Arvostelu: Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998)

BABE SUURKAUPUNGISSA

BABE: PIG IN THE CITY

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: E. G. Daily, Magda Szubanski, Danny Mann, Glenne Headly, Steven Wright, James Cosmo, Nathan Kress, Mary Stein, Mickey Rooney, Stanley Ralph Ross, Russi Taylor, Adam Goldberg, Eddie Barth, Bill Capizzi, James Cromwell, Miriam Margolyes, Hugo Weaving, Kim Story ja Jim Cummings

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Dick King-Smithin kirjaan perustuva elokuva Babe - urhea possu (Babe - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tuottaja-käsikirjoittaja George Millerin ja ohjaaja Chris Noonanin sukset olivat kuitenkin menneet ristiin ykkösleffaa tehdessä niin pahasti, ettei Noonania edes pyydetty jatko-osan puikkoihin, vaan Miller päätti ottaa ohjausvastuun itselleen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1998 ja lopulta Babe suurkaupungissa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli kuitenkin paha taloudellinen epäonnistuminen, joka sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Babe suurkaupungissa -leffan jo lapsena, pidettyäni paljon ensimmäisestä elokuvasta. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin alkuperäisen Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Päätin sen jälkeen tehdä saman myös jatko-osalle.

Esme Hoggettin ja Baben täytyy matkustaa suurkaupunkiin ja osallistua lammaskoirakilpailuun, pelastaakseen osallistumispalkkiolla maatilansa velkoja perivältä pankilta.

Urhea possu Babe (äänenä tällä kertaa E. G. Daily, Christine Cavanaugh'n jätettyä sarjan oltuaan tyytymätön hänelle tarjottuun sopimukseen jatko-osassa) tekee paluun ja päätyy nyt hurjaan seikkailuun, joka vie hänet tutulta maatilalta suurkaupunkiin. Babe on tuttu sympaattinen itsensä, joka haluaa jälleen auttaa maatilaa; tällä kertaa pelastaa sen rahanahneiden velkojien kynsistä. Baben kanssa mukaan lähtee Esme Hoggett (Magda Szubanski), isäntä Arthurin (James Cromwell) telottua itsensä vuoteenomaksi kaivoa korjatessaan. Szubanski on edelleen mainio tomerana maatilan rouvana, kun taas edellisleffasta Oscar-ehdokkuuden saanut Cromwell on käynyt lähinnä kääräisemässä helpot rahat parista kohtauksestaan.

     Matkallaan Babe ja Esme kohtaavat liudan uusia tuttavuuksia, ihmisinä hotellinomistaja Floomin (Mary Stein) ja tämän pikkusirkusta pyörittävän Fugly-sedän (Mickey Rooney), sekä eläiminä Fuglyn apinat Zootien (Glenne Headly), Bobin (Steven Wright), Theloniusin (James Cosmo), Easyn (Nathan Kress) ja Tugin (Danny Mann), koiratrio Flealickin (Adam Goldberg), Nigelin (Eddie Barth) ja Alanin (myös Barth), sekä äksyn vahtikoiran (Stanley Ralph Ross). Uudet hahmot eivät nouse samalla lailla tykättäviksi ja muistettaviksi kuin ykkösleffan tyypit, jotka ovat tällä kertaa mukana lähinnä pikaisesti näyttämässä karvaisia nassujaan.

Babe suurkaupungissa ei tavoita alkuperäisen Babe - urhean possun sydäntä ja taianomaisuutta juuri lainkaan. En pitänyt elokuvaa varsinaisesti huonona, mutta on se huima tasonpudotus edelleen mahtavan ykkösleffan jälkeen. Siinä, missä ensimmäisestä elokuvasta löytyi aitoa lämpöä ja sielua, jotka saivat katsojansa välittämään tapahtumista niin, että lopun "That'll do, pig. That'll do." -vuorosanat pistivät karskinkin äijän purskahtamaan kyyneliin, Babe suurkaupungissa on lähinnä ihan kivaa koheltamista. Siitä löytyy muutamat hyvät täsmäjuttunsa ja hauskat hetkensä, mutta muuten meininki on pääasiassa aika yhdentekevää eläinseikkailua. Kun Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) teki onnistuneen maisemanvaihdoksen pieneltä asuinalueelta isoon omenaan, ei Baben kohdalla nimettömäksi jäävä, mutta maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä pursuava suurkaupunkimiljöö oikein nappaa. Elokuvasta ei löydy edes juuri mitään syvempää sanottavaa, kun ensimmäinen osa vakuutti possupäähahmonsa identiteettikriiseilyllä.

Hektisen kohellushötön ohessa Babe suurkaupungissa sisältää pari yllättävänkin synkäksi muuttuvaa hetkeä, jotka ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien jakaneet mielipiteitä. Moni koki ne lapsia traumatisoiviksi, mutta itse mielsin ne leffan parhaaksi anniksi... joskin harmittelin, ettei leffa ihan uskalla mennä näiden synkkyyksien kanssa loppuun saakka. Ysärin lastenelokuvissa uskallettiin vielä koetella rajoja ja jos jotain, niin tätä särmikkäämpää puolta Babe 2:sta kaipaisin nykypäivän leffoihin.

Chris Noonanin jäätyä jatko-osan ulkopuolelle, ohjaajana päätti toimia ykkösleffan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastannut George Miller. Kyllä, se sama George Miller, joka ohjasi räjähtävää toimintaa pursuavat Mad Max -elokuvat (1979-2024). Sydämellisen koko perheen eläinleffan teko ei kuitenkaan suju Milleriltä yhtä tyylikkäästi, vaan hän kompastelee Baben parissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja valaistu. Lavastus on vekkulin satumaista, joskin on harmi, kuinka suurkaupunki rajoittuu lähes täysin yhteen pieneen kortteliin hotellin ympärillä. Puhuvat eläimet on toistamiseen toteutettu hienosti aikansa uraauurtavia digiefektejä, sekä pääasiassa hyvin aikaa kestäneitä nukkeja hyödyntäen. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit säestävät seikkailua mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe: Pig in the City, 1998, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Furiosa: A Mad Max Saga (2024)

FURIOSA: A MAD MAX SAGA

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne, Chris Hemsworth, Tom Burke, Lachy Hulme, Nathan Jones, Josh Helman, Angus Sampson, John Howard ja Charlee Fraser

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama toimintaelokuva Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) keräsi runsaasti kehuja ja sitä pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista, mutta Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985) sai sen sijaan ristiriitaisemman vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Neljännen elokuvan teossa kesti monia vuosia ja vasta 2015 ensi-iltansa sai Mad Max: Fury Road, jossa esiteltiin sivuhahmona Furiosa Charlize Theronin näyttelemänä. Pian leffan ilmestyttyä Miller paljasti työstävänsä Furiosasta omaa elokuvaansa. Miller oli laatinut Furiosalle tarkan syntytarinan ja rupesi sen pohjalta kirjoittamaan leffakäsikirjoitusta. Tuotanto kuitenkin venyi milloin mistäkin syystä ja kuvaukset starttasivat vasta toukokuussa 2022. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2023, mutta muun muassa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisu on siirtynyt. Nyt Furiosa: A Mad Max Saga saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Pidin valtavasti Mad Max: Fury Roadista ja minua kiinnosti nähdä lisää Furiosan hahmoa. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Furiosa: A Mad Max Storyn viikkoa ennakkoon elokuvan lehdistönäytöksessä.

Furiosa siepataan lapsena kotoaan Vihreästä paikasta ja varttuessaan hän ajautuu keskelle kahden sotalordin, Dementusin ja Immortan Joen välistä valtataistelua.

Alun perin George Miller halusi kuvata Furiosa-elokuvan yhtä kyytiä Mad Max: Fury Roadin kanssa, mutta joutui luopumaan suunnitelmastaan. Lisäksi hän joutui harmikseen vaihtamaan näyttelijää, sillä yli 40-vuotias Charlize Theron ei voinut esittää hahmonsa nuoruusvuosia. Miller pohti jonkin aikaa nuorentavansa Theronin tietokonetehosteiden avulla, mutta päätyi lopulta (onneksi) palkkaamaan tilalle korvaavat näyttelijät, Anya Taylor-Joyn esittämään nuorta Furiosaa ja Alyla Brownen esittämään Furiosaa lapsena. Browne pääsee olemaan yllättävänkin paljon ruudulla ja leffaa taisi olla mennyt jopa tunti, ennen kuin Taylor-Joy astuu vihdoin kuvaan. Kummatkin suoriutuvat hiljaisesta, mutta päättäväisestä ja tarmokkaasta roolistaan oivallisesti. Taylor-Joy on ehtinyt jo vakuuttaa vuosien varrella, mutta myös Brownea täytyy kehua siitä, kuinka sulavasti hän osaa olla aika hirvittäviä asioita ja tyyppejä esittävien lavasteiden ja näyttelijöiden keskellä.

     Nuori Furiosa ajautuu keskelle kahden kilpailevan sotalordin valtataistelua. Toisella puolella on Mad Max: Fury Roadista tuttu Immortan Joe (Lachy Hulme korvaa Hugh Keays-Byrnen, joka menehtyi vuonna 2020) tuttuine sotapoikajoukkoineen ja toisella puolella taas on Chris Hemsworthin näyttelemä Dementus, joka on tuttuun Mad Max -tapaan varsin vinksahtanut ja eksentrinen persoona. Hulme hyppää menevästi Immortan Joen uhkaaviin saappaisiin ja Hemsworth taas niin ilahduttaa kuin vaivaannuttaa uralleen poikkeuksellisessa pahisroolissa. Tärkeänä hahmona esitellään myös Praetorian Jack (Tom Burke), joka toimii jonkin sortin mentorina Furiosalle ja joka hämmentävästi näyttää ja tuntuu monin paikoin itse Mad Maxilta, olematta kuitenkaan itse Max Rockatansky.

Mad Max: Fury Road oli intensiivinen ja hengästyttävä, bensiininkatkuinen ja adrenaliinia nostattava road trip -elokuva, joka jaksoi kohtaus toisensa perään yllättää komealla toiminnallaan ja sekopäisellä mielikuvituksellisuudellaan. Parituntisesta Fury Roadista ei juuri hengähdystaukoja löytynyt ja juoni tuntui usein enemmänkin raameilta, joilla heivataan katsojaa upeasta toimintapätkästä toiseen. Jos Furiosa: A Mad Max Sagan odottaa olevan kuin Fury Road, voi pettymys olla aikamoinen. Vaikka elokuva monin tavoin pelaakin samoilla korteilla ja juuri se pähkähullun mielikuvituksen tulva jää tällä kertaa puuttumaan, sillä lähes kaikki ruudulla nähtävä ja kaiuttimista kuultava on kierrätystä viime kerrasta, on elokuva hyvin erilainen lähestymistapansa suhteen.

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan takaa-ajokyydin sijaan Furiosa on enemmänkin jopa aika rauhallisesti etenevä eepostarina, jossa käydään läpi Fury Roadissa vain mainitut jutut (Furiosan sieppaus Vihreästä paikasta, Furiosan käden menetys, Furiosan liittyminen Immortan Joen joukkoihin jne.) lukuihin jaettuna. Kyseessä on siis selvä esiosatarina niin hyvässä kuin pahassakin. On kiinnostavaa seurata Furiosan kasvutarinaa, mutta toisaalta Fury Roadin nähneille leffa ei juuri yllätyksiä tarjoa, eikä hahmojenkaan puolesta pääse jännittämään, sillä lopputulema on hyvin pitkälti selvillä. Kertomus on kuitenkin ajoittain hieman kömpelösti ja jopa raskassoutuisesti sidottu kasaan. Tarinaa on toisaalta enemmän kuin viimeksi, mutta se ei koskaan nappaa samalla lailla mukaansa. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu usein venytetyltä, enkä olisi uskonut sanovani tätä, mutta paikoitellen minulla oli jopa hieman tylsää Furiosan parissa.

Sekaan ripotellut muutamat toimintakohtaukset eivät juuri tarjoa mitään uutta tai mieleenpainuvaa, mitä ei olisi jo Fury Roadissa nähty, mutta ei käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi parhaimmillaan silloin, kun meno on sitä tavanomaisinta Mad Maxia. Aavikoituneilla maanteillä käydyt takaa-ajot ovat vaikuttavia toteutukseltaan ja Fury Roadissa vain mainitulla Luotifarmilla käytävä toimintakohtaus on elokuvan vangitsevimpia hetkiä. Furiosa tuntuu kuitenkin käyttävän parhaat paukkunsa jo puoleen väliin päästäessä. Loppuhuipennus on aikamoinen antikliimaksi pitkäksi venytetyn kasvattelun jälkeen. Elokuvan aikana ja sen jälkeen jäin aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Lopulta parin päivän pohdinnan ja pölyn laskettua tulin siihen tulokseen, että pidän Furiosaa hieman ontuvana, mutta silti ihan kelvollisena lisäyksenä Mad Max -saagaan.

Furiosankin ohjaajana toimii George Miller, joka näyttää jälleen kerran olevansa parempi jylhien visuaalisuuksien kanssa kuin tarinankertojana. Lähes 80-vuotias Miller pistää yhä monet nuoremmat ohjaajat nurkkaan häpeämään sillä, kuinka näyttäviä taisteluita ja takaa-ajoja hän osaakaan loihtia. Sen sijaan Millerin ja Nico Lathourisin laatima käsikirjoitus on hieman takkuileva. Eipä Fury Roadinkaan teksti nyt mikään erityisen ihmeellinen ollut, mutta audiovisuaalinen hämmästyttävyys sai antamaan paljon anteeksi. Furiosan pitkät suvantovaiheet ja samojen audiovisuaalisten kikkojen hyödyntäminen pistää katsojan kiinnittämään vikoihin enemmän huomiota. Lisäksi leffan varrelle ripotellut viittaukset muihin Mad Max -juttuihin tuntuvat ajoittain jopa kiusallisilta silmäniskuilta.

Pääasiassa Furiosa on komeaa seurattavaa, mutta eipä sen tekninenkään osasto vakuuta samalla lailla kuin Fury Roadin vastaava. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi, käytännön tehosteet ovat upeita ja lavastajat pistävät tälläkin kertaa parastaan tämän tuhoutuneen maailman herättämisessä henkiin. Tuotantosuunnittelussa pidin erityisen paljon Dementusin menopelistä, joka oli kuin Antiikin Rooman sotavaunut, mutta hevosten sijaan mies oli valjastanut moottoripyöriä vetämään vaunujaan. Aivan nerokas idea ja pojot niille, jotka olivat onnistuneet pistämään villin idean käyttökelpoiseen toteutukseen. Digiefektit ovat kuitenkin tällä kertaa varsin silmiinpistävät, kuten on myös taustakankaan käyttö. Maskeeraustiimin työn koin hämmentävän heikoksi. Siinä, missä Fury Roadissa esimerkiksi Immortan Joen uskollisista sotapojista oli tehty oikeasti sairaalloisen kalpean näköisiä, Furiosassa tyypit on vain maalattu valkoisiksi. Ääniefektit rymistelevät ihanasti menemään, mutta Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat harmillisesti lähes pelkkää kierrätystä Fury Roadin tykittelyistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Furiosa: A Mad Max Saga, 2024, Warner Bros., Kennedy Miller Mitchell

Arvostelu: Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985)

MAD MAX - UKKOSMYRSKY

MAD MAX BEYOND THUNDERDOME

Ohjaus: George Miller ja George Ogilvie

Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Angelo Rossitto, Paul Larsson, Bruce Spence, Frank Thring, Robert Grupp, Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner, Adam Scougall, Adam Cockburn, Angry Anderson ja Tom Jennings

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama ja Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva Mad Max (1979) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) ei ollut ilmestyessään yhtä iso hitti, mutta se voitti heti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen ja on vuosien varrella noussut kehuttuun asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi pian, mutta suunnitelmat katkesivat, kun edellisosat tuottanut Millerin ystävä Byron Kennedy menehtyi helikopterionnettomuudessa vuonna 1983. Miller päätti lopulta tehdä elokuvan Kennedyn muistolle. Suruissaan hän kuitenkin koki homman olevan liian suuri taakka kantaa yksin ja hän pyysikin kaverinsa George Ogilvien ohjaamaan leffan hänen kanssaan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mad Max Beyond Thunderdome, eli suomalaisittain Mad Max - ukkosmyrsky sai ensi-iltansa heinäkuussa 1985. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Itse katsoin alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi vuonna 2015, Mad Max: Fury Roadia (2015) odotellessani. Tuolloin en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskystä juuri yhtään, enkä olekaan katsonut sitä toiste. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Pidin todella paljon kahdesta ensimmäisestä elokuvasta, mutta minulta kesti pidempi aika, kunnes vihdoin koin olevani valmis antamaan Mad Max - ukkosmyrskylle uuden mahdollisuuden.

Aavikoituneessa maailmassa kulkeva Max Rockatansky päätyy Vaihtokaupunkiin, missä hän joutuu tekemään diilin kaupunkia johtavan Auntyn kanssa. Hänen täytyy taistella kaupungin energiasta vastaavaa Master Blasteria vastaan Ukkoskupolissa.

Mel Gibson nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Max Rockatanskyn roolissa. Menetettyään ensin perheensä ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa ja autettuaan sitten pientä kylää pääsemään irti lordi Humungusin hirmuvallan alta Mad Max 2 - asfalttisoturissa, Max jatkaa kulkuaan halki kuolleen erämaan ja ajautuu jälleen uudenlaisiin vaikeuksiin. Gibson pitää edelleen kutinsa vähäsanaisena Maxina, joka haluaisi vain elää rauhassa omissa oloissaan ja jolla on jo mitta täynnä kaikkia muita ihmisiä erilaisine ongelmineen. Silti jostain syystä Max päätyy taas kerran auttamaan vasta tapaamiaan tyyppejä.

     Elokuvassa nähdään myös Tina Turner Vaihtokaupunkia johtavana Auntyna, Angelo Rossitto pienikokoisena Masterina ja Paul Larsson tätä kanniskelevana Blasterina, jotka vastaavat Vaihtokaupungin energiantuotosta Master Blaster -kaksikkona, josta Aunty haluaa päästä eroon, Mad Max 2 - asfalttisoturissa helikopteripilottia esittänyt Bruce Spence uutena hahmona, lentokonepilottina, Robert Grupp vangittuna siantappajana, sekä muun muassa Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner ja Adam Scougall aavikolla elelevinä lapsina, joihin Max törmää matkallaan. Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Turner toimii Auntyn osassa ja Rossitto on mainio häijynä Masterina. On hämmentävää, että Bruce Spence on käytetty elokuvasarjassa uudestaan näin samanlaisessa roolissa. Luulinkin läpi leffan kyseessä olevan sama pilotti ja kummastelin, miksei Max tunnista tätä. Muut näyttelijät lapsia myöten ovat ihan kelvollisia osissaan.

Uusintakatselulla en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskyä läheskään niin kehnoa kuin liki kymmenen vuotta sitten, katsottuani elokuvan ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei todellakaan ole yhtä hyvä leffa kuin Mad Max ja Asfalttisoturi (tai myöhemmin ilmestynyt Fury Road) ja pitkään ihmettelinkin, että miksi ihmeessä olin tälle kolmosleffalle aikoinaan niin tyly? Suunnilleen 45 minuutin paikkeilla muistin. Ne lapset. Ne perhanan lapset. Vaikka näyttelijöissä ei ole sinänsä vikaa, nämä kakarat latistavat leffaa roimasti kertaheitolla. Erilaisen toteutuksen kanssa lasten mukanaolo elokuvassa voisi toimia, toimihan Asfalttisoturissakin se eräs villiintynyt penska. Nämä lapset kuitenkin muuttavat elokuvan ilmapiiriä niin voimakkaasti, että katsojasta tuntuu herkästi siltä kuin olisi yllättäen alkanut katsomaan täysin eri leffaa. Varsin synkkänä käynnistyvä Mad Max - ukkosmyrsky tuntuu yhtäkkiä koko perheen seikkailuelokuvalta.

Onneksi perinteikkäämmäksi Mad Max -rymistelyksi muuttuvaa finaalia kohti leffa petraa hieman ja ne ensimmäiset 45 minuuttia ovat tosiaan varsin onnistuneet. Max Rockatanskyn kyytiin hyppää mielellään jälleen kerran ja Vaihtokaupunki on kiinnostava paikka tutkia. Elokuvan huippuhetki on gladiaattoritaistelua muistuttava matsi Ukkoskupolissa Maxin ja Blasterin välillä. Ottelu on aivan mahtava, varsin kekseliäs ja jopa aika jännittäväkin. Tiettyä rujoutta taisto tosin kaipaisi, kuten muukin leffa siinä ympärillä. Vaikka toisaalta filmi onkin samaa linjaa edellisosien kanssa visuaalisessa karuudessaan, se tuntuu silti huomattavasti lapsiystävällisemmältä kuin kaksi aiempaa osaa. Kenties George Miller halusi miellyttää potentiaalisesti laajempaa yleisöä, mutta saikin aikaan harmillisen keskinkertaisen lopputuloksen, joka jakaa mielipiteitä rajusti yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Oli kyse sitten Millerin tuottajaystävän kuolemasta syntyneestä surusta tai toisena ohjaajana toimineesta Ogilviestä, elokuva on turhauttavan epätasainen tapaus. Siitä huomaa kahden tekijän kädenjäljet, jotka eivät onnistu kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Millerin ja Terry Hayesin käsikirjoitus toimii ja siitä olisi vahvemman ohjauksen kanssa voinut saada rakennettua tehokkaamman paketin. Teknisiltä ansioiltaan tämäkin Mad Max on mainio. Budjettia on jälleen saatu kasvatettua ja se myös näkyy. Puitteet ovat mojovammat ja lavastetiimiä täytyykin kehua Vaihtokaupungin ja kenties todella löyhistä turvatarkastuksista päässeiden kulkuneuvojen luomisesta. Tehostepoppoo tykittelee loppupäässä hyvin menemään. Puvustajat ovat luoneet villejä asuja hahmoille ja maskeeraajat korostavat hahmojen tärähtäneisyyttä. Kuvaus on tasokasta, paikoin todella tyylikästä. Ääniefektit rymistelevät pätevästi menemään, mutta Maurice Jarren säveltämät musiikit eivät täysin toimi. Tina Turnerin on tietty ollut pakko tuoda mukaan myös laulajapuoltaan. Alkutekstien aikana soiva One of the Living ei ole järin muistettava, mutta lopputeksteissä kuultava We Don't Need Another Hero on toimiva rallatus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max Beyond Thunderdome, 1985, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981)

MAD MAX 2 - ASFALTTISOTURI

MAD MAX 2

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Bruce Spence, Mike Preston, Max Phipps, Kjell Nilsson, Emil Minty, Vernon Wells, Virginia Hey, Arkie Whiteley, Steven J. Spears, Moira Claux, Syd Heylen ja David Downer

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin esikoiselokuva, Mel Gibsonin tähdittämä Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joka voitti vähitellen myös kriitikot puolelleen. Elokuvan suosio herätti Hollywoodin kiinnostuksen Milleriin ja Gibsoniin, ja Milleriä houkuteltiinkin ohjaamaan muun muassa ensimmäinen Rambo-elokuva, Taistelija (First Blood - 1982). Miller ei ollut kiinnostunut siitä, vaan hän halusi tehdä leffan rockista, joka kulki pitkään työnimellä "Roxanne". Projekti ei kuitenkaan edennyt, jolloin Miller alkoikin pohtia Mad Maxin jatko-osan tekemistä. Todella pienellä budjetilla tehdyn ensimmäisen elokuvan menestyksen myötä Miller sai jatko-osaa varten kymmenkertaisen budjetin. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1981 ja lopulta samaisen vuoden joulukuussa ensi-iltansa sai Mad Max 2, joka julkaistiin Yhdysvalloissa keväällä 1982 nimellä The Road Warrior ja Suomeen elokuva saapui jouluna 1982 näiden kahden tittelin yhdistelmällä Mad Max 2 - asfalttisoturi. Elokuva oli hitti, joskin se ei yltänyt ensimmäisen osan korkeisiin lipputuloihin. Se kuitenkin voitti välittömästi niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä voitti kotimaassaan Australiassa useita AACTA-palkintoja, muun muassa ohjauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja leikkauksesta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Mad Max 2 - asfalttisoturia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Itse katsoin elokuvan alkuvuodesta 2015, odotellessani sarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Pidin jatko-osasta enemmän kuin alkuperäisestä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa alkuperäistrilogian uudestaan ja samalla arvostella sen. Katsoin Mad Max 2 - asfalttisoturin jo viikkoa ensimmäisen leffan jälkeen.

Perheensä menettänyt Max Rockatansky ajelee ympäri suuren sodan tuhoamaa maailmaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, kun hän päätyy auttamaan pientä kylää, jota piinaa häijy lordi Humungus barbaarijoukkoineen.

Mel Gibson tekee paluun rooliinsa Max Rockatanskyksi, joka vaimonsa ja lapsensa murhan jälkeen erosi poliisivoimista ja ajelee nyt koiransa kanssa ympäri aavikoitunutta Australiaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, sekä joutuen ongelmiin erilaisten tahojen kanssa. Jo ensimmäisessä Mad Maxissa Gibson esitteli karismaansa ratin takana, mutta Mad Max 2:ssa mies pääsee vielä paremmin vauhtiin asfalttisoturina. Gibson pysyttelee lähinnä yhdessä ilmeessä, mutta näyttää myös oikeilla hetkillä enemmänkin tunteita, yleensä silloin kun kukaan muu ei näe. Maxista kirjoitetaan tälläkin kertaa kiinnostava ja hänen kehityksensä elokuvan aikana on onnistunut. Hahmoa kiinnostaa lähinnä oma selviytymisensä, mutta asiat muuttuvat hiljalleen, kun hän päätyy keskelle kahden ryhmän konfliktia. Koirakaverin ohella toimivan lisänsä Maxiin tuo hänen jalkatukensa, jollaisia harvemmin näkee toimintaelokuvien keulakuvilla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bruce Spence vekkulina helikopteripilottina, joka takertuu Maxin mukaan, Mike Preston Pappagallona, joka johtaa pientä öljypumppujen ympärille rakennettua kylää, jossa asustavat myös esimerkiksi Virginia Heyn esittämä soturinainen, Emil Mintyn näyttelemä villi lapsi ja Steven J. Spearsin esittämä mekaanikko, sekä ruotsalainen Kjell Nilsson barbaarien joukkoa komentavana lordi Humungusina ja esimerkiksi Max Phipps ja Vernon Wells tätä seuraavina roistoina. Sivunäyttelijätkin tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä. Spence tuo muuten varsin synkeään elokuvaan hyvää huumoria pilottihahmollaan, kun taas Minty toimii villilapsena, joka alkaa idolisoimaan Maxia. Nilsson näyttää aluksi koomiselta Humungusina, joka näyttää siltä kuin Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorhees olisi käynyt vaateostoksilla seksikaupassa, mutta hän onnistuu luomaan hahmosta uhkaavan vastuksen Maxille ja kyläläisille.

Alkuperäinen Mad Max -elokuva oli erittäin pätevä ja pieneen budjettiinsa nähden yllättävänkin säväyttävä toimintaraina. Mad Max 2 - asfalttisoturin katsomisen jälkeen ensimmäinen elokuva alkaa kuitenkin tuntua pikemminkin harjoitustyöltä. Harvoin jatko-osa nostaa tasoaan näin reippaasti kaikilla osa-alueilla. Mel Gibson on vielä vakuuttavampi kameran edessä ja George Miller on vielä näppärämpi kameran takana. Lopputuloksena on mahtava toimintaelokuva, joka pistää yhä yli 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen suuren osan lajityypin edustajista nurkkaan häpeämään. Ilman mitään tietokonetehosteita toteutetut autokohtaukset vauhdikkaine takaa-ajoineen ja huimine stuntteineen ovat edelleen äärimmäisen komeaa seurattavaa ja niin adrenaliini kuin jännitys vain kasvavat elokuvan edetessä. 

Oikeastaan vain henkilökohtaisesta konfliktista ja kostosta kertova juoni oli vahvempaa antia ykkösosassa, kun jatko-osassa Max lähinnä vain ilmestyy paikalle kahden muun porukan välienselvittelyn keskelle. Tarinankerronta on kuitenkin väkevämpää ja Miller onkin entistä enemmän halunnut panostaa visuaaliseen kerrontaan ja minimoida dialogia entisestään. Sen lisäksi siinä, missä ykkösleffan varsinainen kostoretki elokuvan lopussa jäi turhan lyhyeksi, Asfalttisoturin bensankatkuinen huipennus ei todellakaan jätä millään lailla kylmäksi. Vaikka viimeksikin Miller ja kumppanit saivat tyylikästä jälkeä aikaan aikamoisella pikkusummalla, jatko-osan moninkertainen budjetti näkyy ja kuuluu kyllä kaikin tavoin. Kun ykkösosassa sivilisaatio oli vasta romahtamisen partaalla, jatko-osa sijoittuu jo kunnon maailmanlopun karuihin maisemiin.

Puolentoista tunnin kesto on tälläkin kertaa tehokkaan napakka mitta elokuvalle ja menosta on turhat karsittu pois. Toimintaa riittää ja sitä kasvatellaan koko ajan kohti huippuaan finaalissa. Vaikka Miller joutuikin leikkaamaan leffasta pahimpia raakuuksia varsin runsaalla kädellä, jotta se myönnettiin eri tahojen toimesta julkaisukelvolliseksi, on väkivalta tälläkin kertaa brutaalia. Toiminnan ohelle löytyy muutakin sisältöä, oli kyse sitten pilotin tuomasta huumorista, pienestä romantiikan vireestä lämpimään sydämeen, kun Max alkaa hiljalleen hyväksyä muitakin ihmisiä ympärilleen. 

Ensimmäisen Mad Maxin teosta kokemusta rikkaampi George Miller tykittelee vaikuttavasti menemään jatko-osan ohjaksissa, rakentaen toinen toistaan hienompia toimintakohtauksia. Millerillä on myös tarkkaa silmää huikeille visuaalisuuksille. Mad Max 2 - asfalttisoturi on nimittäin erinomaisesti kuvattu. Kameratyöskentely on todella näyttävää, oli kyse sitten etu- ja taka-alaa esimerkillisesti hyödyntävästä kuvasommittelusta, tarkkaan suunnitelluista kamera-ajoista tai hurjista laajoista kuvista, joissa monien kulkuneuvojen aiheuttama kaaos pääsee tosissaan oikeuksiinsa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset mainiot ja erikoistehosteet vaikuttavat. Puvustajat ovat tehneet varsin kummia ratkaisuja Humungusin joukon kanssa, mutta vähitellen joistain erittäin tuhmista orgioista paikalle tupsahtaneiden näköisiin ukkoihin tottuu. Ääniefektit rymistelevät hyvin menemään ja Brian Mayn (joka ei vieläkään ole se Queenin kitaristi) säveltämät musiikit tehostavat räjähtävää menoa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max 2, 1981, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Mad Max (1979)

MAD MAX

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne, Steve Bisley, Tim Burns, Roger Ward, Geoff Parry, David Bracks, Sheila Florence, Max Fairchild, Vincent Gil, Jonathan Hardy ja Paul Johnstone

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Mad Max on Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva. 1970-luvulla elokuvien teosta haaveillut George Miller työskenteli lääkärinä Sydneyn sairaalan ensiapuosastolla ja näki useita kauhistuttavia vammoja ja kuolemia, joita kolarit olivat aiheuttaneet. Hän tapasi amatöörielokuvantekijä Byron Kennedyn ja he päätyivät yhdessä työstämään lyhytelokuvan Violence in the Cinema, Part 1:n (1971), joka voitti palkintoja eri elokuvajuhlilla ympäri maailman. Kaksikko ryhtyi ideoimaan täyspitkää elokuvaa, mutta koska kumpikaan ei kokenut olevansa kummoinen käsikirjoittaja, he pestasivat The Australian -lehden taloustoimittaja James McCauslandin, jonka kanssa he olivat intoilleet elokuvista, tavattuaan juhlissa. McCauslandkaan ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta ja hän opettelikin tekstin rakentamista käymällä useasti Millerin kanssa katsomassa leffoja teatterissa. Pitkän yrittämisen jälkeen Miller ja Kennedy saivat kerättyä elokuvan budjetin kasaan, osittain omasta taskustaan, tehtyään useita lisätyötunteja ensiaputiiminä. Päärooliin haluttiin aluksi amerikkalaistähti, sillä ajatuksella, että siten elokuva olisi helpompi myydä ulkomaille, mutta lopulta Miller päätyi tuolloin vielä täysin tuntemattomaan Mel Gibsoniin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1977, mutta ne keskeytettiin jo neljän päivän jälkeen, kun päähenkilön vaimoksi roolitettu Rosie Bailey loukkaantui onnettomuudessa. Hänet korvattiin Joanne Samuelilla, jonka kanssa kuvaukset jatkuivat pari viikkoa myöhemmin. Elokuvan jälkituotanto toteutettiin kotikutoisilla laitteilla Millerin ystävän asunnolla. Vaikeuksista huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Mad Max sai ensi-iltansa huhtikuussa 1979. Ilmestyessään elokuva sai nuivan vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella sen arvostus on kasvanut ja nykyään leffaa pidetään klassikkona. Katsojat ottivat leffan innokkaasti vastaan ja halvalla tehty elokuva pitikin vuosia Guinnessin maailmanennätystä eniten rahaa pieneen budjettiinsa nähden tuottaneena leffana. Itse olin katsonut Mad Maxin kerran aiemmin, odottaessani elokuvasarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudelleen ja samalla arvostella alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi.

Lähitulevaisuudessa Australia on ajautunut kaaokseen, rikollisjengien rellestäessä vapaasti menemään. Vain pieni poliisien joukko yrittää ylläpitää järjestystä ja yksi näistä poliiseista, Max Rockatansky ajautuu vastakkain julman Toecutterin ja tämän moottoripyöräjengin kanssa.

Nykyään muun muassa Tappava ase -elokuvista (Lethal Weapon - 1987-1998) ja Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) tuttu Mel Gibson oli vielä täysin tuntematon heppu 1970-luvun lopulla. Hän oli vastikään valmistunut näyttelijäopinnoista ja esiintynyt vasta yhdessä ainoassa elokuvassa, Summer Cityssä (1977), kun hän nappasi pääroolin Mad Maxista. Gibson näyttelee Max Rockatanskya, maantiepoliisia, joka ajautuu henkilökohtaiseen konfliktiin erään moottoripyöräjengin kanssa. Vaikka kyseessä on vasta Gibsonin toinen elokuva, hän näyttää jo tässä omaavansa karismaa toimintaelokuvan keulakuvaksi, eikä ihme, että George Miller innostui hänen koekuvauksestaan toden teolla. Gibson viestii Maxin poliisipuolella, ettei tälle miehelle kannata ryttyillä, mutta pystyy myös näyttämään onnistuneesti hahmon pehmeämpää puolta, kun Max on perheensä, eli vaimonsa Jessien (Joanne Samuel) ja pienen poikalapsensa Sprogin (Brendan Heath) kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Steve Bisley Maxin työparina Goosena, Roger Ward poliisivoimien kapteeni Macaffeena, Sheila Florence Maxin vanhana tuttuna Mayna, sekä Hugh Keays-Byrne häikäilemättömänä moottoripyöräjengin johtajana Toecutterina ja muun muassa Vincent Gil, Tim Burns ja Geoff Parry tämän jengiläisinä, Nightriderina, Johnny Boyna ja Bubbana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa passelisti osistaan. Bisley toimii kerskuvampana poliisina ja Keays-Byrne on mainion tärähtänyt ja uhkaava tarinan pääpahiksena.

Vuosien ja muutaman jatko-osan jälkeen Mad Maxista tulee nimenä mieleen postapokalyptinen ja aavikoitunut maailma, toinen toistaan hullummat bensiinistä taistelevat barbaarit, hurjat autostuntit ja räjähtävä toiminta. Onkin siis kiinnostavaa palata tämän alkuperäiselokuvan pariin, joka kyllä sijoittuu tulevaisuuteen, eikä maalailee siitä millään lailla kivoja mielikuvia. Tuntemamme sivilisaatio on romuttunut, mutta vielä tämä ensimmäinen filmi ei mene niin pitkälle dystooppisissa ennustuksissaan kuin jatko-osat. Tästä löytyy vielä selkeitä jäännöksiä tuntemastamme maailmasta ja näin jälkikäteen tuntuukin siltä, että tämä ykkösosa on lähinnä lämmittelyä ja enemmänkin koevedos siitä, mitä tuleman pitäisi.

Vaikka alkuperäinen Mad Max on vielä varsin maltillinen ja aika maanläheinen filmi yhä vain lennokkaammiksi muuttuviin jatko-osiinsa verrattuna, löytyy tästäkin jo roppakaupalla sekopäisyyttä ja vauhdikasta toimintaa. Elokuvan ilmestymisen aikaan leffaa pidettiin niinkin väkivaltaisena, että sen esittäminen jopa kiellettiin joissain maissa, mukaan lukien naapurissamme Ruotsissa. Leffa lähtee heti käyntiin komealla takaa-ajokohtauksella, joka esittelee heti kättelyssä elokuvan maailman, sen hyvät ja pahat hahmot, sekä heidän konfliktinsa. Erityisesti tapa, jolla Max itse esitellään, on väkevä ja kaoottisuuden keskellä tyyni ja määrätietoinen poliisi voittaa katsojan heti puolelleen. Onkin siis niin kiinnostavaa kuin joissain määrin myös traagista seurata Maxin vajoamista hulluuteen, kun poliisien sota Toecutterin moottoripyöräjengiä vastaan muuttuu henkilökohtaiseksi.

Mad Maxin tarina on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin tehokas. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vielä napakka, eikä siitä juuri turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa heti kyytiinsä ja pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa. Se tarjoaa tasaisin väliajoin viihdyttäviä toimintakohtauksia, joista löytyy niin hurjaa kaahailua kuin muitakin stuntteja, joita toteutettiin ilman kummoisia turvajärjestelyjä. Jos jotkut hetket näyttävät kivuliailta, sitä ne luultavasti myös olivat. Toiminnan ohessa leffasta löytyy myös jotain asiaakin ja filmin kautta Miller pyrki kärjistellen kuvaamaan näkemystään väkivallan lisääntymisestä Australiassa ja mihin homma voisi pahimmillaan johtaa. Lisäksi leffa käsittelee pätevästi teemaansa kostosta, pistäen katsojankin pohtimaan, onko Max lopulta paljoa parempi ihminen kuin Toecutterin poppoo, joita hän jahtaa? Kostoreissulle hyppää mielellään mukaan, mutta harmillisesti tämä osio myös jättää ajoittain pientä toivomisen varaa. Etenkin viimeinen kohtaaminen Toecutterin kanssa tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta. Tämä johtui todennäköisesti budjetista, joka oli tosiaan jopa tuona aikana toimintaleffoille vaatimattomat 350 tuhatta dollaria, jolla saisi nykyään tehtyä ehkä pienen indiedraaman. Pääasiassa raha on kuitenkin pistetty hyötykäyttöön ja monin tavoin Mad Max näyttää huomattavasti kalliimmalta kuin mitä se maksoi.

Tekijätiimin lähestulkoon ensikertalaisuus täyspitkien elokuvien parissa käy ajoittain selväksi, mutta silti mistään amatööriprojektista ei voi puhua. George Miller kompastelee hieman hempeissä draamakohtauksissa, minkä lisäksi eräs shokeeraavaksi tarkoitettu kohtaus on tehty niin yliampuvasti, että se muuttuu liki koomiseksi. Miller kuitenkin paikkailee tätä myöhemmällä, iskevästi kuvatulla tragedialla ja ennen kaikkea näyttää heti esikoiselokuvassaan omaavansa silmää tyylikkäälle toiminnalle. Hänen ja James McCauslandin työstämä käsikirjoitus on toimiva, vaikka se enemmänkin vain raapaisee pintaa tästä maailmasta ja sen hahmoista. Mad Max on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Muutamat siirtymät tapahtumapaikasta ja ajasta toiseen ovat kuitenkin kömpelöitä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet budjettiin nähden komeat. Äänimaailma rymistelee hyvin ja Brian Mayn säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max, 1979, Kennedy Miller Productions, Mad Max Films

Arvostelu: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu (Three Thousand Years of Longing - 2022)

KOLMEN TUHANNEN VUODEN KAIPUU

THREE THOUSAND YEARS OF LONGING

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Tilda Swinton, Idris Elba, Aamito Lagum, Nicolas Mouawad, Ece Yüksel, Matteo Bocelli, Lachy Hulme, Megan Gale, Ogulcan Arman Uslu, Jack Braddy, Anna Adams, Burcu Gölgedar ja David Collins

Genre: fantasia, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Three Thousand Years of Longing, eli suomalaisittain Kolmen tuhannen vuoden kaipuu perustuu A. S. Byattin novelliin The Djinn in the Nightingale's Eye vuodelta 1994. George Miller kiinnostui Byattin tekstistä ja päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden marraskuussa ja nyt Kolmen tuhannen vuoden kaipuu saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Millerin tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan erikoiselta vaikuttavan trailerin. Kävin positiivisin mielin katsomassa Kolmen tuhannen vuoden kaipuun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tutkija Alithea Binnie on luentomatkalla Istanbulissa, Turkissa, kun hän löytää pienestä puodista tyylikkään lampun. Hotellihuoneessaan hän vapauttaa lampun sisältä hengen, jinnin, joka suo vapauttajalleen kolme toivomusta.

Tilda Swinton näyttelee Alithea Binnietä, tutkijaa, joka ei usko satujen ja myyttien olevan tosijuttuja, vaan ainoastaan ihmisten yritystä selittää asioita, joita he eivät aikoinaan ennen tiedettä ymmärtäneet. Alithea on luennoimassa asian tiimoilta Istanbulissa, kun hän löytää kauniin lampun, jonka hän päättää ostaa. Hotellissa hän kuitenkin huomaa, että hänen matkamuistonsa pitää sisällään ehdan lampunhengen, jinnin, jota näyttelee Idris Elba. Tuttuun tapaan lampunhenki suo vapauttajalleen kolme toivomusta, mutta niitä ennen jinni päättää kertoa kolmen vuosituhannen vankeudestaan ja kaipuustaan, sekä aiemmista löytäjistään, jotta Alithea ymmärtäisi toivomustensa merkityksen ja vakavuuden. Swinton ja Elba ovat kummatkin tuttuun tapaansa erinomaisia rooleissaan. Swinton tulkitsee hyvin skeptistä tutkijaa, jonka uskomuksia koetellaan, kun hän kohtaa jinnin. Elba vakuuttaa ikiaikaisena olentona, joka on seurannut ihmiskunnan toimia alkuajoista lähtien.

     Jinnin kertomuksissa vuosituhansien varrelta nähdään mm. Aamito Lagum Saban kuningattarena ja Nicolas Mouawad kuningas Salomonina, Ece Yüksel Gultenina, joka on rakastunut Matteo Bocellin esittämään prinssi Mustafaan, Ogulcan Arman Uslu ja Jack Braddy prinssiveljeksinä Muradina ja Ibrahimina, sekä Burcu Gölgedar hyväksikäytettynä Zefirinä, joka rakastui jinniin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Erityisesti Uslu omaa hyvän presenssin, tarjoamalla paljon pelkillä tuimilla katseillaan valloittajaprinssi Muradina.

En ihmettele, että Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on saanut todella ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ole löytänyt yleisöä, osoittauduttuaan todella ikäväksi taloudelliseksi flopiksi. Tällaista aikuisten satutuokiota ei ole erityisen helppoa myydä massayleisölle, eikä kummallisesti rakennettu, monikerroksinen ja metaforinen leffa iske moniin. Itse pidin Kolmen tuhannen vuoden kaipuusta, paikoitellen aika paljonkin, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin hitusen epätasainen. Filmin lopetus tuntuu hieman itseään hakevalta, aivan kuin George Miller ei olisi tiennyt, kuinka viedä elokuvansa päätökseen. Jos sinulla on ongelma Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) "monen lopetuksen" kanssa, luultavasti turhaudut tämän elokuvan jatkuvaan tunteeseen, että nyt leffa päättyy... vaan eipäs päätykään!

Hieman kömpelöä finaalia lukuun ottamatta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on parhaimmillaan vangitseva ja kiehtova, jopa kauniskin teos. Jinnin erilaisiin kertomuksiin uppoutuu täysin ja vajaan parin tunnin ajan katsojasta tuntuu kuin hänet todella kuljetettaisiin erilaisiin maailmoihin ja aikoihin. Tästä lampunhengen satutuokiosta on saatu onnistuneen lumoava ja mystinen, ja jinnin tarinoita voisi helposti jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Kunnon satujen tapaan jokainen tarina sisältää tietty opetuksia ja pohdintoja. Leffan alussa nähdyn Alithean luennon jälkeen katsoja pohtii, voivatko hengen jutut olla tosia, vai ovatko ne hänellekin pelkkiä satuja, jotka käsittelevät todellisia juttuja fantasiamaisin vertauskuvin? Elokuvassa myös pohdiskellaan ihmisten tarvetta tarinointiin. Jääkö meistä mitään, jos emme kerro tarinoita ja kirjoita niitä ylös? Onko ihmiselämällä merkitystä, jos siitä ei jää jälkeä uusille sukupolville? Tulemmeko mekin nyt elossa olevat joskus olemaan kaukaisessa tulevaisuudessa pelkkää satua ihmisille?

George Miller on kyllä erikoinen elokuvantekijä. Hänen filmografiastaan löytyy tunnetusti toimintatykitykset Mad Maxit (1979-), mutta myös lastenleffoja, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998) ja Happy Feet (2006). Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa Miller tekee kenties vaikeimman elokuvansa ja hoitaa hommansa hyvin niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, yhdessä Augusta Coren kanssa, vaikkei kaksikko saakaan vietyä tarinaa toivotun tyylikkäästi maaliinsa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja siitä löytyy upeita lavasteita, hienoja asuja ja oivia maskeerauksia. Harmillisesti leffan erikoistehosteet eivät ihan vakuuta ja joistakin otoksista paistaa liikaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu Tom Holkenborgin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oikein mainio aikuisille suunnattu satuelokuva, jota on kuitenkin vaikea suositella kenellekään. Voinkin oikeastaan vain suositella rohkeasti kokeilemaan, josko tämä tarinatuokio iskee. Jinnin kertomukset ovat onnistuneen koukuttavia ja kiehtovia. Niistä löytyy mystisyyttä ja kauneutta kuin kauheuksiakin ja toki myös opetuksia. Tarinoiden kautta leffa tarjoaa oivaa pohdintaa tarinoiden merkityksestä ja ihmisten tarpeesta satuilla. Tilda Swinton ja Idris Elba loistavat pääosissa ja George Millerin ohjaus on taidokasta. Keskinkertaisia digiefektejä lukuun ottamatta filmi myös näyttää hyvältä. Leffan kompastuskiveksi koituu sen hieman takkuileva lopetus. Muuten tyylikäs teos ansaitsisi vahvemman finaalin. Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei todellakaan sovi kaikille, enkä ihmettele sen ailahtelevaa vastaanottoa. Itse pidin siitä ja toivon, ettei leffan taloudellinen takaisku lippuluukuilla johda siihen, että Hollywood jatkaa vetäytymistään omaperäisten ja uusien tarinoiden kertomisesta, suosiessaan jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Three Thousand Years of Longing, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, FilmNation Entertainment, Elevate Production Finance, Kennedy Miller Mitchell, Kennedy Miller Productions, CAA Media Finance

Arvostelu: Mad Max: Fury Road (2015)

MAD MAX: FURY ROAD

Ohjaus: George Miller
Pääosissa: Tom Hardy, Charlize Theron, Nicholas Hoult, Hugh Keays-Byrne, Rosie Huntington Whiteley
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Mad Max: Fury Roadin takakannessa lukee "The BEST Action Movie Ever Made." Onko se totta?

Kun kuulin tulevasta Mad Max -elokuvasta joskus vuosi sitten, en tiennyt aiheesta sen kummempaa kuin, että siinä on Mel Gibson ja kakkososan nimi on The Road Warrior. Ajattelin silti, että pitäähän uusi Mad Max mennä katsomaan. Päätin sitä ennen sivistää itseäni ja katsoin kolme edellistä Mad Maxia ja... tuota noin... ei ollut ihan minun juttuni. Annan ensimmäiselle anteeksi huonot tehosteet, kun ottaa huomioon, milloin ja millä budjetilla se on tehty. En kuitenkaan anna anteeksi, että kaikki kolme olivat erittäin tylsiä elokuvia. Ainoastaan The Road Warriorin (1981) voisin kuvitella katsovani uudestaan, sillä sen aikana en meinannut nukahtaa. Ilman sitten sen ihmeellisempiä odotuksia päädyin katsomaan Mad Max: Fury Roadin, vieläpä ennakkonäytöksessä! (Ei sillä, että sinne sai lippuja ostettua samalla lailla kuin ensi-iltaankin...) Jälkikäteen voin vain sanoa: en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi mennyt katsomaan Mad Max: Fury Roadia elokuvateatteriin.

Kuten aiemmissa Mad Maxeissa, myös Fury Roadissa eletään dystopista tulevaisuutta, missä vesi on lopussa ja kaiken peittää aavikko. Ihmiset ottavat sen, mitä tarvitsevat - vaikka väkisin. Aavikolla kansaa hallitsee Immortan Joe, jonka sotajoukot pitävät herraansa jumalaisena olentona. Immortan Joen uskollinen sotapäällikkö Imperator Furiosa pettää herransa ja salakuljettaa Immortan Joen vaimot pois linnoituksesta. Immortan Joe lähtee perään sotajoukkojensa kera. Ainiin ja siellä on mukana mies nimeltä Max.

Mel Gibsonin vaihtaminen Tom Hardyyn on täydellinen päätös. Monille Mel Gibson on Max Rockatansky, mutta Tom Hardy taas osaa näytellä. Vaikka Max on aluksi erittäin vähäsanainen, osaa Hardy ilmeillään ja eleillään, jopa pelkillä silmillään, viestiä tunteistaan. Maxin murahtelu on loistavasti mietitty ja jokainen lause tai pelkkä sana, minkä Hardy karhealla äänellään sanoo, kuulostaa hyvältä.
     Charlize Theron vetää rautaisen vedon naissoturi Furiosana. Niinkin rautaisen, että monille hän on elokuvan päähenkilö.
     Ensimmäisestä Mad Maxista tuttu kasvo Hugh Keays-Byrne esittää tällä kertaa Immortan Joeta, josta huokuu läpi pahuus ja raivo. Sellaisesta minä itse henkilökohtaisesti pidän.
     Maxin ja Furiosan mukaan tulee myös Nicholas Houltin esittämä sotapoika Nux, joka haluaa palvella herraansa Immortania ja kuolla nähtynä tehdessään jotain tärkeää. Kauas on Hoult päätynyt nolon pikkupojan roolista elokuvassa Poika (About A Boy - 2002) ja tekee tässä roolinsa hyvin.
     Mukana on myös Immortan Joen viisi vaimoa, jotka eivät nimiltään jää mieleen ja elokuvan mittaan ne saattavat päässä sotkeutua toisiinsa. Immortanilla on kaksi lasta; yksinkertainen, isokokoinen asemies Rictus Erectus ja epämuodostunut, pienikokoinen Corpus Colossus, joka esiintyy vain parissa kohtaa elokuvaa.

Fury Roadissa on aika yksinkertainen juoni. Jotain tapahtuu ja sitten ajetaan. Ei sitä oikeastaan kiinnosta, että miksi siinä ajetaan, sillä ensimmäisen viidentoista minuutin esittelyjen jälkeen elokuva lähtee kunnolla liikkeelle, eikä meinaa pysähtyä ollenkaan. Toimintaa tykitetään täysillä päin näköä melkein putkeen seuraavat puolitoista tuntia. Porukkaa mätkitään turpaan, autoja räjähtelee ja välillä ammuskellaan. Toimintaa säestää upea musiikki, jossa isot rummut paukkuvat lujaa ja sähkökitara raikaa. Siksi elokuva pitää katsoa kovalla (naapurit mielessä pitäen) ja jos soundtrackin saa käsiinsä, niin toimii samalla lailla.

Kuten muut Mad Maxit, elokuvan on ohjannut George Miller, joka on tässä välivuosina tehnyt elokuvia, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig In The City - 1998)... ja Happy Feet (2006) ja Happy Feet 2 (2011)... Nyt 30 vuotta myöhemmin 70-vuotias pappa on palannut Mad Maxien pariin ja tarjoaa parhaimman osan koko sarjasta! Elokuvaa on mietitty hyvin tarkkaan. Siitä näkee, ettei virheisiin ole jäänyt varaa. Nykypäivän toimintaelokuvissa on se ongelma, että ne keskittyvät muuhun kuin itse toimintaan ja kun vihdoin jotain tapahtuu niin se leikataan ja kuvataan epäselvästi, jolloin katsoja joutuu arvailemaan, mitä ruudulla tapahtuu. Mad Max: Fury Road ei tee sitä virhettä. Fury Roadin toimintakohtaukset ovat selkeitä, taidokkaasti leikattuja ja vielä taidokkaammin kuvattuja. Jopa hieman heiluvammat kuvat ovat hienoja. Elokuva ei keskity ylimääräiseen, vaan tarjoaa toimintayleisölle, mitä he haluavat: toimintaa. Mitä pidemmälle elokuva menee, sitä väkivaltaisemmaksi se muuttuu. Eli ei perheen pienimmille!

Suuri osa elokuvan tehosteista on tehty oikeasti. Vaikka asioita olisi kuvattu vihreätä kangasta vasten, ne on liitetty aitoihin taustoihin, jotka on myös kuvattu. Oikeita autoja tuhottiin ja oikeita räjähdyksiä posauteltiin. Monet autoista on muunneltuja ja niihin on rakennettu lisäosia eri materiaaleista, joita on hauska bongailla elokuvan aikana. Yhden joukon autot ovat täynnä piikkejä ja ne näyttävät todella hienoilta. Furiosan ajamasta sotarekasta tulee hieman mieleen Death Racessa (2008) oleva jättiläisrekka ilman järeää aseistusta.

Elokuvan värimaailma koostuu hyvin paljon keltaisesta, oranssista ja ruskeasta, joka sopii aavikkotunnelmaan ja kaikkien liekkien mukaan. Maskeeraus on tehty erittäin huolella. Immortan Joen mädäntyvä iho näyttää inhottavalta ja janosta kärsivät alamaiset on saatu näyttämään ihan hirveiltä. Ja kuten aikaisemmin sanoin, niin musiikki on upeaa. Sen on tehnyt Junkie XL ja jos ei koko soundtrackia jaksa kuunnella, niin käykää edes kuuntelemassa biisi Brothers In Arms. Jos siis tykkää kunnon eeppisestä rumpujen paukkeesta.

Yksi kaikkein yllättävimmistä ja hienoimmista asioista Fury Roadissa on Immortan Joen joukkojen mukana kulkeva musiikkirekka. Takana on jättimäiset rummut, joita paukutetaan ja edessä soittaa psykoottisen näköinen kitaristi, jonka kitara syöksee tulta. Rekka on täynnä kaiuttimia. Sellaista harvemmin näkee elokuvassa. Tai sekopäisiä sotajoukkoja, jotka yrittävät päästä Furiosan rekan kyytiin pitkien keppien päästä, jotka ovat kiinni sotajoukkojen autoissa. Selitettynä se voi vaikuttaa hämmentävältä, mutta nähtynä se on upeaa.

Fury Roadissa on kuitenkin kaiken upeuden lisäksi asioita, jotka häiritsevät minua. SISÄLTÄÄ SPOILEREITA, lue omalla vastuulla!
- Vaikka musiikkirekka on hauska lisä elokuvaan, niin joskus rekassa olevien rumpujen pauke ei mene samaan tahtiin Junkie XL:n musiikin kanssa, kun taas kitara menee. Mutta se on sellainen yksityiskohta, mihin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota ja sen voi katsoa sormien läpi.
- Elokuvassa on hahmo, jota kutsutaan Ihmissyöjäksi, mutta hahmo ei kertaakaan syö ihmisiä. Mielestäni aika turhaa antaa hahmolle kannibaalin imago, jos hän ei tee kertaakaan mitään kannibalismiin liittyvää. Kannattaisi tämän Ihmissyöjän katsoa Uhrilampaat (The Silence Of The Lambs - 1991)...
- Max näkee läpi elokuvan näkyjä ihmisistä, joita ei ole pystynyt pelastamaan. Kyllä, ne vaikuttavat Maxin hahmoon, mutta omalla kohdalla tuntuu, että ne kohdat hidastavat muuten nopeasti kulkevaa elokuvaa.
- Tämä asia ei oikein häiritse minua, enemmänkin huvittaa: sanoin, ettei tämän elokuvan juonella ole niin merkitystä, kunhan kaahailua riittää. Periaatteessa elokuva on sitä, että ajetaan tuntikaupalla jonnekin ja sitten ajetaan takaisin. That's it. Mutta tämä elokuva ei tarvitse mitään ihmeellisempää.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellistä. Elokuva näyttää upealta, varsinkin toimintakohtaukset. Suomessa julkaistun Blu-rayn voi katsoa alkuperäisen englanninkielen lisäksi espanjaksi ja italiaksi, ja tekstityksenä suomi, ruotsi, norja, tanska, islanti ja espanja. Lisämateriaaleina poistettuja kohtauksia ja making of -dokumentteja, joissa pääsee näkemään mm. toimintakohtauksien ja stunttien tekoa. Mukana myös selityksiä hahmoista. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Mad Max: Fury Road on melkoinen tajunnanräjäyttäjä ensimmäisellä näkemiskerralla. Se on rautainen toimintaelokuva, joka hakee vertaistaan. Ja jos puhtaista toimintaelokuvista pitäisi valita, niin kyllä, Mad Max: Fury Road on ehdottomasti paras! Jos toiminta ei ole sinun juttusi, niin suosittelen, että jätät väliin. Mutta jos toimintaa rakastat, niin käy heti ostamassa tämä elokuva hyllyysi, jos et sitä jo omista! Kaikkien hienojen kohtauksiensa ja efektiensä takia olisi outoa, jos elokuva ei olisi ehdolla erikoistehosteista Oscareissa. Tom Hardylla on sopimus jatko-osiin ja toivottavasti sellaisia tulee. Ainoa ongelma on, että sen pitäisi olla jotain raikasta ja erilaista juoneltaan, mutta silti olla lähellä Fury Roadin yksinkertaisuutta. Mad Max: Fury Road on napakymppi, joten jatko-osan tekemisellä on haasteensa. Mietityttää vain, että mitä päättömiä asioita seuraavaan osaan keksitään. Ja onko kukaan muu huomannut, että elokuvissa tulevaisuus kuvataan erittäin synkäksi? Niin kuin mitään toivoa ei olisi ihmiskunnalle. Jos joskus jossain elokuvassa asiat olisi hyvin tulevaisuudessa?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Mad Max: Fury Road, 2015, Warner Bros Pictures, Village Roadshow Pictures