Arvostelu: Paranormal Activity: Next of Kin (2021)

PARANORMAL ACTIVITY: NEXT OF KIN

Ohjaus: William Eubank

Pääosissa: Emily Bader, Roland Buck III, Dan Lippert, Henry Ayres-Brown, Tom Nowicki, Jill Andre, Kyli Zion ja Kirby Johnson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 18

Oren Pelin ohjaama kauhuelokuva Paranormal Activity (2007) oli valtava menestys - vaatimattomaan 15 tuhannen dollarin budjettiinsa nähden jopa kaikkien aikojen tuottoisin elokuva - joten jatkoa oli tietty luvassa. Saadusta kritiikistä huolimatta seuraavat osat Paranormal Activity 2 (2010), Paranormal Activity 3 (2011), Paranormal Activity 4 (2012), Paranormal Activity: Merkityt (Paranormal Activity: The Marked Ones - 2014) ja Paranormal Activity: The Ghost Dimension (2016) olivat kaikki isoja hittejä. Vuonna 2019 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä seitsemättä elokuvaa sarjaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja lopulta Paranormal Activity: Next of Kin julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa (nykyinen SkyShowtime) jo kolme kuukautta myöhemmin. Itse olin nähnyt leffasarjan aiemmat osat, mutten katsonut uutta elokuvaa, kun se ilmestyi viime lokakuussa. Olen kuitenkin pohtinut sen katselua jo pidemmän aikaa ja lopulta päätin kurkata Paranormal Activity: Next of Kinin Paramount+:sta eräänä yönä.

Vauvana sairaalan eteen hylätty Margot on vuosia pohtinut menneisyyttään. Kun hän saa yllättävän yhteydenoton sukulaiseltaan, hän päättää matkustaa Pennsylvaniaan tekemään dokumenttia suvustaan ja selvittämään, miksi häntä ei haluttu.

Elokuvan pääroolissa menneisyyttään pohdiskelevana ja todellista sukuaan etsivänä Margotina nähdään Emily Bader. Margotin äiti hylkäsi hänet sairaalan eteen, kun Margot oli vasta vauva ja koko elämänsä hän on pohtinut, mistä tämä teko johtui? Ja jotta kyseessä olisi Paranormal Activity -elokuva, Margot ottaa mukaansa kaverinsa, kuvaaja Chrisin (Roland Buck III) ja äänittäjä Dalen (Dan Lippert), kun hän matkustaa Pennsylvaniaan Beiler-suvun tilalle tutkimaan juuriaan dokumentin muodossa. Bader suoriutuu ihan hyvin osastaan, mutta välillä katsojaa turhauttaa hänen turhankin utelias hahmonsa. Emily ja hänen taustansa ovat vielä ihan kiinnostavat, mutta eipä hahmosta lopulta paljoa jaksa välittää. Vielä vähemmän katsoja välittää hänen kavereistaan, Chrisistä ja Dalesta, jotka jäävät täysin yksiulotteisiksi pahveiksi. Buck III ja Lippert tekevät parhaansa sillä todella vähällä, mitä heille tarjotaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Tom Nowicki, Henry Ayres-Brown ja Jill Andre Margotin sukulaisina, jotka ovat omaksuneet amissien elämäntavat vailla modernia teknologiaa. Nämäkin näyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan, mutta eipä Margotin sukulaisistakaan paljoa irtoa henkilöinä. Aiemmat Paranormal Activityt nähnyt katsoja arvaa nopeasti, että jotain tässä Beilerin suvussa on vialla ja että Margotin olisi kannattanut jättää dokkarinsa tekemättä.

Paranormal Activity: Next of Kin kierrättää monia tuttuja juttuja elokuvasarjan aiemmista osista mm. found footage -toteutuksensa, pelotteluidensa ja kerronnallisen rakenteensa puolesta. Elokuva ei kuitenkaan jatka edellisten leffojen tarinaa, vaan se lähtee kulkemaan täysin omia latujaan mytologisella puolellaan. Osalle tämä voi tulla pettymyksenä ja voi tuntua, että leffa hyödyntää Paranormal Activity -nimeä vain markkinointia helpottaakseen, kun taas toisia ei välttämättä pahemmin kiinnosta - kunhan leffa tarjoaa aina silloin tällöin karmivaa ilmapiiriä ja hyvät säikäytykset. Ja niitä leffasta toki löytyy. Mukana on muutama onnistuneen tiivistunnelmainen kohtaus, erityisesti erääseen maanalaiseen luolastoon liittyen. Harmillisesti suuri osa kauhusta pohjautuu kovaäänisiin böö-säikäytyksiin. Katsoja tietää tasan tarkkaan, milloin säikäytys on tulossa ja voikin herkästi nostaa sormet korvilleen, jännittäessään lähinnä, kuinka yliampuvan kova ääni on tiedossa tällä kertaa.

Vähemmän yllättäen Paranormal Activity: Next of Kin ei ole kovinkaan kaksinen kauhuraina. Vaikka siitä löytyy muutama toimivan jännittävä kohtaus, on se kokonaisuutena varsin laiskasti ja hutiloiden tehty. Hahmoista ei tosiaan löydy oikein mitään tarttumapintaa, eikä siten kenenkään puolesta jaksa pelätä. Hiljaiset päiväkohtaukset käyvät nopeasti tylsiksi ja vähän päälle puolitoistatuntinen filmi tuntuu paikoitellen kestoaan selvästi pidemmältä. Selvä ongelma on myös, että kun vihdoin paljastuu, mistä kaikessa on kyse, tietyillä aiemmilla tapahtumilla ei tunnu olevan järkeä. Asioita myös tapahtuu vain, jotta leffassa tapahtuisi jotain. Yhdessä kohtaa hahmot löytävät vanhan naisen kuorimassa perunoita, mutta nainen kuoriikin enää pelkkää kättään. Hetkellinen shokeeraus unohtuu heti kohtauksen päätyttyä niin katsojilta kuin hahmoiltakin.

Elokuvan on ohjannut William Eubank, joka on aiemmin tehnyt pari vuotta sitten ilmestyneen merenalaisen kauhurainan Underwaterin (2020), joka ei sekään kovin kummoinen ollut. Eubank tekee parissa kohtaa hyvää työtä ilmapiirin kanssa, mutta luottaa lopulta hölmöihin äkkisäikäytyksiin. Käsikirjoituksesta vastaa edellisetkin osat kirjoittanut Christopher Landon, joka esittelee uudenlaisia ideoita, mutta päätyy lopulta vain kierrättämään tuttua Paranormal Activity -kaavaa. Found footage -leffa kun on kyseessä, Next of Kin on tietty hahmojen itse kuvaama. Välillä tätä kikkaa hyödynnetään toimivasti, toisinaan taas hieman epäloogisesti. Osa tämänkertaisista kamerakikkailuista, etenkin hidastuskuvat ovat lähinnä tahattoman koomisia, rikkoen jännitettä finaalista. Lavasteet, puvustukset ja loppupäässä maskeeraukset ovat kuitenkin mainiot.

Yhteenveto: Paranormal Activity: Next of Kin on paria oivallisen jännittävää kohtausta lukuun ottamatta harmillisen laiska kauhuraina. Sen lähtökohdat ovat hyvät, mutta lopullinen toteutus jää puolivillaiseksi. Päähenkilö Margotin taustat ovat ihan kiinnostavat, mutta silti hahmo jää hieman tylsäksi. Muut hahmot taas ovat täysin yhdentekeviä pahveja, joiden selviytymisestä katsoja ei piittaa lainkaan. Vaikka parissa kohtauksessa rakennetaankin ihan toimivasti jännitettä, pääasiassa elokuvan kauhu rakentuu ennalta-arvattaviin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Osassa kauhukohtauksista ei ole mitään järkeä ja välillä leffassa tapahtuu juttuja vain, jotta leffassa tapahtuu jotain. Öiden välissä nähtävät päiväkohtaukset ovat nimittäin varsin pitkäveteistä seurattavaa. Puolitoistatuntinen leffa tuntuukin kestoaan pidemmältä. Found footage -kuvaustyyliä hyödynnetään paikoitellen kelvollisesti, mutta mukaan lisätyt kamerakikat, kuten hidastukset johtavat lähinnä tahattomaan koomisuuteen. Jos pitää todella paljon Paranormal Activity -elokuvista, voi Next of Kininkin toki katsoa. Elokuva veti tarpeeksi katsojia ilmestyessään Paramount+ -palveluun, että sille työstetään jo parhaillaan jatko-osaa, joka kantaa nimeä "Paranormal Activity: The Other Side".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paranormal Activity: Next of Kin, 2021, Blumhouse Productions, Paramount Players, Room 101, Solana Films

Arvostelu: The Possession of Hannah Grace (2018)

THE POSSESSION OF HANNAH GRACE

Ohjaus: Diederik Van Rooijen
Pääosissa: Shay Mitchell, Grey Damon, Stana Katic, Max McNamara, Nick Thune, Jacob Ming-Trent, Louis Herthum ja Kirby Johnson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

The Possession of Hannah Grace on viime vuoden lopussa Yhdysvalloissa ilmestynyt kauhuelokuva, mikä ei saanut lainkaan teatterilevitystä Suomessa, mutta on nyt saapunut vuokrattavaksi. Elokuva lähti liikkeelle nimellä "Cadaver", mutta kun sen tuotanto eteni, nimi päätettiin vaihtaa kiinnostavammalta (vaikkakin kliseisemmältä) kuulostavampaan suuntaan. Hollantilaisohjaaja Diederik Van Rooijen oli juuri julkaissut elokuvan Taped (2012) ja herätti sillä eri studioiden kiinnostuksen Yhdysvalloissa. Hän muutti sinne tehdäkseen uudelleenfilmatisoinnin Alfred Hitchcockin klassikosta Linnut (The Birds - 1963), mutta kun sen suunnittelussa ilmeni erimielisyyksiä, Van Rooijen päätyi tämän leffan pariin. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2016 ja leffa päätettiin kuvata mahdollisimman halvalla, käyttäen järjestelmäkameraa oikean elokuvakameran sijasta. Jälkituotannossa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun studion johdossa tapahtui muutoksia, eivätkä uudet johtohenkilöt erityisemmin pitäneet näkemästään. Lopulta The Possession of Hannah Grace saatiin silti valmiiksi ja se julkaistiin kaikessa hiljaisuudessa ilman sen kummempaa markkinointia. Leffa kyllä tuotti budjettinsa takaisin ja mukavasti siihen päälle, muttei kyseessä mikään kummoinen hitti ollut ja kriitikoilta se sai täystyrmäyksen. Itse kiinnostuin leffasta jollain tapaa, kun kuulin siitä elokuvakriitikko Chris Stuckmannin kautta, mutten uskonut, että katsoisin sitä pitkään aikaan. Kuitenkin kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni vuokrasi elokuvan ja kysyi, haluanko minäkin katsoa sen, nappasin tarjouksesta ilomielin kiinni. Ei kestänyt kauaa, kun päätös alkoi kaduttaa...

Vieroituksesta päässyt ex-poliisi Megan saa työpaikan ruumishuoneen yövahtina. Eräänä yönä ruumishuoneelle tuodaan oudosti kieroutunut, osittain palanut ja viillelty Hannah Gracen ruumis, eikä aikaakaan, kun ruumishuoneella alkaa tapahtumaan kummia...

Pääroolissa Meganina nähdään Shay Mitchell, joka aluksi yrittää kovasti löytää jotain ammennettavaa kehnosti kirjoitetusta hahmostaan, mutta luovuttaa elokuvan kulkiessa eteenpäin. Meganista voisi saada mielenkiintoisen henkilön, sillä häntä piinaavat menneisyyden traumat, mutta niitä ei onnistuta hyödyntämään lähes lainkaan, jolloin hahmo jää lopulta valitettavan pinnalliseksi. Kun ruumishuoneen outoudet alkavat, olisi ollut kiinnostavampaa, jos Megan itse kyseenalaistaisi näkemäänsä, eikä vain että muut pitävät häntä hulluna, kun hän yrittää avautua heille.
     Nämä muut hahmot ovat aika lailla toinen toistaan tylsempiä ja yksiulotteisempia tapauksia. Lisa (Stana Katic) on Meganin reipas kaveri ja siinä se. Andrew (Grey Damon) on poliisi ja Meganin ex-poikaystävä, joka ajattelee koko ajan Meganin oudon käyttäytymisen johtuvan huumeista. Ernie (Jacob Ming-Trent) ja innokas Dave (Max McNamara) ovat vartijoita sairaalalla, missä ruumishuone sijaitsee. Randy (Nick Thune) taas kuljettaa ruumiita. Hahmoihin ei ole panostettu lähes ollenkaan, jolloin katsojana vain odottaa, kuinka riivattu Hannah Grace napsii niitä yksitellen pelistä pois... jättäen jostain syystä Meganin aina henkiin, vaikka tämä viettää eniten aikaa ruumiin kanssa.
     Hannah Grace (Kirby Johnson) itse on niin tavallinen riivattu kauhuhahmo kuin vain voi kuvitella. Tavallisen kävelemisen sijaan Hannahin täytyy tietty kiertää vartalonsa outoihin asentoihin ja liikkua neljällä raajalla, päästäen samalla epämääräistä örvellystä. Tekijät eivät ole vaivautuneet keksimään yhtään mitään uutta hahmoon, vaan viljelevät kliseitä, toivoen, että katsoja ei ole nähnyt vaikkapa Manaajaa (The Exorcist - 1973). Paikoillaan lojuva ruumis ja sen liikkumisen odottelu on huomattavasti jännittävämpää kuin se, kun Hannah alkaa hieman hölmön näköisesti kiipeilemään seinillä.

Hyvin nopeasti elokuvan alussa voi ymmärtää, miksei The Possession of Hannah Grace saanut teatterilevitystä Suomessa ja miksi se vain dumpattiin teattereihin muissa maissa ilman kunnon mainostusta. Elokuva edustaa aika lailla kaikkea sitä, mikä modernissa kauhussa on pahimmillaan pielessä. Se on täysin innoton, mielikuvitukseton ja merkityksetön säikyttelypätkä, mikä on enemmänkin tylsä kuin pelottava. Viimeisetkin mahdolliset jännityksen rippeet katoavat loppuhuipennuksessa, jossa homma muuttuu jopa koomiseksi asti. Kauhun saralla elokuva luottaa vain ja ainoastaan laiskoihin böö-pelotteluihin, mitkä alkavat hyvin nopeasti toistamaan itseään. Alkupäässä säikyttelyitä revitään epätoivoisesti ties mistä, oli kyseessä sitten kovan äänitehosteen saattelemana kuvaan ilmestyvä Dave-vartija tai vessan käsienkuivain, joka aktivoituu todella herkästi. Lisäksi mukana on mitä tavanomaisin kikka, missä pimeässä paikassa on välkkyvä valo ja jokaisen välkähdyksen myötä Hannah teleporttaa lähemmäs kameraa, kunnes se lopulta pamahtaa kameran viereen irvistelemään. Mukana on paljon, paljon muitakin kliseisiä pelotteluyrityksiä, eivätkä ne välttämättä haittaisi, jos elokuvasta löytyisi oikeat tekijät. Mutta ei. The Possession of Hannah Gracesta suorastaan paistaa läpi, että se on studion välinpitämätön yritys saada varastettua rahat teinien taskuista, jotka käyvät kaveriporukalla tällaisia katsomassa.

Tällaisia samanlaisia studion liukuhihnalla kyhättyjä kauhutekeleitä ilmestyy useampi vuodessa ja koska en itse odottanut leffan olevan mitään muuta kuin yksi tällainen turhake muiden joukossa, ei sen huonous tullut millään lailla yllätyksenä, eikä kaikki se kökköys päässyt menemään tunteisiin niin, että olisin raivona siitä, että tästä tuli niin surkea. Lähinnä olen vain harmissani, sillä kirottu ruumis ruumishuoneella on kiehtova konsepti ja siitä voisi saada kelvollisen kauhufilmin, jos tekijät olisivat edes hieman yrittäneet. Erittäin tylsää on se, kuinka vähän sisältöä elokuvasta löytyy ja vaikka se kestää vain alle puolitoista tuntia (mihin sisältyvät myös alku- ja lopputekstit), suuri osa leffasta kuluu siihen, että tarina kiertää ympyrää, eikä etene mihinkään. Varmaan puolet elokuvasta tuntuu nimittäin menevän siihen, että jokaisen kummallisen hetken jälkeen hahmojen on pakko tarkistaa, onko Hannahin ruumis yhä lokerossaan. Laskekaapa leffaa katsoessanne, kuinka monta kertaa hahmot tekevät tämän tarkistuksen. Loppujen lopuksi The Possession of Hannah Grace on pelkkä hukattu mahdollisuus ja ainoa positiivinen sanottava, mitä siitä keksii, on juurikin se, että siitä löytyisi potentiaalia parempaan.

Ohjaaja Diederick Van Rooijen luottaa pelkästään kliseisiin ja äkkisäikäytyksiin, eikä edes tunnu yrittävän luoda kunnon tunnelmaa. Van Rooijen on selvästi katsonut paljon kauhuelokuvia ja merkinnyt ylös, mitä kaikkea haluaa toistaa omassa teoksessaan. Ohjaajan työtä vain hankaloittaa Brian Sieven surkea käsikirjoitus täysin yhdentekevien hahmojensa ja ympyrää kiertävän tarinansa kanssa. Elokuva ei ole edes kovin kaksisesti kuvattu ja leikkauskin on paikoitellen kömpelöä. Sentään ruumishuoneen lavasteet ovat tyylikkäät ja sitä valaistaan hyvin, minkä lisäksi Hannah Gracen maskeeraukset ovat onnistuneet. Efektit eivät ole kummoisia ja äänimaailma luottaa liikaa koviin ja äkillisiin äänitehosteisiin. John Frizzellin säveltämät musiikit humisevat taustalla, mutta eivät koskaan korostu millään lailla.

Yhteenveto: The Possession of Hannah Grace on surkea kauhuraina, mikä vain toistaa kliseitä laiskasti ja käyttää tehokeinonaan pelkkiä äkkisäikäytyksiä. Monet böö-pelottelut ovat myös mitä typerimpiä ja katsoja huomaa muutamassakin kohtaa tuhahtelevansa ja pyörittelevänsä silmiään. Loppuhuipennuksessa meno äityy välillä jopa naurettavaksi. Alle puolentoista tunnin filmiksi kyseessä on oudon pitkäveteinen tekele, kun tapahtumat alkavat jossain kohtaa vain kiertämään ympyrää. Siitä saisi hyvän juomapelin, kun laskee, kuinka monta kertaa hahmot tarkistavat, onko Hannah Gracen ruumis yhä paikoillaan. Päähahmo Meganista voisi saada mielenkiintoisen hahmon, mutta lopulta hän (kuten koko muukin elokuva) jää vain kivaksi ideaksi vailla onnistunutta toteutusta. Hänen näyttelijänsä Shay Mitchell yrittää aluksi, mutta luovuttaa elokuvan kulkiessa eteenpäin... tai siis kiertäessä kehää. The Possession of Hannah Grace kuuluu niihin kauhuleffoihin, joita on hauska katsoa kaveriporukalla ja naureskella sen kökköydelle, mutta yksin katsottuna se on vain todella huono elokuva. Kauhuleffoihin vasta tutustuville nuorille filmi voi toimia, mutta jos haluaa nähdä riivatun tytön, itse suosittelen vain katsomaan sen vanhan kunnon Manaajan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Possession of Hannah Grace, 2018, Broken Road Productions, Screen Gems