Arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023)

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Boyd Holbrook, Ethann Isidore, Antonio Banderas, Toby Jones, Olivier Richters, Shaunette Renée Wilson, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies ja Karen Allen

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama, George Lucasin ideoima ja Harrison Fordin tähdittämä seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli ylistetty suurmenestys, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kakkososa Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta kolmatta elokuvaa, Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) kehuttiin jälleen kovasti. Pitkään näytti siltä, että elokuvasarja jäisi pelkäksi trilogiaksi, kunnes vuonna 2008 ilmestyikin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull), joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton. George Lucas suunnitteli viidettä elokuvaa parisen vuotta, mutta myytyään Lucasfilm-yrityksensä Indiana Jones -sarjan kera Disneylle vuonna 2012, suunnitelmat muuttuivat. Vuonna 2015 Disney ilmoitti uuden Indiana Jones -elokuvan olevan tekeillä. Spielberg ja edelliselokuvan kirjoittanut David Koepp laativat leffan tarinan ja leffan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020. Kuitenkin kun Spielbergistä tuli kiireinen Ready Player One -elokuvan (2018) parissa, tuotanto viivästyi. Samalla Jonathan Kasdan pestattiin työstämään käsikirjoitus uudestaan, mutta kun hän poistui projektista, Koepp palasi kirjoittamaan ja tarjosi Lucasfilmille ja Disneylle kahta eri tarinaa, jotka molemmat hylättiin. Helmikuussa 2020 Spielberg ilmoitti, ettei aiokaan ohjata elokuvaa ja hänen tilalle pestattiin Fordin toiveesta James Mangold, joka ryhtyi myös kirjoittamaan leffaa uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt Indiana Jones and the Dial of Destiny on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lapsesta asti pitänyt Indiana Jones -elokuvista, Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken kuuluessa suosikkileffojeni joukkoon. Tuomion temppeliin olen vuosien varrella suhtautunut monin eri tavoin, kun taas paljon parjattu Kristallikallon valtakunta on aina ollut mielestäni ihan katsottava raina. Odotukseni viidettä elokuvaa kohtaan ovat olleet pelonsekaiset, nelososan osoittauduttua pettymykseksi vuosien jälkeen. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja ristiriitainen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla latisti odotuksiani entisestään. Meninkin skeptisenä, joskin silti uteliaana katsomaan Indiana Jones and the Dial of Destinyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Indiana Jones ajautuu uuteen seikkailuun, kun hänen kummityttönsä Helena Shaw pyytää hänen apuaan löytääkseen myyttisen Antikytheran koneen, jolla huhutaan olevan voima muuttaa historian kulkua.

Harrison Ford palaa viidentoista vuoden tauon jälkeen tunnetuimmaksi arkeologiseikkailijaksi, Henry "Indiana" Jonesiksi ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa. Nyt jo 80-vuotias Ford ei onneksi tee iäkkäästä Indystä mitään kärttyisää pappaa, vaan hän palaa rooliinsa innokkaasti. Fordista huokuu aito lapsenmielisyys Indiana Jonesia esittäessään, tämän päätyessä jälleen uuteen seikkailuun historiallisen artefaktin perässä. Indyn silmistä palaa intohimo potentiaalista löytöä kohtaan ja väittäisin, että oli katsojana kuinka skeptinen elokuvasta tahansa, ei tämän elokuvaikonin pyynnöstä lähteä uuteen aarrejahtiin voi kieltäytyä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Toby Jones Indianan entisenä ystävänä Basil Shaw'na ja Phoebe Waller-Bridge tämän lapsena, Indyn kummityttönä Helenana, joka saapuu pyytämään Indianan apua, Ethann Isidore Helenaa auttavana nuorena Teddynä, sekä Antonio Banderas Indyn tuttuna, kapteeni Renaldona. Pahisosastoa edustaa Mads Mikkelsenin näyttelemä entinen natsitutkija Jürgen "Schmidt" Voller ja tämän oikeana kätenä toimiva Klaber (Boyd Holbrook). Vanhoista tutuista Indiana Jones -hahmoista Kadonneen aarteen metsästäjissä ja Viimeisessä ristiretkessä nähty John Rhys-Davies palaa hetkeksi rooliinsa Indyn ystävänä Sallahina. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Parasta antia on vähemmän yllättäen Mikkelsen tämänkertaisena vihollisena. Ennen elokuvan ilmestymistä kohistiin paljon Waller-Bridgen mukanaolosta ja millainen tämän hahmosta olisi tehty, mutta lopputulos ei onneksi ole läheskään niin paha kuin ennakkopöhinä antoi ymmärtää. Helena on ajoittain ärsyttävä, mutta hänen hahmonsa toimii passelisti. Sen sijaan häntä auttava Teddy tuntuu turhalta ja pelkältä laiskalta kopiolta Tuomion temppelissä nähdystä Short Roundista (Ke Huy Quan), hahmon taustatarinaa myöten.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen todella varautunut Indiana Jones and the Dial of Destinyn suhteen. Mikään näkemäni ei vakuuttanut minua ja Cannesista lähtien kantautuneet, leffaa parhaimmillaan keskinkertaiseksi kutsuneet arviot eivät antaneet paljoa toivoa. Kenties juuri niiden alhaisten odotusten takia vastassani olikin positiivinen yllätys. Ei uutuus millään pärjää alkuperäistrilogialle, mutta päihittää se Kristallikallon valtakunnan helposti - vaikka se sortuukin joihinkin samoihin ongelmiin. Aitojen, hurjien stunttien sijaan toimintakohtaukset luottavat liikaa digitehosteisiin ja hieman vaivaannuttavia fanipalveluksia on ripoteltu pitkin leffaa. Odotan kyllä kovasti, kuinka katsojat tulevat reagoimaan elokuvan loppuhuipennukseen. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että jos mielsit Kristallikallon valtakunnan finaalin interdimensionaalien avaruusolentojen ja pyramidin alta nousevan ufon kanssa yliampuvaksi, voi Indiana Jones and the Dial of Destinyn huipennus pahimmillaan jopa pilata koko elokuvan.

Ennen kaikkea elokuvassa pidin siitä, että se on rehti seikkailuelokuva alkuperäistrilogian hengessä. Aidon historiallisen, mutta elokuvassa toki mystiikalla väritellyn esineen jahti nappaa tehokkaasti mukaansa ja tarina pitää kiinnostuksen hyvin yllä, vaikka kahden ja puolen tunnin kesto tuntuukin ajoittain liialliselta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun hahmot päätyvät Indy-leffoista tutulla tavalla ansojen, ötököiden ja luurankojen täyttämään luolastoon, sydän hakkaa lujempaa, kun odottaa innolla, mitä hahmot löytävätkään. Toimintakohtaukset eivät ole toivotun verisiä, mutta niistä ei vauhtia ja luovuutta puutu. Oli kyse sitten hevosella ratsastamisesta metrotunnelissa, kolmipyöräisten kötteröiden takaa-ajosta Marokossa tai alun junakohtauksesta, leffassa on panostettu kaikkiin näihin kohtauksiin. Huumoripuolella elokuva kuitenkin ontuu, eikä seasta löydy kuin pari heittoa, jotka tarjosivat lähinnä huvittuneen hymähdyksen. Draamaosasto sen sijaan on ihan onnistunutta. Indyn elämää painavat vaikeat ihmissuhteet, joita avaavat kohtaukset ovat tarpeeksi tunteikkaat.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, jota Steven Spielberg ei ohjannut. Hänen tilalla ohjaksia pitelee James Mangold, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Johnny Cash -elämäkertaleffan Walk the Line (2005), supersankarifilmin Logan (2017) ja autourheiluelokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Vaikka Mangold onkin osoittanut lahjansa useasti, olin silti skeptinen, että kuinka homma hoituisi ilman Spielbergiä? Mangold suoriutuu kuitenkin työstään tyylikkäästi. Hänen, Koeppin ja Butterworthin veljesten kynäilemä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilausta, tiivistämistä ja turhien fanikosiskelujen karsimista, mutta muuten teksti pelittää hyvin. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut erinomaiset. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee. Suuri osa efekteistä toimii, mutta tietyt Indyn kasvojenmuokkaukset eivät pelitä. Alkupäässä nähdään digitaalisesti nuorennettu Indiana Jones, joka on kuin jostain videopelistä repäisty häiritsevä ilmestys. Lisäksi erityisesti paraatikohtauksessa on ajoittain selvää, että hevosella ratsastavalle stunt-näyttelijälle on jälkikäteen digitaalisesti muovattu Harrison Fordin naamataulu. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi tietty oivallisesti musiikeillaan. Hän ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa uutta sävelmää, mutta onhan se hienoa, että Williams palasi vielä, luultavasti viimeistä kertaa sarjan pariin. Ja eihän siinä voi fanina muuta kuin hymyillä muikeasti, kun fantastinen tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Dial of Destiny on heikkouksistaan huolimatta erittäin hyvä seikkailuelokuva, joka peittoaa sarjan neljännen osan, mutta jää auttamattomasti alkuperäisen trilogian jalkoihin. Uusi historiallisen artefaktin jahti nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan läpi hieman liian pitkän keston. Matka tarjoaa monenlaista vaaraa ja toimintakohtausta, jotka ovat luovia, joskin toisinaan turhan paljon tietokonetehosteisiin luottavia. Huumoripuoli ontuu, mutta draamaosasto on sen sijaan varsin passelia. Jännitettä kasvatellaan ajoittain tehokkaasti ja loppuhuipennus on rohkea niin hyvässä kuin pahassa. Harrison Ford on tietty erinomainen Indiana Jonesina ja Mads Mikkelsen hoitaa pahistontin tyylillä. Phoebe Waller-Bridge toimii yllättävän menevästi mukaan tarttuvana Helenana, mutta tämän apupoika Teddy tuntuu turhalta ja tylsältä Short Round -kopiolta. Tällaisia kömpelöitä fanikosiskeluja on luvassa muitakin. Pääasiassa elokuva näyttää hyvältä kuvausta ja lavasteita myöten, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee näyttävistä efekteistä häiritsevään, videopelihahmoa muistuttavaan diginuorennettuun Indyyn. Ohjaaja James Mangold suoriutuu työstään yllättävänkin hyvin ja John Williams tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan. Williamsin luoma tunnusmelodia on edelleen yksi elokuvahistorian parhaista sävellyksistä. Indiana Jones and the Dial of Destiny jää kauas alkuperäistrilogian maagisuudesta ja loistosta, mutta se on silti yllättävänkin toimiva seikkailuleffa, jota voi hyvillä mielin suositella ikonisen arkeologin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023, Walt Disney Pictures, Lucasfilm, Paramount Pictures

Arvostelu: Black Mirror: Bandersnatch (2018)

BLACK MIRROR: BANDERSNATCH

Ohjaus: David Slade

Pääosissa: Fionn Whitehead, Craig Parkinson, Will Poulter, Asim Chaudhry, Alice Lowe, Tallulah Haddon, Catriona Knox, Paul M Bradley, Jonathan Aris, Suzanne Burden, Fleur Keith ja Jeff Minter

Genre: scifi, draama, jännitys

Ikäraja: 16

Tervetuloa Elokuvan taikaa -sivun ensimmäisen interaktiivisen elokuva-arvostelun pariin. Käsittelyssä on tieteisantologiasarja Black Mirroria (2011-) laajentava elokuva Black Mirror: Bandersnatch, joka julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2018. Elokuva rakentuu katsojansa tekemien valintojen ja päätösten varaan, ja sitä katsoessani halusin kokeilla jotain vastaavaa arvostelussani.

Annan kuitenkin tässä kohtaa vaihtoehdon. Voit joko siirtyä lukemaan tuiki tavallisen arvostelun Black Mirror: Bandersnatchista tai sitten voit hypätä labyrinttiin, joka johdattaa sinua läpi tekstin pidemmän kaavan kautta. Onnistutko löytämään kaikki elokuvaa käsittelevät tekstit? Löydätkö oikean reitin arvosanalle? Valinta on sinun, arvon lukija.

• Haluan lukea tavallisen arvostelun ilman mitään kikkailuja.

• Haluan kokeilla epätavallisempaa reittiä.

Arvostelu: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle - 1993)

UNETON SEATTLESSA

SLEEPLESS IN SEATTLE

Ohjaus: Nora Ephron

Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger, Bill Pullman, Rosie O'Donnell, Rob Reiner, Gaby Hoffman, David Hyde Pierce, Victor Garber, Rita Wilson, Barbara Garrick, Caroline Aaron ja Carey Lowell

Genre: romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Sleepless in Seattle, eli suomalaisittain Uneton Seattlessa on Tom Hanksin ja Meg Ryanin tähdittämä romanttinen elokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Archin kynäilemästä tarinasta, jonka pohjalta Nora Ephron päätti käsikirjoittaa ja ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Uneton Seattlessa sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras käsikirjoitus ja laulu) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa ja naispää). Itse näin Unettoman Seattlessa muutamia vuosia sitten Netflixistä ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vaimonsa menehdyttyä yksinhuoltajaisäksi jääneen Sam Baldwinin lapsi Jonah harmittelee isänsä surua ja kokee, että tämä tarvitsee uuden vaimon. Jonah soittaa radio-ohjelmaan ja kertoessaan isästään, hän herättää toimittaja Annie Reedin huomion.

Leskeksi ja yksinhuoltajaisäksi jääneen Samin rooliin oli ehdolla muun muassa Michael Keaton, John Travolta ja Bill Paxton, ennen kuin rooli meni Tom Hanksille. Hanks istuu erinomaisesti menehtyneen vaimonsa (Carey Lowell) perään haikailevaksi mieheksi, joka yrittää kovasti toimia hyvänä isänä pojalleen Jonahille (Ross Malinger). Malinger on mainio valinta pieneksi Jonahiksi, jota harmittaa isänsä suru ja joka kokee, että tämä tarvitsisi uuden naisen. Hanks ja Malinger muodostavat onnistuneen ja sympaattisen isä-poika-kaksikon, jonka ympärille voisi rakentaa monenlaista tarinaa.

     Ennen kuin Meg Ryan valittiin toimittaja Annie Reediksi, rooliin pohdittiin esimerkiksi Nicole Kidmania ja Demi Moorea. Ryan on oivallinen osassaan ja hänen ja Hanksin väliltä löytyy kemiaa, vaikka näyttelijäkaksikolla onkin yhteistä ruutuaikaa vain pari vaivaista minuuttia. Annie sattuu olemaan linjoilla, kun Jonah soittaa radioon ja kertoo rakkautta kaipaavasta isästään, ja vaikka Annie onkin kihloissa ja suunnittelee häitä miehensä (Bill Pullman) kanssa, Annie alkaa kokea suurta vetoa tähän mysteerimieheen.

Uneton Seattlessa osoittautui vielä miellyttävämmäksi kokemukseksi uudelleenkatselulla. Sympaattisen isä-poika-suhteen lisäksi elokuva pitää sisällään oivallisesti rakennetun ja hyvin epätavallisen rakkaustarinan, jota uppoutua seuraamaan. Romanttinen puoli ei ole mitään imelää siirappia, vaan se hoidetaan onnistuneen draaman ja huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta siitä löytyy useampia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen välillä. Erityisesti elokuvan alkupään pitkä radiokohtaus nostaa vähintään leveän hymyn huulille, Jonahin taivutellessa isänsä puhumaan rakkauselämästään. 

Onnistunutta draamaa taas rakennetaan isän ja pojan eri tavoista käsitellä vaimonsa/äitinsä kuolemaa. Jonahin yritykset saada isälleen uusi vaimo kielivät myös pojan tarpeesta saada äidillistä rakkautta. Voisiko Annie olla sopiva vaihtoehto molemmille, vaikka hääkellot jo melkein kumisevat? Vai olisiko kenties eräästä Victoriasta (Barbara Garrick) enempäänkin kuin vain sekoittamaan pakkaa? Erityisiä yllättäviä käänteitä filmi ei tarjoa ja vaikka tarina on toisaalta hyvin omaperäinen, kulkee se lopulta lajityypille varsin tavanomaisia latuja ja lopputuloksen voi arvata aikaisessa vaiheessa. Ei ennalta-arvattavuus kuitenkaan aina huono asia ole ja Uneton Seattlessa onkin elokuvana erittäin mainio.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa käsikirjoittajana tunnettu Nora Ephron (joka on myös käsikirjoittanut leffan ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden), joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Minun elämäni (This is My Life - 1992). Ephronin työ on oivallista niin ohjaajana kuin kirjoittajana. Tekstin teossa apuna toimivat David S. Ward ja idean isä Jeff Arch. Uneton Seattlessa on myös hyvin kuvattu. Visuaaliseen ilmeeseen veikeän lisänsä tuovat muutamat kuvat Yhdysvaltojen kartasta, jolla esitetään hahmojen lentämistä osavaltiosta toiseen. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet pätevät, asut hyvät ja äänimaailmakin mainiosti rakennettu. Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Uneton Seattlessa on erittäin mainio romanttinen draamaelokuva, joka kuuluu kaikkien rakkaustarinoiden perään haikailevien pakkokatselu-listalle. Sen tarina on toimivan omaperäinen ja toteutuksesta löytyy paljon kekseliäitä ideoita, jotka antavatkin anteeksi sen, kuinka ennalta-arvattava leffan lopputulos on. Tom Hanks on hyvässä vedossa vaimonsa kuolemaa surevana Samina ja Meg Ryan toimii tästä kiinnostuvana Anniena. Kaksikon välille rakentuu vahvaa kemiaa, vaikka heillä ei periaatteessa edes ole yhteisiä kohtauksia lähes ollenkaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa ja sen tunnelma on onnistuneesti rakennettu. Isä-poika-draama on oivallista ja romanttinen puoli ei äidy imeläksi. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva. Uneton Seattlessa on yksi romanttisten elokuvien merkkiteoksista ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi kaikille genrestä intoileville. 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy vihdoin katsoa se, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt tai sitten katsoa se uudelleen, vaikka leffan olisikin jo nähnyt ties kuinka monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sleepless in Seattle, 1993, TriStar Pictures

Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: Sinbad - seitsemän meren sankari (Sinbad: Legend of the Seven Seas - 2003)

SINBAD - SEITSEMÄN MEREN SANKARI

SINBAD: LEGEND OF THE SEVEN SEAS

Ohjaus: Tim Johnson ja Patrick Gilmore

Pääosissa: Brad Pitt, Catherine Zeta-Jones, Michelle Pfeiffer, Joseph Fiennes, Dennis Haysbert, Adriano Giannini, Timothy West, Jim Cummings, Conrad Vernon, Raman Hui ja Chung Chan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Sinbad: Legend of the Seven Seas, eli suomalaisittain Sinbad - seitsemän meren sankari perustuu vanhoihin arabialaisiin taruihin Sinbadista, joka esiintyi Tuhannen ja yhden yön tarinoissa (أَلْف لَيْلَة وَلَيْلَة), jotka juontavat juurensa satojen vuosien päähän menneisyyteen. Tehtyään Walt Disneylle animaatioelokuvan Aladdin (1992), Ted Elliott ja Terry Rossio ryhtyivät suunnittelemaan filmiä Sinbadista. Disneytä ei kuitenkaan kiinnostanut idea, joten kaksikko kääntyi lopulta juuri perustetun animaatioyhtiö DreamWorksin puoleen, joka tarttui projektiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja lopulta Sinbad - seitsemän meren sankari sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse katsoin Sinbad - seitsemän meren sankarin useaan otteeseen lapsena, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jo yli kymmenen, kenties jopa viisitoista vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa leffan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.‎

Kaaoksen jumalatar Eris varastaa kallisarvoisen Rauhankirjan. Vangittu merirosvo Sinbad saa tehtäväkseen lähteä vaaralliselle matkalle merten halki Tartarokseen ja varastaa kirja takaisin, palkkionaan armahdus rikoksistaan.

Brad Pitt ääninäyttelee Sinbadia, vekkulimaista merirosvoa, joka päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet lavastetaan Syrakusan kallisarvoisimman aarteen, Rauhankirjan anastajaksi ja hänen täytyy todistaa syyttömyytensä varastamalla kirja todelliselta rosvolta. Tiettyjen ärsyttäviensäkin puoltensa, kuten misogyniansakin kanssa Sinbad on oiva päähenkilö - jopa hieman antisankarisorttia. Katsojana lähtee ihan mielellään seikkailuun hänen ja hänen miehistönsä kanssa, johon kuuluvat muun muassa perämies Kale (Dennis Haysbert), eksentrinen Rat (Adriano Giannini), iäkäs Luca (Jim Cummings), päästä varpaisiin aseistautunut Jed (Conrad Vernon) ja jatkuvasti vetoja lyövät Jin (Raman Hui) ja Li (Chung Chan). Miehistön jäsenet jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta silti ihan toimiviksi tapauksiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Syrakusan kuningas Dymas (Timothy West), hänen poikansa, Sinbadin lapsuudenystävä Proteus (Joseph Fiennes), Traakian lähettiläs, lady Marina (Catherine Zeta-Jones), sekä paha jumalatar Eris (Michelle Pfeiffer), joka pyrkii syöksemään Syrakusan kaaokseen ilman Rauhankirjaa. Eris on oiva pahis tarinalle ja Pfeiffer tekee hahmosta onnistuneen viettelevän ja katalan. Lady Marina on myös mainio hahmo, eikä jää miksikään avuttomaksi neidoksi, joka Sinbadin pitäisi jatkuvasti pelastaa pulasta.

Vaikka koinkin varsin miellyttäväksi ja nostalgiseksi palata Sinbad - seitsemän meren sankarin pariin yli vuosikymmenen tauon jälkeen, täytyy sanoa, että välillä aika kyllä kultaa muistot. Elokuva ei ollut sellainen loistokas teos, jollaisena sen muksuna näin, mutta on kyseessä silti varsin kelvollinen seikkailuraina, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Harmittelinkin hieman, kuinka negatiivisen vastaanoton leffa sai ilmestyessään. Elokuva lähtee napakasti käyntiin ja menee nopeasti itse asiaan. Alun merihirviötaistelun tiimellyksessä useammat hahmot tulevat tutuiksi ja Rauhankirjan merkitystä korostetaan. Ei aikaakaan, kun kirja on jo varastettu ja varsinainen seikkailu alkaa.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä leffassa ja Sinbadin retki tarjoaa vähän väliä uusia vaaroja seireeneistä jättiläiskaloihin ja arktisiin petolintuihin. Perheen pienimmille katsojille filmi voi olla onnistuneen jännittävä, mutta siitä löytyy toki myös kosolti huumoria. On niin fyysistä kommellusta kuin sanallista vitsailua. Osat vitseistä menevät lapsilta ohi, mutta ilahduttavat taas aikuiskatsojaa. Ja toki mukaan on heitetty myös ripaus romantiikkaa, jolloin aika lailla kaikki perinteisen seikkailutarinan ainekset ovat visusti kasassa. Alle puolentoista tunnin kestossaan Sinbad - seitsemän meren sankarista ei tylsää hetkeä löydy ja filmi kulkeekin vauhdilla loppuun saakka.

Elokuvan animaatiojälki on harmillisesti parhaat päivänsä nähnyt. Leffassa on yritetty yhdistää perinteistä käsin piirrettyä animaatiota 2000-luvun taitteessa hitiksi nousseeseen tietokoneanimaatioon. Ideana tämä on toimiva ja yhdistelmäkikkailua on hyödynnetty toimivasti joissain muissa samoihin aikoihin ilmestyneissä filmeissä. Sinbad - seitsemän meren sankarissa tyylikäs piirrosjälki ja viimeistelemättömältä näyttävä digityö erottuvat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä. Äänimaailma on kuitenkin kaikin puolin mainiosti rakennettu. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat erittäin hyvät. Varsinkin Eriksen viekkaat melodiat ovat mieleenpainuvat.

Yhteenveto: Sinbad - seitsemän meren sankari on kelpo animaatioseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä passelisti. Puolentoista tunnin kestossaan elokuva on toimivan napakka ja sen matkalle hyppää varsin mielellään, vaikkei meno enää näin aikuisiällä ole yhtä huimaa kuin millaisena sen lapsena nähtynä muisti. Leffasta löytyy monenlaisia eri toimintakohtauksia, jotka saattavat olla lapsikatsojille varsin hurjia. Seasta löytyy myös paljon huumoria, sekä tietty ripaus romantiikkaa. Itse Sinbad on turhauttavinekin puolineen pätevä hahmo elokuvan keulakuvaksi ja kaaoksen jumalatar Eris on toimiva pahis. Lady Marina ei onneksi jättäydy pelkäksi avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan on yhtä lailla ratkomassa ongelmia. Elokuvan visuaalinen puoli on harmillisesti jäänyt ajan julmiin hampaisiin. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta tietokoneanimaatio näyttää kiusallisen viimeistelemättömältä. Kaksi eri animointityyliä eivät yhtään istu toisiinsa. Sen sijaan Harry Gregson-Williamsin säveltämät seikkailulliset musiikit taitavat jopa olla elokuvan parasta antia. Sinbad - seitsemän meren sankari ei onnistunut säväyttämään yhtä lujaa aikuisiällä kuin jotkut muut lapsuuteni suosikkianimaatiot, kuten DreamWorksin Kananlento (Chicken Run - 2000) ja Shrek (2001), mutta se on silti oikein kelvollinen leffa, jota voi suositella perheen yhteiseen leffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinbad: Legend of the Seven Seas, 2003, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Suuri pakoretki (The Great Escape - 1963)

SUURI PAKORETKI

THE GREAT ESCAPE

Ohjaus: John Sturges

Pääosissa: Steve McQueen, James Garner, Richard Attenborough, Charles Bronson, James Donald, Donald Pleasence, James Coburn, Hannes Messemer, David McCallum, Gordon Jackson, John Leyton, Angus Lennie, Nigel Stock, Robert Graf, Hans Reiser, Jud Taylor, Harry Riebauer, George Mikell ja Robert Desmond

Genre: jännitys, historia

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Great Escape, eli suomalaisittain Suuri pakoretki perustuu Paul Brickhillin samannimiseen kirjaan vuodelta 1950, joka kertoi tositapahtuman suuresta pakoyrityksestä saksalaisesta vankileiristä, Stalag Luft III:sta, missä Brickhilliä pidettiin vankina. Kirjan pohjalta oli jo tehty livelähetyksenä televisioitu näytelmäesitys vuonna 1951, mutta 1960-luvun alussa Mirischin veljekset Walter, Marvin ja Harold ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta United Artists -yhtiön kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Suuri pakoretki sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka sai paljon kehuja kriitikoilta, sekä Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaana elokuvana. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Suurta pakoretkeä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä vankilaelokuvien isoimmista merkkiteoksista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Suurta pakoretkeä, mutta olin tiennyt siitä ja päätähti Steve McQueenin huimapäisestä moottoripyörästuntista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 1942 Saksan sotilasjohto on vanginnut maailman taitavimmat pakoekspertit Stalag Luft III -vankileirilleen, joka on erityisesti suunniteltu estämään kaikenlaiset pakoyritykset. Eipä aikaakaan, kun vangit ryhtyvät yhdessä kehittelemään pakosuunnitelmaa, mutta voivatko he mitenkään saada yli kaksisataa ihmistä ulos leiriltä?

Suuri pakoretki seuraa toisen maailmansodan aikaan pakenemisen mestareita, jotka Saksa on saanut kiinni ja pistänyt lukkojen taakse samalle vankileirille, jonka maan johto kehuu olevan mahdoton pakenemiselle. Pakoekspertit päättävät tietty heti saapuessaan ryhtyä testaamaan leirin mainetta ja pian saksalaiset saavat huomata, että ehkä alan parhaita ei olisi kannattanut sulloa samaan paikkaan lyömään viisaita päitään yhteen. Tähän vankilapakoihin erikoistuneeseen porukkaan kuuluvat muun muassa huimapäinen sooloilija Virgil Hilts (Steve McQueen), isoa pakoyritystä johtava Roger Bartlett (Richard Attenborough), pakotarvikkeita leiriin hankkiva Bob Hendley (James Garner), tunnelikuninkaaksi tituleerattu Danny Welinski (Charles Bronson), pakoennätyksiä rikkova Archie Ives (Angus Lennie), tarvikkeista pakovälineitä rakentava Louis Sedgwick (James Coburn), papereita väärentävä Colin Blythe (Donald Pleasence), tietoa keräävä Andy MacDonald (Gordon Jackson), sekä nokkela Eric Ashley-Pitt (David McCallum). Joukko koostuu toinen toistaan pidettävämmistä tyypeistä, joita ryhtyy heti kannustamaan pakoyrityksessä. Jokaisella on selvä roolinsa homman edistämisessä ja kaikkien puolesta jännittää läpi leffan. Näyttelijät suoriutuvat läpikotaisin taidokkaasti rooleistaan. Viimeistään tämän elokuvan myötä läpimurtonsa tehnyt McQueen on tietty karismaattinen omaa tietä kulkevana Hiltsinä ja Attenborough tekee vahvaa työtä joukkoa komentavana Bartlettina. Nousuaan tekevä Bronson on nappivalinta yrmyksi tunnelinkaivajaksi ja Pleasence omaksuu arvokkuutta, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan esimerkiksi leffoissa 007 Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ja Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Mainio on myös Garner Colinin huonetoverina Hendleynä.

Suuri pakoretki osoittautui aivan mahtavaksi vankilapakoseikkailuksi, joka nappaa heti alussa mukaansa pelkän Elmer Bernsteinin reippaan marssimusiikin avulla ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Kyseessä on lähes kolmen tunnin elokuva, mutta se on niin erinomaisesti kasattu ja rytmitetty, ettei aika käy koskaan pitkäksi ja päämääräinen, jännittävä ja napakka elokuva tuntuu itse asiassa kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Mukana ei ole mitään turhaa ja sanoisin jopa, että olisin helposti voinut katsoa leffaa vielä vaikka puoli tuntia lisää. Ensiminuuteista lähtien pakoyrityksiä on todella koukuttavaa seurata ja tähän poppooseen tykästyy niin, että heidän kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa. Tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana, kaivamassa tunneleita, vahtimassa vartijoiden liikkeitä tai etsimässä hyödyllisiä tarvikkeita. Hikipisarat kimmeltelevät niin hahmojen kuin katsojien ohimoilla ja sydän pamppailee yhä vain lujempaa, mitä pidemmälle pakoyritys etenee. Kun H-hetki on vihdoin käsillä, elokuva muuttuu äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi.

Tehokkaasti työstetyn jännityksen ohessa elokuvasta löytyy yllättävänkin paljon huumoria. Pakoekspertit eivät todellakaan ole maansa myyneitä, kun heidät vangitaan leirille, vaan he ryhtyvät virnuillen heti pohtimaan mahdollisia tapoja päästä karkuun. Hahmot heittävät huulta ja muutenkin monet kohtaukset ovat oivan lupsakoita. Epätoivoisen sijaan filmi on pikemminkin menevän seikkailullinen, mikä johtaa niin onnistumisiin kuin elokuvan kompastuskiveen. Mukana on nimittäin traagisia hetkiä ja sen enempää spoilaamatta sanon, että ainakin jotkut vankikarkureista kohtaavat elokuvan aikana loppunsa natsien käsissä. Nämä surumielisiksi tarkoitetut hetket kuitenkin katkaistaan joka kerta liian lyhyeen, kun säveltäjä Bernstein palaa seikkailulliseen marssiinsa ja tyyli vaihtuu kuin lennosta viihteellisemmäksi. Erityisesti näiden haikeiden kohtausten aikana toivoin, että elokuva olisi pidempi ja saisi katsojan todella toivottuun tunteeseen mukaan, ennen kuin nupit väännetään taas kaakkoon. Muuten Suuri pakoretki on erinomainen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, jonka kenties tunnetuimmassa työssä, muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä länkkärissä 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) nähtiin myös Steve McQueen, Charles Bronson ja James Coburn. Sturgesin ohjaus on väkevää ja hän saa taidokkaasti katsojan koukkuunsa. James Clavellin ja W. R. Burnettin laatima käsikirjoitus on myös vangitseva. Vaikka kaksikko onkin ottanut vapauksia todellisista tapahtumista, heidän tekstinsä heijastaa varmasti monia tosiseikkoja, aitoja tuntemuksia ja meininkiä, millaista pakoekspertit kokivat Stalag Luft III:ssa. Visuaalisesti Suuri pakoretki on upea. Se on erittäin hienosti kuvattu ja varsinkin loppupäässä nähtävät maisemaotokset ovat komeaa katseltavaa. Vankileirin lavasteet ovat näyttävät ja niin puvut kuin maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut. Valaisua hyödynnetään hyvin ja leikkaus on muutamia tunnelmarikkoja lukuun ottamatta esimerkillistä. Mainio äänimaailma tukee menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Suuri pakoretki on aivan mahtava filmi, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Elokuva on synkästä aiheestaan huolimatta äärimmäisen viihdyttävä ja liki kolmen tunnin kesto tuntuu kuluvan yllättävänkin vauhdikkaasti. Tarina on todella vangitseva ja katsoja on täysin naulattu penkkiinsä, seuratessaan näiden pakoeksperttien livahdusyrityksiä. Elokuva on myös todella hupaisa ja siitä löytyy useita hauskoja vitsejä ja hetkiä. Mukana on myös traagisia tilanteita, joiden aikana toivoisi, että tekijät malttaisivat pysytellä hieman pidempään surussa, ennen kuin palaavat takaisin seikkailulliseen viihteeseen. Jännitys vain kasvaa elokuvan edetessä, äityen todella tiivistunnelmaiseksi loppua kohti. Lopun moottoripyöräkohtausta pidetään ihan syystä ikonisena. Näyttelijäkaarti on huippuvireessä ja puitteiltaan elokuva on vaikuttava. Kuvaus on todella tyylikästä ja Elmer Bernsteinin reippaat marssimusiikit kruunaavat kokemuksen. Suuri pakoretki on erinomainen filmi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi - etenkin nyt elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Escape, 1963, The Mirisch Company, Alpha

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Love Again (2023)

LOVE AGAIN

Ohjaus: James C. Strouse

Pääosissa: Priyanka Chopra Jonas, Sam Heughan, Russell Tovey, Sofia Barclay, Lydia West, Steve Oram, Celine Dion, Omid Djalili, Arinzé Kene ja Nick Jonas

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: S

Love Again on uudelleenfilmatisointi saksalaisesta elokuvasta SMS für Dich (2016), joka puolestaan perustuu Sofie Cramerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Elokuvan teko käynnistyi vuonna 2019 työnimellä "Text for You" ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Vuonna 2022 elokuvan nimeksi vaihdettiin "It's All Coming Back to Me", kunnes lopulta se julkaistiin nimellä Love Again tänä keväänä. Minä jätin elokuvan täysin tietoisesti väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, eikä minulla ollut aikomusta katsoa sitä. Kuitenkin kun Finnkino avasi Tennispalatsin teatteriinsa uudet LUXE-salit, halusin päästä testaamaan salikokemusta ja erään vapaaviikonlopun ohjelmistosta ainoastaan Love Again oli LUXE-saleissa pyörivä elokuva, jota en ollut vielä nähnyt, joten päätin sittenkin antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Journalisti Rob Burns saa outoja ja haikeita tekstiviestejä työpuhelimeensa ja selviää, että hänen työnumeronsa kuului aiemmin lastenkirjailija Mira Rayn onnettomuudessa kuolleelle miehelle, jolle Mira edelleen lähettää viestejä surun musertamana. Hiljalleen Rob rakastuu tähän naiseen, jota hän ei ole koskaan edes tavannut.

Vastikään Amazonin uuden Citadel-agenttisarjan (2023-) keulakuvana nähty Priyanka Chopra Jonas näyttelee Mira Rayta, lastenkirjojen kuvittajaa, jonka mies John (Arinzé Kene) menehtyi auto-onnettomuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin Mira lähettää yhä kaipaavia tekstiviestejä Johnin puhelimeen, tietämättä, että Johnin puhelinnumero on siirtynyt journalisti Rob Burnsille, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Sam Heughan. Rob on vastikään jätetty ja hän uskoo, että rakkaus on pelkkä huijaus. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kummallisia ja herkkiä viestejä alkaa ilmestyä Robin luuriin ja pian Miran löytäminen onkin jo päähänpinttymä. Mira ja Rob ovat päällisin puolin kelvollisesti kirjoitetut hahmot ja niin Chopra Jonas kuin Heughan tekevät ihan hyvää työtä rooleissaan, minkä lisäksi heidän väliltä löytyy jopa kemiantynkää elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sofia Barclay Miran siskona Suzynä, Steve Oram Robin pomona Hughesina, Russell Tovey ja Lydia West Robin työkavereina Billynä ja Lisana, sekä laulaja Celine Dion omana itsenään. Barclay on leffan valopilkku innokkaan siskon roolissa, kun taas Oram, Tovey ja West eivät oikein saa mitään irti tylsistä hahmoistaan. Elokuvan heikoin lenkki on kuitenkin Celine Dion, jonka mukanaolo tuntuu todella väkinäiseltä. Dion omaa upean äänen ja lavapresenssin, mutta näyttelijänä hän ei oikein vakuuta. Hän ei myöskään esitä itseään erityisen mairittelevassa valossa, vaan elokuvan Celine on tärkeilevä ja jopa hieman nokkava diiva, jolla on kuitenkin jostain syystä yhtäkkiä aikaa ja halua syventyä tuiki tavallisten mattimeikäläisten rakkauselämien selvittelyyn. Elokuvaan on myös tungettu pieni rooli Chopra Jonasin mieheltä, laulaja Nick Jonasilta Miran deittinä, jolla hassua kyllä, ei ole lainkaan kemiaa tosielämän vaimonsa kanssa.

Jossain Love Againin uumenissa piileskelee potentiaalisesti erittäin hyvä rakkauselokuva. Sen tarinassa olisi ainekset johonkin todella oivalliseen, syvään ja liikuttavaan. Elokuva tosiaan kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ovat eri tavoin menettäneet sen henkilön, jota he olivat luulleet loppuelämänsä suureksi rakkaudeksi. Yhden rakas on kuollut traagisesti, kun taas toinen jätettiin. Kummankin sydän on särkynyt ja kumpikin uskoo rakkauselämänsä päättyneen. Hahmojen kautta pohditaan, voivatko he enää rakastaa uudelleen? Uskaltavatko he rakastua enää uudelleen tai jopa että saavatko he rakastua enää uudelleen? Kukapa ei olisi vaikkapa eron jälkeen tuuminut, että "tämä oli nyt tässä, minä en enää koskaan ole kenenkään kanssa, koska en voinut olla tämän tietyn kanssa"? Rakkaan menehtyminen on vielä kovempi paikka, sillä siinä skenaariossa ette ole eronneet. Varmasti jokainen, joka on käynyt läpi parisuhdekumppaninsa menehtymisen, on pohtinut, voiko itselleen antaa enää mahdollisuutta uuteen rakkauteen? Pettääkö kuolleen kumppaninsa, jos tapaa jonkun uuden, vai onko hyväksyttävää jatkaa elämäänsä?

Tämä potentiaali kuitenkin hukkuu laiskaan, siirappiseen ja turhauttavaan romantiikkagenren klisee-soppaan, joka tuntuu lopulta joko fanaattisen teini-ikäisen Celine Dion -intoilijan rustaamalta fanifiktiolta, jossa kirjoittaja yrittää käsitellä omaa maailmanlopulta tuntuvaa eroaan suosikkiartistinsa rakkauslaulujen kautta tai siltä, että joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan lajityypin tunnetuimmat teokset ja kirjoittamaan niiden pohjalta oman rakkaustarinansa. Miran ja Robin tarinaa on ajoittain kiinnostavaa seurata, mutta se ei pääse yli ärsyttävistä puolistaan tai alati kasvavasta epäuskottavuudestaan. Kun Rob päättää jättää kertomatta Miralle saamistaan viesteistä, katsoja tietää heti miehen kaivavan omaa hautaansa. Lopussa käsikirjoittajanakin toimiva ohjaaja James C. Strouse ei enää edes jaksa sisällyttää logiikan hiventäkään. Asiaa ei auta Dionia ylistävät lopputekstit, jotka herättävät tunteen siitä kuin olisi juuri katsonut jonkun kuolleen artistin elämäkertaelokuvaa.

Strousen rakentama tunnelma painottuu melodraamaan ja imelään siirappiin. Toisinaan tämä tekee leffasta ihan kivaa höttöä, mutta välillä vain turhauttaa, kuinka ohjaaja menee täysin aidan matalimmista kohdista. Love Again ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kuva on ajoittain hieman sumea ja epätarkka, valaisun taas ollessa toisinaan turhan ylikorostettua. Leikkaus on välillä hieman kömpelöä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänitehosteet toimivat. Keegan DeWittin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, sillä leffahan on tietty täynnä Celine Dionin kappaleita. Mukana on muun muassa Dionin cover-versio Eric Carmenin All By Myself -kappaleesta, minkä lisäksi Dion on tehnyt elokuvaa varten viisi kokonaan uutta biisiä.

Yhteenveto: Love Again sisältää ainekset mainioon ja syvälliseen rakkaustarinaan, mutta kaikki hukkuu kliseitä viljelevässä, siirappisessa ja hieman jopa mauttomassa lopputuloksessa. Pääparin romanssin kehittymistä on ajoittain kiinnostavaa seurata ja elokuva pohdiskelee, voiko - tai jopa että saako - itselleen antaa uutta mahdollisuutta rakkauteen? Priyanka Chopra Jonas ja Sam Heughan ovat tarpeeksi toimivat päärooleissa. Leffan käsikirjoitus on kuitenkin varsin lattea ja se muuttuu loppua kohti turhauttavan epäuskottavaksi. Ja anteeksi nyt vain kaikille Celine Dionin faneille, mutta artistin mukanaolo on se todellinen naula arkkuun. Sen lisäksi, ettei Dion vakuuta näyttelijäntaidoillaan, hänen roolinsa on kiusallisen huonosti kirjoitettu ja syö liikaa elokuvan todelliselta tarinalta. Lopputekstit ovat kuin ihan eri elokuvasta, aivan kuin olisikin juuri katsonut elämäkertaelokuvan kuolleesta Dionista. Mutta sitä leffa ei ole ja Dionkin on yhä hengissä. Love Again on harmillisen lattea raina, jota voi suositella vain romanttisten elokuvien suurkuluttajille ja Celine Dionin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Again, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Last Action Hero (1993)

LAST ACTION HERO

Ohjaus: John McTiernan

Pääosissa: Austin O'Brien, Arnold Schwarzenegger, Charles Dance, Robert Prosky, Frank McRae, Tom Noonan, Anthony Quinn, Bridgette Wilson, F. Murray Abraham, Mercedes Ruehl, Art Carney, Ian McKellen, Tina Turner, Robert Patrick, Sharon Stone, Maria Shriver, Jim Belushi, Jean-Claude Van Damme, Chevy Chase ja Danny DeVito

Genre: toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Action Hero on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintakomedia. Zak Penn ja Adam Leff saivat idean uudenlaisesta toimintaelokuvasta, joka parodioisi lajityypin kliseitä. Kaksikko sai ideansa myytyä, mutta heidän käsikirjoitustaan muovattiin useaan otteeseen muun muassa Shane Blackin ja Carrie Fisherin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Kuvauksissa koettiin suuria ongelmia niskaan hengittävien studiopomojen taholta ja leffaa muovattiin paljon myös jälkitöissä. Lopulta Last Action Hero sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu kassamagneetti, vaan se jäi parikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle. Leffa ei myöskään ollut kriitikoiden mieleen ja se sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, uusi tähti ja laulu), voittamatta niistä kuitenkaan ainuttakaan. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin noussut ja nykyään sitä pidetään väärinymmärrettynä kulttiklassikkona. Itse näin Last Action Heron joskus lapsena ja pidin siitä. Olen omistanut sen Blu-raylla parisen vuotta, mutten ollut vielä katsonut sitä uudestaan, kunnes huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa, toimiiko elokuva yhä aikuisiällä, vai oliko se alkuperäisen lyttäyksensä ansainnut.

Toimintaelokuvien innokas fani Danny saa käsiinsä leffalipun, jolla hän pääsee katsomaan uusimman "Jack Slater" -rainan ennakkoon. Taianomainen lippu kuljettaa Dannyn kuitenkin valkokankaan läpi mukaan elokuvaan, missä hän pääsee seikkailemaan suosikkisankarinsa kanssa.

Austin O'Brien näyttelee Danny Madigania, nuorta poikaa, jolla ei ole kavereita ja joka jatkuvasti lintsaa koulusta mennäkseen katsomaan Arnold Schwarzeneggerin tähdittämiä toimintaelokuvia paikalliseen elokuvateatteriin. Eräänä päivänä koneenhoitaja Nick (Robert Prosky) antaa Dannylle maagisen leffalipun, jonka kanssa hän voisi päästä näkemään ennakkoon Schwarzeneggerin tähdittämän "Jack Slater IV" -leffan. Lippu kuitenkin viskaa Dannyn suoraan valkokankaasta läpi mukaan elokuvaan! Näin lapsesta pitäen elokuvien suurkuluttajana koin Dannyn helposti samaistuttavana heppuna. Koulupäivät turhauttivat, kun lähimmässä Finnkinossa olisi pyörinyt uusin Marvelin tai DC:n sarjakuviin perustuva elokuva tai vaikka uusi Harry Potter. Dannysta on helppo pitää, vaikka O'Brien onkin paikoitellen aika rasittava ja kehno roolissa.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Arnold Schwarzenegger, joka näyttelee Schwarzeneggerin esittämää toimintasankari Jack Slateria. Slaterista on tarkoituksella kirjoitettu mahdollisimman kova äijä, joka pistää pahiksia kumoon noin vain, murjoo korneja repliikkejä ja näyttää kaiken aikaa coolilta. Schwarzenegger istuu osaan tietty kuin valettu. Slater kuitenkin poikkeaa Schwarzeneggerin aiemmista toimintasankareiden rooleista siten, että kyseessä on satiiri hänen aiemmista hahmoistaan. Onkin hauska, että hän on suostunut naljailemaan aiempien filmiensä kustannuksella, silti näyttäen, kuinka paljon ne hänelle merkitsevät.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mercedes Ruehl Dannyn äitinä, sekä Frank McRae, Anthony Quinn, Charles Dance, F. Murray Abraham, Bridgette Wilson ja Tom Noonan kuvitteellisessa "Jack Slater" -leffassa esiintyvinä poliisipäällikkö Dekkerinä, rikollispomo Tony Vivaldina, palkkatappaja Benedictinä, Slaterin kaverina Practicena, Slaterin tyttärenä Whitneynä ja murhaaja Ripperinä. Moni Schwarzeneggerin kanssa aiemmin esiintynyt näyttelijä, kuten Sharon Stone, Robert Patrick, Danny DeVito, Jean-Claude Van Damme ja Sylvester Stallone tekevät pienet cameot leffassa. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Dance häijyn lasisilmäisen tappajan osassa. Prosky on varsin sympaattinen iäkkään elokuvateatterityöntekijän roolissa.

Minun on kyllä todettava, että liityn niiden joukkoon, jotka kokevat, että ilmestyessään Last Action Hero ymmärrettiin täysin väärin ja lytättiin siksi harmillisesti. Löytyyhän leffasta toki ongelmansa, kuten paikoitellen aika huono lapsinäyttelijä, mutta muuten filmi on erittäin mainio. Se sisältää todella nokkelan idean ja sen tapa liikkua metatasoilla on melkeinpä nerokas. Vuonna 1993 metatasoilla liikkuminen ei kuitenkaan ollut erityisen tuttu konsepti ja voin kuvitella, että toimintaelokuville piikittelevä toimintasatiiri ei mennyt läpi - erityisesti kun filmi vielä markkinoitiin tavanomaisena Schwarzenegger-blockbusterina.

Tarinat, joissa nuorukainen napataan arkisesta maailmasta ja heitetään tämän ihailemaan fiktiiviseen maailmaan, eivät tietenkään olleet mitään uutta vuonna 1993, mutta Last Action Hero hyödynsi tuttua kaavaa omaperäisin keinoin. Läpi leffan toimintagenren kliseitä nostetaan esille naureskellen ja elokuvan aikana saa hekotella useaan otteeseen. Slaterin lausumat vuorosanat ovat jatkuvasti tarkoituksellisen kökköjä, oikein korostaen, millaista kamaa kasarin toimintarainat tarjosivat. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään keskisormi toimintagenrelle, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa rustattu rakkauskirje. Vähän niin kuin muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt kauhuteos Scream (1996) - joskin ei yhtä onnistunut kuin se.

Vaikka elokuvasta voikin huomata selviä vaikutteita muista teoksista, ei Last Action Hero ole parodia. Se on tuotantohelvetistään johtuneista vioistaankin huolimatta toimivasti omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, joka imaisee katsojan heti mukaansa. Varmasti itse kukin on elokuvia katsoessaan tai vaikkapa kirjoja lukiessaan haaveillut pääsevänsä itsekin mukaan tarinaan ja niinpä on mielenkiintoista nähdä, kun niin käy. Last Action Hero viihdyttää varsin passelisti läpi kestonsa. Huumorin lisäksi siitä löytyy muutama oikein tyylikäs toimintakohtaus. Montaa Arska-fania jäi harmittamaan, että leffa tehtiin lapsikatsojia ajatellen verettömästi ja kiroilematta, mutta itseäni se ei haittaa ja lapsiystävällisyydestä jopa revitään muutama lisävitsi, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Danny yrittää saada Slaterin kiroilemaan, mutta tämä ei kykene siihen. Loppupäässä elokuva menettää osan viihdyttävyydestään, mutta toimii silti passelisti viimeminuuteille saakka.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John McTiernan, joka oli tehnyt aiemmin aivan mahtavat toimintaelokuvat Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), sekä jännittävän Punaisen lokakuun metsästyksen (The Hunt for Red October - 1990). Voin vain kuvitella, kuinka Arska-fanit ovat menneet innoissaan katsomaan Last Action Heroa, McTiernanin ja Schwarzeneggerin yhdistettyä voimansa toistamiseen ja pettyneet, kun lopputuloksena ei olekaan brutaali toimintateos, vaan perheystävällisempi hassuttelu. McTiernan hoitaa homman tässäkin oivallisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirjoittajalta toiselle siirtynyt käsikirjoitus on lopulta toimiva, vaikka siinä olisi potentiaalia lopussa vielä villimpiin hetkiin. Last Action Hero on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Jälkimmäinen hoidettiin kiireessä, mutta homma toimii silti. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Kyseessä oli muuten ensimmäinen filmi, joka hyödynsi ääniformaattia, josta muodostuisi lopulta 7.1-ääni. Michael Kamenin musiikit ovat mainiot, kuten myös leffassa hyödynnetyt kappalevalinnat. Vuonna 1993 elokuvan soundtrack otettiinkin huomattavasti paremmin vastaan kuin itse elokuva.

Yhteenveto: Last Action Hero on erittäin mainio ja ilmestyessään täysin väärinymmärretty elokuva, jolle ehdottomasti kannattaa näin 30 vuotta myöhemmin antaa uusi mahdollisuus. Kyseessä on todella vekkuli toimintaseikkailu, jonka tarina nappaa täysillä mukaansa ja joka liikkuu etenkin omana aikanaan erittäin hupaisasti meta-tasoilla. Pilke on ollut silmäkulmassa elokuvaa tehdessä ja läpi leffan on luvassa hauskoja hetkiä toimintagenren kliseiden kustannuksella. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään puhdas parodia, vaan pikemminkin itsetietoinen rakkauskirje lajityyppiä kohtaan. Arnold Schwarzenegger on tietty täydellinen esittämään machomies Jack Slateria, mutta Austin O'Brien jää hieman rasittavaksi Dannyna. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi etenkin loppupäässä hieman viilausta. Tiettyine heikkouksineenkin Last Action Hero on mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin millaisena se otettiin vastaan 30 vuotta sitten. Suosittelenkin elokuvaa kaikille Arska-faneille - kunhan vain pystyy näkemään idolinsa myös hupsumman linssin kautta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Action Hero, 1993, Columbia Pictures, Oak Productions