Arvostelu: Gremlins 2 - uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch - 1990)

GREMLINS 2 - UUSI PESUE

GREMLINS 2: THE NEW BATCH

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, John Glover, Robert Picardo, Christopher Lee, Robert Prosky, Haviland Morris, Dick Miller, Jackie Joseph, Gedde Watanabe, Kathleen Freeman, Keye Luke, Howie Mandel, Tony Randall, Frank Welker ja Hulk Hogan

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Joe Danten ohjaama joulunaikainen kauhukomedia Riiviöt (Gremlins - 1984) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dante ei kuitenkaan ollut aluksi halukas palaamaan riiviöiden pariin, kokiessaan, että tarina oli jo kerrottu. Warner Bros. päätti silti jatkaa elokuvasarjaa ja kyseli muita ohjaajia ja kirjoittajia mukaan, mutta projekti ei edennyt. Studio palasi takaisin Danten luokse, pyytämään häntä uudestaan työstämään jatko-osan ja lopulta Dante suostui sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet elokuvan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1989 ja lopulta Gremlins 2 - uusi pesue sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva jakoi mielipiteitä ilmestyessään ja se oli taloudellinen pettymys. Itse näin sekä Riiviöt, että Gremlins 2 - uuden pesuen joskus lapsena, pitäen tuolloin lähinnä ykkösosasta. Olen katsonut kummatkin ainakin kerran uudestaan, mutta viime katselusta on jo aikaa. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

New Yorkiin muuttanut Billy Peltzer saa tietää, että suloinen mogwai Gizmo on joutunut laboratorion koe-eläimeksi Billyn uudella työpaikalla älytalo Clampissa. Yrittäessään pelastaa Gizmon, uusi pesue riiviöitä syntyy ja pian on koko New York vaarassa ajautua kaaokseen.

Zach Galligan tekee paluun Billy Peltzeriksi, joka on muuttanut New Yorkiin tyttöystävänsä Katen (Phoebe Cates) kanssa ja saanut työpaikan hulppeasta Clamp-älytalosta. Siellä hän saa tietää entisen lemmikkinsä, Gizmo-mogwain joutuneen koe-eläimeksi laboratorioon ja päättää pelastaa suloisen ystävänsä. Matkan varrella mogwaihin liittyvät säännöt tietty unohtuvat ja pian on taas piru merrassa. Galligan - jonka ura ei oikein ottanut tuulta alleen Gremlins-leffojen myötä - on toistamiseen mainio Billynä ja Cateskin suoriutuu hyvin osastaan Katena. Gizmo varastaa show'n jälleen aina ollessaan ruudulla, päästessään esimerkiksi kanavoimaan sisäistä Ramboaan. Paluun ykkösosasta tekevät myös mystistä itämaista kauppaa pyörittävä herra Wing (Keye Luke), sekä Futtermanin pariskunta Murray (Dick Miller) ja Sheila (Jackie Joseph).

     Elokuvassa nähdään lisäksi John Glover Clamp-älytalon omistavana Daniel Clampina, Robert Picardo turvallisuuspäällikkö Forsterina, Haviland Morris Billyä työpaikalla vikittelevänä Marlana, Robert Prosky televisiojuontaja Grandpa Fredinä, sekä Christopher Lee tiedemies Katetrina, jonka laboratoriosta Gizmo löytyy. Karismaattinen Lee on tietty nappivalinta tutkijaksi. Hänen lisäksi sivunäyttelijöistä erityismaininnan ansaitsee Glover, joka on lystikäs hölmönä miljonäärinä, joka alkaa tietysti pohtia täysin vääriä seikkoja, kun hänen älytalonsa täyttyy pahantahtoisista vihreistä olennoista.

Siinä, missä Riiviöt oli välitön hitti niin taloudellisessa mielessä kuin kriitikoiden ja katsojien näkökulmasta, hassusti osittain suomentamatta jäänyt Gremlins 2 - uusi pesue on ilmestymisestään asti jakanut mielipiteitä. Monien mielestä jatko-osa on selvästi ykkösosaa huonompi, osan mielestä jatko-osa pyyhkii alkuperäisellä lattioita ja sitten on niitä, jotka eivät osaa päättää, kummasta tykkäävät enemmän. Aiemmin en ole pahemmin piitannut jatko-osasta, vaikka olenkin myös ymmärtänyt, mikä siinä viehättää monia. Ilokseni voin sanoa, että tällä katselukerralla se viehätys puri minuunkin ja pidin Gremlins 2 - uudesta pesueesta aika paljonkin. Ei se ole mielestäni yhtä mahtava kuin jouluklassikon asemaa pitävä ykkösleffa, mutta on se varsin veikeä jatkohömpötys.

Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Joe Dante suostui tekemään jatko-osan lopulta sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet leffan kanssa. Epätoivoinen Warner Bros. suostui ja Dante ryhtyi selvästi työstämään jatkoa sillä ajatusmallilla, että "jos tämä nyt on kerran pakko tehdä, niin tehdään tämä sitten ihan täysillä". Elokuva lähtee aika rauhallisesti liikkeelle, saaden katsojan voivottelemaan, että hellanlettas kuinka söpönöpö pieni pörrökaveri Gizmo onkaan. Kun Gizmo kastuu, virnuileva Dante ryhtyy lisäämään kierroksia ja vääntää hullunkurisuuden nuppeja visusti kohti kaakkoa. Riiviöiden ilmestyessä kehiin, elokuva muuttuu täysin sekopäiseksi. Ykkösosasta tutun riehumisen ohessa Dante on halunnut tuoda uuttakin mukaan ja tarjoaa niin erilaisia riiviöitä kuin myös aikamoista itsetietoisuutta. Leffa rikkoo neljättä seinää muutamaankin otteeseen todella lystikkäin tavoin, sekä tarjoaa useita hilpeitä parodioita ja jopa riiviöiden musikaalinumeron. Monessa jutussa ei ole mitään järkeä, mutta eipä tarvitsekaan. Dante hoitaa työnsä tyylikkäästi, eikä leffa äidy hulluttelussaan ihan aivottomaksi kohellukseksi. Vaikka elokuvasta löytyykin parit hieman karmivat hetkensä (hämähäkkikammoisille varoitus), Dante on pitänyt menon lapsiystävällisempänä ja Gremlins 2 - uusi pesue panostaa enemmän komediaan kuin kauhuelementteihin.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Taaskaan ei voi kuin ihastella tehostetiimin häikäisevää työtä Gizmon ja riiviöiden parissa. Rick Bakerin johdolla efektivastaavat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Gizmosta on jollain ilveellä tehty vielä ykkösleffaa söpömpi ilmestys. Riiviöitä on luotu runsaasti erilaisia, eriin tarkoituksiin. Voin vain kuvitella, kun suunnitteluvaiheessa tekijät ovat vain heitelleet ideoita, että "hei tässä voisi olla myös tällainen". Loistotehosteiden lisäksi elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma toimii hyvin niin tehosteita kuin Jerry Goldsmithin säveltämiä musiikkeja myöten. Riiviöiden rallatustunnari jää jälleen soimaan päässä pitkäksi aikaa.

Yhteenveto: Gremlins 2 - uusi pesue ei ihan yllä alkuperäisen jouluklassikon tasolle, mutta se on silti erittäin mainiota ja hullunkurista jatkoa. Vapaat kädet saanut Joe Dante on päättänyt vääntää nupit ihan tosissaan kaakkoon ja kun riiviöt vihdoin kuoriutuvat ja ryhtyvät mellastamaan, Dante paahtaa menemään yhä vain mielikuvituksellisemmin ja sekopäisemmin. Kauhuelementit jäävät taakse ja leffa panostaa lähinnä komediapuoleen, tarjoten niin fyysistä toilailua, veikeää parodiaa kuin myös kekseliästä itsetietoisuutta muun muassa neljättä seinää rikkomalla. Väärissä käsissä meno voisi äityä typerryttäväksi koheltamiseksi, mutta Dantelta löytyy tyylitajua sekoiluun. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja erilaisilla nukeilla luodut Gizmo ja riiviöt ovat toistamiseen uskomattomia ilmestyksiä. Efektitiimi ansaitsee aplodit edelleen ja on jälleen vääryys, ettei tehosteita noteerattu Oscar-gaalassa. Jerry Goldsmithin räikeät musiikit riemastuttavat jälleen. Gremlins 2 - uusi pesue ei ole yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Riiviöt-leffa, mutta se on silti ilahduttava jatko-osa, joka täysin ymmärrettävästi nauttii kummallista suosiotaan. Jos siis pidit Riiviöistä, kannattaa jatko-osakin katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins 2: The New Batch, 1990, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Riiviöt (Gremlins - 1984)

RIIVIÖT

GREMLINS

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker

Genre: fantasia, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.

Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.

Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.

     Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.

Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.

Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.

Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.

Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.

Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Batman: Mustan kostajan paluu (Batman: Mask of the Phantasm - 1993)

BATMAN: MUSTAN KOSTAJAN PALUU

BATMAN: MASK OF THE PHANTASM

Ohjaus: Eric Radomski ja Bruce Timm

Pääosissa: Kevin Conroy, Dana Delany, Mark Hamill, Efrem Zimbalist Jr., Hart Bochner, Stacy Keach, Abe Vigoda, Dick Miller, John P. Ryan, Bob Hastings ja Robert Costanzo

Genre: animaatio, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 16 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman: The Animated Series nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 1992. Suosion myötä Warner Bros. alkoi työstämään animaatioelokuvaa sarjan pohjalta ja palkkasi Alan Burnettin kirjoittamaan käsikirjoituksen. Alun perin leffan oli tarkoitus sijoittua Arkhamin mielisairaalaan, missä rikolliset pistäisivät Batmanin vastuuseen siitä, millaisiksi he ovat muuttuneet. Studio kuitenkin piti ideaa huonona leffaan ja sen sijaan tarina hyödynnettiin myöhemmin itse sarjassa. Burnett alkoikin kynäillä toisenlaista kertomusta täysin uuden pahishahmon kanssa ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan VHS:llä, mutta Warner Bros. päättikin julkaista elokuvan teattereissa ensin. Niinpä filmin budjettia nostettiin, mutta silti animaattorit tuskailivat saadakseen elokuvan valmiiksi ensi-iltapäivää varten studion vaatimusten mukaisesti. Lopulta Batman: Mask of the Phantasm, eli suomalaisittain Batman: Mustan kostajan paluu ilmestyi jouluna 1993. Vaikka elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, se oli suuri taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä parhaimmista Batman-elokuvista ikinä. Itse näin Batman: Mustan kostajan paluun joskus lapsena, mutten silloin pahemmin innostunut siitä, vaikka pidinkin kovasti animaatiosarjasta. Kun katsoin animaatiosarjan kokonaan sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Batman: Mustan kostajan paluulle uuden mahdollisuuden.

Mysteerinen Musta kostaja tappaa Gothamin rikollispomoja, lavastaen Batmanin murhaajaksi. Naamiosankarin täytyy selvittää, kuka on tämä uusi uhka, samalla kun hän pakenee poliiseja ja kohtaa vanhan tuttunsa.

Animaatiosarjassakin miljardööri Bruce Waynen, eli yön ritari Batmanin äänenä toiminut Kevin Conroy palaa rooliinsa ja hänen äänensä uhkuu jälleen suurta voimaa. Sarjan tavoin myös elokuvassa syvennytään onnistuneesti ja kypsästi päähenkilön mieleen ja tutkitaan, millainen ihminen käyttäisi yönsä puolustaessaan viattomia ja hakatessaan pahiksia tuusan nuuskaksi. Elokuvan tulkinta Batmanista on jopa traaginen ja hahmoa huomaa paikoitellen jopa säälivänsä. Kun yleensä Batman-leffoja katsoessa herää tunne siitä, kuinka siistiä olisi itse olla Batman, tämän elokuvan aikana käy usein selväksi, että eipä se kovin hehkeää elämää olisi - ei edes Bruce Waynen rikkauksien kanssa.

     Animaatiosarjasta tutut hahmot, kuten Brucen hovimestari Alfred (Efrem Zimbalist Jr.), komisario Gordon (Bob Hastings), etsivä Harvey Bullock (Robert Costanzo) ja Batmanin arkkivihollinen Jokeri (Mark Hamill) tekevät myös paluun. Heidän lisäksi elokuvassa esitellään uusia hahmoja, kuten Brucen entinen mielitietty Andrea Beaumont (Dana Delany), hänen isänsä Carl (Stacy Keach), Batmanin pidätettäväksi haluava kaupunginvaltuutettu Arthur Reeves (Hart Bochner), sekä Gothamin rikollispomot Sol (Dick Miller), Bronski (John P. Ryan) ja Valestra (Abe Vidoga), jotka tämä mystinen Musta kostaja ottaa kohteekseen. Alfred pääsee murjomaan parit hauskat vitsit, mutta hänen kautta myös esitellään Brucen traagisuutta, hovimestarin harmitellessa, millaiseksi hänen isäntänsä elämä on vuosien varrella muuttunut. Andrea on mainio lisäys, tuoden hyvää syvyyttä Bruceen. Leffa ei toisaalta kaipaisi Jokeria, sillä Musta kostaja on omillaan mielenkiintoinen pahis, mutta onhan se aina ilo kuulla Mark Hamillin nauravan hulluna klovnina.

Aloittaessani katsomaan Batman: The Animated Seriesiä sen juhlavuoden kunniaksi, minun oli tarkoitus katsoa pelkkä sarja läpi. Innostuin siitä kuitenkin niin paljon, että kun sarja päättyi, koin, että minun oli pakko saada nähdä lisää. Niinpä päätinkin nopeasti katsovani Batman: Mustan kostajan paluun uudestaan. Vaikken ollut pahemmin piitannut leffasta lapsena, ryhdyin silti katsomaan sitä nyt erittäin positiivisin mielin ja tämä katselukokemus oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi. Kyseessä on aivan mahtava teos, eikä ihme, että sitä pidetään nykyään varsin korkeassa arvossa. Ei se omasta mielestäni yllä Tim Burtonin ensimmäisen Batman-leffan (1989), Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) tai uuden The Batman -elokuvan (2022) tasolle, mutta eipä se niistä kovin paljoa jälkeen jää.

Animaatiosarjan tavoin Batman: Mustan kostajan paluu ei ole mikään täysin lapsiystävällinen Batman-seikkailu. Vaikka sen voi toki katsoa lapsena, tuntuu se enemmän varttuneemmalle yleisölle tehdyltä. Siitä löytyy tavanomaisempaa supersankaritoimintaa, mutta myös syvyyksiä, joita joistain näytellyistä Batman-elokuvista ei löydy edes kaivamalla (katson nyt teitä, Batman Forever, 1995 ja Batman & Robin, 1997). Andrean saapuminen Gothamiin sekoittaa Brucen mielen täysin ja etsiessään Mustaa kostajaa, hän päätyy vähän väliä muistelemaan aikaa tämän neidon kanssa. Takaumien kautta esitellään aikakautta, jolloin Bruce oli vasta aloittanut yölliset puuhansa. Hän ei ole ihan vielä Batman, eikä saavuttanut samanlaista mainetta poliisien ja alamaailman keskuudessa. Tuolloin Andrea tarjosi hänelle mahdollisuutta toisenlaiseen elämään ja onkin haikeaa seurata sivusta, kun Bruce pohtii, kuinka paljon onnellisempi hän olisi kenties voinut olla.

Tunnelmaltaan elokuva on hyvin synkkäsävyinen. Vaikka mukana onkin muutama ihan hauska vitsi, leffa kulkee pääasiassa tummia ja painostavia polkuja. Eräässä hautausmaakohtauksessa, jossa mafiapomo Bronski joutuu Mustan kostajan hyökkäyksen kohteeksi, on jopa kauhumaisia vivahteita. Hieman noir-henkistä puolta löytyy Batmanin etsiväkohtauksista, kuten animaatiosarjassakin. Toimintakohtauksissa taas ei pelätä näyttää hahmojen saamia ruhjeita. Vaikka nykyäänkin tehdään liukuhihnatuotannolla väkivaltaisia Batman-animaatioleffoja, Batman: Mustan kostajan paluu on monin tavoin sellainen teos, jollaista on vaikea kuvitella näkevänsä enää tänä päivänä tehtynä.

Visuaalisesti elokuva on vielä laadukkaammin tehty kuin animaatiosarja, olihan tekijöille isompi budjetti käytössään. Tyyli on kuitenkin täysin sama kuin sarjassa ja elokuvaa on suuri ilo katsoa. Piirrosjälki on tarkkaa ja tyylikästä. Sarjan tavoin leffassakin hyödynnetään vahvasti varjoja ja pimeyttä. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja sarjankin musiikeista vastaava Shirley Walker tekee loistotyötä sävellysten kanssa. Elokuvan ohjauksesta vastaavat animaatiosarjan luojat Bruce Timm ja Eric Radomski, jotka luovat tunnelmaa vahvasti ja pitävät filmiä tiukasti kasassa. Alan Burnettin, Paul Dinin, Martin Paskon ja Michael Reavesin työstämä käsikirjoitus on erittäin onnistunut. Leffa on todella lyhyt, vain tunnin ja vartin mittainen, mutta silti nelikko ehtivät rauhassa kertoa koko tarinan ja täyttää filmin niin syvällisillä puolilla kuin vauhdikkaalla ja jännittävällä toiminnalla.

Yhteenveto: Batman: Mustan kostajan paluu on hieno lisäys laajentamaan upeaa Batman-animaatiosarjaa. Elokuva soveltuu hyvin niin hahmosta innostuneille lapsille kuin aikuisillekin faneille - kenties jopa paremmin varttuneemmalle yleisölle. Vaikka mukana onkin tavanomaista supersankariseikkailua, josta muksut voivat innostua, leffa on varsin synkkäsävyinen ja syvällinen teemoiltaan. Batmanin elämää ei esitetä romantisoituna, vaan suorastaan tragediana. Hahmoon uppoudutaan vaikuttavasti ja Bruce Waynea huomaa jopa säälivänsä. Uusi pahis Musta kostaja tuo leffaan suorastaan kauhumaisia vivahteita. Tarina on koukuttava ja vaikka kestoa on vain vähän päälle tunti, ehtii elokuva kertoa kaiken sulavasti ja omalla temmollaan. Animaatiojälki on sarjan tavoin fantastista ja tummanpuhuvaa ilmettä on ilo katsella. Jos siis Batman: The Animated Series iski, suosittelen lämpimästi Batman: Mustan kostajan paluun katsomista. Vielä sarjan 85 jakson ja tämän elokuvankaan jälkeen nälkäni Batman-animaatioita kohtaan ei laantunut, joten pitäähän tässä vielä ottaa käsittelyyn Batman: The Animated Seriesin jatkumona toiminut animaatiosarja The New Batman Adventures (1997-1999)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman: Mask of the Phantasm, 1993, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Family Entertainment