Surulla on sulkapeite (The Thing with Feathers - 2025) - elokuva-arvostelu

SURULLA ON SULKAPEITE

THE THING WITH FEATHERS

Ohjaus: Dylan Southern

Näyttelijät: Benedict Cumberbatch, Richard Boxall, Henry Boxall, Eric Lampaert, David Thewlis, Vinette Robinson, Sam Spruell, Leo Bill ja Claire Cartwright

Genre: draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Thing with Feathers, eli suomalaisittain Surulla on sulkapeite perustuu Max Porterin kirjaan Grief Is the Thing with Feathers vuodelta 2015. Film4, Lobo Films ja SunnyMarch hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja projekti sai British Film Institutelta rahoitustukea. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja maailmanensi-iltansa Surulla on sulkapeite sai tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin siitä sen päätähden ja mystisen markkinoinnin ansiosta. Kävinkin katsomassa Surulla on sulkapeitteen heti sen ensi-iltapäivänä.

Vastikään leskeksi jäänyt mies yrittää olla hyvä isä kahdelle pojalleen. Hänen pohjaton surunsa kuitenkin manifestoituu ihmismäisen variksen muodossa, josta ei ota selkoa, onko se tullut piinaamaan vai auttamaan isää.

Benedict Cumberbatch näyttelee nimettömäksi jäävää miestä, joka on juuri jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi kahdelle pojalleen (Richard ja Henry Boxall). Isä saa nopeasti huomata, että hän ei juuri ollut aiemmin vastuussa ja tietoinen lastensa tekemisistä ja elämistä, kokien saman tien itsensä avuttomaksi vanhempana. Suru on myös murskaava ja isä mieluummin vetäytyy työhuoneeseensa piirtelemään kuvia variksesta. Pian varis ei kuitenkaan ole enää pelkkä piirustus, kun isä alkaa nähdä painajaismaisia näkyjä ihmisen kokoisesta variksesta. Cumberbatch on tuttuun tapaansa mainiossa vedossa, tulkiten hyvin surevaa hahmoaan. Boxallit ajavat asiansa lapsina, mutta onhan leffan isoin täky itse varis, joka on toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti, jopa hieman kotikutoisesti. Varis-asussa pyörii Eric Lampaert, kun taas sen äänenä kuullaan David Thewlis, joka istuu täydellisesti rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti Leo Bill terapeutti Bowdenina, Sam Spruell isän veljenä, Vinette Robinson isän ystävänä Amandana, sekä takaumissa Claire Cartwright menehtyneenä äitinä. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, mutta onhan elokuva Cumberbatchin ja variksen show. Voi olla, että Cumberbatchista tuntui hieman hassulta näytellä toistamiseen asulla toteutetun mielikuvitusolennon kanssa, hänen tähditettyä juuri tätä ennen Netflixin Eric-sarjaa (2024).

Surulla on sulkapeite osoittautui hyväksi draamaksi rakkaan kuolemasta eteenpäin pääsemisestä ja jos jokin minut yllätti, niin se kuinka paljon mukana on kauhuelementtejä. Varis esitellään suorastaan kauhumaisin kohtauksin, hiipien esiin pimeydestä, jättäen isän paniikin valtaan. Mitä enemmän varista näytetään ja mitä selvemmäksi käy, että kyseessä on miehestä asussa, joka näyttää hieman siltä, että se olisi tarkoitettu ennemminkin teatterin lavalle kuin elokuvaan, sitä enemmän varis menettää karmivuudestaan. Leffan aihepiirit pitävät kuitenkin ahdistavaa ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä ja kauhu syntyy myös psykologisin keinoin.

Mielenkiintoisen kontrastinsa tähän kauhumaisuuteen tuo tietty satumaisuus, joskin tässä näyttäytyy myös elokuvan ongelma siinä, ettei se ole juuri missään aspektissa järin hienovarainen. Metaforia väännetään usein rautalangasta, kun vähempikin riittäisi. Isoin ongelma mielestäni on kuitenkin elokuvan lopetus. Sen enempää spoilaamatta sanon vain, että tarina kokee vaikeuksia viedä homman tyydyttävällä tavalla päätökseensä ja erityisesti viime hetkellä mukaan tuotu uusi taho tuntui hassun irralliselta - aivan kuin tässä kohtaa tekijät kokisivat, että satuhan tarvitsee konkreettisen pahiksen, eikä pelkkä ylitettävä suru riitäkään. Elokuvan "lopputaistelu" on myös jopa hieman vaivaannuttavan kömpelösti tehty. Tietyt kauneusvirheet laskevat Surulla on sulkapeitteen pisteitä, mutta elokuva on epätasaisuudessaankin toimiva paketti.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Dylan Southern, joka on aiemmin tehnyt vain dokumentteja. Siirtyminen fiktioleffan pariin ei suju täysin luontevasti, mutta Southern rakentaa kuitenkin tunnelmaa pääasiassa mainiosti ja yhdistelee draamaa ja kauhua sulavasti. Teknisesti Surulla on sulkapeite on oikein kelvollinen, joskin osa katsojista tulee todennäköisesti pitämään varista enemmän huvittavana ilmestyksenä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet hienot ja maskeeraukset pätevät. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu, vaikkei Zebedee C. Budworthin säveltämistä musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Thing with Feathers, Iso-Britannia, 2025, Lobo Films, LB Entertainment, Align, Film i Väst, Film4, SunnyMarch

Arvostelu: Madagascarin pingviinit (Penguins of Madagascar - 2014)

MADAGASCARIN PINGVIINIT

PENGUINS OF MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Simon J. Smith

Pääosissa: Tom McGrath, Christopher Knights, Chris Miller, Conrad Vernon, Benedict Cumberbatch, John Malkovich, Ken Jeong, Peter Stormare, Annet Mahendru, Werner Herzog, Billy Eichner, Danny Jacobs ja Andy Richter

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) ja Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012) menestyivät jokainen edeltäjäänsä paremmin, eikä elokuvasarjaa haluttu tietenkään lopettaa siihen. Varsinaisen "Madagascar 4:n" sijaan tekijät päättivät kuitenkin tehdä oman elokuvan leffoissa esiintyneistä pingviineistä. Pingviineistä suunniteltiin omaa elokuvaa jo heti, kun alkuperäinen Madagascar julkaistiin, mutta tuolloin projekti muovattiin televisiosarjaksi Madagascarin pingviinit (The Penguins of Madagascar), joka pyöri kolmen kauden ajan vuodesta 2008 vuoteen 2015. Vuonna 2012 DreamWorks paljasti palanneensa pingviinien oman leffan pariin. Animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascarin pingviinit sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se jäi lipputuloissa pahasti jälkeen kolmesta varsinaisesta Madagascarista. Itse katsoin Madagascarin pingviinit vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin alkuperäisen Madagascar-elokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella leffat läpi.

Pingviininelikko Kippari, Kowalski, Rico ja Alokas päätyvät uuteen seikkailuun, kun heille katkera mustekala Dave janoaa kostoa.

Madagascarissa monien katsojien suosikkihahmoiksi nousivat päähenkilöiden sijaan omaa sivujuontaan pyörittäneet pingviinit, eikä tämä jäänyt huomaamatta DreamWorksilta, joka ryhtyi kehittelemään pingviineistä omaa elokuvaansa heti vuonna 2005. Parin mutkan kautta johtaja Kippari (Tom McGrath), älykkö Kowalski (Chris Miller), vahva Rico (Conrad Vernon) ja sympaattinen Alokas (Christopher Knights) saivat lopulta leffansa, tähditettyään ensin omaa sarjaansa. Madagascarin pingviinit -leffa ei kuitenkaan jatka sarjan tarinaa, vaan se käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Madagascar 3:n loppui. Pingviinit kyllästyvät "Afrosirkuksen" hoilaamiseen ja päättävät suunnata omille poluilleen. Hahmot ovat pääasiassa vanhat tutut, joskin Kipparista on tehty hieman tyhmempi. Kaikki nelikosta pääsevät hyvin esille ja pingviineistä selviää elokuvan edetessä enemmän.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Octavius Brine, eli katala mustekala Dave (John Malkovich), joka vihaa pingviinejä sydämensä kyllyydestä, sekä salaiseen Pohjoistuuli-organisaatioon kuuluvat agentit Salainen-susi (Benedict Cumberbatch), Korpraali-jääkarhu (Peter Stormare), Eva-pöllö (Annet Mahendru) ja Lyhyt Pinna -hylje (Ken Jeong). Dave on oiva pahis, jonka katkeruutta voi jollain tavalla jopa ymmärtää, mutta Pohjoistuulen agenttihahmot jäävät tylsähköiksi tyypeiksi. Joukon johtaja Salainen omaa monia piirteitä Madagascar-elokuvien Alex-leijonasta, tuntuen paikoin tylsältä korvaajalta tälle.

Jokaisen uuden Madagascar-elokuvan menestyttyä paremmin kuin edeltäjänsä (kolmososan tienatessa lähes 750 miljoonaa dollaria), ei tullut tietenkään kysymykseenkään, että DreamWorks osaisi jättää sarjaa rauhaan, vaikka tarina vietiinkin onnistuneesti päätökseensä. Olen kuitenkin iloinen, että (ainakin toistaiseksi) Alexin, Martyn, Glorian ja Melmanin kertomus ymmärrettiin jättää rauhaan ja tekijät päättivät antaa pingviininelikolle oman leffansa. Madagascarin pingviinit on toisaalta aika turha rahastusraina, mutta täytyy myöntää, että kyllä se silti viihdyttää pääasiassa passelisti. Pingviinit onneksi osoittavat, että heissä on ainesta myös elokuvan keulakuviksi, kun usein sivuhahmot näyttävät soololeffoissaan nimenomaan toimivan vain pienemmällä ruutuajalla varsinaisten päähahmojen rinnalla.

Elokuvan tarina on tarpeeksi menevä, pääasiassa siksi että pahis toimii hyvin. Kestoa on vain puolitoista tuntia, mikä kulkee suurimmaksi osaksi ajasta vauhdilla, joskin loppuhuipennuksen aikana aloin kokea pientä ähkyä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan mekastukseen. Sen sijaan alkuvaiheilta löytyvä takaa-ajo Venetsiassa on äärimmäisen lystikäs ja kekseliäs. Leffasta löytyy paljon hauskoja juttuja, joista osa riemastuttaa enemmän perheen pienimpiä ja osa taas aikuiskatsojia. Omasta mielestäni parasta antia ovat Davelle kirjoitetut vekkulit sanailut, joissa hän hyödyntää tunnettujen näyttelijöiden, kuten Nicolas Cagen, Drew Barrymoren, Hugh Jackmanin ja Kevin Baconin nimiä lystikkäisiin tarkoituksiin.

Myös animaatiojäljeltään Madagascarin pingviinit on mainio, jäljitellen hyvin pääelokuvien vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hupsun näköisiä ja liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy parhaimmillaan runsaasti yksityiskohtia (etenkin äsken kehumastani Venetsian osuudesta) ja leffa on lisäksi miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen, toisin kuin varsinaisista Madagascar-elokuvista vastanneen Hans Zimmerin mukaansatempaavat melodiat. Pisteet pitää kuitenkin antaa siitä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet saada aikaan rasittavampaa korvamatoa kuin I Like to Move It tai Afrocircus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Penguins of Madagascar, 2014, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: The Roses (2025)

THE ROSES

Ohjaus: Jay Roach

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Olivia Colman, Andy Samberg, Kate McKinnon, Delaney Quinn, Ollie Robinson, Ncuti Gatwa, Sunita Mani, Zoë Chao, Hala Finley, Wells Rappaport, Jamie Demetriou ja Allison Janney

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Roses perustuu Warren Adlerin kirjaan The War of the Roses vuodelta 1981. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuva Ruusujen sota (The War of the Roses) vuonna 1989. Keväällä 2024 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä uusi adaptaatio. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt The Roses saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Adlerin kirja ja aiempi filmatisointi eivät olleet tuttuja tapauksia, mutta pidin trailerista ja päänäyttelijöistä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Rosesin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Arkkitehti Theo ja kokki Ivy rakastuvat ensisilmäyksellä. Kuitenkin kymmenen vuoden jälkeen, kun Theo menettää työnsä suuren luokan mokan takia ja Ivyn ravintolasta taas muodostuu suurmenestys, pariskunnan välille syntyy katkeruus, joka eskaloituu pahemman luokan aviosodaksi.

Päärooleissa Rosen pariskuntana Theona ja Ivynä nähdään Benedict Cumberbatch ja Olivia Colman, jotka istuvat rooleihinsa täydellisesti. Theo on päämääräinen arkkitehti, jolla on palava intohimo rakennusten suunnitteluun, kun taas Ivy on hieman ujompi kokki, joka ei ole juuri edes kehdannut sanoa ääneen haaveitaan oman ravintolansa avaamisesta. Kun sitten eräänä myrskyisenä yönä Theon suunnittelema museo luhistuu, kun taas Ivyn pikkurafla muodostuu yleisömenestykseksi, heidän elämänsä muuttuvat kertaheitolla, eikä se tee hyvää avioparin väleille. Cumberbatchin ja Colmanin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta sitäkin paremmassa vedossa he ovat, kun Roset alkavat saada ryppyjä rakkauteen, mikä vain eskaloituu eskaloitumistaan kuin lumipallo vierimässä mäkeä alas ja pian he riitelevätkin oikeastaan aivan kaikesta - jopa silloin kun he onnistuvat olemaan jostain asiasta samaa mieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Ollie Robinson ja Delaney Quinn Rosejan lapsina Royna ja Hattiena, Andy Samberg ja Kate McKinnon Rosejen ystäväpariskuntana Barryna ja Amyna, Ncuti Gatwa ja Sunita Mani Ivyn ravintolassa työskentelevinä Jeffreynä ja Janena, Zoë Chao Theon arkkitehtiystävänä Sallyna, sekä Allison Janney avioeroasianajajana. Sivunäyttelijätkin tekevät pääasiassa oivaa työtä, joskin mielestäni Kate McKinnon ei vieläkään ole niin hauska kuin hän selvästi luulee olevansa. Yleensä villisti heittäytyvältä Sambergilta on kiva nähdä pidättyväisempi roolityö.

En ole tosiaan alkuperäistä kirjaa lukenut tai nähnyt edellistä elokuvasovitusta, mutta olin jopa yllättynyt, kuinka paljon pidinkään tästä vuoden 2025 The Rosesista. Kyseessä on erittäin hauska synkähkö komedia avioparin syöksykierteestä ilmiriitaan. Leffa käyttää hyvän tovin rakentaakseen ensin Theon ja Ivyn suhdetta, jolloin kun heidän elämissään tapahtuu suuri käännekohta, on sitäkin ikävämpää nähdä, kuinka negatiivisiksi heidän tunteensa toisiaan kohtaan muuttuvat. Aluksi kyse on vain kateudesta, mikä muuttuu salakavalasti katkeruudeksi ja sitten halveksunnaksi. Kaikki toisessa ihmisessä ärsyttää, mutta selväksi käy, että pohjimmiltaan hahmoja ärsyttävät he itse. Theo on pettynyt itseensä, mutta purkaa epäonnistumisensa tunnetta vaimoonsa. Ivyn menestys taas johtaa siihen, että hän etääntyy lapsistaan ja kun hänestä tuntuu, että hän on epäonnistunut äitinä, hän purkaa tämän mieheensä.

Vaikka paperilla tämä voi kuulostaa aika murskaavalta draamalta, tekijät onnistuvat tuomaan tämän kaiken esiin todella hauskan huumorin kautta. Theo ja Ivy ovat heti kättelyssä sanavalmiita hahmoja ja tämä sanavalmius tulee tarpeeseen, kun heidän täytyy lopulta kohtauksesta toiseen keksiä toisistaan yhä vain häijympiä solvauksia. Leffan dialogi onkin parhaimmillaan hulvatonta ja mukana on muutenkin useita todella lystikkäitä hetkiä. Eräs illalliskohtaus on erityisen hauska. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että pidin myös paljon siitä, kuinka tavallaan runollisesti elokuva päättyy.

Elokuvan on ohjannut Jay Roach, joka tunnetaan parhaiten Austin Powers -trilogian (1997-2002) tekijänä. Roach pitää lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä ja saa pääkaksikon irrottelemaan mainiosti. The Roses on myös teknisesti pätevä teos, joskin parit tietokonetehosteet ovat silmiinpistävät digitaalisuudessaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat hienot, puvustus toimivaa ja äänityöskentelykin onnistunutta Theodore Shapiron leikkisien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Roses, 2025, Adler Entertainment Trust, Garden Studios, South of the River Pictures, SunnyMarch

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Doctor Strange in the Multiverse of Madness (2022)

DOCTOR STRANGE IN THE MULTIVERSE OF MADNESS

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Elizabeth Olsen, Xochitl Gomez, Benedict Wong, Rachel McAdams, Chiwetel Ejiofor, Julian Hilliard, Jett Klyne ja Michael Stuhlbarg

Genre: toiminta, fantasia, seikkailu, kauhu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Doctor Strange in the Multiverse of Madness on Marvelin elokuvauniversumin 28. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Ensimmäisen Doctor Strange -elokuvan (2016) osoittauduttua hitiksi, Marvel Studios ryhtyi heti suunnittelemaan jatkoa. Vuonna 2020 ohjaaja Scott Derrickson kuitenkin ilmoitti, että taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän ei enää jatka leffasarjan parissa ja niinpä hänen tilalle valittiin Sam Raimi. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on pitänyt siirtää useaan otteeseen eteenpäin. Nyt Doctor Strange in the Multiverse of Madness saa vihdoin ensi-iltansa ja odotin elokuvaa innon ja pelon sekaisin tuntein. Mielestäni ensimmäinen Doctor Strange -filmi ei ole kovin kummoinen, mutta olen lämmennyt hahmolle pikkuhiljaa hänen esiinnyttyä muissa Marvelin elokuvissa, kuten Avengers: Infinity Warissa (2018) ja vastikään Spider-Man: No Way Homessa (2021). Elokuvan ympärillä liikkuvat villit huhut kasvattivat odotuksiani, vaikka samalla aloin pelätä, että leffasta tulisi varsinainen sekamelska. Meninkin jännittäen katsomaan Doctor Strange in the Multiverse of Madnessia sen ennakkonäytökseen päivää ennen ensi-iltaa. Samalla pääsin muuten näkemään ennakkoon trailerin kauan odotetusta Avatar: The Way of Water -elokuvasta (2022).

Doctor Strange ryhtyy auttamaan erikoisia kykyjä omaavaa America Chavezia ja päätyy seikkailulle halki multiversumin rinnakkaistodellisuuksien.

Spider-Man: No Way Homen jälkeen ei tarvinnut odottaa kuin muutama kuukausi, että pääsee näkemään Benedict Cumberbatchin jälleen tohtori Stephen Strangena. Hahmon esiinnyttyä useammassa muussa filmissä ensimmäisen oman elokuvansa jälkeen, hän pääsee vihdoin taas varastamaan valokeilan itselleen. Cumberbatch tekee tähän asti kenties parasta työtään Strangena, tulkiten hienosti hahmonsa monenlaisia puolia läpi leffan.

     Kuten trailereista ja julisteista on voinut huomata, paluun tekevät myös Strangen taikurikaveri Wong (Benedict Wong), Strangen rakastama tohtori Christine Palmer (Rachel McAdams), sekä Wanda Maximoff, eli Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), joka yrittää toipua WandaVision-televisiosarjan (2021) tapahtumista. Uutena hahmona taas esitellään Xochitl Gomezin näyttelemä America Chavez, joka tarvitsee Strangen apua multiversumin pelastamisessa. Wong, McAdams ja Olsenkin hoitavat paluun rooleihinsa onnistuneesti. Olsen tuo hahmoonsa paljon monimutkikkaita tunteita, Wandan koettua hurjia menetyksiä aiemmissa filmeissä ja omassa sarjassaan. McAdams pääsee paremmin esille kuin ensimmäisessä Doctor Strange -leffassa. Gomez hyppää pätevästi menoon mukaan mielenkiintoisen hahmonsa kanssa.

Kuten alussa kerroin, menin katsomaan Doctor Strange in the Multiverse of Madnessia hieman ristiriitaisin tuntein. Toisaalta odotin elokuvaa innolla, erityisesti kun sosiaalinen media on ollut täynnä varsin villejä teorioita siitä, ketä kaikkia hahmoja elokuvassa tultaisiin näkemään. Samalla olin kuitenkin peloissani, että elokuva rakentuisi täysin näiden potentiaalisten cameoiden varaan, eikä sillä olisi kunnollista tarinaa kerrottavanaan. Harmillisesti poistuessani teatterista tunteeni olivat yhä aika ristiriitaiset. Elokuvalla on onneksi oma kunnon kertomuksensa, joka pitää hyvin mukanaan läpi keston, mutta samalla kaikkien villien faniteorioiden jälkeen leffa tuntuu jopa todella vaisulta. Pari oivaa yllätystä mahtuu joukkoon, mutta jos menee katsomaan leffaa sillä odotuksella, että joka viides minuutti joku tunnettu Marvel-hahmo hyppää ruudulle, on tiedossa valtava pettymys.

Oma "pettymykseni" ei tosin niinkään johdu siitä, ettei elokuvassa nähdäkään sitä ja tätä ja tuota hahmoa, vaan koska se menee mielestäni paikoitellen aidan matalammista kohdista. Multiversumi-konsepti on äärimmäisen kiehtova ja se avaa loputtomasti portteja mitä mielikuvituksellisempiin maailmoihin, mutta elokuva ei oikein ota konseptista irti kuin pienen murto-osan. Multiversumi-ideaa on viime vuoden aikana tuotu mukaan niin Spider-Man: No Way Homessa kuin myös Disney+ -palvelun sarjoissa Loki (2021-) ja What If...? (2021-) ja mielestäni jokainen revitteli isommin kuin tämä elokuva. Ja kun filmin nimi on "Multiverse of Madness", itse jäin kaipaamaan sitä todellista hulluutta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei todellakaan. Doctor Strange in the Multiverse of Madness on varsin mainio supersankariseikkailu, joka tarjoaa Marvelille tuttuun tapaan vauhdikasta menoa, hauskaa huumoria ja näyttävää toimintaa. Jos jotain todella ihailin, niin elokuvan tekijöiden luovuutta Doctor Strangen erilaisten taikojen kanssa. Tähän päälle filmistä löytyy yllättävänkin paljon kauhuelementtejä. Evil Dead -trilogiasta (1981-1992) tuttu ohjaaja Sam Raimi pääsee esittelemään taustojaan kauhutekijänä. Filmi pitää sisällään hieman karmivaa kuvastoa, kuten myös tehokkaita äkkisäikäytyksiä. Elokuva ei pelkää synkistellä ja koetella, kuinka pitkälle se voi mennä K12-ikärajansa kanssa. Hienointa kuitenkin on, että filmi onnistuu hyvin syventymään Strangen, sekä Wandan hahmoihin ja katsojana ymmärtää täysin, miksi kumpikin toimii filmin aikana kuten he toimivat.

Raimin rakentama tunnelma on erittäin oivallinen ja pitää hyvin katsojasta kiinni. Kauhun tunnelmia vain lisäävät Danny Elfmanin mainiot musiikit, joista löytyy karmivien pianoäänien lisäksi myös seikkailullista menoa. Michael Waldronin käsikirjoitus toimii kelvollisesti, mutta hän olisi voinut heittäytyä vielä luovemmaksi multiversumin tarjoamien mahdollisuuksien kanssa. Waldron on kuitenkin pitänyt tekstinsä tiiviinä, mitä tehostaa elokuvan reipas leikkaus. Kahden tunnin kestossa aika ei ehdi käydä pitkäksi, sillä turhaa täytettä ei oikeastaan mukaan mahdu. Filmi on todella tyylikkäästi kuvattu ja kameratyöskentelystä löytyy paljon Raimille ominaista kikkailua. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet ovat tietty vaikuttavat ja äänimaailma jytisee oivallisesti.

Yhteenveto: Doctor Strange in the Multiverse of Madness on oikein mainio supersankariseikkailu, mutta internetin villien ja innostavien teorioiden jälkeen lopputulos tuntuu väkisinkin pienoiselta pettymykseltä. Valtavaa cameo-tykitystä odottavien katsojien kannattaakin laskea odotuksiaan huomattavasti, vaikka parit oivat yllätykset mahtuukin mukaan. Itse koin pettymyksen lähinnä siitä, ettei elokuva tunnu ottavan kaikkea irti kiehtovasta multiversumikonseptistaan. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia, mutta leffa hyödyntää vain ripausta. Tarina on kuitenkin varsin toimiva ja elokuva kulkee reippaasti eteenpäin. Kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja nimikkosankarin taikakykyjä hyödynnetään erittäin luovasti pitkin leffaa. Seasta löytyy toimivaa huumoria, mutta kenties parasta on kuitenkin ohjaaja Sam Raimin kauhumainen leikittely. Kyseessä on selvästi Marvelin elokuvauniversumin karmivin ja kenties jopa synkin osa. Teknisiltä ansioiltaan leffa on tietty huippuluokkaa, varsinkin Raimille ominaisten kamerakikkailujen kanssa. Suurten ennakko-odotusten ja huhujen jälkeen Doctor Strange in the Multiverse of Madness tuotti pienoisen pettymyksen itselleni, mutta siitä huolimatta kyseessä on todella kelvollinen leffa, jonka katsoo mielellään uudestaankin.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Doctor Strange in the Multiverse of Madness, 2022, Marvel Studios

Arvostelu: The Power of the Dog (2021)

THE POWER OF THE DOG

Ohjaus: Jane Campion

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.

1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.

Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.

     Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.

The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.

Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.

Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.

Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: Sotahevonen (War Horse - 2011)

SOTAHEVONEN

WAR HORSE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, David Thewlis, Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Patrick Kennedy, Geoff Bell, Leonard Carow, David Kross, Céline Buckens, Niels Arestrup, Toby Kebbell, Hinnerk Schönemann, Eddie Marsan ja Liam Cunningham
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

War Horse, eli suomalaisittain Sotahevonen perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Morpurgo itse yritti saada kirjasta aikaiseksi elokuvan, mutta lopulta sai käännettyä kirjan teatteriesityksen muotoon vuonna 2007. Vuonna 2009 tuottajapariskunta Kathleen Kennedy ja Frank Marshall näkivät esityksen ja innostuivat siitä niin paljon, että saivat DreamWorksin kautta ostettua kirjan elokuvaoikeudet. Pariskunta esitteli kirjan ohjaaja Steven Spielbergille, joka ihastui tarinaan ja päätti ohjata filmin, nähtyään teatteriesityksen helmikuussa 2010. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Sotahevonen sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten ja vain pari kuukautta Spielbergin edellisen elokuvan, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011) julkaisun jälkeen! Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Leffa sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja äänitehosteet), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja musiikki), sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja erikoistehosteet), muttei voittanut näissä gaaloissa ainuttakaan palkintoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Sotahevosta, eikä se pitkään edes kiinnostanut minua. Olen kuitenkin päättänyt katsoa kaikki Spielbergin ohjaamat filmit, joten kun huomasin Sotahevosen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1912 nuoren Albertin isä ostaa huutokaupasta hevosen nimeltä Joey, josta tulee Albertin paras ystävä. Joey ei kuitenkaan tuota toivotusti rahaa perheen maatilalla, joten pari vuotta myöhemmin isä joutuu myymään hevosen armeijalle, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja Iso-Britannia ajautuu sotaan Saksan kanssa.

Alun perin nuoren Albertin rooliin kaavailtiin Eddie Redmaynea, mutta Spielberg päättikin lopulta aiemmin vain muutamassa näytelmässä esiintyneen Jeremy Irvinen saavan pääroolin. Irvinesta ei onneksi näy kokemattomuutta, vaan hän hoitaa hommansa mainiosti. Hän on myös selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta ja päättänyt pistää parastaan. Albert on välittömästi pidettävä hahmo, jonka kautta katsojakin alkaa suuresti välittämään Joey-hevosesta. Joeyta taas esittää jopa neljätoista eri hevosta pitkin leffaa, riippuen siitä, mitä hevosen pitää milloinkin tehdä. Hurjempia stuntteja varten tekijät ovat käyttäneet tietokonetehosteita ja yhdessä kohtaa nähdään myös upeasti toteutettu nukkehevonen. Joeysta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo, jonka matkaa halki sodan seuraa kiinnostuneena. Hevonen kun on, Joey ei koskaan puhu, mutta silti katsoja voi pelkästä katseesta tulkita hepoloisen ajatuksenkulkua.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Mullan ja Emily Watson Albertin vanhempina, David Thewlis heidän häijynä vuokraisäntänä, sekä mm. Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Toby Kebbell, Eddie Marsan ja Liam Cunningham brittisotilaina ja Céline Buckens, Niels Arestrup, Leonard Carow, David Kross ja Hinnerk Schönemann erilaisina hahmoina, joita Joey kohtaa maailmansodassa, yrittäessään päästä takaisin kotiin maaseudulle rakkaan Albertinsa luokse. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikka osalla onkin yllättävän vähän ruutuaikaa. Thewlis oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan. Ainoa heikkous on oikeastaan tekijöiden päätös, että kaikki puhuvat englantia, mutta saksalaisella tai ranskalaisella korostuksella. Jos eri maiden edustajat puhuisivat omaa kieltään, tekisi se filmistä tehokkaamman paketin.

Steven Spielberg tunnetaan parhaiten "koko perheen" seikkailuistaan, kuten Indiana Joneseista (1981-), E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Jurassic Parkista (1993), mutta eivätpä sotakuvauksetkaan ole hänelle uusi juttu. Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan - 1998) pidetään yhtenä genren väkevimmistä teoksista, minkä lisäksi Spielberg oli mukana tekemässä erinomaista Taistelutoverit-minisarjaa (Band of Brothers - 2001). Sodan aikaan sijoittui myös syvästi koskettava ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja Schindlerin lista (Schindler's List - 1993). Nämä kolme teosta kuvasivat eri tavoin sodan hirveyttä. Vaikka Sotahevonenkin näyttää, kuinka kamalaa sota on, on se huomattavasti aiempia filmejä kevyempi teos. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on koko perheen sotaelokuva. Sota toimii enemmänkin kulissina ystävyystarinalle, missä hevonen ja omistaja yrittävät päästä toistensa luokse, kun maailma ympärillä on tuhon partaalla. Kertomus on herkkä, kaunis ja täynnä sydäntä, kuten Spielbergin teokset yleensä.

Ei Sotahevonen mikään täyden kympin suoritus ole, mutta on se vikoineenkin oikein mainio teos. Lähes kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva on paikoitellen ylipitkä, eikä sen rytmitys ole täysin kohdallaan. Kestää kenties jopa liiankin kauan, ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyy. Vaikka on hyvä, että elokuva rakentaa Albertin ja Joeyn ystävyyttä rauhassa, voisi ensimmäistä kolmea varttia tiivistää enemmän. Sen jälkeen elokuva nimittäin kulkee aika vauhdilla, Joeyn päätyessä kaiken aikaa eri porukan mukaan sodan keskellä. Välillä se toimii brittisotilaiden ratsuna, sitten se huomaa vetävänsä saksalaista tykkiä perässään. Monille hepo tuo toivoa kauheuden keskellä ja hymy leviää usein katsojan huulille. Elokuva onnistuu myös hieman koskettamaankin. Jos katsoja on kunnon heppafani, on kyynelhanojen aukeaminen taattua.

Steven Spielberg on kyllä aikamoinen teräsvaari, ottaen huomioon, että hän teki samana vuonna vaativan animaatioelokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden ja ison budjetin sotafilmin. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä sanoa, että hän onnistui Tintin kanssa paremmin, mutta ei Sotahevonen missään nimessä huono ole. Spielberg hoitaa homman tutulla ja varmalla otteellaan, rakentaen sydämellistä tunnelmaa. Ja kun kyseessä on Spielbergin teos, on myös varmaa, että elokuva näyttää hyvältä. Elokuva on täynnä lähes maalauksellisia otoksia. Kuvaus on huikeaa. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun yöllä sotilaat ampuvat pari teloitettavaa ja etualalla olevan tuulimyllyn pyörivä siiveke liukuu tyylikkäästi peittämään uhrit juuri aseiden laukaistessa. Lavasteet ovat upeat ja valtavat sotatantereet ovat vaikuttava näky kaikessa kauheudessaan. 1910-luvun ajankuva on luotu lavasteiden lisäksi hienolla puvustuksella. Myös äänimaailma on erinomainen, oli kyse sitten äänitehosteista tai Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin kauniista musiikeista.

Yhteenveto: Sotahevonen on erittäin mainio sotaelokuva, josta löytyy jopa paljon sydäntä. Hevosen ja sen omistajan ystävyys ja heidän vimmainen yritys päästä takaisin toistensa luokse tuhon keskellä on liikuttavaa seurattavaa. Joey-hevosesta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo ja vaikkei heppa sano sanaakaan leffan aikana, on toteutus niin taidokas, että katsoja on kaiken aikaa perillä Joeyn tuntemuksista. Hevosen seikkailuja sodan keskellä uppoutuu seuraamaan mielenkiinnolla, vaikka leffalla kestääkin turhan kauan, että niihin asti päästään. Alun ensimmäistä 45 minuuttia voisi tiivistää ja muutenkin elokuva tuntuu liian pitkältä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja tekniseltä puoleltaan leffa on tyylikästä katsottavaa. Ei Sotahevonen Spielbergin parhaiden teosten joukkoon yllä millään, mutta on se silti varsin pätevä, erilainen ja perheystävällisempi sotateos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
War Horse, 2011, DreamWorks, Amblin Entertainment, Reliance Entertainment, The Kennedy/Marshall Company