The Night Agent, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

THE NIGHT AGENT - KAUSI 3

Luoja: Shawn Ryan

Näyttelijät: Gabriel Basso, Genesis Rodriguez, Fola Evans-Akingbola, Ward Horton, Albert Jones, Louis Herthum, Amanda Warren, Suraj Sharma, David Lyons, Jennifer Morrison, Stephen Moyer, Callum Vinson, Zach Appelman ja Gary Hilborn

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 47 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Matthew Quirkin kirjaan perustuva televisiosarja The Night Agent nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa maaliskuussa 2023. Tammikuussa 2025 julkaistu toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Night Agentin kolmas tuotantokausi on saapunut katseltavaksi. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutta toinen kausi ei ollut mielestäni yhtä vahva. Ryhdyin silti positiivisin mielin katsomaan The Night Agentin kolmoskautta heti sen ilmestymispäivänä.

Kun amerikkalaisia täynnä oleva lentokone ammutaan alas, Peter Sutherland ryhtyy tutkimaan terroristiorganisaatio LFS:ää ja päätyy hurjien salaisuuksien äärelle.

Gabriel Basso nähdään jo kolmatta kertaa Peter Sutherlandina, huippusalaisena yöagenttina, joka joutui toisen kauden päätteeksi ikävään tilanteeseen. Hänen on pakko olla hyödyksi Jacob "Välittäjä" Monroelle, mutta samalla hänen pitäisi myös yrittää saada tämä nalkkiin tekosistaan. Basso oli sarjassa parhaimmillaan avauskaudella, kun hänen hahmonsa oli vielä pienoinen keltanokka, mutta nyt kokeneempana agenttina hän pikemminkin vain ajaa asiansa. Peter on edelleen kelpo päähenkilö, jonka kanssa on kiinnostavaa ryhtyä selvittämään uutta maata uhkaavaa tapausta.

     Paluun tekevät myös Amanda Warren Peterin pomona Weaverina, Fola Evans-Akingbola nyt presidentin turvamiehenä toimivana Chelseana, Albert Jones FBI-johtaja Mosleyna, sekä Ward Horton Richard Haganina, joka valittiin kakkoskauden päätteeksi vilunkipelin avulla Yhdysvaltojen uudeksi presidentiksi. Uusina tuttavuuksina kausi taas esittelee muun muassa presidentti Haganin vaimon Jennyn (Jennifer Morrison), yöagentti Adamin (David Lyons), journalisti Isabelin (Genesis Rodriguez) ja hänen pomonsa Miken (David Zayas), terroristiepäilty Batran (Suraj Sharma), sekä nimettömäksi jäävän palkkatappajan (Stephen Moyer) nimettömäksi jäävän poikansa (Callum Vinson) kera. Sivuhahmot ovat vähintään kelvollisia, joskin Rose Larkinin (Luciane Buchanan) korvaava Isabel ei ole yhtä hyvä hahmo, eikä Rodriguezin ja Basson väliltä juuri löydy kemiaa. Kiinnostavimmat hahmot ovat katala presidenttipari, sekä mysteerinen palkkatappaja poikansa kanssa.

The Night Agentin kolmas tuotantokausi jatkaa kakkoskauden menevällä, joskin hitusen ailahtelevalla linjalla. Kausi lähtee pätevästi käyntiin, turistilentokoneeseen kohdistuvan terroristi-iskun myötä, mikä pistää Peterin taas uudelle tehtävälle. Avausjakso on napakasti rakennettu ja jopa sopivan jännittävä. Kausi kuitenkin lähtee aaltoilemaan tasonsa puolesta edetessään, riippuen paljon siitä, mitä juonikuviota milloinkin seurataan. Kaikella on toki lopuksi pointtinsa isommassa kuvassa, mutta huomasin tiettyjen puolien nappaavan paljon tehokkaammin mukaansa kuin toisten.

Kauden isoin jännite itselleni muodostui lähinnä Valkoisessa talossa hallinnoivasta presidentistä ja hänen juonittelustaan. Kausi näyttää hyvin, millainen vaikutus valtiopropagandalla on ja etenkin nykyisessä maailmantilanteessa osa kohtauksista tuntui epämukavan ajankohtaisilta. Loppusuoralla, kun juonikuviot ryhtyvät vihdoin yhdistymään tosissaan isommaksi kokonaisuudeksi, meno paranee taas. Mukana on agenttitarinoille tavanomaisempaa pommiuhkaa, mikä vie onnistuneesti mukanaan. Silti jokin kaudella jäi omalla kohdallani hieman löyhäksi. The Night Agentin kolmoskausi on oikein passeli, mutta sarjan ensimmäisen kauden viehätys, mukaansatempaavuus ja jännite ovat hiipuneet. Neljäs kausi on jo tekeillä ja katson kyllä sujuvasti sarjaa lisää, vaikka toivoisin sen saavan taas pientä lisäpotkua.

Teknisesti The Night Agent pitää kuitenkin oivallisen tasonsa, vaikka osa tietokonetehosteista ei täysin vakuuta budjetti- tai aikarajoitusten takia. Kolmas kausi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät pätevää työtä ja maskeeraajatkin onnistuvat erilaisten ruhjeiden kanssa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Robert Duncanin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Night Agent, Yhdysvallat, 2023-, Sony Pictures Television, Sunset Lane Entertainment, Exhibit A, MiddKid Productions, Project X Entertainment

Arvostelu: The Possession of Hannah Grace (2018)

THE POSSESSION OF HANNAH GRACE

Ohjaus: Diederik Van Rooijen
Pääosissa: Shay Mitchell, Grey Damon, Stana Katic, Max McNamara, Nick Thune, Jacob Ming-Trent, Louis Herthum ja Kirby Johnson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

The Possession of Hannah Grace on viime vuoden lopussa Yhdysvalloissa ilmestynyt kauhuelokuva, mikä ei saanut lainkaan teatterilevitystä Suomessa, mutta on nyt saapunut vuokrattavaksi. Elokuva lähti liikkeelle nimellä "Cadaver", mutta kun sen tuotanto eteni, nimi päätettiin vaihtaa kiinnostavammalta (vaikkakin kliseisemmältä) kuulostavampaan suuntaan. Hollantilaisohjaaja Diederik Van Rooijen oli juuri julkaissut elokuvan Taped (2012) ja herätti sillä eri studioiden kiinnostuksen Yhdysvalloissa. Hän muutti sinne tehdäkseen uudelleenfilmatisoinnin Alfred Hitchcockin klassikosta Linnut (The Birds - 1963), mutta kun sen suunnittelussa ilmeni erimielisyyksiä, Van Rooijen päätyi tämän leffan pariin. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2016 ja leffa päätettiin kuvata mahdollisimman halvalla, käyttäen järjestelmäkameraa oikean elokuvakameran sijasta. Jälkituotannossa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun studion johdossa tapahtui muutoksia, eivätkä uudet johtohenkilöt erityisemmin pitäneet näkemästään. Lopulta The Possession of Hannah Grace saatiin silti valmiiksi ja se julkaistiin kaikessa hiljaisuudessa ilman sen kummempaa markkinointia. Leffa kyllä tuotti budjettinsa takaisin ja mukavasti siihen päälle, muttei kyseessä mikään kummoinen hitti ollut ja kriitikoilta se sai täystyrmäyksen. Itse kiinnostuin leffasta jollain tapaa, kun kuulin siitä elokuvakriitikko Chris Stuckmannin kautta, mutten uskonut, että katsoisin sitä pitkään aikaan. Kuitenkin kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni vuokrasi elokuvan ja kysyi, haluanko minäkin katsoa sen, nappasin tarjouksesta ilomielin kiinni. Ei kestänyt kauaa, kun päätös alkoi kaduttaa...

Vieroituksesta päässyt ex-poliisi Megan saa työpaikan ruumishuoneen yövahtina. Eräänä yönä ruumishuoneelle tuodaan oudosti kieroutunut, osittain palanut ja viillelty Hannah Gracen ruumis, eikä aikaakaan, kun ruumishuoneella alkaa tapahtumaan kummia...

Pääroolissa Meganina nähdään Shay Mitchell, joka aluksi yrittää kovasti löytää jotain ammennettavaa kehnosti kirjoitetusta hahmostaan, mutta luovuttaa elokuvan kulkiessa eteenpäin. Meganista voisi saada mielenkiintoisen henkilön, sillä häntä piinaavat menneisyyden traumat, mutta niitä ei onnistuta hyödyntämään lähes lainkaan, jolloin hahmo jää lopulta valitettavan pinnalliseksi. Kun ruumishuoneen outoudet alkavat, olisi ollut kiinnostavampaa, jos Megan itse kyseenalaistaisi näkemäänsä, eikä vain että muut pitävät häntä hulluna, kun hän yrittää avautua heille.
     Nämä muut hahmot ovat aika lailla toinen toistaan tylsempiä ja yksiulotteisempia tapauksia. Lisa (Stana Katic) on Meganin reipas kaveri ja siinä se. Andrew (Grey Damon) on poliisi ja Meganin ex-poikaystävä, joka ajattelee koko ajan Meganin oudon käyttäytymisen johtuvan huumeista. Ernie (Jacob Ming-Trent) ja innokas Dave (Max McNamara) ovat vartijoita sairaalalla, missä ruumishuone sijaitsee. Randy (Nick Thune) taas kuljettaa ruumiita. Hahmoihin ei ole panostettu lähes ollenkaan, jolloin katsojana vain odottaa, kuinka riivattu Hannah Grace napsii niitä yksitellen pelistä pois... jättäen jostain syystä Meganin aina henkiin, vaikka tämä viettää eniten aikaa ruumiin kanssa.
     Hannah Grace (Kirby Johnson) itse on niin tavallinen riivattu kauhuhahmo kuin vain voi kuvitella. Tavallisen kävelemisen sijaan Hannahin täytyy tietty kiertää vartalonsa outoihin asentoihin ja liikkua neljällä raajalla, päästäen samalla epämääräistä örvellystä. Tekijät eivät ole vaivautuneet keksimään yhtään mitään uutta hahmoon, vaan viljelevät kliseitä, toivoen, että katsoja ei ole nähnyt vaikkapa Manaajaa (The Exorcist - 1973). Paikoillaan lojuva ruumis ja sen liikkumisen odottelu on huomattavasti jännittävämpää kuin se, kun Hannah alkaa hieman hölmön näköisesti kiipeilemään seinillä.

Hyvin nopeasti elokuvan alussa voi ymmärtää, miksei The Possession of Hannah Grace saanut teatterilevitystä Suomessa ja miksi se vain dumpattiin teattereihin muissa maissa ilman kunnon mainostusta. Elokuva edustaa aika lailla kaikkea sitä, mikä modernissa kauhussa on pahimmillaan pielessä. Se on täysin innoton, mielikuvitukseton ja merkityksetön säikyttelypätkä, mikä on enemmänkin tylsä kuin pelottava. Viimeisetkin mahdolliset jännityksen rippeet katoavat loppuhuipennuksessa, jossa homma muuttuu jopa koomiseksi asti. Kauhun saralla elokuva luottaa vain ja ainoastaan laiskoihin böö-pelotteluihin, mitkä alkavat hyvin nopeasti toistamaan itseään. Alkupäässä säikyttelyitä revitään epätoivoisesti ties mistä, oli kyseessä sitten kovan äänitehosteen saattelemana kuvaan ilmestyvä Dave-vartija tai vessan käsienkuivain, joka aktivoituu todella herkästi. Lisäksi mukana on mitä tavanomaisin kikka, missä pimeässä paikassa on välkkyvä valo ja jokaisen välkähdyksen myötä Hannah teleporttaa lähemmäs kameraa, kunnes se lopulta pamahtaa kameran viereen irvistelemään. Mukana on paljon, paljon muitakin kliseisiä pelotteluyrityksiä, eivätkä ne välttämättä haittaisi, jos elokuvasta löytyisi oikeat tekijät. Mutta ei. The Possession of Hannah Gracesta suorastaan paistaa läpi, että se on studion välinpitämätön yritys saada varastettua rahat teinien taskuista, jotka käyvät kaveriporukalla tällaisia katsomassa.

Tällaisia samanlaisia studion liukuhihnalla kyhättyjä kauhutekeleitä ilmestyy useampi vuodessa ja koska en itse odottanut leffan olevan mitään muuta kuin yksi tällainen turhake muiden joukossa, ei sen huonous tullut millään lailla yllätyksenä, eikä kaikki se kökköys päässyt menemään tunteisiin niin, että olisin raivona siitä, että tästä tuli niin surkea. Lähinnä olen vain harmissani, sillä kirottu ruumis ruumishuoneella on kiehtova konsepti ja siitä voisi saada kelvollisen kauhufilmin, jos tekijät olisivat edes hieman yrittäneet. Erittäin tylsää on se, kuinka vähän sisältöä elokuvasta löytyy ja vaikka se kestää vain alle puolitoista tuntia (mihin sisältyvät myös alku- ja lopputekstit), suuri osa leffasta kuluu siihen, että tarina kiertää ympyrää, eikä etene mihinkään. Varmaan puolet elokuvasta tuntuu nimittäin menevän siihen, että jokaisen kummallisen hetken jälkeen hahmojen on pakko tarkistaa, onko Hannahin ruumis yhä lokerossaan. Laskekaapa leffaa katsoessanne, kuinka monta kertaa hahmot tekevät tämän tarkistuksen. Loppujen lopuksi The Possession of Hannah Grace on pelkkä hukattu mahdollisuus ja ainoa positiivinen sanottava, mitä siitä keksii, on juurikin se, että siitä löytyisi potentiaalia parempaan.

Ohjaaja Diederick Van Rooijen luottaa pelkästään kliseisiin ja äkkisäikäytyksiin, eikä edes tunnu yrittävän luoda kunnon tunnelmaa. Van Rooijen on selvästi katsonut paljon kauhuelokuvia ja merkinnyt ylös, mitä kaikkea haluaa toistaa omassa teoksessaan. Ohjaajan työtä vain hankaloittaa Brian Sieven surkea käsikirjoitus täysin yhdentekevien hahmojensa ja ympyrää kiertävän tarinansa kanssa. Elokuva ei ole edes kovin kaksisesti kuvattu ja leikkauskin on paikoitellen kömpelöä. Sentään ruumishuoneen lavasteet ovat tyylikkäät ja sitä valaistaan hyvin, minkä lisäksi Hannah Gracen maskeeraukset ovat onnistuneet. Efektit eivät ole kummoisia ja äänimaailma luottaa liikaa koviin ja äkillisiin äänitehosteisiin. John Frizzellin säveltämät musiikit humisevat taustalla, mutta eivät koskaan korostu millään lailla.

Yhteenveto: The Possession of Hannah Grace on surkea kauhuraina, mikä vain toistaa kliseitä laiskasti ja käyttää tehokeinonaan pelkkiä äkkisäikäytyksiä. Monet böö-pelottelut ovat myös mitä typerimpiä ja katsoja huomaa muutamassakin kohtaa tuhahtelevansa ja pyörittelevänsä silmiään. Loppuhuipennuksessa meno äityy välillä jopa naurettavaksi. Alle puolentoista tunnin filmiksi kyseessä on oudon pitkäveteinen tekele, kun tapahtumat alkavat jossain kohtaa vain kiertämään ympyrää. Siitä saisi hyvän juomapelin, kun laskee, kuinka monta kertaa hahmot tarkistavat, onko Hannah Gracen ruumis yhä paikoillaan. Päähahmo Meganista voisi saada mielenkiintoisen hahmon, mutta lopulta hän (kuten koko muukin elokuva) jää vain kivaksi ideaksi vailla onnistunutta toteutusta. Hänen näyttelijänsä Shay Mitchell yrittää aluksi, mutta luovuttaa elokuvan kulkiessa eteenpäin... tai siis kiertäessä kehää. The Possession of Hannah Grace kuuluu niihin kauhuleffoihin, joita on hauska katsoa kaveriporukalla ja naureskella sen kökköydelle, mutta yksin katsottuna se on vain todella huono elokuva. Kauhuleffoihin vasta tutustuville nuorille filmi voi toimia, mutta jos haluaa nähdä riivatun tytön, itse suosittelen vain katsomaan sen vanhan kunnon Manaajan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Possession of Hannah Grace, 2018, Broken Road Productions, Screen Gems