Pääosissa: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Emily Watson, Tracey Ullman, Paul Whitehouse, Joanna Lumley, Albert Finney, Richard E. Grant, Christopher Lee, Enn Reitel, Jane Horrocks, Deep Roy ja Michael Gough
Genre: animaatio, romantiikka, kauhu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7
"With this hand, I will lift your sorrows.
Your cup will never be empty, for I will be your wine.
With this candle, I will light your way in darkness.
With this ring, I ask you to be mine."
Corpse Bride on Tim Burtonin ja Mike Johnsonin ohjaama stop motion -animaatioelokuva. Työstäessään Painajaista ennen joulua(The Nightmare Before Christmas - 1993), animaattori Joe Ranft esitteli Burtonille juutalaisen kansantarun, The Fingerin 1600-luvulta, mistä Burton innostui. Sen pohjalta Burton ryhtyi kynäilemään omaa tarinaansa Carlos Grangelin kanssa. Elokuva pyöri suunnitteluvaiheessa useamman vuoden, kunnes vuonna 2003 Burton päätti pistää tuotannon tosissaan rullaamaan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Koska Burton teki samaan aikaan Jali ja suklaatehdasta(Charlie and the Chocolate Factory - 2005), hän pyysi Mike Johnsonin apuun valvomaan animaation valmistumista. Lopulta Corpse Bride sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Corpse Briden jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
1800-luvulla nuori Victor on menossa naimisiin ja harjoitellessaan metsässä vihkivalaansa, hän herättää vahingossa henkiin ruumiin, joka luulee Victorin kosineen häntä.
Elokuvan pääroolissa Victor Van Dortina kuullaan Johnny Depp, joka nauhoitti repliikkejään elokuvaa varten Jali ja suklaatehtaan kuvausten lomassa. Deppin pehmeä ääni sopii hyvin ujolle miehenalulle, jonka on tarkoitus mennä naimisiin arvokkaan Everglotin perheen tyttären Victorian (Emily Watson) kanssa. Kun hermostunut Victor harjoittelee vihkivalaansa metsässä keskellä yötä, hän asettaa sormuksen johonkin, mitä luulee puunoksaksi, mutta joka paljastuu vuosia sitten kuolleen Emilyn (Helena Bonham Carter) ruumiiksi. Emily luulee Victorin kosineen häntä ja ennen kuin nuori mies tajuaakaan, on hän kihloissa ruumismorsiamen kanssa. Victor on oiva päähenkilö, joka kerää rohkeuttaan leffan varrella, kun hän ajautuu mitä kummallisimpaan skenaarioon. Emily on kuitenkin kiinnostavin hahmo, jonka taustaa availlaan hissuksiin leffan varrella.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Victorin kohteliaat kalakauppiasvanhemmat Nell ja William Van Dort (Tracey Ullman ja Paul Whitehouse), Victorian tympeät vanhemmat Maudeline ja Finis Everglot (Joanna Lumley ja Albert Finney), Victoriaa myöskin havitteleva Barkis Bittern (Richard E. Grant), pastori Galswells (Christopher Lee), kuollut ja viisas Elder Gutknecht (Michael Gough), Emilyn pään sisällä asuva mato (Enn Reitel) ja Emilylle neuvoja antava hämähäkki (Jane Horrocks). Sivuhahmot ovat varsin persoonallisia tyyppejä. Victorian vanhemmat ovat aivan kamalat ihmiset, mutta juuri siksi niin hupaisat tyypit elokuvan hahmoina.
Corpse Bride taitaa jopa olla parasta Tim Burtonia 2000-luvulta. Se on ohjaajalleen ominaiseen tapaan synkkä mutta kaunis ja karmiva mutta herkkä satu, joka yhdistelee arjen harmautta tuonpuoleisen riemukkaaseen väriloistoon, kertoen siinä samalla varsin uniikin tarinan. Elokuvan premissi on aivan mahtava ja sen pohjalta on saatu laadittua aivan mahtava filmi. Heti alkuteksteissä elokuva imaisee mukaansa ja pitää onnistuneesti otteessaan läpi tiiviin kestonsa. Vaikka Corpse Bridella on mittaa vain tunti ja vartti, se saa kerrottua kertomuksensa sulavasti, osaten hidastaa oikeissa hetkissä, jotta hahmot ja heidän elämänsä saisivat enemmän painoarvoa katsojan silmissä. Toki elokuvaa voisi helposti katsoa pidempäänkin ja etenkin mielikuvituksellisessa tuonpuoleisen kuvauksessa viettäisi mielellään enemmän aikaa.
Sen lisäksi, että tarina on vahva, on elokuva myös ilmapiiriltään loistava. Kuten monet muutkin Burtonin leffat, Corpse Bride osaa olla niin todella hauska kuin myös jännittäväkin. Elokuva koettelee rajojaan lastenleffana, että kuinka pitkälle se voi mennä kauhuosastollaan. Ai että, kun minulla onkin ikävä näitä 2000-luvun alussa ilmestyneitä animaatioita, joilla oli pokkaa tarjota kauhua penskoille! Elokuva on myös onnistuneen romanttinen, olematta koskaan mitenkään imelä. Ja kuten Burtonin töihin kuuluu, rakkaus esitetään toki tragedian kautta. Leffan loppupäässä saattaakin herkistyä ihan kyyneliin asti.
Älkääkö luulko, että unohtaisin antaa mojovat kehut myös elokuvan ällistyttävälle audiovisuaalisuudelle. Stop motion -tekniikalla toteutettu nukkeanimaatio on upeaa seurattavaa. Vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja pienoismallilavasteet ovat näyttävän yksityiskohtaiset. Mitäpä muuta voisikaan odottaa, kun animaation parissa hääräsi Laika-yhtiö, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi omista elokuvistaan, kuten Coraline ja toisesta todellisuudesta(Coraline - 2009) jaParaNormanista (2012). Erinomaista on myös värien käyttö. Elävien maailma on lähes täysin väritön, melkein mustavalkoinen, kun taas tuonpuoleinen on pullollaan väriloistetta. Onkin hauska idea esittää elävien maailma näin kuolleena ja kuolleiden maailma näin eläväisenä. Eikä pidä tietenkään unohtaa Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin kauniin tunnelmallisia musiikkeja. Sekaan ripotellut muutamat musikaalinumerot ovat meneviä, vaikka laulut ovatkin hieman unohdettavat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Corpse Bride, 2005, Warner Bros., Tim Burton Productions, Laika Entertainment, Patalex Productions
Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Helena Bonham Carter, Noah Taylor, Deep Roy, Julia Winter, James Fox, AnnaSophia Robb, Missi Pyle, Jordan Fry, Adam Godley, Philip Wiegratz, Franziska Troegner, Christopher Lee, Blair Dunlop, Liz Smith, Eileen Essell ja David Morris
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7
Charlie and the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1964. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1971 tehty elokuva Jali ja suklaatehdas(Willy Wonka & the Chocolate Factory), mutta Dahl itse inhosi sitä. 1990-luvulla Warner Bros. Pictures ja Brillstein-Grey Entertainment yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja tehdäkseen filmatisoinnin, jonka Dahl olisi hyväksynyt. Scott Frank ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja ohjaajaksi pohdittiin muun muassa Ang Leetä ja Terry Gilliamia, kunnes pestin sai hetkellisesti Gary Ross. Ross ja Frank kuitenkin jättivät projektin ja Gwyn Lurie pestattiin uudeksi käsikirjoittajaksi, Rob Minkoffin saadessa ohjaajan hommat. Hekin poistuivat projektista ja Warner Bros. yritti taivutella Tom Shadyacia ohjaamaan elokuvan ja Jim Carreyn tähdittämään sitä, mutta Dahlin perikunta ei suostunut heihin. Vuonna 2003 Tim Burton vahvisti paikkansa elokuvan ohjaajana ja tämä valitsi John Augustin kirjoittamaan uuden käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli iso menestys. Itse kävin katsomassa Jalin ja suklaatehtaan leffateatterissa, kun se saapui Suomeen ja pidin siitä. Olen katsonut leffan useasti uudelleen, joskin viime katselusta on tainnut vierähtää lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Jalin ja suklaatehtaan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella elokuvan.
Salamyhkäinen suklaatehtailija Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa viisi onnekasta voivat päästä vierailulle hänen hulppeaan suklaatehtaaseensa. Köyhän perheen Jali-pojalla käy elämänsä tuuri, kun hän löytää erään suklaalevyn välistä kultaisen voittokupongin.
Kun Tim Burton valikoitui Jali ja suklaatehtaan ohjaajaksi, elokuvan keulakuvaksi ajautui totta kai Johnny Depp, Burtonin luottonäyttelijä. Depp esittää Villi Vonkkaa, eksentristä suklaatehtailijaa, joka joitain vuosia sitten sulki tehtaansa vakoojien takia, mutta on nyt päättänyt yllättäen tarjota mahdollisuuden viidelle onnekkaalle päästä vierailemaan hänen tehtaassaan. Depp on roolissaan... hmmm... mitenköhän sen nyt sanoisi. Toisaalta Depp istuu hyvin osaansa ja useat hänen ilmeistään ovat onnistuneita. Miehen valitsema puheääni on kuitenkin kummallinen, eikä asiaa auta käsikirjoitukselliset erikoisuudet, repliikeistä lähtien.
Nimikkohahmo Jalin rooli taas meni Freddie Highmorelle, jonka kanssa Depp oli näytellyt Finding Neverland - tarinan lähteillä -elokuvassa (Finding Neverland - 2004) ja joka oli tehnyt Deppiin niin suuren vaikutuksen, että Depp suostutteli Burtonin valitsemaan Highmoren. Highmore olikin nappivalinta Jaliksi, tulkiten esimerkillisesti hahmonsa hyveellisyyttä, viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Jali tulee rutiköyhästä perheestä, johon kuuluvat muun muassa Jalin vanhemmat (Helena Bonham Carter ja Noah Taylor), Jalia tsemppaava isoisä Justus (David Kelly) ja höpsö isoäiti Elviira (Liz Smith). Jalin haluaa nähdä kokevan onnen ja katsojanakin meinaa liikuttua, kun poika löytää kuin löytääkin suklaalevystään kultaisen pääsylipun Vonkan tehtaalle.
Elokuvassa nähdään lisäksi Philip Wiegratz, Julia Winter, AnnaSophia Robb ja Jordan Fry Aukusti Lihavistona, Marina Hillona, Orvokki Jauhiaisena ja Ari Telkkarina, neljänä muuna onnekkaana lapsena, jotka pääsevät vierailulle Vonkkan tehtaalla, Franziska Troegner Aukustin äitinä, James Fox Marinan isänä, Missi Pyle Orvokin äitinä ja Adam Godley Arin isänä, sekä Christopher Lee Villi Vonkan hammaslääkäri-isänä Vilpurina. Eikä pidä missään nimessä unohtaa Deep Royta, joka esittää yksinään lukuisia Umppa-Lumppia, pienikokoisia miehiä, jotka työskentelevät Vonkan tehtaalla. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pääasiassa hyvin, jylhä-äänisen Leen uhkuessa karismaa Vonkan suklaata vihaavana isänä.
Monet eivät paljoa piittaa tästä Burtonin Jalista ja suklaatehtaasta, useinmiten sen takia, että heille vuoden 1971 elokuvasovitus on niin lähellä sydäntä. Liekkö kyse siitä, että näin Burtonin version monia vuosia aiemmin, joten se on minulle se tutuin versio Dahlin kirjan pohjalta, vai puhtaasta nostalgiasta, mutta minä kyllä pidän tästä elokuvasta. Ei se ole yhtä hyvä kuin vuoden 1971 elokuva, mutta ei myöskään mikään vaivaannuttava pohjanoteeraus, jota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Deppin roolityö on ailahteleva, mutta silloin kuin Villi Vonkan kanssa onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan. Parasta antia hahmossa on hänelle kirjoitettu taustatarina vaikean isäsuhteen kera, joka auttaa ymmärtämään, miksi kummallinen erakko-Vonkka on sellainen kuin hän on.
Tämän lisäksi leffa on muutenkin mainio. Se vetäisee heti mukaansa ja vaikka tarina olisikin tuttu, seikkailu tässä ihmeellisessä suklaatehtaassa täynnä ties minkälaisia huoneita, on viihdyttävää seurattavaa. Kun kehuin Deppin ilmeitä, meinasin erityisesti sitä, kuinka Vonkka salakavalasti pistää voittajalapset koetukselle ja katsoo, kuinka nämä setvivät tiensä erilaisista pulmista. Tehtaassa Vonkka vie aika lailla kaiken huomion, mutta ei pidä unohtaa Jaliin keskittyvää alku- ja loppupäätä, joista löytyy runsaasti ihastuttavaa sydäntä ja lämpöä. Jalin arvomaailmat ovat niin erilaiset kuin leffan muiden ylimielisten ja töykeiden kakaroiden, ettei katsojana voi muuta kuin tsempata poikaa onnistumaan. Elokuvasta leviää hyvä fiilis ja se sopii täydellisesti katseltavaksi etenkin talviaikaan, lämpimän peiton, villasukkien ja kaakaomukin kera. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä suklaata. Tähän elokuvailtaan kannattaa varata suklaalevy jos toinenkin.
Tim Burtonin rakentama tunnelma on niin satumainen ja hurmaava kuin leikkisä ja ohjaajalle ominaisesti myös hieman vinksahtanutkin. Burtonilta löytyy myös jälleen silmää visuaaliselle tyylittelylle, lähtien elokuvan värimaailmasta. Muu maailma esitetään ankeana ja harmaana, kun taas Vonkan tehdas on täynnä väriloistoa, lisäten paikan taianomaisuutta. Elokuvan lavasteet ovat upeat. Vonkan tehdas vie toki lähes kaiken huomion, mutta haluan myös huomioida Jalin perheen talon, joka on niin vinksallaan joka suuntaan ja täynnä reikiä lahoissa puissaan, etten tiedä, millä tahdonvoimalla se edes pysyy pystyssä. Puvustus on pääasiassa oivaa, joskin Vonkan yleisilme on hiukan kyseenalainen. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten ja digitaalisuudet ja taustakankaan käytöt paistavat läpi monessa kohtauksessa. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin työstämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti (ja paikoitellen jopa vähän karmivasti) taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Charlie and the Chocolate Factory, 2005, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions, Craig Miller Productions, Tim Burton Productions
Pääosissa: Edward Woodward, Christopher Lee, Britt Ekland, Lindsay Kemp, Lesley Mackie, Diane Cilento, Ingrid Pitt, Russell Waters, Aubrey Morris, Irene Sunter, Jennifer Martin, Donald Eccles, Walter Carr, Roy Boyd ja Geraldine Cowper
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 42 minuuttia - The Final Cut: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
The Wicker Man, eli suomalaisittain Uhrijuhla pohjautuu löyhästi David Pinnerin kirjaan Ritual vuodelta 1967. Christopher Lee oli 1960-luvun lopulla tunnettu työstään Hammer-elokuvien kauhuhahmoina, kuten kreivi Draculana ja halusi tehdä jotain muuta. Hän tapasi käsikirjoittaja Anthony Shafferin, joka oli lukenut Pinnerin kirjan ja yhdessä he päättivät tehdä sen ideaa hyödyntäen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1972 ja lopulta Uhrijuhla sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta paljon kehuja, muttei ollut ilmestyessään kovin iso hitti. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut, se on noussut kulttiasemaan ja Christopher Lee on sanonut pitävänsä elokuvaa suosikkifilminään omista töistään. Itse katsoin Uhrijuhlan muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa se uudelleen ja arvostella se juhlan kunniaksi.
Poliisi Neil Howie matkustaa Summerislen saarelle etsimään kadonnutta tyttöä Rowan Morrisonia. Kristinuskoon kuuluvan Howien ihmetykseksi saaren väki koostuu kelttiläisiin jumaliin uskovista pakanoista, joista kukaan ei vaikuta tietävän kadonneesta tytöstä.
Edward Woodward näyttelee Neil Howieta, syvästi uskovaista poliisia, joka lähtee etsimään kadonnutta tyttöä (Geraldine Cowper) pieneltä Summerislen saarelta. Woodward tulkitsee taidokkaasti napakkaa virkamiestä, joka yrittää yhä vain epätoivoisemmin suoriutua työssään, kun vaikuttaa siltä, etteivät saarelaiset tiedä koko tytöstä... vai tietävätkö sittenkin? Pakanasaarella etsintätyötä tekevä Howie on kuin mikäkin kala kuivalla maalla, järkyttyessään paikallisten syntisistä tavoista ja rituaaleista. Näyttelijä suoriutuu erityisen hyvin, kun hän vimmastuu uskonsa kanssa, yrittäessään puhua käännyttävästi saarelaisille.
Saaren väestöön kuuluvat muun muassa joukon johtaja lordi Summerisle (Christopher Lee), majatalon isäntä MacGregor (Lindsay Kemp), hänen viettelevä tyttärensä Willow (Britt Ekland), koulun rehtori (Walter Carr) ja kadonneen Rowan-tytön äiti May Morrison (Irene Sunter), joka ei hänkään tunnu tietävän tapauksesta mitään tai edes tuntevan etsittyä tyttöä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä, luoden oivallisen epämiellyttävää tunnetta siitä, että koko joukko salailisi jotain kieroa. Lee on tietty koko näyttelijäjoukon karismaattisin esittäjä, istuen täydellisesti arvokkaan lordin osaan.
Uhrijuhla toimii yhä hienosti toisellakin katselukerralla ja viisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyseessä on etenkin omana aikanaan onnistuneen erilainen ja kummallinen kauhuteos, eikä ihme, että siitä otetaan vaikutteita yhä tänäkin päivänä - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2019 kauhuelokuva Midsommar - loputon yö (Midsommar). Elokuvan kauhupuoli ei tukeudu karmiviin hirviöihin tai shokeeraavaan ja veriseen kuvastoon. Se rakentuu tehokkaasti yhä vain epämiellyttävämpään tunnelmaan ja oudompiin tapahtumiin. Heti kun Howie astuu maihin Summerislella ja näyttää ensimmäisille kyläläisille Rowanin kuvaa ja jokainen pudistelee päätään, etteivät ole koskaan nähneet tyttöä, niin poliisille kuin katsojalle herää voimakas tunne, että jokin on nyt pielessä ja katoamista ryhtyy itsekin tutkimaan kiehtoutuneena.
Vain vajaan puolentoista tunnin kestossaanUhrijuhla onnistuu olemaan tehokkaan napakka ja tiivis kauhutarina, josta ei oikeastaan turhaa löydy (jos siis katsoo alkuperäisen teatteriversion, palataan niihin versioeroihin kohta). Jokaisen kohtauksen myötä poliisin ja katsojan tunne saarelaisten salailusta voimistuu. Heidän puuhiaan kummastelee, mutta samalla on mielenkiintoista, kun leffa näyttää eri osa-alueita saarelta ja miten kaikki toimii. Tämä uskontojen kohtaaminen on toimiva aihe ja sitä hyödynnetään hyvin. Etenkin ilmestyessään yksi kauhukuvauksista oli, että pystyykö Howie pitämään visusti kristityt tapansa yllä, vai lankeaako kiusaukseen? Kaikki rakentuu kohti erittäin efektiivistä loppuhuipennusta, joka toimii hurjana kirsikkana kakun päällä.
Elokuvan ohjaaja Robin Hardy rakentaa tunnelmaa tehokkaasti ja varsin omaperäisesti. Hän onnistuu luomaan kauhua kirkkaaseen päivänvaloonkin, eikä luota lähes missään kohtaa pimeyteen. Juurikin se valoisuus ja saarelaisten teennäiseltä tuntuva iloisuus luovat karmivuutta epäluonnottomuudessaan. Anthony Shafferin työstämä käsikirjoitus on myös vahva, kuten on Uhrijuhlan tekninenkin toteutus. Se on taidokkaasti kuvattu (erityisesti lordi Summerislen jylhä puhe itse wicker manin, puupatsaan edessä näyttää upealta). Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja niin Paul Giovannin musiikit kuin saarelaisten liiankin riemukkaat laulut lisäävät karmivaa ilmapiiriä.
Uhrijuhlasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen, alle puolentoista tunnin mittainen teatterijulkaisu, lähes tunnin ja kolme varttia kestävä ohjaajan versio, sekä vähän päälle puolitoistatuntinen Final Cut. Pidemmät versiot näyttävät, kun Howie saa työnantonsa ja lähtee matkalle, teatteriversion alkaessa suoraan poliisin saapumisesta saarelle. Mukana on lisättyjä ja pidennettyjä saarelaisten lauluja. Merkittävä muutos on myös, että majatalon omistajan tyttären alaston laulusessio nähdään teatteriversiossa jo elokuvan alkupäässä, kun taas pidennetyissä versioissa se on mukana vasta leffan viimeisen puolituntisen aikana.
Yhteenveto:Uhrijuhla on hieno kauhuelokuva, joka rakentaa epämiellyttävää ja painostavaa ilmapiiriään esimerkillisesti. Katoamistapausta ryhtyy tutkimaan kiinnostuneena ja Summerislen asukkaiden oudot ja epäilyttävät suhtautumiset ja puuhat vain lisäävät kiinnostavuutta. Elokuva kasvattelee hiljalleen kierroksiaan, tarjoten yhä vain absurdimpia ja ahdistavampia kohtauksia. Toisin kuin kauhuleffat yleensä, Uhrijuhla esittelee karmivuutensa kirkkaassa päivänvalossa. Tietty klaustrofobinen tunne iskee, kun päähenkilö Neil Howie alkaa kokea olevansa loukussa saarella, jonka yhteenkään asukkaaseen ei voi luottaa. Samalla elokuvassa tutkitaan kiehtovasti uskontojen kohtaamista ja oman uskonsa kanssa kamppailua. Kaikki johtaa kohti hurjaa loppuhuipennusta, joka jää kyllä mieleen. Näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi on oivallinen. Uhrijuhla on yksi kauhugenren merkkiklassikoista ja jos olet genren ystävä ja tämä filmi on jäänyt sinulta näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseäsi. Juhla on myös oiva syy katsoa leffa uudestaan ja muistuttaa itseä sen väkevyydestä yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wicker Man, 1973, British Lion Film Corporation
Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, John Glover, Robert Picardo, Christopher Lee, Robert Prosky, Haviland Morris, Dick Miller, Jackie Joseph, Gedde Watanabe, Kathleen Freeman, Keye Luke, Howie Mandel, Tony Randall, Frank Welker ja Hulk Hogan
Genre: komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12
Joe Danten ohjaama joulunaikainen kauhukomedia Riiviöt(Gremlins - 1984) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dante ei kuitenkaan ollut aluksi halukas palaamaan riiviöiden pariin, kokiessaan, että tarina oli jo kerrottu. Warner Bros. päätti silti jatkaa elokuvasarjaa ja kyseli muita ohjaajia ja kirjoittajia mukaan, mutta projekti ei edennyt. Studio palasi takaisin Danten luokse, pyytämään häntä uudestaan työstämään jatko-osan ja lopulta Dante suostui sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet elokuvan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1989 ja lopulta Gremlins 2 - uusi pesue sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva jakoi mielipiteitä ilmestyessään ja se oli taloudellinen pettymys. Itse näin sekä Riiviöt, että Gremlins 2 - uuden pesuen joskus lapsena, pitäen tuolloin lähinnä ykkösosasta. Olen katsonut kummatkin ainakin kerran uudestaan, mutta viime katselusta on jo aikaa. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.
New Yorkiin muuttanut Billy Peltzer saa tietää, että suloinen mogwai Gizmo on joutunut laboratorion koe-eläimeksi Billyn uudella työpaikalla älytalo Clampissa. Yrittäessään pelastaa Gizmon, uusi pesue riiviöitä syntyy ja pian on koko New York vaarassa ajautua kaaokseen.
Zach Galligan tekee paluun Billy Peltzeriksi, joka on muuttanut New Yorkiin tyttöystävänsä Katen (Phoebe Cates) kanssa ja saanut työpaikan hulppeasta Clamp-älytalosta. Siellä hän saa tietää entisen lemmikkinsä, Gizmo-mogwain joutuneen koe-eläimeksi laboratorioon ja päättää pelastaa suloisen ystävänsä. Matkan varrella mogwaihin liittyvät säännöt tietty unohtuvat ja pian on taas piru merrassa. Galligan - jonka ura ei oikein ottanut tuulta alleen Gremlins-leffojen myötä - on toistamiseen mainio Billynä ja Cateskin suoriutuu hyvin osastaan Katena. Gizmo varastaa show'n jälleen aina ollessaan ruudulla, päästessään esimerkiksi kanavoimaan sisäistä Ramboaan. Paluun ykkösosasta tekevät myös mystistä itämaista kauppaa pyörittävä herra Wing (Keye Luke), sekä Futtermanin pariskunta Murray (Dick Miller) ja Sheila (Jackie Joseph).
Elokuvassa nähdään lisäksi John Glover Clamp-älytalon omistavana Daniel Clampina, Robert Picardo turvallisuuspäällikkö Forsterina, Haviland Morris Billyä työpaikalla vikittelevänä Marlana, Robert Prosky televisiojuontaja Grandpa Fredinä, sekä Christopher Lee tiedemies Katetrina, jonka laboratoriosta Gizmo löytyy. Karismaattinen Lee on tietty nappivalinta tutkijaksi. Hänen lisäksi sivunäyttelijöistä erityismaininnan ansaitsee Glover, joka on lystikäs hölmönä miljonäärinä, joka alkaa tietysti pohtia täysin vääriä seikkoja, kun hänen älytalonsa täyttyy pahantahtoisista vihreistä olennoista.
Siinä, missä Riiviöt oli välitön hitti niin taloudellisessa mielessä kuin kriitikoiden ja katsojien näkökulmasta, hassusti osittain suomentamatta jäänyt Gremlins 2 - uusi pesue on ilmestymisestään asti jakanut mielipiteitä. Monien mielestä jatko-osa on selvästi ykkösosaa huonompi, osan mielestä jatko-osa pyyhkii alkuperäisellä lattioita ja sitten on niitä, jotka eivät osaa päättää, kummasta tykkäävät enemmän. Aiemmin en ole pahemmin piitannut jatko-osasta, vaikka olenkin myös ymmärtänyt, mikä siinä viehättää monia. Ilokseni voin sanoa, että tällä katselukerralla se viehätys puri minuunkin ja pidin Gremlins 2 - uudesta pesueesta aika paljonkin. Ei se ole mielestäni yhtä mahtava kuin jouluklassikon asemaa pitävä ykkösleffa, mutta on se varsin veikeä jatkohömpötys.
Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Joe Dante suostui tekemään jatko-osan lopulta sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet leffan kanssa. Epätoivoinen Warner Bros. suostui ja Dante ryhtyi selvästi työstämään jatkoa sillä ajatusmallilla, että "jos tämä nyt on kerran pakko tehdä, niin tehdään tämä sitten ihan täysillä". Elokuva lähtee aika rauhallisesti liikkeelle, saaden katsojan voivottelemaan, että hellanlettas kuinka söpönöpö pieni pörrökaveri Gizmo onkaan. Kun Gizmo kastuu, virnuileva Dante ryhtyy lisäämään kierroksia ja vääntää hullunkurisuuden nuppeja visusti kohti kaakkoa. Riiviöiden ilmestyessä kehiin, elokuva muuttuu täysin sekopäiseksi. Ykkösosasta tutun riehumisen ohessa Dante on halunnut tuoda uuttakin mukaan ja tarjoaa niin erilaisia riiviöitä kuin myös aikamoista itsetietoisuutta. Leffa rikkoo neljättä seinää muutamaankin otteeseen todella lystikkäin tavoin, sekä tarjoaa useita hilpeitä parodioita ja jopa riiviöiden musikaalinumeron. Monessa jutussa ei ole mitään järkeä, mutta eipä tarvitsekaan. Dante hoitaa työnsä tyylikkäästi, eikä leffa äidy hulluttelussaan ihan aivottomaksi kohellukseksi. Vaikka elokuvasta löytyykin parit hieman karmivat hetkensä (hämähäkkikammoisille varoitus), Dante on pitänyt menon lapsiystävällisempänä ja Gremlins 2 - uusi pesue panostaa enemmän komediaan kuin kauhuelementteihin.
Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Taaskaan ei voi kuin ihastella tehostetiimin häikäisevää työtä Gizmon ja riiviöiden parissa. Rick Bakerin johdolla efektivastaavat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Gizmosta on jollain ilveellä tehty vielä ykkösleffaa söpömpi ilmestys. Riiviöitä on luotu runsaasti erilaisia, eriin tarkoituksiin. Voin vain kuvitella, kun suunnitteluvaiheessa tekijät ovat vain heitelleet ideoita, että "hei tässä voisi olla myös tällainen". Loistotehosteiden lisäksi elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma toimii hyvin niin tehosteita kuin Jerry Goldsmithin säveltämiä musiikkeja myöten. Riiviöiden rallatustunnari jää jälleen soimaan päässä pitkäksi aikaa.
Yhteenveto:Gremlins 2 - uusi pesue ei ihan yllä alkuperäisen jouluklassikon tasolle, mutta se on silti erittäin mainiota ja hullunkurista jatkoa. Vapaat kädet saanut Joe Dante on päättänyt vääntää nupit ihan tosissaan kaakkoon ja kun riiviöt vihdoin kuoriutuvat ja ryhtyvät mellastamaan, Dante paahtaa menemään yhä vain mielikuvituksellisemmin ja sekopäisemmin. Kauhuelementit jäävät taakse ja leffa panostaa lähinnä komediapuoleen, tarjoten niin fyysistä toilailua, veikeää parodiaa kuin myös kekseliästä itsetietoisuutta muun muassa neljättä seinää rikkomalla. Väärissä käsissä meno voisi äityä typerryttäväksi koheltamiseksi, mutta Dantelta löytyy tyylitajua sekoiluun. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja erilaisilla nukeilla luodut Gizmo ja riiviöt ovat toistamiseen uskomattomia ilmestyksiä. Efektitiimi ansaitsee aplodit edelleen ja on jälleen vääryys, ettei tehosteita noteerattu Oscar-gaalassa. Jerry Goldsmithin räikeät musiikit riemastuttavat jälleen. Gremlins 2 - uusi pesue ei ole yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Riiviöt-leffa, mutta se on silti ilahduttava jatko-osa, joka täysin ymmärrettävästi nauttii kummallista suosiotaan. Jos siis pidit Riiviöistä, kannattaa jatko-osakin katsoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gremlins 2: The New Batch, 1990, Warner Bros., Amblin Entertainment
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper Genre: fantasia, komedia, kauhu Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.
1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.
Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.
Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.
Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.
Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.
Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu. Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.
Yhteenveto:Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions
Ohjaus: Martin Scorsese Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law Genre: seikkailu, draama Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 7
Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.
Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa. Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona. Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista(Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.
Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien(Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.
Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.
Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.
Yhteenveto:Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil
Ohjaus: Guy Hamilton Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James Genre: toiminta, seikkailu, jännitys Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 16
007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.
MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.
Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.
Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle. Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja. Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!
007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.
En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.
Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!
Yhteenveto:007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Luke Evans, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Manu Bennett, John Tui, Sylvester McCoy, Cate Blanchett, Hugo Weaving, Christopher Lee, Mikael Persbrandt, Billy Connolly, Ryan Cage, Stephen Fry, Benedict Cumberbatch ja Ian Holm Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 44 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvat elokuvat Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) ja Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) olivat heikohkoista arvioistaan huolimatta suuria menestyksiä. Edellinen elokuva loppui kesken ja sarjan huipennusta joutui odottamaan vielä vuoden. Lopulta huipennus, eli Hobitti: Viiden armeijan taistelu ilmestyi joulukuussa 2014. Aluksi elokuvan nimen piti olla kirjan mukaisesti "Hobitti - Sinne ja takaisin", mutta nimi vaihdettiin puoli vuotta ennen ensi-iltaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä joidenkin mielestä se oli sarjan viihdyttävin teos, kun taas joidenkin mukaan leffa oli ehdottomasti sarjan huonoin - jopa rikos ihmiskuntaa kohtaan. Itse olin innoissani, kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, sillä pidin kahdesta edeltäjästä paljon. Kävinkin katsomassa Viiden armeijan taistelun ensi-illassa ja mielestäni kyseessä oli todella mainio päätös sarjalle. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen jälkikäteen. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitin -trilogia läpi yhdessä päivässä ja sen me myös teimme. Samalla päätin kirjoittaa trilogian elokuvista arvostelut.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Hobbit: An Unexpected Journey ja Hobitti - Smaugin autioittama maa!
Lohikäärme Smaug on poistunut Yksinäiseltä vuorelta ja kääpiöt ovat ottaneet vanhan kotinsa takaisin omakseen. Aarre kuitenkin houkuttelee monia aina ihmisistä haltioihin ja örkkeihin. Kuningas Thorin ei kuitenkaan suostu jakamaan rikkauksiaan, mikä johtaa suureen taisteluun. Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Nimittäin kun taisteleminen alkaa, ei pieni hobitti uskalla mennä mukaan, sillä menettäisi aika varmasti henkensä, jolloin hahmon osuus ei ole kovin suuri. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Elokuvassa kerrotaan, kuinka Bilbo sai haltuunsa särkymättömän mithril-paitansa, jonka hän tulee lahjoittamaan Frodolle. Ian McKellenin esittämä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa tee elokuvassa. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. McKellen on pienehköstä roolistaan huolimatta edelleen mainio roolissaan. Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Häneen on tarttunut lohikäärmetauti, josta aiemmin on puhuttu useasti. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmon hulluuden. Tietenkin Thorinin mieli alkaa selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.
Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Ken Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (Graham McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Aidan Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (Dean O'Gorman) jää taka-alalle. Bifur (William Kircher), Bofur (James Nesbitt), Bombur (Stephen Hunter), Oin (John Callen), Gloin (Peter Hambleton), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti. Luke Evansin näyttelemä jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Thorin lupasi Järvikaupungille osuuden aarteesta ja toisin kuin muut, Bard uskoo pystyvänsä neuvottelemaan Thorinin kanssa, jotta hänen kansansa saisi tarpeeksi rahaa rakentaakseen kotinsa uudestaan. Evans on mainio roolissa ja Bard pääsee esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan. Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia on mukana tässäkin leffassa, vaikkei esiinnykään kirjassa. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan. Tauriel-haltia (Evangeline Lilly) on myös mukana ja pääsee taistelemaan muiden kanssa. Taurielin rooli ei ole kovin iso, mutta hänen ja Kilin romanssi on yhä mukana taustalla. Tauriel tuntuu tässä leffassa aika tarpeettomalta, mutta onhan se edelleen kiva, että trilogiassa on edes yksi tärkeä naishahmo. Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin. Örkkejä taistoon johtavat kalpea Azog (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolg (John Tui). Azog ei erityisemmin tee mitään, lähinnä vain antaa komentoja kauempana. Kuitenkin lopussa täytyy olla vielä Thorinin ja Azogin välinen kaksintaistelu, verivihollisia kun ovat. Bolgin rooli on vielä pienempi ja hän tuntuu lähinnä vain hieman vaikeammalta vastukselta kuin tavalliset örkit.
Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja hahmoja, kuten velhot Radagast Ruskea (Sylvester McCoy) ja Saruman Valkoinen (Christopher Lee), haltiat Galadriel (Cate Blanchett) ja Elrond (Hugo Weaving), sekä nahanvaihtaja - eli muodonmuuttaja - Beorn (Mikael Persbrandt), joka käväisee taistelussa mukana. Radagast pysyy vakavana, eikä hänen ensimmäisen leffan koomisuudestaan ole enää mitään jäljellä. Saruman ja Elrond pääsevät näyttämään taistelutaitojaan pelastaessaan Gandalfia Nazgûleilta. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Galadrielin kädessä tutun "pullon", joka sisältää kirkkaan Eärendil-tähden valoa. Myös Järvikaupungin isäntä (Stephen Fry) ja hänen kätyrinsä Alfrid (Ryan Gage) ovat mukana. Tällä kertaa tosin Alfrid on isommassa roolissa. Hänen tarkoituksenaan on tuoda komiikkaa muuten hyvin vakavaan teokseen. Paikoitellen Alfrid onnistuukin naurattamaan, mutta suurimmaksi osaksi hän vain ärsyttää ja katsojana ihmettelee, miksei hän ole voinut jo kuolla? Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kai kivaa. Smaugin mukanaolo on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä. Elokuva jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Smaug hyökkää Järvikaupunkiin, samalla kun kääpiöt alkavat muokkaamaan Ereboria taas kodikseen. Kovin suuri paljastus ei voi olla, että taistelu ei pääty erityisen hyvin lohikäärmeelle. Leffan nimi onkin Viiden armeijan taistelu, mikä jo kertoo, että tässä keskitytään loppujen lopuksi eri taistoon kuin Smaugia vastaan käytävä. Leffa ei yhtään selittele aiempia tapahtumia, vaan menee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet myös edelliset elokuvat, mikä on hienoa, sillä näin leffa voi käyttää koko kestonsa tarinaansa. Jos Smaugin autioittaman maan loppu katkesi kuin seinään, niin tämä taas alkaa samalla lailla, eli ihan yhtäkkiä. Jo aloituskuvissa Järvikaupungin asukkaat juoksevat pakoon ja Smaug syöksee tulta, saaden koko kaupungin syttymään liekkeihin. Kun taistelu on ohi, rauhoitutaan hieman ja alkaa valmistautuminen suurta sotaa varten. Muut kääpiöt yrittävät takoa Thorinin päähän järkeä, kun Järvikaupungin asukkaat saapuvat pyytämään apua, saamatta sitä. Bilbo keksii ratkaisun tilanteeseen, mikä ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaan saa Thorinin vielä pahemmin suunniltaan. Lopulta ihmisten armeija ja haltioiden armeija kerääntyvät Yksinäisen vuoren portille, missä taisto kääpiöarmeijaa vastaan alkaa. Mukaan tulee vielä kaksi eri örkkiarmeijaa, jolloin leffan nimen viisi porukkaa ovat kasassa. Loppuelokuvan ajan sitten lähinnä vain soditaan.
Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, että suuri taistelu kestää PUOLET koko elokuvan kestosta, ei sotiminen muutu puuduttavaksi missään vaiheessa. Siihen tuodaan jatkuvasti mukaan jotain uutta ja välillä näytetään rauhallisempia osioita, jolloin koko ajan ruudulla ei ole massiivista mekastusta. Vaikka välillä ei saa mitään selvää, ovatko rautahaarniskoihin pukeutuneet sotilaat örkkejä vai kääpiöitä, on taistelua viihdyttävää seurata. Sodasta on tehty erittäin eeppinen. Onneksi se ei keskity vain Vuoren portilla käytävään taistoon, vaan myös lähellä sijaitsevaan Laakson kaupunkiin hyökätään, jolloin urhoollisten miesten täytyy lähteä suojelemaan naisia ja lapsia. Kaupungin mutkittelevilla kaduilla käytävät taistot ovat pääasiassa mielenkiintoisempia kuin suurella tasaisella alueella nähtävä sota. Irtoraajoja ja -päitä on nähtävissä monia, joten lapsille ja herkimmille tätä ei kannata näyttää. Taistelumuodostelmia on kiehtova seurata ja mitä pidemmälle kaaos etenee, sitä paremmin tunnetilat välittyvät.
Viiden armeijan taistelu onkin yllättävän koskettava elokuva. Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on elokuvan parhaimpia kohtia. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Hölmöä on vielä se, etteivät ne kohtaukset edes ole tarkoitettu vitseiksi. Kaikkein hölmöin kohta on, kun maan sisältä tulee esiin jättimäisiä hirmukäärmeitä, jotka eivät loppujen lopuksi tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?
Vaikka taisteleminen viihdyttääkin ja mukana on loistavia osioita - etenkin leffan loppupuolella - niin silti Viiden armeijan taistelu on selvästi sarjan heikoin osa. Alkuvalmistelujen jälkeen leffa on vain yhtä isoa lopputaistelua, jolloin siinä ei tunnu olevan erityisemmin juonta. Toisaalta taas juoni on kulkenut kahden edellisen osan läpi tätä leffaa varten, eikä leffoja ole tarkoituskaan katsoa itsenäisinä teoksina. Silti tuntuu siltä, että tämä kaipaisi enemmän. Kahden edeltäjän upea seikkailutunnelma on kadonnut, mikä on harmi. Ei tämä kuitenkaan ole millään lailla huono elokuva. Tunnelatauksensa ansiosta Viiden armeijan taistelu on todella mainio päätös sarjalle. Elokuva ei tunnu erityisen pitkältä ja onkin hienoa, että mukana on rauhallisempi alkupuolisko, sillä kaksituntinen taistelu olisi oikeasti tylsä. Alkupuoliskolla hieman pohjustetaan tulevaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa (2001-2003), kuten myös ihan lopussa. Elokuvassa tehdään toimiva viittaus Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) esiintyvän käskynhaltija Denethorin isään, sekä hieman vähemmän toimiva, tönkkö viittaus yhteen trilogian tärkeimmistä hahmoista; Aragorniin. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, miten trilogiat liitetään Viiden armeijan taistelun lopussa upeasti yhteen, jolloin katsojana voi hyvissä mielin aloittaa Taru sormusten herrasta heti, kun tämä on päättynyt. Voi olla, että joskus yritän katsoa kummatkin trilogiat putkeen, mutta ehkä ensin yritän katsoa trilogiat peräkkäisinä päivinä, sillä kumpikin on itsessään jo hieman raskas kokonaisuus. Kokonaisuutena Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, sillä siinä on niin paljon loistavuuttakin. Se ei ole kahden edeltäjänsä tasoinen teos, muttei todellakaan niin huono, kuten monet väittävät.
Taru sormusten herrasta -trilogian ja kahden edellisen osan tapaan tämänkin elokuvan on ohjannut Peter Jackson. Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään Hobitti-trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen. Maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille ja puvustajat ovat saaneet suunnitella uusia hienoja sotavarustuksia. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan Tarussa sormusten herrasta Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale "The Last Goodbye", joka on nimetty osuvasti, sillä Viiden armeijan taistelussa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Viiden armeijan taistelusta on tehty pidempi ja mukana on todella verisiä kohtia. Myös taistelu Dol Guldurissa ja taisto Smaugia vastaan ovat pidempiä. Jotkut sotalisäykset ovat koomisia, mutta tavallaan oudon toimivia. Pelkästään sotavaunujen takia suosittelen katsomaan pidennetyn version elokuvasta. Se kestää noin kaksikymmentä minuuttia kauemmin kuin teatteriversio.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja saagan päättämisestä kertovat "The Appendices Part 11: The Gathering Storm (The Chronicles of The Hobbit - Part 3)" ja "The Appendices Part 12: Here at Journey's End". Lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös trailereita ja lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 3", jossa esitellään elokuvan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Viiden armeijan taistelu on todella hyvä lopetus trilogialle, muttei elokuvana yllä kahden edeltäjänsä tasolle. Paikoitellen tuntuu, että leffasta puuttuu jotain, mutta onneksi mukana on loistavia kohtia ja tunnin mittainen sotiminen viihdyttää alusta loppuun. Onneksi alkupuoli on rauhallisempi - vaikka leffa alkaakin taistolla Smaugia vastaan - jolloin koko leffa ei ole yhtä taistoa. Bilbo ja Gandalf jäävät paljon taka-alalle, mutta Thorinia on kehitetty hienosti. Kilin ja Taurielin romanssi ei vieläkään ole kovin merkittävä, mutta menee muun elokuvan mukana. Viiden armeijan taistelu on yllättävän koskettava ja etenkin sotimisen jälkeen nähtävät kohtaukset, kun kuolleita surraan, ovat hienoja. Paras kohtaus on kuitenkin, kun Bilbo ja Gandalf istuskelevat hiljaa vierekkäin. Siinä on jotain niin yksinkertaisen täydellistä, että huhhuh! Hölmöjä juttuja on mukana, joista osan katsoo helposti sormien läpi, mutta osa tuntuu lähinnä tyhmiltä, kuten hirmukäärmeet. Visuaalisesti elokuva näyttää hienolta ja Howard Shoren musiikki toimii mainiosti. Billy Boydin laulaman "The Last Goodbyen" myötä katsojat voivat jättää jäähyväiset Keski-Maalle. Lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti yhteen ja joskus onkin pakko katsoa ne peräkkäin, vaikka se veisi yli kaksikymmentätuntia päivästä. Jos pidit edellisistä osista, niin pitäähän sinun katsoa myös sarjan huipennus. Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, etenkin tunnelatauksensa takia. Tuntuuhan se pahalta, ettei näitä elokuvia enää tule, mutta ehkä näin on parempi. Nämä leffat voi kuitenkin katsoa uudestaan niin usein kuin haluaa ja niiden merkitys jää elämään ihmisten kesken. Hobitti ei saavuta Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä, mutta ei se kirjakaan sitä tee. Kokonaisuutena Hobitti-trilogia on erinomainen ja mahtava seikkailutarina, joka kannattaa katsoa, jos fantasiajutut kiinnostavat. Vaikka en olekaan fanaattinen sarjan fani, joka tietää sarjan maailmasta kaiken ja lukee kirjat vähintään kerran vuodessa (en koe, että minun tarvitsisi lukea Keski-Maa -kirjoja enää uudestaan), niin se on silti erittäin tärkeä osa elämääni. Todella suuri kiitos siis ohjaaja Peter Jacksonille ja muulle työtiimille, jotka ovat saaneet aikaiseksi nämä hienot teokset! Elokuvien katsomisen lisäksi minulle on myös tärkeää voida kirjoittaa näistä elokuvista ja olenkin kiitollinen, jos kuljit mukanani ja jaksoit lukea arvosteluni läpi. Nyt Elokuvan taikaa jättää jäähyväisensä Keski-Maalle... siihen asti, että "Silmarillion" -kirjasta (1977) tehdään elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theonering.net
The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films, 3Foot7
