Arvostelu: The Cabin in the Woods (2011)

THE CABIN IN THE WOODS

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Kristen Connolly, Chris Hemsworth, Anna Hutchison, Fran Kranz, Jesse Williams, Richard Jenkins, Bradley Whitford, Brian J. White, Amy Acker, Tim de Zarn ja Sigourney Weaver
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

The Cabin in the Woods on Drew Goddardin ohjaama kauhuelokuva ja hänen esikoisteoksensa. Goddard kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä hyvän ystävänsä Joss Whedonin kanssa, työstettyään yhdessä aiemmin mm. Buffy, vampyyrintappaja -sarjaa (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2010, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, sillä Metro-Goldwyn-Mayer -studio halusi muokata sen 3D:ksi. Studio joutui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin, minkä takia julkaisu siirtyi vieläkin enemmän. Lionsgate kiinnostui elokuvasta ja osti sen levitysoikeudet MGM:ltä, jolloin The Cabin in the Woods päästiin vihdoin julkaisemaan keväällä 2012. Sitä ennen elokuva esitettiin yllätysnäytöksenä Butt-Numb-A-Thon -festivaalilla 11. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen hitti, mutta yleisön vastaanotto oli hieman ristiriitainen. Leffaa oli markkinoitu puhtaana kauhuelokuvana ja kun sen todellinen luonne selvisi katsojille, sai se monet kokemaan, etteivät he saaneet rahoilleen vastinetta. Oma reaktioni oli aika lailla juurikin tällainen, kun näin The Cabin in the Woodsin ensimmäistä kertaa, vuokrattuani sen isäni kanssa joko vuonna 2012 tai 2013. Pitkään inhosinkin elokuvaa, kunnes aloin tosissani innostumaan kauhugenrestä ja tutkimaan sitä enemmän, jolloin pikkuhiljaa hoksasin elokuvan tarkoituksen ja ostinkin sen hyllyyni odottamaan uutta mahdollisuutta. Kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja voi pojat, että katselukokemus oli erilainen!

Viisi nuorta lähtevät viikonlopuksi syrjäiselle mökille pitämään hauskaa. Mökin kellarista he löytävät kuitenkin karmivia esineitä ja tajuamattaan herättävät jonkin pahan voiman...

Elokuvan teiniviisikko voi aluksi tuntua mitä kliseisimmältä ja tylsimmältä porukalta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtämään tämän kliseisyyden tarkoitusta. On koulun suosittua atleettia (Chris Hemsworth), seksuaalisesti aktiivista tyttöä (Anna Hutchison), sympaattista kirjaviisasta (Jesse Williams), kilttiä neitsyttä (Kristen Connolly) ja pilveä polttelevaa vitsiniekkaa (Fran Kranz). Hahmot tuntuvat usein täysin yksiulotteisilta, mutta samalla heistä löytyy välillä oma viehätyksensä. Näyttelijät tekevät kelpo työtä. Kranz on aidosti huvittava pössyttelijänä ja on hauska nähdä Thorin roolista tunnettu Hemsworth, ennen kuin hänestä todella tuli Marvel-stara.

Ei ole mikään ihme, että minulta meni The Cabin in the Woodsin nokkeluus ja hienous ohi, kun näin sen ensimmäisen kerran noin kahdeksan vuotta sitten. Elokuva todella vaatii sitä, että katsoja on kauhufani ja oikeasti tuntee genren. Kyseessä on rakkauskirje kauhugenrelle - kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Ja kun minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut lajityypin ystävä, olin tällä kertaa aidosti innoissani elokuvasta. The Cabin in the Woods ei todellakaan ole mikään perinteinen kauhuteos tai genrelleen tyypillinen tekele. Aluksi se saattaa vaikuttaa mitä geneerisimmältä ja kliseisimmältä Evil Dead - kauhun riivaamien (The Evil Dead - 1981) kopiolta, mutta vähitellen se näyttää todelliset kyntensä ja muuttuu kauhuelokuvaksi, millaista ei ole ennen nähty.

Elokuva on omalla tavallaan kauhun parodia, mutta ei todellakaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Scary Moviet (2000-2013). Leffasta kyllä huomaa selvästi, mistä se on saanut vaikutteensa, mutta se on lopulta täysin oma ideansa. Elokuva lähinnä leikittelee kauhugenrelle tyypillisillä piirteillä ja kliseillä, hyödyntäen niitä veikeästi. Leffa osaa olla karmiva, mutta samalla sillä on kaiken aikaa kieli poskessa. Vaikka on selvää, että Drew Goddard ja Joss Whedon tuntevat syvää rakkautta genreä kohtaan, he eivät anna sen rakkauden peittää heidän silmiään lajityypin huonoilta puolilta. The Cabin in the Woods pilkkaakin näitä puolia oikein antaumuksella, esimerkiksi tekemällä tarkoituksella päähenkilöistä niin stereotyyppisiä. Kaksikkoa selvästi samaan aikaan sekä kiehtoo että ärsyttää verellä mässäily ja halpa shokeerausefekti, joten kun veri alkaa roiskumaan, niin silloin nupit väännetään kaakkoon oikein tosissaan. Elokuva onkin lopulta aikamoista herkkua, mikä kulkee ties millä meta-tasoilla.

Goddard ja Whedon ovat onnistuneet työstämään nokkelan ja ovelan käsikirjoituksen, mikä saa aluksi odottamaan pinnallisuutta, mutta kaksikko hyppääkin yllättävän syvällisiin vesiin. Sen pohjalta Goddard tekee hyvää työtä ohjaajana, rakentaen tunnelmaa oivallisesti ja pitäen loppujen lopuksi aika vaikeaakin pakettia kasassa. The Cabin in the Woods on myös mainiosti kuvattu. Kuvausta tukee taitava valaisu, sekä kelpo leikkaus. Lavasteet ovat hienot ja mökki on lähes identtinen Evil Deadin mökistä. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään tekoverellä. Efekteistä huomaa leffan pienehkön budjetin, mutta tietyt digitaalisuudet katsoo helposti sormien läpi. Äänimaailmakin on oivallinen ja David Julyanin säveltämät musiikit lisäävät karmivuutta taustalla.

Yhteenveto: The Cabin in the Woods on erittäin kekseliäs kauhusatiiri, joka osoittaa suurta rakkautta lajityyppiä kohtaan, mutta tekee myös vitsiä sen kliseistä ja hölmöistä puolista. Aluksi filmi vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä kopiolta Evil Dead - kauhun riivaamista stereotyyppisten hahmojen kera, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmäksi homma käy. Lopulta kyseessä onkin täysin omalaatuinen ja mielikuvituksellinen teos. Elokuvassa onnistutaan pitämään karmivaa ilmapiiriä yllä, vaikka homma onkin toteutettu aika vitsimielellä. Nauraa saa, kuten myös kauhistella filmin yhä vain isommaksi äityvää veriroisketta. Näyttelijät ovat mainiot rooleissaan ja ensikertalainen Drew Goddard ohjaa elokuvaa tyylikkäällä varmuudella. The Cabin in the Woods on varsinaista nannaa kauhufaneille, jos osaa itse heittää vitsiä lajityypin heikommista puolista. Elokuva vaatiikin katsojaltaan genren tuntemista, jotta sen nokkeluus aukeaa täysin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Cabin in the Woods, 2011, Lionsgate, Mutant Enemy, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists

Arvostelu: Bad Times at the El Royale (2018)

BAD TIMES AT THE EL ROYALE

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Dakota Johnson, Jon Hamm, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth ja Nick Offerman
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Times at the El Royale on Drew Goddardin käsikirjoittama ja ohjaama trilleri. Goddard sai itse idean tarinaan ja piti käsikirjoitustaan visusti salassa, antaen vain tuotantoyhtiöiden pomojen lukea sen, jotta saisi myytyä idean ja tehdä elokuvan. Lopulta 20th Century Fox -yhtiö innostui siitä ja Goddard alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin Bad Times at the El Royale sai ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Yritin vältellä trailereita, jotten tietäisi paljoa elokuvasta ennen sen näkemistä ja meninkin erittäin toiveikkain mielin katsomaan leffan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Seitsemän muukalaista kohtaavat Kalifornian ja Nevadan rajalla sijaitsevassa El Royale -hotellissa. Jokaisella heistä on synkkä menneisyys, eikä heidän tulevaisuutensakaan vaikuta yhtään sen kirkkaammalta.

Tarinan seitsemän muukalaista ovat Jeff Bridgesin näyttelemä pappi Flynn, Cynthia Erivon esittämä laulaja Darlene Sweet, Jon Hammin esittämä imurimyyjä Seymour Sullivan, Dakota Johnsonin näyttelemä hippi Emily, Cailee Spaenyn esittämä Rose, Chris Hemsworthin näyttelemä kulttijohtaja Billy Lee, sekä Lewis Pullmanin esittämä hotellivirkailija Miles Miller. Yhdestäkään hahmosta on hyvin vaikea puhua paljastamatta mitään, sillä lähes kukaan ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa. Sen kuitenkin sanon, että jokainen seitsemästä hahmosta on äärimmäisen kiehtova ja erinomaisesti kirjoitettu, minkä lisäksi heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä. Fifty Shades -pehmopornoleffoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnsonkin suoriutuu osastaan hyvin, mistä olin äärimmäisen yllättynyt. Kun hän saapui mukaan tarinaan, pelkäsin homman lässähtävän, mutta huojennuin huomatessani, että hänellä onkin lahjoja, joita hän ei vain jostain syystä halunnut näyttää Fifty Shades -trilogiassa. Bridges, Hamm ja Hemsworth ovat lähestulkoon aina mainioita, minkä lisäksi itselleni täysin tuntematon Erivo teki vaikutuksen. Nuoret näyttelijänalut Pullman ja Spaeny sopivat rooleihinsa täydellisesti.

Bad Times at the El Royalesta huomaa päivänselvästi, että ohjaajakäsikirjoittaja Drew Goddard on Tarantinonsa katsellut. Elokuva on nimittäin täynnä samankaltaisuuksia Quentin Tarantinon filmien kanssa: Tarinan kertominen hieman sokkeloisessa järjestyksessä ja tarinan jakaminen erilaisiin lukuihin. Häiriintyneet hahmot, jotka käyvät pitkiä keskusteluja ja joiden taustat avautuvat vähitellen. Väkivaltaisia kohtauksia, joissa tulee yllättävänkin veristä jälkeä. Elokuva tuntuu vahvasti Tarantinon tekemältä, mutten todellakaan sano, että kyseessä olisi huono asia tai että ohjaaja vain kopioisi muita. Goddard hoitaa hommansa erittäin lahjakkaasti ja saa filmistä loppujen lopuksi tarpeeksi oman näköisensä. Kopiointi myös tapahtuu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä trillerissä Terminal (2018). Lisäksi on huvittavaa, että Goddardin työ tuntuu enemmän aidolta Tarantinolta kuin Tarantinon viimeisin työ The Hateful Eight (2015), mikä tuntui lähinnä Tarantinon kömpelöltä yritykseltä kopioida itseään.

Bad Times at the El Royale vangitsee katsojan mestarillisesti alusta alkaen. Ensimmäinen, yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu kohtaus luo tunnelman täydellisesti ja saa katsojan haluamaan lisää. Itse El Royale -hotelli rakennetaan hienosti ja sen mystisyyttä on jännittävää tutkia yhdessä hahmojen kanssa. Tarina on äärimmäisen koukuttava, ja mikä parasta, elokuva yllätti minut jatkuvasti käänteidensä kanssa. Vaikka loppupäässä alkoi olla selvää, kuka tai ketkä selviävät hotelliyöstä hengissä, ensimmäiset kaksi tuntia tarjoavat mysteerisyyttä ja yllätyksiä tarpeeksi pitääkseen katsojaa jännityksessä tulevasta. Tiiviin tunnelman ja kiehtovan tarinan ansiosta lähes kahden ja puolen tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Erilaiset paljastukset ja hahmojen taustojen avaaminen takaumien kautta on todella mielenkiintoista, ja joitain kohtauksia voisi mielellään katsoa kauemminkin. On loistoratkaisu näyttää jotkut tilanteet eri näkökulmista ja on hauska huomata, kuinka toisilleen tuntemattomat hahmot sotkeutuvat vääriin bisneksiin. Parissa kohtaa elokuva jopa hipoo täydellisyyttä (esimerkiksi kohtaus, missä yksi hahmoista alkaa selvittämään El Royalen hämäriä hommia on mielettömän mahtava), mutta sitten taas yhden hahmon saapuessa tarinaan elokuvan loppupäässä, yleinen taso laskee pienesti. Goddard on kuitenkin onnistunut rakentamaan niin napakan trillerin, että pienten puutteidensakin kanssa Bad Times at the El Royale tarjoaa erittäin hyvän ajan leffateatterissa (ehheh, kuinka huono vitsi).

Goddardin kirjoittama dialogi ei ole ihan yhtä nokkelaa kuin Tarantinolla tämän parhaina päivinään, mutta ovat hänen keskustelunsa silti hienosti työstettyjä. Hän ei onneksi lähde liian selittelevälle linjalle keskusteluissa, minkä lisäksi on hienoa, että hän jättää tiettyjä asioita katsojan tulkinnan varaan. Goddardilta löytyy myös silmää vahvalle visuaaliselle puolelle. Bad Times at the El Royale näyttää nimittäin paikoitellen käsittämättömänkin hyvältä. Elokuva on upeasti kuvattu ja pitkät otokset suorastaan lumoavat katsojan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta loppua voisi tosiaan tiivistää ja joissain dialogikohtauksissa voisi pysyä kauemmin samassa hahmossa ennen leikkausta toiseen henkilöön. Valopuoli on toteutettu erinomaisesti ja El Royale -hotellin neon-valoja käytetään hienosti hyödyksi sateisessa yössä. Hotellin lavasteet ovat muutenkin näyttävät. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu aina ääniefekteistä Michael Giacchinon säveltämiin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Bad Times at the El Royale on erinomainen ja äärimmäisen koukuttava trilleri. Ohjaaja Drew Goddard lainailee paljon Quentin Tarantinolta, mutta tekee sen tarpeeksi tyylikkäästi ja omalla hengellään, jotta elokuva tuntuu tarpeeksi raikkaalta. Filmin mysteerinen tarina ja vielä mysteerisemmät henkilöt vangitsevat katsojan, ja erilaisia salaisuuksia on mahtavaa päästä selvittämään. Jokainen hahmoista on loistavasti luotu ja heidän näyttelijänsä (jopa Dakota Johnson) tekevät huikeaa työtä. Tarina koukuttaa niinkin onnistuneesti, ettei lähes kahden ja puolen tunnin kesto ala tuntumaan pitkäveteiseltä, vaan joitain kohtauksia voisi sujuvasti katsoa vieläkin kauemmin. Pitkät dialogit ja yhtä lailla pitkät hiljaiset pätkät ovat mestarillista kerrontaa, ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Visuaalisesti kyseessä on häikäisevän hyvin tehty elokuva ja kaiken kaikkiaan Bad Times at the El Royale on upea taidonnäyte ohjaaja Goddardilta. Pitkästä kestosta huolimatta sen haluaa nähdä pian uudestaan, sillä päällekäin kulkevista juonikuvioista löytyy varmasti kiinnostavia asioita, mitä ei huomannut vielä ensimmäisellä katselulla. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka kaipaavat kieron koukuttavaa jännäriä elämäänsä. Tarantino-faneille tämä tarjoaa varmasti riemua, etenkin kun kyseessä on "kopionakin" parempi Tarantino-leffa kuin Tarantinon edellinen oma elokuva The Hateful Eight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Times at the El Royale, 2018, Twentieth Century Fox