Crime 101 (2026) - elokuva-arvostelu

CRIME 101

Ohjaus: Bart Layton

Näyttelijät: Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Halle Berry, Barry Keoghan, Monica Barbaro, Corey Hawkins, Nick Nolte, Tate Donovan, Drew Powell ja Jennifer Jason Leigh

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Crime 101 perustuu Don Winslow'n samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Amazon ja Netflix kävivät kilpailun novellin filmatisointioikeuksista ja lopulta Amazon voitti vuonna 2023. Alun perin Pedro Pascalin oli tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta koska hän oli kiireinen The Fantastic Four: First Stepsin (2025) parissa, hänet korvattiin Mark Ruffalolla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Crime 101 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Rikosetsivä Lou Lubesnick ryhtyy tutkimaan hämmästyttävän tarkkoja ryöstöjä Los Angelesiin johtavan 101-tien varrella, samalla kun ryöstäjä Mike Davis valmistautuu rikollisuransa isoimpaan ja vaarallisimpaan koitokseen.

Crime 101 oikein vilisee Marvel-näyttelijöitä, lähtien Thorin roolista tunnetusta Chris Hemsworthista, joka esittää rikollista Mike Davisia, joka on muutaman vuoden aikana tehnyt todella tarkkaan suunniteltuja ryöstöjä pitkin 101-tietä. Ryöstöissä kenellekään ei käy huonosti, saaliit ovat mojovia ja Mikesta ei näy kameroissa jälkeäkään. Hemsworth on tuttuun tapaansa karismaattinen roolissaan ja istuukin oikein passelisti rikolliseksi, jonka puolesta jännittää. Mike ei ole mikään selvä pahis, vaan häneltä löytyy omat moraaliset puolensa ja hän yleensä selvittää, että ryöstettävät kohteet ovat vakuutettuja.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo 101-tien ryöstöjä tutkivana etsivä Lou Lubesnickinä ja Corey Hawkins tämän työparina Tillmanina, Nick Nolte Miken pestaavana Moneyna, Barry Keoghan äkkipikaisena pikkurikollisena Ormonina, Halle Berry epäkiitolliselle vakuutusyhtiölle työskentelevänä Sharon Combsina, sekä Monica Barbaro Mayana, josta tulee Mikelle se pakollinen romanttinen kiinnostuksen kohde, mikä pistää miehen pohtimaan, mitä hän todellisuudessa haluaisi elämältään. Tästä huolimatta Maya tuntuu hahmona väkinäiseltä lisäykseltä ja hänet voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä juuri mikään lopulta muuttuisi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan, joskin mahtavan Task-sarjan (2025-) jälkeen Ruffalo tuntuu vain esittävän turhankin samanlaista kyttähahmoa. Keoghan taas on jälleen aikamoinen sekopää, täydellinen vastakohta huolelliselle Mikelle.

Crime 101 osoittautui oikein mainioksi ja paikoitellen varsin tiivistunnelmaiseksikin rikoselokuvaksi, joka nappaa onnistuneesti mukaansa heti alun jännittävällä timanttiryöstöllä ja pitääkin sitten sopivasti otteessaan läpi keston. Toisinaan elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin mitassa olisi leikkausvaraa, etenkin Mayan kuviossa, mutta pääasiassa leffa kuitenkin toimii alusta loppuun. On kiinnostavaa seurata, kuinka eri hahmojen juonikuviot alkavat hissuksiin linkittäytyä toisiinsa ja kun Mike alkaa suunnitella viimeiseksi ajattelemaansa ryöstöä.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli tulee siitä, että vaikka päähenkilö onkin ryöstäjä, joka elelee hulppeasti varastetuilla rahoilla, tarinan todelliset pahikset tuntuvat tulevan ihan muualta. Leffan edetessä niin katsojille kuin hahmoille käy selväksi erilaiset korruptiot, muiden hyväksikäytöt ja muut, mitkä saavat itse kunkin löystämään tiukkoja moraalejaan. Elokuvan varrelle on ripoteltu joitain todella vangitsevia kohtauksia, oli kyse sitten tiukasta takaa-ajosta tai itse varsinaisesta huipennusryöstöstä, missä moni asia voi mennä herkästi pieleen. Ei Crime 101 mitään uutta juuri keksi ja se on paljon velkaa ryöstöelokuvien kuninkaalle, Heat - ajojahdille (Heat - 1995), mutta pidin silti näkemästäni ja suosittelenkin elokuvaa kaikille jännittäviä rikosleffoja fanittaville.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Bart Layton, jonka kädenjäljestä kyllä näkee inspiraation lähteet. Tutuista palikoita Layton on saanut aikaiseksi pätevän elokuvan omassa genressään ja tekstissään hän kulkee sulavasti eri hahmojen juonikuvioiden välillä. Crime 101 on myös teknisesti mainio. Se on paikoitellen todella tyylikkäästi kuvattu, etenkin öisten ajokohtausten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehosteet näyttävät päteviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Blanck Massin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crime 101, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Amazon MGM Studios, Working Title Films, RAW, Wild State, The Story Factory

Arvostelu: Transformers One (2024)

TRANSFORMERS ONE

Ohjaus: Josh Cooley

Pääosissa: Chris Hemsworth, Brian Tyree Henry, Scarlett Johansson, Keegan-Michael Key, Jon Hamm, Laurence Fishburne, Steve Buscemi, Vanessa Liguori ja Isaac C. Singleton Jr.

Genre: animaatio, scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Transformers One perustuu Hasbron Transformers-leluihin. Vuonna 2015 Paramount Pictures päätti ottaa kaiken irti Transformersista ja pestasi käsikirjoittajia työstämään erilaisia projekteja aiheesta. Andrew Barrer ja Gabriel Ferrari kynäilivät hahmojen syntytarinan, mistä studiolla innostuttiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, kunnes tuotanto pyörähti vihdoin liikkeelle. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Transformers One saapuu elokuvateattereihin. Minulta on mennyt hissuksiin maku Transformersiin, uusien elokuvien ollessa lähinnä heikkoja (poislukien mainio Bumblebee (2018)). En innostunut Transformers Onesta, kun sen ilmoitettiin olevan tosissaan tekeillä. Näyttelijäkaarti ei vakuuttanut minua yhtään, enkä pitänyt trailerista. Päätin silti käydä katsomassa Transformers Onen heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin ihan IMAX-salissa.

Cybertron-planeetalla nuoret mainaribotit Orion Pax ja D-16 saavat selville myyttisen Johtajuuden Matrixin olinpaikan ja päättävät etsiä sen, todistaakseen arvonsa johtajalleen Sentinel Primelle.

Ennen kuin hänestä tuli hyvien Autobotien johtaja Optimus Prime, hän oli Orion Pax (äänenä Chris Hemsworth) ja ennen kuin hänestä tuli pahojen Decepticonien johtaja Megatron, hän oli D-16 (Brian Tyree Henry). Ja ennen kuin he olivat pahimmat vihamiehet, Orion ja D-16 olivat parhaimmat ystävykset. Ja ennen kuin he olivat edes kulkuneuvoiksi muuttuvia transformereita, he olivat pelkkiä mainaribotteja, louhimassa transformereille elintärkeää energonia syvältä Cybertron-planeetan uumenista. Transformers Onen kuvaukset tutuista hahmoista ovat hyvin erilaiset kuin mihin on totuttu, elokuvan toimiessa yhdenlaisena alkutarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Orion Pax on säännöistä piittaamaton oman tiensä kulkija ja D-16 lähinnä seuraa hänen perässään, samalla kun kiukku mainaribottien väärinkohtelua kohtaan kasvaa hänen mielessään. Hahmot toimivat pääasiassa passelisti, etenkin muuntautuessaan tutummiksi itsekseen, mutta minun täytyy sanoa, että minua häiritsi läpi leffan se, että Optimus Primen äänenä kuullaan Marvel-leffojen Thor. Minulla ei ole sinänsä mitään Hemsworthia vastaan, mutta tähän rooliin hän oli väärä valinta.

     Näyttelijäkaarti on mielestäni muutenkin kyseenalainen, vaikka toisaalta myös lahjakas. Scarlett Johansson esittää mainaribotti Elita-1:ä, Keegan-Michael Key hölösuu B-127:ää (eli Bumblebeetä), Jon Hamm transformerien johtajaa Sentinel Primeä, Laurence Fishburne iäkästä Alpha Trionia ja Steve Buscemi kaartijohtaja Starscreamia. Jos jokin elokuvan kuvauksista silitti minua pahasti vastakarvaan, niin nuori Bumblebee, joka on suorastaan ärsyttävä tyhmyytensä ja jatkuvan vitsailunsa kanssa.

Transformers One jäi muutenkin aika ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, joka nousi juuri ja juuri plussan puolelle vasta loppupäässä, kun Orion Paxin ja D-16:n välillä kytevä konfliktinpoikanen alkaa kasvaa liekkiinsä, mikä muuttaa hahmot tutuiksi Optimus Primeksi ja Megatroniksi. Parhaiden ystävien kääntyminen toisiaan vastaan voimakkaiden poliittisten näkökantaerojen takia on onnistunut ja katsoja voi huomata ymmärtävänsä molempia puolia. Konfliktin alustus on kuitenkin hitusen kömpelöä ja elokuvan ensimmäinen tunti on muutenkin aika tönkkö. Meno petraantuu vähän, kun seikkailu Johtajuuden Matrixin löytämiseksi alkaa, mutta silti jokin tökkii. Tunnelma on ailahteleva, leffan tarjotessa lähes kaikki kohtaukset huumorin kautta. Eikä edes kovin hyvän huumorin. Vitsit aiheuttivat enemmän myötähäpeää kuin tarjosivat nauruja. Pari kertaa sentään hymähdin. Toimintakohtaukset eivät jännitä tippaakaan, mutta ovat ne ajoittain viihdyttävää seurattavaa, kun leffa näyttää siltä kuin lapsi hakkaisi suosikkilelujaan toisiaan vasten.

Kun aiempia Transformers-elokuvia on kritisoitu siitä, että ne keskittyvät liikaa tylsiin ihmishahmoihin, Transformers One voittaa takuulla monet puolelleen jo siinä, ettei ihmisiä nähdä yhtä ainutta, eikä Maata edes mainita. Elokuvan ehkä jopa kiinnostavinta antia onkin nähdä Cybertronin menoa ennen kuin Autobotien ja Decepticonien välille syttyi tuhoisa sota, joka koitui lopulta koko planeetan kohtaloksi. Tätä aspektia ja luokkayhteiskunnan kritisointia robottien avulla olisi voitua tutkia vielä enemmän. Jos elokuva saa jatkoa (mitä se toki kovasti viime minuuteillaan pohjustaa), toivon mahdollisen "Transformers Twon" esittelevän vielä enemmän transformerien kulttuuria ja Cybertronin menoa.

Visuaalisestikaan elokuva ei juuri säväyttänyt. Transformerien kotikaupunki Iacon City on yksityiskohtainen, mutta itse robotit näyttävät hitusen tylsiltä ja pelkistetyiltä, lähes viimeistelemättömiltä, aivan kuin elokuva olisi alun perin tarkoitettu halvemmalla tehtynä suoraan kotikatseluun. Erityisesti en piitannut siitä, että oikeastaan kaikkien robottien kasvot olivat kuin samasta muotista tehdyt, hopeiset ja ihmismäiset. Äänimaailma on sen sijaan oikein pätevästi rakennettu jatkuvia mekaanisia ääniä myöten ja Brian Tylerin säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers One, 2024, Paramount Animation, Hasbro Entertainment, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Productions

Arvostelu: Furiosa: A Mad Max Saga (2024)

FURIOSA: A MAD MAX SAGA

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne, Chris Hemsworth, Tom Burke, Lachy Hulme, Nathan Jones, Josh Helman, Angus Sampson, John Howard ja Charlee Fraser

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama toimintaelokuva Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) keräsi runsaasti kehuja ja sitä pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista, mutta Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985) sai sen sijaan ristiriitaisemman vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Neljännen elokuvan teossa kesti monia vuosia ja vasta 2015 ensi-iltansa sai Mad Max: Fury Road, jossa esiteltiin sivuhahmona Furiosa Charlize Theronin näyttelemänä. Pian leffan ilmestyttyä Miller paljasti työstävänsä Furiosasta omaa elokuvaansa. Miller oli laatinut Furiosalle tarkan syntytarinan ja rupesi sen pohjalta kirjoittamaan leffakäsikirjoitusta. Tuotanto kuitenkin venyi milloin mistäkin syystä ja kuvaukset starttasivat vasta toukokuussa 2022. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2023, mutta muun muassa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisu on siirtynyt. Nyt Furiosa: A Mad Max Saga saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Pidin valtavasti Mad Max: Fury Roadista ja minua kiinnosti nähdä lisää Furiosan hahmoa. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Furiosa: A Mad Max Storyn viikkoa ennakkoon elokuvan lehdistönäytöksessä.

Furiosa siepataan lapsena kotoaan Vihreästä paikasta ja varttuessaan hän ajautuu keskelle kahden sotalordin, Dementusin ja Immortan Joen välistä valtataistelua.

Alun perin George Miller halusi kuvata Furiosa-elokuvan yhtä kyytiä Mad Max: Fury Roadin kanssa, mutta joutui luopumaan suunnitelmastaan. Lisäksi hän joutui harmikseen vaihtamaan näyttelijää, sillä yli 40-vuotias Charlize Theron ei voinut esittää hahmonsa nuoruusvuosia. Miller pohti jonkin aikaa nuorentavansa Theronin tietokonetehosteiden avulla, mutta päätyi lopulta (onneksi) palkkaamaan tilalle korvaavat näyttelijät, Anya Taylor-Joyn esittämään nuorta Furiosaa ja Alyla Brownen esittämään Furiosaa lapsena. Browne pääsee olemaan yllättävänkin paljon ruudulla ja leffaa taisi olla mennyt jopa tunti, ennen kuin Taylor-Joy astuu vihdoin kuvaan. Kummatkin suoriutuvat hiljaisesta, mutta päättäväisestä ja tarmokkaasta roolistaan oivallisesti. Taylor-Joy on ehtinyt jo vakuuttaa vuosien varrella, mutta myös Brownea täytyy kehua siitä, kuinka sulavasti hän osaa olla aika hirvittäviä asioita ja tyyppejä esittävien lavasteiden ja näyttelijöiden keskellä.

     Nuori Furiosa ajautuu keskelle kahden kilpailevan sotalordin valtataistelua. Toisella puolella on Mad Max: Fury Roadista tuttu Immortan Joe (Lachy Hulme korvaa Hugh Keays-Byrnen, joka menehtyi vuonna 2020) tuttuine sotapoikajoukkoineen ja toisella puolella taas on Chris Hemsworthin näyttelemä Dementus, joka on tuttuun Mad Max -tapaan varsin vinksahtanut ja eksentrinen persoona. Hulme hyppää menevästi Immortan Joen uhkaaviin saappaisiin ja Hemsworth taas niin ilahduttaa kuin vaivaannuttaa uralleen poikkeuksellisessa pahisroolissa. Tärkeänä hahmona esitellään myös Praetorian Jack (Tom Burke), joka toimii jonkin sortin mentorina Furiosalle ja joka hämmentävästi näyttää ja tuntuu monin paikoin itse Mad Maxilta, olematta kuitenkaan itse Max Rockatansky.

Mad Max: Fury Road oli intensiivinen ja hengästyttävä, bensiininkatkuinen ja adrenaliinia nostattava road trip -elokuva, joka jaksoi kohtaus toisensa perään yllättää komealla toiminnallaan ja sekopäisellä mielikuvituksellisuudellaan. Parituntisesta Fury Roadista ei juuri hengähdystaukoja löytynyt ja juoni tuntui usein enemmänkin raameilta, joilla heivataan katsojaa upeasta toimintapätkästä toiseen. Jos Furiosa: A Mad Max Sagan odottaa olevan kuin Fury Road, voi pettymys olla aikamoinen. Vaikka elokuva monin tavoin pelaakin samoilla korteilla ja juuri se pähkähullun mielikuvituksen tulva jää tällä kertaa puuttumaan, sillä lähes kaikki ruudulla nähtävä ja kaiuttimista kuultava on kierrätystä viime kerrasta, on elokuva hyvin erilainen lähestymistapansa suhteen.

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan takaa-ajokyydin sijaan Furiosa on enemmänkin jopa aika rauhallisesti etenevä eepostarina, jossa käydään läpi Fury Roadissa vain mainitut jutut (Furiosan sieppaus Vihreästä paikasta, Furiosan käden menetys, Furiosan liittyminen Immortan Joen joukkoihin jne.) lukuihin jaettuna. Kyseessä on siis selvä esiosatarina niin hyvässä kuin pahassakin. On kiinnostavaa seurata Furiosan kasvutarinaa, mutta toisaalta Fury Roadin nähneille leffa ei juuri yllätyksiä tarjoa, eikä hahmojenkaan puolesta pääse jännittämään, sillä lopputulema on hyvin pitkälti selvillä. Kertomus on kuitenkin ajoittain hieman kömpelösti ja jopa raskassoutuisesti sidottu kasaan. Tarinaa on toisaalta enemmän kuin viimeksi, mutta se ei koskaan nappaa samalla lailla mukaansa. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu usein venytetyltä, enkä olisi uskonut sanovani tätä, mutta paikoitellen minulla oli jopa hieman tylsää Furiosan parissa.

Sekaan ripotellut muutamat toimintakohtaukset eivät juuri tarjoa mitään uutta tai mieleenpainuvaa, mitä ei olisi jo Fury Roadissa nähty, mutta ei käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi parhaimmillaan silloin, kun meno on sitä tavanomaisinta Mad Maxia. Aavikoituneilla maanteillä käydyt takaa-ajot ovat vaikuttavia toteutukseltaan ja Fury Roadissa vain mainitulla Luotifarmilla käytävä toimintakohtaus on elokuvan vangitsevimpia hetkiä. Furiosa tuntuu kuitenkin käyttävän parhaat paukkunsa jo puoleen väliin päästäessä. Loppuhuipennus on aikamoinen antikliimaksi pitkäksi venytetyn kasvattelun jälkeen. Elokuvan aikana ja sen jälkeen jäin aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Lopulta parin päivän pohdinnan ja pölyn laskettua tulin siihen tulokseen, että pidän Furiosaa hieman ontuvana, mutta silti ihan kelvollisena lisäyksenä Mad Max -saagaan.

Furiosankin ohjaajana toimii George Miller, joka näyttää jälleen kerran olevansa parempi jylhien visuaalisuuksien kanssa kuin tarinankertojana. Lähes 80-vuotias Miller pistää yhä monet nuoremmat ohjaajat nurkkaan häpeämään sillä, kuinka näyttäviä taisteluita ja takaa-ajoja hän osaakaan loihtia. Sen sijaan Millerin ja Nico Lathourisin laatima käsikirjoitus on hieman takkuileva. Eipä Fury Roadinkaan teksti nyt mikään erityisen ihmeellinen ollut, mutta audiovisuaalinen hämmästyttävyys sai antamaan paljon anteeksi. Furiosan pitkät suvantovaiheet ja samojen audiovisuaalisten kikkojen hyödyntäminen pistää katsojan kiinnittämään vikoihin enemmän huomiota. Lisäksi leffan varrelle ripotellut viittaukset muihin Mad Max -juttuihin tuntuvat ajoittain jopa kiusallisilta silmäniskuilta.

Pääasiassa Furiosa on komeaa seurattavaa, mutta eipä sen tekninenkään osasto vakuuta samalla lailla kuin Fury Roadin vastaava. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi, käytännön tehosteet ovat upeita ja lavastajat pistävät tälläkin kertaa parastaan tämän tuhoutuneen maailman herättämisessä henkiin. Tuotantosuunnittelussa pidin erityisen paljon Dementusin menopelistä, joka oli kuin Antiikin Rooman sotavaunut, mutta hevosten sijaan mies oli valjastanut moottoripyöriä vetämään vaunujaan. Aivan nerokas idea ja pojot niille, jotka olivat onnistuneet pistämään villin idean käyttökelpoiseen toteutukseen. Digiefektit ovat kuitenkin tällä kertaa varsin silmiinpistävät, kuten on myös taustakankaan käyttö. Maskeeraustiimin työn koin hämmentävän heikoksi. Siinä, missä Fury Roadissa esimerkiksi Immortan Joen uskollisista sotapojista oli tehty oikeasti sairaalloisen kalpean näköisiä, Furiosassa tyypit on vain maalattu valkoisiksi. Ääniefektit rymistelevät ihanasti menemään, mutta Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat harmillisesti lähes pelkkää kierrätystä Fury Roadin tykittelyistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Furiosa: A Mad Max Saga, 2024, Warner Bros., Kennedy Miller Mitchell

Arvostelu: Rush (2013)

RUSH

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Christian McKay, Julian Rhind-Tutt, Pierfrancesco Favino, David Calder, Natalie Dormer, Stephen Mangan, Alistair Petrie ja Colin Stinton

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Rush perustuu tositapahtumiin vuoden 1976 Formula 1 -kilpailusta ja kilpa-ajajien James Huntin ja Niki Laudan välisestä vimmaisesta kisasta. Peter Morgan kiinnostui tästä tositarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Alun perin Paul Greengrassin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päätyikin vaihtamaan projekteja Ron Howardin kanssa, jonka oli tarkoitus ohjata Captain Phillips (2013). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2012 ja lopulta Rush sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan draamaelokuvan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan brittiläiselokuvan, miessivuosan, äänen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Rushia, vaikka se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

1970-luvulla brittiläinen James Hunt ja itävaltalainen Niki Lauda ryhtyvät armottomasti kisaamaan Formula 1:ssä.

Marvelin elokuvauniversumista Thorina tunnettu Chris Hemsworth ja saksalainen leffastara Daniel Brühl näyttelevät James Huntia ja Niki Laudaa, eri maiden Formula-kuskeja, joilla on suuret haaveet maailmanmestaruudesta. Eri tavoin lahjakkaat kuskit päätyvät välittömästi nokittain ja kaikki muut kuljettajat joutuvat seuraamaan sivusta näiden kahden taistelua kultapaikasta. Hemsworth ja Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hemsworth istuu kuin valettu virnuilevaksi Huntiksi, joka tykkää juhlimisesta ja vaihtaa naisia ehkä jopa tiuhempaan tahtiin kuin renkaita autoonsa. Brühl häikäisee Laudana, joka on huomattavasti laskelmoivampi ja totaalisesti kilpailuun keskittyvä. Kummatkin persoonat ovat kiinnostavat ja heidän välistä kilpailuaan jää seuraamaan kiehtoutuneena - tiesi tosielämän lopputulemasta tai ei.

     Elokuvassa nähdään myös Christian McKay Huntin kilpailua rahoittavana lordi Heskethinä ja Julian Rhind-Tutt Huntin tallipäällikkö Bubblesina, Natalie Dormer ja Olivia Wilde Huntin parina tyttöystävänä monista, Pierfrancesco Favino Laudan tiimikumppani Regazzonina, sekä Alexandra Maria Lara Laudan tapaamana Marlenena. Sivunäyttelijätkin tekevät kelpo työtä osissaan, mutta Rush on silti täysin Hemsworthin ja Brühlin show.

Rush osoittautui erittäin väkeväksi urheiludraamaksi, joka nappaa heti vauhdikkaaseen kyytiinsä, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit alkavat rullata merkiksi kilpailun päättymisestä. Sen lisäksi, että itse Formula 1 -ajot ovat täynnä nopeatempoisia ja vaarallisuudessaan jännittäviä ajokohtauksia, jotka ovat toinen toistaan tyylikkäämmin toteutettuja, itse elokuvakin kulkee varsin ytimekkäästi eteenpäin. Noin kuuden vuoden tapahtumat on hyvin saatu tiivistettyä parin tunnin leffaan ja vaikka se tietääkin sitä, että joitain mutkia oiotaan suoriksi, otetaan vapauksia tositapahtumista ja sivuhahmot jäävät hieman pahvisiksi, homma toimii erittäin mainiosti. Tylsää hetkeä ei ole, vaan elokuva on nopeasti ohi, varsinkin loppupäässä, kun homma muuttuu yhä vain jännittävämmäksi.

Vielä hurjia Formula-kilpailukohtauksia mielenkiintoisempaa on seurata näitä kahta päähenkilöä, Huntia ja Landaa, jotka ovat valmiita pistämään lähes kaiken likoon voittaakseen. Nuorten sällien naljailu muuttuu vähitellen hengenvaaralliseksi taisteluksi, eivätkä kaksi kuskia enää näe muita kuljettajia, keskittyessään vain toistensa päihittämiseen. Kyse ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoisesta vihasta, vaan kaksikon kilpailusta löytyy monenlaisia puolia ja heidän muutamat yhteiset keskustelunsa ovatkin kenties jopa elokuvan parasta antia. Tiivistunnelmaisten kohtausten lisäksi tämä kuskien vimmainen kisa johtaa myös koskettaviin hetkiin.

Elokuvan ohjasi tosiaan lopulta Ron Howard, joka sopii mielestäni paremmin tämän teoksen rattiin kuin alun perin pestiin palkattu Paul Greengrass. Greengrassin äkkipikainen tyyli heiluvan kameratyöskentelynsä ja silppuleikkauksensa kanssa olisi saattanut pilata kilpakohtaukset, mutta Howard hoitaa ne lahjakkaasti ja tyylikkäästi. Howard myös pitää energisyyttä yllä kaiken aikaa. Peter Morganin käsikirjoitus on oivallinen, syventyen keskittymään näiden kahden miehen kilpailuviettiin ja konfliktiin. Rush on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, sekä erityisesti Brühlin tapauksessa myös onnistuneita maskeerauksia. Erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta värimäärittely on paikoitellen hieman ruma ylikorostetun saturaationsa ja kontrastinsa kanssa, millä on nostettu turhan paljon esimerkiksi vihreän sävyjä sinne, minne ne eivät luontaisesti tunnu kuuluvan. Äänimaailma on voimakkaasti rakennettu jyliseviä efektejä ja Hans Zimmerin dramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Rush on vaikuttava autourheiluelokuva ja kiinnostava katsaus tositapahtumiin kahden kuskin välisestä hurjasta kisasta. James Hunt ja Niki Lauda ovat todella erilaiset persoonat toisistaan ja heidän yhä vain vimmaisemmaksi muuttuvaa kilpailua maailman parhaan formulakuskin tittelistä jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Chris Hemsworth ja Daniel Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa, tuoden hyvin esille hahmojensa vaikean, mutta silti moniulotteisen suhteen. Kilpakohtaukset ovat toinen toistaan säväyttävämpiä ja jännittävämpiä, mutta pääkaksikon yhteentörmäykset niiden ulkopuolella ovat kenties vielä väkevämpiä. Kertomukseen uppoutuu lopulta niin syvälle, että parin tunnin kesto kulkee vauhdikkaasti. Ron Howardin ohjaus on vahvaa ja Peter Morganin käsikirjoitus on tietyistä mutkien oikomisista ja tositapahtumien muokkauksista huolimatta onnistunut. Ajoittain tökeröä värimäärittelyä lukuun ottamatta elokuva on myös visuaalisesti komea. Rushia voi suositella täysillä autourheilun ystäville, mutta myös monenlaisista tositarinoista kiinnostuneille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rush, 2013, Imagine Entertainment, Working Title Films, Double Negative, Exclusive Media Group, Cross Creek Pictures

Arvostelu: Extraction 2 (2023)

EXTRACTION 2

Ohjaus: Sam Hargrave

Pääosissa: Chris Hemsworth, Golshifteh Farahani, Adam Bessa, Tinatin Dalakishvili, Andro Japaridze, Tornike Gogrichiani, Miriam Kovziashvili, Marta Kovziashvili, Tornike Bziava, Olga Kurylenko ja Idris Elba

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Ciudad-sarjakuvaan (2014) perustuva toimintaelokuva Extraction nousi todella suosituksi, kun se julkaistiin Netflixissä keväällä 2020. Elokuvalle ryhdyttiin välittömästi työstämään jatkoa ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, koronaviruspandemian viivästettyä tuotannon alkua parilla kuukaudella. Nyt Extraction 2 on saapunut Netflixin valikoimaan ja itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Ensimmäinen osa oli mielestäni ihan pätevästi tehtyä toimintaa, jonka tarina kuitenkin unohtui aika lailla välittömästi. Katsoinkin Extraction 2:n, kun se oli jo ollut Netflixissä jonkin aikaa.

Hädin tuskin Bangladeshistä hengissä selvinnyt Tyler Rake aikoo jäädä eläkkeelle palkkasoturihommista, kun hän saa uuden työtehtävän. Hänen täytyy tunkeutua georgialaiseen vankilaan ja hakea sieltä ex-vaimonsa siskon ja tämän lapset.

Chris Hemsworth palaa rooliinsa palkkasoturi Tyler Rakeksi, joka vaikutti kuolleen ensimmäisen Extraction-elokuvan lopussa, mutta kun joku hoksasi, että tästä hommastahan saisi lypsettyä enemmän rahaa, päätettiin viime minuutille kirjoittaa kohtaus, joka vihjaili hahmon sittenkin selvinneen. Ja totta tosiaan Tyler selvisi vammoistaan kuin ihmeen kaupalla ja hän päättääkin lopettaa vaaralliset hommansa, keskittyäkseen rauhallisempaan elämään. Mutta eihän sellaisesta saisi kiinnostavaa elokuvaa aikaiseksi, joten eipä aikaakaan, kun Tyler jo hoksaa olevansa keskellä uutta tehtävää. Hemsworthista löytyy edelleen väkevää karismaa ja hän kannattelee elokuvaa taitavasti harteillaan.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Golshifteh Farahani ja Adam Bessa Tyleriä auttavina palkkasoturisisaruksina Nikinä ja Yazina, kun taas uusina hahmoina esitellään Tylerin ex-vaimon sisko Ketevan (Tinatin Dalakishvili) ja hänen lapsensa Sandro (Andro Japaridze) ja Nina (Miriam ja Marta Kovziashvili), jotka Tylerin täytyy käydä noutamassa, sekä Ketevanin mies, nagazi-rikollisryhmää veljensä Zurabin (Tornike Gogrichiani) kanssa johtava Davit (Tornike Bziava). Näyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, mutta eipä yhdenkään hahmo erityisemmin vakuuta. Sandro-pojalle on kirjoitettu ristiriitaa siitä, haluaako hän seurata rikollisen isänsä jalanjäljissä, vai kulkea äitinsä osoittamaa lainkuuliaista polkua. Lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä nulikka, jonka kohtalosta ei lopulta jaksa kiinnostua.

Vastoin kaikkia odotuksiani Extraction 2 osoittautui yllättävänkin viihdyttäväksi toimintapläjäykseksi, joka peittoaa helposti ykkösosan... ainakin siltä osin, mitä ykkösleffasta enää edes muistan. Tarinaltaan jatko-osakaan ei tarjoa mitään mullistavaa ja tuskin siitä enää muistaa paljoa siinä kohtaa, kun jo ilmoitettu kolmososa saapuu Netflixiin. Tyleriä lukuun ottamatta hahmojen kohtalot ovat aika yhdentekeviä, eikä erityistä jännitettäkään pääse syntymään - ei edes Tylerin ympärille, sillä ykkösosan huijaukselta tuntuva päätös herättää fiiliksen, ettei mikään voi tätä miestä tappaa.

Mutta ai että, kun tämänkertainen operaatio alkaa ja homma pääsee valloilleen, niin onpahan meno komeaa! Kun Tyler saapuu vankilaan ja ottaa perheen sellistä mukaansa, pako esitetään hengästyttävän huikealla, yli kahdenkymmenen minuutin mittaisella yhdeksi pitkäksi otokseksi huijatulla kuvalla. Kamera kiertää "yhtäjaksoisesti" hahmojen ympärillä, kun nämä taistelevat tietään ulos vankilasta, mihin kuuluu niin kipittämistä pitkin tunneleita, tylyjä turpaanvetoja, suurta joukkotaistelua pihalla, autotakaa-ajoa, junataistelua ja helikopterien ammuskelua. Toimintaelokuvien saralla tämä vuosi on tarjonnut parempia kokonaisuuksia esimerkiksi kotimaisen Sisun (2022) muodossa, mutta yksittäisenä toimintakohtauksena Extraction 2 jää odottamaan haastajaa. Koska tämä pitkä osio nähdään jo ensimmäisen kolmanneksen aikana, pelkäsin leffan ampuneen parhaat kutinsa liian aikaisin, mutta onneksi elokuva jaksaa viihdyttää loppuun asti. Taistelut eivät liikaa kierrätä itseään ja niissä keksitään jatkuvasti luovia keinoja pistää porukkaa hengiltä. Jos toimintakohtaukset eivät olisi näin pirun tyylikkäästi toteutettuja, Extraction 2:sta ei paljoa jäisi käteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ykkösosan tapaan Sam Hargrave, jolle ensimmäinen Extraction tuntuu tässä kohtaa lähinnä harjoitustyöltä. Samalla lailla kuin John Wick -leffoissa (2014-) huomaa ohjaaja Chad Stahelsekin stunt-taustan, myös Hargraven kohdalla aiemmat stunt-kokemukset pääsevät esille. Hargraven ohjauksessa toiminta on näyttävää ja oivan rujoa, eikä veressä säästellä. Joe Russon käsikirjoitus on aika mitäänsanomaton, mutta se antaa hyvät raamit Hargravelle toteuttaa lahjojaan. Extraction 2 on myös todella hyvin kuvattu ja taitavasti leikattu. Oikeastaan vain harjaantuneet katsojat bongaavat piiloleikkaukset pitkän vankilataistelun keskeltä ja silloinkin homma vie niin mukanaan, ettei niitä edes halua etsimällä etsiä. Lavasteet ovat mainiot, asut toimivat ja maskeeraukset äityvät yhä vain rajummiksi. Erikoistehosteiden taso kuitenkin ailahtelee ja jotkut digiräjähdykset pistävät silmään viimeistelemättömyydellään muuten päheän menon keskellä. Äänimaailma jytisee väkevästi ja Henry Jackmanin ja Alex Belcherin musiikit säestävät menoa kelvollisesti, joskin melodiat ja jumputukset eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Extraction 2 on yllättäen edeltäjäänsä parempi ja viihdyttävämpi toimintaelokuva. Tarina on tälläkin kertaa varsin yhdentekevä, eivätkä hahmojen kohtalot jaksa pahemmin kiinnostaa. Edes päähenkilö Tyler Raken ympärille ei muodostu erityistä jännitettä, edellisleffan huijauslopun viestiessä, ettei tätä miestä voi saada hengiltä. Käsikirjoitus antaa kuitenkin tekijöille kelpo raamit tarjota todella päräyttäviä toimintakohtauksia. 20-minuuttinen, yhdeksi pitkäksi otokseksi naamioitu vankilapako on ällistyttävän hengästyttävää seurattavaa, esitellen toinen toistaan hurjempaa menoa. Vaikka osio onkin elokuvan parasta antia, filmi jaksaa viihdyttää loppuun asti, antaen katsojalle pari muutakin tyylikkään onnistunutta mähinää. Stunt-taustainen Sam Hargrave esittelee lahjojaan genren saralla. Chris Hemsworth on toistamiseen hyvässä iskussa pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat vähintään ihan hyviä rooleissaan. Jos pidit ensimmäisestä Extractionista ja fanitat ylipäätään toimintaleffoja, kannattaa Extraction 2 ehdottomasti katsoa. Kolmososasta ilmoitettiin heti kakkosen ilmestyttyä ja elokuva jättääkin homman hieman jännään paikkaan, joten odotan ihan positiivisin mielin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Extraction 2, 2023, Netflix, AGBO, Filmhaus Films, Stillking Films, Wild State, T.G.I.M. Films

Arvostelu: Thor: Love and Thunder (2022)

THOR: LOVE AND THUNDER

Ohjaus: Taika Waititi

Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård

Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.

Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.

     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.

Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.

Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.

Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.

Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.

Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.

Yhteenveto: Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: The Cabin in the Woods (2011)

THE CABIN IN THE WOODS

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Kristen Connolly, Chris Hemsworth, Anna Hutchison, Fran Kranz, Jesse Williams, Richard Jenkins, Bradley Whitford, Brian J. White, Amy Acker, Tim de Zarn ja Sigourney Weaver
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

The Cabin in the Woods on Drew Goddardin ohjaama kauhuelokuva ja hänen esikoisteoksensa. Goddard kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä hyvän ystävänsä Joss Whedonin kanssa, työstettyään yhdessä aiemmin mm. Buffy, vampyyrintappaja -sarjaa (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2010, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, sillä Metro-Goldwyn-Mayer -studio halusi muokata sen 3D:ksi. Studio joutui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin, minkä takia julkaisu siirtyi vieläkin enemmän. Lionsgate kiinnostui elokuvasta ja osti sen levitysoikeudet MGM:ltä, jolloin The Cabin in the Woods päästiin vihdoin julkaisemaan keväällä 2012. Sitä ennen elokuva esitettiin yllätysnäytöksenä Butt-Numb-A-Thon -festivaalilla 11. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen hitti, mutta yleisön vastaanotto oli hieman ristiriitainen. Leffaa oli markkinoitu puhtaana kauhuelokuvana ja kun sen todellinen luonne selvisi katsojille, sai se monet kokemaan, etteivät he saaneet rahoilleen vastinetta. Oma reaktioni oli aika lailla juurikin tällainen, kun näin The Cabin in the Woodsin ensimmäistä kertaa, vuokrattuani sen isäni kanssa joko vuonna 2012 tai 2013. Pitkään inhosinkin elokuvaa, kunnes aloin tosissani innostumaan kauhugenrestä ja tutkimaan sitä enemmän, jolloin pikkuhiljaa hoksasin elokuvan tarkoituksen ja ostinkin sen hyllyyni odottamaan uutta mahdollisuutta. Kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja voi pojat, että katselukokemus oli erilainen!

Viisi nuorta lähtevät viikonlopuksi syrjäiselle mökille pitämään hauskaa. Mökin kellarista he löytävät kuitenkin karmivia esineitä ja tajuamattaan herättävät jonkin pahan voiman...

Elokuvan teiniviisikko voi aluksi tuntua mitä kliseisimmältä ja tylsimmältä porukalta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtämään tämän kliseisyyden tarkoitusta. On koulun suosittua atleettia (Chris Hemsworth), seksuaalisesti aktiivista tyttöä (Anna Hutchison), sympaattista kirjaviisasta (Jesse Williams), kilttiä neitsyttä (Kristen Connolly) ja pilveä polttelevaa vitsiniekkaa (Fran Kranz). Hahmot tuntuvat usein täysin yksiulotteisilta, mutta samalla heistä löytyy välillä oma viehätyksensä. Näyttelijät tekevät kelpo työtä. Kranz on aidosti huvittava pössyttelijänä ja on hauska nähdä Thorin roolista tunnettu Hemsworth, ennen kuin hänestä todella tuli Marvel-stara.

Ei ole mikään ihme, että minulta meni The Cabin in the Woodsin nokkeluus ja hienous ohi, kun näin sen ensimmäisen kerran noin kahdeksan vuotta sitten. Elokuva todella vaatii sitä, että katsoja on kauhufani ja oikeasti tuntee genren. Kyseessä on rakkauskirje kauhugenrelle - kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Ja kun minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut lajityypin ystävä, olin tällä kertaa aidosti innoissani elokuvasta. The Cabin in the Woods ei todellakaan ole mikään perinteinen kauhuteos tai genrelleen tyypillinen tekele. Aluksi se saattaa vaikuttaa mitä geneerisimmältä ja kliseisimmältä Evil Dead - kauhun riivaamien (The Evil Dead - 1981) kopiolta, mutta vähitellen se näyttää todelliset kyntensä ja muuttuu kauhuelokuvaksi, millaista ei ole ennen nähty.

Elokuva on omalla tavallaan kauhun parodia, mutta ei todellakaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Scary Moviet (2000-2013). Leffasta kyllä huomaa selvästi, mistä se on saanut vaikutteensa, mutta se on lopulta täysin oma ideansa. Elokuva lähinnä leikittelee kauhugenrelle tyypillisillä piirteillä ja kliseillä, hyödyntäen niitä veikeästi. Leffa osaa olla karmiva, mutta samalla sillä on kaiken aikaa kieli poskessa. Vaikka on selvää, että Drew Goddard ja Joss Whedon tuntevat syvää rakkautta genreä kohtaan, he eivät anna sen rakkauden peittää heidän silmiään lajityypin huonoilta puolilta. The Cabin in the Woods pilkkaakin näitä puolia oikein antaumuksella, esimerkiksi tekemällä tarkoituksella päähenkilöistä niin stereotyyppisiä. Kaksikkoa selvästi samaan aikaan sekä kiehtoo että ärsyttää verellä mässäily ja halpa shokeerausefekti, joten kun veri alkaa roiskumaan, niin silloin nupit väännetään kaakkoon oikein tosissaan. Elokuva onkin lopulta aikamoista herkkua, mikä kulkee ties millä meta-tasoilla.

Goddard ja Whedon ovat onnistuneet työstämään nokkelan ja ovelan käsikirjoituksen, mikä saa aluksi odottamaan pinnallisuutta, mutta kaksikko hyppääkin yllättävän syvällisiin vesiin. Sen pohjalta Goddard tekee hyvää työtä ohjaajana, rakentaen tunnelmaa oivallisesti ja pitäen loppujen lopuksi aika vaikeaakin pakettia kasassa. The Cabin in the Woods on myös mainiosti kuvattu. Kuvausta tukee taitava valaisu, sekä kelpo leikkaus. Lavasteet ovat hienot ja mökki on lähes identtinen Evil Deadin mökistä. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään tekoverellä. Efekteistä huomaa leffan pienehkön budjetin, mutta tietyt digitaalisuudet katsoo helposti sormien läpi. Äänimaailmakin on oivallinen ja David Julyanin säveltämät musiikit lisäävät karmivuutta taustalla.

Yhteenveto: The Cabin in the Woods on erittäin kekseliäs kauhusatiiri, joka osoittaa suurta rakkautta lajityyppiä kohtaan, mutta tekee myös vitsiä sen kliseistä ja hölmöistä puolista. Aluksi filmi vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä kopiolta Evil Dead - kauhun riivaamista stereotyyppisten hahmojen kera, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmäksi homma käy. Lopulta kyseessä onkin täysin omalaatuinen ja mielikuvituksellinen teos. Elokuvassa onnistutaan pitämään karmivaa ilmapiiriä yllä, vaikka homma onkin toteutettu aika vitsimielellä. Nauraa saa, kuten myös kauhistella filmin yhä vain isommaksi äityvää veriroisketta. Näyttelijät ovat mainiot rooleissaan ja ensikertalainen Drew Goddard ohjaa elokuvaa tyylikkäällä varmuudella. The Cabin in the Woods on varsinaista nannaa kauhufaneille, jos osaa itse heittää vitsiä lajityypin heikommista puolista. Elokuva vaatiikin katsojaltaan genren tuntemista, jotta sen nokkeluus aukeaa täysin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Cabin in the Woods, 2011, Lionsgate, Mutant Enemy, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists

Arvostelu: Extraction (2020)

EXTRACTION

Ohjaus: Sam Hargrave
Pääosissa: Chris Hemsworth, Rudhraksh Jaiswal, Randeep Hooda, Priyanshu Painyuli, Golshifteh Farahani, Suraj Rikame, Shataf Figar, Pankaj Tripathi ja David Harbour
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 18

Extraction on Chris Hemsworthin tähdittämä toimintaelokuva, mikä perustuu Ande Parksin, Joe ja Anthony Russon, Fernando Leon Gonzalezin ja Eric Skillmanin sarjakuvaan Ciudad (2014). Yksi sarjakuvan luojista, Joe Russo kirjoitti sen pohjalta elokuvan käsikirjoituksen, mitä hän alkoi työstämään veljensä Anthonyn kanssa. Aluksi leffa kulki nimellä "Dhaka", minkä jälkeen se vaihdettiin "Out of the Fireksi", kunnes vasta pari kuukautta ennen ensi-iltaa se nimettiin Extractioniksi. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018 ja nyt elokuva on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Hemsworth toimintaleffan pääroolissa ja teossa mukana Marvel-elokuvien parhaimmistoa tehneet Russon veljekset, niin onhan tämä pakko nähdä. Katsoinkin Extractionin päivä sen jälkeen, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Palkkasoturi Tyler Rake saa tehtäväkseen matkata Bangladeshiin, hakeakseen huumeparonin siepatun pojan.

Thorin roolista parhaiten tunnettu Chris Hemsworth omaa juuri oikeaa karismaa ja rautaista olemusta, että hän sopii kuin valettu tuiman palkkasoturin rooliin. Alkua lukuunottamatta Hemsworth ei kuitenkaan hoida hommaa tuttuun tyyliinsä pilke silmäkulmassa, vaan Tyler Rakena hän lähtee tylysti pelastusretkelle, tappaen kaikki, jotka yrittävät pysäyttää hänet. Onneksi hahmon tehokkuudesta huolimatta Tyler ei ole mikään luodinkestävä supersankari, vaan hän saa vähän kaikenlaista osumaa pitkin leffaa. Hahmoa yritetään jossain kohtaa hieman syventää ja näyttää herkkää puolta, mutta tämä on hieman kömpelösti ujutettu mukaan.

Vastaansa Tyler saa bangladeshilaisen rikollispomo Amir Asifin (Priyanshu Painyuli) ja tämän suuret joukot. Amir ei itse ryhdy taistelemaan, vaan toimii nukkemestarina taustalla, ohjaillen joukkojaan häikäilemättömästi. Painyuli sopii hyvin muka-hienostuneeksi ihmishirviöksi, mutta silti Amir Asif jää hieman tylsäksi roistoksi.
     Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Tyleria kauempaa auttavana Nikinä, Randeep Hooda pakkaa sekoittavana Saju-soturina, sekä Rushraksh Jaiswal nuorena Ovi Mahajan -poikana, jota Tyler lähtee pelastamaan pahan Amirin kynsistä. Farahani ei onneksi joudu tyytymään osaan lankoja pitkin ja tietokoneen avulla ohjeita latovana avustajana, vaan pääsee itsekin lopulta toimintaan mukaan. Hooda näyttää vaikuttavia stunt-taitojaan Sajuna. Jaiswal on sympaattinen Ovina, jonka hahmoon toivoisi kuitenkin hieman lisäsisältöä. Ovin pitäisi olla huumeparonin poika, mutta hänet on kirjoitettu kuin hän olisi jonkun laillisesti rikastuneen bisnesmiehen lapsi. Leffan aikana ei osoiteta tarpeeksi, että hän tulee rikollisesta perheestä.

Extraction hyötyy paljon Hemsworthin vakuuttavuudesta, sekä ensikertalaisohjaaja Sam Hargraven ohjauksesta. Hargrave on aiemmin koreografioinut ja suunnitellut taisteluiden stuntteja elokuviin ja nyt kun hänet on päästetty ohjaajaksi, hän pääsee vauhtiin paremmin kuin koskaan, tarjoten toinen toistaan tyylikkäämpiä taistelukohtauksia. Ilman heitä elokuva olisi juurikin sellainen tyypillinen suoraan Netflixin tungettu toimintaraina, minkä juoni on nähty ties kuinka moneen kertaan ja minkä unohtaa nopeasti sen katselun jälkeen. Käsikirjoittaja Joe Russon ajatukset ovat tainneet olla täysin keskittyneet Avengers-elokuvien huipennukseen, sillä Extractionin teksti tuntuu nopeasti kyhätyltä sivuprojektilta. Aivan kuin Russo olisi kirjoitellut sitä omaksi huvikseen ja yksi ensimmäisistä käsikirjoitusluonnoksista on otettu filmattavaksi. Elokuvasta löytyy useita kohtia, mitkä kaipaisivat huomattavasti enemmän panostusta, sillä tällaisinaan ne voisi lähestulkoon leikata kokonaan pois. Noin kahden tunnin kestoon tarina on todella ohut ja silloin kun Hargrave ja Hemsworth eivät tarjoa toimintakohtauksia, leffa jopa laahaa hieman.

Mutta ai että, mitä kyytiä onkaan tiedossa silloin, kun taistelut pärähtävät käyntiin! 2010-luvun suosituimpien, yliluonnollisuuksista riisuttujen toimintaelokuvien, John Wickien (2014-) tavoin Extractionin toimintakohtaukset on rakennettu suurella ammattitaidolla, innolla ja selvällä rakkaudella lajiin. Taistelut ovat monin tavoin monipuolisia, niin kaikenlaisten aseiden kuin lokaatioiden kautta, minkä lisäksi lähitappelujen liikeradat ovat hämmästyttävän iskevästi toteutettuja. Leffa ei todellakaan lähde mitään pehmoilemaan, vaan se muuttuu usein äärimmäisen väkivaltaiseksi ja tiettyjen hetkien vuoksi elokuva on korkean K18-ikärajansa ansainnut. Lyönnit selvästi sattuvat, eikä kuolemia kaunistella lainkaan. Meno on brutaalia, joten rajua toimintaa vesi kielellä odottaneet saavat, mitä ovat tilanneet. Taistelut sisältävät myös vangitsevaa jännitystä, kun päähenkilöäkin satutetaan. Mitä enemmän osumaa Tyler saa, sitä vaikeampaa hänelle on päihittää vastuksensa.

Toimintakohtausten tekninenkin toteutus on pääasiassa huippuluokkaa. Sekavat kameratyöskentelyt ja silppuava leikkaus loistavat poissaolollaan ja elokuva tarjoaa sulavia kuvien liikeratoja ja iskevää editointia. Jos olette lukeneet arvosteluni esimerkiksi sotaleffasta Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019), tiedätte, että rakastan toimintakohtauksia, mitkä on kuvattu ja leikattu näyttämään siltä kuin ne olisivat yksi todella pitkä kuva. Minunkaltaisilleni Extraction tarjoaakin yli 10 minuutin ajan puhdasta nannaa teknisellä puolella. Suuni loksahti pariinkin otteeseen auki tämän toimintajakson aikana, kameran liukuessa sisään kaahaavan auton ikkunasta, sitten ulos ikkunasta ja jossain kohtaa taas sisään autoon. Myös valaisu, lavasteet ja asut ovat huippuluokkaa. Äänimaailma tehostaa toimintakohtauksia upeasti. Aseiden tykitykset, erilaiset räjähdykset ja lyöntien iskut tekevät taisteluista vieläkin parempia. Toimintaan lisäsärmää tuovat myös Henry Jackmanin ja Alex Belcherin säveltämät, oivallisesti jumputtavat musiikit.

Yhteenveto: Extraction on mainio toimintaelokuva, minkä upeat taistelukohtaukset saavat usein katsomaan sormien läpi keskinkertaisen käsikirjoituksen. Ohut juoni ei riitä kahden tunnin elokuvaan ja selvää venyttämistä löytyy. Leikkauksessa elokuvasta saisi helposti saksittua tyhjäkäyntiä sieltä sun täältä, jolloin kokonaisuus pysyisi napakampana. Sitten taas toimintakohtauksien aikana leikkaus on suorastaan erinomaista. Kymmenminuuttinen muka yhden pitkän kuvan toimintajakso on aivan mieletöntä katseltavaa, minkä haluaisi kelata takaisin alkuun heti, kun se on päättynyt. Taistelut ovat muutenkin näyttävästi toteutettuja ja ne ovat oivallisen brutaaleja. Elokuvan väkivalta on siis... noh, todella väkivaltaista. Ensikertalaisohjaaja Sam Hargrave hyötyy paljon stunt-taustastaan ja tekee yllättävänkin sähäkkää työtä leffan kanssa. Chris Hemsworth pistää haisemaan mahtavalla tavalla Tyler Rakena. Joe Russon käsikirjoitus vaatisi kuitenkin viilaamista monessa kohtaa. Ilman Hargraven silmää fantastiselle toiminnalle ja Hemsworthin staravoimaa, Extraction olisi ihan mukiinmenevä toimintaraina, minkä katsoo kerran ja unohtaa lähes välittömästi. Jos siis kaipaat rajua toimintaa, kannattaa elokuva pistää pyörimään. Jos kuitenkin haluat toiminnan pysyvän helppona viihteenä, voi Extractionin lapsiinkin kohdistuva väkivalta olla aivan liian karua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Extraction, 2020, AGBO, India Take One Productions, T.G.I.M Films, Thematic Entertainment