Lupin III - Cagliostron linna perustuu Monkey Punchin mangaan Lupin III (ルパン三世 - 1967-1969), joka puolestaan sai innoitteensa Maurice Leblancin luomasta herrasmiesvarkaasta, Arsène Lupinista. Mangan pohjalta oli jo tehty animesarja Lupin III (ルパン三世 - 1971-1972), sekä elokuva Lupin III: The Mystery of Mamo (ルパン三世 ルパンVS複製人間 - 1978). Elokuva oli niin suosittu, että seuraavan leffan teko käynnistyi heti. Ohjaajaksi pestattiin animesarjasta muutaman jakson ohjannut, tuohon aikaan elokuvien puolella ensikertalainen Hayao Miyazaki. Miyazaki suostui, kunhan hän sai muovata hahmoja hieman itselleen mieluisampaan suuntaan. Elokuvan tuotanto kesti vain vähän päälle puoli vuotta, mihin kuului käsikirjoittaminen, animointi ja repliikkien, musiikkien ja muiden äänien nauhoittaminen. Lopulta Lupin III - Cagliostron linna sai ensi-iltansa joulukuussa 1979. Suomessa elokuva ei saanut teatterilevitystä, vaan se julkaistiin suoraan videolla vuonna 1997. Itselleni Lupin III -manga tai -anime eivät olleet tuttuja ja tiesin koko homman vain sen kautta, että tiesin Cagliostron linnan olevan Miyazakin esikoiselokuva. Olen pitänyt Miyazakin muista elokuvista todella paljon, joten kun huomasin, että Cinema Mondo tuo vihdoin ja viimein Lupin III - Cagliostron linnan Suomen elokuvateattereihin, oli minun pakko käydä katsomassa se.
Kun mestarivaras Lupin III:n uusin ryöstö menee pieleen, setelitukkujen osoittauduttua väärennöksiksi, mies päättää kostaa väärennetyn rahan suurtehtailijalle, kreivi Cagliostrolle. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Lupin saa tietää kreivin pitävän panttivankinaan kuninkaallista neito Clarissea.
Elokuvan keskiössä on tietty Lupin III (äänenä animestakin tuttu Yasuo Yamada), legendaarisen Arsène Lupinin lapsenlapsi, joka jatkaa isoisänsä jalanjäljissä huippuvarkaana. En ole tosiaan lukenut Lupin III -mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animesarjaa, mutta tutkimani perusteella hahmo on niissä huomattavasti häikäilemättömämpi rosvo. Hayao Miyazaki halusi tehdä hahmosta helpommin pidettävän, joten hän muovasi Lupinista eksentrisen veijarin, josta on mahdoton olla tykkäämättä. Tai no, osa alkuperäisistä faneista torjui elokuvan sen ilmestyessä, nimenomaan tympäännyttyään Miyazakin tulkinnasta. Itse riemastuin tästä Lupinista todella paljon ja hyppäsinkin ilomielin mukaan hänen seikkailuunsa.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Lupinin uskollinen rikoskumppani Daisuke Jigen (Kiyoshi Kobayashi), väärennettyä rahaa tehtaileva häijy kreivi Cagliostro (Tarō Ishida), tämän panttivankina pitämä ja vaimoksi haluama neito Clarisse (Sumi Shimamoto), Lupinia vimmaisesti maailman ympäri jahtaava Interpolin poliisi Zenigata (Gorō Naya), omien etujensa puolesta toimiva naisrosvo Fujiko Mine (Eiko Masuyama), sekä miekkamestari Goemon (Makio Inoue), joka lähinnä vain roikkuu mukana. Muuten hahmogalleria on aivan mahtava. Rauhallisempi Jigen toimii hyvänä vastaparina innokkaalle Lupinille, kreivi Cagliostro on oiva pahis, neito Clarisse tuo hempeyttä ja pakollista romantiikkaa ja poliisi Zenigata tuo omat kapulansa rattaisiin, kun hän saa vihiä Lupinin aikomuksista tunkeutua huippuvartioituun Cagliostron linnaan.
Ennen Lupin III - Cagliostron linnan näkemistä minua jännitti hieman, että toimisiko elokuva minulle, kun en ollut lukenut alkuperäistä mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animea? Jännitin myös, kuinka Miyazaki oli selvinnyt esikoiselokuvastaan ja haittaisiko hänen työtään olemassa olevan franchisen luomat raamit ja rajoitteet? Hyvin nopeasti kävi selväksi, että oli todella hölmöä epäillä Miyazakin lahjoja. Lupin III - Cagliostron linna seisoo vahvasti omilla jaloillaan äärimmäisen riemastuttavana piirrosseikkailuna, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa.
Elokuva nappaa välittömästi mukaansa napakassa avauksessaan, jossa Lupin ja Jigen pakenevat paikalta tuoreimmasta ryöstökohteestaan, vain huomatakseen paettuaan, että rahat ovatkin väärennöksiä. Suunta kääntyykin kohti Cagliostron linnaa, josta varsinainen kertomus alkaa. On todella koukuttavaa seurata rosvojen yritystä tunkeutua linnaan, etenkin kun elokuva tarjoaa vuoronperään erittäin hauskoja ja tehokkaan jännittäviä tilanteita, puhumattakaan loputtomasta mielikuvituksellisuudesta. Elokuva ilahduttaa kohtaus toisensa perään luovuudellaan, minkä lisäksi hymy pysyy visusti yllä leffassa vallitsevan lystikkään ilmapiirin ansiosta. Toiminta on sähäkkää ja vauhdikasta menoa ja meininkiä toden teolla riittää. Leffa malttaa kuitenkin myös hieman hidastaa tahtia oikeissa kohdissa. Kaikki tämä luovuus ja tarkkuus, puhumattakaan energiasta huipentuu finaalissa erinomaisesti ja elokuva jaksaa yllättää kekseliäisyydellään loppuun asti.
Erityisen mainiota on toki elokuvan visuaalinen anti, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuva piirrettiin läpi vain muutamassa kuukaudessa. Piirrosjäljessä ei kuitenkaan ole näkyvissä minkäänlaista hutilointia, vaan kaikki otokset ovat hienoa seurattavaa. Etenkin alun takaa-ajo on häikäisevän näyttävästi piirretty, minkä lisäksi yölliset hiippailut Cagliostron linnassa ovat parhaimmillaan todella tyylikästä menoa. Hahmot ovat ihastuttavan hupsun näköisiä ja he liikkuvat vekkulisti ja sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien käyttö on upeaa. Äänimaailma toimii myös oivallisesti tehosteista Yuji Ohnon säveltämiin musiikkeihin, jotka ovat omiaan auttamaan mahtavan tunnelman rakentamisessa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
ルパン三世 カリオストロの城, 1979, TMS Entertainment, Tokyo Movie Shinsha
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne, Steve Bisley, Tim Burns, Roger Ward, Geoff Parry, David Bracks, Sheila Florence, Max Fairchild, Vincent Gil, Jonathan Hardy ja Paul Johnstone
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Mad Max on Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva. 1970-luvulla elokuvien teosta haaveillut George Miller työskenteli lääkärinä Sydneyn sairaalan ensiapuosastolla ja näki useita kauhistuttavia vammoja ja kuolemia, joita kolarit olivat aiheuttaneet. Hän tapasi amatöörielokuvantekijä Byron Kennedyn ja he päätyivät yhdessä työstämään lyhytelokuvan Violence in the Cinema, Part 1:n (1971), joka voitti palkintoja eri elokuvajuhlilla ympäri maailman. Kaksikko ryhtyi ideoimaan täyspitkää elokuvaa, mutta koska kumpikaan ei kokenut olevansa kummoinen käsikirjoittaja, he pestasivat The Australian -lehden taloustoimittaja James McCauslandin, jonka kanssa he olivat intoilleet elokuvista, tavattuaan juhlissa. McCauslandkaan ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta ja hän opettelikin tekstin rakentamista käymällä useasti Millerin kanssa katsomassa leffoja teatterissa. Pitkän yrittämisen jälkeen Miller ja Kennedy saivat kerättyä elokuvan budjetin kasaan, osittain omasta taskustaan, tehtyään useita lisätyötunteja ensiaputiiminä. Päärooliin haluttiin aluksi amerikkalaistähti, sillä ajatuksella, että siten elokuva olisi helpompi myydä ulkomaille, mutta lopulta Miller päätyi tuolloin vielä täysin tuntemattomaan Mel Gibsoniin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1977, mutta ne keskeytettiin jo neljän päivän jälkeen, kun päähenkilön vaimoksi roolitettu Rosie Bailey loukkaantui onnettomuudessa. Hänet korvattiin Joanne Samuelilla, jonka kanssa kuvaukset jatkuivat pari viikkoa myöhemmin. Elokuvan jälkituotanto toteutettiin kotikutoisilla laitteilla Millerin ystävän asunnolla. Vaikeuksista huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Mad Max sai ensi-iltansa huhtikuussa 1979. Ilmestyessään elokuva sai nuivan vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella sen arvostus on kasvanut ja nykyään leffaa pidetään klassikkona. Katsojat ottivat leffan innokkaasti vastaan ja halvalla tehty elokuva pitikin vuosia Guinnessin maailmanennätystä eniten rahaa pieneen budjettiinsa nähden tuottaneena leffana. Itse olin katsonut Mad Maxin kerran aiemmin, odottaessani elokuvasarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudelleen ja samalla arvostella alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi.
Lähitulevaisuudessa Australia on ajautunut kaaokseen, rikollisjengien rellestäessä vapaasti menemään. Vain pieni poliisien joukko yrittää ylläpitää järjestystä ja yksi näistä poliiseista, Max Rockatansky ajautuu vastakkain julman Toecutterin ja tämän moottoripyöräjengin kanssa.
Nykyään muun muassa Tappava ase -elokuvista (Lethal Weapon - 1987-1998) ja Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) tuttu Mel Gibson oli vielä täysin tuntematon heppu 1970-luvun lopulla. Hän oli vastikään valmistunut näyttelijäopinnoista ja esiintynyt vasta yhdessä ainoassa elokuvassa, Summer Cityssä (1977), kun hän nappasi pääroolin Mad Maxista. Gibson näyttelee Max Rockatanskya, maantiepoliisia, joka ajautuu henkilökohtaiseen konfliktiin erään moottoripyöräjengin kanssa. Vaikka kyseessä on vasta Gibsonin toinen elokuva, hän näyttää jo tässä omaavansa karismaa toimintaelokuvan keulakuvaksi, eikä ihme, että George Miller innostui hänen koekuvauksestaan toden teolla. Gibson viestii Maxin poliisipuolella, ettei tälle miehelle kannata ryttyillä, mutta pystyy myös näyttämään onnistuneesti hahmon pehmeämpää puolta, kun Max on perheensä, eli vaimonsa Jessien (Joanne Samuel) ja pienen poikalapsensa Sprogin (Brendan Heath) kanssa.
Elokuvassa nähdään myös Steve Bisley Maxin työparina Goosena, Roger Ward poliisivoimien kapteeni Macaffeena, Sheila Florence Maxin vanhana tuttuna Mayna, sekä Hugh Keays-Byrne häikäilemättömänä moottoripyöräjengin johtajana Toecutterina ja muun muassa Vincent Gil, Tim Burns ja Geoff Parry tämän jengiläisinä, Nightriderina, Johnny Boyna ja Bubbana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa passelisti osistaan. Bisley toimii kerskuvampana poliisina ja Keays-Byrne on mainion tärähtänyt ja uhkaava tarinan pääpahiksena.
Vuosien ja muutaman jatko-osan jälkeen Mad Maxista tulee nimenä mieleen postapokalyptinen ja aavikoitunut maailma, toinen toistaan hullummat bensiinistä taistelevat barbaarit, hurjat autostuntit ja räjähtävä toiminta. Onkin siis kiinnostavaa palata tämän alkuperäiselokuvan pariin, joka kyllä sijoittuu tulevaisuuteen, eikä maalailee siitä millään lailla kivoja mielikuvia. Tuntemamme sivilisaatio on romuttunut, mutta vielä tämä ensimmäinen filmi ei mene niin pitkälle dystooppisissa ennustuksissaan kuin jatko-osat. Tästä löytyy vielä selkeitä jäännöksiä tuntemastamme maailmasta ja näin jälkikäteen tuntuukin siltä, että tämä ykkösosa on lähinnä lämmittelyä ja enemmänkin koevedos siitä, mitä tuleman pitäisi.
Vaikka alkuperäinen Mad Max on vielä varsin maltillinen ja aika maanläheinen filmi yhä vain lennokkaammiksi muuttuviin jatko-osiinsa verrattuna, löytyy tästäkin jo roppakaupalla sekopäisyyttä ja vauhdikasta toimintaa. Elokuvan ilmestymisen aikaan leffaa pidettiin niinkin väkivaltaisena, että sen esittäminen jopa kiellettiin joissain maissa, mukaan lukien naapurissamme Ruotsissa. Leffa lähtee heti käyntiin komealla takaa-ajokohtauksella, joka esittelee heti kättelyssä elokuvan maailman, sen hyvät ja pahat hahmot, sekä heidän konfliktinsa. Erityisesti tapa, jolla Max itse esitellään, on väkevä ja kaoottisuuden keskellä tyyni ja määrätietoinen poliisi voittaa katsojan heti puolelleen. Onkin siis niin kiinnostavaa kuin joissain määrin myös traagista seurata Maxin vajoamista hulluuteen, kun poliisien sota Toecutterin moottoripyöräjengiä vastaan muuttuu henkilökohtaiseksi.
Mad Maxin tarina on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin tehokas. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vielä napakka, eikä siitä juuri turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa heti kyytiinsä ja pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa. Se tarjoaa tasaisin väliajoin viihdyttäviä toimintakohtauksia, joista löytyy niin hurjaa kaahailua kuin muitakin stuntteja, joita toteutettiin ilman kummoisia turvajärjestelyjä. Jos jotkut hetket näyttävät kivuliailta, sitä ne luultavasti myös olivat. Toiminnan ohessa leffasta löytyy myös jotain asiaakin ja filmin kautta Miller pyrki kärjistellen kuvaamaan näkemystään väkivallan lisääntymisestä Australiassa ja mihin homma voisi pahimmillaan johtaa. Lisäksi leffa käsittelee pätevästi teemaansa kostosta, pistäen katsojankin pohtimaan, onko Max lopulta paljoa parempi ihminen kuin Toecutterin poppoo, joita hän jahtaa? Kostoreissulle hyppää mielellään mukaan, mutta harmillisesti tämä osio myös jättää ajoittain pientä toivomisen varaa. Etenkin viimeinen kohtaaminen Toecutterin kanssa tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta. Tämä johtui todennäköisesti budjetista, joka oli tosiaan jopa tuona aikana toimintaleffoille vaatimattomat 350 tuhatta dollaria, jolla saisi nykyään tehtyä ehkä pienen indiedraaman. Pääasiassa raha on kuitenkin pistetty hyötykäyttöön ja monin tavoin Mad Max näyttää huomattavasti kalliimmalta kuin mitä se maksoi.
Tekijätiimin lähestulkoon ensikertalaisuus täyspitkien elokuvien parissa käy ajoittain selväksi, mutta silti mistään amatööriprojektista ei voi puhua. George Miller kompastelee hieman hempeissä draamakohtauksissa, minkä lisäksi eräs shokeeraavaksi tarkoitettu kohtaus on tehty niin yliampuvasti, että se muuttuu liki koomiseksi. Miller kuitenkin paikkailee tätä myöhemmällä, iskevästi kuvatulla tragedialla ja ennen kaikkea näyttää heti esikoiselokuvassaan omaavansa silmää tyylikkäälle toiminnalle. Hänen ja James McCauslandin työstämä käsikirjoitus on toimiva, vaikka se enemmänkin vain raapaisee pintaa tästä maailmasta ja sen hahmoista. Mad Max on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Muutamat siirtymät tapahtumapaikasta ja ajasta toiseen ovat kuitenkin kömpelöitä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet budjettiin nähden komeat. Äänimaailma rymistelee hyvin ja Brian Mayn säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mad Max, 1979, Kennedy Miller Productions, Mad Max Films
Ohjaus: Lewis Gilbert Pääosissa: Roger Moore, Lois Chiles, Michael Lonsdale, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Corinne Cléry, Emily Bolton, Geoffrey Keen, Toshiro Suga ja Blanche Ravalec Genre: toiminta, jännitys, scifi Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Kuuraketti on yhdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Moonraker") vuodelta 1955. Kymmenennen Bond-leffan 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) lopussa luki, että seuraavana olisi tiedossa filmi Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981), mutta kun samana vuonna 007 rakastettuni kanssa ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli osoittautunut megahitiksi, tekijät päättivät lähettää Bondin avaruuteen ja niinpä he valitsivatkin seuraavaksi leffaksi Kuuraketin. "Kuuraketti"-kirjasta oli jo 1950-luvulla aiottu tehdä elokuva, ennen kuin koko James Bond -elokuvasarjaa oli edes aloitettu. Vuonna 1956 Fleming oli myynyt kirjan elokuvaoikeudet Rank Organisationille, siinä toivossa, että yhtiö tekisi filmin, mutta kun projekti ei edennytkään, Fleming hankki oikeudet takaisin itselleen 1959. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1978 ja lopulta Kuuraketti sai ensi-iltansa kesällä 1979. Elokuva oli valtava menestys - ilmestymisvuotensa menestynein leffa - mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itselleni Kuuraketti on siinä mielessä merkittävä Bond-filmi, että se oli sarjan ensimmäinen elokuva, minkä näin! Olin varmaankin ala-asteella, kun sain katsoa leffan ja muistaakseni pidin siitä. Vuosien varrella olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Nyt kun 007-sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin pitkästä aikaa katsoa kaikki vanhat Bond-leffat läpi. Pari viikkoa 007 rakastettuni jälkeen katsoin Kuuraketin.
Kun uudenlainen avaruussukkula Kuuraketti siepataan, MI6-agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse?
Toisin kuin Sean Connery, joka näytti joka Bond-leffansa myötä kyllästyneemmältä rooliinsa, Roger Moore vaikuttaa viihtyvänsä roolissa joka kerta enemmän. Hahmo itsessään pysyy aika pitkälti täysin samanlaisena kuin Mooren aiemmissa leffoissa ja Bondin mukaan onkin jälleen mukava lähteä suorittamaan salaisia tehtäviä. Erityisen salainen ei kuitenkaan ole itse James Bond, sillä jälleen kerran monet tietävät, kuka hän on ja hänelle jopa todetaan "maineesi kirii edelläsi". Michael Lonsdale näyttelee Hugo Draxia, rikasta ja hienostunutta bisnesmiestä, joka valmistaa Kuuraketti-avaruussukkuloita. Lonsdale sopii erittäin hyvin arvokkaan herran rooliin, mutta hänen hahmonsa jää hieman alikäytetyksi, vaikka hahmolta löytyykin erikoisia ja huvittavia suunnitelmia. Tämänkertaisia Bond-tyttöjä ovat tohtori Holly Goodhead (Lois Chiles), jonka täysin huomaamattoman vihjailevasta nimestä väännetään yllättävän vähän vitsiä, sekä Draxin pilotti Corinne Dufour (Corinne Cléry). Kumpikaan ei kuulu Bond-tyttöjen parhaimmistoon, vaan jäävät aika unohdettaviksi tapauksiksi. Vaikka Hollyn muistaa nimensä vuoksi, jää hän pahasti 007 rakastettuni -leffan samanhenkisen Bond-tyttö Anya Amasovan (Barbara Bach) varjoon. Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n johtaja M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), Bondin vempaimet suunnitteleva Q (Desmond Llewelyn) ja puolustusministeri Gray (Geoffrey Keen). 007 rakastettuni -filmin pahiskätyri Jaws (Richard Kiel) taisi osoittautua aikamoiseksi fanisuosikiksi, sillä hahmo on mukana tässäkin leffassa. Valitettavasti fanin riemu Jawsin paluusta ei kauaa kestä, sillä hänestä on tehty aikamoinen tohelo ja loppupäässä hahmon kanssa tehdään jotain todella myötähäpeällistä... Uusia hahmoja taas ovat mm. Draxin palvelija Chang (Toshiro Suga) ja Bondin kontakti Riossa, Manuela, jota esittää Emily Bolton. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti, vaikkakin monet heistä eivät saa kovin mielenkiintoista tehtävää.
Kuuraketista kyllä paistaa läpi, että Bondien tekijät päättivät päästä mukaan rahastamaan, kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo nosti avaruusseikkailut takaisin suosioon. Ei siinä vielä mitään, että Bondin tehtävä vie hänet avaruuteen - ovathan ihmiset käyneet usein avaruudessa, joten se on vielä uskottavaa - mutta kun lopputaistelussa mukaan tuodaan jopa laserpyssyjä, on leffa mennyt kenties jopa liian pitkälle. Kun laserammukset lentelevät kahden avaruusaluksen välillä ja yhdessä kohtaa kuullaan Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) tunnussävelmä, saattaa katsoja helposti unohtaa, mitä elokuvaa alkoi katsomaan. Kyseessä onkin kaikista campein virallinen Bond-elokuva, josta huomaa useassa kohtaa, ettei sitä kannata ottaa kovin tosissaan. Laserammuksilla varustetun lopputaistelun lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, joissa ammutaan yli ja leffa naureskeleekin mukavasti itselleen. Kuivaa brittihuumoria väännetään mukaan niin paljon kuin on mahdollista, enkä osaa sanoa, onko Kuuraketti oikeasti hyvä elokuva, vai ihan vain niin hölmö, ettei sen parissa voi olla viihtymättä.
Avaruudessa käynti on kuitenkin jätetty vasta leffan loppuhuipennukseen ja sitä ennen nähdään paljon tutumpaa Bond-menoa. Elokuva lähtee käyntiin yllättävänkin vaikuttavasti toteutetulla kohtauksella, missä Bond putoaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja yrittää napata roiston laskuvarjon itselleen, kun molemmat syöksyvät kohti maata. Kyseessä onkin elokuvan jännittävin toimintajakso, sillä muuten vauhdikkaammat hetket lässähtävät erilaisista syistä. Jaws on jatkuvasti Bondin perässä, mutta kuten jo totesin, hahmosta on tehty kömpelömpi ja huumoripainotteisempi, jolloin hän ei luo samanlaista uhkaa kuin edellisessä elokuvassa. Leffa onkin huomattavasti lapsiystävällisempi filmi kuin suuri osa aiemmista Bond-elokuvista, sillä sen pahiksetkin ovat koomisia. Paikoitellen elokuvan vahva camp-henki on ristiriidassa, kun leffa yrittää olla vakavampi teos ja mielestäni kokonaisuus toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi vielä isommin syleillä omaa pöhköyttään. Tästä epätasaisuudesta, sekä esimerkiksi pahiksen naurettavasta juonesta ja tietyistä myötähäpeällisyyksistä johtuen Kuuraketti jää itselläni Bond-filmien heikompaan päätyyn. On se silti omalla tavallaan erityinen osa sarjaa ja sisältää useita mainioita hetkiä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffat 007 rakastettuni ja Elät vain kahdesti(You Only Live Twice - 1967) ohjannut Lewis Gilbert, joka vie tunnelmaa humoristisempaan suuntaan ja yrittää jättää vakavuuden sikseen. Gilbertillä on kuitenkin ongelmia tasapainotella vakavampien ja koomisempien kohtausten välillä ja tunnelman vaihtuessa tuntuu siltä kuin katsoisi eri ohjaajan näkemystä tarinasta. Käsikirjoittaja Christopher Woodille on taidettu vain tokaista, että "katsopa Tähtien sota ja tee sen pohjalta Bond-leffa", sillä siltä Kuuraketin loppupää todella tuntuu. Wood tuo mukaan paljon kuivia, mutta hauskoja vitsejä. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu ja efektien taso paranee joka filmin myötä. Elokuva olikin jopa ehdolla Oscar-palkinnosta tehosteistaan. Leffa on hyvin kuvattu, mutta leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot ja avaruusasut ajalleen sopivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että John Barry on palannut säveltämään musiikit. Tämänkertainen tunnuskappale, Shirley Basseyn laulama "Moonraker" kuuluu valitettavasti mielestäni unohdettavimpien Bond-laulujen joukkoon.
Yhteenveto:Kuuraketti on pöhkö Bond-seikkailu, jonka aikana on vaikea olla viihtymättä. Vielä vaikeampaa on sanoa, onko kyseessä oikeasti edes hyvä elokuva? Camp-henki on todella vahvasti läsnä ja kyseessä on tähän mennessä sarjan hölmöin osa. Elokuva on sopivan itsetietoinen ja se sisältää paljon kuivaa, mutta toimivaa huumoria. Paikoitellen camp-henki on kuitenkin ristiriidassa tiettyjen kohtauksien kanssa, joissa yritetään vakavoittaa tilannetta. Tunnelman rikkominen on kummallista ja olisi parempi, jos leffa kulkisi loppuun asti kirkas pilke silmäkulmassaan. Mitä pidemmälle leffa etenee ja mitä enemmän scifipuolta tuodaan mukaan, sitä vähemmän Kuuraketti tuntuu Bondilta. Roger Moore on kuitenkin ihan yhtä pätevä salaisena agentti 007:na kuin aiemmissa leffoissaan, jolloin häntä katsoo mielellään tällä urpommallakin retkellä. Jawsin paluu on ilahduttavaa... aluksi, kunnes tajuaa, että hänestä on tehty todella tyhmä ja myötähäpeällinen korsto. Paikoitellen elokuva muuttuu kiusalliseksi eri syistä. Vaikka Kuuraketilla on tietty paikka sydämessäni, koska kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa minkä näin, ei se todellakaan kuulu suosikki-Bondieni joukkoon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonraker, 1979, Eon Productions, Les Productions Artistes Associés
Ohjaus: Francis Ford Coppola Pääosissa: Martin Sheen, Frederic Forrest, Albert Hall, Sam Bottoms, Laurence Fishburne, Robert Duvall, Marlon Brando, Dennis Hopper, G. D. Spradlin, Harrison Ford ja Scott Glenn Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia - Redux: 3 tuntia 16 minuuttia - Final Cut: 3 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16
Apocalypse Now, eli suomalaisittain Ilmestyskirja. Nytpohjautuu löyhästi Joseph Conradin kirjaan "Pimeyden sydän" ("Heart of Darkness") vuodelta 1899. Käsikirjoittaja John Milius oli halunnut taistella Vietnamin sodassa, mutta häntä ei päästetty astmansa vuoksi. Miliusta kiehtoi sota ja lukiessaan Conradin kirjaa hän mietti, kuinka tarinan voisi siirtää Vietnamin sotaan. Milius työsti käsikirjoituksen ja sai Francis Ford Coppolan innostumaan tuottamaan leffan. Alunperin ohjaajaksi oli valittu George Lucas, mutta kun tämä alkoikin työstämään ensimmäistä Tähtien sota -elokuvaansa, Uutta toivoa(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977), Coppola päätti hoitaa homman. Päärooliin pohdittiin näyttelijöitä, kuten Steve McQueen, Al Pacino, Jack Nicholson, Robert Redford ja Tommy Lee Jones, mutta tekijät päätyivät Harvey Keiteliin. Kuvaukset alkoivat, mutta jo muutaman päivän jälkeen Coppola erotti Keitelin, sillä oli tyytymätön tämän roolisuoritukseen. Näyttelijä korvattiin Martin Sheenillä, joka oli ollut aiemmin ehdolla rooliin ja kuvaukset jatkuivat - mutta eivät todellakaan ongelmitta. Hirmumyrsky tuhosi lavasteet, minkä vuoksi kuvausaikataulu myöhästyi kuudella viikolla ja budjetti alkoi ylittyä. Coppola ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen ja työsti sitä uudestaan kuvausten aikana. Martin Sheen sai kesken kuvausten sydänkohtauksen, mikä viivästytti tuotantoa jälleen ja budjetti jatkoi ylittymistään. Kuvauksissa päästiin käyttämään armeijan helikoptereita, mutta kesken kuvauksen armeija saattoi yhtäkkiä tarvita niitä omaan käyttöönsä, jolloin helikopterit lensivät pois, eikä kuvaustiimi tiennyt, milloin ne saataisiin takaisin. Coppola joutui jopa pyytämään Lucasilta rahallista lisätukea, kun Tähtien sota oli osoittautunut megahitiksi. Tuotannon yhä vain vaikeutuessa Coppola alkoi kokea menettävänsä järkensä ja hän uhkasikin useasti tappaa itsensä. Kuvausten jälkeiset työt leikkauksen ja äänien puolella kestivät jopa kaksi vuotta, ja tuotannon jatkuva epäonni oli nostanut sille ikävää mainetta. Lopulta Ilmestyskirja. Nyt sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1979, missä siitä näytettiin vielä keskeneräinen, noin kolmituntinen leikkausversio, minkä esittämistä studio kauhisteli. Tästä huolimatta filmi voitti Cannesin pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Teatterikierroksensa elokuva aloitti elokuussa 1979 (Suomeen se saapui joulukuussa) ja se oli valtava hitti, tienaten yli 150 miljoonaa dollaria. Aluksi elokuvan arvostelut olivat ristiriitaiset, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana teoksena. Ilmestyskirja. Nyt oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras leikkaus), joista se voitti parhaan kuvauksen ja äänityksen palkinnot, yhdeksästä BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras miespääosa, paras musiikki, paras lavastus ja paras kuvaus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan ohjauksen, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa, mutta nyt kun se julkaistaan elokuvan 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi uudella Final Cut -leikkauksella, päätin vihdoin korjata tämän aukon sivistyksessäni. Katsoin elokuvan alkuperäisen teatteriversion ja muutaman päivän päästä arvion julkaisusta käyn upeassa IMAX-salissa katsomassa uuden Final Cut -version.
Vietnamin sodassa jo kolme vuotta taistellut kapteeni Willard lähetetään takaisin viidakkoon, tällä kertaa tehtävänään etsiä ja tappaa eversti Kurtz, jonka sanotaan seonneen.
Kapteeni Willardin roolissa nähdään Martin Sheen, Harvey Keitelin saatua potkut leffasta. Suuren osan ajasta Sheenin suoritus on erittäin hillitty. Kapteeni Willard on usein hiljainen tarkkailija, joka seuraa tapahtumia keskittyneesti. Sheenin katseesta löytyy jotain todella voimakasta näinä hetkinä. Vaikka Willard ei sanoisi mitään, katsoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Katsoja imaistaan hahmon pään sisälle ja kapteeni Willardin tavoin myös katsoja on Vietnamin viidakoissa, ahdistuneena ja valppaana. Parissa kohtaa Sheen päästetään isommin vauhtiin ja hän tekee senkin upeasti. Läpi elokuvan kuullaan kapteeni Willardin kertojaääntä ja jos pohditte, ettei ääni kuulosta Martin Sheeniltä, olette oikeassa, sillä kertojaäänen puhui Martinin veli, Joe Estevez. Matkansa kapteeni Willard taittaa suurimmaksi osaksi veneellä, jonka miehistöön kuuluvat venettä ohjaava Phillips (Albert Hall), keula-ampuja Lance (Sam Bottoms), konemestari Chef (Frederic Forrest), sekä nuori Mr. Clean (Laurence Fishburne, joka oli kuvauksissa vasta 14-vuotias, huijattuaan olevansa vanhempi). Sotilasnelikko toimii hyvin niin porukkana kuin omina persooninaan. Jokaisesta on saatu omalaatuisensa ja jokaisen taustaa avataan pienesti leffan aikana. Heidänkin näyttelijänsä tekevät erinomaista työtä, etenkin kun pääsevät revittelemään. Nykyään mm. The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tunnettu Fishburne on lähes tunnistamaton teinipoikana. Lisäksi elokuvassa nähdään myös G. D. Spradlin kapteeni Willardin tehtävälleen lähettävänä kenraali Cormanina ja Harrison Ford tämän avustajana, Robert Duvall everstiluutnantti Kilgorena, Dennis Hopper kuvajournalistina, sekä Marlon Brando itse eversti Kurtzina, jota kapteeni Willard on lähetetty etsimään ja murhaamaan. Spradlin sopii hyvin kenraalin osaan, Hopper tekee hyvää työtä erikoisena kuvaajana ja on hauska nähdä Ford näin pienessä roolissa, sillä vaikka Ilmestyskirja. Nyt julkaistiin alkuperäisen Tähtien sodan (missä Ford esittää Han Soloa) jälkeen, kuvaukset tapahtuivat samoihin aikoihin, eikä Ford ollut vielä noussut tähdeksi. Robert Duvall ja Marlon Brando kuitenkin tosissaan varastavat show'n ollessaan ruudulla. Duvallin näyttelemä Kilgore nostaa virneen machoilullaan, mutta samalla häneltä löytyy paljon karismaa, jolloin Duvall on ihan oikeasti äijä roolissa. Brando taas huokuu karismaa täysin omalla tavallaan. Hän istuu täydellisesti osaansa mystisenä ja filosofisena henkilönä, niin olemuksensa kuin äänenkäyttönsä puolesta. Kapteeni Willardin kertojaäänen tavoin katsoja hiljenee täysin, kun eversti Kurtz avaa suunsa, sillä jokainen repliikki on vain aivan pakko kuulla. Molempien puheessa on jotain todella vangitsevaa ja lumoavaa. Francis Ford Coppola itse tekee meta-cameoroolin sotafilmiä tekevänä ohjaajana.
Kun alkaa katsomaan maasta taivaisiin ylistettyä klassikkoelokuvaa, voi katsojan tunne olla huomattavasti jännittyneempi kuin normaalisti. Itselleni käy tätä tällaisten teosten kohdalla, joita pidetään yleisesti yksinä kaikkien aikojen parhaimpina filmeinä. Sama kävi myös Ilmestyskirja. Nytin kohdalla, kun pistin sen pyörimään. Kaikki pelot siitä, pitäisinkö tätä yhtä hienona kuin monet muut, kaikkosivat kuitenkin heti ensi minuuttien aikana. Välittömästi Francis Ford Coppola osoittaa mestarillisuutensa. Alun kuvat kapteeni Willardista makaamassa hotellihuoneessaan, tuijottaen katossa pyörivää tuuletinta, mikä muistuttaa häntä helikoptereista ja sodasta, ne kertovat heti katsojalle todella paljon päähenkilöstä ja jo siinä kohtaa katsoja heitetään Willardin pään sisälle. Ei aikaakaan siitä, kun Willard saa käskynsä ja matka eversti Kurtzin löytämiseksi ja tappamiseksi alkaa. Ilmestyskirja. Nyt tarraa katsojasta tiukasti kiinni ja alkaa hitaasti hellittämään otettaan vasta, kun elokuvan päättymisestä on jo kulunut hetki. Kyseessä on äärimmäisen vaikuttava kokemus ja elokuva on täysin ymmärrettävästi ottanut asemansa kaikkien aikojen merkkiteosten joukossa.
Ilmestyskirja. Nyt on uskomaton kuvaus sodan kauheuksista - mitä se tekee niin valtioille, ympäristölle kuin ihmisille. Elokuvan kenties tunnetuin kohtaus on, kun Yhdysvaltain armeijan helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään, tuhoten kaiken tieltään Richard Wagnerin mahtipontisen "Ride of the Valkyriesin" säestyksellä. Kohtaus on samanaikaisesti mielettömän upea ja todella kauhea. Sitä katsoessa käy helposti selväksi, miksi elokuvan budjetti ylittyi huimasti, sillä niin vaikuttavasti kaikki on toteutettu. Aidot helikopterit kaartelevat kylän lavasteiden yllä, samalla kun lavasteita räjäytellään niin, ettei aikaakaan, kun valtavat tulipalot aiheuttavat hirvittävän savun peittämään auringon. Kohtausta kuvataan kuin se olisi suuri sankarillinen hetki Yhdysvaltain joukoille, vaikka todellisuudessa he tekevät hirveyksiä. Kaiken kruunaa jättimäinen räjähdysjono ja everstiluutnantti Kilgoren ikoninen repliikki: "Minä rakastan napalmin tuoksua aamuisin."
Vaikka sotakohtaus on häikäisevän vaikuttava ja teknistä täydellisyyttä, minulle itse elokuva täydellistyi sen psykologisen puolensa vuoksi. Sodan kauheus tekee mielelle tepposia ja filmi kertookin siitä, mitkä vaikutukset tällä kauheudella on ihmiseen. Aluksi sekä kapteeni Willardille että katsojalle istutetaan ajatus siitä, että eversti Kurtz on seonnut mielipuoli, joka on vaaraksi kaikille ja täytyy tappaa. Mutta mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä hirveämpiä asioita niin Willard kuin katsoja näkee ja kokee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistamaan, onko Kurtz tosissaan se hullu, miksi hänet on leimattu? Mitä lähemmäs määränpäätä päästään, sitä paremmin alkaa ymmärtämään, mikä on hajottanut Kurtzin mielen. Sodassa ei ole mitään tervettä, eivätkä tappotehtävälle lähettäneetkään komentajat voi olla täysjärkisiä. Hirvittävien tapahtumien ja asioiden sanotaan olevan epäinhimillisiä, mutta mikä muu laji pystyisi kaikkeen tähän kauheuteen paitsi ihminen? Eikö tämä tuho ja hulluus ole juurikin inhimillistä?
1970-luvulla Francis Ford Coppola oli yksi ylistetyimmistä ohjaajista, tehtyään Kummisedän (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974), jotka molemmat voittivat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja joista jälkimmäisestä Coppola itse sai vihdoin parhaan ohjaajan pystin. Ilmestyskirja. Nytissä Coppola osoittaa jälleen huikeat lahjansa, rakentaessaan tunnelmaa mestarillisesti ja vangiten siten katsojansa totaalisesti. Hän on selvä perfektionisti, sillä niin tarkkaa jälkeä hän tekee joka ikisessä kuvassa. Kaikki on mietitty tarkkaan ja jälki on alusta loppuun äärimmäisen ihailtavaa. Coppolalta todella löytyy silmää upeille visuaalisuuksille, sillä tämä elokuva näyttää suorastaan käsittämättömän hyvältä. Ilmestyskirja. Nyt on yksi parhaimman näköisistä elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Niin tiukat lähikuvat kuin laajat maisemakuvat ovat kaikki vaikuttavia. Kuvasommittelu on pikkutarkkaa ja filmi käyttää hienosti hyödyksi etu- ja taka-alaa, etenkin suurien taistojen aikana. Kameran liikkeetkin ovat täysin sulavia. Coppola hyödyntää valaisua ja leikittelee varjoilla fantastisesti. Lavasteet ovat vaikuttavat ja efektitiimi on päässyt räjäyttelemään niitä suuriksi tulipalloiksi. Puvustuskin on taidokasta ja maskeerauksiin kuuluu niin tyylikkäitä kasvomaalauksia kuin kuvottavia irtoraajoja. Kaikki tämä on pistetty kasaan erinomaisella leikkauksella. Filmi on hidastempoinen, mutta Coppolan mestarillinen ote niin tarinankerronnassa, näyttelijöissä kuin visuaalisuudessa, sekä upea editointi saavat elokuvan tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Äänisuunnittelu on myös upeaa aina hiljaisempien hetkien rauhallisista äänistä sodan suureen pauhuun. Coppolan ja hänen isänsä Carmine Coppolan säveltämät musiikit luovat oman osansa tunnelmasta. Kaikin puolin esimerkillisen täydellistä työtä koko tiimiltä ja arvostus heitä kohtaan vain kasvaa, kun tietää, millaista Ilmestyskirja. Nytin teko todella oli. Tämä olisi voinut päättyä katastrofiin, mutta niin vain Coppolan johdolla he saivat aikaan mestariteoksen.
Yhteenveto:Ilmestyskirja. Nyt on hämmästyttävä ja fantastinen mestariteos, mikä hakee vertaistaan. Elokuva on huikea kuvaus sodan kauheuksista ja näiden hirvittävien tapahtumien vaikutuksesta maailmaan, sekä ihmismieleen. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän katsoja alkaa ymmärtämään, miksi joku sekoaisi täysin Vietnamin viidakoissa ja vaaroissa. "Ride of the Valkyriesin" säestämä tuhokohtaus on kaikessa kauheudessaan häikäisevän vaikuttavaa katseltavaa - suorastaan eeppistä. Elokuva on muutenkin äärimmäisen vaikuttava kokemus. Vaikka leffa on pitkä ja se kulkee usein hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin erittäin vangitseva, eikä filmi hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat jo päättyneet. Ohjaaja Francis Ford Coppola osoittaa huikeat lahjansa yhä vain uudestaan elokuvan aikana, tarjoten mielettömiä kohtauksia toisensa perään. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia. Martin Sheen on kiehtova tarkkaavaisena kapteeni Willardina, mutta täytyyhän se lopulta myöntää, että show'n varastavat Robert Duvall ja Marlon Brando. Tekniseltä puoleltaan elokuva on yhä käsittämättömän hieno, eikä ajan julma hammas ole onnistunut nakertamaan filmiä. Ilmestyskirja. Nyt kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin, mitkä jokaisen kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Tai kolme kertaa, jos haluaa tutkia elokuvaa vielä tarkemmin ja katsoa myös kolmituntiset Redux- ja Final Cut -versiot.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Apocalypse Now, 1979, Zoetrope
Ohjaus: Sylvester Stallone Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Carl Weathers, Burgess Meredith, Burt Young, Tony Burton ja Joe Spinell Genre: draama, urheilu Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Vuoden 1976 urheiludraamaelokuva Rocky oli yllätyshitti, joka nosti Sylvester Stallonen kuuluisuuteen ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun United Artists -yhtiö tajusi filmin olevan suurmenestys, studiopomot alkoivat innoissaan kyselemään Stallonelta ja ohjaaja John G. Avildsenilta jatko-osaa. Stallone suostui kirjoittamaan ja tähdittämään jatkoa, mutta ohjaaja Avildsen jäi pois projektista tehdäkseen Saturday Night Feverin (1977) - josta hänet tosin erotettiin ennen kuvauksia. Stallone otti siis ohjaajan pestin itselleen ja alkoi työstämään jatkoa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rocky II, eli suomalaisittain Rockyn uusintaottelu sai ensi-iltansa kesällä 1979. Filmi oli iso hitti ja myös kriitikot innostuivat siitä. Palkintoja ei tällä kertaa sadellut, mutta teos on yhä suosittu monien ihmisten keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-leffoihin monta vuotta sitten, kun katsoin sarjan aloitusosan. En kuitenkaan innostunut nyrkkeilyaiheesta, enkä katsonut sarjan muita osia. Parin viime vuoden aikana olen vihdoin alkanut kiinnostumaan leffoista ja kun kuulin, että sarja olisi jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Creed II (2018), tajusin, että nyt olisi paras hetki katsoa ja arvostella koko sarja läpi. Hommasinkin sarjan Blu-raylla ja katsoin ensimmäisen osan. Ja koska se oli mielestäni tällä kertaa aivan mielettömän hieno teos, katsoin Rocky uusintaottelun vain muutamaa päivää myöhemmin.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Rocky!
Vaikka Rocky Balboan ja Apollo Creedin nyrkkeilyottelu päättyi Creedin eduksi, ei hän silti ole tyytyväinen, sillä hän ei koe oikeasti voittaneensa Rockya. Kun Rocky yrittää aloittaa tavallisempaa elämää Adrianin kanssa, Creed haastaa hänet uusintaotteluun.
Rocky Balboan roolissa jatkaa tietysti Sylvester Stallone, joka pääsee jälleen osoittamaan, että hän oli joskus erittäin lahjakas näyttelijä. Valitettavasti Stallonelta löytyy hieman heikommat hetkensä ja esimerkiksi parissa surullisemmassa kohtauksessa hän ei täysin vakuuta. Pääasiassa hänen ongelmansa löytyvät alkupuolelta, sillä hänellä tuntuu välillä olevan vaikeuksia päästä takaisin hahmon pään sisään. Edellisessä filmissä huomasi, ettei Rocky ole erityisen älykäs, mutta tämän elokuvan alkupäässä hän vaikuttaa välillä jopa tyhmältä ja todella lapselliselta. Onneksi sekä hahmo että Stallone parantavat tasoaan, mitä pidemmälle tarina etenee ja viimeisen tunnin aikana molemmat ovat juuri sitä samaa mahtavuutta, mitä edellisessäkin osassa. Harmillisesti Talia Shire ei vieläkään vakuuta Rockyn tyttöystävänä Adrianina. Hahmoa on itse asiassa jopa muutettu ärsyttävämmäksi, sillä hän pistää Rockyn lopettamaan nyrkkeilemisen ja hankkimaan kunnon töitä. Toisin sanoen Adrian on kirjoitettu riippakiveksi, joka seisoo Rockyn ja tämän unelmien välissä. On suuri sääli, ettei elokuvan ainoasta kunnon naishahmosta ole saatu kirjoitettua pidettävämpää tai kiinnostavampaa tapausta. Rockyn ja Adrianin lisäksi muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Adrianin veljelle Paulielle (Burt Young) ei ole kuitenkaan keksitty samalla lailla tekemistä, vaikka pari hassua kohtausta hänelle onkin saatu kirjoitettua. Burgess Meredith loistaa jälleen Rockyn valmentajana Mickeynä ja hän vaikuttaa entistäkin äksymmältä kuin edellisessä osassa. Vaikka Mickey ei ole sellainen persoona, jonka kanssa haluaisi tutustua, tekee Meredith hänestä taas kerran hyvin pidettävän hahmon. Joe Spinellin esittämä rikollispomo Gazzokin käy kääntymässä pikaisesti. Kun Paulie ja Gazzo jäävät taka-alalle, Carl Weathersin näyttelemä Apollo Creed nousee paremmin esille. Weathers tuo upeasti esille, kuinka Apollon ego koki suuren kolauksen, kun hän ei saanutkaan tyrmättyä Rockya, minkä vuoksi Apollo vaikuttaa vihaavan häntä sydämensä kyllyydestä. Hahmo on kirjoitettu inhottavammaksi kuin edellisessä osassa, mikä on toimiva ratkaisu, sillä tässä leffassa katsojat haluavat entistäkin enemmän nähdä Rockyn päihittävän Apollon. Weathers pistää hienosti kaikkensa peliin läpi leffan, etenkin itse loppuottelussa. Tony Burton esittää Apollon manageria Dukea, joka yrittää rauhoitella nyrkkeilijää, kun tämä alkaa liikaa miettimään Rockyn nujertamista.
Rockyn uusintaottelu imaisee katsojan hienosti takaisin ensimmäisen Rockyn upeaan tunnelmaan aloittamalla elokuvan kertauksella Rockyn ja Apollon ottelusta. Vaikka leffa ilmestyi kolme vuotta Rockyn jälkeen, on todella mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu, että filmi jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Rocky ja Apollo viedään sairaalaan toisilleen aiheuttamien vammojensa takia, mistä päästyään Rocky ja Adrian aloittavat yhteisen elämänsä. Aluksi on hauska seurata, kuinka Rocky joutuu kuuluisuutensa takia mediahöykytykseen ja kun hän saa palkkionsa ottelusta, eikä ensimmäistä kertaa rikkaana tiedä, miten käyttäisi rahansa. Harmillisesti tämä myös tuo juuri sitä lapsellisempaa ja tyhmempää puolta esille hahmossa, minkä lisäksi leffa tuntuu ensimmäisen puolen tunnin aikana lähinnä junnaavan paikoillaan. Jonkinlaista potkua tarinaan tuo hetki, jolloin Apollo peruu edellisen osan sanansa ja haastaa Rockyn uusintaotteluun, mutta Rocky ei tähän suostukaan Adrianin takia, jolloin hänet leimataan pelkuriksi. On haikeaa katsoa, kuinka juuri kuuluisuuteen noussut ja maineesta nauttiva hyväsydäminen Rocky muuttuukin yhtäkkiä jopa halveksutuksi nyrkkeilypiirien keskuudessa.
Tästäkin huolimatta elokuva hakee itseään liian pitkään. Vaikka filmi ja Stallonen roolityö saavat katsojan Rockyn pään sisälle, kun tämä pohtii mitä tehdä elämällä, kestää draamailu liian kauan. Vasta noin puolessa välissä elokuvaa tarina alkaa vihdoin tosissaan starttailemaan ja alkaa rakentamaan jännitettä, mikä mainiosti johtaa Rocky Balboan ja Apollo Creedin uusintaotteluun. Luvassa on edellisestä filmistä kopioitu treenaamismontaasi, minkä taustalla soi tietty Bill Contin "Gonna Fly Now" -hittikappale. Kopioimisesta huolimatta montaasiosio toimii yhä pirun hienosti ja kasvattaa tunnelmaa entisestään. Kun Rocky toistamiseen nostaa portaiden yläpäässä nyrkkinsä ilmaan, on tilanne yhä äärimmäisen vaikuttava ja ihoni meni jälleen kananlihalle. Leffasta löytyy muitakin hetkiä, jolloin se kopioi edellistä osaa, mutta nämä voi suurimmaksi osaksi katsoa sormien läpi, etenkin kun päästään itse uusintaotteluun.
Ennen ottelun alkamista pelkäsin, että se tuntuisi vain tylsältä kopiolta edellisen osan ottelusta, mutta yllätyin erittäin positiivisesti, sillä olin täysin väärässä. Vaikka ensimmäinen Rocky on kokonaisuutena eheämpi ja parempi elokuva, on itse nyrkkeilymatsi mielestäni tässä filmissä paljon parempi. Tähän vaikuttaa jo parempi ohjaus, sekä tärkeämpänä taidokkaampi kuvaus. Ensimmäisessä Rockyssa pystyi useasti näkemään, etteivät nyrkiniskut todellakaan osuneet kohteeseensa, mutta tässä kameratyöskentelyllä ja kuvakulmilla on onnistuttu piilottamaan tällainen. Lyönnit näyttävät aidosti sattuvan ja meininki on aiempaa rankempaa ja tylympää. Tätä lisää se, että siinä missä edellisessä osassa Apollo luuli saavansa vastaan helposti päihitettävän amatöörin ja Rocky oli lähinnä otettu kunniasta kamppailla hänen kanssaan, on tässä nostettu panoksia niin paljon, että hahmot tuntuvat toistensa verivihollisilta. Apollon viha Rockya kohtaan oikein huokuu, eikä Rockykaan säästele iskuissaan samalla lailla. Ottelu muuttui jopa niin jännittäväksi, että huomasin istuvani sohvan reunalla aivan totaalisen kiehtoutuneena. Uusintaottelu on niin mestarillisesti luotu ja niin huikea tunnelmaltaan, että se saa antamaan anteeksi elokuvan ensimmäisen puoliskon ongelmia. Ottelun viimeisten erien aikana olin käsittämättömän innoissani ja kun filmi päättyi, minuun oli latautunut niin suuri adrenaliiniryöppy, että lähestulkoon tanssahtelin lopputekstien ajan. Jumaliste, mikä matsi ja pyhä jysäys, miten kova jatko-osa!
Edellisen Rockyn ohjannut John G. Avildsen oli tosiaan kiireinen toisen projektin kanssa, joten ohjauksesta vastaa tällä kertaa Stallone itse. On hyvin ymmärrettävää, että studiopomot kauhistelivat, kun leffan päätähti-käsikirjoittaja halusi ottaa itselleen myös ohjausvastuun, mutta Stallone osoitti heidän huolensa turhiksi. Stallone tekee loistotyötä ohjauksen kanssa ja on onnistunut luomaan samanlaista henkeä kuin edellisessä osassa. Ja kuten sanoin, Stallone tekee Avildsenia parempaa työtä itse nyrkkeilymatsin kanssa. Toki Stallonen ohjaaminen tarkoittaa sitä, että hänen roolisuorituksensa hieman kärsii, kun hän ohjaa itse itseään, mutta lopputulos voisi olla täysi katastrofi, joten siinä mielessä täytyy nostaa herralle hattua. Käsikirjoituksessaan Stallone tosiaan kopioi edellisen osan hetkiä, mutta tekee sen tarpeeksi toimivasti, jolloin kopiointi ei ole liian häiritsevää. Rockyn uusintaottelu on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut, vaikka alkupuoliskoa olisikin voinut tiivistää hieman leikkauksessa. Kuvausta jo kehuinkin, minkä lisäksi valaisu on todella oivallista ja äänimaisema on aiempaa paremmin rakennettu. Bill Conti on säveltänyt tämänkin filmin musiikit ja hän tekee toistamiseen erittäin hyvää työtä. Yhteenveto:Rockyn uusintaottelu on laiskahkosta alkupäästään huolimatta loistava jatko-osa. Ensimmäisen elokuvan ottelun kertauksen jälkeen tarina haahuilee liikaa ja leffa lähtee kunnolla käyntiin vasta puolessa välissä. Vaikka treenaamismontaasi on lähes suoraan kopioitu edellisestä elokuvasta, toimii se silti yhä todella hyvin. Filmin parasta antia on kuitenkin itse uusintaottelu, missä meno on saatu uskomattoman jännittäväksi ja brutaaliksi. Katsojana kauhistelee nyrkiniskuja, jotka tällä kertaa näyttävät oikeasti osuvan kohteeseensa. Elokuvan loppu tarjoaa aivan mahtavan tunteen, mikä saa katsojan antamaan anteeksi leffan ongelmia. Sylvester Stallone on edelleen todella hyvä pääroolissa Rocky Balboana ja hän tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Burgess Meredith ja Carl Weathers ovat erinomaiset Mickeynä ja Creedinä, mutta Talia Shire jättää taas kylmäksi Adrianina. Jos pidit ensimmäisestä Rockysta, pidät takuuvarmasti myös Rocky uusintaottelusta. Ei leffa edeltäjänsä tasolle pääse (paitsi upeassa nyrkkeilyottelussaan) ja se tuntuu paikoitellen vanhan toistolta, mutta kyseessä on silti mahtava elokuva, mikä jättää katsojalle fantastisen tunteen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.etsy.com
Rocky II, 1979, Chartoff-Winkler Productions
Ohjaus: Robert Wise Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, Stephen Collins, Persis Khambatta, DeForest Kelley, James Doohan, George Takei, Walter Koenig ja Nichelle Nichols Genre: scifi, seikkailu Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 16 minuuttia / Network TV: 2 tuntia 23 minuuttia Ikäraja: 12
Jos minun olisi pakko valita, niin pistäisin aina Star Warsin (1977-) ylitse Star Trekin (1966-). Olin joskus lapsena nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -jaksoista, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan millään lailla. Vasta, kun näin J.J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan (2009), mielenkiintoni heräsi ja pidinkin erittäin paljon sen jatko-osista Star Trek Into Darkness (2013) ja Star Trek Beyond (2016). Siitä huolimatta en erityisemmin ollut innostunut katsomaan alkuperäistä sarjaa tai vanhoja elokuvia. Tiesin kuitenkin, että jonain päivänä minun kuuluisi katsoa ainakin vanhat Star Trek -elokuvat ja eräänä päivänä tuli vihdoin otettua itseä niskasta kiinni ja katsottua Star Trek: Avaruusmatka. Hieman kyllä pelotti, olisiko kyseessä yhtä puuduttava elokuva kuin sarjan pätkät olivat antaneet ymmärtää.
Kapteeni Kirk lähtee yhdessä uskollisen U.S.S. Enterprisen miehistönsä kanssa tutkimaan mystistä avaruuspilveä, joka voi olla uhka Maalle. Kapteeni Kirkina nähdään William Shatner. Kirk on aika totinen kaveri, joka tekee nopeita päätöksiä. Hahmo ei tunnu elokuvan perusteella kovin moniulotteiselta hahmolta ja tuntuukin siltä, että elokuvan hahmoja ymmärtääkseen täytyisi katsoa alkuperäinen sarja läpi. Shatnerin suoritus on aika eloton, joten häntä oli aika tylsä katsoa. Vielä elottomampi on Leonard Nimoyn näyttelemä Spock, mutta tässä tapauksessa kyse on hahmon tunteettomuudesta. Spock on puoliksi vulkanuslainen ja hänen kansansa pyrkii järkeilyyn ja loogisuuteen, eivätkä tunteisiin, jolloin Spockista on vaikea lukea tunnetiloja. Nimoy on toimiva ikonisessa roolissaan. Stephen Collins näyttelee Deckeria, joka toimii U.S.S. Enterprisen kapteenina, ennen kuin Kirk ottaa paikan takaisin itselleen. Deckerilta löytyy jonkinlaista inhimmillisyyttä, jolloin hänestä voi pitää. Collinsin roolisuoritus ei ole kuitenkaan kovin ihmeellinen. U.S.S. Enterprisen tuttu miehistö on tietysti mukana. Tähtilaivaa ohjaavat Sulu (George Takei) ja Chekov (Walter Koenig) oudon venäläisaksenttinsa kanssa. Koneiston puolella häärää Scotty (James Doohan) ja Uhurallakin (Nichelle Nichols) on pieni rooli. Myös tohtori "Bones" McCoy (DeForest Kelley) esiintyy elokuvassa. Mukana nähdään myös luutnantti Ilia (Persis Khambatta), joka on hieman hämärä tapaus. Useissa kohdissa näyttelijät vetävät roolinsa yli.
Kirk ottaa kapteenin pestin tähtilaiva U.S.S. Enterprisella Deckerilta. Tähtilaivasto saa tietää oudosta avaruuspilvestä, joka on tuhonnut pienen klingonlaivaston. Avaruuspilveä pidetään uhkana Maalle, jota se lähestyy ja U.S.S. Enterprise lähtee poimuajolla tutkimaan, mistä on kyse. Kyseessä on parin tunnin elokuva, jossa tapahtuu niin vähän asioita ja niin hitaasti, että sen saisi helposti tiivistettyä puoleentoistatuntiin.
Star Trek: Avaruusmatkan alku on vielä ihan kiva, jos ei ota huomioon, että ensimmäiset kolme minuuttia katsoja joutuu tuijottamaan ruudulla tähtiä ja kuuntelemaan musiikkia, minkä jälkeen elokuva vasta lähtee käyntiin... tai no käyntiin ja käyntiin - ensimmäinen kohtaus, jossa klingonit törmäävät pilveen on kyllä ihan jännittävä, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää, mutta sen jälkeen ainoat tunteet, mitä elokuva herättää, liittyvät pitkästymiseen. Kaikki asiat esitetään mahdollisimman pitkästi. Alkupuolen kohtauksen, jossa Kirk ja Scott matkustavat sukkulalla Enterpriselle, olisi helposti voinut kertoa paljon lyhyemmin ja nopeammalla rytmityksellä. Kun Enterprisella vihdoin ollaan, elokuvassa puhutaan paljon kaikkea höpöhöpötiedejuttuja ja pyöritään ympyrää aluksessa, jolloin katsojana voi helposti luulla, että ollaan jo itse matkalla. Sitten kuuluukin komento, että nyt vasta lähdetään liikkeelle ja kysyin ääneen: "Onko se v*tun Enterprise yhä siellä v*tun avaruustelakalla?"
Kovin huimasta seikkailusta ei ole kyse, vaikka siinä välillä tapahtuukin jotain. Niitä varten, jotka menettävät mielenkiintonsa ensimmäisen puolen tunnin sisällä, hahmot selittävät tekemisiään todella yksityiskohtaisesti, mikä on piilotettu siihen, että hahmot puhuisivat lokikirjaan. Ne, jotka keskittyvät elokuvaan, voivat miettiä, pitävätkö tekijät katsojia tyhminä? Minusta tyyli oli aika laiska ja aion tästä lähtien käyttää tätä elokuvaa esimerkkinä, kun itseäni vanhemmat sanovat, että nykyelokuvat pitävät katsojiaan tyhminä. Tiedän, että nykyelokuvissa on yleisesti nopeampi rytmitys kuin vanhoissa, mutta tässä rytmitys on jo puuduttavaa. Ymmärrän hitaan temmon, jos siinä on yritetty rakentaa jännitystä tai jos hahmoja syvennetään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Lopussa yritetään saada tunteita välitettyä, mutta siinä kohtaa niillä ei ole enää mitään väliä. Sarjan fanit luultavasti puolustelevat elokuvaa, mutta minun on pakko sanoa, että en voi muuta kuin tylyttää tätä. Minua eivät sinänsä edes häiritse huonot tehosteet - tai no hirveä green screenin käyttö, sillä pienoismallit ovat kyllä ihan tyylikkäitä. Pakko kyllä myöntää, että avaruuspilven tehostetta on vaikeaa katsoa. Kaikista kauhein on kuitenkin poimuajotehoste. Silti tehosteiden laadun ymmärtää, kun tietää, miltä vuodelta elokuva on. Vitsejä elokuvassa ei oikeastaan ole, joten edes huumorilla ei tuoda mitään lisäarvoa. Noh, ainakin olen kuullut, että elokuvan jatko-osa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) olisi oikeasti hyvä elokuva...
Elokuvan on ohjannut Robert Wise, joka ei ole aiemmin työskennellyt Star Trekin parissa, mutta on ohjannut ennen tätä mm. ylistetyt elokuvat West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965). Itse en West Side Storysta pitänyt yhtään, joten sen ja tämän jälkeen hieman pelottaa nähdä The Sound of Music, jos se onkin yhtä kauhea elokuva. En sitten tiedä, oliko kovin viisasta Wiselta (heh-heh) lähteä ohjaamaan useiden nörttien rakastamaan sarjaan perustuvaa elokuvaa. Star Trekin luonut Gene Roddenberry toimii elokuvassa tuottajana. Star Trek: Avaruusmatka on yllättävän hyvin kuvattu elokuva, vaikka zoomaukset ovatkin hirveitä. Leikkauspöydällä olisi tiivistystä voitu tehdä paljon. Äänitehosteet ovat taidokkaasti tehtyjä, kuten myös lavasteet, mutta itse äänitys on paikoitellen kehnoa. Elokuvassa nähdään lähinnä vain U.S.S. Enterprisen komentosilta. Musiikista vastaa Jerry Goldsmith ja ihan menevän soundtrackin hän on saanut aikaiseksi. Elokuvasta on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, muutaman minuutin pidempi Director's Cut ja lähes kymmenen minuutti pidempi Network TV -versio. Kumpaankin lisäversioon on otettu mukaan lisäkohtauksia ja joitain tehosteita on muuteltu. Itse näin elokuvasta Director's Cutin.
Yhteeveto:Star Trek: Avaruusmatka on yhtä tunteeton kuin Spock. Ainoa tunne, jonka elokuva välittää katsojille, on tylsyys. Kaikki asiat tapahtuvat puuduttavan hitaasti. Jos kyseessä olisi jännityksen luominen, niin ymmärtäisin hitauden, mutta sitä se ei ole. Näyttelijöiden suoritukset eivät ole kovin ihmeellisiä ja he vetävät usein ihan yli. Tehosteet ovat erittäin kehnoja, mutta elokuva onkin tehty 1970-luvulla, joten ne voi antaa helposti anteeksi. Eniten minua ärsyttää, että hahmojen täytyy muutamassa kohtaa selittää ihan kaikki, mitä he ovat tekemässä ja mietin, pitävätkö tekijät katsojiaan idiootteina? Jos on sellainen tapaus kuin minä, eli lähes kaikki elokuvat täytyy nähdä tai jos on innostunut uusista Star Trekeista, niin pitäähän tämä vilkaista. Muuten en lähtisi suosittelemaan tätä muille kuin alkuperäisen sarjan faneille, mutta he ovatkin tämän jo mitä luultavimmin nähneet. No, toivottavasti Star Trek II: Khanin viha olisi parempi elokuva, kuten useat sanovat. Sen arvosteluun asti eläkää pitkään ja menestykää.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.allposterforum.com
Star Trek: The Motion Picture, 1979, Paramount Pictures, Century Associates
Ohjaus: Ridley Scott Pääosissa: Sigourney Weaver, Tom Skerritt, Veronica Cartwright, Harry Dean Stanton, John Hurt, Ian Holm ja Yaphet Kotto Genre: scifi, kauhu, hirviöelokuva Kesto: 1 tunti 56 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 18
Kuulin Alieneista ensimmäisen kerran todella pienenä. Ensimmäinen sarjaan kuuluva elokuva, jonka näin oli AVP - Alien vs. Predator (2004). Se sai minut innostumaan hahmoista ja katsoin alkuperäiset neljä Alien-elokuvaa monta kesää sitten peräkkäisinä päivinä kaverini kanssa. Pakko sanoa, etten ollut silloin vielä 18, kun katsoin ne... Hups. Lapsena pidin elokuvaa hieman tylsänä, mutta vuosien varrella olen alkanut arvostamaan elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän.
Avaruusalus Nostromo on palaamassa Maahan seitsemän hengen miehistönsä kera. Nostromolla huomataan hätäsignaali lähellä olevalta planeetalta, jota miehistö lähtee tutkimaan. Planeetalta löytyy avaruusalus, missä yhteen miehistössä tarttuu loinen, joka vaarantaa koko muun miehistön.
Toisin kuin aika lailla kaikki muut samanlaiset elokuvat, Alien - kahdeksas matkustaja ei paljasta heti päähenkilöään, vaan todella pitkään se kertoo tasapuolisesti kaikista miehistön jäsenistä. On kapteeni Dallas (Tom Skerritt), sääntöjä noudattava Ripley (Sigourney Weaver), lääkintäupseeri Ash (Ian Holm), tutkija Kane (John Hurt), helposti säikkyvä Lambert (Veronica Cartwright) ja hauskat työmiehet Parker (Yaphet Kotto) ja hömelö Brett (Harry Dean Stanton). Kaikki ovat loistavia rooleissaan ja heistä oikein huokuu pelko kauhukohtauksissa. Vaikka ryhmä on välillä eri mieltä toistensa kanssa, miehistön yhteishenkeä on mahtava katsoa.
Elokuvan alku on hieman hidastempoinen. Toinen tunti on paljon jännittävämpi ja piinaavampi, mutta jo ensimmäinen tunti pohjustaa hienosti tulevia tapahtumia ja nostattaa jännitystä mestarillisesti. Hidastempoisuus ei kuitenkaan johda tylsistymiseen, sillä tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen. Ridley Scott on selkeästi osannut hommansa kauhukohtauksia ohjatessaan - hän tekee aivan huikeaa työtä läpi leffan! Herkimmille ihmisille elokuva voi tuntua jopa liiankin pelottavalta. Jotkut lapset saattavat pitää elokuvaa tylsänä ja kyseessä onkin selkeästi enemmän aikuiseen makuun tehty avaruustarina. Joissain kauhuelokuvissa on ongelmana, kun ei näe, mitä tapahtuu, mutta Alien - kahdeksannessa matkustajassa ei sitä ongelmaa onneksi ole. Valaisu on koko ajan erinomaista, vaikka lopussa esiintyvät välkkyvät strobovalot saattavat aiheuttaa päänsärkyä... tai pahemmassa tapauksessa kohtauksen. Myös klaustrofobiasta kärsiville ihmisille on tiedossa herkkua, kun yksi hahmoista joutuu kulkemaan ahtaissa tiloissa. Tämä kohtaus on jopa piinaava ja se sisältää yhden elokuvahistorian parhaimmista "jump scareista", eli äkkisäikäytyksistä. Jerry Goldsmithin säveltämä surullisen kaunis, mutta ahdistava musiikki tuo karmivuutta mukaan vielä enemmän. Jännitys pysyy korkealla loppuun asti ja kun elokuva todella käynnistyy, ei se päästä katsojastaan irti, vaan kiinnittyy vielä tiukemmin katsojaan kuin facehugger!
Itse avaruusolio on fantastisesti toteutettu. Olennon ulkoasu on upea, mutta häijyn karmiva. Harmi, että karmivuus katoaa hieman alienin kävellessä, mikä näyttää vähän pöhköltä. Onneksi Scott ymmärtää, että vähemmän on enemmän, eikä alienia nähdä kovinkaan usein, mikä tekee elokuvasta entistäkin pelottavamman. Jos olio vähän väliä hyppäisi esille ja näkyisi koko ajan kunnolla päästä varpaisiin, se menettäisi hohtonsa nopeasti. Nopeat leikkaukset ja kuvat, joissa näkyy vain alienin pää tai hampaat, ovat kaikista paras vaihtoehto. Kuva, jossa alien roikkuu katosta heiluvien ketjujen varassa, on loistava. Facehugger, eli loinen, joka takertuu yhteen miehistön jäseneen, on tyylikkäästi tehty. Munat, joista facehuggerit kuoriutuvat, on saatu näyttämään tosi ällöttäviltä.
Kun kyseessä on vuoden 1979 elokuva, niin on selvää, että tehosteet ovat kärsineet hieman vuosien saatossa. Kuten jo sanoin, niin kävelevä alien näyttää tönköltä, vaikka kyseessä on mies puvussa, eikä tietokonetehoste. Kun chestburster, eli vauva-alien, tulee näkyviin, niin se on karmiva, mutta saman tien, kun se lähtee liikkeelle, muuttuu se koomiseksi. Nämä ovat kuitenkin vain pari todella nopeaa kuvaa ja efektit voi helposti antaa anteeksi pienemmän budjetin, ilmestymisvuoden ja muuten niin täydellisen toteutuksen takia. Ainoa tehoste, mikä on anteeksiantamattoman huono, on kun yksi hahmoista vaihtuu näyttelijästä nukeksi. Tämä on toteutettu todella selkeällä ja tökeröllä leikkauksella, minkä lisäksi valaistuskin muuttuu täysin. Jos kuvien välillä leikattaisiin toiseen hahmoon, ei hetki häiritsisi yhtään. Äänitys on myös parissa kohdassa kehnoa, varsinkin jos joku alkaa huutamaan. Lavasteet ovat kuitenkin aivan mielettömän hienot. Koko avaruusalus Nostromo on sisältä erittäin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Se on todella yksityiskohtainen ja sen likaisuus saa sen näyttämään jollain tapaa todellisemmalta. Avaruusolentojen alus on myös todella hyvin toteutettu. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, muutamia zoomeja lukuunottamatta. Jotkut kuvista ovat välillä epätarkkoja, mikä häiritsee hieman, mutta ei onneksi liikaa.
Blu-rayn kuva näyttää hienoltasuurimmaksi osaksi, vaikka heikompilaatuisiakin kuvia löytyy. Pohjoismainen yhden levyn Blu-ray -julkaisu ei sisällä paljoa lisämateriaalia. Blu-ray sisältää sekä alkuperäisen teatteriversion, että myös myöhemmin julkaistun Director's Cut -version.
Kun yleensä Director's Cut -versiot ovat pidempiä kuin teatteriversiot, niin Alien - kahdeksannen matkustajan kohdalla asia ei mene ihan niin. Director's Cut on itse asiassa hieman lyhyempi. Vaikka se sisältää kohtauksia, joita ei ole teatteriversiossa, niin joitain alkuperäisversion kohtauksia on otettu pois. Itse olen katsonut aina Director's Cutin.
Yhteenveto:Alien - kahdeksas matkustaja on täydellinen scifikauhuelokuva ja selkeä klassikko. Vaikka sen olisi nähnyt ties kuinka monta kertaa, on se aina yhtä jännittävä ja paikoitellen jopa piinaava. Elokuva aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää. Ohjaaja Ridley Scott sai aikaan mestariteoksen, eikä ole ihme, että elokuvaa ylistetään niin paljon yhä tänä päivänä - se vain on upean mahtava! Scifi- ja hirviöelokuvista pitävä henkilö tykkää tästä varmasti. Lapsille elokuvan pelottavuusaste on varmasti liikaa, joten elokuvaa ei heille kannata näyttää. Treffi-iltaan ei Alien - kahdeksas matkustaja varmaankaan sovellu, mutta yöllä yksin pimeässä katsoen siitä saa kaiken irti. Jossain kohtaa elämää elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, sillä minun mielestäni se on yksi kaikkien aikojen parhaista!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2016 - Muokattu 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.welcometocrystallake.tumblr.com
Alien, 1979, 20th Century Fox Film Corporation
