Arvostelu: Teräsmies (Superman - 1978)

TERÄSMIES

SUPERMAN

Ohjaus: Richard Donner
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Ned Beatty, Jackie Cooper, Valerie Perrine, Marc McClure, Marlon Brando, Glenn Ford, Phyllis Thaxter, Susannah York, Terence Stamp, Sarah Douglas ja Jack O'Halloran
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 31 minuuttia / Extended Cut: 3 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Superman (joskus käytetty myös nimeä "Superman: The Movie"), eli suomalaisittain Teräsmies perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä Action Comics #1 -lehdessä vuonna 1938. Hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster. Heidän sinipunaisiin pukeutuvasta Supermanista on vuosien varrella kehittynyt yksi tunnetuimmista ja suosituimmista supersankarihahmoista. Valkokankailla Superman teki ensiesiintymisensä vuonna 1948 sarjaelokuvassa Superman, minkä jälkeen hänet nähtiin myös lähes tunnin pituisessa Superman and the Mole Menissä (1951). Kaikkein tunnetuin filmatisointi hahmosta on kuitenkin tämä vuoden 1978 Teräsmies, joka oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Grease-musikaalin (1978) jälkeen. Kriitikot kehuivat filmiä paljon ja se voitti erikois-Oscarin efekteistään. Vuosien varrella Teräsmies on noussut klassikkoasemaan ja sitä pidetään supersankarielokuvien ensimmäisenä merkkiteoksena. Tai ainakin ensimmäisenä vakavasti otettavana, sillä Adam Westin Batman - Lepakkomiestä (Batman: The Movie - 1966) ei sellaiseksi voi laskea. Itse näin Teräsmiehen joskus lapsena ja silloin pidin elokuvaa ihan hyvänä. Kuitenkin kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, se oli mielestäni vain tylsä ja jokseenkin hengetön. En siis katsonut sitä kolmatta kertaa, enkä edes miettinyt sen katselua, kunnes aloin tuumia, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019. Olin päättänyt arvostella vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla pohdin vanhojen Teräsmies-filmienkin (1978-2006) arvioimista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten annoin asian olla. Sain kuitenkin ystävältäni vanhat Teräsmiehet samassa Blu-ray -kokoelmassa, jolloin päätin toteuttaa ajatukseni. Katsoin ja arvostelin tämän vuoden 1978 elokuvan pari päivää sen jälkeen, kun olin elokuvat saanut.

Kun Krypton-planeetta tuhoutuu, Jor-El lähettää ainoan poikansa turvaan Maahan, jossa hän kasvaa ihmisten joukossa erikoisten voimien kanssa. Aikuisena hän päättää käyttää voimiaan hyviin tarkoituksiin ja luo itselleen alter egon, Supermanin.

Teräsmiehen, eli oikealta nimeltään Kal-Elin, eli ihmisnimeltään Clark Kentin roolissa nähdään Christopher Reeve, joka on oiva valinta. Reeve ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta hänessä on tiettyä lämpöä ja hyvää sydäntä, minkä Teräsmies tarvitsee. Mielestäni on hienoa, että mahtavista voimistaan huolimatta Teräsmies ei vain taistele superpahiksia vastaan, vaan tekee myös sellaisia pienempiä tekoja kuten pelastaa kissoja puista. Hän välittää paljon ihmisistä ja osoittaa sen myös leffan aikana useasti. Parista asiasta en kuitenkaan pidä hahmossa ja ensimmäinen niistä on hänen naiiviutensa. Hyväsydämisyytensä vuoksi Teräsmies tuntuu uskovan kaikista hyvää, jolloin välillä tuntuu, ettei hän ole nähnyt tarpeeksi maailmaa pelastaakseen sen. Toinen ongelma hahmossa on se, että hän on aika lailla voittamaton, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman tylsän. Hahmon ihmisminä Clark Kent ei ole kuitenkaan tylsä tapaus, vaan itse asiassa aika hauska. Koska Teräsmies ei käytä naamiota, hänen pitää Clarkina naamioitua suuriin silmälaseihin ja kömpelöön käytökseen, jottei kukaan osaisi epäillä, että suuri sankari ja toilailija olisivat sama henkilö. Clark on paikoitellen hieman säälittävä ja sen osuuden Reeve taitaa täydellisesti. Eniten hahmossa pidän siitä, että Clark Kent on valeasu, johon Teräsmies naamioituu, eikä toisinpäin kuten vaikkapa Bruce Waynen kohdalla, joka on luonut itselleen toisen henkilöllisyyden Batmanina. Clarkia lapsena näyttelee Aaron Smolinski ja teininä Jeff East.
     Toukokuussa 2018 menehtynyt Margot Kidder näyttelee toimittaja Lois Lanea, joka on töissä sanomalehti Daily Planetilla, johon myös Clark päätyy töihin. Clark tietty ihastuu Loisiin, joka taas hurmaantuu Teräsmiehestä. Vaikka Lois Lane on toimiva lisä (sillä tietty sankari tarvitsee pientä romanssia), on hahmo ehkä surkein toimittaja ikinä. Useaan otteeseen hän nimittäin kysyy muilta toimittajilta, miten jokin sana kirjoitetaan, eivätkä sanat ole kovin erikoisia. Näiden hetkien aikana katsoja ihmettelee, miten ihmeessä Lois on päässyt työssään niin pitkälle. Muuten hahmo on aika tylsä, sillä kyseessä on lähinnä neito-hädässä -tapaus, jonka Teräsmiehen täytyy pelastaa. Kidder on toimiva roolissaan, mutta hahmo jää aika yksiulotteiseksi.

Elokuvan pahis on Gene Hackmanin esittämä rikollisnero Lex Luthor. Tai ainakin sellainen Luthor väittää olevansa, mutta katsojana kyseenalaistaa älykkyyden helposti sillä, että hän on valinnut rikostovereikseen todella tyhmät ja hieman ärsyttävät Otisin (Ned Beatty) ja neiti Teschmacherin (Valerie Perrine). Luthorilla on tietty ilkikurinen juoni, joka on kuin suoraan sarjakuvista repäisty ja itse asiassa aika sekavan typerä. Hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä Hackman on mainio roiston roolissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Teräsmiehen oikeat vanhemmat Jor-El (Kummisedästä, The Godfather, 1972, tuttu Marlon Brando) ja Lara (Susannah York), hänen ihmisvanhempansa eli hänet Maassa kasvattaneet Martha (Phyllis Thaxter) ja Jonathan Kent (Glenn Ford), Daily Planetin pomo Perry White (Jackie Cooper), sekä valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Leffassa nähdään myös pikaisesti Terence Stamp kenraali Zonina, Sarah Douglas Ursana ja Jack O'Halloran Nonina, jotka tuomitaan heti alussa rikoksesta ja jotka tulevat olemaan isommassa roolissa Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980)...

Elokuva tosiaan lähtee käyntiin kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä, ja Krypton-planeetan tuhoutumisesta. Jor-Elin lisäksi ei ole muita kryptonilaisia, jotka uskoisivat tuhoon, joten hän ei itse pysty jättämään planeettaa, vaan joutuu lähettämään poikansa turvaan. Filmi saa katsojan kiinnostumaan tarinastaan heti alussa ja on mielenkiintoista seurata, kun Kal-El - tai siis Clark Kent - elää Maassa Martha ja Jonathan Kentin kasvattamana, ja alkaa pohtimaan voimiaan ja paikkaansa maailmassa. Katsojana seuraa kiehtoutuneena, kun Clark jättää Kent-farmin ja lähtee etsimään itselleen tarkoitusta. Mutta kun Clark päätyy mystiselle Yksinäisyyden linnakkeelle, missä hän kohtaa isänsä hologrammin ja saa kuulla itsestään, elokuvan rakennettu tunnelma katkeaa kuin seinään. Yhtäkkiä teini-ikäinen Clark on muuttunut aikuiseksi ja hänellä on päällään Teräsmies-asu, eikä leffa vaivaudu lainkaan selittämään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Onneksi lyhyen pätkän jälkeen elokuva saa katsojansa jälleen mukaansa, vaikkakin koko filmi tuntuu muuttuvan todella voimakkaasti. Maalaismaisema muuttuu kaupungiksi, rikoksia alkaa tapahtua ja Teräsmies nähdään vihdoin hölmöissä trikoissaan lentelemässä.

Teräsmies ei ole yhtä tylsä teos kuin muistin, mutta sen pituuden kyllä huomaa selkeästi. Ensimmäinen tunti menee itse asiassa aika nopeasti, sillä tarina on niin kiinnostava. Kun päästään Metropolis-kaupunkiin, leffa alkaa menettämään mielenkiintoaan. Mukana on kuitenkin hyviä hetkiä ja on hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Teräsmiehen toiminnassa. Tai siis, mukana ei oikeastaan ole ainuttakaan toimintakohtausta, mutta kyllä hän muutaman rikollisen nappaa. Ja pelastaa söpön kissan, se oli kiva kohta. Harmillisesti mukana on myös hölmöjä kohtauksia, kuten se kun Lois Lane haastattelee Teräsmiestä, mikä johtaa siihen, että Teräsmies lähtee lentoon Loisin kanssa, mitä on lähinnä todella myötähäpeällistä katsoa. Kohtausta pahentaa Loisin kauhea kertojaääni, joka selittää, kuinka lumoutunut hän on Teräsmiehestä. Toisen tunnin todella oivalliset hetket ja heikommat hetket kuitenkin pitävät filmin keskiarvotason hyvässä, kunnes loppuhuipennus koittaa. Lex Luthorin suunnitelma on tosiaan aika sekava ja hieman typerä, mutta sen aloittamat tapahtumat ovat vielä ihan viihdyttäviä. Sen sijaan elokuvan viimeiset kymmenen tai viisitoista minuuttia ovat aika kauheat. Loppuratkaisu on todella laiskasti mietitty ja kun sitä tarkkaan pohtii, ei siinä ole yhtään mitään järkeä. Ihan oikeasti, kun katsotte loppua, niin pohtikaa tarkkaan, sillä loppuratkaisussa ei vain ole tolkkua. Se on kamala myös sen takia, että Teräsmiehestä tulee aikamoinen kusipää hädässä oleville.

Teräsmiehen ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka on onnistunut luomaan mukavan tunnelman, sekä mielenkiintoisen tarinan. Donner ei ole kuitenkaan saanut luotua leffaan lähes ollenkaan jännitystä, vaan filmi jää vain todella kevyeksi. Harmillisesti kaikki huumori jää kuitenkin Clarkin toilailuihin, jos nykypäivänä tahattoman koomisilta vaikuttavia kohtia ei laske mukaan. Käsikirjoittajina toimivat "Kummisedän" ("The Godfather" - 1969) kirjailija Mario Puzo, pariskunta David ja Leslie Newman, sekä Robert Benton ovat tehneet ihan hyvää työtä tarinan kanssa, mutta olisivat voineet muokata tiettyjä juttuja huomattavasti. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut paristaa kohtaa tiivistää ja pariin kohtaan olisi voinut lisätä jotain täytettä, jotta rytmi pysyisi sujuvana. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, eikä äänimaailma ole kovin kummoinen. Lavasteet ovat tosin tyylikkäitä ja puvustus on pääasiassa onnistunut. Vaikka Teräsmiehen asu näyttääkin samalta kuin sarjakuvissa, on se oikeasti todella pöhkön näköinen. Musiikeista vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt todella hyvää työtä etenkin tunnusmusiikin kanssa, joka jää helposti soimaan päässä.

Elokuvasta on olemassa muutama eri leikkausversio. Alkuperäinen teatteriversio kestää kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kun taas 2000-luvun alussa julkaistu Special Edition kestää kahdeksan minuuttia kauemmin, ja sisältää muutaman uuden ja pidennetyn kohtauksen. Teräsmies käy esimerkiksi toisen kerran yksinäisyyden linnakkeessa kertoakseen Jor-Elin hologrammille, että hän pelastaa ihmisiä voimiensa avulla. Vuonna 1982 televisiossa esitettiin yli kolme tuntia kestävää Extended Cutia, joka sisälsi lähes kaikki poistetut kohtaukset. Itse näin alkuperäisen teatteriversion, enkä usko, että aion katsoa pidempiä versioita pitkään aikaan, sillä olen varma, että viimeistään kolmen tunnin versio alkaisi tuntua tylsältä.

Yhteenveto: Teräsmies on kelpo supersankarielokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja sen ensimmäinen tunti on filmin parasta antia. Yksinäisyyden linnakkeessa mainiosti rakennettu tunnelma ja rytmi katkeavat hurjasti, ja leffa muuttuu todella erilaiseksi. Toinen tunti sisältää viihdyttäviä hetkiä ja on upeaa, että Teräsmies tekee laajasti sankaritekoja, mutta toisen tunnin aikana on heikkojakin puolia kuten Lois Lanen haastattelu Teräsmiehestä ja myötähäpeällisen kökkö lentokohtaus. Kuitenkin vasta viimeinen vartti on oikeasti huono. Vaikka Gene Hackman on toimiva pahis, Lex Luthor -rikollisen suunnitelma on typerän sekava, minkä lisäksi loppuhuipennuksen viimeinen osuus on aivan hirveä, eikä siinä ole yhtään mitään järkeä. Christopher Reeve suoriutuu hyvin nimikkosankarin roolista, vaikkakin hänen parhaat hetkensä ovat toilailevana Clark Kentinä. Teräsmiehestä löytyy hyviä puolia, mutta myös selkeitä ongelmia. Lois Lane tuo kivan romanssilisäyksen, mutta hahmo itsessään on tylsän avuton ja erittäin kehno toimittaja. Visuaaliset tehosteet ovat kärsineet vuosien varrella. Vaikka Teräsmies ei pääse lähellekään supersankarielokuvien parhaimmistoa, täytyy silti kunnioittaa sitä, miten ohjaaja Richard Donner aloitti vakavasti otettavien, isojen superleffojen teon. Sen takia suosittelenkin elokuvaa kaikille supersankarielokuvista pitäville. Se on erittäin puutteellinen ja paikoitellen todella pöhkö teos, mutta se sisältää hienojakin hetkiä. Omassa lajityypissään Teräsmies on todellinen klassikko.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2017 - Muokattu 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Superman, 1978, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production

Arvostelu: Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978)

HALLOWEEN - NAAMIOIDEN YÖ

HALLOWEEN

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes, Donald Pleasence, Charles Cyphers, P. J. Soles, Brian Andrews, Kyle Richards ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Halloween, eli suomeksi Halloween - naamioiden yö on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja suosituimmista kauhuelokuvista. Ihan sama onko sitä edes nähnyt, niin suurin osa on kuitenkin edes kuullut sen nimen, tietää mistä siinä on kyse, on tietoinen Michael Myersista tai tunnistaa leffan tunnusmusiikin. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun tuottaja Irwin Yablans ja rahoittaja Moustapha Akkad näkivät John Carpenterin elokuvan Assault on Precinct 13 (1976) ja halusivat hänen tekevän heille kauhuelokuvan lapsenvahteja jahtaavasta murhaajasta. Leffan työstäminen lähtikin liikkeelle nimellä "The Babysitter Murders", mutta Yablans ehdotti, että se muutettaisiin Halloweeniksi. Tämä oli tietty erinomainen päätös, sillä Halloween kuulostaa paljon tyylikkäämmältä ja ytimekkäämmältä kuin ensimmäinen vaihtoehto. Elokuva sai todella pienen budjetin (noin 300 tuhatta dollaria), joten monet jutut piti toteuttaa mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Esimerkiksi murhaaja Myersin naamio on todellisuudessa alle kaksi dollaria maksanut Star Trekista (1966-) tutun kapteeni Kirkin naama, joka on vain värjätty valkoiseksi. Käsikirjoittaminen kesti noin kymmenen päivää ja kuvaukset noin kaksikymmentä. Teos ilmestyi muutamaa päivää ennen halloweenia vuonna 1978. Se tienasi monta kymmentä miljoonaa, mikä teki siitä erittäin tuottoisan, jos sitä vertaa sen budjettiin. Leffa ei aluksi herättänyt kiinnostusta kriitikoissa ja se sai muutamilta henkilöiltä huonoa palautetta, mutta kun yhä useampi toimittaja näki sen, sitä parempia arvioita se sai. Nykypäivänä Halloween - naamioiden yöstä onkin muodostunut suuri kauhuklassikko, josta on otettu inspiraatiota useisiin kauhuelokuviin vuosien varrella, minkä lisäksi sille tehtiin seitsemän jatko-osaa, sekä uusintaversio vuonna 2007, joka sai jatko-osan pari vuotta myöhemmin. Itse olen nähnyt Halloweeneista vain uusintaversion, joka ei ollut mielestäni kovin hyvä. Olin kuitenkin jo pitkään halunnut nähdä alkuperäisen teoksen, sillä sitä ylistetään niin paljon. Tilaisuutta ei kuitenkaan oikein tullut, eikä filmiä tuntunut olevan missään ilmaiseksi. Kuitenkin kun olin tyttöystäväni kanssa käymässä isäni luona kesän lopulla, Halloween - naamioiden yö löytyi häneltä tallenteelta, joten katsoimme sen kolmistaan ja samalla päätin kirjoittaa siitä tämän vuoden halloweeniksi.

Halloweenina 1963 pieni poika Michael Myers tappoi siskonsa ja joutui mielisairaalaan. Tasan viisitoista vuotta myöhemmin hän palaa kotikaupunkiinsa ja ottaa kohteekseen kolme nuorta tyttöä...

Elokuvan kolme teinityttöä ovat Annie (Nancy Kyes), Laurie (Jamie Lee Curtis) ja Lynda (P. J. Soles). Kolmikosta Annie ja Lynda ovat paljon huolettomampia ja haluavat elää vapaasti, kun taas Laurie on kiltti, joka tekee, mitä hänen vanhempansa haluavat, eikä käytä päihteitä. Sekä Lyndalla että Anniella on poikaystävät, mutta Laurie vaikuttaa liian ujolta, jotta hän edes uskaltaisi puhua pojille. Tällainen hahmoasetelma on hyödynnetty myöhemmin useita kertoja, joten vähänkin kauhufilmejä katsoneet voivat arvata, mitä hahmoille lopuksi käy. Valitettavasti tyttöjen näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Jamie Lee Curtis on muuten toimiva roolissaan, mutta kauhukohtauksissa hän ei ole mitä uskottavin. Nancy Kyes suoriutuu jokseenkin laiskasti. P. J. Soles kuitenkin hoitaa blondin bimbon roolin kelvollisesti.
     Elokuvassa nähdään myös James Bond -leffassa Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) pahisjärjestö-SPECTREn Blofeld-johtajaa esittänyt Donald Pleasence tohtori Loomisina, joka on vuosia tutkinut Michaelia; Charles Cyphers sheriffi Brackettina, joka on Annien isä; sekä lapsinäyttelijät Kyle Richards ja Brian Andrews Lindseynä ja Tommyna, joita Laurie ja Annie joutuvat vahtimaan. Elokuvan näyttelijöistä Pleasence on selvästi paras ja hänestä löytyy oikeaa henkeä mielisairaita tutkivaksi tohtoriksi, joka on nähnyt elämänsä aikana paljon kauheuksia.
     Itse murhaaja Michael Myersina nähdään Nick Castle, joka on erinomainen roolissa, joka ei paljoa vaadi. Michael on todella vähäeleinen ja usein hänet nähdään vain seisomassa tai kävelemässä jossain, mutta Castle hoitaa liikkeensä niin pienesti ja tarkasti, ettei se näytä luonnolliselta ihmiselle, mikä lisää hahmoon uhkaavuutta. Michael Myers on muutenkin todella uhkaava, ollessaan iso ja vahva mies, minkä lisäksi on karmivaa, ettei hän puhu lainkaan koko elokuvan aikana. Ainoa ääni mitä hän päästää, on maskin alta kuuluva hengitys. Näin hän ei koskaan anna mitään selitystä sille, mitä hän tekee, vaan katsojan pitää tulkita Michaelin ajatukset hänen tekojensa perusteella, mikä on erittäin mainio ratkaisu. Katsojalle riittää syyksi se, mitä tohtori Loomis yhdessä kohtaa sanoo: hän on puhdasta pahuutta.

Halloween - naamioiden yö alkaa vuodesta 1963, kun Michael tappaa siskonsa halloweenyönä. Tämä on toteutettu toimivalla pitkällä kuvalla, jossa tapahtumia seurataan täysin Michaelin näkökulmasta. Nykypäivänä siskon murhaaminen näyttää todella kömpelösti tehdyltä, minkä lisäksi siskoa näyttelevä Sandy Johnson esittää kuolemansa aika kehnosti, mutta prologi luo silti tyylikkäästi leffan tunnelman ja katsojana jää jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lähtökohdat ja hahmot esitellään nopeasti, minkä lisäksi Michael nähdään yllättävänkin monta kertaa tarkkailemassa tyttöjä keskellä päivää. Ei aikaakaan kun halloweenyö koittaa ja Michael pääsee hommiin. Elokuvan kauhutunnelma on luotu erinomaisesti. On hienoa, miten Michaelin voi usein nähdä taustoilla ja katsojana odottaa, milloin hän päättää iskeä. Monet kohtaukset on toteutettu upeasti, kun on aivan varma, että nyt jollekin hahmoista käy huonosti, mutta mitään ei tapahdukaan, jolloin jännitystä saadaan kasvatettua lisää. Kunnollista pelkoa filmi ei saa aiheutettua muissa kuin herkimmissä katselijoissa, eikä tunnelma ole erityisen piinaava, mutta kyllä Halloween - naamioiden yö saa jännittämään koko kestonsa ajan.

Karmivan ilmapiirin toteutus on pääasiassa syntynyt teknisestä toteutuksesta, jossa on paljon hyvää, vaikkakin myös jotain kehnoa. Halloween - naamioiden yö on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka jotkut kuvat heiluvatkin hieman tarpeettomasti, on elokuvassa käytetty erittäin hienosti etu- ja taka-alaa moneen otteeseen. Yökohtaukset ovat tietty pääasiassa pimeitä, mutta ne on saatu valaistua taidokkaasti, jolloin kaiken tarpeellisen näkee. Paras valaisu koko leffassa tapahtuu kuitenkin lopussa, Michaelin naamion ilmestyessä näkyviin pimeydestä. Leikkaus on myös taidokasta. Ohjaaja John Carpenter onkin selvästi tiennyt, miltä leffan kuuluu näyttää, minkä lisäksi hän on tehnyt loistokasta työtä elokuvan tunnusmusiikin kanssa. Omasta mielestäni (ja monen muunkin mielestä) Halloween - naamioiden yö sisältää nimittäin parhaimman kauhuleffatunnarin ikinä! Se on todella yksinkertainen, mutta silti piinaavinta koko leffassa. En tiedä mitään muuta kauhumusiikkia, joka olisi yhtä karmiva, tyylikäs ja ikimuistoinen.

Ja sitten ne kehnot puolet elokuvasta... Tiedän, että filmi toteutettiin vain 300 tuhannen dollarin budjetilla, mutta välillä se näkyy liiankin selvästi. Tai enemmänkin kuuluu, sillä karmivaa Michael Myersin hengitystä lukuunottamatta elokuvan äänimaailma on aika kehno. Äänitehosteet ovat usein todella heikosti toteutetut, minkä lisäksi äänitys on välillä niin kömpelöä, että voi oikein kuulla, kuinka taustakohina nousee, kun joku hahmoista alkaa puhua. Tämä haittaa eniten silloin, kun vain yhden henkilön äänitys kohisee kohtauksessa, jossa on pari muutakin puhujaa. Ja sitten on tietysti se hupaisa yksityiskohta, että vaikka elokuva tapahtuu lokakuun lopussa, ovat puiden lehdet täysin vihreät kuin kesällä. Välillä nähdään, kuinka lehtiä putoilee hahmojen päälle, mutta se näyttää ihan liikaa siltä, että joku vain ripottelee muutaman lehden jostain korkealta - miten se onkin luultavasti toteutettu. Jossain kohtaa alkaa myös tuumimaan, miksi talojen ovet aukeilevat itsestään, vaikkei leffassa ole mitään paranormaalia pahaa.

Vaikka tavallaan rakastankin siitä, että Halloween - naamioiden yö on yksinkertainen elokuva, mikä tuo elokuvaan varmasti paljon uudelleenkatseluarvoa, on yksinkertaisuus myös yksi sen "heikkouksista". Käsikirjoituksessa heikointa on se, ettei tytöistä ole kirjoitettu tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja, jolloin heistä ei erityisemmin välitä - varsinkaan kun voi arvata heti, kuka heistä jää henkiin. On myös hieman tylsää, miten loppuhuipennus nähdään kahteen kertaan lähes samalla tavalla, minkä jälkeen elokuva tuntuu katkeavan kuin seinään. Kun lopputekstit alkoivat, mietin kyseessä olevan lähinnä vain ihan hyvä pätkä. Päivän mietinnän jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyseessä on oikeasti erinomainen teos, joka nousee positiivisten puoltensa ansiosta kauhuleffojen parhaimmistoon. Ja kun katsoin leffan uudestaan, nousi sen taso silmissäni huomattavasti korkeammalle. Se ei kuitenkaan vaadi paljoa, sillä suurin osa kauhufilmeistä, jotka olen nähnyt, ovat surkeita tai keskinkertaisia, joita ei jaksa katsoa uudestaan.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, mutta toisin kuin yleensä, sen uudet kohtaukset eivät ole sellaisia, jotka otettiin aiemmin pois ja on myöhemmin lisätty joihinkin julkaisuihin mukaan. Kun NBC osti Halloweenin televisio-oikeudet, leffa huomattiin liian lyhyeksi, joten Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981) kuvausten aikana Carpenter teki muutaman lisäkohtauksen, jotta filmi täyttäisi paremmin kahden tunnin näytösajan. Näihin kuuluu mm. kohtaus, jossa tohtori Loomis yrittää saada pienen Michaelin puhumaan.

Yhteenveto: Halloween - naamioiden yö on "heikkouksistaan" huolimatta aivan mahtava kauhuklassikko, joka osaa luoda karmivan tunnelman ilman nykypäivän ylikäytettyjä äkkisäikäytyksiä (vaikka se tarjoaa niitäkin tarpeettomasti). Ohjaaja John Carpenter on hyvä saamaan aikaan jännittävän ilmapiirin todella pienillä asioilla. Hänen säveltämänsä teemamusiikki tuo upean lisäyksen jännitykseen. Leffan kuvaus on taidokasta, kuten myös leikkaus ja valaisu, minkä lisäksi murhaaja Michael Myersin hengitys tuo lisäuhkaavuutta. Michael on muutenkin karmiva tapaus ja on hienoa, ettei hän kertaakaan puhu. Elokuvassa on useita mainioita kohtauksia, joissa jännite on saatu juuri oikeaksi, vaikkei leffa kuitenkaan koskaan pelota kunnolla. Yksinkertaisuus on osittain toimiva ratkaisu, mutta siitä löytyy myös heikkouksia. Vaikka musiikit ovat aivan mahtavat, on melodioita liian vähän, jolloin niitä käytetään ihan liikaa uudestaan ja uudestaan. Äänimaailma ei muutenkaan ole kummoinen. Donald Pleasencen lisäksi muut näyttelijät eivät ole kovin ihmeellisiä, eikä leffa saa katsojaa kiinnostumaan tyttöjen kohtaloista. Halloween - naamioiden yö on silti erinomainen kauhun merkkiteos ja suosittelen katsomaan sen, jos kauhuleffat ovat lähellä sydäntä. Muutenkin jos katsotte paljon elokuvia, pitää tämä katsoa, sillä kauhuklassikkona se on inspiroinut monia kauhupätkiä, jotka ovat ilmestyneet sen jälkeen. Paras ajankohta tämän katseluun on tietty halloween, jolloin voi pitää ystävien kanssa jännittävän leffaillan. Hyvää halloweenia siis kaikille ja toivottavasti saan käsiini Halloween II - tappajan paluun ennen ensi vuoden juhlaa, jotta saisin arvosteltua sen ensi vuodeksi. Jos hyvin käy, tulee näitä arvosteluja samalla lailla joka halloweenina, kuten Perjantai 13. päivä -arvioita (Friday the 13th) ilmestyy joka kerta, kun on perjantai kolmastoista päivä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2017 - Muokattu 30.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Halloween, 1978, Compass International Pictures, Falcon International Productions

Arvostelu: The Lord of the Rings / Taru sormusten herrasta (1978)

THE LORD OF THE RINGS (1978)

TARU SORMUSTEN HERRASTA

Ohjaus: Ralph Bakshi
Pääosissa: Christopher Guard, William Squire, Michael Scholes, John Hurt, Simon Chandler, Dominic Guard, Anthony Daniels, Michael Graham Cox, David Buck, Norman Bird, Peter Woodthorpe, Fraser Kerr ja Philip Stone
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

J.R.R. Tolkienin kirjoittama "The Lord of the Rings" -kirjatrilogia (1954-1955), eli suomalaisittain "Taru sormusten herrasta" -trilogia on yksi maailman suosituimmista tarinoista. Minulle on lapsena luettu trilogia ainakin kerran läpi ja olen itse lukenut trilogian kertaalleen. Rakastan trilogian tarinaa, mutta en niinkään itse kirjoja. Eniten pidän Peter Jacksonin ohjaamista, täydellisyyttä hipovista elokuvista The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring (2001), The Lord of the Rings: The Two Towers (2002) ja The Lord of the Rings: The Return of the King (2003), jotka perustuvat kirjoihin. Ne olen katsonut useaan otteeseen; yleensä kerran vuodessa. Kuitenkin ennen kuin nämä huikeat Jacksonin elokuvat ilmestyivät, ohjaaja Ralph Bakshi teki kirjatrilogiasta animaatioelokuvan vuonna 1978 nimeltä The Lord of the Rings. Olen ollut jo kauan tietoinen tästä animaatioversiosta, mutten ollut koskaan aiemmin katsonut sitä. Olin kuullut, että siinä tarina jätetään kesken, eikä elokuvalle koskaan tehty jatkoa ja että kyseessä ei olisi kovin hyvä elokuva. Muutenkin hirvitti, että miten puolet trilogiasta olisi saatu tungettua vähän yli kaksituntiseen elokuvaan, kun yksikään Jacksonin elokuvista ei kestä alle kolmea tuntia. Muutamaan otteseen minulla on ollut tilaisuus katsoa The Lord of the Rings, mutta olen silti jättänyt tilaisuudet väliin. Kuitenkin eilisiltana, kun tyttöystäväni kanssa mietin, mitä katsoisimme, päädyimme lopulta katsomaan The Lord of the Ringsin, sillä se löytyi hänen hyllystään, eikä hänkään ollut nähnyt sitä kokonaan. Se luultavasti jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun katson kyseisen version "The Lord of the Ringsista"...

Hobitti Frodo Reppuli lähtee matkalle Keski-Maan halki tuhotakseen pahan Sauronin Valtasormuksen, jonka hän on Bilbo-sedältään saanut. Mukanaan hänellä on kahdeksan eri lajien edustajaa.

Christopher Guard ääninäyttelee Frodo Reppulia, joka on hobitti. Hobitit ovat lyhytkasvuisia heppuja, jotka kävelevät paljain jaloin ja tykkäävät syödä ja juoda. Vaikka tarinan mukaan Frodo on aikuinen, tässä hän vaikuttaa vain karvajalkaiselta lapselta. Hahmoa ei erityisemmin syvennetä elokuvassa, vaikka loppupuolella hän yrittääkin repliikkien avulla selittää Sormuksen aiheuttamasta tuskasta.
     William Squire esittää viisasta Gandalf-velhoa, joka lähettää Frodon matkalleen. Gandalf on parhaiten kirjasta elokuvaan siirretty hahmo ja tuntuukin sellaiselta kuin pitääkin. Gandalf heiluttelee käsiään paljon selittäessään asioita.
     Jostain syystä Frodon uskollisesta Sam-ystävästä on tehty jollain lailla älyllisesti vajaa. Hahmo tuijottelee useasti tyhjin silmin ja suu auki asioita, vaikuttaen todella tyhmältä. Sam on myös hobitti ja häntä ääninäyttelee Michael Scholes. Hahmo vain ilmestyy mukaan yhtäkkiä, eikä häntä pohjusteta ollenkaan.
     Legendaarinen John Hurt esittää Aragorn-nimistä miestä, joka Gandalfin ystävänä auttaa Frodoa tämän matkassa. Aragorn on oikeasti kruununperijä, muttei ole valmis ottamaan kuninkaan roolia vastaan. Tämä asia lähinnä vain mainitaan elokuvassa, eikä siihen erityisemmin syvennytä. Aragorn tuntuu kuitenkin muuten muistuttavan kirjojen soturihahmoa. Jostain syystä Aragornille on päätetty pistää vaatetukseksi minihametta muistuttava vaate, jolloin hänen jalkansa ovat lähes paljaat, korkeavartisista kengistä huolimatta. Kasvonpiirteiltään Aragorn muistuttaa paikoitellen näyttelijä Jackie Chania.
     Samin tavoin myös hobitit Merri ja Pippin yksinkertaisesti vain ilmestyvät mukaan tarinaan ilman selitystä. Hahmoja ei oikein voi erottaa toisistaan, eivätkä he oikeastaan tee mitään elokuvassa. Merrin äänenä kuullaan Simon Chandler ja Pippinia ääninäyttelee Frodon esittäjän pikkuveli Dominic Guard. Sormuksen saattueeseen, johon aiemmin mainitut kuuluvat, kuuluu myös mies nimeltä Boromir (Michael Graham Cox), haltia Legolas (Anthony "C-3PO" Daniels) ja kääpiö Gimli (David Buck). Merrin ja Pippinin tavoin nämä kolme hahmoa tuntuvat enemmän tai vähemmän olevan mukana vain, koska ovat mukana kirjoissa. Boromirilla on hieman tekemistä, mutta Legolas ja Gimli eivät oikeastaan pääse millään lailla esille. Myös Boromirilla on Aragornin tyyliin hieno lanneasuste. Ja hienolla tarkoitan ihan kauheaa. Kauhea on myös Boromirin viikinkikypärä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Fraser Kerrin ääninäyttelemä paha velho Saruman, Philip Stonen esittämä ihmiskuningas Théoden, André Morellin esittämä haltia Elrond, Norman Birdin ääninäyttelemä hobitti Bilbo Reppuli ja Peter Woodthorpen esittämä Klonkku, joka omisti Sormuksen parin vuosisadan ajan. Klonkku on lempihahmoni "Taru sormusten herrasta" -tarinasta ja siksi minulle tuotti suurta tuskaa katsoa, millainen versio tässä elokuvassa hahmosta esiintyy. Jostain kumman syystä tämä Klonkku puhuu lähes täydellistä, eleganttia englantia, vaikka suhiseva s-kirjain välillä löytyykin mukana. Klonkku on ihan hyvin suunniteltu ulkonäöltään, mutta muuten toteutus ei toimi.

En nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä itkeä vai nauraa... tämä elokuva on aivan hirveä pyhäinhäväistys upeasta tarinasta! Aluksi lyhyessä introssa selitetään tarinan lähtökohdat. Paha Sauron rakentaa itselleen Sormuksen, jonka voiman avulla hän alistaa koko Keski-Maan tahtoonsa. Ihmiset ja haltiat lähtevät taistoon ja voittavat Sauronin, saaden Sormuksen itselleen. Kuitenkin vuosien varrella Sormuksen omistaja on vaihtunut pariin otteeseen ja lopulta se on päätynyt Frodolle. Velho Gandalf tajuaa, että kyseessä on juurikin Sauronin Sormus ja lähettää Frodon vaaralliselle matkalle, jonka tarkoituksena on tuhota Sormus. Jos ei ole koskaan lukenut kirjatrilogiaa tai ei ole nähnyt Peter Jacksonin elokuvia, nopea intro ei luultavasti avaa tarinaa tarpeeksi hyvin. Vaikka itse tiedän tarinan lähes ulkoa, minulle tuotti vaikeuksia pysyä perässä, sillä elokuvaa hyppii kaiken aikaa, eikä selitä oikein mitään. Tekijät ovat tehneet elokuvan sillä olettamuksella, että kaikki katsojat ovat lukeneet Tolkienin kirjat.

Elokuvan tahditus on erittäin huonosti rakennettu. Alku jolla katsojat pitäisi saada mukaan, epäonnistuu totaalisesti, eikä selitä lähtökohtia tarpeeksi rauhallisesti, jotta juonesta saisi käsityksen, mutta elokuvassa on useita kohtauksia, jotka vain kestävät ja kestävät ilman mitään syytä. Useita kohtia ja hahmoja on pudotettu pois tarinasta, mutta jotkut jutut ovat mukana liiankin kauan. Tekijät ovat sentään tajunneet pudottaa pois ärsyttävän Tom Bombadilin, joka pilaa kirjoja. Kun Sormuksen saattueen hahmot esitellään nimeltä, heidät näytetään kävelemässä lumisateessa, jolloin hahmojen ulkonäöstä ei saa mitään selvää. Joidenkin mielestä kertomistavalla ei ole väliä, jos tarinan tietää hyväksi. Tämä elokuva on osoitus siitä, että kertomistavalla todella on väliä. "Taru sormusten herrasta" on hieno tarina ja tekijät ovat onnistuneet pilaamaan sen täysin tekemällä aivan hirveän version. Ja tosiaan tarina jää tässä pahasti kesken ja elokuva päättyy noin puoleen väliin trilogian toisesta osasta. Jatkoa ei koskaan tehty, koska tästä elokuvasta ei erityisemmin pidetty. Enkä ihmettele miksei. Ihan oikeasti, vältelkää tätä teosta ja katsokaa Jacksonin elokuvat. Ne kestävät yhteensä alle tai yli kymmenen tuntia, riippuen siitä katsotteko teatteri- vai pidennetyt versiot, mutta ne ovat sen arvoiset.

Ensimmäinen tunti elokuvasta menee yllättävän nopeasti, sillä tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Toinen puolisko kuitenkin lähinnä vain puuduttaa ja viiden vartin jälkeen, kun siirrytään trilogian toiseen osaan, katsojana toivoisi jo elokuvan päättyvän. Elokuvassa on kyllä muutama ihan viihdyttävä osio ja paikoitellen elokuvan huonoudelle voi jopa nauraa. Valitettavasti kokonaisuus ei ole kuitenkaan sellainen, että The Lord of the Rings olisi niin huono, että se olisi jo hyvä elokuva. Taistelukohtaukset ovat aika myötähäpeällistä katsottavaa, eivätkä muutamasta örkistä koostuvat armeijat erityisemmin pelota. Tunteet eivät välity katsojalle oikeastaan lainkaan ja jotkut tärkeät kohdat ovat tehty niin päin helvettiä, että tekisi mieli repiä levy soittimesta ja viskata se parvekkeelta mahdollisimman kauas. Jos ei muuta, niin ainakin elokuvan levyä voi käyttää frisbeenä. Kun lopputekstit vihdoin alkavat, niin voi huokaista helpotuksesta ja pistää elokuvan jonnekin ullakon perälle, minne se voi rauhassa mädäntyä.

Jostain syystä hobitit eivät ole kirjojen tapaan samanpituisia kuin lapset, vaan heidän päänsä yltävät suunnilleen aikuisten olkapäiden kohdalle. Yleisestikin lyhyemmiksi mietityt kääpiöt ovat samanpituisia kuin ihmiset ja haltiat. Animointi ei ole kovin kummoista ja vaikka piirrosjälki onkin ihan kivasti tehty, hahmot ovat huonosti suunniteltuja. Taustat ovat paikoitellen onnistuneita. Esimerkiksi haltioiden asuttama Rivendell on visuaalisesti tyylikkään näköinen. Mukana on myös jostain syystä oikeita kuvia ja animaation lisäksi elokuvassa on käytetty oikeita näyttelijöitä, joiden päälle on animoitu. Varsinkin taistelukohtauksista tulee vielä kehnompia, kun joutuu katsomaan piirroshahmojen ja oikeiden näyttelijöiden välistä mätkimistä. Siitä tulee lähinnä mieleen Space Jam (1996), eikä "Taru sormusten herrasta". Oikeiden näyttelijöiden ja kuvien käyttäminen pilaa elokuvaa entisestään. Aluksi se ei ole niin häiritsevää, mutta tekniikan käyttö lisääntyy läpi elokuvan, jolloin se ärsyttää. Elokuvan päävastusörkit ovat kummallisen näköisiä ja niiden päät muistuttavat hieman susia. Pahat mustat ratsastajat, eli sormusaaveet, eli nazgûlit ovat erittäin naurettavia kävellessään oudosti. The Lord of the Ringsissa on käytetty muitakin kikkoja, jotka eivät toimi lainkaan.

Uskoisin, että ohjaaja Ralph Bakshi on yrittänyt kaikkensa ja että hän rakastaa Tolkienin kirjoja, mutta studio on pistänyt hänet tekemään erilaisen elokuvan kuin hän haluaisi. Bakshi nimittäin aikoi tehdä tästä ensimmäisen osan ja ohjata myöhemmin toisen osan, joka olisi käsitellyt loppupuolikkaan tarinasta. Studio kuitenkin uskoi, että jos nimessä lukisi "Osa 1", ihmiset eivät kävisi katsomassa elokuvaa. Sen takia kaikki luulivat näkevänsä koko tarinan elokuvamuodossa. Voin vain kuvitella katsojien pettymyksen, kun tarina katkeaa kuin seinään. Puhumattakaan siitä, että he näkivät juuri aika kohtuuttoman paskan elokuvan rakastamastaan kirjasarjasta. Visuaalinen ilme ei tosiaan ole parhaasta päästä, mutta myös äänimaailma tuottaa pettymyksen. Välillä äänitehosteet ovat ihan hyviä, mutta paikoitellen naurettavan huonoja. Yhdessä kohtaa äänet katoavat kokonaan, jolloin luulin hetken, että televisiosta rikkoutuivat kaiuttimet. Musiikista vastaa Leonard Rosenman ja vaikka osa hänen sävellyksistään ovatkin mahtipontisia, ne eivät huonon elokuvan takia jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The Lord of the Rings on tyylikäs osoitus siitä, miten jonkin todella hienon voi pilata totaalisesti. Tarina hyppii ja loikkii eteenpäin, eikä elokuvaa tehdessä ole yhtään mietitty, että katsojat eivät ehkä olekaan lukeneet Tolkienin kirjoja. Lyhyt intro ei saa selitettyä lähtökohtia tarpeeksi onnistuneesti ja alku lähtee muutenkin käyntiin liian äkkinäisesti. Välillä elokuva kiirehtii ja välillä taas junnaa paikoillaan. Ensimmäinen puolikas menee jokseenkin kivuttomasti, mutta toisen puolikkaan kohdalla toivoisi jo elokuvan päättyvän. Ääninäyttely ei ole kovin kummoista, kuten ei ole animointikaan. Oikeiden näyttelijöiden ja kuvien hyödyntäminen saa elokuvan näyttämään erittäin halvalta tekeleeltä. Mikään elokuvassa ei oikeastaan vakuuta ja tarina katkeaa kuin seinään. Jatkoa ei koskaan tullut, vaikkakin eri yhtiö teki vuonna 1980 animaatioleffan The Return of the King, jossa tarina saa päätöksen. Jos et ole lukenut Tolkienin kirjoja tai katsonut Peter Jacksonin elokuvatrilogiaa, jätä tämä hirveys väliin, sillä tämä ei luultavasti aukea mitenkään. Lue kirjat ja katso Jacksonin elokuvat, mutta välttele The Lord of the Rings -animaatiota niin hyvin kuin vain on mahdollista. Vain parin viihdyttävän jutun ja loistavaksi tietämäni tarinan takia elokuva saa yhden lisäpisteen.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings, 1978, Fantasy Films, Bakshi Productions, Saul Zaentz Film Productions