Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: Lauren Montgomery

Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.

Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.

     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.

Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.

Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios

Supergirl, kausi 6 (2021) - sarja-arvostelu

SUPERGIRL - KAUSI 6

Luojat: Greg Berlanti, Ali Adler ja Andrew Kreisberg
Pääosissa: Melissa Benoist, Chyler Leigh, David Harewood, Katie McGrath, Jesse Rath, Nicole Maines, Azie Tesfai, Julie Gonzalo, Staz Nair, Peta Sergeant, Jon Cryer, Brenda Strong, Sharon Leal, Claude Knowlton, Jason Behr, Matt Baram, Jhaleil Swaby, Mila Jones, Andrew Morgado, Cara Buono, Thomas Lennon, David Ramsey ja Helen Slater
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Supergirl nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2015, osana isompaa Arrowverse-saagaa. Katsojaluvut lähtivät laskuun jo toisen kauden aikana, mutta sarja pysyi tarpeeksi suosittuna, että se sai kolmannen, neljännen ja viidennenkin kauden. Viidennen kauden jälkeen tekijät kuitenkin ilmoittivat, että seuraava kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja lopulta Supergirlin kuudennen ja samalla viimeisen tuotantokauden esitys alkoi maaliskuussa 2021. Kausi sai sarjan alhaisimmat katsojaluvut, mutta se sai silti positiivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan Supergirliä, kun pääsarja Arrow (2012-2020) vietti kymmenvuotisjuhlaansa. Pidin avauskaudesta, mutta sen jälkeen taso on ollut ailahtelevaa. Heikon vitoskauden jälkeen aloitin finaalikauden hieman skeptisenä.

Supergirlin ja kumppaneiden yrittäessä päihittää Lex Luthorin, Supergirl joutuu vangiksi Aavevyöhykkeelle, missä hän tapaa salaperäisen Nyxlyn.

Melissa Benoist palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Kara Zor-Eliksi, eli Kara Danversiksi, eli Supergirliksi. Benoist on ollut sarjan heikoimpinakin hetkiä se valopilkku ja sama jatkuu myös finaalikaudella. Benoist hoitaa tonttinsa Supergirlinä loppuun asti mainiosti, eikä näytä samanlaisia kyllästymisen merkkejä, kuten vaikka The Flash -sarjan (2014-2023) päätähti Grant Gustin oman sarjansa loppusuoralla. Onkin vain sääli, että Supergirl pusketaan vähän väliä sivuun, finaalikauden keskittyessä enemmän muihin hahmoihin.

     Tutuista hahmoista mukana ovat viimeisen kerran vielä myös Karan sisko Alex (Chyler Leigh) ja tämän tyttöystävä Kelly Olsen (Azie Tesfai), J'onn J'onzz, eli Martian Manhunter (David Harewood), tulevaisuudesta saapunut Brainiac 5 (Jesse Rath), Nia Nal, eli Dreamer (Nicole Maines), Supergirliä nykyään auttava Lena Luthor (Katie McGrath) ja tämän paha veli Lex (Jon Cryer), CatCo-sanomalehden uusi omistaja Andrea Rojas (Julie Gonzalo), sekä firmalla työskentelevä William (Staz Nair). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa salaperäinen Nyxly (Peta Sergeant), jonka Supergirl kohtaa Aavevyöhykkeellä, sekä avaruusoliotyttö Esme (Mila Jones), jonka Alex ja Kelly adoptoivat. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, eikä Jon Cryer vieläkään vakuuta Lex Luthorina. Uusi tulokas Sergeant on paikoin varsin vaivaannuttava teatraalisuudessaan ja kun Lex ja Nyxly yhdistävät voimansa, on heidän yhteisiä kohtauksiaan aika raskasta seurata.

Valitettavasti Supergirl-sarja ei lähde uuteen kiitoon viimeisen kautensa kunniaksi, vaan viidenneltä kaudelta tuttu lattea meno jatkuu. Finaalikausi jatkaa muutenkin viidennen kauden jalanjäljissä, sillä kun koronaviruspandemian takia vitoskauden loppuhuipennus jäi kuvaamatta, kuudes kausi alkaa suoraan tällä taistelulla Lex Luthoria vastaan. Kauden alkupää vietetään lähinnä sivuhahmojen seurassa, jotka yrittävät keksiä keinon pelastaa Supergirlin Aavevyöhykkeeltä, kun taas loppupää kaudesta kertoo Supergirlin ja kumppaneiden yrityksestä pysäyttää yhteistyötä tekevät Lex ja Nyxly, jotka pyrkivät saamaan hyppysiinsä seitsemän mahtitoteemia, joilla voi hallita esimerkiksi rohkeutta, totuutta, rakkautta ja toivoa.

Finaalikausi on tarinaltaan jouhevammin eteenpäin rullaava kuin vitoskausi, mutta aika kylmäksi se silti jättää - jos siis ei ole sarjan kovan luokan fani, jolloin etenkin päätösjakson loputtomalta tuntuva nyyhkyily saa takuulla kyynelhanat avautumaan kotisohvallakin. Surkea pahisosasto koituu kauden kohtaloksi ja kuten jo totesin, Lex Luthorin ja Nyxlyn yhteisiä kohtauksia on jopa aika tuskastuttavaa seurata, sillä hahmotulkinnat ovat köykäiset, eikä näyttelijöiden välillä ole kemiaa. Kauden toiminta-anti jää yhdentekeväksi ja jännityksettömäksi, sekä paikoin jopa tahattoman koomiseksi. Sen sijaan kauden varsinainen huumoriosasto on kornia ja kiusallista. Parhaiten Supergirlin päätöskausi onnistuu henkilödraamahetkissä, vaikka tällöinkin meno on ajoittain varsinaista melodraamaa. Kaudella on hetkensä, mutta kuten muutkin lupaavasti käynnistyneet Arrowversen sarjat, myös Supergirl olisi ansainnut paremman loppusuoran.

Tuotantokauden ohjaajien (muun muassa Leigh ja Harewood ovat kokeilleet onneaan kameran takana) työ on epätasaista, mihin vaikuttavat toki ontuvat käsikirjoitukset. Teknisiltäkin ansioiltaan Supergirl pitää ailahtelevasta tasostaan kiinni. Kameratyöskentely on kelpuutettavaa, lavasteet ja asut ajavat halpuudessaan asiansa, mutta tietokonetehosteet näyttävät lähinnä kehnoilta. Kauden parasta antia Benoistin roolityön ohessa ovat Blake Neelyn ja Daniel James Chanin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.arrow.fandom.com
Supergirl, Yhdysvallat, 2015-2021, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions

Arvostelu: Iron Sky (2012)

IRON SKY

Ohjaus: Timo Vuorensola
Pääosissa: Julia Dietze, Christopher Kirby, Götz Otto, Stephanie Paul, Peta Sergeant, Udo Kier ja Tilo Prückner
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia / Dictator's Cut: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Iron Sky on Timo Vuorensolan ohjaama suomalais-saksalais-australialainen scifikomedia vuodelta 2012. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Blind Spot Pictures löysi Vuorensolan ohjaaman ja Samuli Torssosen ja Atte Joutsenen tuottaman Star Trek -parodiaelokuvan Star Wreck: In the Pirkinning (2005), mikä oli levinnyt internetissä suureen suosioon. Leffa oli tehty vain 10 000 euron budjetilla ja se oli pääasiassa toteutettu Torssosen äidin kotona. Kaverukset olivat aiemmin tehneet viisi Star Wreck -lyhytelokuvaa, mutta tämä oli heidän ensimmäinen täyspitkä tuotos ja se teki Blind Spot Picturesiin suuren vaikutuksen. Yhtiön tuottaja Tero Kaukomaa otti tekijöihin yhteyttä ja kysyi, mitä heillä oli seuraavaksi suunnitteilla. Yksi Star Wreckin käsikirjoittajista, Jarmo Puskala oli aiemmin saanut saunassa villin idean Kuuhun paenneista natseista ja tästä Kaukomaa innostui. Vaikka heti heräsi piinaava ajatus siitä, ettei tällaisen elokuvan teko olisi ikinä mahdollista Suomessa, Kaukomaa päätti antaa tekijöille mahdollisuuden ja Iron Skyn vaikea työstäminen lähti liikkeelle. Käsikirjoitusta tehtiin pitkään ja hartaasti, ja samalla luotiin jonkinlaista videomateriaalia, jolla leffa saataisiin myytyä. Rahoitusta piti repiä ties mistä (esimerkiksi Suomen elokuvasäätiö myönsi tukea 800 000 euroa ja Star Wreckin fanit olivat valmiita investoimaan filmin tekoon yhteisrahoituksella), sillä tällaisen elokuvan teko ei olisi halpa prosessi. Lopulta Iron Skysta tulikin siihen aikaan Suomen kallein elokuva yli 7 miljoonan euron budjetillaan. 2010 kuvaukset saatiin viimein alkamaan ja elokuvaa kuvattiin Saksassa ja Australiassa. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2011, mutta sen vaativan työprosessin takia se saatiin teattereihin vasta alkuvuodesta 2012. Iron Sky sai kuitenkin ristiriitaiset arvostelut kriitikoilta, eikä se menestynyt budjettiinsa nähden kummoisesti teattereissa, vaikka saikin Suomessa jopa 180 tuhatta katsojaa. Internetlevityksen kautta elokuva osoittautui kuitenkin hitiksi ja sen on nähnyt noin 50 miljoonaa ihmistä. Itse en nähnyt leffaa elokuvateatterissa, vaan vasta myöhemmin. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt siitä, joten en käynyt katsomassa jatko-osaakaan, Iron Sky The Coming Racea (2019), kun se ilmestyi tammikuussa. Kuitenkin nyt kun jatko-osa on saapunut myyntiin ja vuokralle, Iron Sky Universe -yhtiöllä työskentelevä ystäväni halusi näyttää minulle molemmat elokuvat ja katsoimmekin ne eräänä kesäpäivänä peräkkäin.

James Washingtonin Kuu-matka saa yllättävän käänteen, kun selviää, että natsit ovat paenneet Kuun pimeälle puolelle vuonna 1945 ja nyt he odottavat tilaisuutta hyökätä koko Maan kimppuun.

Vaikka James Washington (Christopher Kirby) pääsee matkaamaan Kuuhun, ei hän ole astronautti, vaan miesmalli, joka toimii Yhdysvaltain presidentin toisen kauden mainoskasvona. Washington on hilpeä tapaus, joka ei oikein tiedä, kuinka suhtautua natsilöytöönsä Kuun pimeällä puolella. Hän on hahmoista hauskin ja Kirby on oiva valinta rooliinsa.
     Kuussa asuvia natseja johtaa Udo Kierin näyttelemä Kuuführer Wolfgang Kortzfleisch. Kieristä löytyy sopivaa arvokkuutta ja uhkaavuutta natsijohtajan osaan, mutta hahmo jää hieman varjoon, sillä todellinen paha tuntuu olevan Götz Otton esittämä natsikomentaja Klaus Adler. Adler on häijy ja vallanahne tapaus, joka on malttamaton hyökkäämään Maahan, ja Otto hyppää inhottavaan rooliinsa täysillä mukaan. Julia Dietze taas näyttelee Adlerin kihlattua, maatieteilijä Renate Richteriä. Renate on naiivi nainen, jolle on koko elämän ajan syötetty natsipropagandaa, eikä hän todellisuudessa tiedä Maan menosta mitään. Dietzekin on oiva valinta osaansa ja hänen kehityskaarensa on kiinnostavin. Tilo Prückner näyttelee Renaten isää, tohtori Richteriä, josta on saatu malliesimerkki hullusta tiedemiehestä.

Stephanie Paul taas esittää Yhdysvaltain presidenttiä, joka ei välttämättä ole mitä pätevin työhönsä. Presidentin on tarkoitus olla parodia Alaskan entisestä kuvernööristä, Sarah Palinista ja Iron Sky sai ilmestyessään kritiikkiä siitä, ettei Palin-vitsi ollut enää ajankohtainen vuonna 2012. Vielä vähemmän se on nykypäivänä. Itse en seuraa politiikkaa, minkä vuoksi jouduinkin googlettamaan, kuka Palin on. Minultakin meni siis ohi hahmon vitsi, minkä lisäksi Paul ei vaikuta olevan kovin kaksinen näyttelijä. Vielä heikompaa työtä tekee Peta Sergeant, joka esittää presidentin kampanjamanageria Vivian Wagneria. Hahmo nostetaan elokuvan aikana isoon rooliin, mikä ei paranna katselukokemusta, sillä Vivian on aika ärsyttävä.

Iron Sky osoittautui onneksi toisella katselukerralla hieman paremmaksi elokuvaksi, mutta jotain tästä jäi vielä uupumaan, jotta tätä voisi kutsua oikeasti hyväksi leffaksi. Mahtavan idean elokuva kyllä sisältää - se täytyy myöntää. 2010-luvun alussa Kuun pimeältä puolelta tuntui löytyvän ties mitä; muotoaan muuttavia robotteja Transformers: Kuun pimeässä puolessa (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja avaruusolioiden vankila Men in Black 3:ssa (2012). Iron Sky onnistuu kuitenkin päihittämään nämä hupaisat ideat natsitukikohdallaan. Tukikohdasta tekee erityisen hauskan se, ettei natsien teknologia ole oikeastaan kehittynyt, vaan monin tavoin he ovat jääneet 1940-luvulle. Miten siis käy, kun natsit ovat vuosikymmeniä valmistautuneet hyökkäykseen, mutteivät ole valmiita kohtaamaan 2010-luvun lopun teknologiaa? Elokuvasta todella löytyy lennokkaita ideoita, mutta valitettavasti toteutus jää paikoitellen puolitiehen, eikä Iron Sky onnistu saavuttamaan potentiaaliaan.

Elokuvan alkupää, missä James Washington saapuu Kuuhun ja natsien tukikohta esitellään, on selvästi leffan parempi puolisko. Erinomainen idea imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka natsit toimivat avaruudessa. Kun tarina siirtyy Maahan, taso alkaa vähitellen laskemaan ja voi jo huomata ensimmäisiä merkkejä siitä, ettei idea kanna loppuun asti, sillä Vuorensolan ja Michael Kalesnikon työstämä käsikirjoitus ei tunnu tietävän, kuinka kuljettaa tarina ja hahmot finaaliin. Elokuvan loppuhuipennuskin jättää toivomisen varaan ja vaikka natsien hyökkäystä pohjustetaan sujuvasti, on itse hyökkäys lopulta aika yhdentekevää seurattavaa. Lopputaistelu ei onnistu edes viihdyttämään. Onneksi sitä ennen on kuitenkin mukana oivallisia hetkiä. Huumorin taso heittelee vahvasti leffan aikana. Palin-parodian lisäksi mukaan mahtuu muitakin vanhentuneita vitsejä, mutta onneksi muutamaan otteeseen leffa tarjoaa makeat naurut. Yhdessä kohtaa tekijät ovat ottaneet valtavan riskin ja tuovat mukaan nykypäivänä hyvin kyseenalaista huumoria. Tämäkin on saanut osakseen kritiikkiä, mutta itse ihailin, että tekijöillä oli munaa kirjoittaa mukaan näinkin julma läppä.

Iron Skyn ohjaaja Timo Vuorensolasta paistaa kyllä suuri into tehdä elokuvia ja leffasta voikin huomata välillä, mistä hän on ottanut inspiraatiota mukaan. Elokuvasta löytyy mukavaa b-luokan henkeä, mutta samalla se myös tuntuu välillä yrittävän olla a-luokan teos. Iron Skyn visuaalista puolta täytyy kyllä kehua ja on pakko sanoa, että pienehkö 7 miljoonan euron budjetti on osattu hyödyntää pääasiassa todella hyvin. Vasta suuressa lopputaistelussa budjetin rajat tuntuvat tulevan vastaan. Alkupäässä avaruusalukset näyttävät hienoilta, mutta loppupäässä niistä alkaa huokumaan digitaalisuus. Kuunatsien tukikohta on vaikuttava ilmestys ja sen lavasteet ovat hienot. Puvustustiimi on myös tehnyt loistotyötä kuunatsien asujen kanssa. Avaruuskypäriksi muokatut kaasunaamarit ovat mahtava idea. Paikoitellen taustakankaan käyttö on todella selkeää, mutta toisaalta se sopii b-leffahenkeen. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksesta löytyy välillä pientä tökkimistä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Välillä tuntuu siltä kuin kohtauksien välistä puuttuisi jotain (ja minä siis katsoin leffan pidennetyn version, missä suuri osa poistetuista kohtauksista on lisätty mukaan). Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Laibachin säveltämät musiikit säestävät filmiä hyvin.

Elokuvasta on tosiaan olemassa lähes 20 minuuttia pidempi Dictator's Cut, mikä sisältää muutaman uuden, sekä useita pidennettyjä kohtauksia. Esimerkiksi Renaten oppitunti natsilapsille on pidempi, minkä lisäksi yhden kohtauksen lisätyssä alussa natsilapset nähdään leikkimässä hakaristin muotoisella hyppyruudukolla. New Yorkiin saapumista on myös pidennetty ja mukana on mm. lisätty kohtaus, missä Kuuführer suunnittelee hyökkäystä Maahan. Ohjaaja Timo Vuorensola tekee nopean cameon Dictator's Cutissa suomea mumisevana juoppona.

Yhteenveto: Iron Sky sisältää mahtavan idean, mutta hyödyntää sitä lopulta harmillisen keskinkertaisesti. Elokuvan alkupää on vielä todella hyvä, kiehtova ja lystikäs, mutta taso alkaa laskea, kun tarina siirtyy Kuusta Maahan. Kaikkein kiinnostavinta on natsien meno Kuussa ja kuinka he ovat jämähtäneet teknologisesti vuosikymmenien päähän. Leffasta löytyy veikeä b-leffojen hömppähenki, mitä tosin rikkovat muutamat hetket, kun elokuva yrittää olla enemmän ison luokan Hollywood-viihdettä. Lopputaistelussa leffa lässähtää hieman, eikä tyylikkääksi tarkoitettu mäiske onnistu vakuuttamaan katsojaa. Huumorin taso heittelee läpi leffan vanhentuneista jutuista yllättävänkin julmiin vitseihin. Myös efektien taso vaihtelee. Paikoitellen filmi on yllättävänkin näyttävä 7 miljoonan euron budjetilla tehdyksi ja välillä siitä taas paistaa taustakankaan käyttö ja digitaalisuus. Natsien tukikohta on kyllä kaikin puolin visuaalisesti hieno ilmestys. Osa näyttelijöistä ovat oikein mainioita rooleissaan, mutta jotkut taas ampuvat roolinsa väärällä tavalla yli. Timo Vuorensolalla ja kumppaneilla on ollut erinomainen idea, mutta lopputulos ei onnistu saavuttamaan idean potentiaalia. Iron Sky on kuitenkin menevä scifikomedia, minkä jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä ainakin kerran - onhan se tärkeä osa meidän elokuvahistoriaamme!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Iron Sky, 2012, Iron Sky Universe, Blind Spot Pictures Oy, 27 Films Productions, New Holland Pictures, Tuotantoyhtiö Energia, Yleisradio (YLE)