Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: Lauren Montgomery

Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.

Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.

     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.

Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.

Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios

Arvostelu: K-popparit demonien jäljillä (KPop Demon Hunters - 2025)

K-POPPARIT DEMONIEN JÄLJILLÄ

KPOP DEMON HUNTERS

Ohjaus: Maggie Kang ja Chris Appelhans

Pääosissa: Arden Cho, May Hong, Ji-young Yoo, Ahn Hyo-seop, Ken Jeong, Yunjin Kim, Lee Byung-hun, Joel Kim Booster, Alan Lee, SungWon Cho, Danny Chung ja Daniel Dae Kim

Genre: animaatio, fantasia, toiminta, komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 10

KPop Demon Hunters, eli suomalaisittain K-popparit demonien jäljillä on Netflixin ja Sony Picturesin animaatioelokuva. Maggie Kang sai idean elokuvaan ja työsti siitä yhdessä Chris Appelhansin, Danya Jimenezin ja Hannah McMehanin kanssa käsikirjoituksen. He veivät tekstinsä Sonylle, joka kieltäytyi siitä aluksi, mutta kun Kang sai Netflixin mukaan projektiin, yhtiöt yhdistivät voimansa rahoituksen suhteen, Sonyn hoitaessa animoinnin ja Netflixin toimiessa levittäjänä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta K-popparit demonien jäljillä julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa tämän vuoden kesäkuussa. Elokuva sai ylistävän vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta ja se nousi ensin Netflixin katsotuimmaksi animaatioksi, sitten katsotuimmaksi elokuvaksi ja lopulta koko palvelun katsotuimmaksi teokseksi, sarjatkin mukaan lukien. Itse aloin kuulla juttuja K-popparit demonien jäljillä -leffasta kesän lopulla ja vähitellen monet tuttuni tyttöystävääni myöten alkoivat yhteen ääneen sanoa, että minun olisi pakko katsoa elokuva. Lopulta päätin pistää leffan pyörimään ja selvittää, mikä onkaan itse elokuva varsinaisen ilmiön takana.

Faneilleen Rumi, Mira ja Zoey ovat maailman suosituin K-pop-yhtyen Huntr/x, mutta sen lisäksi he ovat uusimman sukupolven demoninmetsästäjiä, jotka käyttävät musiikkiaan pitääkseen pahuuden voimat aisoissa.

Elokuvan keskiössä ovat K-popparit, jotka ovat demonien jäljillä - kuten nimestäkin voi jo päätellä. Vuosisatojen saatossa ihmiskuntaa ovat suojelleet kolmikot, joiden esittämä musiikki ja siitä syntyvä hyvä mieli ovat luoneet suojakilven, Honmoonin, joka pitää demonit loitolla. Tämänhetkinen kolmikko on korealainen pop-trio Huntr/x, johon kuuluvat päälaulaja Rumi (puheäänenä Arden Cho ja lauluäänenä Ejae), päätanssija Mira (May Hong ja Audrey Nuna) ja sanoittaja ja räppäri Zoey (Ji-young Yoo ja Rei Ami). Huntr/x on maailman suosituin K-pop-yhtye ja trio on lähellä saavuttaakseen Kultaisen Honmoonin, joka sulkisi lopullisesti demonien pääsyn maailmaamme. Rumi, Mira ja Zoey ovat aivan mahtavat hahmot. Sen lisäksi, että he ovat oivan erilaiset persoonat toisistaan - Rumi on johtajatyyppi, Mira synkistelee ja Zoey on yli-innokas - he vakuuttavat sankareina, jotka keikkailun ulkopuolella taistelevat demoneita vastaan aseillaan. Mutta mikä parasta, heistä on uskallettu tehdä samaistuttavia tyttöporukoille, kolmikon hassutellessa, intoillessa ruoasta ja sohvalla löhöilystä, sekä röyhtäillessä, mitä ei yleensä leffoissa uskalleta näyttää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Huntr/x:n manageri Bobby (Ken Jeong), trion demoninmetsästäjiksi koulinut Celine (Yunjin Kim), demonien kuningas Gwi-Ma (Lee Byung-hun), sekä demoniviisikko Jinu (Ahn Hyo-seop), Romance (Joel Kim Booster), Mystery (Alan Lee), Abby (SungWon Cho) ja Baby (Danny Chung), jotka muodostavat oman poikabändinsä, Saja Boysin, kilpailemaan Huntr/x:n kanssa ja estääkseen Kultaista Honmoonia toteutumasta. Bobby on lystikäs tyyppi, mutta Celine jää vielä toistaiseksi turhankin pienelle ruutuajalle. Gwi-Ma ajaa asiansa takapiruna, mutta Jinu on aidosti mielenkiintoinen hahmo. Siitä huolimatta, että hän on demoni, on hänessä tiettyä syvyyttä, johon etenkin Rumi huomaa yllättäen samaistuvansa, tehden Huntr/x:n ja Saja Boysin taistelusta entistä vaikeampaa.

Okei, en enää ihmettele, miksi K-popparit demonien jäljillä on noussut niin valtavaan suosioon - jopa Netflixin kaikkien aikojen katsotuimmaksi jutuksi, ohittaen katsojatilastoissa jopa Stranger Thingsin (2016-2025), Squid Gamen (오징어 게임 - 2021-2025) ja Wednesdayn (2022-). Kyseessä on aivan mahtava animaatioelokuva, joka yhdistää saumattomasti toimintaa, fantasiaa, komediaa ja musiikkia valloittavaksi viihdepaketiksi. Sen katsoo ensin itse ja sitten sitä jo haluaakin näyttää kavereilleen, jotka vuorostaan näyttävät sitä muille kavereilleen ja niin edelleen. Minäkin tunnen erään, joka on katsonut leffan jo useamman kerran.

Puolentoista tunnin elokuva tempaisee mukaansa saman tien ja pitää otteessaan loppuun asti. Toimintakohtaukset ovat todella tyylikkäästi toteutettuja ja komediallisemmat hetket ovat oikeasti hauskoja. Ja kuten jo totesin, pääkolmikosta on saatu aidolta tuntuvia ihmisiä ja samaistuttavia tyyppejä, siitäkin huolimatta, että nämä ovat demoninmetsästäjiä ja megaluokan artisteja. Ei ole ihme, että niin monet tytöt ja naiset ovat innostuneet Rumista, Mirasta ja Zoeysta niin paljon. Etenkin Rumi on fantastisesti kirjoitettu hahmo, naisen pitäessä sisällään salaisuutta, joka meinaa koitua niin Kultaisen Honmoonin kuin Huntr/x:nkin tuhoksi.

Aluksi leffan premissi demoneita musiikillaan torjuvista K-pop-tähdistä voi kuulostaa hölmöltä, mutta homma tuntuu nopeasti täysin järkevältä ja pinnan alta löytyy myös hienosti syvyyttä, etenkin kun Rumi ja Jinu-demoni alkavat löytää kummaa yhteistä säveltä, mikä vaarantaa molempien puolten suunnitelmat. Elokuvassa on vahvoja teemoja ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta, epävarmuuksista ja niistä yli pääsemisestä, sekä tarvittaessa vanhojen ummehtuiden tapojen vaihtamisesta uusiin. Elokuvan ajatus siitä, että musiikilla voitaisiin luoda niin hyvä yhteishenki, että sillä voi torjua pahat voimat, voi kuulostaa sinisilmäiseltä, mutta samalla se on juuri sitä, mitä tämä jakautunut ja negatiivisuudessa rypevä yhteiskunta tarvitsisi juuri nyt. 

Kaiken tämän lisäksi K-popparit demonien jäljillä on myös huikea audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on upeasti animoitu, oli kyse sitten hahmoista, yksityiskohtaisista taustoista tai suurista live-esiintymisistä ja taisteluista. Leffa on kanssa ihastuttavan värikäs. Pidin valtavasti animemaisista lisäyksistä, kun Rumi, Mira ja Zoey ovat keskenään vaikkapa syömässä ja heidän naamansa muuttuvat todella yliampuvan sarjakuvamaisiksi. Pidin myös siitä kikkailusta, että kun leffa on muuten animoitu kahdellatoista kuvalla sekunnissa, johtaen samanlaiseen hieman nykivään liikkeeseen kuin Sonyn Spider-Verse -animaatioissa (2018-2027), demonit on animoitu 24:llä kuvalla sekunnissa, johtaen sulavampaan liikkeeseen ja korostaen sitä, etteivät ne kuulu tähän maailmaan.

Ehdittekö jo luulla, etten mainitsisi niitä lauluja ollenkaan? Koska tottakai K-poppareista kertova elokuva sisältää useita biisejä. K-pop ei todellakaan kuulu minun musiikkimakuuni, mutta pakkohan se on myöntää, että K-popparit demonien jäljillä on täynnä toinen toistaan parempia korvamatoja ja biisi biisiltä huomasin pistäväni äänenvoimakkuutta televisiossani kovemmalle. Jo leffan starttaava How It's Done on mainio, minkä jälkeen Saja Boysin Soda Pop on todella tarttuva rallatus ja Takedownista löytyy hyvää asennetta. Elokuvan isoin hittibiisi on kuitenkin Golden, jolle povataan jo parhaan laulun Oscar-palkintoa. Yhdyn tähän. Kyseessä on mahtava kappale, enkä kummastele, miksi biisi on noussut listojen kärkikahinoihin esimerkiksi Spotifyssa. Kaikki nämä tilastolistojen kärkisijojen saavuttamiset ovat tietty johtaneet siihen, että Netflixillä työstetään kovaa vauhtia jo ties kuinka montaa jatko-, lisä-, ja esiosaa elokuvalle. Jos taso pysyy edes lähellä tätä, niin katson erittäin mielelläni lisää musiikillisia seikkailuja tästä maailmasta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

KPop Demon Hunters, 2025, Netflix, Sony Pictures Animation, Creative BC

Arvostelu: Madagascarin pingviinit (Penguins of Madagascar - 2014)

MADAGASCARIN PINGVIINIT

PENGUINS OF MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Simon J. Smith

Pääosissa: Tom McGrath, Christopher Knights, Chris Miller, Conrad Vernon, Benedict Cumberbatch, John Malkovich, Ken Jeong, Peter Stormare, Annet Mahendru, Werner Herzog, Billy Eichner, Danny Jacobs ja Andy Richter

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) ja Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012) menestyivät jokainen edeltäjäänsä paremmin, eikä elokuvasarjaa haluttu tietenkään lopettaa siihen. Varsinaisen "Madagascar 4:n" sijaan tekijät päättivät kuitenkin tehdä oman elokuvan leffoissa esiintyneistä pingviineistä. Pingviineistä suunniteltiin omaa elokuvaa jo heti, kun alkuperäinen Madagascar julkaistiin, mutta tuolloin projekti muovattiin televisiosarjaksi Madagascarin pingviinit (The Penguins of Madagascar), joka pyöri kolmen kauden ajan vuodesta 2008 vuoteen 2015. Vuonna 2012 DreamWorks paljasti palanneensa pingviinien oman leffan pariin. Animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascarin pingviinit sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se jäi lipputuloissa pahasti jälkeen kolmesta varsinaisesta Madagascarista. Itse katsoin Madagascarin pingviinit vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin alkuperäisen Madagascar-elokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella leffat läpi.

Pingviininelikko Kippari, Kowalski, Rico ja Alokas päätyvät uuteen seikkailuun, kun heille katkera mustekala Dave janoaa kostoa.

Madagascarissa monien katsojien suosikkihahmoiksi nousivat päähenkilöiden sijaan omaa sivujuontaan pyörittäneet pingviinit, eikä tämä jäänyt huomaamatta DreamWorksilta, joka ryhtyi kehittelemään pingviineistä omaa elokuvaansa heti vuonna 2005. Parin mutkan kautta johtaja Kippari (Tom McGrath), älykkö Kowalski (Chris Miller), vahva Rico (Conrad Vernon) ja sympaattinen Alokas (Christopher Knights) saivat lopulta leffansa, tähditettyään ensin omaa sarjaansa. Madagascarin pingviinit -leffa ei kuitenkaan jatka sarjan tarinaa, vaan se käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Madagascar 3:n loppui. Pingviinit kyllästyvät "Afrosirkuksen" hoilaamiseen ja päättävät suunnata omille poluilleen. Hahmot ovat pääasiassa vanhat tutut, joskin Kipparista on tehty hieman tyhmempi. Kaikki nelikosta pääsevät hyvin esille ja pingviineistä selviää elokuvan edetessä enemmän.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Octavius Brine, eli katala mustekala Dave (John Malkovich), joka vihaa pingviinejä sydämensä kyllyydestä, sekä salaiseen Pohjoistuuli-organisaatioon kuuluvat agentit Salainen-susi (Benedict Cumberbatch), Korpraali-jääkarhu (Peter Stormare), Eva-pöllö (Annet Mahendru) ja Lyhyt Pinna -hylje (Ken Jeong). Dave on oiva pahis, jonka katkeruutta voi jollain tavalla jopa ymmärtää, mutta Pohjoistuulen agenttihahmot jäävät tylsähköiksi tyypeiksi. Joukon johtaja Salainen omaa monia piirteitä Madagascar-elokuvien Alex-leijonasta, tuntuen paikoin tylsältä korvaajalta tälle.

Jokaisen uuden Madagascar-elokuvan menestyttyä paremmin kuin edeltäjänsä (kolmososan tienatessa lähes 750 miljoonaa dollaria), ei tullut tietenkään kysymykseenkään, että DreamWorks osaisi jättää sarjaa rauhaan, vaikka tarina vietiinkin onnistuneesti päätökseensä. Olen kuitenkin iloinen, että (ainakin toistaiseksi) Alexin, Martyn, Glorian ja Melmanin kertomus ymmärrettiin jättää rauhaan ja tekijät päättivät antaa pingviininelikolle oman leffansa. Madagascarin pingviinit on toisaalta aika turha rahastusraina, mutta täytyy myöntää, että kyllä se silti viihdyttää pääasiassa passelisti. Pingviinit onneksi osoittavat, että heissä on ainesta myös elokuvan keulakuviksi, kun usein sivuhahmot näyttävät soololeffoissaan nimenomaan toimivan vain pienemmällä ruutuajalla varsinaisten päähahmojen rinnalla.

Elokuvan tarina on tarpeeksi menevä, pääasiassa siksi että pahis toimii hyvin. Kestoa on vain puolitoista tuntia, mikä kulkee suurimmaksi osaksi ajasta vauhdilla, joskin loppuhuipennuksen aikana aloin kokea pientä ähkyä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan mekastukseen. Sen sijaan alkuvaiheilta löytyvä takaa-ajo Venetsiassa on äärimmäisen lystikäs ja kekseliäs. Leffasta löytyy paljon hauskoja juttuja, joista osa riemastuttaa enemmän perheen pienimpiä ja osa taas aikuiskatsojia. Omasta mielestäni parasta antia ovat Davelle kirjoitetut vekkulit sanailut, joissa hän hyödyntää tunnettujen näyttelijöiden, kuten Nicolas Cagen, Drew Barrymoren, Hugh Jackmanin ja Kevin Baconin nimiä lystikkäisiin tarkoituksiin.

Myös animaatiojäljeltään Madagascarin pingviinit on mainio, jäljitellen hyvin pääelokuvien vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hupsun näköisiä ja liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy parhaimmillaan runsaasti yksityiskohtia (etenkin äsken kehumastani Venetsian osuudesta) ja leffa on lisäksi miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen, toisin kuin varsinaisista Madagascar-elokuvista vastanneen Hans Zimmerin mukaansatempaavat melodiat. Pisteet pitää kuitenkin antaa siitä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet saada aikaan rasittavampaa korvamatoa kuin I Like to Move It tai Afrocircus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Penguins of Madagascar, 2014, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Turbo (2013)

TURBO

Ohjaus: David Soren

Pääosissa: Ryan Reynolds, Paul Giamatti, Michael Peña, Samuel L. Jackson, Bill Hader, Luis Guzmán, Snoop Dogg, Maya Rudolph, Ben Schwartz, Mike Bell, Ken Jeong, Michelle Rodriguez ja Richard Jenkins

Genre: animaatio, komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Turbo on DreamWorksin animaatioelokuva. DreamWorks Animation piti työntekijöilleen 2000-luvun alussa kilpailun, jossa jokainen pystyi esittelemään studiolle oman tarinaideansa. David Soren kynäili kertomuksen hurjan nopeasta etanasta, joka osallistuisi kilpa-ajoihin ja sai studion kiinnostumaan hänen ideastaan. Muutaman vuoden odottelun jälkeen Soren pääsi tosissaan työstämään elokuvaa ja lopulta Turbo sai maailmanensi-iltansa 20. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä ihan veikeänä tapauksena. En ole katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen nyt täyttävän kymmenen vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa Turbon toistamiseen ja arvostella sen.

Itseään Turboksi kutsuva Theo on haaveillut koko ikänsä kilpailevansa Indianapolis 500 -tapahtumassa huippukuski Guy Gagnéa vastaan. Ongelma tosin on, että Theo on hidas etana. Erään yön onnettomuuden jälkeen Theo kuitenkin herää ylietanallisen nopeuden kera ja päättää vihdoin tehdä unelmastaan totta.

Ryan Reynolds kuullaan Theo-etanan, eli Turbon äänenä. Theolla on hurjia suunnitelmia vauhdikkaista kilpa-ajoista, joille muut pihan etanat, mukaan lukien Theon veli Chet (Paul Giamatti) pyörittelevät silmiään ja toivovat, että Theo käyttäytyisi kuin kaikki muutkin. Asetelmasta tulee hieman mieleen Rottatouille-animaation (Ratatouille - 2007) Remy-rotta, jolle muu lauma naureskeli tämän haaveista laittaa ruokaa. Theolle muodostuu tilaisuus todistaa kykynsä, kun hän vauhdikkaan tapahtumaketjun myötä huomaa olevansa yhtä nopea kuin kilpa-autot. Theo on mainio päähenkilö, jonka haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat etanat Piiskuri (Samuel L. Jackson), Softis (Snoop Dogg), Bööna (Maya Rudolph), Luisu (Ben Schwartz) ja Vaalea varjo (Mike Bell), sekä ihmishahmot autokuski Guy Gagné (Bill Hader), tacorekkaa pyörittävät veljekset Tito (Michael Peña) ja Angelo (Luis Guzmán), sekä automekaanikko Paz (Michelle Rodriguez), omaa puotiaan pitävä Bobby (Richard Jenkins) ja kosmetologi Kim-Ly (Ken Jeong). Sivuhahmot ajavat oivallisesti asiansa ja läpi leffan on hauska huomata, ketä kaikkia isoja nimiä onkaan saatu mukaan. Titon ja Angelon välinen kiista isommista jutuista haaveilemisesta heijastuu mainiosti Theon ja Chetin väliseen konfliktiin.

Turbo pitää sisällään kyllä varsin vekkulimaisen lähtökohdan: mitä jos yhtenä maailman hitaimpana tunnettu eläin, etana, muuttuisi vauhtihirmuksi? Tällainen ääripäästä toiseen kulkeminen kykyjensä kanssa on hauska idea ja sen idean pohjalta on saatu oikein kelvollinen animaatioelokuva, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Lapsikatsojille Turbo tehoaa varmasti aikuisia paremmin, mutta kyllä varttuneempikin yleisö voi löytää lystiä leffasta. Mitään erityisiä aikuisia kosiskelevia syvällisyyksiä elokuvasta ei löydy, mutta onhan se ihan kaikille hyvä opetus, ettei kuuntele pessimistien torjuntaa, vaan tavoittelee unelmiaan täysillä. Eihän sitä ikinä tiedä, mihin haaveet voivat johtaa.

Puolentoista tunnin kesto pitää sujuvasti mukanaan, eikä aika käy pitkäksi, vaikka toinen puolikas filmistä on mielestäni hieman ensimmäistä heikompi. Ensimmäinen puolikas tarjoaa paljon hupia. Seassa on aika kierojakin vitsejä, esimerkiksi etanoiden joutuessa joka päivä hyvästelemään jonkun ystävistään, joka päätyy ahneen linnun kitaan. On hupaisaa myös seurata, kun Theo huomaa uudet voimansa ja ryhtyy kokeilemaan rajojaan. Loppuhuipennuksesta on saatu sopivan koukuttava. Lapsikatsojia jännittää takuulla, kuinka elokuva tullaan viemään päätökseen ja vaikka aikuinen voi helposti arvata lopputuloksen, voi silti huomata sydämen takovan hieman lujempaa. Ei Turbo mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta se toimii varsin passelina hömppäviihteenä.

Visuaalisesti kyseessä on pätevästi animoitu leffa. Animaatiojälki on kestänyt hyvin aikaa ja värikästä ja vauhdikasta elokuvaa on miellyttävää katsoa. Etanat ovat hassun näköisiä ja niiden silmiä hyödynnetään usein nokkelin tavoin kuin ihmiskäsiä. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja valaisukin on tyylikästä. Hyviä visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma Henry Jackmanin mainioiden musiikkien kera. David Sorenin ohjaus ja Darren Lemken ja Robert Siegelin kanssa työstetty käsikirjoitus toimivat. Soren on saanut kyllä erittäin lennokkaan idean ja on hyvä, että DreamWorks päätti tarttua siihen.

Yhteenveto: Turbo on mainio koko perheen animaatioelokuva, joka pitää sisällään mitä vekkuleimman premissin. Idea vauhdikkaasta etanasta kilpa-ajoissa on veikeä ja hassua tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, kannustaen Theo-etanaa voittoon. Elokuva tarjoaa hauskoja vitsejä, sekä perheen pienimmille myös tehokasta jännitystä loppusuorallaan. Leffan toinen puolisko ei ole ihan yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin ensimmäinen, mutta tarina viedään silti passelisti loppuun asti. Elokuvan hahmot ovat toimivia ja heidän näyttelijäkaartinsa varsin huima. Animaatiojälki on taitavaa ja yksityiskohtainen elokuva on miellyttävän värikäs. Suosittelenkin Turboa lämpimästi lapsille ja lapsenmielisille, joita pelkkä idea nopeasta etanasta huvittaa positiivisesti. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se on passelin viihdyttävä ja sen teema unelmien tavoittelusta on samaistuttava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Turbo, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Charlie Bean
Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong
Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.

Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.

Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti. 

Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.

Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo (2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin (2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.

Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll... 

Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.

Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made

Arvostelu: Ihmeiden puisto (Wonder Park - 2019)

IHMEIDEN PUISTO

WONDER PARK

Ohjaus: Dylan Brown
Pääosissa: Brianna Denski, Mila Kunis, Ken Hudson Campbell, Kenan Thompson, Ken Jeong, John Oliver, Norbert Leo Butz, Oev Michael Urbas, Matthew Broderick ja Jennifer Garner
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Wonder Park, eli suomalaisittain Ihmeiden puisto on Paramountin ja Nickelodeonin animaatioelokuva vuodelta 2019. Elokuvan teko alkoi vuonna 2014 ja se lähti liikkeelle työnimellä "Amusement Park", eli suomeksi "Huvipuisto". Näyttelijät roolitettiin ja ohjaajaksi valittiin Pixar-yhtiön entinen animaattori Dylan Brown, joka kuitenkin sai potkut loppuvaiheessa tuotantoa vuonna 2018, kun häntä syytettiin epämiellyttävästä käytöksestä naistyöntekijöitä kohtaan. Elokuva oli kuitenkin niin lähellä valmiutta, ettei Brownia päätetty korvata, vaan leffa tehtiin muun työryhmän kanssa loppuun. Ihmeiden puisto sai ensi-iltansa keväällä 2019, mutta se ei ollut toivottu menestys, eikä se saanut kummoisia arvosteluja kriitikoilta. Itse jätin leffan väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä se oli katsottavissa vain suomeksi dubattuna ja minä haluan aina katsoa leffat alkuperäisellä kielellä. Kun Ihmeiden puisto vihdoin saapui Blockbusterin valikoimaan, tarkistin, että siitä löytyy englanninkielinen puhe ja katsoin sen sieltä.

Nuori June-tyttö on pienestä pitäen rakentanut kotiinsa fantasiahuvipuistoa, Ihmemaata. Eräänä päivänä June on kävelemässä metsässä, kun hän huomaa päätyneensä aitoon Ihmemaahan, mitä asuttavat hänen luomansa mielikuvitushahmot. Ihmemaa ei kuitenkaan ole iloinen paikka, vaan synkkyys on laskeutumassa huvipuiston ylle ja Junen täytyy pelastaa se.

June (äänenä Brianna Denski) on reipas, päättäväinen ja kekseliäs tyttö, joka päätyy elämänsä seikkailuun Ihmemaassa (ei tosin samassa Ihmemaassa, missä Liisa seikkaili). Hahmon täytyy hyödyntää kaikkea nokkeluuttaan, jotta voi pelastaa luomansa maailman. Junen energia pitää leffaa jatkuvassa liikkeessä. Hän ei käy kertaakaan ärsyttäväksi, muttei hän silti kovin kaksinen hahmo ole. Leffan muihin hahmoihin verrattuna Junesta löytyy kuitenkin useampia puolia kuin vain yksi.
     Ihmeiden puiston muut hahmot ovat nimittäin todella yksiulotteisia. Junen lisäksi leffan muita ihmishahmoja ovat Junen vanhemmat (ääninä Matthew Broderick ja Jennifer Garner), jotka jäävät lopulta pelkiksi pintaraapaisuiksi, sekä Junen paras kaveri Banky (Oev Michael Urbas), joka ei onneksi lähde Ihmemaahan mukaan. Ihmemaassa June kohtaa jengiä johtavan villisika Gretan (Mila Kunis), uneliaan karhu Boomerin (Ken Hudson Campbell), hölmöilevät majavat Gusin (Kenan Thompson) ja Cooperin (Ken Jeong), säikykkään siili Steven (John Oliver), sekä Ihmemaahan uusia laitteita luovan apina Peanutin (Norbert Leo Butz). Lapsille yhden persoonan omaavat eläinhahmot ovat luultavasti pidettävän hassuja, mutta aikuinen jää kaipaamaan jotain enemmän.

Elokuva tuntuu muutenkin siltä kuin siinä ei olisi tarpeeksi sisältöä. Vaikka Ihmemaa-visiittiin ja siellä tapahtuviin asioihin on yritetty luoda syvempää merkitystä, jää leffa monin tavoin pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuvasta huomaa, että siitä on poistettu ohjaaja kesken tuotannon ja viimeistely on jäänyt mm. tuottajien tehtäväksi. Leffa ei ole eheä paketti, vaan siitä puuttuu pieniä palasia sieltä täältä. Kokonaisuus vaatisi vielä paljon hiomista, jotta lopputulos olisi oikeasti hyvä. Siitä kyllä löytyy aineksia ja potentiaalia mainioon seikkailuun, mutta tällaisena teos on vain keskinkertainen.

Yksi Ihmeiden puiston isoimmista ongelmista on, että sillä on aivan kauhea kiire. Leffalla on kestoa alle puolitoista tuntia ja se vaatisi ainakin kymmenisen minuuttia lisää, sillä hengitystilaa ei ole lähes lainkaan. Elokuva yrittää saada katsojan herkistymään yhdestä asiasta koskien Junen perhettä, mutta se ei onnistu, sillä leffalla ei tunnu olevan aikaa syventää perhettä tätä hetkeä varten. Katsojakin alkaa tarvitsemaan hengähdystaukoa ja välillä tekisi mieli tarkistaa, onko leffa vahingossa pistetty pikakelaukselle. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Ihmeiden puisto jo käsikirjoituksessa tällainen kiitäjä, vai johtuuko tämä jälkituotannon pakotteesta tiivistää leffa niin lyhyeksi. Elokuva olisi huomattavasti parempi jo sillä, jos siihen lätkäistäisiin noin vartti, millä syvennettäisiin hahmoja ja annettaisiin Junen ja katsojan hengittää edes parin hetken verran. Kauhea kiire johtaa myös siihen, ettei Ihmemaata ehditä tutkia lähes ollenkaan, jolloin se ei nouse nimensä veroiseksi ihmeeksi. Vau-efektiä on siis turha odottaa. Lapsikatsojia elokuvan vauhdikkuus ei luultavasti haittaa ja heidät se saattaa jopa imaista hyvin mukaan seikkailuun, mutta aikuiselle Ihmeiden puisto voi olla hengästyttävä kokemus, missä tuntuu tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta jälkikäteen mietittynä siinä ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa kiinnostavaa tai merkittävää.

Ihmeiden puisto on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katseltavaa. Animaatiojälki on erittäin mainiota ja etenkin eläinten turkkien yksittäiset karvat luovat hurjan määrän tarkkoja yksityiskohtia. Vaikkei Ihmemaa tunnu ihmeelliseltä, on se kuitenkin hienon näköinen ilmestys ja sen hurjiin vuoristoratoihin hyppäisi mielellään kyytiin. Lisäksi leffa on todella värikäs, eli visuaaliselta puoleltaan se on onnistunut parhaiten. Vaikka Josh Appelbaumin ja André Nemecin kirjoittama tarina on kömpelösti rakennettu, on leffan seuraaminen miellyttävää puuhaa sen animaatiolaadun ansiosta. Leffasta erotettu ohjaaja Dylan Brown ei saanut nimeään leffan lopputeksteihin ja lopputuloksesta onkin sitten vaikea sanoa, mikä kaikki on Brownin panosta ja mikä on muiden tekijöiden työtä. Luultavasti Brown on saanut ainakin ohjattua näyttelijöitä ja saakin heidät, etenkin todella nuoren Denskin hyppäämään innokkaasti mukaan tarinaan. Harmi vain, että joku on temppuillut lopputuloksen kanssa niin, ettei katsoja millään pysty samaan innokkaaseen hyppyyn kuin Denski.

Yhteenveto: Ihmeiden puistossa olisi potentiaalia olla oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle, mutta erilaisten ongelmien vuoksi se jää hyvin keskinkertaiseksi rainaksi. Ohjaajan erottamisen kesken tuotannon huomaa kyllä elokuvasta ja lopputulos on selvä studion kasaama paketti. Kaikki vähänkin ylimääräinen ja vielä sitäkin enemmän on karsittu pois ja elokuvalla on kauhea kiire. Mihinkään ei ehditä keskittyä kunnolla, hahmot jäävät yksiulotteisiksi, eikä Ihmemaa todellakaan ole ihmeellinen paikka. Seikkailuun ei tunnu pääsevän mukaan ja juonenkuljetus on paikoitellen jopa hengästyttävää. Lapsikatsojia turbovauhti ei välttämättä haittaa, mutta aikuiskatsojan on vaikea pysyä mukana. Tätä vain vaikeuttaa se, kuinka vähän kiinnostavia tapahtumia leffassa lopulta on. Animaatiojälki on kuitenkin oivallista ja visuaalisen puolensa ansiosta elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Kyllä Ihmeiden puisto sopii passelisti lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan, mutta vasta, kun Pixarin, Disneyn ja DreamWorksin monet, paljon laadukkaammat teokset on katsottu ensin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonder Park, 2019, Ilion Animation Studios, Midnight Radio, Nickelodeon Movies, Paramount Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: Goosebumps 2 (Goosebumps 2: Haunted Halloween - 2018)

GOOSEBUMPS 2

GOOSEBUMPS 2: HAUNTED HALLOWEEN

Ohjaus: Ari Sandel
Pääosissa: Jeremy Ray Taylor, Madison Iseman, Caleel Harris, Wendi McLendon-Covey, Chris Parnell, Ken Jeong, Peyton Wich, Bryce Cass, Mick Wingert ja Jack Black
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

R.L. Stinen huippusuosittuun "Goosebumps"-kirjasarjaan (1992-) perustuva samanniminen elokuva (2015) oli ihan mukava menestys, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan teko tuotti pieniä haasteita, sillä tekijät eivät olleet varmoja, jatkaako Jack Black roolissaan, jolloin käsikirjoittajien täytyi työstää kaksi tekstiä; toinen, missä Black esiintyy ja toinen, mistä hänen hahmonsa on poistettu. Lopulta Black suostuikin mukaan ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Aluksi jatko-osa kulki nimellä "Goosebumps: HorrorLand", minkä jälkeen nimeksi vaihdettiin "Goosebumps: Slappy's Revenge", kunnes se lopulta saapui teattereihin nimellä Goosebumps 2: Haunted Halloween. Leffa ei kuitenkaan ollut kovin kummoinen menestys, eivätkä kriitikot erityisemmin lämmenneet sille. Elokuva ei edes saanut teatterilevitystä Suomessa ja se onkin vasta nyt saapunut myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan lukenut Stinen kirjoja, mutta katsoin viime kesänä mielenkiinnosta ensimmäisen Goosebumps-elokuvan ja pidin sitä ihan viihdyttävänä fantasiaseikkailuna. Harmittelin hieman, kun jatko-osan julkaisusta Suomessa ei tullut mitään tietoa, kunnes yhtäkkiä huomasin, että se olikin jo saapunut vuokrauspalvelu Blockbusteriin. Niinpä katsoin sen sieltä heti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Goosebumps!

Halloweenina kaverukset Sonny ja Sam löytävät hylätystä talosta vatsastapuhujan nuken ja päättävät viedä sen kotiinsa. Heidän kauhukseen Slappy-nukke osoittautuu eläväksi ja se aikoo herättää muutkin hirviöt ja oliot henkiin.

Parin vuoden takaisesta Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jeremy Ray Taylor esittää Sonnya, nuorta poikaa, joka yrittää saada aikaiseksi monimutkaista tiedeprojektia koulussa. Vapaa-ajallaan Sonny etsii erilaisia romuja ystävänsä Samin (Caleel Harris) kanssa, joita he voisivat hyödyntää työssä. Sonny ja Sam eivät ole kovinkaan kiinnostavat hahmot, mutta he ovat kuitenkin tarpeeksi pidettävät, etenkin kun Taylor ja Harris ovat oivat valinnat rooleihinsa, jolloin heidän seikkailuaan on mielenkiintoista seurata. Hahmojen ystävyys on erittäin onnistuneesti luotu.
     Madison Iseman näyttelee Sonnyn siskoa, Sarahia, joka haaveilee pääsevänsä eroon kotikaupungistaan ja muuttavansa isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Elokuvan aikana hänellä onkin vaikeuksia pääsykokeiden kanssa, mikä tuo ihan toimivasti lisäsisältöä hänen hahmoonsa, mutta muuten Sarahkaan ei ole erityisen mielenkiintoinen tyyppi. Koska kyseessä on teinityttö, on hänelle tietty pitänyt kirjoittaa romanssintynkää, mitä käsitellään todella hätäisesti. Iseman on roolissaan harmillisen teennäinen, vaikka häneltä hyvätkin hetkensä löytyy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sonnyn ja Sarahin äiti Kathy (Wendi McLendon-Covey), heidän halloweenista innostunut naapurinsa herra Chu (ärsyttävä Ken Jeong), nolo kaupan myyjä Walter (Chris Parnell), Sarahin ihastuksenkohde Tyler (Bryce Cass), sekä Sonnya ja Samia kiusaava Tommy (Peyton Wich). Nämäkään hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, etenkin kun he ovat aika kliseiset tapaukset. Kathy-äiti ei tietenkään usko lapsiaan, kun alkaa tapahtua kummia ja urpo Tommy saapuu aina huonoimmalla hetkellä paikalle ärsyttämään. Jack Black palaa Goosebumps-kirjailija R. L. Stinen rooliin, mutta tällä kertaa hänen osuutensa on naurettavan pieni. Oikea Stine taas esittää Sonnyn ja Samin koulun rehtoria. Blackia lukuunottamatta muut edellisestä osasta tutut hahmot eivät palaa rooleihinsa, sillä esimerkiksi Dylan Minnette oli kiireinen Netflixin 13 Reasons Why -sarjan (2017-) kanssa. Itseäni tämä ei oikeastaan haittaa, sillä vaikka uudet hahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tai muistettavia, ovat he jollain tapaa pidettävämpiä kuin ensimmäisen elokuvan hahmot.
     Edellisestä osasta tutut möröt tekevät kuitenkin paluun. On ihmissutta, lumimiestä, noitia, puutarhatonttuja ja tietenkin Slappy-nukke, jonka äänenä kuullaan tällä kertaa Mick Wingert. Slappy ei onneksi ole ihan yhtä ärsyttävä kuin edellisessä osassa, mutta pääsee kuitenkin lähelle. Mielestäni on hieman tylsä ratkaisu, että tämänkin Goosebumps-elokuvan päävastus on Slappy, mutta toisaalta alkupäässä leffaa nukke onnistuu säikäyttämään muutamaan otteeseen. Uusiakin mörköjä on mukana, kuten ilmapalloista koostuva jättihämähäkki ja elävät nallekarkit. Hauskimmat hirviöt ovat ehdottomasti portaikkoa vahtivat kurpitsalyhdyt.

Ensimmäinen Goosebumps-leffa ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta ja vaikka se olikin viihdyttävä koko perheen "kauhuseikkailu", tuntui se pienesti hukatulta mahdollisuudelta, kun elokuva painottui enemmän komediaan kuin jännitykseen. Goosebumps 2:n alkupuolisko onnistui yllättämään siis mukavasti, kun leffa vaikutti pyrkivän enemmän pieneen pelotteluun. Vaikka aluksi pyörittelin silmiä, kun hahmot löytävät Slappyn, onnistuttiin nukella luomaan pari kutkuttavan karmivaa hetkeä. Ehdinkin hetken ajatella, että kenties tämä on se Goosebumps-filmi, mikä ensimmäisen olisi pitänyt olla... ja sitten Slappy herättää muut möröt henkiin ja elokuva muuttuu lähes suoraksi kopioksi ensimmäisestä osasta. Ottaen huomioon, että Stine on kirjoittanut suunnilleen parisataa "Goosebumps"-kirjaa, on hyvin surullista, että elokuvat tuntuvat kopiolta toisistaan. Puolen välin jälkeen leffan tunnelma kallistuu enemmän komedian puolelle ja Goosebumps 2:kin alkoi muuttua hukatuksi mahdollisuudeksi - etenkin alun ollessa lupaavan mainio. Muutamassa kohtaa komedia menee jopa typerryttävän myötähäpeän puolelle, varsinkin kun selviää, mitä Slappy oikeasti suunnittelee tekevänsä.

Elokuvaa vaivaa myös vahvasti se, että se on todella lyhyt. Leffa kestää vain puolitoista tuntia ja siihen kuuluvat alun studiologot ja lopputekstit, jolloin itse tarinaa on vain tunnin ja parinkymmenen minuutin edestä. Monet koko perheen elokuvat onnistuvat kyllä kertomaan tarinansa siinä ajassa, mutta Goosebumps 2 tuntuu tunkevan liikaa juonikuvioita lyhyeen aikaan ja keskittyvän sitten kaikkeen muuhun. Sarahin pääsykoeongelmat ja Sonnyn tiedeprojekti ovat kömpelösti kirjoitetut, jolloin niistä on vaikea kiinnostua tai välittää. Leffa onnistuu paikoitellen viihdyttämään mukavasti, mutta vitsit eivät naurata, eikä elokuva enää jännitä lainkaan puolen välin jälkeen. Toisaalta en selvästi kuulu enää leffan kohdeikäryhmään. Goosebumps 2 on tehty ala-asteikäisille lapsille ja heille tämä uppoaa varmasti paljon paremmin. Elokuvan isoin plussapuoli onkin se, että lapsille tämä toimii hyvin pelottavana halloween-leffana, kun heillä ei ole vielä ikää katsoa kunnon kauhuelokuvia. Yhdysvalloissa leffa julkaistiinkin samoihin aikoihin kuin uusi Halloween (2018), jotta myös lapsille olisi jotain jännittävää katseltavaa.

Elokuvan on ohjannut Ari Sandel, joka on aiemmin tehnyt romanttiset teinikomediat The DUFF (2015) ja When We First Met (2018), mikä luultavasti selittää sen, että tämäkin elokuva sisältää teiniromanssin. Sandelin ohjaus on harmillisen epätasaista läpi leffan, kuten on myös Rob Lieberin käsikirjoitus. Etenkin hahmojen välinen dialogi ja Slappyn vitsit ovat paikoitellen todella kehnoja. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, mutta mitään ihmeellistä ei ole sillä osa-alueella tiedossa. Leikkauksessa leffaa on tiivistetty joissain kohdissa ihan liikaa. Valaisu on sentään tyylikkäästi toteutettu ja karmiviksi tarkoitetuissa hetkissä valotiimi on tiennyt, mitä tehdä. Lavasteet ovat myös onnistuneet, mutta maskeeraukset ja etenkin efektit ovat yllättävänkin huonot. Elokuvasta näkee päivänselvästi, milloin Slappy on oikea nukke ja milloin digiefekti. Tehosteet ovat ehdottomasti huonoimmillaan, kun Slappy herättää hirviöarmeijansa henkiin. Äänimaailma on kuitenkin oivallisesti rakennettu, vaikka Slappyn kanssa hyödynnetään liiankin usein samaa säikäytysääntä. Dominic Lewisin säveltämät musiikit luovat mukavasti lisätunnelmaa taustalla.

Yhteenveto: Goosebumps 2 alkaa hyvin, mutta muuttuu loppupäässä vielä isommaksi hukatuksi mahdollisuudeksi kuin ensimmäinen osa. Alkupää onnistuu luomaan jopa pientä karmivuutta, mutta hirviöarmeijan herätessä henkiin leffa tuntuu muuttuvan kopioksi ensimmäisestä osasta uusien hahmojen kera. Uudet hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta tarpeeksi pidettäviä, jotta heidän seikkailunsa parissa viihtyy kivasti puolentoista tunnin ajan. Elokuvan kesto koituu kuitenkin ongelmaksi, sillä leffaan on tungettu liikaa hätäisesti kirjoitettuja juonikuvioita, jolloin elokuva on lopulta hyvinkin epätasainen paketti. Vitsit eivät naurata, eivätkä efektitkään näytä kovinkaan hyviltä, jolloin filmistä jää loppujen lopuksi aika vähän käteen. Näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan ja elokuvasta löytyisi potentiaalia parempaan, mutta tällaisenaan on Goosebumps 2 on aika lattea leffa. Ala-asteikäisille tämä tarjoaa varmasti paljon enemmän ja toimii jännittävänä monsteriseikkailuna halloweenin aikaan tai kavereiden kanssa vietettävässä elokuvaillassa. Vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa elokuvan lastensa kanssa, muttei tämä aikuisille paljoa tarjoa. "Goosebumps"-kirjojen kanssa 1990-luvulla varttuneille elokuva on luultavasti pettymys. Lopussa leffa pohjustaa mahdollista kolmatta osaa, muttei onnistu herättämään minkäänlaista kiinnostusta sen näkemiseen, jos sellainen joskus tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goosebumps 2: Haunted Halloween, 2018, Columbia Pictures Corporation, Original Film, Scholastic Entertainment, Silvertongue Films, Sony Pictures Animation

Yhteistyössä