Arvostelu: Loma Roomassa (Roman Holiday - 1953)

LOMA ROOMASSA

ROMAN HOLIDAY

Ohjaus: William Wyler

Pääosissa: Audrey Hepburn, Gregory Peck, Eddie Albert, Margaret Rawlings, Harcourt Williams, Hartley Power, Tullio Carminati, Paolo Carlini, Claudio Ermelli, Hans Hinrich ja Alfredo Rizzo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: S

Roman Holiday, eli suomalaisittain Loma Roomassa on Gregory Peckin ja Audrey Hepburnin tähdittämä romanttinen komedia. Dalton Trumbo kynäili elokuvan tarinan ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen John Dightonin kanssa. Jouduttuaan 1940-luvun lopulla Hollywoodin mustalle listalle, Trumbo ei saanut tekstiä eteenpäin ja niinpä Ian McLellan Hunterin piti esittää filmin käsikirjoittajaa, jotta Frank Capra suostui tuottamaan sen. Capran yhtiö päätyi kuitenkin konkurssin partaalle ja hänen täytyi myydä se. Paramount Pictures nappasi lopulta yhtiön ja samalla tämän elokuvan itselleen. Paramount olisi halunnut tehdä elokuvan Yhdysvalloissa, mutta ohjaajan pestin saanut William Wyler vaati, että se kuvattaisiin paikan päällä Italian pääkaupungissa, Roomassa. Paramount suostui, mutta budjettileikkauksen kera, mikä johti siihen, että elokuva jouduttaisiin kuvaamaan mustavalkoisena suunnitellun värikameran sijaan ja miestähdeksi valitun Gregory Peckin rinnalle pitäisi löytää halpa, tuntematon näyttelijä. Pitkän etsintäprosessin jälkeen tekijät päätyivät amerikkalaisyleisölle vielä tuolloin tuntemattomaan brittiläiseen Audrey Hepburniin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Loma Roomassa sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 20. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan, tarinan ja puvustuksen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Lomaa Roomassa pidetään mestariteoksena, yhtenä romantiikkagenren merkkielokuvista, sekä ehtana klassikkona. Elokuvan 1950-luvulla leffateatterissa nähnyt isoäitini näytti elokuvan minulle muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Loman Roomassa täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi - sekä odotellessani omaa Rooman matkaani tänä kesänä.

Kruununprinsessa Ann on kiertueella Euroopassa ja kun jatkuvat tapaamiset, lehdistötilaisuudet ja muutenkin kiireinen aikataulu alkavat stressata Annia liikaa, tämä päättää karata Rooman yöhön. Ann kohtaa Joe Bradleyn, reportterin, joka päättää pitää ammattinsa salassa, keplotellakseen prinsessalta vuosisadan yksityishaastattelun. Mutta toteutuuko suunnitelma, kun Joe rakastuu Anniin?

Loma Roomassa esitteli aiemmin vain brittileffoja tehneen Audrey Hepburnin maailmalle, joka ihastui nuoreen naisnäyttelijään toden teolla. Hepburnista muodostui nopeasti monien naisten suuridoli, joka keräsi myös valtavaa arvostusta elokuvapiireissä. Heti ensimmäisestä isosta leffastaan, eli tästä, Hepburn voittikin parhaan naispääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Eikä syyttä. Hepburn on fantastinen roolissaan prinsessa Annina, joka turhautuu sääntöihin, aikatauluihin ja muutenkin tiukkaan menoon, jotka piinaavat häntä läpi kiertueensa Euroopassa. Eräänä yönä Roomassa uupunut Ann päättää karata ja törmää Gregory Peckin esittämään Joe Bradleyhyn. Joe on paikallisen jenkkiuutislehden reportteri, joka ei aluksi tunnista siniverisyyttään peittelevää prinsessaa, mutta kun Joe tajuaa, kuka onkaan kyseessä, hän päättää peittää tietämystään ja ammattiaan, saadakseen salakavalasti isoimman kuninkaallishaastattelun koskaan. Ann ja Joe ovat vahvasti kirjoitetut hahmot ja heidän matkaansa lähtee enemmän kuin mielellään. Peck on myös nappivalinta osaansa ja hänen ja Hepburnin väliltä löytyvää voimakasta kemiaa ei voi kieltää. Kuvausten aikana Peck vakuuttui Hepburnin lahjoista niin paljon, että vaati studiota nostamaan tämän nimen julisteessa rinnalleen, kohottamaan naisen mahdollisuuksia voittaa Oscar roolistaan. Hollywood-konkari Peckin aavistukset osuivatkin oikeaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Harcourt Williams ja Margaret Rawlings prinsessan kanssa matkaavina suurlähettiläänä ja kreivittärenä, Hartley Power Joen pomona Hennessynä ja Eddie Albert Joen valokuvaajakaverina Irvinginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, etenkin Power äksynä sanomalehden johtajana.

Loma Roomassa onnistui ihastuttamaan toisellakin katselukerralla. Kyseessä on erittäin valloittava ja hupaisa romanttinen komedia, johon uppoutuu niin täysillä mukaan, että haikea loppu iskee voimakkaasti tunteisiin. Heti kättelyssä avataan, mistä prinsessan turhautuminen johtuu ja katsoja suorastaan kannustaa Annia livahtamaan vartijoiden ohi palatsista ja oikeasti nauttimaan Roomasta. Kun Ann ja Joe kohtaavat, katsoja pistetään moraalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen. Toisaalta Joen haluaisi onnistuvan tavoitteessaan ja saavan haikailemansa jymyjutun, joka saisi hänen pomonsa arvostamaan häntä, mutta samalla Annia käy sääliksi, miehen valehdellessa hänelle voittojen takia. Tästä ristiriidasta huolimatta eriskummallisen parin yhteistä päivää ympäri Rooman jää tuijottamaan lumoutuneena niin päänäyttelijöistä kuin taustalla näkyvästä kaupungista. Kaikki Colosseumista Pantheoniin ovat mukana.

Parituntinen elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se on niin hyvin rakennettu käsikirjoituksensa ja ohjauksensa puolesta. Trumbon teksti on tarinaltaan erinomainen ja muutenkin tekstiltään loistava. Sen pohjalta ohjaaja William Wylerin on ollut helppo ammentaa kohtauksia kuvatessaan. Hiljalleen kehkeytyvä rakkauskertomus ei ole millään lailla väkinäinen tai siirappinen, vaan luonteva ja aidon suloinen. Komediaosastoltaan Loma Roomassa on myös onnistunut tapaus. Mukana on paljon hilpeää sanailua, sekä hupaisaa fyysistä huumoria, ilman, että homma äityy koskaan typeräksi koheltamiseksi. Vaikka katsoja ei täysin hyväksykään Joen aikomuksia, on silti hauskaa seurata, kun tämä yrittää parhaansa mukaan peittää tietämyksensä Annin todellisesta identiteetistä ja työstään. Elokuvan loppuhuipennuksesta on onnistuttu tekemään poikkeuksellinen. Vaikkei se välttämättä johda katsojan odottamaan ja toivomaan tulokseen, on finaali tyydyttävä, liikuttava ja uskottava, toimien kirsikkana taiturimaisesti toteutetun kakun päällä.

Kyseessä on myös teknisiltä ansoiltaan laadukkaasti tehty elokuva. Kuvaus on tyylikästä ja Rooman nähtävyyksiä esitellään tietty läpi keston. Yksi filmin tunnetuimmista kohtauksista onkin Annin ja Joen ajelu kaupungissa. Kohtauksen myötä Vespa-skootterin myyntiluvut kääntyivät hurjaan nousuun ja niistä muodostui varsinainen muoti-ilmiö. Leikkaus on pääasiassa sulavaa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeeraukset oivalliset. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Georges Auricin ja Victor Youngin säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään.

Yhteenveto: Loma Roomassa on ihastuttava ja erinomainen romanttinen komedia, joka edustaa edelleen lajityyppinsä kiistatonta parhaimmistoa. Elokuva nappaa heti mukaansa ja vie täysin mennessään, kun Annin ja Joen yhteinen päivä Roomassa alkaa. Annia kannustaa nauttimaan vapaudestaan, kun taas Joen kohdalla katsoja pistetään moraaliseen ristituleen. Hahmojen puuhia seuraa hymyssä suin ja parin välille kehkeytyvä romanssi tuntuu käsin kosketeltavan aidolta. Audrey Hepburn ja Gregory Peck loistavat päärooleissa ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Peck on tutun karismaattinen itsensä ja palkintonsa ansainnut Hepburn hurmasi täysin ymmärrettävästi yleisöt ympäri maailman. Mahtava meno huipentuu hienolla ja tunteikkaalla tavalla. Ohjaaja William Wyler rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja Dalton Trumbon käsikirjoitus on erittäin hyvin laadittu. Kaiken kaikkiaan Loma Roomassa on valloittavan ihana rakkaustarina ja yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen kannattaisi katsoa edes kerran elämässään. Yksi romanttisten elokuvien parhaimmistosta yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja ehta klassikko!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roman Holiday, 1953, Paramount Pictures

Arvostelu: Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity - 1953)

TÄÄLTÄ IKUISUUTEEN

FROM HERE TO ETERNITY

Ohjaus: Fred Zinnemann

Pääosissa: Burt Lancaster, Montgomery Clift, Deborah Karr, Frank Sinatra, Donna Reed, Philip Ober, Mickey Shaughnessy, Harry Bellaver, Ernest Borgnine, John Dennis ja Jack Warden

Genre: draama, romantiikka, sota

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

From Here to Eternity, eli suomalaisittain Täältä ikuisuuteen perustuu James Jonesin samannimiseen kirjaan vuodelta 1951. Kontroversiaali kirja oli herättänyt paljon kohua ilmestyessään ja siitä oli muodostunut suuri hitti, joten Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty kääntämään se elokuvan muotoon. Tekijät joutuivat kuitenkin taipumaan useisiin muutoksiin kirjaan verrattuna, Haysin ohjeiston määräämien elokuvantekosääntöjen, sekä Yhdysvaltain armeijan painostuksesta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Täältä ikuisuuteen sai maailmanensi-iltansa 5. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai jopa kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, naispääosa, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi leffa voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Täältä ikuisuuteen -elokuvaa, mutta isoäitini oli kehunut sitä minulle jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Täältä ikuisuuteen.

Vuonna 1941 Havaijilla, Schofieldin kasarmille siirron saanut sotamies Prewitt joutuu simputuksen kohteeksi, kun hän ei suostu rykmentin nyrkkeilyjoukkueeseen. Samaan aikaan vääpeli Wardenille kehkeytyy salainen suhde kapteeninsa vaimon, Karenin kanssa.

Elokuvan ilmestymisen aikoihin Täältä ikuisuuteen piti sisällään yhden kovimmista kattauksista Hollywood-tähtiä. Parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Montgomery Clift näyttelee sotamies Robert E. Lee Prewittia, kavereille ihan vain Prew'ta, joka saa elokuvan alussa siirron Fort Shafterista Schofieldin kasarmille. Miespääosa-Oscarista kilpaillut Burt Lancaster taas esittää vääpeli Milton Wardenia, jolle on kehkeytynyt salasuhde kapteeninsa (Philip Ober) vaimon, Karenin (parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Deborah Karr) kanssa. Oscar-gaalassa naissivuosapalkinto meni Donna Reedille, joka näyttelee The New Congress Clubilla työskentelevää Lorenea. Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Frank Sinatra taas esittää sotamies Maggiota, Prew'n kaveria. Huhut kertovat, että Sinatralla olisi ollut yhteyksiä mafiaan ja että hän olisi sitä kautta saanut roolin leffasta tavalla, joka inspiroi Kummisetä-elokuvan (The Godfather - 1972) ikonista hevosenpääkohtausta. Tämä huhu on kuitenkin kumottu elokuvan tekijöiden toimesta, joiden mukaan Sinatra sai roolinsa koe-esiintymisen kautta, kuten muutkin. Tätä vahvistaa se, kuinka upeaa työtä laulajanakin tunnettu Sinatra tekee elokuvassa. Hän todella ansaitsi pystinsä, varastaessaan valokeilan jokaisessa kohtauksessaan vahvalla suorituksellaan. Clift on myös erinomainen, tulkitessaan hyvin ahtaalle pistettyä Prew'ta. Lancasterin ja Karrin väliltä löytyy mojovaa kemiaa ja Reed taas esittää taitavasti vaikeaa menneisyyttä salailevaa Lorenea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mickey Shaughnessy korpraali Levana, Ernest Borgnine vankilan vartijana Fatsona, sekä John Dennis kersantti Ike Galovitchinä, joista yksikään ei ole hirmu mukava heppu. Erityisesti Borgnine vakuuttaa häijyn vartijan osassa.

Lahjakkaan ja ihmisiä teattereihin vetäneen näyttelijäkaartin lisäksi Täältä ikuisuuteen pitää sisällään myös kenties koko elokuvahistorian ikonisimman suutelukohtauksen. Rannalla aaltojen pyyhkimät rakastavaiset Warden ja Karen keräsivät varmasti ilmestyessään "oih" ja "voih" -huokauksia ja saivat niin naiset kuin miehetkin haaveilemaan hetken luomisesta uudestaan oman rakkaan kanssa. Hetkeä onkin kopioitu ja parodioitu viimeisten 70 vuoden varrella esimerkiksi komediassa Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja jopa lasten animaatioelokuvassa Shrek 2 (2004). Tämän ikimuistoisen muiskauksen ympärille on rakennettu mainio ja mielenkiintoinen draamaelokuva, jossa useampi samassa tukikohdassa tapahtuva juonikuvio nivoutuu hyvin yhteen.

Prew, Warden, Karen, Lorene ja Maggio tuovat jokainen omat juttunsa Schofieldin kasarmille. Osa juonikuvioista ovat kiinnostavia ensiminuuteista lähtien, toiset taas herättävät kiinnostuksen vasta leffan edetessä. Prew'n törkeää kohtelua seuraa suuttuneena, eikä ihme, että itseään vähän liikaakin kunnioittanut Yhdysvaltain armeija veti herneen nenäänsä tavasta, jolla armeija esitetään tarinassa. Maggio tuo mukaan aidosti hyvää huumoria ja draaman keskellä pääsee naureskelemaan muutamaankin otteeseen. Wardenin ja Karenin rakkaustarina on myös onnistuneesti rakennettu. Aluksi katsojana tuomitsee aviopetoksen, mutta mitä enemmän Karen avaa suhdettaan kapteeniin, sitä enemmän katsoja kannustaa salarakkaita puuhissaan.

Kun kyseessä on armeijan tiloihin sijoittuva elokuva, monet varmasti odottavat Täältä ikuisuuteen olevan puhdasverinen sotaelokuva. Sotapuolta pitää kuitenkin odottaa loppumetreille asti. Kuten varmasti monet tietävätkin, vuonna 1941 Havaijilla tapahtui Pearl Harborin pommitus, Japanin hyökättyä Yhdysvaltojen tukikohtaan, mikä sai Yhdysvallat vihdoin osallistumaan toiseen maailmansotaan. Hyökkäys on hyvin työstetty. Se tulee elokuvassa täysin puskista, kuten se tapahtui tosielämässäkin, mutta samalla täysin yhtäkkinen sotaosuus voi tuntua hassun erilaiselta muusta leffasta. Vaikka hyökkäys kuvataankin kauhistuttavana ja traagisena, todelliset herkistymiset tapahtuvat muista tilanteista, joissa päähenkilöille sattuu henkilökohtaisempia iskuja. Ajankohdalleen tavanomaiseen tapaan on draama tietty suurta ja - noh - dramaattista.

Elokuvan on ohjannut Fred Zinnemann, joka voitti työstään Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Zinnemann rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää usean tarinan pakettia sujuvasti kasassa. Oscarin nappasi myös Daniel Taradash käsikirjoituksellaan, jossa hahmot rakentuvat hyvin ja kohtaukset pitävät napakasti mukanaan. Taradashin ongelmaksi koituu elokuvan teon aikaiset rajoitukset siitä, mitä elokuvassa voidaan näyttää ja käsitellä, jolloin kirjasta merkittäviä puolia jää uupumaan tai ne ovat mukana vain löyhän vihjailun kautta. Täältä ikuisuuteen voitti myös parhaan kuvauksen ja leikkauksen Oscar-pystit, nekin kyllä ihan ansaitusti. Havaijin hienot maisemat ja lopun suuret pommitukset pääsevät oikeuksiinsa komeassa kameratyöskentelyssä ja otokset on nidottu yhteen pätevästi leikkauspöydällä. Lavasteet ja asut ovat myös mainiot ja äänimaailma on hyvin työstetty Morris Stoloffin musiikkeja myöten. The Re-Enlistment Blues -rallatus jää todennäköisesti pyörimään päässä leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Täältä ikuisuuteen on erittäin hyvä draamaelokuva, jossa useat juonikuviot nivoutuvat onnistuneesti yhteen ja joka säväyttää lopun sotakuvauksellaan. Vaikka elokuvaa ryhtyisi katsomaan Pearl Harborin hyökkäystä odottaen, muut tapahtumat ennen sitä vievät niin menevästi mukanaan, että hyökkäyksen ehtii likimain unohtaa. Sitten se iskeekin lähes täytenä yllätyksenä niin katsojalle kuin hahmoillekin. Sotapuoli on oivallisesti toteutettu, mutta sitäkin parempaa ovat kohtaukset ja tarinakaaret ennen sitä. Hahmojen juonikuviot, suhteet ja konfliktit rakentuvat onnistuneesti. Osa nappaa heti mukaansa, toiset jutut taas voittavat hiljalleen puoleensa. Näyttelijäkaarti on hyvässä vedossa ja vaikka ihan jokainen tekee ansiokasta työtä, Frank Sinatra nousee lopulta porukan vakuuttavimmaksi suorittajaksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on myös mainio ja onhan se suudelma rannalla ihan syystä sementoinut asemansa elokuvahistoriassa. Suosittelen Täältä ikuisuuteen -elokuvaa lämpimästi, jos klassikot kiinnostavat ja sota-ajan kuvaukset kiehtovat. 70-vuotisjuhla on hyvä hetki vihdoin sivistää itseään tällä elokuvalla tai katsoa se uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Here to Eternity, 1953, Columbia Pictures

Arvostelu: Peter Pan (1953)

PETER PAN

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried, Paul Collins, Tommy Luske, Bill Thompson ja Heather Angel
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: S

Peter Pan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 14. osa. Elokuva perustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan, or The Boy Who Wouldn't Grow Up" (1904). Näytelmän kautta hahmo nousi suosioon ja hänestä on vuosien varrella tehty useita kirjoja, pelejä, näytelmiä, sekä elokuvia. Walt Disney näki lapsena näytelmän ja innostui siitä todella paljon. Kun Disney alkoi tekemään animaatioelokuvia, hän halusi mahdollisimman nopeasti tehdä Peter Panista leffan. Peter Panin piti itse asiassa olla Disneyn toinen elokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen, mutta tekijänoikeuksien takia leffan teon aloittaminen vaikeutui. Kun Disney sai vihdoin oikeudet tarinaan, oikean käsikirjoituksen kasaaminen olikin vaikeaa, minkä lisäksi toinen maailmansota alkoi ja studio velkaantui, mitkä hankaloittivat leffan tekoa entisestään. Lopulta elokuvan teko alkoi kunnolla vuonna 1947 ja Peter Pan sai ensi-iltansa alkuvuodesta 1953. Se oli todella pidetty elokuva, minkä lisäksi se oli suuri hitti - nimittäin ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! Peter Pan on jäänyt elämään monien sydämiin ja joillekin se on kaikista paras Disney-leffa. Itselleni Peter Pan on sinänsä tärkeä, sillä sen jatko-osa, Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan (Return to Never Land - 2002) oli ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Tämän alkuperäisen näin myös lapsena ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan vuonna 2014, jolloin en enää innostunut siitä erityisemmin. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Disney-klassikot tulivat mieleeni. Keväällä 2017 oli jälleen aika katsoa Peter Pan ja arvostella se.

Nuori Leena Kultanen kertoo pikkuveljilleen Jukalle ja Mikolle satuja ikuisesti lapsena pysyvästä sankarista, Peter Panista. Eräänä iltana Peter Pan saapuu Kultasten taloon ja lapset lähtevät hänen mukanaan seikkailulle Mikä-Mikä-Maahan, jossa he kohtaavat kadonneita poikia, merenneitoja, intiaaneja, sekä merirosvoja, joita johtaa hurja kapteeni Koukku.

Päähenkilö Peter Pan (Bobby Driscoll) on todella usein erittäin itsekeskeinen tyyppi, jota ei erityisen paljoa kiinnosta muiden mielipiteet. Tavatessaan Kultasten lapset, Peter houkuttelee heidät mukaansa, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Välillä hahmo nauraa, jos joku mokailee ja joskus hän taas kehuskelee "urotöillään". Peter kokee kai olevansa aikamoinen naistenmies, sillä hän flirttailee kaikille tytöille; välillä Leenalle, välillä merenneidoille ja välillä intiaaniprinsessa Tiikerililjalle. Häntä eivät kuitenkaan naiset kiinnosta ihmisinä ja hän sanookin asioita, kuten "tytöt puhuvat liikaa" ja "alas jo hommiin, tyttö". Peter myös pitää pilailusta. Ei siis itse asiassa kovin pidettävä hahmo. Jotenkin ihmeellisesti Peteristä löytyy tarpeeksi sankarillisuutta, jotta hänen huonot puolensa jäävät hieman hänen varjoonsa - tai ottaen huomioon, että hänen varjonsakin taitaa olla ajatteleva ja itsenäinen henkilö, niin varjonsa varjoon.
     Leena Kultanen (Kathryn Beaumont) ei ole kovin kiinnostava hahmo. Koska Leena on tyttö, hänen on oltava äidillinen hahmo, jonka tehtävänä on tietysti olla se tylsä tapaus, joka pistää lopun leikeille, käskee pesemään hampaat ja menemään nukkumaan. Kiinnostavinta Leenassa on, kun pääsee näkemään Mikä-Mikä-Maan ihmeet hänen kauttaan, Peterin esitellessä hänelle erilaisia paikkoja.

Leenan pikkuveljet Jukka (Paul Collins) ja Mikko (Tommy Luske) ovat kiinnostavampia kuin isosiskonsa, sillä he todella haluavat seikkailuun ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Silmälasipäinen Jukka kokee itsensä kadonneiden poikien johtajahahmona, kun taas pieni Mikko yrittää pysytellä perässä, pehmonalle jatkuvasti kannossaan.
     Elokuvan pahis, eli merirosvojen kapteeni Koukku (Hans Conried) on ehdottomasti kaikin tavoin leffan paras hahmo. Hänestä löytyy todellista kieroa pahuutta, mikä tekee hänestä hieman jännittävän. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin aikamoinen pelkuri, etenkin kun hänen kätensä ahmaissut krokotiili saapuu kiertämään hänen laivaansa. Koukku onkin saanut nimensä siitä, että hänen toisen kätensä tilalla on koukku... tai sitten hänet oli nimetty ennustavasti jo aiemmin... tämä herättää tietty kysymyksen, mikä oli Koukun nimi ennen kuin hän menetti kätensä? Joka tapauksessa pelkuripuoli tuo hahmoon loistavasti huumoria mukaan. Lapsille piraatti tarjoaa hieman jännitystä, mutta lähinnä häntä katsoessa saa mahtavat naurut. Kapteeni Koukun kohtaukset ovat monella tapaa parempia kuin Peterin ja Kultasten lasten, jolloin toivoisi, että Koukku olisikin tarinan päähahmo!
     Ja koska Disney-pahikset eivät saa olla liian karmivia, on tunnelmaa kevennettävä sivupahiksilla, jotka ovat ihan aina hölmöjä. Kapteeni Koukun ympärillä häärääkin kaiken aikaa Simo (Bill Thompson), joka yrittää palvella kapteeniaan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta lähinnä vain töpeksii. Simo tarjoaa Koukku-kohtauksiin vielä lisää huumoria, mikä lisää katsojan toivetta siitä, että merirosvot olisivatkin elokuvan päätähdet.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peter Panin läheisin ystävä Helinä-keiju, joka on usein todella ilkeä, Kultasten vanhemmat, joista äiti (Heather Angel) on rauhallisempi ja isä (Koukun näyttelijä Hans Conried) äkkipikaisempi, lastenhoitajana toimiva Kultasten koira Nana, joka on sympaattinen hahmo ja jota toivoisi näkevänsä lisää, stereotypinen intiaanipäällikkö (Candy Candido) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja, joka ei puhu koko elokuvan aikana.

Peter Pan on puhdas seikkailuelokuva. Lyhyiden esittelyjen jälkeen Peter saapuu Kultasten lasten huoneeseen ja kutsuu Leenan, Jukan ja Mikon - sekä katsojat - mukaansa seikkailemaan Mikä-Mikä-Maahan. Vaihtoehtoja eri seikkailuille on useita saarella, jossa asustaa merirosvoja, merenneitoja ja intiaaneja. Samalla kun kapteeni Koukku yrittää keksiä juonta päihittääkseen Peterin, nimikkohahmo vie lapsia paikasta toiseen, jolloin leffassa tuntuu jatkuvasti tapahtuvan jotain. Lapsille tämä onkin oivallista, kun he pääsevät kokemaan paljon erilaisia tilanteita, joissa on ihan pienesti jännitystä mukana. Parhaiten koko perhe nauttii kapteeni Koukun ja Simon yhteisistä hölmöilyistä, joita on onneksi nähtävissä paljon. Ilman heitä elokuva olisi lähinnä vain ihan kiva.

Onnistuneiden seikkailuleffojen kaksi todella tärkeää ainesosaa ovat toiminta ja huumori. Taisteluja ei erityisemmin nähdä muuten kuin pari miekkailua Peterin ja kapteeni Koukun välillä, mutta vauhtia riittää läpi tunnin ja vartin keston. Hauskuutta tuodaan mukaan merirosvojen lisäksi myös intiaaneilla, jotka ovat niin stereotypisiä, ettei voi muuta kuin nauraa. Peter Panin tavasta esittää intiaanit on noussut kohua vuosien varrella ja jotkut ovat väittäneet Disneyn tekijöitä rasisteiksi, kun esimerkiksi valkoiset hahmot nimittelevät intiaaneja punanahkoiksi ja villeiksi. Omasta mielestäni lastenleffassa on ihan okei tehdä stereotypisiä hahmoja, jotta lapset tajuaisivat heti, kenestä on kyse. Kyllä he varttuessaan ymmärtävät asioiden todellisen laidan. Pitää myös ottaa huomioon, milloin elokuva on tehty ja millainen maailma silloin oli. Ja mitä nyt muutamasta hassusta inkkarista, kun Peter Pan on muuten niin viihdyttävä. Kyseessä on mainio elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan ja se saa toivomaan, että voisi itsekin lentää mukaan seikkailuun. Joitain hieman brutaaleja kohtia on mukana, jotka on kyllä tehty mahdollisimman lapsiystävällisesti, mutta joita katsoessa hämmästelee aikuisenakin, että olipas tyly hetki. Esimerkiksi yhdessä kohtaa kapteeni Koukku ampuu yhden merirosvoista, sillä hän ei jaksa kuunnella tämän musisointia. Julmuudet ja stereotypiat eivät niinkään häiritse minua, mutta yksi kohta pitäisi mielestäni poistaa kokonaisuudesta, sillä se voi aiheuttaa lapsille väärän kuvan hyvästä vartalosta. Siinä Helinä-keiju peilailee ja miettii lantionsa olevan liian iso, eli pitää itseään rumana. Tästä voi helposti jäädä tyhmä käsitys kauneusihanteista nuorille tytöille.

Monen Disney-teoksen tapaan myös Peter Pan on musikaali. Elokuvan aloittaa kuoron hoilaama "The Second Star to the Right", joka soi alkutekstien aikana. Toisenkin laulun, "You Can Fly", esittää kuoro, mutta heti sen perään kuullaan merirosvojen laulama lyhyt "A Pirate's Life". Neljäntenä on Jukan ja kadonneiden poikien laulama marssibiisi "Following the Leader", jota lauletaan, kun lähdetään taistelemaan intiaanien kanssa. Seuraavana ovat rasistiseksi haukuttu intiaanihoilotus "What Made the Red Man Red?" ja hieman tylsä äitilaulu "Your Mother and Mine". Viimeisenä kuullaan kapteeni Koukkua ylistävä "The Elegant Captain Hook". Kappaleet eivät muuten ole erityisen muistettavia, mutta loppupäiväksi päähän saattaa jumittua "You Can Fly" -kappaleen nimen toistaminen. Erikoista on, että Leenan laulama "Your Mother and Mine" on ainoa kipale, jonka laulaa vain yksi henkilö.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Hahmot on piirretty hyvin ja heistä on tehty helposti tunnistettavat ja muistettavat, minkä lisäksi taustat ovat tyylikkäitä. Visuaalisesti parhaimpia kohtia ovat ne, joissa on eniten vauhtia - etenkin kohdat, joissa kapteeni Koukku joutuu kohtaamaan tikittävän krokotiilin. Peter Panin ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä myös Disney-leffat Tuhkimo (Cinderella - 1950) ja Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951). Trio osaa hommansa ja on tarjonnut onnistuneen seikkailuleffan koko perheelle. Elokuvan käsikirjoitus toimii, vaikka jotkut repliikit ovatkin nykypäivänä aika väärin.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova vartin mittainen "You Can Fly: The Making of Peter Pan", Walt Disneyn tarina siitä, miksi hän halusi tehdä Peter Panin, Helinä-keijusta kertova "Tinker Bell: A Fairy's Tale", pätkä "The Peter Pan That Almost Was", joka näyttää, millainen leffasta olisi voinut tulla, laula-mukana -versio elokuvasta, sekä poistettu merirosvolaulu ja pari musiikkivideota.

Yhteenveto: Peter Pan on mainio seikkailuelokuva koko perheen elokuvahetkeen. Mukana on vauhtia ja vaaroja, jotka pitävät lapset jännityksessä ja innokkaina, sekä paljon huumoria, joka syntyy lähinnä loistavista pahiksista; kapteeni Koukusta ja tämän Simo-apurista. Kaksikko jättää selvästi hieman epämiellyttävän sankari Peter Panin varjoonsa. Paikoitellen vitsit syntyvät jokseenkin julmista jutuista tai rasistisiksi ja sovinistisiksi ajatteluista jutuista, mutta niitä ei kannata kovin tosissaan ottaa tällaisessa leffassa. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta laulut ovat pääasiassa unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää ja siinä on paljon mainioita juttuja, jotta aikuisetkin viihtyvät sen parissa. Ajatelkaa siis iloisia ja suunnatkaa kohti Mikä-Mikä-Maata ja hurmaavia paikkoja, kuten Kannibaalilahti ja Pääkalloluoto!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Peter Pan, 1953, Walt Disney Productions