun nämä kokeet muuttavat asukkaat lihaa himoitseviksi raivopäiksi, Clairen täytyy liittoutua veljensä Chrisin, STARS-tiimiläisten Jill Valentinen ja Weskerin, sekä tulokaspoliisi Leonin kanssa selvitäkseen kaupungista ulos elävänä.

Labyrintti-elokuvista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario nähdään Claire Redfieldinä. Claire varttui Raccoon Cityssä orpokodissa yhdessä veljensä Chrisin (Robbie Amell) kanssa, mutta muutti sieltä pois ollessaan tarpeeksi vanha. Elokuvan alussa hän palaa takaisin kaupunkiin... minkä katsoja tietää alusta alkaen olevan huono idea. Aiemmin potentiaalisia lahjojaan esitellyt Scodelario ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa lopulta aika tylsästi kirjoitetun hahmonsa kanssa. Clairen hommaksi jää lähinnä vain ilmestyä täysin puskista paikalle pelastamaan muita pinteestä. Amell taas on aika puinen persoonattoman Chris-veljen osassa.

     Monet muutkin peleistä tutut hahmot ovat tietty mukana. The Umbrella Academy -televisiosarjasta (2019-) tuttu Tom Hopper ja Ant-Man and the Wasp -leffasta (2019) tuttu Hannah John-Kamen esittävät STARS-tiimin sotilaita Albert Weskeriä ja Jill Valentinea, Avan Jogian esittäessä kaupungin uutta poliisia, Leon S. Kennedyä. Pidempään elokuvia ja sarjoja tähdittäneet Donal Logue ja Neal McDonough taas nähdään poliisipäällikkö Ironsina ja Umbrellan kokeita tekevänä tohtori Birkininä. Valitettavasti ketkään näyttelijöistä eivät vakuuta leffassa, vaikka useammalta heistä löytyisikin kykyjä. Pahviset hahmot eivät tarjoa näyttelijöille paljoa ammennettavaa, eikä asiaa auta kömpelö ohjaus.

Hoidetaan elokuvan positiiviset puolet tässä kohtaa pois alta. Jos olit pettynyt Milla Jovovichin tähdittämiin kuuteen aiempaan Resident Evil -elokuvaan, jotka lähtivät parin ensimmäisen osan jälkeen täysin omille teilleen ja joita oli vaikea edes yhdistää pelisarjaan muuta kuin nimen takia, Resident Evil: Welcome to Raccoon City toimii luultavasti paremmin sinulle. Elokuva sijoittuu yhteen yöhön Raccoon Cityssä, jossa alkaa pikkuhiljaa tapahtua kummia. Toiminnan sijaan filmi painottuu enemmän kauhuun kuin aiemmat leffat ja mukana on hiippailua ensimmäisistä peleistä tutuissa Spencerin kartanossa ja kaupungin poliisilaitoksella. Päähenkilöiltä ei löydy mitään supervoimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan pysyäkseen hengessä.

Siihen ne positiiviset puolet sitten jäävätkin. Pelisarjasta tuttuihin lokaatioihin ja yritykseen esittää kauhuelokuvaa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City on todella harmillinen sekamelska, joka yrittää venyä aivan liikaa suuntaan jos toiseen, unohtaen täysin kertoa jonkinlaista tarinaa kaiken keskellä. Joko käsikirjoituksesta on tylysti revitty iso määrä sivuja pois tai sitten leikkauksessa leffaa on saksittu oikein toden teolla. Elokuva ei tunnu vain siltä, että siitä puuttuisi kohtauksia. Se tuntuu siltä kuin joku olisi pakottanut kokonaisen tuotantokauden televisiosarjasta alle kahden tunnin elokuvaksi. Filmi hyppii ja pomppii miten sattuu. Hahmot teleporttailevat paikasta toiseen ja jättävät motiivinsa täysin selittämättömiksi. Mihinkään ei jakseta syventyä, vaan Umbrellan luomat mörököllitkin vain ovat mitä sattuu.

Elokuvaa katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten sen parissa työskennellyt porukka on voinut olla tyytyväinen aikaansaannokseensa ja kehdannut pistää sen näytille tällaisenaan. Lopputulos on hädin tuskin raakile elokuvasta. Sen etenemisessä ei ole minkäänlaista sulavuutta, vaan se on pistetty kasaan erittäin amatöörimäisesti leikkaa-liimaa-tekniikalla. Asioita vain tapahtuu kaiken aikaa, mutta millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Reippaasta tahdituksestaan huolimatta elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Yksikään kuolema ei herätä oikein minkäänlaista tunnetta, eikä hahmojen puolesta jaksa jännittää, varsinkin kun alkaa käydä selväksi, että jokainen tiukka paikka selviää sillä, että joku (yleensä Claire) ilmestyy mystisesti paikalle haulikon kanssa.

Vaikka olen iloinen, että tekijät edes yrittivät tehdä filmistä kauhupainotteisemman, jää se todella vain yrityksen tasolle. Kauhu on kömpelöä, paikoitellen jopa surkuhupaisaa. Elokuvassa on useampi kohtaus, jotka saavat katsojan enemmänkin purskahtamaan tahattomaan nauruun kuin kiljahtelemaan pelosta. Kauhu perustuu pääasiassa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eli genren pohjanoteerauskikkaan. Jännitettä yritetään rakentaa sillä, että hahmoilla on aikaa aamukuuteen asti päästäkseen pois Raccoon Citystä, ennen kuin kaupunki räjäytetään monstereiden hävittämiseksi. Vaikka katsojaa muistutetaan tästä jatkuvasti pistämällä ruudulle kellonaika, ongelmana on, ettei lähes kukaan hahmoista tiedä tästä, jolloin heillä ei tunnu olevan varsinaista kiirettä päästä karkuun.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Johannes Roberts, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. haileffat 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019). Robertsin työ on kertakaikkisen tönkköä. Hän ei osaa rakentaa kunnon tunnelmaa, eikä myöskään kirjoittaa koherenttia tekstiä. Käsikirjoitus vaatisi paljon viilaamista. On toki turha odottaa Resident Evil -elokuvalta mitään Oscar-tason tekstiä, mutta olisi kirjoitukseen voinut vähän enemmän panostaa. Sentään elokuva on ihan pätevästi kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, joita tehostavat hyvät lavasteet ja toimiva valaisu. Zombimaskeeraukset ovat onnistuneen karmivat. Erikoistehosteet ovat kuitenkin kiusallisen huonot. Hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi suoraan kopioita PlayStation 3:n pelistä. Säveltäjä Mark Korven yrittää luoda piinaavaa ilmapiiriä musiikeillaan, mutta eivät hänenkään yritykset kummoisia ole.

Yhteenveto: Resident Evil: Welcome to Raccoon City on uskollisempi lähdemateriaalilleen kuin aiemmat filmatisoinnit aiheesta, mutta siihen kaikki kehuttava jääkin. Kyseessä on kehno kauhuraina, joka lässähtää yrityksissään olla kauhua. Itse asiassa elokuva lässähtää jo yrityksissään olla koherentti elokuva. Joko jo käsikirjoitus on ollut varsinainen raakile tai sitten leikkauksessa filmiä on saksittu toden teolla. Lopputuloksena on kömpelösti kasaan liimailtu elokuvantapainen, jossa kerronta ja hahmot hyppivät miten sattuu. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi pahveiksi, eikä kenestäkään jaksa kiinnostua. Näyttelijätkään eivät vakuuta rooleissaan. Ohjaus ei ole hääviä, eikä teknisessäkään toteutuksessa ole paljoa kehumista. Erikoistehosteet näyttävät suoraan videopeleistä revityiltä ja tarkoitan sillä vain grafiikoiden kiusallista tasoa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City miellyttää luultavasti hieman pelisarjan faneja, jotka pettyivät, kuinka kauas lähdemateriaalista Jovovichin tähdittämät leffat ajautuivat. Ja kaikissa heikkouksissaankin elokuva on sentään hieman miellyttävämpi katselukokemus kuin Netflixin kesällä julkaisema, aivan kauhistuttavan surkea Resident Evil -televisiosarja (2022).

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Resident Evil: Welcome to Raccoon City, 2021, Constantin Film, Davis Films

Arvostelu: Ted K (2021)

TED K

Ohjaus: Tony Stone

Pääosissa: Sharlto Copley, Drew Powell ja Amber Rose Mason

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ted K perustuu tositapahtumiin Ted Kaczynskistä, joka tunnettiin terroristipommittajana Unabomberina. Elokuvaa ryhdyttiin työstämään Kaczynskin kirjoittamien koodattujen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, joita hänen mökistään löydettiin kymmenien tuhansien sivujen verran. Elokuvaa kuvattiin pitkin vuotta 2019 ja lopulta Ted K sai maailmanensi-iltansa Berliinissä maaliskuussa 2021. Nyt Ted K on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin. Unabomberin tapaus ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta traileri sai minut tutkimaan asiaa. Minulta meni elokuva kuitenkin täysin ohi, kun se ilmestyi teattereihin ja vasta yli kaksi kuukautta sen ensi-illan jälkeen kävin vihdoin katsomassa Ted K:n eräänä maanantai-iltana.

Työskenneltyään matematiikan professorina Kaliforniassa, Ted Kaczynski päättää yhtäkkiä erota työstään ja muuttaa asumaan keskelle metsää rakentamaansa mökkiin, keskittyen luonnon rauhaan eristyksissä modernista maailmasta. Kun metsää ryhdytään raivaamaan hänen tonttinsa ympäriltä, Ted päättää iskeä takaisin.

Scifielokuvasta District 9 (2009) parhaiten tunnettu Sharlto Copley näyttelee Ted Kaczynskiä, joka tunnetaan paremmin nimityksellä Unabomber, Tedin tehtyä lukuisia pommi-iskuja, mitkä nostivat hänet aikanaan FBI:n etsityimmäksi rikolliseksi. Vaikka kyseessä onkin päivänselvä terroristi ja vaarallinen uhka, tapettuaan kolme ihmistä ja vahingoitettuaan 23:a muuta, elokuva saa katsojan yllättävänkin hyvin ymmärtämään, miksi Ted ryhtyy tekemään mitä tekee. Nuorena Ted oli todettu varsinaiseksi matematiikkaneroksi, joka ryhtyikin opettamaan ainetta Kalifornian yliopistolla. Jostain syystä Ted päätti kuitenkin muuttaa täysin eristykseen keskelle metsää itse rakentamaansa mökkiin vailla sähköä ja juoksevaa vettä. Ted koki modernin maailman olevan pilalla ja ihmiskunnan tuhoavan planeetan erilaisten keksintöjensä kanssa, ja hän halusi palata takaisin luontoäidin helmaan. Mutta kun Tedin rauhaa ryhdytään jatkuvasti rikkomaan ja hän huomaa, millaista tuhoa hänen ympärillään olevalle metsälle tehdään, ei hän voi katsoa sivusta, vaan ryhtyy kostohommiin. Katsoja voi ymmärtää täysin hänen halunsa suojella luontoa ja motiivinsa yrittää tehdä asialle jotain. Tedin teot eivät tosin ole sieltä hyväksyttävimmästä päästä. Copley esittää tätä ns. ekoterroristia voimakkaasti, tulkiten hienosti hänen suuttumustaan. Copley on lähes kaiken aikaa ruudulla ja suuren osan ajasta yksin, joten hänen täytyykin pistää parastaan, jotta katsoja jaksaa seurata Tedin rikollisia puuhia.

On täysin ymmärrettävää, miksi Unabomberista päätettiin tehdä elokuva ja miksi se keskittyy oikeasti kertomaan Tedin tarinaa, eikä näytä ollenkaan terroristia etsivän FBI:n menoa. Moni muu elokuvantekijä olisi varmasti käsitellyt kertomusta eri lailla ja eri vinkkelistä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Stonen lähestymistapa toimii hyvin. Katsoja on kuin kärpäsenä katossa, seuratessaan Tedin tekosia vuosien edetessä. Todellisen Kaczynskin koodikielellä rustattuja päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen Tedin kertojaääni kuljettaa katsojan terroristin mielen sisälle, mikä on samanaikaisesti kiehtovaa ja karmivaa. On erittäin mielenkiintoista, kuinka katsoja huomaa nopeasti olevansa Tedin puolella. Moraalikysymys leijailee kaiken aikaa yllä ja katsoja pistetään miettimään, kykeneekö Tediä tuomitsemaan täysin?

Rikollinenhan Kaczynski kyllä on ja vankilaan hän kuuluu, mutta eri toimintametodeilla moni katsoja voisi hyvinkin nähdä hyppäävänsä hänen kelkkaansa mukaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko ennen varsinaisten pommitusten alkamista meneekin siinä, kun katsoja nyökkäilee Tedin turhautumiselle modernia maailmaa kohtaan ja kuinka ihmiskunta on nostanut itsensä jalustalle ja unohtanut ympärillä olevan maan rikkaat ja kauniit antimet. Toisen puoliskon aikana leffa menettää otettaan ja ymmärrettävä, joskin eksentrinen luonnonsuojelija muutetaan hulluksi, joka nostaa itseään jalustalle ja kokee aika lailla kaikkien muiden olevan vähempiarvoisia ja syntisiä, ilman oikeutta hänen pyhään elämäntapaansa. Elokuvan ongelmiksi käyvät myös paikoitellen teennäiseltä tuntuva taiteellisuus, takkuilevaksi käydä kerronta, jossa Tedin hirmutekoja ei oikein osata käsitellä, sekä liian pitkä kesto. Eheämmällä kerronnalla kahden tunnin kesto olisi perustellumpi, mutta nyt toisen tunnin aikana katsoja alkaa pohtia, että milloinkohan filmi päättyy? Leffan lopetus on aika antikliimaksi ja lopputekstien alkaessa itselleni heräsi ajatus "ai tässäkö tämä nyt oli".

Tony Stonen rakentama tunnelma on tehokkaan painostava ja paikoitellen todella koukuttava. Hänen otteensa kuitenkin lipsuu leffan edetessä, kuten tekee myös hänen, Gaddy Davisin ja John Rosenthalin käsikirjoitus. Tedin jatkuva monologipaatos on hyvin rustattua, mutta kerronta vaatisi viilausta. Viimeistään leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää. Leffasta löytyy kuitenkin joitain todella hyviä leikkauksia, erityisesti alussa, kun näytetään samanaikaisesti Tedin rikkovan moottorikelkkoja ja hakkaavan polttopuita. Kuvaus on myös hieman ailahtelevaa. Luonnon komeutta esitellään näyttävillä laajoilla kuvilla, mutta mukaan mahtuu tökeröitä lähikuvia ja hassuja kalansilmälinssin käyttöjä. Parista kuvasta voi myös bongata kuvaajan heijastuvan vaikkapa ikkunasta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja Blanck Massin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan vaikuttavan ahdistavat.

Yhteenveto: Ted K on kelpo ja mielenkiintoinen kuvaus yllättävänkin ymmärrettävästä terroristista. Tedin tekoja ei voi hyväksyä, mutta hänen tunteensa ja motiivinsa ovat hyvinkin loogiset. Elokuvassa leijailee ovela moraalikysymys katsojalle, joka huomaa leffan ensimmäisen tunnin ajan olevan samaa mieltä päähenkilön kanssa. Toisen tunnin aikana Tedistä maalaillaan kuitenkin tavanomaisempi sekopää, joka sokaistuu täysin teoistaan ja huumaantuu saamastaan mediahuomiosta. Toinen tunti ei olekaan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, tarinankerronnan käydessä kompuroivammaksi. Loppuhuipennus tuntuu myös aikamoiselta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Tony Stonen ohjaus on toimivaa, joskin paikoitellen Stone siirtyy turhan taiteellisille poluille. Käsikirjoitus vie katsojan hyvin päähahmon mielen sisälle ja on hyvä ratkaisu, etteivät kohtaukset näytä muiden tekemisiä, vaan kaikki tapahtuu Tedin kanssa. Sharlto Copley on erinomainen pääroolissa. Ted K lässähtelee hieman toisen puoliskonsa aikana, mutta pysyy silti mainiona. Elokuvaa onkin helppo suositella kaikille true crime -intoilijoille ja Unabomberin tapausta seuranneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted K, 2021, Heathen Films, In Your Face Entertainment, Hideout Pictures

Arvostelu: Jättiläiskoira Clifford (Clifford the Big Red Dog - 2021)

JÄTTILÄISKOIRA CLIFFORD

CLIFFORD THE BIG RED DOG

Ohjaus: Walt Becker

Pääosissa: Darby Camp, Jack Whitehall, Tony Hale, Sienna Guillory, David Alan Grier, Izaac Wang, Russell Wong, Kenan Thompson, Paul Rodriguez, Horatio Sanz, Mia Ronn ja John Cleese

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Clifford the Big Red Dog, eli suomalaisittain Jättiläiskoira Clifford perustuu Norman Bridwellin lastenkirjoihin Clifford-koirasta, joita hän kirjoitti jopa 80 kappaletta vuodesta 1963 aina kuolemaansa asti vuonna 2015. Kirjojen pohjalta oli tehty jo useampi animaatiosarja ja keväällä 2012 Universal Pictures ja Illumination Entertainment ilmoittivat tekevänsä elokuvasovituksen. Illumination kuitenkin jätti leffan ja lopulta projekti siirtyi Paramount Picturesille vuonna 2016. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään pariinkin otteeseen, kunnes Jättiläiskoira Clifford lopulta ilmestyi maailmalla joulukuussa 2021. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta, lähinnä koska leffaa näytettiin melkein pelkästään suomeksi dubattuna. Kun Jättiläiskoira Clifford saapui vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen - tarkistettuani ensin, että elokuva olisi saatavilla alkuperäisellä englanninkielellä.

12-vuotias Emily-tyttö löytää punaisen koiranpennun löytöeläinten teltasta ja vie sen kotiinsa. Aamulla herätessään Emily huomaa, että Cliffordiksi nimetty pentu on kasvanut valtavan isoksi. Tyttö ja hauva päätyvät seikkailuun, kun Lyfegro-yhtiön häijy johtaja kiinnostuu Cliffordista.

Netflixin The Christmas Chronicles -elokuvista (2018-2020) tuttu Darby Camp näyttelee nuorta Emilyä, joka saa hoiviinsa punaisen koiranpennun, jolle Emily antaa nimeksi Clifford. Punainen turkki ei ole ainoa erikoinen asia Cliffordissa, sillä yhdessä yössä hauva kasvaa elefantin kokoiseksi! Emilyn täytyykin yrittää salailla uutta koiraansa äidiltään (Sienna Guillory) ja keksiä, mitä tehdä koiralle, joka rikkoo herkästi kaiken ympäriltään ja vaatii ruokaa siihen tahtiin, etteivät Emilyn viikkorahat ikinä riittäisi. Camp suoriutuu osastaan passelisti, tehden parempaa työtä kuin aiemmin mainituissa joulurainoissa. Hahmona Emily on varsin tyypillinen sadun päähenkilö, mutta toimiva silti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Emilyn hölmö eno Casey (Jack Whitehall), Emilyn luokkakaveri Owen (Izaac Wang), Emilyä kiusaava Florence (Mia Ronn), Emilyn ja hänen äitinsä asunnon isännöitsijä Packard (David Alan Grier), Lyfegro-firman ilkikurinen johtaja Tieran (Tony Hale), sekä salaperäinen herra Bridwell (John Cleese), jolta Emily saa Cliffordin. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee hilpeä Whitehall. Halen esittämä, Steve Jobsin tyyliä matkiva Tieran-pahis taas on elokuvan heikointa antia.

Jättiläiskoira Clifford osoittautui ihan sympaattiseksi lastenleffaksi. Se ei ole mitenkään yllätyksellisen erinomainen, kuten vaikkapa uudet Paddington-filmit (2014-2017), eikä se oikeastaan pahemmin hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta voisi se olla paljon huonompikin. Mistään vaikkapa Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltaisesta tuotesijoittelufiaskosta ei todellakaan ole kyse. Jättiläiskoira Clifford on yksinkertaisen kivaa viihdettä, jonka parissa perhe voi passelisti viettää aikaa, mutta joka tuskin auttaa asiaa, jos kenelläkään perheessä on pahan luokan koirakuume meneillään. Vaikka olen itse kissaihminen henkeen ja vereen, täytyy myöntää, että hieman keskeneräisistä tietokonetehosteistaan huolimatta punainen Clifford-hauva on ihan söpö ilmestys, ja sen ja Emily-tytön seikkailu vie sujuvasti mennessään.

Tarina on täysin kelvollinen kliseineen kaikkineen ja pitää mielenkiintoa tarpeeksi onnistuneesti yllä läpi puolitoistatuntisen keston. Sekaan mahtuu paljon vauhtia ja kommellusta, mutta meno ei onneksi koskaan äidy miksikään typerryttäväksi mekastukseksi. Jo siinä mielessä kyseessä on astetta laadukkaampi moderni näytelty lastenleffa. Huumoria löytyy runsaasti ja aika ajoin myös aikuiskatsoja voi huomata hörähtävänsä ääneen - yleensä Casey-enon heitoille. Lapsille filmi tuottaa paljon riemua ja iso osa vanhemman ilosta syntyy varmasti jälkikasvun reaktioiden seuraamisesta.

Elokuvan on ohjannut Walt Becker, joka on aiemmin tehnyt mm. Alvin ja pikkuoravat: Reissussa (Alvin and the Chipmunks: The Road Chip - 2015), joten Beckerille ei ole uutta tehdä lastenleffaa oikeiden näyttelijöiden ja digitaalisesti toteutettujen eläinten kanssa. Becker pitää mukavaa tunnelmaa hyvin yllä, eikä mopo onneksi karkaa hänen käsistään. Jay Scherickin, David Ronnin ja Blaise Hemingwayn käsikirjoituksessa ei erityisemmin ole kehumista, mutta sentään kolmikko ei ole rakentanut kohtauksiaan kiusallisten tuotemainosten tai tanssinumeroiden varaan. Jättiläiskoira Clifford on sujuvasti kuvattu ja ihan menevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja asut toimivat ja äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoiset ja vuonna 2021 ilmestyneeksi elokuvaksi itse Cliffordin voisi odottaa näyttävän tätä paremmalta.

Yhteenveto: Jättiläiskoira Clifford on sympaattinen hömppäseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä ihan passelisti. Se ei tarjoa mitään erityistä ja ihmeellistä, mutta siitä löytyy mukavasti sydäntä ja lämpöä. Emily-tytön ja Clifford-hauvan välille muodostuva ystävyys on suloisesti rakennettu. Itse Clifford jättää toteutukseltaan toivomisen varaan ja on käsittämätöntä, että vuonna 2021 ilmestyneessä leffassa ei nähdä tämän parempia digiefektejä - etenkin kun tekijöille tarjoutui yli vuosi lisäaikaa parannella tehosteita. Myöskään elokuvan pahis, kiusallinen Steve Jobs -kopio Tieran ei vakuuta ja yleensä oiva Tony Hale tekee yhden uransa huonoimmista roolitöistä. Muut näyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, erityisesti hölmöä enoa esittävä Jack Whitehall. Lapsia elokuva varmasti riemastuttaa ja naurattaa ja voi aikuinenkin huomata hekottelevansa muutamalle vitsille. Jättiläiskoira Clifford ei onneksi syyllisty ärsyttävään tuotesijoitteluun tai äidy typerryttäväksi koheltamiseksi turhien tanssinumeroiden kera. Maailmasta löytyy paljon parempia lastenleffoja mutta myös paljon huonompiakin. Tämän jättihauvan seikkailut jäävät siihen välimaastoon oikein passeliksi kertakäyttöviihteeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clifford the Big Red Dog, 2021, Paramount Pictures, Entertainment One, Kerner Entertainment Company, Scholastic Entertainment, New Republic Pictures, Walden Media

Arvostelu: The Sadness (哭悲 - 2021)

THE SADNESS

哭悲

Ohjaus: Rob Jabbaz

Pääosissa: Berant Zhu, Regina Lei, Tzu-Chiang Wang, Emerson Tsai, Wei-Hua Lan, Ralf Chiu, Ying-Ru Chen ja Lue-Keng Huang

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 18

HUOM! Arvostelun kuvat elokuvasta sisältävät erittäin veristä ja väkivaltaista materiaalia!

The Sadness on kanadalaisen Rob Jabbazin ensimmäinen elokuva. Kiinan tasavaltaan Taiwanin saarelle matkustanut Jabbaz ryhtyi työstämään filmiä, inspiroituneena Garth Ennisin ja Jacen Burrowsin Crossed-sarjakuvasta (2008-2010). Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja The Sadness sai maailmanensi-iltansa Taiwanissa tammikuussa 2021. Suomeen elokuva saapui tämän vuoden huhtikuussa Night Visions -elokuvafestivaaleille ja siellä leffasta innostuttiin niin paljon, että Night Visions on päättänyt tuoda The Sadnessin kunnon teatterilevitykseen. Itse en ollut kuullutkaan filmistä, mutta Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kehotuksesta päätin lopulta mennä katsomaan leffan sen lehdistönäytökseen pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Taiwanin saarella puhkeaa virusepidemia, joka muuttaa sairastajansa sekopäisiksi sadisteiksi, jotka ryhtyvät tappamaan ihmisiä kauhistuttavin tavoin. Kaaoksen keskellä Jim yrittää löytää tyttöystävänsä Katin.

Berant Zhu ja Regina Lei näyttelevät Jimiä ja Katia, pariskuntaa, joka joutuu erilleen juuri ennen kuin Alvin-niminen virus pyyhkii läpi Taiwan-saaren väestön ja tekee sairastajistaan raivohulluja. Jim lähtee epätoivoisesti etsimään Katia, joka taas yrittää selviytyä pahimman kaaoksen keskellä. Zhu ja Lei suoriutuvat osistaan hyvin, esittäen onnistuneesti hahmojensa muovautuneisuutta tilanteen eskaloituessa yhä vain pahemmaksi. Vaikka aluksi hahmot esitetään stereotyyppisen tapaan niin, että rohkea poikaystävä lähtee pelastamaan pakoon juoksevaa tyttöystäväänsä, hahmoista löytyy onneksi enemmänkin elokuvan edetessä. Kenties hieman yllättäen koin Katin osuudet filmissä kiinnostavammiksi kuin Jimin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - varsinkin Tzu-Chiang Wang, joka esittää karmivaa bisnesmiestä, joka lähtee vimmaisesti jahtaamaan Katia.

Heti kättelyssä täytyy todeta, että The Sadness on kevyesti yksi verisimmistä ja brutaaleimmista elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt, joten on varmaan sanomattakin selvää, ettei se todellakaan sovellu kaikille. Ne katsojat, jotka taas ovat kaipailleet oikein kunnon ultraväkivaltaista verimättöä elokuvateattereihin, tulevat riemastumaan elokuvasta suuresti. Elokuva lähtee seesteisesti käyntiin, mutta ei aikaakaan, kun ensimmäinen raivotautinen sekopää ilmestyy kuvioihin ja siitä alkaakin sitten sellainen raakuuksien vuoristorata, että voi morjens! The Sadness on ehdottomasti korkean K18-ikärajaleimansa ansainnut - niin sairasta ja kuvottavaa kuvastoa se on pullollaan. Jollain kenties häiriintyneellä tavalla pidin elokuvasta aika paljonkin.

Elokuvan mopo lähtee keulimaan jo ensimmäisen vartin aikana, mutta mopo ei onneksi koskaan karkaa käsistä. Ensikertalaisohjaaja Rob Jabbaz pitää filmiä yllättävänkin hyvin kasassa ja vaikka hän tarjoaa täysin sekopäistä menoa, hän tekee sen varsin tyylitajuisesti. Tai niin tyylitajuista kuin naisen silmämunattoman silmäkuopan raiskaaminen voi olla. Jep jep. The Sadness saa katsojansa pohtimaan vähän väliä, että mitäköhän vittua minä oikein tulin katsomaan? Kaiken hullunkurisen sekasorron keskellä leffa on myös nimensä mukaisesti surullinen. Siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta, osan dialogista kuulostaessa erilaisilta mielipiteistä, mitä koronaviruksesta on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana sanottu.

Rob Jabbaz rakentaa tunnelmaa tehokkaasti, tehden elokuvasta todella jännittävän - paikoitellen jopa piinaavan tiivistunnelmaisen. Jabbaz ei pahemmin lähde kaunistelemaan tilanteita, vaan voin kuvitella, kuinka hän on kuvauksissa huutanut erikoistehostetiimille: "Lisää tekoverta! Lisää!" The Sadness on taidokkaasti kuvattu ja napakasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraustiimi on tehnyt hienoa työtä yhä vain ällöttävämmiksi muuttuvien runneltujen ihmispoloisten kanssa. Tehosteet luottavat pääasiassa käytännön efekteihin, millä saa todella rujoa settiä aikaiseksi. Parit silmiinpistävät tietokone-efektit on kuitenkin mukana. Äänimaailma on toki usein kaoottinen, mutta siitä löytyy myös hiljaisuutta. TZECHARin työstämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: The Sadness on sekopäinen ultraväkivaltapläjäys, joka ei todellakaan sovellu kaikille, mutta joka tarjoaa suurta riemua kohderyhmälleen. Kiltteihin ja liki verettömiin toimintaelokuviin kyllästyneet saavat vihdoin koko rahan edestä sitä, mitä ovat toivoneet. Ohjaaja Rob Jabbaz ei yhtään pidättele iskujaan, vaan tarjoaa erittäin hullunkurista ja kuvottavaakin menoa. Tekoverta ei säästellä, vaan sillä läträtään menemään litratolkulla. Pahimmatkin raakuudet hoidetaan silti yllättävällä tyylitajulla, eikä keuliva mopo koskaan lähde käsistä. Brutaalin meiningin ja todella jännittävän tunnelman keskellä elokuvasta löytyy nimenmukaista surullisuutta, sekä hieman kommentaaria koronatilanteesta. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin ja tekninenkin osasto toimii. Jos olet kaivannut hemmetin raakaa mättöä, mene heti katsomaan The Sadness, kun sinulla on siihen mahdollisuus! Muuten elokuvaa on hyvin hankala suositella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Sadness, 2021, Machi Xcelsior Studios