Arvostelu: Captain America: Brave New World (2025)

CAPTAIN AMERICA: BRAVE NEW WORLD

Ohjaus: Julius Onah

Pääosissa: Anthony Mackie, Harrison Ford, Danny Ramirez, Shira Haas, Tim Blake Nelson, Carl Lumbly, Xosha Roguemore, Giancarlo Esposito, Takehiro Hira, Jóhannes Haukur Jóhannesson ja Liv Tyler

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

Captain America: Brave New World on Marvelin elokuvauniversumin 35. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Avengers: Endgamessa (2019) Anthony Mackien näyttelemä Sam "Falcon" Wilson peri Captain American manttelin ja esiintyi roolissa ensi kertaa The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021). Pian sarjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että Mackie tähdittäisi uutta Captain America -elokuvaa. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 työnimellä "Captain America: New World Order" ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2024, mutta elokuva vajosi erilaisiin tuotanto-ongelmiin. Testiyleisöt antoivat lähinnä negatiivista palautetta näkemälleen, jolloin mukaan tuotiin uusia käsikirjoittajia, sekä kokonaan uusi hahmo, joiden kanssa elokuvaa ryhdyttiin kuvaamaan uusiksi. Ja taas uusiksi. Ja taas uusiksi. Nyt useiden uusintakuvausten ja uudelleenkirjoitusten jälkeen Captain America: Brave New World on saapunut elokuvateattereihin ja omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset. Sen lisäksi, etten ollut täysin vakuuttunut Sam Wilsonista uutena Captain Americana ja koin tämän pienentävän Falcon-hahmon merkitystä, leffan tuotantovaikeudet saivat minut jossain kohtaa jo tuumimaan, että kenties olisi vain parasta, jos Marvel myöntäisi epäonnistumisensa ja peruisi koko elokuvan. Kävinkin todella skeptisenä katsomassa Captain America: Brave New Worldin sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Captain American roolin omaksunut Sam Wilson ryhtyy selvittämään salaliittoa, jonka on tarkoitus romahduttaa vastikään Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Thaddeus Ross.

Anthony Mackie palaa rooliinsa Sam Wilsoniksi, joka peri Avengers: Endgamen lopuksi Steve Rogersilta (Chris Evans) pestin Captain Americana ja joka omaksui aseman The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa. Nyt Sam toimii tänä sankarina aktiivisesti, joutuen kuitenkin vaikean päätöksen eteen. William Hurtin menehdyttyä kenraali Thaddeus "Thunderbolt" Rossin rooli meni Harrison Fordille, jonka esittämänä Ross on tehnyt uuden aluevaltauksen ja valittu Yhdysvaltain presidentiksi. Ross haluaisi, että Captain America ja muut sankarit toimisivat hänen hallittavanaan erityisjoukkona, mikä hiertää Samia vastakarvaan. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja muutenkin niin Samia kuin Rossia hyödynnetään oivallisesti. Mackie jatkaa kelpo työtään, joskin hän ei saa täytettyä Evansin saappaita uutena Kapuna. Ja vaikka Ford uhkuukin karismaa, hänkin jää lopulta edesmenneen Hurtin jalkoihin, joka oli aikoinaan nappivalinta rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös The Falcon and the Winter Soldierista tutut Danny Ramirez uutena Falconina, Joaquin Torresina ja Carl Lumbly entisenä supersotilas Isaiah Bradleynä, Shira Haas Rossin turvapäällikkö Ruth Bat-Seraphina, Giancarlo Esposito Serpent Society -rikollisryhmää johtavana Sidewinderina, sekä vihdoin ja viimein The Incredible Hulk -elokuvasta (2008) tuttu Tim Blake Nelson Samuel Sternsinä, jonka kohtaloa fanit ovat odottaneet, hahmon saatua Bruce Bannerin verta haavaansa ja aloitettua jonkin sortin muutoksensa. Sterns onkin tämänkertainen antagonisti ja varsin toimiva sellainen, tarjotessaan enemmän älyllistä kuin fyysistä haastetta sankarille. Lisäkuvausten myötä mukaan tuotu Esposito jää harmillisen alikäytetyksi ja alkaa olla tylsää, että mies nähdään aina pahiksena. Ramirezin esittämä Joaquin on tarkoitettu komedialliseksi sivuhahmoksi, mutta samalla lailla kuin Mackie kokee vaikeuksia periä Captain American titteliä, ei Joaquinkaan oikein vakuuta Falconin korvaajana ja lopputulos on lähinnä jopa hitusen ärsyttävä.

Captain America: Brave New Worldin matka valkokankaille ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, lähtien jo alkuperäisestä nimestä, "New World Orderista", mitä pidettiin mauttomana, sen linkittyessä antisemitismiin ja salaliittoihin. Shira Haasin esittämää israelilaishahmoa pidettiin myös kontroversiaalina, Israelin ja Gazan välisen konfliktin takia. Leffan nimi meni vaihtoon ja Haasin hahmoa muovattiin täysin erilaiseksi kuin sarjakuvissa. Sitten ongelmaksi koitui se, että testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä ja mukaan tuotiin uusia kirjoittajia, Giancarlo Esposito hahmoineen ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin toistamiseen. Sekään ei riittänyt, vaan leffaa on muovattu uuteen uskoon vielä muutama kuukausi sitten. Budjetti on huhujen mukaan paisunut niin suureksi, että elokuvan pitäisi tienata suunnilleen enemmän kuin edelliset Captain America -leffat, päästäkseen voiton puolelle.

Varsin kivikkoisen tuotannon takia pelkäsin, että lopputuloksena olisi sekasotku ja varsinainen fiasko, mutta yllätyksekseni Captain America: Brave New Worldista on onnistuttu tekemään varsin koherentti ja jopa ihan viihdyttävä sarjakuvaleffa. Elokuva ei ole läheskään niin hyvä kuin aiemmat Captain Americat, mutta on se onneksi parempi kuin pelkäsin. Poliittisen trillerin, Captain America: The Winter Soldierin (2014) hengessä tehty Brave New World sisältää mielenkiintoista juonittelua ja pidin paljon siitä, ettei pahiksen tavoitteena ole tuhota maailmaa, vaan hänen mielessään on huomattavasti henkilökohtaisempi ja jopa erittäin ymmärrettävä kosto. Sam voi nähdä näiden aikomusten perustelut ja mies joutuukin pohtimaan, mikä onkaan oikea tapa toimia tämän konfliktin keskellä.

Pidin myös siitä, että kun multiversumikikkailusta huolimatta viimeaikaiset Marvel-elokuvat ovat tuntuneet enemmän yksittäisiltä jutuilta, linkittymättä sen kummemmin isompaan kokonaisuuteen, Brave New World punoo paritkin aiemmin auki jääneet kuviot kasaan. Elokuva on sujuvaa jatkoa niin The Falcon and the Winter Soldier -sarjalle kuin The Incredible Hulkille ja jopa Eternalsille (2021), jonka lopputaistelun tuoksinnassa Intian valtamerestä esiin putkahtanutta Tiamutia ei olla mainittu sanallakaan celestiaalin massiivisesta koosta huolimatta. Nyt Tiamut on merkittävä osa tarinaa, kun Ross yrittää presidenttinä neuvotella muiden valtioiden kanssa sen tarjoamien luonnonvarojen käytöstä. Tiamutin ympärille on myös rakennettu oikein viihdyttävä toimintakohtaus. Harmillisesti sen jälkeen mainoksissa isosti esillä ollut taistelu punaista Hulkia vastaan on pienoinen antikliimaksi ja turhankin nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Onah, jonka aiempiin meriitteihin kuuluu muun muassa kömpelö The Cloverfield Paradox (2018). Onah ei tosiaan ole samalla tasolla kuin parista edellisestä Captain American sooloelokuvasta vastanneet Russon veljekset ja etenkin huumoriosastoa hän olisi voinut vähentää ja keskittyä enemmän jännitteeseen. Etenkin jatkuva vitsailu Rossin muuttuneesta ulkonäöstä saa pyörittelemään silmiä. Tekniseltä toteutukseltaan Captain America: Brave New World on epätasainen. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus on tehnyt kelpo työtä Kapun uuden asun kanssa. Sen sijaan uuden Falconin puku näyttää aika halvalta. Tietokonetehosteet jättävät paikoin paljon toivomisen varaa. Lentokohtauksissa on selvää, että ruudulla nähtävä Captain America on digitaalisesti luotu, sillä niin luonnottomasti hahmo paikoin liikkuu. Lopputaistelun tuho näyttää viimeistelemättömältä ja taustakankaiden käyttö on häiritsevää. Tällaisena hetkenä sitä jää tosissaan miettimään, että millainenkohan elokuvan oli alun perin tarkoitus olla? Äänimaailma kuitenkin rymistelee menevästi ja Laura Karpmanin työstämät musiikit säestävät menoa ihan hyvin.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain America: Brave New World, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: Uutisankkuri 2: Legendan paluu (Anchorman 2: The Legend Continues - 2013)

UUTISANKKURI 2: LEGENDAN PALUU

ANCHORMAN 2: THE LEGEND CONTINUES

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.

Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.

     Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.

Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.

Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973)

SVENGIJENGI '62

AMERICAN GRAFFITI

Ohjaus: George Lucas

Pääosissa: Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Charles Martin Smith, Cindy Williams, Candy Clark, Mackenzie Phillips, Wolfman Jack, Bo Hopkins, Harrison Ford, Lynne Marie Stewart, Terry McGovern, Manuel Padilla Jr., Susan Richardson ja Suzanne Somers

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

American Graffiti, eli suomalaisittain Svengijengi '62 on Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan, George Lucasin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Tehdessään esikoiselokuvaansa THX 1138 (1971), Lucas sai ohjaaja Francis Ford Coppolalta haasteen tehdä massayleisöön helpommin vetoavan leffan. Lucas alkoi kehitellä tarinaa, joka perustui hänen omaan nuoruuteensa 1960-luvun alussa ja alkoi kaupitella sitä eri studioille. Hän sai United Artistsin johtajan, David Pickerin tukemaan filmin tekoa ja Richard Walterin käsikirjoittamaan elokuvan. Lucas ja Walter olivat kuitenkin eri mieltä leffan suunnasta, joten Lucas erotti Walterin ja päätti kirjoittaa filmin itse, mikä johti myös United Artistsin perääntymiseen projektista. Lucas jatkoi leffan kaupittelua, mutta niin Paramount, 20th Century Fox kuin Columbia Pictures torjuivat hänet. Lopulta Universal Pictures tarttui projektiin, erityisesti kun juuri suureksi menestykseksi muodostuneen Kummisedän (The Godfather - 1972) ohjannut Coppola päätti toimia leffan tuottajana. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1972 ja lopulta Svengijengi '62 sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, naissivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, sekä voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Svengijengi '62:n muutamia vuosia sitten ja pidin filmistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1962 Kaliforniassa joukko vastikään koulusta valmistuneita nuoria viettää viimeistä iltaansa yhdessä, ennen kuin jokainen lähtee omille teilleen.

Svengijengi '62 kertoo juuri high schoolista valmistuneiden teinien kesäloman viimeisestä yhteisestä yöstä, ennen kuin aamulla koittaa aika jokaiselle lähteä uusille poluille, oli kyse sitten collegesta, työpaikasta tai jostain muusta. Näitä teinejä ovat tulevaisuuttaan pohdiskeleva Curt (Richard Dreyfuss), pariskunta Steve (nykyään paremmin ohjaajana tunnettu Ron Howard) ja Laurie (Cindy Williams), katukisojen kinginä tunnettu John (Paul Le Mat) ja kiusallinen Terry (Charles Martin Smith), joka yrittää kovasti tehdä vaikutuksen niin kavereihinsa kuin paikallisiin tyttöihin. Hahmoviisikosta jokainen on omalla tavallaan mainio ja jokaisen kertomusta yön ajalta seuraa mielellään. Dreyfuss, Howard, Williams, Le Mat ja Smith ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa, tulkiten taidokkaasti erilaisia persoonia ja tiettyä nuoruuden intoa, huolettomuutta ja toiveikkuutta.

     Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Candy Clark Terryn mukaan päätyvänä Debbienä, Mackenzie Phillips Johnin yötä häiritsevänä Carolina, Terry McGovern Curtin kaverina Wolfena, Manuel Padilla Jr. Pharaos-jengiin kuuluvana Carlosina, sekä Han Solo ja Indiana Jones itse, nuori Harrison Ford Johnin kilpailuun haastavana Bob Falfana. 1960-luvun alun radiossa kuuluisana tiskijukkana toiminut ja George Lucasin ihailema Wolfman Jack nähdään lyhyesti omana itsenään. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pätevästi. Phillips on erityisen onnistunut näsäviisaan Carol-tytön osassa.

Svengijengi '62 osoittautui uusintakatselulla paremmaksi elokuvaksi kuin muistinkaan. Se on erittäin riemastuttava leffa, jota katsoessa todella tuntuu siltä kuin olisi matkustanut ajassa 1960-luvun alkuun ja päässyt itsekin hengailemaan ja ajelemaan ympäri kaupunkia näiden nuorten kanssa. Elokuvasta suorastaan huokuu, kuinka henkilökohtaisesta teoksesta on kyse ja Lucas on selvästi pistänyt mukaan paljon oman nuoruutensa kokemuksia. Hän on täyttänyt käsikirjoituksensa toinen toistaan lystikkäämmillä kohtauksilla ja tapahtumaketjuilla. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa ja näiden hahmojen kanssa voisi jäädä viettämään aikaa vielä pidempäänkin. 

Elokuvan tarina ei ole mikään päätähuimaavan monimutkikas, eivätkä hahmot käy läpi mitään mullistavia kehityskaaria. Leffa on vain yksinkertaisesti kuvaus yhden yön tapahtumista ja sellaisenaan se on suorastaan mahtava. Sen lisäksi, että George Lucasin ohjaus herättää katsojassa tunteen kuin olisi itse paikan päällä, Lucasin rakentama yleishenki on valloittavan ilahduttava. Leffasta löytyy suuri sydän ja sitä on yksinkertaisesti ilo katsoa. Se viihdyttää täysillä, nostaa hymyn vähän väliä huulille ja naurattaa tasaisin väliajoin. Nuorten kohtaamiset ja kanssakäymiset tuntuvat aidoilta ja kyseessä onkin yhä yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisofilmeistä.

Vaikka olen itsekin suuri Tähtien sota -fani, on hieman harmi, että niiden megasuosion takia Lucasin aiemmat työt, THX 1138 ja Svengijengi '62 ovat hieman jopa unohtuneet - etenkin kun ilman tämän leffan yllätyssuosiota ilman Lucas olisi tuskin saanut rahoitusta avaruussaagalleen. Sen lisäksi, että Lucas hoitaa ohjaajantonttinsa tyylillä, on hänen, Gloria Katzin ja Willard Huyckin käsikirjoitus mainio, kuljettaen taidokkaasti useampaa juonta päällekkäin ja pitäen sisällään runsaasti lystikästä dialogia. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu yhteen. Siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, ja moni autoharrastelija katsoo varmasti filmin kaaroja kateellisena. Äänipuolikin on hyvin rakennettu. Elokuvaa varten sävelletyn musiikin sijaan leffa on täynnä hittikappaleita tuolta ajalta, joita hahmot kuuntelevat radiosta pitkin leffaa. Idea on nokkela, etenkin silloin tällöin kappaleiden välissä kuultavien Wolfman Jackin juontojen kera.

Yhteenveto: Svengijengi '62 on varsinainen aikamatka 1960-luvun alkuun ja riemastuttava kuvaus nuorten kohtaamisista ja koettelemuksista yhden illan aikana. Vajaan kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi, sillä näiden hahmojen erilaiset juonikuviot ja tapahtumaketjut vievät niin mainiosti mukanaan. Juonikuviot risteilevät ovelasti ja nivoutuvat välillä sulavasti yhteen. Mitään tylsempää tapausta ei ole mukana, vaan kaikki puolet leffasta viihdyttävät yhtä lailla. Seassa on runsaasti hyvää huumoria, mutta myös toimivaa draamaakin. Näyttelijät ovat loistovedossa ja tekninenkin puoli toimii pätevästi. George Lucasin omia nuoruudenkokemuksia hyödyntävä käsikirjoitus on kertakaikkisen ilahduttava ja hänen rakentamansa tunnelma vallan mainio. Svengijengi '62 on aivan mahtava ja valloittavan viihdyttävä nuorisoelokuva, edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmistosta ja suosittelenkin sitä lämpimästi kaikille nuorista aikuisiin ja vielä iäkkäämpiin, tosielämän 1960-luvun teineille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Graffiti, 1973, Universal Pictures, Lucasfilm, The Coppola Company

Arvostelu: Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993)

TAKAA-AJETTU

THE FUGITIVE

Ohjaus: Andrew Davis

Pääosissa: Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Joe Pantoliano, Jeroen Krabbé, Andreas Katsulas, Daniel Roebuck, Tom Wood, L. Scott Caldwell, Johnny Lee Davenport, Julianne Moore, Nick Searcy ja Sela Ward

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Fugitive, eli suomalaisittain Takaa-ajettu perustuu David Janssenin tähdittämään samannimiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1963 vuoteen 1967. Hollywoodissa ryhdyttiin 1980-luvulla työstämään elokuvasovituksia suosittujen televisiosarjojen pohjalta ja Warner Bros. otti tähtäimeensä Takaa-ajetun. Käsikirjoitusta työstettiin useiden kirjoittajien toimesta, kunnes Jeb Stuartin ja David Twohyn teksti sai studiopomot tyytyväisiksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1993 ja lopulta Takaa-ajettu sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 29. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja miespääosa), joista se voitti myös parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua, mutta olen tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä leffan käsiini ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kirurgi Richard Kimbleä syytetään virheellisesti vaimonsa murhasta ja hänet tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Richard pääsee kuitenkin pakoon ja päättää todistaa syyttömyytensä etsimällä käsiinsä todellisen murhaajan. Hän joutuu takaa-ajetuksi, kun liittovaltion sheriffi Sam Gerard lähtee hänen peräänsä.

Päärooliin kirurgi Richard Kimbleksi oli ehdolla muun muassa Alec Baldwin, Nick Nolte, Kevin Costner ja Michael Douglas, ennen kuin Tähtien sota -scifielokuvista (Star Wars - 1977-) ja Indiana Jones -seikkailuista (1981-2023) tuttu Harrison Ford sai roolin. Ford istuu osaansa täydellisesti, tulkiten väkevän karismaattisesti hahmonsa vimmaa löytää oikea syyllinen ja kostaa tälle rakkaan vaimonsa Helenin (Sela Ward) murha. Kuten Ford oli jo vuosia aiemmin osoittanut, hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta sen lisäksi hän näyttää myös kykynsä draamapuolella surevana leskenä.

     Richard Kimblen kostoretkeä vaikeuttaa hänen peräänsä lähtevät poliisit ja erityisesti sinnikäs liittovaltion sheriffi Sam Gerard, jona nähdään Tommy Lee Jones. Hauskasti tarinan mukaan Jones totesi vastanäyttelijöilleen, että tällä leffalla ei kyllä palkintoja voiteta ja juuri hän meni nappaamaan parhaan miessivuosan pystit niin Oscar- kuin Golden Globe -gaalassa. Jones on erinomainen vastapari Fordille ja tuo hyvää ja tyylilleen tuttua sarkastista särmää sheriffihahmoonsa. Gerardille on kirjoitettu myös oiva kehityskaari läpi leffan, hahmon alkaessa vähitellen pohtia, olisiko Richardin syyttömyysväitteissä sittenkin jotain perää. Lisäksi elokuvassa ovat mukana muun muassa Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä toimivana sheriffi Renfrona, sekä Julianne Moore yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten olin jo pitkään olettanutkin, Takaa-ajettu osoittautui mahtavaksi ja tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Elokuva hyppää heti itse asiaan. Helen Kimble on murhattu ja aviomies Richard viedään kuulusteltavaksi. Ei aikaakaan, kun Richard saa keploteltua itsensä vapauteen ja siitä käynnistyykin mukaansatempaava takaa-ajo. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti. On jännittävää seurata, kun Richard yrittää etsiä tietoa vaimonsa todellisesta murhaajasta, etenkin kun tämä tutkimus alkaa pikkuhiljaa viemään kohti loppuhuipennusta. Tiukkaa lisäjännitystä tuo totta kai kintereillä juoksevat liittovaltion sheriffit, liipaisinherkkien sormiensa kanssa. Richard oli jo tuomittu kuolemanrangaistukseen ja nyt hän on vieläpä karkuri, joten Gerardia ja hänen kumppaneita ei Richardin kohdatessaan kiinnosta alkaa kuunnella miehen yritystä selittää viattomuuttaan.

Elokuva nostattaa tasaisin väliajoin kierroksiaan, kun Richardin kiinnijäämisen riski käy vähän väliä lähellä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka ansioitunut kirurgi yrittää pysyä tilanteessa niskan päällä huomattavasti tällaisiin tapahtumiin kokeneempien sheriffien edessä. Hienon lisäyksen tuovat hetket, joissa Richardin ammatti nousee esille. Hän on toistuvasti riskeeraamassa oman selviytymisensä, jos joku muu tarvitsee apua. Tämä tuo paljon lisää päähenkilöön ja erottaa Richardin elokuvahistorian lukuisista muista kostoretkellä olevista miehistä, jotka haluavat etsiä käsiinsä vaimonsa murhaajan. Katsoja on tietysti alusta loppuun Richardin puolella, haluten myös vimmaisena oikean syyllisen löytyvän ja saavan potut pottuina.

Takaa-ajetun ohjauksesta vastaa Andrew Davis ja kyseessä onkin Davisin tunnetuin ja kehutuin teos. Davis pitää jännittävää pakettia ihailtavasti kasassa, nostatellen tunnelmaa tehokkaasti pitkin leffaa. Erittäin mainio on myös Jeb Stuartin ja David Twohyn työstämä käsikirjoitus. Elokuva on lisäksi taidokkaasti kuvattu, kuten myös sulavasti leikattu yhteen, kertoen onnistuneesti niin Richardin kuin Gerardin puolia takaa-ajosta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteista etenkin aidosti toteutettu ja yhdellä otoksella purkkiin saatu junaonnettomuus on komea näky. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään James Newton Howardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajettu on mahtava trilleri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Katsoja hyppää saman tien Richard Kimblen mukaan karkuretkelle ja selvittämään, kuka todellisuudessa on hänen vaimonsa murhan takana? Elokuva kasvattelee jännitystään tehokkaasti ja tarjoaa useita erittäin tiivistunnelmaisia läheltä-piti -hetkiä, joiden aikana katsojan syke nousee. Kaikki johtaa tehokkaaseen finaaliin, joka vie kertomuksen onnistuneesti päätökseensä. Harrison Ford on nappivalinta Richard Kimbleksi ja erityisen kiinnostavaa hänen hahmossaan on hänen tapansa auttaa muita silloinkin, kun se voi riskeerata hänen oman henkensä. Tommy Lee Jones toimii täydellisenä vastaparina Richardia jahtaavan liittovaltion sheriffi Gerardin osassa. Andrew Davisin ohjaus on tiukkaa, Jeb Stuartin ja David Twohyn käsikirjoitus on mainio ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi toimii. Suosittelenkin Takaa-ajettua kaikille tiivistunnelmaisten jännäreiden ystäville. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn jonkin sortin jatko- ja lisäosana toimiva Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998). Saa nähdä, onnistuuko se ollenkaan toistamaan Takaa-ajetun vahvuuksia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fugitive, 1993, Warner Bros., Kopelson Entertainment

Arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023)

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Boyd Holbrook, Ethann Isidore, Antonio Banderas, Toby Jones, Olivier Richters, Shaunette Renée Wilson, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies ja Karen Allen

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama, George Lucasin ideoima ja Harrison Fordin tähdittämä seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli ylistetty suurmenestys, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kakkososa Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta kolmatta elokuvaa, Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) kehuttiin jälleen kovasti. Pitkään näytti siltä, että elokuvasarja jäisi pelkäksi trilogiaksi, kunnes vuonna 2008 ilmestyikin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull), joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton. George Lucas suunnitteli viidettä elokuvaa parisen vuotta, mutta myytyään Lucasfilm-yrityksensä Indiana Jones -sarjan kera Disneylle vuonna 2012, suunnitelmat muuttuivat. Vuonna 2015 Disney ilmoitti uuden Indiana Jones -elokuvan olevan tekeillä. Spielberg ja edelliselokuvan kirjoittanut David Koepp laativat leffan tarinan ja leffan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020. Kuitenkin kun Spielbergistä tuli kiireinen Ready Player One -elokuvan (2018) parissa, tuotanto viivästyi. Samalla Jonathan Kasdan pestattiin työstämään käsikirjoitus uudestaan, mutta kun hän poistui projektista, Koepp palasi kirjoittamaan ja tarjosi Lucasfilmille ja Disneylle kahta eri tarinaa, jotka molemmat hylättiin. Helmikuussa 2020 Spielberg ilmoitti, ettei aiokaan ohjata elokuvaa ja hänen tilalle pestattiin Fordin toiveesta James Mangold, joka ryhtyi myös kirjoittamaan leffaa uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt Indiana Jones and the Dial of Destiny on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lapsesta asti pitänyt Indiana Jones -elokuvista, Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken kuuluessa suosikkileffojeni joukkoon. Tuomion temppeliin olen vuosien varrella suhtautunut monin eri tavoin, kun taas paljon parjattu Kristallikallon valtakunta on aina ollut mielestäni ihan katsottava raina. Odotukseni viidettä elokuvaa kohtaan ovat olleet pelonsekaiset, nelososan osoittauduttua pettymykseksi vuosien jälkeen. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja ristiriitainen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla latisti odotuksiani entisestään. Meninkin skeptisenä, joskin silti uteliaana katsomaan Indiana Jones and the Dial of Destinyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Indiana Jones ajautuu uuteen seikkailuun, kun hänen kummityttönsä Helena Shaw pyytää hänen apuaan löytääkseen myyttisen Antikytheran koneen, jolla huhutaan olevan voima muuttaa historian kulkua.

Harrison Ford palaa viidentoista vuoden tauon jälkeen tunnetuimmaksi arkeologiseikkailijaksi, Henry "Indiana" Jonesiksi ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa. Nyt jo 80-vuotias Ford ei onneksi tee iäkkäästä Indystä mitään kärttyisää pappaa, vaan hän palaa rooliinsa innokkaasti. Fordista huokuu aito lapsenmielisyys Indiana Jonesia esittäessään, tämän päätyessä jälleen uuteen seikkailuun historiallisen artefaktin perässä. Indyn silmistä palaa intohimo potentiaalista löytöä kohtaan ja väittäisin, että oli katsojana kuinka skeptinen elokuvasta tahansa, ei tämän elokuvaikonin pyynnöstä lähteä uuteen aarrejahtiin voi kieltäytyä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Toby Jones Indianan entisenä ystävänä Basil Shaw'na ja Phoebe Waller-Bridge tämän lapsena, Indyn kummityttönä Helenana, joka saapuu pyytämään Indianan apua, Ethann Isidore Helenaa auttavana nuorena Teddynä, sekä Antonio Banderas Indyn tuttuna, kapteeni Renaldona. Pahisosastoa edustaa Mads Mikkelsenin näyttelemä entinen natsitutkija Jürgen "Schmidt" Voller ja tämän oikeana kätenä toimiva Klaber (Boyd Holbrook). Vanhoista tutuista Indiana Jones -hahmoista Kadonneen aarteen metsästäjissä ja Viimeisessä ristiretkessä nähty John Rhys-Davies palaa hetkeksi rooliinsa Indyn ystävänä Sallahina. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Parasta antia on vähemmän yllättäen Mikkelsen tämänkertaisena vihollisena. Ennen elokuvan ilmestymistä kohistiin paljon Waller-Bridgen mukanaolosta ja millainen tämän hahmosta olisi tehty, mutta lopputulos ei onneksi ole läheskään niin paha kuin ennakkopöhinä antoi ymmärtää. Helena on ajoittain ärsyttävä, mutta hänen hahmonsa toimii passelisti. Sen sijaan häntä auttava Teddy tuntuu turhalta ja pelkältä laiskalta kopiolta Tuomion temppelissä nähdystä Short Roundista (Ke Huy Quan), hahmon taustatarinaa myöten.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen todella varautunut Indiana Jones and the Dial of Destinyn suhteen. Mikään näkemäni ei vakuuttanut minua ja Cannesista lähtien kantautuneet, leffaa parhaimmillaan keskinkertaiseksi kutsuneet arviot eivät antaneet paljoa toivoa. Kenties juuri niiden alhaisten odotusten takia vastassani olikin positiivinen yllätys. Ei uutuus millään pärjää alkuperäistrilogialle, mutta päihittää se Kristallikallon valtakunnan helposti - vaikka se sortuukin joihinkin samoihin ongelmiin. Aitojen, hurjien stunttien sijaan toimintakohtaukset luottavat liikaa digitehosteisiin ja hieman vaivaannuttavia fanipalveluksia on ripoteltu pitkin leffaa. Odotan kyllä kovasti, kuinka katsojat tulevat reagoimaan elokuvan loppuhuipennukseen. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että jos mielsit Kristallikallon valtakunnan finaalin interdimensionaalien avaruusolentojen ja pyramidin alta nousevan ufon kanssa yliampuvaksi, voi Indiana Jones and the Dial of Destinyn huipennus pahimmillaan jopa pilata koko elokuvan.

Ennen kaikkea elokuvassa pidin siitä, että se on rehti seikkailuelokuva alkuperäistrilogian hengessä. Aidon historiallisen, mutta elokuvassa toki mystiikalla väritellyn esineen jahti nappaa tehokkaasti mukaansa ja tarina pitää kiinnostuksen hyvin yllä, vaikka kahden ja puolen tunnin kesto tuntuukin ajoittain liialliselta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun hahmot päätyvät Indy-leffoista tutulla tavalla ansojen, ötököiden ja luurankojen täyttämään luolastoon, sydän hakkaa lujempaa, kun odottaa innolla, mitä hahmot löytävätkään. Toimintakohtaukset eivät ole toivotun verisiä, mutta niistä ei vauhtia ja luovuutta puutu. Oli kyse sitten hevosella ratsastamisesta metrotunnelissa, kolmipyöräisten kötteröiden takaa-ajosta Marokossa tai alun junakohtauksesta, leffassa on panostettu kaikkiin näihin kohtauksiin. Huumoripuolella elokuva kuitenkin ontuu, eikä seasta löydy kuin pari heittoa, jotka tarjosivat lähinnä huvittuneen hymähdyksen. Draamaosasto sen sijaan on ihan onnistunutta. Indyn elämää painavat vaikeat ihmissuhteet, joita avaavat kohtaukset ovat tarpeeksi tunteikkaat.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, jota Steven Spielberg ei ohjannut. Hänen tilalla ohjaksia pitelee James Mangold, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Johnny Cash -elämäkertaleffan Walk the Line (2005), supersankarifilmin Logan (2017) ja autourheiluelokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Vaikka Mangold onkin osoittanut lahjansa useasti, olin silti skeptinen, että kuinka homma hoituisi ilman Spielbergiä? Mangold suoriutuu kuitenkin työstään tyylikkäästi. Hänen, Koeppin ja Butterworthin veljesten kynäilemä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilausta, tiivistämistä ja turhien fanikosiskelujen karsimista, mutta muuten teksti pelittää hyvin. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut erinomaiset. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee. Suuri osa efekteistä toimii, mutta tietyt Indyn kasvojenmuokkaukset eivät pelitä. Alkupäässä nähdään digitaalisesti nuorennettu Indiana Jones, joka on kuin jostain videopelistä repäisty häiritsevä ilmestys. Lisäksi erityisesti paraatikohtauksessa on ajoittain selvää, että hevosella ratsastavalle stunt-näyttelijälle on jälkikäteen digitaalisesti muovattu Harrison Fordin naamataulu. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi tietty oivallisesti musiikeillaan. Hän ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa uutta sävelmää, mutta onhan se hienoa, että Williams palasi vielä, luultavasti viimeistä kertaa sarjan pariin. Ja eihän siinä voi fanina muuta kuin hymyillä muikeasti, kun fantastinen tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Dial of Destiny on heikkouksistaan huolimatta erittäin hyvä seikkailuelokuva, joka peittoaa sarjan neljännen osan, mutta jää auttamattomasti alkuperäisen trilogian jalkoihin. Uusi historiallisen artefaktin jahti nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan läpi hieman liian pitkän keston. Matka tarjoaa monenlaista vaaraa ja toimintakohtausta, jotka ovat luovia, joskin toisinaan turhan paljon tietokonetehosteisiin luottavia. Huumoripuoli ontuu, mutta draamaosasto on sen sijaan varsin passelia. Jännitettä kasvatellaan ajoittain tehokkaasti ja loppuhuipennus on rohkea niin hyvässä kuin pahassa. Harrison Ford on tietty erinomainen Indiana Jonesina ja Mads Mikkelsen hoitaa pahistontin tyylillä. Phoebe Waller-Bridge toimii yllättävän menevästi mukaan tarttuvana Helenana, mutta tämän apupoika Teddy tuntuu turhalta ja tylsältä Short Round -kopiolta. Tällaisia kömpelöitä fanikosiskeluja on luvassa muitakin. Pääasiassa elokuva näyttää hyvältä kuvausta ja lavasteita myöten, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee näyttävistä efekteistä häiritsevään, videopelihahmoa muistuttavaan diginuorennettuun Indyyn. Ohjaaja James Mangold suoriutuu työstään yllättävänkin hyvin ja John Williams tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan. Williamsin luoma tunnusmelodia on edelleen yksi elokuvahistorian parhaista sävellyksistä. Indiana Jones and the Dial of Destiny jää kauas alkuperäistrilogian maagisuudesta ja loistosta, mutta se on silti yllättävänkin toimiva seikkailuleffa, jota voi hyvillä mielin suositella ikonisen arkeologin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023, Walt Disney Pictures, Lucasfilm, Paramount Pictures

Arvostelu: The Expendables 3 (2014)

THE EXPENDABLES 3

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Mel Gibson, Dolph Lundgren, Wesley Snipes, Antonio Banderas, Randy Couture, Harrison Ford, Arnold Schwarzenegger, Jet Li, Terry Crews, Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell, Victor Ortiz ja Kelsey Grammer

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Toimintastarojen tähdittämä The Expendables (2010) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. The Expendables 2 (2012) menestyi vielä edeltäjäänsä paremmin, joten kolmososan teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta The Expendables 3 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen taloudellinen hitti - osittain sen takia, että jo pari viikkoa ennen ilmestymistä koko elokuva vuoti nettiin hyvällä kuvanlaadulla, missä sen arveltiin saaneen jopa lähes 200 000 katselua ensimmäisenä päivänä. Itse katsoin elokuvan vasta vuokralta ja pidin sitä aika keskinkertaisena toimintaleffana. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa neljännen filmin voimin, päätin katsoa The Expendablesit läpi ja arvostella ne. Noin puolitoista kuukautta kakkosleffan jälkeen katsoin The Expendables 3:n.

Vapautettuaan yhden Expendables-tiimin jäsenistä vuosien vankeudesta, ryhmä lähetetään kohtaamaan tähän asti pahimman vastustajansa, yhden ryhmän perustajista, Conrad Stonebanksin.

Sylvester Stallone, Jason Statham, Dolph Lundgren, Randy Couture ja Terry Crews palaavat rooleihinsa Expendables-tiimin jäseninä Barney Rossina, Lee Christmasina, Gunner Jenseninä, Toll Roadina ja Hale Caesarina, minkä lisäksi aiemmista filmeistä tutut Jet Li ja Arnold Schwarzenegger käyvät pistäytymässä Yin Yangina ja Trench Mauserina. Bruce Willisin esittämä Church ainoastaan mainitaan, Willisin pyytäessä esiintymisestään liian kovaa liksaa, jolloin hahmo kirjoitettiin ulos elokuvasta ja korvattiin Harrison "Indiana Jones" Fordin esittämällä CIA:n operaatiojohtaja Drummerilla. Vanhat tutut hoitavat hommansa yhä ihan menevästi, joskin samaa intoa ei tunnu enää löytyvän leffasarjaa kohtaan kuin aiemmin.

     Karismaattisen Fordin lisäksi tulokkaina leffasarjaan saapuvat myös Wesley Snipes pitkään vankeudessa lusineena Doctor Deathina, Antonio Banderas hölösuisena Galgona, huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon voittanut Kelsey Grammer Barneyn tuttuna Bonapartena, sekä Mel Gibson tämänkertaisena vihollisena, yhtenä Expendables-joukon alkuperäisenä jäsenenä, Conrad Stonebanksina. Snipes on elokuvan parasta antia, hypäten tyylillä huipputappajan osaansa. Banderas tuo mukaan kelpo huumoria, Gibsonin toimien oivana roistona. Grammerin Razzie-voitto tuntuu pahasti liioitellulta, etenkin kun hänen ruutuaikansa on todella vähäinen. Elokuvassa oli alun perin tarkoitus esiintyä myös Jackie Chan, Nicolas Cage ja Milla Jovovich, mutta harmillisesti nämä suunnitelmat eivät toteutuneet.

The Expendables 3 lähtee mainiosti liikkeelle vauhdikkaalla toimintakohtauksella, jossa Barney ja kumppanit vapauttavat Doc Deathin junavankilastaan. Kohtaus nappaa hyvin mukaansa ja lupailee viihdyttävää leffaa, jossa vanhat äijät heittävät huonoa läppää samalla, kun ampuvat roistoja kumoon - jopa silloin, kun pahispuolen aseeton edustaja yksinkertaisesti vain poistuu vessasta yhä housut kintuissa. Elokuva kuitenkin menettää vetoaan, mitä pidemmälle se etenee. Jossain kohtaa Barney päättää hajottaa Expendables-ryhmän, pelätessään, että tämä homma voisi koitua hänen kamujensa kuolemaksi, joten sen sijaan hän pestaa nuoria ja kokemattomampia tyyppejä (Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell ja Victor Ortiz) auttamaan häntä. Heidän elämänsä eivät kaiketi merkitse Barneylle mitään.

Jo leffasarjan toisessa osassa hyödynnettiin tylsästi nuorta sotilashahmoa (Liam Hemsworth), jonka ainoa funktio oli lopulta vain toimia motivaattorina vanhoille äijille ja samaa kikkaa kokeillaan myös tässä. Katsojaa ei kuitenkaan saada kiinnostumaan tästä uudesta nelikosta yhtään, joten menossa ei tunnu olevan painoarvoa. Kun nelikko tuodaan mukaan, leffan taso laskee huomattavasti. Viihdearvo hiipuu ja elokuva muuttuu jopa raskassoutuiseksi. Lopputaistelu onnistuu sentään hieman koukuttamaan uudestaan, mutta silloinkin tykitys ja tulitus muuttuu nopeasti tylsän itseään toistavaksi ja jännityksettömäksi mekastukseksi. Monelle toimintafanille voi myös tulla pettymyksenä, kuinka verettömiä taistelut ovat.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Patrick Hughes, joka on The Expendables 3:n jälkeen tehnyt ihan veikeän The Hitman's Bodyguardin (2017) ja sen kehnohkon jatko-osan Hitman's Wife's Bodyguardin (2021). Harmillisesti Hughesin työ ei ole kummoista tässä. Hän ohjaa toimintakohtauksia ihan sujuvasti, muttei saa niihin tunnetta, vaan homma jää vain totaalisen pintapuoliseksi rymistelyksi. Tähän vaikuttaa toki Stallonen, Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin heikko käsikirjoitus. On toki väärin olettaa, että tällaisen filmin teksti olisi tätä laadukkaampi, mutta silti toivoisin, että kolmikon rustaama juoni olisi edes hieman kiinnostavampi. Sentään he ovat kirjoittaneet ihan hauskoja kettuiluja hahmojen välille. Elokuva on ihan toimivasti kuvattu, siinä on kelpo lavasteita, asuja ja maskeerauksia ja äänimaailma rymistelee mukavasti. Erikoistehosteet ovat pääasiassa sujuvat, mutta paikoitellen räjähdyksistä paistaa läpi digitaalisuus.

Elokuvasta on olemassa muutamaa minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää lähinnä kuvia pahiksista, joihin luodit osuvat, siistitymmän teatteriversion leikatessa tällaisista otoksista pois. Kokonaan uusia kohtauksia versiosta ei löydy, jos ei lasketa Expendables-tiimin tappamaa vessassa-kävijä-parkaa.

Yhteenveto: The Expendables 3 on kelvollisesta alusta ja lopustaan huolimatta aika heikko toimintarymistely, jossa leffasarjan vetovoima alkaa tosissaan hiipua. Stallonesta ja kumppaneista ei löydy samaa intoa elokuvaa kohtaan kuin parissa aiemmassa osassa. Näyttelijäkaartin pelastavina tekijöinä toimivatkin tulokkaat Wesley Snipes, Mel Gibson, Harrison Ford ja Antonio Banderas, joista erityisesti Snipes ja Banderas heittäytyvät hyvin rooliensa vietäväksi. Tämänkertainen tarina on aika yhdentekevä ja muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi, kun nuoret sotilaat tuodaan mukaan. Katsojana ei pahemmin jaksa välittää tapahtumista. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta turhan verettömiä ja siistittyjä, sekä vähän liian yksitoikkoisia tykityksessään. Tekninen osasto toimii passelisti, joskin erikoistehosteista näkyy digitaalisuus. Jos aiemmat The Expendables -rainat iskivät lujaa, kolmososa tuskin on poikkeus. Nyt jään ihan mielenkiinnolla odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 3, 2014, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Davis-Films, Ex3 Productions, Fipex Holding, Nu Boyana Film Studios

Arvostelu: Cowboys & Aliens (2011)

COWBOYS & ALIENS

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde, Sam Rockwell, Clancy Brown, Keith Carradine, Adam Beach, Paul Dano, Noah Ringer, Walton Goggins, Julio Cedillo ja Abigail Spencer
Genre: toiminta, western, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Extended Director's Cut: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2006. Elokuvan työstäminen lähti kuitenkin käyntiin jo kauan ennen kuin sarjakuva edes julkaistiin. Vuonna 1997 Rosenberg kertoi Universal Picturesille ja DreamWorksille ideastaan ja studiot ostivat yhteistuumin tulevan sarjakuvan elokuvaoikeudet ennakkoon. Alun perin ohjaajaksi valittiin Steve Oedekerk, mutta hän päättikin tehdä uusintaversion vuoden 1964 elokuvasta The Incredible Mr. Limpet (mitä ei kuitenkaan koskaan tehty valmiiksi). Vuonna 2004 Cowboys & Aliensin oikeudet siirtyivät Universalilta ja DreamWorksilta Columbia Picturesille, mutta studiota ei lopulta kiinnostanutkaan viedä projektia eteenpäin, joten vuonna 2007 oikeudet palasivat takaisin aiemmille omistajille. Robert Downey Jr. oli tekijöiden toive päärooliin, noustuaan takaisin tähdeksi Iron Manin (2008) kautta. Kuvatessaan Iron Man 2:a (2010), Downey Jr. kertoi Cowboys & Aliensista ohjaaja Jon Favreaulle, joka kiinnostui ja päätti tehdä sen seuraavaksi. Downey Jr. päätti kuitenkin tehdä Sherlock Holmes: A Game of Shadowsin (2011) ja hänet korvattiin Daniel Craigilla. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Cowboys & Aliens sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se oli yksi vuoden pahimmista flopeista taloudellisesti. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Cowboys & Aliensin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja pidin sitä ihan kelvollisena. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Cowboys & Aliensin täyttävän nyt 10 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

1800-luvun lopulla villissä lännessä muistinsa menettänyt mies herää keskeltä erämaata, kummallinen mekaaninen laite kiinni ranteessaan. Yrittäessään löytää vastauksia kysymyksiinsä, mies huomaa joutuneensa keskelle alkavaa sotaa lännen asukkien ja avaruudesta tulleiden muukalaisten välillä.

Muistinsa menettäneenä miehenä nähdään uusia James Bond -elokuvia (1962-) tähdittänyt Daniel Craig, joka on nappivalinta kylmäksi kivikasvoksi. Läpi leffan hahmosta selviää uusia puolia ja paikoitellen hänen taustansa onnistuvat olemaan kiinnostavammat kuin mitä elokuvassa muuten tapahtuu. Kyseessä ei ole mikään puhdas sankaritapaus ja se selvästi viehättää Craigia, joka ratsastaa karismaattisesti ja taistelee uskottavasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. karjatilan rikas omistaja, eversti Dolarhyde (Harrison Ford), tämän hulttiopoika Percy (Paul Dano), matkusteleva Ella (Olivia Wilde), baarimikko Doc (Sam Rockwell), pappi Meacham (Clancy Brown), seriffi Taggart (Keith Carradine), hänen lapsenlapsensa Emmet (Noah Ringer), sekä Dolarhydea auttava alkuperäiskansalainen Nat (Adam Beach). Poikaansa häpeävää Dolarhydea lukuunottamatta sivuhahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tapauksia, mutta heidän näyttelijänsä hoitavat hommansa sujuvasti. Indiana Jonesin ja Han Solon rooleista tuttu Ford on tietysti mahtava arvokkaana everstinä ja Dano revittelee tämän ylimielisenä poikana. Wilde vakuuttaa enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee, kun taas Rockwell on erikoisen pienimuotoisessa roolissa.

Kun elokuvalla on sellainen nimi kuin Cowboys & Aliens, lehmipojat ja avaruusolennot, sen katselemisen aloittaessa odottaa innokkaasti huikeaa lajityyppien yhteentörmäystä, kun avaruuden muukalaiset hyökkäävätkin villiin länteen. Kun ihmisiltä riisutaan nykypäivän aseet ja tieto, miten ihmeessä hevosilla ratsastavat, puutaloissa asuvat ja revolvereilla ammuskelevat heput voisivat voittaa laseraseilla ja lentävillä aluksilla varustetut oliot? Elokuvan premissi on erinomainen, minkä takia onkin niin harmillista, ettei toteutus millään yllä idean potentiaaliin. Kuinka näin herkullisesta aiheesta saakaan aikaiseksi näin innoton ja vaisu teos? Kun mukana on vieläpä niin James Bond kuin Indiana Jones, miten ihmeessä elokuva on näin keskinkertainen?

Elokuva lähtee kyllä erittäin lupaavasti liikkeelle ja vaikka katsoja nimen perusteella tietääkin, mistä on kyse, niin kummallisten asioiden alkaessa tapahtumaan villissä lännessä, mysteeriä ja jännitystä rakennetaan toimivasti. Kuitenkin avaruusolentojen ensimmäisen kunnon hyökkäyksen jälkeen leffa lähtee ratsastamaan kohti alamäkeä. Filmi onnistuu olemaan yllättävänkin pitkäveteinen, kun tarina käynnistyy kunnolla. Ihmisdraaman tunkeminen joka koloon voisi toimia, jos katsojana välittäisi muista hahmoista kuin Craigin ja Fordin esittämistä. Draamailut tekevät leffasta raskassoutuisen, kun se toimisi paremmin täysin puhtaana ja itsetietoisena hömppänä. Elokuva ottaa itsensä turhankin vakavasti, eikä osaa nauttia mahtavasta ideastaan. Viihdyttäviä hetkiä löytyy välillä, mutta liian harvoin. Kun leffa kadottaa katsojansa puolivälin paikkeilla, ei edes ihan viihdyttävä loppurähinä pelasta pakettia.

Jon Favreau on hyvin epätasainen ohjaajana. Hän on tehnyt urallaan erittäin mainioita filmejä, kuten ensimmäisen Iron Manin, ruokaleffa Chefin (2014) ja Viidakkokirja-uusintaversion (The Jungle Book - 2016), mutta hänen filmografiaansa mahtuu myös heikompia teoksia, kuten Iron Man 2, Leijonakuningas-uusintaversio (The Lion King - 2019), sekä tämä Cowboys & Aliens. Favreau on lähtenyt innoissaan projektiin, muttei lopulta tunnu tietävän, mitä tehdä idean kanssa. Niinpä lopputulos onkin valitettavan epätasainen. Tähän on luultavasti vaikuttanut myös se, että leffalla on viisi käsikirjoittajaa, jotka eivät myöskään hoksaa, kuinka paljon parempaan elokuvaan heillä on ainekset. Teknisesti kyseessä on kuitenkin onnistunut teos. Kuvaus on oivallista ja villin lännen maisemia esitellään upeilla laajoilla otoksilla. Avaruusolentojen ulkoasu on tyylikäs ja efektit näyttävät edelleen hyviltä. Kaupungin ja olentojen alusten lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt hyvää työtä asujen kanssa. Äänimaailmakin on iskevä, yhdistellen länkkäriä ja scifiä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät kelpo musiikitkin sisältävät vaikutteita molemmista genreistä.

Cowboys & Aliensista on olemassa noin vartin pidempi ohjaajan versio, missä on useita pidennettyjä, sekä muutamia kokonaan uusia kohtauksia, joita teatteriversiossa ei nähty. Päähenkilön tutustuminen pappi Meachamiin kestää kauemmin, kuten kestää myös kaupunkilaisten lähtö avaruusoliojahtiin. Jokilaivalla ja alkuperäiskansan kanssa vietetään enemmän aikaa. Loppukohtausta on pidennetty, näyttämään jälkimaininkia. Toimintakohtaukset ovat verisempiä ja ohjaaja Jon Favreaun voi bongata todella nopeasti etsintäkuulutus-julisteesta.

Yhteenveto: Cowboys & Aliens on veikeästä nimestään ja ideastaan huolimatta harmillisen vaisu ja hidastempoinen elokuva. Vielä alkupäässä rakennetaan hyvin jännitettä ja mysteeriä, mutta pian avaruusolentojen ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen filmin taso alkaa laskea. Tylsästi toteutettua ihmisdraamaa on liikaa ja näin pöljän idean kanssa elokuvan pitäisi osata ottaa paljon rennommin. Enemmän kieli poskessa tehtynä viihteenä elokuva toimisi huomattavasti paremmin. Silti sekaan mahtuu omat hyvät hetkensä ja loppuhuipennus on viihdyttävää seurattavaa. Daniel Craig istuu täydellisesti päärooliin ja Harrison Ford on loistava tympeänä everstinä. Visuaalisesti elokuva on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Ongelmat muodostuvat lähinnä liian monen käsikirjoittajan tekstistä ja Jon Favreaun hieman innottomasta ja suuntaansa hakevasta ohjauksesta. Vioistaan huolimatta Cowboys & Aliensin katsoo sujuvasti kerran, jos länkkärit ja scifi ovat lähellä sydäntä. Silti on varmaa, että näin hullunkurisen konseptin ympärille olisi saanut rakennettua iskevämmän elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cowboys & Aliens, 2011, Universal Pictures, DreamWorks, Reliance Entertainment, Relativity Media, Imagine Entertainment, K/O Paper Productions, Fairview Entertainment, Platinum Studios, K/O Camera Toys