Arvostelu: Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973)

SVENGIJENGI '62

AMERICAN GRAFFITI

Ohjaus: George Lucas

Pääosissa: Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Charles Martin Smith, Cindy Williams, Candy Clark, Mackenzie Phillips, Wolfman Jack, Bo Hopkins, Harrison Ford, Lynne Marie Stewart, Terry McGovern, Manuel Padilla Jr., Susan Richardson ja Suzanne Somers

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

American Graffiti, eli suomalaisittain Svengijengi '62 on Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan, George Lucasin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Tehdessään esikoiselokuvaansa THX 1138 (1971), Lucas sai ohjaaja Francis Ford Coppolalta haasteen tehdä massayleisöön helpommin vetoavan leffan. Lucas alkoi kehitellä tarinaa, joka perustui hänen omaan nuoruuteensa 1960-luvun alussa ja alkoi kaupitella sitä eri studioille. Hän sai United Artistsin johtajan, David Pickerin tukemaan filmin tekoa ja Richard Walterin käsikirjoittamaan elokuvan. Lucas ja Walter olivat kuitenkin eri mieltä leffan suunnasta, joten Lucas erotti Walterin ja päätti kirjoittaa filmin itse, mikä johti myös United Artistsin perääntymiseen projektista. Lucas jatkoi leffan kaupittelua, mutta niin Paramount, 20th Century Fox kuin Columbia Pictures torjuivat hänet. Lopulta Universal Pictures tarttui projektiin, erityisesti kun juuri suureksi menestykseksi muodostuneen Kummisedän (The Godfather - 1972) ohjannut Coppola päätti toimia leffan tuottajana. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1972 ja lopulta Svengijengi '62 sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, naissivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, sekä voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Svengijengi '62:n muutamia vuosia sitten ja pidin filmistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1962 Kaliforniassa joukko vastikään koulusta valmistuneita nuoria viettää viimeistä iltaansa yhdessä, ennen kuin jokainen lähtee omille teilleen.

Svengijengi '62 kertoo juuri high schoolista valmistuneiden teinien kesäloman viimeisestä yhteisestä yöstä, ennen kuin aamulla koittaa aika jokaiselle lähteä uusille poluille, oli kyse sitten collegesta, työpaikasta tai jostain muusta. Näitä teinejä ovat tulevaisuuttaan pohdiskeleva Curt (Richard Dreyfuss), pariskunta Steve (nykyään paremmin ohjaajana tunnettu Ron Howard) ja Laurie (Cindy Williams), katukisojen kinginä tunnettu John (Paul Le Mat) ja kiusallinen Terry (Charles Martin Smith), joka yrittää kovasti tehdä vaikutuksen niin kavereihinsa kuin paikallisiin tyttöihin. Hahmoviisikosta jokainen on omalla tavallaan mainio ja jokaisen kertomusta yön ajalta seuraa mielellään. Dreyfuss, Howard, Williams, Le Mat ja Smith ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa, tulkiten taidokkaasti erilaisia persoonia ja tiettyä nuoruuden intoa, huolettomuutta ja toiveikkuutta.

     Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Candy Clark Terryn mukaan päätyvänä Debbienä, Mackenzie Phillips Johnin yötä häiritsevänä Carolina, Terry McGovern Curtin kaverina Wolfena, Manuel Padilla Jr. Pharaos-jengiin kuuluvana Carlosina, sekä Han Solo ja Indiana Jones itse, nuori Harrison Ford Johnin kilpailuun haastavana Bob Falfana. 1960-luvun alun radiossa kuuluisana tiskijukkana toiminut ja George Lucasin ihailema Wolfman Jack nähdään lyhyesti omana itsenään. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pätevästi. Phillips on erityisen onnistunut näsäviisaan Carol-tytön osassa.

Svengijengi '62 osoittautui uusintakatselulla paremmaksi elokuvaksi kuin muistinkaan. Se on erittäin riemastuttava leffa, jota katsoessa todella tuntuu siltä kuin olisi matkustanut ajassa 1960-luvun alkuun ja päässyt itsekin hengailemaan ja ajelemaan ympäri kaupunkia näiden nuorten kanssa. Elokuvasta suorastaan huokuu, kuinka henkilökohtaisesta teoksesta on kyse ja Lucas on selvästi pistänyt mukaan paljon oman nuoruutensa kokemuksia. Hän on täyttänyt käsikirjoituksensa toinen toistaan lystikkäämmillä kohtauksilla ja tapahtumaketjuilla. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa ja näiden hahmojen kanssa voisi jäädä viettämään aikaa vielä pidempäänkin. 

Elokuvan tarina ei ole mikään päätähuimaavan monimutkikas, eivätkä hahmot käy läpi mitään mullistavia kehityskaaria. Leffa on vain yksinkertaisesti kuvaus yhden yön tapahtumista ja sellaisenaan se on suorastaan mahtava. Sen lisäksi, että George Lucasin ohjaus herättää katsojassa tunteen kuin olisi itse paikan päällä, Lucasin rakentama yleishenki on valloittavan ilahduttava. Leffasta löytyy suuri sydän ja sitä on yksinkertaisesti ilo katsoa. Se viihdyttää täysillä, nostaa hymyn vähän väliä huulille ja naurattaa tasaisin väliajoin. Nuorten kohtaamiset ja kanssakäymiset tuntuvat aidoilta ja kyseessä onkin yhä yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisofilmeistä.

Vaikka olen itsekin suuri Tähtien sota -fani, on hieman harmi, että niiden megasuosion takia Lucasin aiemmat työt, THX 1138 ja Svengijengi '62 ovat hieman jopa unohtuneet - etenkin kun ilman tämän leffan yllätyssuosiota ilman Lucas olisi tuskin saanut rahoitusta avaruussaagalleen. Sen lisäksi, että Lucas hoitaa ohjaajantonttinsa tyylillä, on hänen, Gloria Katzin ja Willard Huyckin käsikirjoitus mainio, kuljettaen taidokkaasti useampaa juonta päällekkäin ja pitäen sisällään runsaasti lystikästä dialogia. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu yhteen. Siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, ja moni autoharrastelija katsoo varmasti filmin kaaroja kateellisena. Äänipuolikin on hyvin rakennettu. Elokuvaa varten sävelletyn musiikin sijaan leffa on täynnä hittikappaleita tuolta ajalta, joita hahmot kuuntelevat radiosta pitkin leffaa. Idea on nokkela, etenkin silloin tällöin kappaleiden välissä kuultavien Wolfman Jackin juontojen kera.

Yhteenveto: Svengijengi '62 on varsinainen aikamatka 1960-luvun alkuun ja riemastuttava kuvaus nuorten kohtaamisista ja koettelemuksista yhden illan aikana. Vajaan kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi, sillä näiden hahmojen erilaiset juonikuviot ja tapahtumaketjut vievät niin mainiosti mukanaan. Juonikuviot risteilevät ovelasti ja nivoutuvat välillä sulavasti yhteen. Mitään tylsempää tapausta ei ole mukana, vaan kaikki puolet leffasta viihdyttävät yhtä lailla. Seassa on runsaasti hyvää huumoria, mutta myös toimivaa draamaakin. Näyttelijät ovat loistovedossa ja tekninenkin puoli toimii pätevästi. George Lucasin omia nuoruudenkokemuksia hyödyntävä käsikirjoitus on kertakaikkisen ilahduttava ja hänen rakentamansa tunnelma vallan mainio. Svengijengi '62 on aivan mahtava ja valloittavan viihdyttävä nuorisoelokuva, edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmistosta ja suosittelenkin sitä lämpimästi kaikille nuorista aikuisiin ja vielä iäkkäämpiin, tosielämän 1960-luvun teineille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Graffiti, 1973, Universal Pictures, Lucasfilm, The Coppola Company

Arvostelu: Book Club - väreileviä lukunautintoja (Book Club - 2018)

BOOK CLUB - VÄREILEVIÄ LUKUNAUTINTOJA

BOOK CLUB

Ohjaus: Bill Holderman
Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Candice Bergen, Mary Steenburgen, Andy García, Don Johnson, Craig T. Nelson, Alicia Silverstone, Katie Aselton, Richard Dreyfuss ja Wallace Shawn
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Book Club - väreileviä lukunautintoja on tuottaja Bill Holdermanin esikoisohjaus, minkä hän on myös käsikirjoittanut itse. Elokuvan kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt se saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti hauskan mielenkiintoiselta ja samalla pidin myös sen näyttelijäkaartista. En ollut yllättynyt, kun en kuullut elokuvasta kovin kummoisia arvosteluita, mutta menin silti oikein positiivisin mielin katsomaan Book Clubin sen lehdistönäytökseen.

Neljä ystävää ovat vuosia sitten perustaneet kirjakerhon ja joka kuukausi he kokoontuvat keskustelemaan lukemastaan kirjasta. Kerran he päättävät lukea E. L. Jamesin menestyskirja "Fifty Shades of Greyn", mikä alkaa muuttamaan heistä jokaisen rakkauselämää.

Vaikka filmi keskittyykin aika tasaisesti jokaiseen neljästä ystävästä, on Book Club - väreileviä lukunautintoja kuitenkin Diane Keatonin elokuva. Hahmo toimii tarinan kertojana ja jos joku unohtaa leffan aikana näyttelijän nimen, on hahmonkin nimi Diane. Keaton vetää roolinsa tuttuun tyyliinsä olemalla usein hieman kummallinen, sekä eleilemällä ja heiluttelemalla käsiään samalla kun hän puhuu repliikkejään. Tiedän Keatonin osaavan, mutta tässä hän valitettavasti näyttelee useissa kohtauksissa niin innottomasti, että tuntuu siltä kuin hän olisi tehnyt filmin ihan vain rahan takia.
     Olinkin hyvin yllättynyt, kuinka paljon mielenkiintoisempia muut ystävyksistä ovat. Jane Fondan näyttelemä Vivian pyörittää omaa hotellia ja käy sängyssä siellä vierailevien miesten kanssa. Ei siis mikään ihme, että idea lukea "Fifty Shades of Grey" tulee häneltä. Fonda sopii osaansa täydellisesti ja hän osaa oikein heittäytyä hahmonsa kanssa joka kohtauksessa. Candice Bergenin esittämä, tuomarina työskentelevä Sharon taas on hieman ujompi tapaus. Kirjan innoittamana ja rohkaisemana Sharon päättää kuitenkin kokeilla nettideittipalvelua, mikä johtaa kiinnostaviin tilanteisiin. Myös Mary Steenburgenin näyttelemä Carol on hieman herkempi tapaus. Häntä kuitenkin kiehtovat kirjasta löytyvät seksileikit ja hän yrittääkin löytää jotain eloa hänen ja Bruce-miehensä (mainiosti yrmyä esittävä Craig T. Nelson) petipuuhiin. Vaikka Fonda uhkaakin varastaa shown energiallaan, eivät Bergen ja Steenburgen luovu omista hetkistään, vaan he nousivatkin suosikeikseni leffassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Dianen tyttäret Jill (Alicia Silverstone) ja raskaana oleva Adrianne (Katie Aselton), jotka ylihuolehtivat äidistään aina raivostuttavuuteen asti, Dianen tapaama hurmurimies Mitchell (Andy García), Vivianin entinen rakas Arthur (Fifty Shades of Grey -elokuvissa, 2015-2018, naispääosaa esittävän Dakota Johnsonin isä Don Johnson), sekä Sharonin tapaamat deittikumppanit, joita esittävät mm. huvittava Wallace Shawn ja esimerkiksi Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnettu Richard Dreyfuss.

Ylipitkän esittelypuheen jälkeen Book Club - väreileviä lukunautintoja lähtee käyntiin, eikä aikaakaan, kun kirjakerho kokoontuu ja ystävykset alkavat lukea "Fifty Shades of Greytä". On huvittavaa nähdä, kuinka vanhemmat rouvat lukevat E. L. Jamesin eroottisia tekstejä ja reagoivat niihin eri tavoin. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, miten Christian Greyn ja Anastasia Steelen tarina lisää maustetta hahmojen romansseihin ja harmillisesti sitä jää odottamaan vielä senkin jälkeen, kun leffa on päättynyt. Mitään kunnon tuhmuuksia ei siis ole luvassa. Yhdessä kohtauksessa Carolin mies Bruce on korjaamassa moottoripyöräänsä ja pyytää vaimoaan ojentamaan hänelle nippusiteitä, mihin Carol vastaa: "Ai, jotta voit sitoa minut sänkyyn?" Ja siihen se jää. Koko leffan irstain kohta on, kun Dreyfussin esittämä George poistuu Sharonin autosta posket täynnä huulipunan jälkiä. Book Clubista löytyisi paljon potentiaalia tarjota katsojille myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä ja pikkutuhmia sänkykohtauksia, mutta leffassa ei ole uskallettu hyödyntää sitä potentiaalia. Noin puolessa välissä elokuvaa koko "Fifty Shades of Grey" lähestulkoon unohdetaan kokonaan ja toinen puolisko on vain hyvin kliseistä ja nähtyä romanttista komediaa, joka ei onnistu millään lailla erottumaan massasta. Tavallaan on hyvä juttu, ettei elokuva vain yritä ratsastaa Jamesin kirjojen menestyksellä ... mutta toisaalta juuri sitä leffan olisi kenties pitänytkin tehdä.

Elokuvan on ohjannut Bill Holderman, joka ei tosiaan ole ennen toiminut ohjaajana. Valitettavasti sen kyllä huomaa. Hän on selvästi katsonut paljon television romanttisia komedioita ja yrittänyt luoda samaa tunnelmaa omaan leffaansa, mutta se saa Book Clubin tuntumaan lähinnä halvalta TV-tuotannolta, jonka koko budjetti meni tunnettuihin näyttelijöihin. Kenties elokuva olisikin toiminut paremmin televisiosarjana. Holderman on onnistunut keksimään hauskan idean, mutta hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa ja ohjata sitä, vaan antaa jonkun osaavamman hoitaa homman. Tai itse asiassa rohkeamman. Jos Book Club - väreileviä lukunautintoja ihan tosissaan kertoisi, kuinka "Fifty Shades of Grey" saa iäkkäät rouvat kokeilemaan uusia juttuja sängyssä, se voisi olla jollain omituisella tavalla viihdyttävä ja originaali. Leffa olisi kaivannut esimerkiksi sellaisia hetkiä, joissa joku naisista tuijottaa miestään ja alkaa yllättäen fantasioimaan tästä. Hän voisi vaikkapa nähdä, kuinka kukkia kasteleva mies repii yllättäen paitansa pois ja alkaa kastelemaan itseään. Fantasiointi tietenkin keskeytyy, kun nainen hätkähtää hereille ja tajuaa, kuinka arkista hänen elämä onkaan. Tällaisenaan elokuva on vain liian turvallinen, hyvin keskinkertainen ja yllättävän pitkäveteinen romanttinen komedia (joka ei muuten erityisemmin naurata). Neljä erilaista rakkaustarinaa eivät oikeastaan kiinnosta, kun arvaa heti, miten lopuksi käy. Kyllä Book Clubin kerran katsoi. Ei se huono ole, mutten koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä uudestaan.

Elokuvan teknisessäkään puolessa ei hirveästi ole kehumista. Filmi on kyllä kuvattu kelvollisesti ja vaikka leffa onkin ylipitkä, on leikkaus tarpeeksi sujuvaa. Pitkäveteisyys johtuu lähinnä Holdermanin ja Erin Simmsin innottomasta käsikirjoituksesta. Häiritsevintä kuvissa on niiden tietokoneella tehty jälkikäsittely. Useat päivällä tapahtuvat kohtaukset on muokattu ylivalottuneiksi, jolloin ne jopa hohtavat oudosti. Myös tämä lisää televisiotuotannon tuntua. Monissa kohtauksissa myös huomaa, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten - niin selkeästi voi nähdä, ettei tausta ole todellinen. Kaikkein kauhein taustakankaan käyttö löytyy kohtauksesta, jossa Mitchell vie Dianen lennolle. Book Clubin musiikitkin ovat kuin televisiosarjasta. Peter Nashelin sävellykset ovat usein hyvin yksitoikkoisen hilpeitä (tai surullisissa kohtauksissa geneerisen surullista), jotta katsojalle saisi nostettua hymyn huulille.

Yhteenveto: Book Clubista löytyy hauska idea, muttei osaavaa tekijää hyödyntämään leffan mahdollisuuksia. Elokuvasta olisi voinut saada aikaiseksi hulvattoman ja kiusallisen hömppäkomedian, joka onnistuu olemaan jopa hieman tuhma, mutta ensikertalaisohjaaja Holderman ei uskalla tarjota mitään tällaista. Hän on vain täyttänyt tarinansa puhkikulutetuilla juonikuvioilla ja kopioinut kaikenlaisia romanttisia televisiosarjoja, mikä saakin elokuvan tuntumaan televisioproduktiolta. Nimekkäät näyttelijät onnistuvat sentään hieman pelastamaan leffan toista puolikasta vajoamasta täysin pohjalle kliseidensä kanssa. Paikoitellen laiskanpulskeasti näyttelevää Keatonia lukuunottamatta muut näyttelijät onnistuvat osissaan hyvin, etenkin Bergen, Fonda ja Steenburgen. Tekniseltä puoleltakaan filmi ei ole kummoinen. On harmi, ettei Book Club - väreileviä lukunautintoja lopulta ole ihan katsottavaa parempi, sillä sen ideasta löytyisi paljon potentiaalia. Uskoisin, että vanhemmat naiset (varsinkin kirjoja ahmivat sellaiset) tulevat pitämään tästä, mutta muita kiinnostuneita kehotan katsomaan leffan vasta joskus televisiosta, mistä se on selkeästi tarkoitettukin katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dvdsreleasedates.com
Book Club, 2018, June Pictures, Apartment Story

Arvostelu: Tappajahai (Jaws - 1975)

TAPPAJAHAI

JAWS

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Roy Scheider, Richard Dreyfuss, Robert Shaw, Murray Hamilton ja Lorraine Gary
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Nykyään Steven Spielberg on erittäin tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt monet arvostetut ja rakastetut teokset, kuten Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981), E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park (1993) ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), mutta ennen Tappajahain ilmestymistä, ei lähes kukaan tiennyt häntä. Tappajahai perustuu Peter Benchleyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1974, josta tuottajat innostuivat ja päättivät tehdä elokuvan. Aluksi leffalla oli tarkoitus olla eri ohjaaja, mutta lopulta homma meni innokkaalle Spielbergille. Elokuvan teossa oli useita vaikeuksia, sillä kuvaukset alkoivat, ennen kuin käsikirjoitus oli läheskään valmis, kustannukset kävivät odotettua korkeammaksi ja Spielberg halusi tehdä elokuvan oikeasti meressä, oikean kokoisen hainuken kanssa, eikä studion altaassa. Lopulta Tappajahai sai kuitenkin ensi-iltansa kesäkuussa 1975 ja oli todella iso hitti - niinkin iso, että se oli aikanaan kaikkein menestynein elokuva, kunnes Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) ilmestyi. Elokuva oli myös arvostettu ja se oli ehdolla esimerkiksi neljästä Oscarista, joista se voitti kolme. Leffa nosti merenalaiset hirviöt suosioon ja sitä seurasikin useita samanlaisia teoksia. Itse näin Tappajahain aivan liian nuorena, ennen kuin olin edes aloittanut koulun. Leffa jätti minuun pahat traumat, enkä uskaltanut mennä uimaan sinä vuonna. Siitä alkoi myös haikammoni, minkä takia kesti useita vuosia, ennen kuin suostuin katsomaan Pixar-animaation Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) kunnolla. Olin jo pitkään halunnut päihittää pelkoni ja katsoa Tappajahain uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä... kunnes eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 2017 päätin vihdoin kohdata tappajahain silmästä silmään ja katsoa elokuvan.

Amity-saaren itsenäisyyspäivän vietto ei mene putkeen, kun vesistössä alkaa liikkua ihmislihaa janoava valkohai. Kun uhrit lisääntyvät, eikä mikään muu auta, täytyy poliisipäällikkö Brodyn lähteä yhdessä haitutkija Hooperin ja haisaalistaja Quintin kanssa metsästämään petoa.

Elokuvan pääosassa poliisipäällikkö Martin Brodyna nähdään Roy Scheider. Brody tajuaa jo ensimmäisen uhrin kohdalla, että kyseessä on hai, mutta muut eivät suostu uskomaan häntä. Kun ihmiset vihdoin tajuavat, mistä on kyse, Brodyn kasvoilla nähdään selkeä "inhottaa olla oikeassa" -ilme. Brody tuntuu paikoitellen olevan saaren ainoa järkevä henkilö, joka miettii muutakin kuin rahaa tai omaa napaansa, mikä tekee hänestä heti pidettävän. Hahmoon tuodaan lisäsyvyyttä sillä, että hän ei erityisemmin pidä vedessä olemisesta. Tällainenhan on lähes pakollista, kun joutuu metsästämään vedessä uiskentelevaa haita. Scheider on mainio roolissaan ja tuo tunteensa esille hyvin pienilläkin osoituksilla. Brodylla on myös vaimo nimeltä Ellen (Lorraine Gary) ja kaksi lasta nimeltä Michael (Chris Rebello) ja Sean (Jay Mello).
     Haitutkija Matt Hooperia näyttelee Richard Dreyfuss. Hooper on erittäin energinen tapaus, joka myös vitsailee usein. Hän tietää eri hailajeista paljon, jolloin hänestä on suurta apua Brodylle. Hooper ei ole erityisen peloissaan koko elokuvan aikana ja kun hän näyttää pelkäävänsä, ei muita ole tätä näkemässä. Dreyfussin suoritus on todella hyvä ja hän voi helposti nousta suosikiksi, ollessaan niin avoin ja eläväinen henkilö.

Robert Shaw'n esittämä haisaalistaja Quint nähdään alkupuolella lyhyesti, mutta hän tulee tarinaan kunnolla mukaan vasta toisella puoliskolla, jolloin haita lähdetään metsästämään. Quint on aika ylimielinen tyyppi, joka kertoo paljon tarinoita erilaisista haitapauksista, joista hän on selvinnyt. Katsojana alkaa hyvin nopeasti epäilemään, että Quint vain kertoo päästään keksimiä tarinoita, mutta ottaen huomioon, miten itsevarmasti Quint hoitaa hommaansa, hän on selkeästi kohdannut haita useampaankin otteeseen. Hahmo saattaa tuntua hieman ärsyttävältä ja epämiellyttävältä tapaukselta - mitä hän onkin - mutta häneen on tehty pidettävyyttäkin, jolloin ei kaiken aikaa toivo, että hän päätyisi hain kitaan. Shaw vetää roolinsa erittäin hyvin.
     Amity-saaren pormestari Vaughnin (Murray Hamilton) taas näkisi oikein mielellään hain raatelemana. Pormestari nimittäin vähät välittää siitä, että Brody yrittää kertoa hänelle rannan läheisyydessä liikkuvasta haista. Elokuva tapahtuu kesällä ja silloinhan on paras turistikausi, kun ihmiset haluavat rannalle viettämään aikaa ja uimaan. Sehän olisi kamalaa bisnekselle, jos rannat suljettaisiin. Tämän takia pormestari ei kuuntele järjen ääntä, vaikka muutama henkilö ehtiikin kuolla. Hyvin nopeasti tajuaa, että pormestari on idiootti ja jokaisessa kohtauksessa, jossa hän esiintyy, ei voi muuta kuin toivoa, että hai tulisi ja söisi hänet. Myös Hamilton vetää roolinsa hyvin. Elokuvassa nähdään myös "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley pienessä roolissa.

Tappajahain voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa vietetään Amity-saarella ja aina välillä nähdään hain hyökkäyksiä. Toinen osa taas vietetään Quintin veneessä, kun kolmikko lähtee jahtaamaan haita. Jako on erittäin toimiva, sillä silloin leffa ei pysy kaiken aikaa samanlaisena, vaan muuttuu paljon, leffan tunnelman pysyessä silti lähes samana. Ensimmäinen puolisko tuntuu paikoitellen ihan joltain murhamysteerisarjan jaksolta, sillä vaikka tappaja on kaiken aikaa selvillä, löytyy tarinasta samanlaisia kohtia kuin tällaisista sarjoista. Tappajahai tietenkin alkaa sillä, että joku henkilö kuolee, mitä aletaan selvittämään. Tästä seuraava tunnelma on välillä hyvinkin samanlainen. Leffasta jopa löytyy kohta, jossa löydetään väärä syyllinen, jolloin luullaan hetken, että kaikki on hyvin, kunnes jälleen kuolee joku. Mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko menee, sitä jännittävämmäksi elokuva muuttuu ja mitä useampi ihminen tajuaa, millainen riski veteen menemisessä on, sitä uhkaavammaksi tunnelmaa luodaan. Kun tuntuu siltä, ettei mikään auta, vaan hai tulisi ikuisesti piinaamaan Amity-saarta, on Brodyn pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä metsästysreissulle, mistä alkaa toinen puolisko.

Veneosuus keskittyy täysin kolmikkoon. Tällä puoliskolla vihdoin nähdään hai kunnolla, joka on ollut piilossa lähes koko aiemman ajan. Tämä osio ei ole enää yhtä jännittävä, vaikka viimeiset kymmenen minuuttia ovatkin piinaavia, kun kolmikon täytyy keksiä nopeasti, miten hai tapetaan, ennen kuin se tuhoaa heidän veneensä ja syö heidät. Tätä ennen nähdään erilaisia tapoja, joilla he yrittävät saada hain kuoliaaksi, mutta mikään ei tunnu toimivan. Toisella puoliskolla katsoja pääsee vielä paremmin tutustumaan hahmoihin. Brody, Hooper ja Quint ovat selkeästi erilaisia, jolloin leffaa seuraa suuremmalla mielenkiinnolla. Hain saapuessa paikalle, jokainen reagoi ja toimii eri tavoin, jolloin tilanteisiin saadaan erilaisia lähestymistapoja. Ja olisihan se tylsää seurata kolme täsmälleen samanlaista heppua. Paikoitellen tunnelma on niin hyvin luotu, että tuntuu siltä kuin olisi itse heidän kanssaan veneessä.

Murhamysteerin lisäksi Tappajahai kuulostaa helposti kauhuelokuvalta, ihmisiä ahmivan jättikalan takia, mutta sitä se ei ihan täysin ole. Elokuvassa on nimittäin voimakas seikkailuhenki, etenkin toisella puoliskolla. Jännittäviä osioita on tietenkin mukana, kuten myös verta ja irtoraajoja. Herkimmille en siis elokuvaa suosittele, vaikka puhdasta kauhua ei ole mukana. Haikammoisena pari pätkää oli tietty vaikeaa katsoa, mutta en muistanut ollenkaan, että leffassa on paljon huumoria mukana. Hooper tosiaan vitsailee välillä, minkä lisäksi mukana on muutamia muitakin huvittavia hetkiä. Etenkin kun hölmöt kalastajat lähtevät metsästämään haita elokuvan alkupäässä, hymy nousee helposti huulille, sillä tunnelma on niin koomisen kummallinen. Myös Quintin ja Hooperin välistä naljailua on hauska seurata. Kaikkein parhaiten kuitenkin naurahdin parissa kohtaa, jotka vaativat sitä, että kuvia oikeasti katsoo tarkemmin. Toinen on ruokailukohtauksessa, Brodyn kaataessa itselleen viiniä lähes tuopillisen verran ja toinen taas on leffaan mukaan livahtanut "virhe". Nimittäin kohtauksessa, jossa eräs lapsi kuolee ja vanhemmat juoksevat hakemaan muita muksuja pois vedestä, eräällä valkohattuisella miehellä on typerä virne kasvoillaan, muiden ollessa pakokauhun vallassa. Tämä vaatii erittäin tarkkaa silmää, mutta sieltä se kyllä löytyy.

Elokuvan tunnelmasta voi kiittää täysin ohjaaja Steven Spielbergiä, joka todella taitaa seikkailuhengen luomisen. Harmi, ettei hän siinä enää nykyään oikein onnistu... köh Iso kiltti jätti (The BFG - 2016) köh... Tappajahaissa hän näytti kertaheitolla osaavansa ohjaustyön upeasti. Ilman tätä elokuvaa Spielberg ei välttämättä olisi koskaan tehnyt muita upeita teoksiaan, joten on hienoa, että hän sai elokuvan itselleen. Jonkun toisen käsissä tästä olisi voinut tulla puhdas kauhuelokuva tai huonossa tapauksessa naurettava b-leffa. Käsikirjoituksesta vastaavat "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley, joka loi pohjan ja Carl Gottlieb, joka teki viimeistelyt. Kaksikko on yhdessä saanut aikaiseksi erittäin mainion jännityskertomuksen. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja mukana on hienoja pitkiä kuvia. Mitään erityistä kamerakikkailua ei ole luvassa, mutta kuvien sommittelu on täydellistä. Vedenalaisiin kuviin on saatu oikeanlaista karmivuutta. Leikkaus on todella sujuvaa. Visuaaliset tehosteet toimivat suurimmaksi osaksi nykypäivänäkin. Hai toteutettiin erilaisilla, oikean kokoisilla nukeilla, jotka ovat hienosti tehtyjä. Valitettavasti joissain kuvissa hai näyttää hieman epäaidolta verrattuna muihin kuviin. Musiikin sävellyksestä vastaa John Williams, joka on tuttuun tapaansa tehnyt mainiota työtä. Hänen työnsä tuo lisähenkeä seikkailuun, minkä lisäksi monien tuntema elokuvan tunnusmusiikki on erinomainen. Vaikka se koostuu pääasiassa vain parista nuotista, siitä tulee heti tunne siitä, että nyt jotain jahdataan.

Yhteenveto: Tappajahai on mestarillinen jännityselokuva, jossa on samaan aikaan kauhu- ja seikkailuleffojen tuntua. Alkupuoliskolta löytyy myös murhamysteerin henkeä. Vaikka leffassa on karmivia kohtia, verta ja irtoraajoja, mukana on myös huumoria ja iloista tunnelmaa. Elokuvan kolme päähahmoa ovat sopivasti erilaisia ja heidän näyttelijänsä ovat hyviä, jolloin heidän tekemistään seuraa mielellään. Pormestarin haluaisi nähdä mahdollisimman nopeasti hain uhrina. Itse hai on pääasiassa hyvin toteutettu, mutta joissain kuvissa se näyttää selvästi nukelta. Herkimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva, mutta muuten suosittelen katsomaan sen, sillä sen henki on niin hyvin luotu. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka selvästi taitaa seikkailutarinoiden teon. On suuri sääli, etteivät hänen 2000-luvun elokuvansa (paria teosta lukuunottamatta) ole yhtä hienoja. Olisi upeaa, jos Spielberg tekisi jälleen kunnon seikkailuteoksen. Tappajahai ei ollut yhtä pelottava kuin muistin, vaikka jännitinkin muutamaan otteeseen. Tämä ei silti vie haikammoani pois, sillä muissa leffoissa haita näytetään luultavasti enemmän ja ne ovat aidomman näköisiä. Elokuvalle on tehty kolme jatko-osaa: Tappajahai 2 (Jaws 2 - 1978), Tappajahai 3 (Jaws 3-D - 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge - 1987), mutta niistä on kuullut lähinnä pelkkää pahaa, joten en ole varma, haluanko katsoa niitä, etenkin kun tämänkertainen Tappajahai-kokemukseni oli niin huikea, ettei sitä halua pilata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2017 - Muokattu 16.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Jaws, 1975, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions