Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Riiviöt (Gremlins - 1984)

RIIVIÖT

GREMLINS

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker

Genre: fantasia, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.

Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.

Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.

     Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.

Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.

Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.

Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.

Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.

Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat III (Teenage Mutant Ninja Turtles III - 1993)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT III

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES III

Ohjaus: Stuart Gillard
Pääosissa: Brian Tochi, Robbie Rist, Corey Feldman, Tim Kelleher, Paige Turco, Stuart Wilson, Vivian Wu, Elias Koteas, Sab Shimono, Henry Hayashi, John Aylward ja James Murray
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) sai ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta se ei ollut yhtä iso menestys, minkä lisäksi se sai kritiikkiä niin kriitikoilta kuin kilppareiden faneilta. Kilpparit olivat kuitenkin yhä todella suosittuja hahmoja, joten elokuvantekijät eivät halunneet luovuttaa ja päättivät tehdä kolmannen osan - tosin pienemmällä budjetilla. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Teinimutanttininjakilpikonnat III sai ensi-iltansa maaliskuussa 1993. Elokuva sai lähes täyslyttäyksen niin faneilta kuin kriitikoilta, minkä lisäksi se ei ollut toivottu hitti, tuottaen alle neljäsosan ensimmäisen osan tuotoista. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä filmiä. Olin katsonut alkuperäisen elokuvan muutama vuosi sitten ja kun huomasin, että se täytti nyt 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen jatko-osat. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat III:n vain muutama päivä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden jälkeen.

Mystinen valtikka siirtää April O'Neilin ajassa taaksepäin 1600-luvun Japaniin, jolloin teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien täytyy lähteä pelastamaan hänet.

Tuttu kilpparinelikko tekee tietty paluun ja vieläpä viimeistä kertaa valkokankailla näyttelijöinä puvuissa. 2000-luvulle siirryttäessä hahmot toteutetaan digitekniikoilla. Tässä nähdään kuitenkin vielä kahden edellisen elokuvan tyyliin pukuja, mutta valitettavasti asujen tekovastuu on siirtynyt Jim Henson Companylta All Effects Companylle, eivätkä he ole tehneet läheskään yhtä hyvää työtä. Vaikka aiemmissakin osissa oli päivänselvää, että kilpikonnat olivat asuja, ne olivat sentään tyylikkäästi toteutettuja sellaisia. Tämän filmin kilpparit ovat kömpelösti toteutetut ja kehnomman näköiset. Persoonat ovat kuitenkin samat kuin ennen. Sinihuivinen Leonardo (asussa Mark Caso, äänenä Brian Tochi) on päättäväinen johtaja, violettihuivinen Donatello (asussa Jim Raposa, äänenä Corey Feldman) on porukan fiksuin, punahuivinen Raphael (puvussa Matt Hill, äänenä Tim Kelleher) haastaa riitaa ja oranssihuivinen Michelangelo (asussa David Fraser, äänenä Robbie Rist) on nelikon vitsiniekka. Michelangelo nostetaan yllättävänkin isosti esille ja hänen täytyy toimia enemmän sankarina kuin aiemmin. Kilpparinelikon kanssa on jälleen veikeää lähteä seikkailemaan, vaikka tällä kertaa heidän yhteishenkensä ei pelitä yhtä vahvasti kuin ennen.

Muutama muukin tuttu nähdään jälleen. Mestari Tikku (äänenä James Murray) sanoo muutaman viisauden, mutta jää muuten täysin taka-alalle. April O'Neil (Paige Turco) ei riemastu aikamatkasta ja suhtautuukin kaikkeen Japanissa hieman ärsyttävästi. Casey Jones (Elias Koteas) tekee paluun ensimmäisestä osasta. Hahmoa ei jostain syystä nähty Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuudessa lainkaan. Fanien ei kuitenkaan kannata liikaa riemastua, sillä Jones ei saa mitään tehtävää leffan aikana.
     Jonesin näyttelijä Koteas saa tosin tehtävää, mutta ei Jonesina. Hän tekee nimittäin tuplaroolin Whitinä, johon kilpparit ja April törmäävät 1600-luvun Japanissa. Koteas ei kuitenkaan ole kummoinen näyttelijänä, eikä hänen hahmonsa herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Muutenkin menneisyyden hahmot ovat aika tylsiä tapauksia. Sab Shimono näyttelee ylvästä lordi Norinagaa ja Henry Hayashi esittää tämän säännöistä piittaamatonta poikaa, Kenshiniä. Stuart Wilson näyttelee Walkeria, joka on tullut Japaniin kauppaamaan tuliaseita ja John Aylward esittää tämän idioottia apuria, Nilesia. Vivian Wu taas näyttelee vastarinnan johtohahmoa, Mitsua. Shimono ja Wilson ovat kelvollisia rooleissaan, mutta muut eivät tee vaikutusta.

Teinimutanttininjakilpikonnat III ei onneksi ollut yhtä surkea kuin etukäteen pelkäsin elokuvan saaman haukun vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin pitänyt leffasta. Se vain oli hieman parempi kuin etukäteen odotin. Kyseessä on laimea tekele, mistä puuttuu kahden ensimmäisen osan hyvä henki ja muutenkin kaikki se, mikä teki kahdesta edellisestä kilpparileffasta niin viihdyttäviä. Ei kumpikaan niistä mitään kovin ihmeellisiä elokuvia ollut - Mönjän salaisuus oli aikamoisella juustoisuudella päällystettyä pöhköilyä - mutta sentään ne pitivät hyvin mukanaan ja ilahduttivat oikein sopivasti koko kestonsa ajan. Tämä kolmososa luulee selvästi olevansa kunnon seikkailu, mutta siitä ei koskaan löydy seikkailun henkeä. Elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen, sillä siinä harvemmin tapahtuu mitään kiinnostavaa. Ajatuksen tasolla kilppareiden aikamatkatarina kuulostaa todella hyvältä, mutta toteutus ei vastaa katsojan pohdintaa siitä, millainen lopputulos voisi olla.

Elokuvasta kuitenkin löytyy hyvät puolensa tylsien osuuksien ja myötähäpeällisten pätkien välissä. On sympaattista, kuinka aiemmin taisteluista eniten innostunut Raphael yrittää saada japanilaislapsi Yoshin (Travis A. Moon) luopumaan tappelemisesta haaveilusta ja keskittymään leikkimiseen ja lapsena olemiseen. On myös hienoa, että Michelangelo yrittää todistaa sankaruutensa. Kilppareiden välille on yritetty luoda draamaa sillä, kuinka he alkavat suhtautumaan 1600-luvun Japaniin, minkä lisäksi Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden jälkeen on hienoa nähdä, että kilpparit jopa käyttävät aseitaan, eivätkä esimerkiksi Leonardon miekat ole pelkkä koriste. Nämä pienet jutut eivät kuitenkaan riitä, kun niitä ympäröi näin mitäänsanomaton elokuva. Sota lordin joukkojen ja vastarinnan välillä ei saa herätettyä tarpeeksi tunteita, eivätkä filmin muka-hurjat käänteet säväytä. Elokuvasta ei löydy edes kummoista viihdearvoa. Huumorikaan ei onnistu naurattamaan - ei edes silloin, kun Michelangelo yrittää epätoivoisesti valmistaa pizzaa japanilaisille. Aina välillä nykyaikaa näyttävät kohtaukset vasta kehnoa huumoria ovatkin. Kun elokuva päättyy, on katsoja jo ehtinyt unohtaa suuren osan tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Stuart Gillard, joka on muuten tehnyt lähinnä televisiosarjoja. Gillard ei onnistu rakentamaan tarpeeksi toimivaa tunnelmaa leffaan ja jättää kaiken todella vaisuksi. Gillard vastaa myös käsikirjoituksesta, eikä tee kaksista työtä senkään kanssa. Teknisesti leffasta huomaa pienemmän budjetin. New Yorkista ei nähdä kuin pari kuvaa ja lähes kaikki nykyaikaan sijoittuvat kohtaukset tapahtuvat kilppareiden kotona viemäreissä. Japanissa muutamat lavasteet ovat tyylikkäät, mutta pääasiassa leffa muistuttaa enemmän televisiosarjaa kuin kunnon filmiä. Kilpikonnat eivät tosiaan näytä yhtä hyviltä kuin aiemmin ja etenkin mestari Tikku on todella kökösti toteutettu. Elokuva on sentään ihan kelvollisesti kuvattu ja leikkauskin on usein sujuvaa. Japanilaispuvustus on tyylikkäästi tehty, mutta erikoistehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailmassakaan ei ole oikein kehuttavaa, eikä säveltäjä John Du Prez saa tällä kertaa aikaiseksi mitään kiinnostavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat III on laimea hömppä, mikä ei oikein hyödynnä potentiaaliaan viedessään kilpparit 1600-luvun Japaniin. Elokuva kuvittelee olevansa upea seikkailu, mutta siitä harvemmin edes löytyy seikkailun tuntua. Mukana on myös paljon pitkästyttäviä hetkiä, eikä tarina koskaan nappaa mukaansa. Sentään kilpparit käyttävät tällä kertaa aseitaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas huumoripuoli kärsii vahvasti. Hyvinä puolina löytyy Raphaelin hieman kypsempi sivujuoni, sekä Michelangelon yritys olla sankari. Nykypäivään sijoittuvat kohtaukset vain laimentavat filmiä entisestään. Elokuvasta myös huomaa edellisiä osia pienemmän budjetin mm. kilppareiden asuista ja nykypäivän lavasteista. Lopputuloksena on todella mitäänsanomaton, aika tylsä ja tapahtumiltaan unohdettava raina. Aiempien filmien viihdyttävyys ja lapsenomainen into on kadonnut. Teinimutanttininjakilpikonnat III:a voikin suositella vain kovan luokan kilpparifaneille, mutta heillekin sillä varauksella, ettei kyseessä todellakaan ole kilpikonnanelikon vahvin seikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles III, 1993, Golden Harvest Company, Clearwater Holdings

Arvostelu: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990)

TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Brian Tochi, Josh Pais, Corey Feldman, Robbie Rist, Judith Hoag, Kevin Clash, Elias Koteas, James Saito, Jay Patterson, Michael Turney, Toshishiro Obata, Raymond Serra ja Sam Rockwell
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

"Cowabunga!"

Teenage Mutant Ninja Turtles, eli suomalaisittain Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomaan sarjakuvaan. Kaksikko oli pitkään yrittänyt saada aikaiseksi jotain, millä pääsisivät isoiksi tekijöiksi sarjakuvabisneksessä, mutta ideat eivät olleet tarpeeksi toimivia, jotta kukaan olisi kiinnostunut niistä. Eräänä päivänä Eastman piirsi kuvan suurikokoisesta kilpikonnasta, jolla oli naamio ja ninja-aseet. Homma lähti liikkeelle vitsistä, mutta Laird ajatteli, että tässä saattaisikin olla potentiaalia johonkin isompaan ja pian kaksikko kehitteli neljä ninjakilpikonnahahmoa ja tekivät niille sarjakuvan, missä oli paljon vaikutteita Marvelin "Daredevil"-sarjakuvista (1964-). Kustantamot eivät siltikään kiinnostuneet, joten kaksikko päätti puskea sarjakuvan ulos omin rahoineen ja siitä julkaistiin ensimmäiset 3000 kopiota vuonna 1984. Yllättäen sarjakuva nousikin suureen suosioon ja lopulta isommat kustantamot alkoivat tekemään tarjouksia saadakseen kilpikonnat hoteisiinsa. Suosio vain kasvoi, kun sarjakuvien pohjalta tehtiin piirrossarja Turtles - mutanttikilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), mikä pyöri vuodesta 1987 vuoteen 1996. Kilpikonnista tuli järjetön villitys, mistä alettiin vääntämään ties mitä oheistuotteita leluista muropaketteihin ja tietty oli vääjäämätöntä, että jossain kohtaa tehtäisiin koko illan elokuvakin. Suosiosta huolimatta lähes kaikki filmistudiot kieltäytyivät leffan teosta, koska uskoivat sen floppaavan rahallisesti. Lopulta siihen aikaan pieni New Line Cinema -yhtiö uskoi leffan potentiaaliin ja projekti pääsi etenemään. Kuvaukset alkoivat kesällä 1989 ja lopulta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat sai maailmanensi-iltansa 30. maaliskuuta 1990 - eli tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, minkä lisäksi monet moittivat filmiä liiallisesta synkkyydestä ja väkivallan ihannoimisesta, mutta näistä huolimatta elokuva oli jättimäinen menestys. Synkkyyden ja väkivallan kritisoiminen meni Iso-Britanniassa ja Saksassa jopa niin pitkälle, että kaikki nunchaku-aseeseen liittyvät hetket poistettiin (mikä on hieman kummallinen valinta, kun mukana on teräaseitakin) ja Saksassa toimintakohtauksiin lisättiin hassuja äänitehosteita. Itse tutustuin ninjakilpikonniin lapsena 2000-luvun alussa televisiossa pyörineen piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) kautta ja innostuin hahmoista välittömästi. Kävin vuosien varrella teattereissa katsomassa myös animaatioleffan Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (TMNT - 2007), sekä Michael Bayn tuottamat mekastukset Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016). Tämän vuoden 1990 filmatisoinnin näin vasta muutama vuosi sitten, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Hommasin sen kuitenkin Blu-rayna ja kun huomasin, että leffa täyttää 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

New York on ikävän rikosaallon kourissa pahan Jalka-klaanin toimesta. Viemäreistä saapuu kuitenkin pelastus neljän ninjataidoilla varustetun teini-ikäisen mutanttikilpikonnan muodossa.

Nämä elokuvan nimen mukaiset teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat tietty sinistä naamiota ja kahta miekkaa käyttävä johtohahmo Leonardo (äänenä Brian Tochi, puvussa stuntmies David Forman), violettia naamiota ja pitkää sauvaa käyttävä älykkö Donatello (ääni Corey Feldman, puvussa Leif Tilden ja Ernie Reyes Jr.), punaista naamiota ja kahta terävää sai-asetta käyttävä kapinahenkinen Raphael (sekä äänenä että puvussa Josh Pais) ja oranssia naamiota ja sensuroituja nunchakuja käyttävä vitsiniekka Michelangelo (ääni Robbie Rist, puvussa Michelan Sisti). Hahmot on saatu juuri oikeanlaisiksi persooniltaan ja mikä parasta, kaikki neljä saavat aika lailla yhtä paljon ruutuaikaa. Nelikon yhteishenki on mahtavasti luotu ja katsojalle nousee jatkuvasti hymy huulille, kun seuraa heidän puuhailujaan. Parhaiten elokuva taitaa kuitenkin syventyä Raphaeliin, joka haluaisi mieluummin toimia yksin, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia ymmärtämään perheen ja yhteistyön merkitys. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin mainioita rooleissaan, haluan nostaa paremmin esille kilpikonnapuvuissa hikoilleet stuntnäyttelijät. Asut olivat kuumat, painavat ja äärimmäisen epämukavat, mutta niin vain näyttelijät painavat täysillä menemään. Raphaelin esittäjä Pais hoiti tosiaan sekä ääninäyttelyn, että asussa esiintymisen ja klaustrofobian vuoksi kokemus oli hänelle entistä kauheampi. Olen itse tehnyt joitain vuosia sitten keikkoja maskottiasussa ja jo muutama päivä sitä on ihan tarpeeksi, joten voin vain kuvitella, kuinka rikki nämä näyttelijät ovat olleet kymmenien työpäivien jälkeen.

Vastaansa kilpikonnanelikko saa hauskasti nimetyn Jalka-klaanin ja sitä johtavan pahan Silppurin (äänenä David McCharen, puvussa James Saito). Lapsille Silppuri on suurella todennäköisyydellä pelottava tapaus, mutta aikuisiällä hahmo on enemmänkin huvittavan näköinen. Hahmon kypärä ja terävillä veitsillä varustetut panssarinpalat ovat tyylikkäät, mutta kimmeltävä tummanpunainen asu rikkoo hahmon uhkaavuuden täysin. Onneksi hahmon esittäjät saavat Silppuriin oikeaa henkeä, jolloin katsoja ei sentään repeä nauruun, kun Silppuri saapuu kuvaan. Sen sijaan Jalka-klaanin ninjojen naamiot tarjoavat makeat naurut hölmöillä kärpäsensilmillään. Kuka ihme sai idean siihen, että ninjojen naamioiden pitää näyttää näin typeriltä? Silppurin oikeaa kättä, Tatsu-ninjaa näyttelee Toshishiro Obata, mutta hänen äänenään toimii Michael McConnohie. Yhtä Silppurin kätyreistä esittää muuten nuori Sam Rockwell yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpikonnien isänä toimiva ja ninjataitoja itsekin hallitseva jättirotta, mestari Tikku (äänenä ja nuken ohjaajana Kevin Clash), uutisreportteri April O'Neil (Judith Hoag), rosvoja vastaan taisteleva ja jääkiekkonaamiota käyttävä Casey Jones (Elias Koteas), Aprilin pomo Charles (Jay Patterson), tämän rikollisille poluille joutunut poika Danny (Michael Turney), sekä poliisipäällikkö Sterns (Raymond Serra). Hoag sopii oivallisesti innokkaan reportterin rooliin, joka saa selville, että jonkinlaiset olennot taistelevat Jalka-klaania vastaan. Tikku-rotasta on onnistuttu luomaan iäkäs ja arvokas mestari, joka herättää jopa katsojan kunnioituksen. Casey Jonesista en sen sijaan ole oikein koskaan välittänyt, mutta kai hän tuo jonkinlaisen toimivan lisän leffaan. Hahmo on villi, mutta osaa oikeissa kohdissa rauhoittua ja tehdä niin kuin pitää.

Ajan hammas ei valitettavasti ole ollut kovin ystävällinen tälle elokuvalle. Jopa vanhojen fanien täytyy tunnustaa, että 30 vuotta sitten upeilta näyttäneet kilpikonnapuvut näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin: puvuilta. Elokuva ei onnistu enää visuaalisesti vakuuttamaan siitä, että nämä olisivat puhuvia ja taistelevia jättikilpikonnia, vaan katsoja tiedostaa täysin, että nämä ovat miehiä heilumassa kumipuvuissa. Vaikka täytyykin nostaa hattua asut luoneelle Jim Hensonille ja tämän tiimille, sekä kilpikonnien suita ohjaileville animaattoreille, näyttävät hahmot nykyään aika kömpelöiltä ja hassuilta. Mestari Tikku on selkeä nukke (vaikkakin todella taidokkaasti ja tarkasti tehty sellainen) ja Silppurista ja Jalka-klaanilaisista on kadonnut uhkaavuus pöhköjen asujensa kanssa. Etenkin alkupäässä tahaton hymy nousee väkisinkin huulille, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin käy selväksi, että juurikin nämä kumipuvut ja nuket tekevät tästä filmistä niin viehättävän ja ikonisen. Kun katsojana pääsee yli teknisen toteutuksen kömpelöistä puolista, muuttuu elokuva erittäin viihdyttäväksi ja meneväksi paketiksi. Ja kuten jo totesin, en voi muuta kuin ihailla kilpikonna-asujen sisältä löytyviä stuntmiehiä, jotka tekevät ties mitä temppuja puvuissa. Esiintyjien totaalinen omistautuminen ja heittäytyminen rooleissaan luo illuusion elävistä mutanttininjakilppareista.

Elokuvaa tosiaan kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä ja väkivallasta, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuvan ilmestyessä lapset tunsivat paremmin piirrossarjan värikkäät ja hauskat kilpikonnaseikkailut, eivätkä alkuperäisistä sarjakuvista tuttuja synkkiä ja brutaaleja taistelijoita. Itse en kritisoi niinkään filmin synkkyyttä, vaan sitä, kuinka elokuvalle tuottaa suuria vaikeuksia yhdistää sarjakuvista tuttu synkkyys ja piirrossarjasta tuttu koomisuus. Leffan tunnelma on todella kummallinen, kun se näyttää visuaalisesti samalta kuin vuosi aiemmin ilmestynyt Tim Burtonin Batman (1989), mutta jatkuvat vitsit ja kilpikonnien käytös on hyvin lapsiystävällistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ohjaaja Steve Barron suosi sarjakuvien tummuutta, mutta studio halusi leffan muistuttavan piirrossarjaa, jolloin lopputuloksena on todella epätasainen paketti. En siis kritisoi synkkyyttä, vaan sitä, ettei elokuva osaa päättää, kumpaa ääripäätä se haluaisi olla. Toiminta äityy kyllä paikoitellen hieman liian brutaaliksi, mutta mukaan mahtuu paljon piirrossarjamaista hupsuttelua taisteluiden aikana. Vaikka vitsit tarjoavatkin usein edes positiivisen hymähdyksen ja meno on kaikin puolin erittäin viihdyttävää, lopulta parhaat kohtaukset elokuvassa ovat niitä, mitkä oikeasti syventyvät kilpikonniin henkilöinä. Etenkin nuotiokohtaus on filmin selkeä tähtihetki, vaikka siinä ei vitsailla tai taistella ollenkaan. Ilman näitä hetkiä katsoja näkisi vain tyyppejä heilumassa tavallista kalliimmissa halloweenasuissa, eikä leffa olisi saavuttanut sitä suosiota, minkä se nykyään omaa.

Elokuva on oivallisesti kuvattu ja myös leikkaus on suurimmaksi osaksi ajasta mainiota. Todd W. Langenin ja Bobby Herbeckin työstämä käsikirjoitus mukailee paljon sarjakuvien ja piirrossarjan juonikuvioita, jotta fani pidetään varmasti tyytyväisenä. Vaikka sanoinkin, että kilpikonna-asut todella näyttävät asuilta, haluan vielä painottaa, että asuiksi nämä ovat todella hienot luomukset ja kilpparit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin. Efektitkään eivät tänä päivänä näytä kummoisilta, mutta toisaalta sekin myös lisää leffan viihdyttävyyttä. Äänimaailmasta löytyy omat hassut hetkensä ja John Du Prezin säveltämät musiikit ovat veikeät läpi leffan.

Yhteenveto: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä paketti vielä 30 vuotta myöhemminkin. Vaikka kilpikonnien asut ovat selkeästi asut, mestari Tikku on selkeä nukke ja Jalka-klaanin jäsenet ovat aika pöhkö ilmestys, on ajan hammas lähinnä tehnyt filmistä uudella tavalla viehättävän. Ja täytyyhän sitä nostaa hattua Jim Hensonin tiimille, joka on kilppariasut valmistanut, sekä tietty stunttinelikolle, joka asuissa on hikoillut. Tärkeintä on, että kilpikonnat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja he ovat persoonina juuri oikeanlaiset. Paha Silppuri on paikoitellen hieman koominen ilmestys, mutta sentään osa hänen uhkaavuudestaan on saatu säilytettyä, mutta lähinnä erikoisen synkän tunnelman vuoksi. Isoin miinus leffalle tuleekin siitä, ettei se oikein tiedä, haluaako se olla synkkä ja väkivaltainen kuin alkuperäinen sarjakuva, vai valoisa, värikäs ja hassu kuin piirrossarja, jolloin se on outo yhdistelmä kumpaakin. Heikkouksineenkin Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on yhä paras filmatisointi Eastmanin ja Lairdin sarjakuvasta. Lapsille se on luultavasti (ainakin hetken aikaa) kovin juttu ikinä... tai sitten he eivät jaksa katsoa kumipukuisten äijien hölmöilyä. Tätä katsoessa leffaherkun on tietysti pakko olla pizza.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990, New Line Cinema, 888 Productions, Golden Harvest Company, Limelight Entertainment, Mirage Productions, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th: A New Beginning - 1985)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ, OSA 5 - UUSI ALKU

FRIDAY THE 13TH: A NEW BEGINNING

Ohjaus: Danny Steinmann
Pääosissa: John Shepard, Melanie Kinnaman, Shavar Ross, Richard Young, Marco St. John, Carol Locatell, Juliette Cummings, Tiffany Helm, Jerry Pavlon, Ron Sloan, Debi Sue Voorhees, John Robert Dixon, Miguel A. Núñez Jr., Jere Fields, Vernon Washington, Dick Wieand, Dominick Brascia ja Corey Feldman
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Slasher-kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli suuri menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Jatko-osa Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) esitteli kunnolla ikoniseksi nousseen sarjamurhaaja Jason Voorheesin ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi (Friday the 13th Part III - 1982) lisäsi Jasonille tämän klassisen jääkiekkomaskin. Jo kolmannen osan oli tarkoitus lopettaa sarja, mutta Paramount-yhtiö päätti tehdä vielä yhden, joka nimettiin Friday the 13th: The Final Chapteriksi (1984), merkitsemään sarjan lopetusta. Toisin kuitenkin kävi ja neljännen elokuvan menestyksen myötä yhtiö alkoi suunnittelemaan viidettä osaa. Leffaa työstettiin salaa nimellä "Repetition" ja näyttelijöillekin paljastui vasta juuri ennen kuvauksia, että he olisivat mukana uudessa Perjantai 13. päivä -elokuvassa. Lopulta Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku sai ensi-iltansa keväällä 1985 (Suomeen leffa saapui vasta paljon myöhemmin suoraan VHS:nä) ja vaikka se tuotti budjettinsa kymmenkertaisesti takaisin, ei se ollut toivottu hitti. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja jopa monet sarjan fanit inhosivat sitä. Itse asiassa jopa elokuvan tekijät pettyivät lopputulokseen! Päänäyttelijä John Shepard ja ohjaaja Danny Steinmann totesivat haastatteluissa, ettei leffasta tullutkaan hyvä. Itse tutustuin Perjantai 13. päivä -sarjaan muutama vuosi sitten, kun katsoin vuonna 2009 ilmestyneen uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th. Kun aloin kirjoittamaan elokuva-arvosteluja vuonna 2016, päätin juhlistaa sen vuoden ainoaa perjantai 13. päivää katsomalla Friday the 13th -leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Sitä seuraavana perjantai 13. päivänä siirryin sarjan alkuun ja arvostelin alkuperäisen Perjantai 13. -filmin, minkä jälkeen olen joka perjantai 13. päivänä arvostellut yhden sarjan osista. Nyt pääsemmekin sitten sarjan viidennen osan kimppuun...

Tapettuaan murhaaja Jason Voorheesin lapsena, Tommy Jarvis on pahasti traumatisoitunut ja aikuisena hänet pistetään mielenterveysongelmista kärsivien majataloon. Tommyn kauhuksi tilanne ei helpota, vaan lähistöllä alkaa tapahtumaan murhia. Mutta jos Jason Voorhees makaa haudassa, kuka onkaan tappaja?

John Shepard näyttelee aikuista Tommy Jarvista, joka on muuttunut paljon edellisen elokuvan ja tämän filmin tapahtumien välissä. Tommysta on tullut hiljainen nuorimies, joka ei luota keneenkään ja näkee hallusinaatioita Jason Voorheesistä, peläten tämän paluuta joka ikinen hetki. Hahmo vaikuttaa heti kiinnostavalta ja olisi erittäin kiinnostavaa nähdä lisää, mitä Tommyn päässä tapahtuu, mutta valitettavasti hahmo jää yllättävänkin nopeasti sivuun, eikä hahmon potentiaalia hyödynnetä. Shepard on kuitenkin kelpo valinta rooliinsa. Takaumissa nuorena Tommyna nähdään Friday the 13th: The Final Chapterissa hahmoa esittänyt Corey Feldman.
     Tommyn sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin paljon muihin hahmoihin. Ja näitä muita hahmoja on aivan käsittämätön määrä. Leffa vaikuttaa joka kohtauksessa esittelevän uusia henkilöitä ja on hyvin nopeasti selvää, että näin tapahtuu vain, jotta uhrimäärä nousisi mahdollisimman korkeaksi. Majataloa johtavat tohtori Matt (Richard Young) ja hänen avustajansa Pam (Melanie Kinnaman). Tommyn lisäksi majatalossa asustavat mm. punapäätyttö Robin (Juliette Cummings), jatkuvasti musiikkia kuunteleva Violet (Tiffany Helm), ärsyttävä Jake (Jerry Pavlon), kiimainen teinipari Tina (Debi Sue Voorhees) ja Eddie (John Robert Dixon), suklaata mussuttava Joey (Dominick Brascia), sekä nuori Reggie Rämäpää (Shavar Ross), joka asuu majatalossa siellä työskentelevän isoisänsä (Vernon Washington) vuoksi. Paria poikkeusta lukuunottamatta hahmot jäävät täysin yksiulotteisiksi, eikä kenestäkään jaksa välittää koko leffan aikana.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat sheriffi Tucker (Marco St. John), apulaissheriffi Dodd (Richard Lineback), ambulanssikuski Roy (Dick Wieand), kaverukset Pete (Corey Parker) ja Vinnie (Anthony Barrile), pariskunta Lana (Rebecca Wood) ja Billy (Bob DeSimone), Reggien isoveli Demon (Miguel A. Núñez Jr.) ja tämän tyttöystävä Anita (Jere Fields), sekä majatalon lähistöllä asuva hullu akka Ethel Hubbard (Carol Locatell) ja tämän idioottipoika Junior (Ron Sloan). Heidänkin tapauksissa hahmot ovat pääasiassa yksiulotteisia ja valmiina lahdattavaksi. Ethel ja Junior ovat äärimmäisen rasittavia hahmoja, mutta samalla heidän kiero äiti-poika -suhteensa on jollain tavalla koomista seurattavaa.

Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku palaa siinä mielessä takaisin alkuperäisen Perjantai 13. -elokuvan tunnelmiin, ettei tarinan murhaaja ole selvillä heti alusta alkaen. Tämä myös tuo oman piristysruiskeen sarjaan, joka alkoi vain kierrättämään kaikkea edellisissä osissa nähtyä uudestaan ja uudestaan, Jasonin tappaessa jälleen uuden erän leiriläisteinejä. Omasta mielestäni tämä leffa jopa onnistuu alkuperäistä filmiä paremmin mysteerisyyden luomisessa ja huomasin lähes loppuun asti todella pohdiskelevani, kuka nuoria tällä kertaa tappaa? Tietty mitä vähemmän hahmoja alkaa olla jäljellä, sitä selvemmäksi ratkaisu tulee ja toisin kuin suuri osa faneista, minä jopa jollain lailla pidin elokuvan paljastuksesta.

Harmi vain, että mysteerisyys on loppujen lopuksi ainoa asia, mikä erottaa tämän elokuvan kolmesta aiemmasta Perjantai 13. päivä -leffasta. Elokuvasta on päätetty tehdä edellisiä osia hurjempi, minkä vuoksi hahmojen määrää on kolminkertaistettu, jotta kenenkään aika ei käy pitkäksi, kun tappoja voidaan näyttää viiden minuutin välein. Surullisinta on, että yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta kaikki kauhun hetket tapahtuvat täysin samalla tavalla. Käsikirjoittajatrio Martin Kitrosser, David Cohen ja Danny Steinmann ovat keksineet yhden jännittävän idean ja päättäneet kierrättää sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Kaksi hahmoa ovat jossain kaukana muista ja toisen heistä täytyy lähteä vessaan, jolloin katsojana jännittää, kumman kimppuun hyökätään ensin. Tämä on toimiva keino... ehkä kaksi ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen tämä käy todella pitkästyttäväksi ja laiskaksi. Ja kuten jo totesin, ei hahmoissa ole kehumista, jolloin tappokohtauksissa ei jännitä kenenkään puolesta, koska kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Paikoitellen leffa onnistuu viihdyttämään ja sen mysteeri on kiva lisäys, mutta muuten tämä on täysin unohdettava kauhuraina.

Leffan ohjaaja Danny Steinmann ei tosiaan pitänyt siitä, millainen elokuvasta lopulta tuli. Hän on todennut mm. että studion pakottamat alastonkohtaukset saivat hänet tuntemaan olonsa pornotekijäksi. Paikoitellen myös tuntuu siltä, että Steinmann olisi halunnut tehdä psykologisemman kauhutarinan, mikä uppoutuisi Tommyn mieleen, mutta hän on joutunut tekemään kliseitä kierrättävän kauhupätkän täynnä tissejä ja verta. Edellisten osien tapaan tämänkään Perjantai 13. päivä -filmin teknistä toteutusta ei erityisemmin voi kehua. Kuvaus ei ole kaksista, leikkaus on paikoitellen kömpelöä ja maskeeraukset ovat välillä yllättävänkin halvan näköisiä. Sentään valaistus on kohdillaan. Ääniefektit ovat yliampuvia, eikä Harry Manfredinin sävellyksistä jää muuta mieleen kuin klassisen "Ki-ki-ki ma-ma-ma" -kuiskaustunnarin käyttö.

Yhteenveto: Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku aloittaa kiinnostavia ideoita, mutta hukkaa jatkuvasti kaiken potentiaalinsa. Elokuva vie tunnelman takaisin sarjan juurille ja lisää mystisyyttä mukaan, kun katsoja ei tiedäkään kuka murhaaja on. Lisäksi päähenkilö on tällä kertaa jopa aidosti kiinnostava. Leffa kuitenkin kuluttaa aikansa kaikkien muiden hahmojen parissa, joista jokainen on edellisenä esiteltyä tylsempi ja unohdettavampi. Lisäksi studio on tainnut pelätä, että katsoja tylsistyisi mysteerisen puolen parissa, joten leffa tarjoaa vuoron perään alastomia naisia ja verisiä tappoja. Minkäänlaista jännitettä filmi ei kuitenkaan onnistu luomaan, etenkään kun jokainen kauhukohtaus noudattaa yhtä ja samaa kaavaa, mikä käy vähitellen puuduttavaksi. Tekninen toteutuskaan ei ole kummoista. Jos haluat vain nähdä nakuja naisia ja raakoja tappoja, Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku mitä luultavimmin sopii sinulle, mutta jos kaipaat kauhulta enemmän, on tämä vain täysin tyhjänpäiväinen tekele sarjan muiden osien joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Friday the 13th: A New Beginning, 1985, Paramount Pictures, Sean S. Cunningham Films, Georgetown Productions Inc., Terror Inc.

Arvostelu: Friday the 13th: The Final Chapter (1984)

FRIDAY THE 13TH: THE FINAL CHAPTER

Ohjaus: Joseph Zito
Pääosissa: Kimberly Beck, Corey Feldman, Crispin Glover, Alan Hayes, Barbara Howard, Lawrence Monoson, Judie Aronson, Peter Barton, E. Erich Anderson, Camille More, Carey More, Joan Freeman ja Ted White
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 18

Yksi kaikkien aikojen suosituimmista kauhuelokuvasarjoista on Friday the 13th (1980-), eli suomeksi Perjantai 13. päivä. Sarjaa tehtiin kymmenen elokuvan verran, minkä lisäksi sen murhaajahahmo Jason Voorhees nähtiin yhdessä Painajainen Elm Streetillä -sarjan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) Freddy Kruegerin kanssa elokuvassa Freddy vs. Jason (2003) ja vuonna 2009 sarja yritettiin herättää henkiin leffalla Friday the 13th. Sarja alkoi vuonna 1980 elokuvalla Perjantai 13. (Friday the 13th), mikä tuotti hyvin rahaa, joten sille tehtiin jatkoa, vaikka kriitikot eivät siitä innostuneetkaan. Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) oli jälleen menestys, mutta siitä pidettiin vieläkin vähemmän. 3D:nä ilmestyneen Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verisen vuorokauden (Friday the 13th Part III - 1982) oli tarkoitus päättää sarja, mutta sekin leffa menestyi oivallisesti, joten miksi lopettaa siihen? Neljäs osa sai kuitenkin nimen "The Final Chapter", minkä takia kiersi huhu, että Paramount Pictures -yhtiö yrittäisi saada sarjan päättymään, sillä slasher-kauhun innostus oli alkanut hiipua. Friday the 13th: The Final Chapter sai ensi-iltansa perjantaina 13. huhtikuuta 1984 ja se menestyi mainiosti. Kriitikot haukkuivat senkin lyttyyn, mutta nykyään leffalla on sarjan muiden osien tavoin kulttiklassikkoasema. Katsoin leffan ensimmäistä kertaa syksyllä 2017. Olin arvostellut sarjan uusintaversion, sekä kolme edellistä osaa eri perjantai 13. päiville - kolmannen etukäteen huhtikuulle 2018. Katsoin neljännen osan pari viikkoa kolmannen jälkeen, jota olin pitänyt ihan viihdyttävänä ja toivoin tämänkin toimivan. Harmillisesti olin lähinnä vain tylsistynyt alusta loppuun.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Perjantai 13., Perjantai 13. päivä, osa 2 ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi!

Kuolleeksi luultu Jason Voorhees palaa ruumishuoneelta takaisin Crystal Lakelle, jossa hän ottaa kohteeksi kolmihenkisen Jarvis-perheen ja joukon juhlivia nuoria.

Jarvis-perheeseen kuuluvat äiti, eli rouva Jarvis (Joan Freeman), sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Trish (Kimberly Beck) ja noin kymmenvuotias Tommy (leffoista The Goonies eli Arkajaloista 1985, ja Stand by Me - viimeinen kesä, 1986, tuttu Corey Feldman). Rouva Jarvis on hahmona todella tylsä, kuten on myös Trish, jonka kaltaisia hahmoja on nähty leffasarjassa jo muutama. Tommy sen sijaan tuo jotain uutta sarjaan ja hän on selvästi parasta koko elokuvassa, sillä Feldmanista löytyy oikeaa energiaa ja henkeä.
     Juhlivia nuoria ovat tällä kertaa Paul (Alan Hayes) ja tämän tyttöystävä Samantha (Judie Aronson), hieman kummallinen Jimmy (Crispin Glover), kiltti tyttö Sara (Barbara Howard), vitsaileva Ted (Lawrence Monoson) ja Doug (Peter Barton). Jos aiemmissa sarjan osissa teinihahmot ovat tuntuneet mitäänsanomattomilta, niin tässä he sitä vasta ovatkin. Jotkut saattavat olla kiltimpiä kuin toiset, mutta lähinnä he vain haluavat harrastaa seksiä. Nuoret ovat täysin persoonattomia, eivätkä he jää millään mieleen. Useaan otteeseen leffan aikana, kun hahmot huusivat toisiaan nimeltä, en osannut lainkaan yhdistää nimiä kasvoihin, sillä heistä jokainen oli todella laimea.
     Muita hahmoja leffassa ovat retkeilijä Rob (E. Erich Anderson), sairaanhoitajat Axel (Bruce Mahler) ja Robbie (Lisa Freeman), sekä kaksoset Tina (Camilla More) ja Terri (Carey More), jotka liittyvät juhlimiseen mukaan, niin kuin unohdettavia teinihahmoja ei olisi jo tarpeeksi.
     Harmillisesti myös murhaajahahmo Jason Voorhees (Ted White) tuntuu laimealta. Hänestä ei löydy uhkaavuutta, vaikka hän onkin tyylikäs ikonisessa jääkiekkomaskissaan. Onkin ärsyttävää, että hahmoa näytetään todella vähän ja murhat tapahtuvat usein niin, että näkyy vain veitsi ja sitä pitelevä Jasonin käsi. Ottaen huomioon, että hahmo on nähty jo parissa leffassa aiemmin, hänet olisi voinut näyttää kunnolla koko leffan ajan.

Valitettavasti vain hahmot eivät ole laimeita. Koko Friday the 13th: The Final Chapter on enemmän tai vähemmän laimea. Elokuva alkaa hölmöllä kohtauksella, jossa selitetään nopeasti aiemmat tapahtumat katsojille ja näytetään pätkiä edellisistä leffoista. Alkutekstien jälkeen filmi lähtee kuitenkin ihan kiinnostavasti käyntiin. Perjantai 13. päivä, osa 3:n lopussa Jason saatiin vihdoin tapettua, mutta kun hänet viedään ruumishuoneelle, herää hän mysteerisesti henkiin. Olisi ollut kiinnostavaa ja sarjalle raikasta, jos Jason olisi lähtenyt riehumaan kaupungissa, mutta tietty hän vain palaa takaisin tuttuun metsäänsä. Siitä elokuvan taso sitten alkaakin laskea. Nuoret hahmot esitellään niin hätäisesti, ettei lähes kenenkään nimeä ehdi muistaa, mitä ei auta yhtään se, että mukaan tungetaan lisää hahmoja. Robin ja kaksostytöt voisi poistaa koko leffasta, jolloin sitä olisi mukavampi seurata. Nuorten kohtalot myös kiinnostaisivat enemmän, sillä nyt he ovat vain selkeitä uhreja Jasonille. Hengissä pysyvät arvaa jo alussa, eikä muiden selviäminen voisi vähempää kiinnostaa.

Kun teinihahmoista ei välitä, ei elokuvasta myöskään löydy kunnon jännitettä. Friday the 13th: The Final Chapter ei suoraan sanottuna ole pelottava elokuva. Pari toimivaa äkkisäikäytystä on mukana, mutta jännittämisen sijaan katsoja saattaa enemmänkin haukotella. Puolentoista tunnin filmiksi The Final Chapter on nimittäin aika tylsä. Siinä ei ole mitään uutta, jolloin koko homma tuntuu todella nähdyltä. Ei sillä, että edellisessä osassa olisi ollut mitään raikasta, mutta kun samaa kuviota pyörittää vielä kerran, niin katsoja ei jaksa enää pysyä mukana. Jos elokuva edes viihdyttäisi tai naurattaisi, niin sitä voisi kutsua ihan kivaksi. Tällaisena se on vain erittäin laimea ja tunnoton teos. Se on myös äärimmäisen unohdettava, sillä leffaa katsoessa millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tapahtumat alkavat pyyhkiytyä mielestä nopeasti, kun lopputekstit alkavat pyöriä ja alkaa jo hieman toivoa, että sarja olisikin päättynyt Perjantai 13. päivä, osa 3:ssa. Noh, eihän tämäkään tosin ole nimestään huolimatta viimeinen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Joseph Zito, joka oli aiemmin tehnyt kauhuleffa Rosemaryn murhaajan (The Prowler - 1981). Zito ei selvästi osaa luoda tunnelmaa lainkaan, eikä myöskään ohjata näyttelijöitä. Barney Cohenin tekemä käsikirjoitus on kehno ja täysin sydämetön. Kuvauskaan ei ole parhaimmasta päästä ja leikkaus on paikoitellen todella tönkköä. Jason Voorheesin ulkonäköä on jälleen muutettu ja nykyinen on typerän liioiteltu. Maskeeraus ei muutenkaan ole kovin onnistunutta, kuten eivät ole äänitehosteetkaan. Harry Manfredini toimii jälleen säveltäjänä, mutta eipä hän ole vieläkään saanut aikaiseksi muistettavaa musiikkia. Tuttu "Ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus on tietysti mukana ja se on ainoa karmiva asia koko elokuvassa.

Yhteenveto: Friday the 13th: The Final Chapter on todella laimea elokuva. Teinihahmot ovat äärimmäisen unohdettavia ja mitäänsanomattomia, eikä leffa saa välittämään muista kuin Tommy-pojasta, jota Corey Feldman mainiosti esittää. Muuten näytteleminen ei ole kummoista. Millään ei tunnu olevan mitään väliä elokuvan aikana, eikä mukana ole lainkaan jännitettä. Pari äkkisäikäytystä onnistuvat pelästyttämään, mutta muuten elokuva ei ole pelottava. Jason Voorheeskaan ei ole uhkaava. Harmillisesti filmi on myös hieman tylsä. Jos Jason olisi pyörinyt kaupungissa koko leffan ajan, tutun metsikön sijaan, olisi mukana jotain uutta ja raikasta, mutta nyt teos vain pyörittää vanhoja juttuja ilman mitään tunnetta. Kyllä Friday the 13th: The Final Chapterin kerran katsoo, mutta ei se ole todellakaan hyvä, vaan erittäin heikko ja kehno.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.gbhbl.com
Friday the 13th: The Final Chapter, 1984, Paramount Pictures, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films