Obsession (2025) - elokuva-arvostelu

OBSESSION

Ohjaus: Curry Barker

Näyttelijät: Michael Johnston, Inde Navarrette, Cooper Tomlinson, Megan Lawless, Andy Richter, Haley Fitzgerald, Darin Toonder ja Curry Barker

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Obsession on tubettaja Curry Barkerin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Barker sai inspiraation elokuvaa varten Simpsonit-animaatiosarjan (The Simpsons - 1989-) kauhujaksosta. Vuonna 2023 hän julkaisi kauhulyhytelokuvan The Chairin YouTubessa ja herätti tuottaja James Harrisin kiinnostuksen. Harris pyysi Barkeria tekemään täyspitkän elokuvan The Chairista, mutta Barker esittelikin aiemman ideansa, mistä Harris innostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja maailmanensi-iltansa Obsession sai syyskuussa 2025 Kanadassa Toronton elokuvajuhlilla. Suomessa leffa esitettiin jo Night Visions -festivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa ja nyt se on saapunut laajempaankin teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun Night Visionsissa leffan nähneet alkoivat kehua sitä kovasti ja puhuivat siitä shokeeraavana tapauksena, joka tulisi rikkomaan parisuhteita ja saisi sinkut välttelemään seurustelua. Valitettavasti flunssan takia pääsin katsomaan Obsessionin vasta viikko sen ensi-illan jälkeen.

Bear napsauttaa toivomusoksan rikki ja toivoo, että hänen ihastuksenkohteensa Nikki rakastaisi häntä enemmän kuin mitään koko maailmassa. Toive toteutuu, mutta Bear saa pian huomata, että Nikkistä on tullut sairaalloisen pakkomielteinen Bearista.

Teen Wolf -sarjasta (2011-2017) tuttu Michael Johnston näyttelee Baron Baileyta, jota kaikki kutsuvat Beariksi. Bear on töissä musiikkisoittimia myyvässä kaupassa ja palavan ihastunut työkaveriinsa Nikkiin, jota näyttelee Superman & Lois -sarjasta (2021-2024) tuttu Inde Navarrette. Bear ei ole uskaltanut tunnustaa tunteitaan Nikkille, peläten pilaavansa heidän kaveruutensa. Kuitenkin eräänä päivänä Bear saa käsinsä toivomusoksan ja sen kummemmin uskomatta, että oksa oikeasti toimisi, hän katkaisee sen ja toivoo Nikkin rakastuvan häneen. Tästä lähteekin käyntiin aikamoinen tapahtumaketju, joka alkaa pilata niin Bearin kuin Nikkin elämiä. Johnston on mainio pääroolissa Bearina. Hänen hahmonsa on onnistuneen monimutkikas. Toisinaan Bearia käy sääliksi, toisinaan taas hän on turhauttava vässykkä ja toisinaan taas hän toimii todella kyseenalaisesti. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Navarrette, joka revittelee oikein antaumuksella, kun toive muuttaa Nikkin Bearia pakonomaisesti ja pakkomielteisesti rakastavaksi. Navarrettella on tietty karmiva hullunkiilto silmissään, tehden Nikkistä yhä vain hyytävämmän tyypin, onnistuen kuitenkin saamaan katsojan säälimään naista. Nikkihän kun on Bearin toiveen vallassa.

     Elokuvassa nähdään myös Cooper Tomlinson Bearin parhaana kaverina Ianina, Megan Lawless kaveriporukkaan myös kuuluvana Sarahina ja Andy Richter Sarahin isänä ja musiikkikaupan omistavana Carterina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan.

Obsessionia ei turhaan ole kehuttu vuoden kauhuleffatapaukseksi, sekä muutenkaan yhdeksi lajityypin merkkielokuvista moneen vuoteen. Kyseessä on erinomainen ja aidosti ihon alle tunkeutuva kauhutarina, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. Curry Barker oli minulle täysin tuntematon tapaus, mutta tämän myötä olen kiinnostunut kaikesta, mitä miehellä on työn alla. Barkerin loihtima ilmapiiri on vaikuttavan karmiva. Hän ei mene sieltä mistä aita on matalin, eli hän ei rakenna kauhua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen varaan, vaan tekemällä jokaisesta kohtauksesta epämukavaa katseltavaa. Ja sanon näin ainoastaan kehuna. Oman mahtavan lisänsä tuo Barkerin synkkä huumorintaju, jonka hän ujuttaa saumattomaksi osaksi kauhua. Leffassa on hetkiä, jotka saavat samanaikaisesti hörähtämään hermostuneena naurusta, että nostattavat niskavillat pystyyn.

Ja ennen kaikkea Barkerin käsikirjoitus on huikean hyvä. Juoni ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein omaperäisin, mutta se sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka lähtee aikamoisiin suuntiin. Aluksi hymy nousee huulille, kun Bearin toive käy toteen ja Nikki vaikuttaa vastaavan Bearin tunteisiin, muttei aikaakaan kun käy jo selväksi, että Nikki ei ole vain rakastunut Beariin, vaan hän ei enää näe elämässään mitään muuta kuin Bearin. Hänestä tulee sairaalloisen omistushaluinen, nähden kaikki muut ihmiset uhkina, jos he vievät Bearin huomiota vähänkään pois Nikkistä.

Käsikirjoituksen todellinen hienous syntyy kuitenkin sen ällistyttävästä monikerroksisuudesta. Tilanne ei ole yksiselitteinen ja tavanomaisen "varo mitä toivot" -teeman lisäksi elokuvasta voi löytää metaforia eri aspekteihin toksisista parisuhteista. Bear ei ole päähenkilönä mikään puhdas pulmunen ja vaikkei hän aluksi tarkoita pahaa toiveellaan, hänen käytöksensä vertautuu helposti miehiin, jotka käyttävät naisia hyväksi. Eikä varmasti ole sattumaa, että hahmo on nimetty juurikin "karhuksi". Nikki taas on oikutteluineen kuin äärimmilleen vedetty karikatyyri ylitakertuvasta tyttöystävästä, joka pimahtaa, jos edes satut mainitsemaan poikien keskeisen illanvieton. Tilannetta voi myös katsoa kavereiden vinkkelistä, jotka näkevät parisuhteen yhden osapuolen kävelevänä varoitusmerkkinä, kun taas se toinen osapuoli yrittää vakuutella kaiken olevan hyvin, koska "minä voin korjata hänet". Nopeasti sitä alkaa myös pohtia, että kuka tässä nyt olikaan se pakkomielteinen?

Juuri tämä kertomuksen monisävyisyys tekee Obsessionista niin pelottavan, niin kiehtovan ja niin koukuttavan. Katsojana ei meinaa välillä edes uskaltaa hengittää, sillä niin inhottavalta tuntuvia kohtauksia pistetään ruudulle toisensa perään. Mutta poispäinkään ei voi katsoa. Nähtävästi vain 750 tuhannella dollarilla tehty Obsession on osoitus siitä, että välillä ei todellakaan tarvita valtavia budjetteja, kun niin kameran edessä kuin takana häärää näin lahjakkaita tekijöitä. Obsession on ehdottomasti ansainnut kaiken menestyksensä ja hypensä. Kyseessä on yksi parhaista kauhuleffoista vuosiin, josta muodostuu takuuvarmasti genrensä moderni klassikko. Se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja kaikesta epämiellyttävyydestään huolimatta sen haluaisi katsoa heti uudelleen, koska leffa on pullollaan yksityiskohtia, joita ei välttämättä edes hoksaa ensimmäisellä katselulla. Tästä tullaan puhumaan vielä pitkään ja eiköhän tätä tulla joskus käsittelemään ihan elokuvakouluissa asti.

Myös teknisesti Obsession on väkevä. Elokuva on todella hyvin kuvattu ja valaistuksella ja värimäärittelyllä tuodaan vahva lisä synkkään ilmapiiriin. Nikki nähdään usein lähes pelkkänä siluettina, mikä vain kasvattaa katsojan kammoa, että mitä hän nyt suunnittelee ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset äityvät paikoin varsin hurjiksi. Äänimaailma on kauhuelokuvalle poikkeuksellisen hyvin rakennettu ja Rock Burwellin säveltämät musiikit tehostavat ahdistavaa tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Obsession, Yhdysvallat, 2025, Capstone Pictures, Blumhouse Productions, Tea Shop Productions, Under the Shell

Scary Movie 2 (2001) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 2

Ohjaus: Keenen Ivory Wayans

Näyttelijät: Anna Faris, Regina Hall, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Christopher Masterson, Kathleen Robinson, Tori Spelling, David Cross, Tim Curry, Chris Elliott, James Woods, Andy Richter, Richard Moll, Veronica Cartwright, Natasha Lyonne ja Beetlejuice

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuvia parodioinut Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dimension Films -yhtiö ei ollut antanut lupaa jatko-osalle ennen kuin ensimmäinen todetaan menestykseksi ja kun näin kävi, yhtiö antoi tekijöille alle vuoden aikaa valmistaa kakkososan. Tuotanto oli lopulta niin kiireinen, että Wayansin veljekset, joiden työhön kuului näyttelemistä, ohjaamista, käsikirjoittamista ja tuottamista, eivät suostuneet palaamaan sarjaan enää. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Scary Movie 2 julkaistiin heinäkuussa 2001. Elokuva sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se oli silti hitti. Itse katsoin Scary Movie 2:n jo lapsena, pian ensimmäisen jälkeen ja pidin tästäkin leffasta. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan muutamankin kerran uusiksi, mutta mielipiteeni on muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa, päätin katsoa aiemmat Scary Moviet uudestaan ja pari viikkoa ykkösleffan jälkeen pistin Scary Movie 2:n pyörimään.

Stevenstonin verilöylystä selvinnyt Cindy Campbell ystävineen pestataan unettomuuskokeiluun vanhassa kartanossa. Yön aikana nuorille selviää, että talossa kummittelee.

Osa ensimmäisen Scary Movie -elokuvan tutuista hahmoista tekee paluun... siitäkin huolimatta, että jotkut heistä kuolivat. Ketään ei myöskään tunnu haittaavan, että Shawn Wayansin näyttelemä Ray paljastui yhdeksi leffan murhaajista. Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbellina, joka yrittää totutella uuteen elämään collegessa ja toipua aiemmista traumoistaan, kun hänet ystävineen pestataan erikoiseen kokeiluun. Mukaan lähtevät Rayn lisäksi myös tämän tyttöystävä, Regina Hallin näyttelemä Brenda ja tämän veli, Marlon Wayansin esittämä pilviveikko Shorty. Faris, Hall ja Wayansit ovat toistamiseen vekkulissa vedossa, ylinäytellen yhteen hiileen minkä ehtivät.

     Uusina tuttavuuksina leffassa tavataan nuoret Buddy (Christopher Masterson), Theo (Kathleen Robertson) ja Alex (Tori Spelling), jotka osallistuvat myös kokeiluun, jonka ovat järjestäneet professori Oldman (Tim Curry) ja tutkija Dwight (David Cross). Show'n varastaa epämuodostuneen kätensä kanssa sekoileva talonmies Hanson (Chris Elliott) ja nähdäänpä Manaajaa (The Exorcist - 1973) parodioivassa alkukohtauksessa myös James Woods ja Andy Richter pappeina, sekä nykyään Netflixin Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Natasha Lyonne riivattuna Megan-tyttönä. Alun perin manaajan osassa oli tarkoitus nähdä itse Marlon Brando, mutta tämä joutui sairautensa vuoksi jättäytymään roolista yhden kuvauspäivän jälkeen. Charlton Hestonia ja jopa presidentti Bill Clintonia kaavailtiin tilalle, ennen kuin Woods nappasi roolin.

Scary Movie 2 ei ole yhtä veikeä tapaus kuin edeltäjänsä, mutta se on silti ihan hassu leffa ja jos jostain elokuvaa voi kehua, niin siinä päätettiin parodioida hyvin erilaisia kauhuelokuvia kuin viimeksi. Siinä missä ensimmäinen Scary Movie vitsaili slashereiden, kuten Screamin (1996) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) kustannuksella, Scary Movie 2 ottaa käsittelyyn paranormaalit kauhuilut. Kuten jo kävikin selväksi, elokuva käynnistyy Manaaja-parodialla (mikä onkin leffan parasta antia) ja myöhemmin elokuvassa nähdään tuttuja juttuja muun muassa Poltergeistista (1982) ja Hannibalista (2001), pääjuonen mukaillessa The Haunting - paholaistaloa (The Haunting - 1999). Mukaan mahtuu parodiaa muistakin kuin kauhuleffoista, lopputaistelun matkiessa tällä kertaa Charlien enkeleitä (Charlie's Angels - 2000).

Toisin kuin loppuun asti viihdyttänyt ensimmäinen elokuva, Scary Movie 2:lta hiipuu lupsakkuus loppua kohti, minkä lisäksi siinä on muitakin kohtauksia, joista joko loppuu teho kesken kaiken tai jotka muuten vain venyttävät vitsiä aivan liian pitkäksi. Leffa ei myöskään yleisesti ole yhtä hauska kuin edeltäjänsä ja sen huumori on entistä lapsellisempaa. Silti seasta löytyy hupaisat hetkensä ja vitsinsä, joiden takia leffan taso pyörii siellä keskinkertaisuuden tietämillä. Jos siis piti ensimmäisestä Scary Moviesta, luulisi kakkosenkin uppoavan edes jollain tasolla.

Keenen Ivory Wayans palasi ohjaamaan myös jatko-osan, mutta kun hänet pakotettiin työstämään leffa hirveässä kiireessä, hän ei suostunut enää tekemään seuraavia osia. Samaan ratkaisuun päätyivät muutkin Wayansin veljeksistä, näyttelijät Shawn ja Marlon, jotka vastaavat tälläkin kertaa käsikirjoituksesta usean muun tyypin kanssa. Kiirehditty tuotanto on taatusti suuri syy siihen, miksi monet vitseistä tuntuvat venytetyiltä ja miksi meno lässähtää loppua kohti. Scary Movie 2 on tekniseltä puoleltaan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, kummituskartanon lavasteet ovat oivalliset ja efektit ovat tarkoituksellisen käppäiset lisähuumorin takia. Äänimaailma on myös ihan menevästi rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 2, Yhdysvallat, 2001, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures

Arvostelu: Madagascarin pingviinit (Penguins of Madagascar - 2014)

MADAGASCARIN PINGVIINIT

PENGUINS OF MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Simon J. Smith

Pääosissa: Tom McGrath, Christopher Knights, Chris Miller, Conrad Vernon, Benedict Cumberbatch, John Malkovich, Ken Jeong, Peter Stormare, Annet Mahendru, Werner Herzog, Billy Eichner, Danny Jacobs ja Andy Richter

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) ja Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012) menestyivät jokainen edeltäjäänsä paremmin, eikä elokuvasarjaa haluttu tietenkään lopettaa siihen. Varsinaisen "Madagascar 4:n" sijaan tekijät päättivät kuitenkin tehdä oman elokuvan leffoissa esiintyneistä pingviineistä. Pingviineistä suunniteltiin omaa elokuvaa jo heti, kun alkuperäinen Madagascar julkaistiin, mutta tuolloin projekti muovattiin televisiosarjaksi Madagascarin pingviinit (The Penguins of Madagascar), joka pyöri kolmen kauden ajan vuodesta 2008 vuoteen 2015. Vuonna 2012 DreamWorks paljasti palanneensa pingviinien oman leffan pariin. Animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascarin pingviinit sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se jäi lipputuloissa pahasti jälkeen kolmesta varsinaisesta Madagascarista. Itse katsoin Madagascarin pingviinit vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin alkuperäisen Madagascar-elokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella leffat läpi.

Pingviininelikko Kippari, Kowalski, Rico ja Alokas päätyvät uuteen seikkailuun, kun heille katkera mustekala Dave janoaa kostoa.

Madagascarissa monien katsojien suosikkihahmoiksi nousivat päähenkilöiden sijaan omaa sivujuontaan pyörittäneet pingviinit, eikä tämä jäänyt huomaamatta DreamWorksilta, joka ryhtyi kehittelemään pingviineistä omaa elokuvaansa heti vuonna 2005. Parin mutkan kautta johtaja Kippari (Tom McGrath), älykkö Kowalski (Chris Miller), vahva Rico (Conrad Vernon) ja sympaattinen Alokas (Christopher Knights) saivat lopulta leffansa, tähditettyään ensin omaa sarjaansa. Madagascarin pingviinit -leffa ei kuitenkaan jatka sarjan tarinaa, vaan se käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Madagascar 3:n loppui. Pingviinit kyllästyvät "Afrosirkuksen" hoilaamiseen ja päättävät suunnata omille poluilleen. Hahmot ovat pääasiassa vanhat tutut, joskin Kipparista on tehty hieman tyhmempi. Kaikki nelikosta pääsevät hyvin esille ja pingviineistä selviää elokuvan edetessä enemmän.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Octavius Brine, eli katala mustekala Dave (John Malkovich), joka vihaa pingviinejä sydämensä kyllyydestä, sekä salaiseen Pohjoistuuli-organisaatioon kuuluvat agentit Salainen-susi (Benedict Cumberbatch), Korpraali-jääkarhu (Peter Stormare), Eva-pöllö (Annet Mahendru) ja Lyhyt Pinna -hylje (Ken Jeong). Dave on oiva pahis, jonka katkeruutta voi jollain tavalla jopa ymmärtää, mutta Pohjoistuulen agenttihahmot jäävät tylsähköiksi tyypeiksi. Joukon johtaja Salainen omaa monia piirteitä Madagascar-elokuvien Alex-leijonasta, tuntuen paikoin tylsältä korvaajalta tälle.

Jokaisen uuden Madagascar-elokuvan menestyttyä paremmin kuin edeltäjänsä (kolmososan tienatessa lähes 750 miljoonaa dollaria), ei tullut tietenkään kysymykseenkään, että DreamWorks osaisi jättää sarjaa rauhaan, vaikka tarina vietiinkin onnistuneesti päätökseensä. Olen kuitenkin iloinen, että (ainakin toistaiseksi) Alexin, Martyn, Glorian ja Melmanin kertomus ymmärrettiin jättää rauhaan ja tekijät päättivät antaa pingviininelikolle oman leffansa. Madagascarin pingviinit on toisaalta aika turha rahastusraina, mutta täytyy myöntää, että kyllä se silti viihdyttää pääasiassa passelisti. Pingviinit onneksi osoittavat, että heissä on ainesta myös elokuvan keulakuviksi, kun usein sivuhahmot näyttävät soololeffoissaan nimenomaan toimivan vain pienemmällä ruutuajalla varsinaisten päähahmojen rinnalla.

Elokuvan tarina on tarpeeksi menevä, pääasiassa siksi että pahis toimii hyvin. Kestoa on vain puolitoista tuntia, mikä kulkee suurimmaksi osaksi ajasta vauhdilla, joskin loppuhuipennuksen aikana aloin kokea pientä ähkyä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan mekastukseen. Sen sijaan alkuvaiheilta löytyvä takaa-ajo Venetsiassa on äärimmäisen lystikäs ja kekseliäs. Leffasta löytyy paljon hauskoja juttuja, joista osa riemastuttaa enemmän perheen pienimpiä ja osa taas aikuiskatsojia. Omasta mielestäni parasta antia ovat Davelle kirjoitetut vekkulit sanailut, joissa hän hyödyntää tunnettujen näyttelijöiden, kuten Nicolas Cagen, Drew Barrymoren, Hugh Jackmanin ja Kevin Baconin nimiä lystikkäisiin tarkoituksiin.

Myös animaatiojäljeltään Madagascarin pingviinit on mainio, jäljitellen hyvin pääelokuvien vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hupsun näköisiä ja liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy parhaimmillaan runsaasti yksityiskohtia (etenkin äsken kehumastani Venetsian osuudesta) ja leffa on lisäksi miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen, toisin kuin varsinaisista Madagascar-elokuvista vastanneen Hans Zimmerin mukaansatempaavat melodiat. Pisteet pitää kuitenkin antaa siitä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet saada aikaan rasittavampaa korvamatoa kuin I Like to Move It tai Afrocircus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Penguins of Madagascar, 2014, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Madagascar (2005)

MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath

Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Cedric the Entertainer, Andy Richter, Tom McGrath, Chris Miller, Jeffrey Katzenberger, Conrad Vernon ja Eric Darnell

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 7

Madagascar on DreamWorksin animaatioelokuva. Kun Eric Darnell oli saanut valmiiksi animaatioleffan Antz - Muurahaizet (Antz - 1998), hän ryhtyi suunnittelemaan DreamWorksille elokuvaa pingviini-rockyhtyeestä. Leffa kuopattiin vuonna 2001, mutta Darnell halusi hyödyntää pingviini-ideaansa vielä jossain kohtaa. Kun DreamWorks ryhtyi työstämään elokuvaa karanneista eläintarhan eläimistä, Darnell näki tilaisuutensa koittaneen ja hyppäsi mukaan ohjaajana. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascar sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli silti jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Annie-ehdokkuuden. En muista, näinkö elokuvan jo teatterissa, vai vasta vuokralta, mutta katsoin Madagascarin useasti lapsena ja pidin siitä valtavasti. Viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Neljä eläintä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta ja päätyvät monen mutkan kautta Afrikan lähellä sijaitsevalle Madagaskarin saarelle. Villissä luonnossa luksuskohteluun tottunut eläinnelikko yrittää selviytyä erilaisten vaarojen ympäröimänä.

Madagascarin keskiössä on eläinkaverusten nelikko, johon kuuluvat Alex-leijona (äänenä Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer). Alex nauttii täysin rinnoin suursuosiostaan Central Park Zoon keulakuvana, kun taas Marty haaveilee pääsevänsä kokemaan todellisen avaran luonnon. Melman uskoo täysillä sairastavansa ties mitä, kun taas Gloria toimii usein poppoon järjen äänenä. Hahmot ovat oivallisen erilaiset toisistaan, niin lajeina kuin persoonina ja tämän nelikon seikkailuun hyppää ilomielin mukaan. On viihdyttävää seurata, kuinka eri tavoin hahmot suhtautuvat tilanteeseen, löytäessään itsensä Madagaskarilta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Kowalski (Chris Miller), Rico (Jeffrey Katzenberger) ja Alokas (Christopher Knights), jotka muovautuivat alkuperäisestä rockyhtye-ideasta eläintarhapaon järjestäjiksi, simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä Madagaskarilla kohdatut makit, joita johtaa ylimielinen mutta pöljä kuningas Julien (Sacha Baron Cohen). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja yleisesti koko ääninäyttelijäryhmä suoriutuu hommistaan mainiosti. Show'n varastaa Cohen energisenä kuningas Julienina. Alun perin Julien oli vain yksi maki muiden joukossa, jolla oli alkuperäisessä käsikirjoituksessa vain pari repliikkiä, mutta kun Cohen koe-esiintyi rooliin, hän sai työryhmän nauramaan niin vatsa kippurassa, että he ryhtyivät heti suurentamaan hahmon osuutta.

Madagascar onneksi toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen vallan mainiosti. Ei se pääse samalle tasolle DreamWorksin huippuleffojen, kuten Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) kanssa, mutta se on silti erittäin viihdyttävä animaatioseikkailu, joka tarjoaa kosolti hupia niin lapsille kuin aikuisille ja joka on tainnut jo tarpeeksi hyvin varmistaa asemansa popkulttuurin historiassa, jotta siitä voidaan puhua jo jonkin tason modernina animaatioklassikkona. Vajaan puolentoista tunnin mittainen leffa nappaa heti mukaansa veikeiden hahmojensa ansiosta ja tiukentaa otettaan varsinaisen seikkailun alkaessa. Mitään ylimääräistä ei mukaan mahdu, vaan leffa on tehokkaan tiivis ja napakka paketti. Ajoittain kenties turhankin napakka ja eläinnelikon seikkailua olisi mielellään katsellut hieman pidempäänkin.

Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä ja vitsejä koko perheelle. Osa jutuista naurattavat enemmän perheen pienempiä, kun taas jotkut toiset jutut hivelevät enemmän vanhempien nauruhermoja. Leffasta löytyy toki vekkuleita viittauksia autiosaarielokuviin, kuten muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Cast Away - tuuliajolla (Cast Away - 2000). Hymy muovautuu jatkuvasti katsojan huulille. Seasta löytyy myös joitain varsin jännittäviäkin kohtauksia, etenkin Alex-leijonan puolesta, eläinkaverusten viettäessä aikaa Madagaskarilla. Kaiken mainion kasvattelun jälkeen loppuhuipennus kaipaisi hieman lisäpotkua. Vaikka toisaalta Madagaskarille ominaiset petoeläimet fossat ajavat asiansa tarinan niin sanottuina "pahiksina", jotain enemmän jää toivomaan.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, vaikkei se enää tänä päivänä häikäisekään samalla lailla, nykypäivän huippuyksityiskohtaisten ja visuaalisesti tajunnanräjäyttävien animaatioiden jälkeen katseltuna. Hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Niin New York kuin Madagaskarin viidakko ovat taitavasti toteutettuja. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on myös sujuvasti rakennettu ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua hyvin. Parhaiten elokuvan musiikeista mieleen jää kuitenkin Reel 2 Realin I Like to Move It kuningas Julienin ja makien esittämänä, joka jää pitkäksi aikaa päähän soimaan todellisena korvamatona.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madagascar, 2005, DreamWorks Animation, Pacific Data Images