Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dave Bautista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dave Bautista. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. tammikuuta 2026

The Wrecking Crew (2026) - elokuva-arvostelu

THE WRECKING CREW



Ohjaus: Ángel Manuel Soto
Näyttelijät: Dave Bautista, Jason Momoa, Roimata Fox, Frankie Adams, Jacob Batalon, Temuera Morrison, Claes Bang, Morena Baccarin, Stephen Root, Maia Kealoha, Josua Tuivavalagi, Miyavi, Branscombe Richmond, David Hekili Kenui Bell ja Brian L. Keaulana
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wrecking Crew on Dave Bautista ja Jason Momoan tähdittämä toimintakomedia. Bautista ja Momoa keksivät elokuvan tarinan yhdessä Jonathan Tropperin kanssa, joka työsti lopullisen käsikirjoituksen. Vuonna 2021 tekstistä käytiin kilpailu usean yhtiön kanssa ja lopulta Metro-Goldwyn-Mayer sai hankittua elokuvan itselleen. David Leitchin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä The Fall Guyn (2024), jolloin Ángel Manuel Soto korvasi hänet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt The Wrecking Crew on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en järin innostunut, kun näin elokuvan ensimmäiset mainokset. Olin yllättynyt, kun elokuva saikin maailmalta positiivista palautetta ja katsoin The Wrecking Crew'n uteliaana sen julkaisupäivänä.

Riitaantuneiden Halen veljesten on pakko tehdä yhteistyötä, kun heidän isänsä murhataan. Etsiessään syypäätä, veljekset sotkeutuvat paikallisten rikollissyndikaattien ja yakuzan toimintaan.




Päärooleissa Halen veljeksinä, laivaston komentaja Jamesina ja oklahomalaisena etsivä Jonnyna nähdään Dave Bautista ja Jason Momoa, jotka ovat juuri sopivan äijät rooleihinsa. James ja Jonny ovat jo nuorina ajautuneet riitoihin, eivätkä he ole puhuneet toisilleen vuosiin. Kuitenkin kun heidän isänsä (Brian L. Keaulana) murhataan, veljesten täytyy haudata sotakirveensä ja tehdä yhteistyötä selvittääkseen syypään. Bautista ja Momoa menevät uskottavasti läpi veljinä, jotka ovat vihoitelleet toisilleen pitkään. Bautistan esittämä James on jämptimpi ja sääntöjen mukaan kulkeva, kun taas Momoan näyttelemä Jonny on aikamoinen rämäpää. Hahmot ovat siis varsin tyypillinen kaksikko tällaisen leffan keulille, tosin sillä aspektilla, että he ovat sukua toisilleen.
     Elokuvassa nähdään myös Roimata Fox Jamesin vaimona Leilana ja Maia Kealoha ja Josua Tuivavalagi heidän lapsinaan Lanina ja Kaina, Morena Baccarin Jonnyn tyttöystävänä Valentinana, Temuera Morrison kuvernöörinä Mahoena, Stephen Root etsivä Rennertinä, Jacob Batalon tutkimuksiin mukaan hyppäävänä moottoriturpa Pikana, Branscombe Richmond rikollissyndikaattiaan johtavana herra K:na, Claes Bang rikollisiin bisneksiin sekaantuneena Robichauxina, sekä Miyavi yakuzapomo Nakamurana. Sivunäyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Spider-Man -elokuvissa (2017-) hauskuuttanut Batalon on tässä lähinnä aika ärsyttävä.




The Wrecking Crew on juuri niin geneerinen ja yhdentekevä toimintakomedia kuin sen mainonta on antanut ymmärtää. Leffa sopii takuulla passelisti krapula-aamuun yön yli pöydälle jääneiden pizzanjämien seuraksi. Se viihdyttää toisinaan ja tarjoaa muutamat hörähdykset, mutta näkemänsä todennäköisesti unohtaa jo seuraavaan päivään mennessä. En kuitenkaan olisi yhtään yllättynyt, mikäli selviäisi, että käsikirjoitus olisi osittain tekoälyllä työstetty, sillä niin tuttuakin tutumpia reittejä teksti seuraa. Ei tarvitse olla edes nähnyt montaa vastaavaa rainaa, jotta katsojana osaa vähän väliä sanoa etukäteen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. "Yllätyspahiksenkin" arvaa heti, kun hahmo ensi kertaa kävelee ruutuun.

Dave Bautistan ja Jason Momoan karismat kannattelevat elokuvaa silloin, kun käsikirjoitus jättää kylmäksi. Väsyneestä tekstistä löytyy silloin tällöin hupaisaa naljailua ja onneksi leffa ymmärtää pitää pilkkeen silmäkulmassa testosteronisen machopullistelunsa kanssa. Ohjaaja Ángel Manuel Soto on selvästi ollut mies paikallaan, sillä hän tuo yllättävänkin hyvää potkua toimintakohtauksiin. Sen lisäksi, että tappelut ovat tylyjä ja verisiä, niissä myös pistetään ihmisiä hengiltä mielikuvituksellisin keinoin. Tappeluiden väliin mahtuu kuitenkin turhan hitaasti etenevää kerrontaa ja parin tunnin kesto tuntuu liialliselta. Suunnilleen puolentoista tunnin mitassa The Wrecking Crew olisi paljon napakampi paketti.




Teknisesti elokuva on myös ailahteleva. Seasta löytyy paljon tyylikästä kameratyöskentelyä, etenkin tappeluiden aikana, jolloin kuvaaja pyörii napakasti ähisevien äijien ympärillä. Tappeluita ei myöskään ole leikattu silpuksi, vaan tekijät ovat onneksi luottaneet lahjakkaaseen stunt-työskentelyyn. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta tietokonetehosteet näyttävät paikoin täysin keskeneräisiltä - etenkin pitkän helikopteritakaa-ajon aikana. Äänimaailma rymistelee menevästi, mutta Bobby Krlicin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevää taustahälinää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Wrecking Crew www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
The Wrecking Crew, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Reunion Pacific Entertainment


torstai 27. marraskuuta 2025

Arvostelu: In the Lost Lands (2025)

IN THE LOST LANDS



Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Dave Bautista, Arly Jover, Amara Koreke, Fraser James, Simon Lööf, Deirdre Mullins, Sebastian Stankiewicz, Tue Lunding ja Jacek Dzisiewicz
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

In the Lost Lands perustuu George R. R. Martinin samannimiseen novelliin vuodelta 1982. Vuonna 2015 Constantin Werner hankki oikeudet Martinin novelliin, aikeenaan tehdä siitä elokuvan. Milla Jovovich pestattiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2021 Jojovichin mies Paul W. S. Anderson tarttui projektiin ja Werner jäi mukaan käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta In the Lost Lands sai ensi-iltansa joidenkin maiden teattereissa tämän vuoden alussa. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joten Suomessa leffa julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen julisteen ensi kertaa vuodenvaihteessa, joskin Anderson-Jovovich-duo ei juuri vakuuttanut. Eräänä syksyisenä iltana päätin hetken mielijohteesta antaa In the Lost Landsille mahdollisuuden. Elokuvaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun jo kaduin päätöstäni...

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunnan rippeet asuvat vuorenalaisessa kaupungissa, samalla kun ulkopuolella hirviöt ovat vallaneet erämaan. Kuningatar lähettää noidan ja metsästäjän uskaliaalle matkalle halki erämaan, löytämään kuningattarelle keinon muuttaa muotoaan pedoksi.




Alun perin In the Lost Landsin päärooleissa noita Gray Alysina ja metsästäjä Boycena oli tarkoitus nähdä Milla Jovovich ja Justin Chatwin, mutta kun projekti päätyi Jovovichin miehen, Paul W. S. Andersonin käsiin, vain Jovovich sai vähemmän yllättäen pitää pestinsä. Chatwin vaihtui Dave Bautistaan, joka on kieltämättä hieman uskottavampi valinta rooliinsa karskiksi mieheksi, joka uskaltaa matkata sinne, minne muut eivät. Kummastakin hahmosta löytyy kiinnostavat aspektinsa, mutta molemmat pilataan heikon käsikirjoituksen ja ontuvan näyttelijätyön vuoksi. Gray Alys on mukamas laajalti pelätty noita, mutta hahmo ei koskaan vakuuta siitä, että hän aiheuttaisi sellaisen reaktion. Asiaa ei auta Jovovichin vaivaannuttavan kömpelö suoritus, eikä ole ihme, että nainen saa rooleja nykyään lähinnä vain mieheltään. Yleensä vähintään kelvollisessa Bautistassakaan ei ole lopulta hurraamista, miehen takellellessa surkean dialogin kanssa. Jovovichin ja Bautistan välillä ei myöskään ole tippaakaan kemiaa, mitä vaadittaisiin, kun seikkailun aikana hahmojen tunteet toisiaan kohtaan muovautuvat.
     Elokuvassa nähdään myös Jacek Dzisiewicz vuorenalaista kaupunkia johtavana, mutta sairaana Ylivaltiaana, Amara Okereke tämän kuningatarvaimona, joka suunnittelee vallankaappausta, Simon Lööf kuningattaren uskollisena vartijana, Fraser James kirkkoa hallitsevana patriarkkana, jolla on omat katalat suunnitelmansa ja Arly Jover tämän kätyrinä Ashina, joka jahtaa Gray Alysia vimmaisesti. Sivuhahmojen potentiaalisesti kiinnostava valtataistelu jää täysin pintapuoleiseksi, eivätkä näyttelijät juuri vakuuta osissaan.




Paul W. S. Andersonin ura on ollut täynnä enemmän tai vähemmän heikkoja ja huonoja elokuvia, oli kyse yhä vain kökömmiksi muuttuneista Resident Evil -videopelirainoista (2002-2016), kiusallisesta Kolme muskettisoturia -seikkailusta (The Three Musketeers - 2011) tai hänen ja Jovovichin edellisestä yhteistyötä, fantasiarymistely Monster Hunterista (2020). In the Lost Lands taitaa kuitenkin olla Andersonin uran suurin pohjanoteeraus. Kyseessä on elokuva, josta minulla ei ole mitään muuta positiivista sanottavaa kuin että siinä on juttuja, joissa olisi voinut olla potentiaalia täysin eri työryhmän toteuttamana. Tällaisenaan leffa on kuitenkin käsittämätön fiasko joka osa-alueella, jota katsoessa en voinut olla kummastelematta, että miten ihmeessä iso joukko ihmisiä on voinut katsoa lopputulosta ja todeta että "juu, tämä on hyvä, tämä kannattaa julkaista".

On älytöntä, että pohjana tälle sekasotkulle on George R. R. Martinin kynäilemä tarina - saman Martinin, jonka kirjasarjan pohjalta tehtiin loppua lukuun ottamatta erinomainen Game of Thrones -fantasiasarja (2011-2019). In the Lost Landsin maailmanluonti jää todella kauas Game of Thronesin tarkkaan laaditusta ja historiaa pursuavasta kiehtovasta maailmasta. Kaikki jää täysin pinnalliseksi, eikä mihinkään saa otetta. Valtaistuinpeli jää myös kilometrien päähän Game of Thronesin koukuttavasta juonittelusta. Toki tässä on kyse vähän päälle puolentoista tunnin elokuvasta, kun taas Game of Thrones kertoi tarinansa kahdeksassa tuotantokaudessa, mutta jo sen sarjan avausjaksossa oli ennen puoltaväliä enemmän syvyyttä kuin tässä ontossa ja elottomassa tekeleessä koko kestonsa aikana.




Tämä valtataistelu jää kuitenkin lähinnä taustatarinaksi, kun muuten elokuva seuraa Gray Alysin ja Boycen matkaa vaarallisen erämaan halki löytämään keinoa antaa kuningattarelle muodonmuuttajan voimat. Jep, siinä on leffan juoni. Tämä johtaa pitkästyttävään seikkailuun, jossa periaatteessa tapahtuu kaiken aikaa jotain, mutta mikään ei tunnu miltään. Toimintakohtaukset ovat latteita ja täysin jännityksetöntä ryminää. Noidan ja metsästäjän välille muodostuva romanssintynkä ei ole millään tavalla uskottava, etenkin kun pääparin välillä ei ole kemiaa. Lopun typerät käänteet ovatkin sitten viimeiset naulat arkkuun. Hahmot tuntuvat muuttavan mieltään minkä ehtivät, eikä millään ole lopulta väliä. Gray Alysin innostama kapina ei tunnu millään tavalla ansaitulta ja tunteikkaiksi tarkoitetut hetket jättävät katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin tyhjällä ilmeellä.

Voisi kuvitella, että kolmen vuosikymmenen mittaisen uran myötä Paul W. S. Andersonille olisi kehittynyt edes jonkinlaista taitoa, mutta In the Lost Lands on kaikin puolin hämmentävän amatöörimäinen paketti. Asiaa ei auta Constantin Wernerin surkea käsikirjoitus naurettavan köykäisen replikoinnin, huonon maailmanrakentelun ja kömpelön kerronnan kanssa. Elokuvan epäonneksi se on myös teknisesti aika järkyttävä räpellys. Kyseessä on itse asiassa yksi rumimmista leffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Kameraoperointi ja kuvasommittelut ajavat vielä asiansa, mutta jälkikäteen kuvaan asetettu filtteri, joka saa kaikki lamput, soihdut ja heijastavat pinnat loistamaan lähes häikäisevästi, on todella tökerö. Elokuva myös luottaa aivan liikaa tietokonetehosteisiinsa, joista mikään ei ole uskottava. Taustat näyttävät videopeliltä ja hahmojen kohtaamat digiörkit ovat huvittavan huonosti tehtyjä. Parit aidot lavasteet ovat kelvolliset, mutta pääasiassa leffa on selvästi kuvattu taustakangasta vasten. Leffa on myös värimäärittelyltään kaamea. Milla Jovovichin peruukki on hirveä. Äänimaailma on pelkkää kaoottista ryminää. Paul Haslinger yrittää musiikeillaan epätoivoisesti saada katsojaa luulemaan, että olisi nähnyt jotain mahtipontista ja elämää mullistavaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
In the Lost Lands, 2025, Constantin Film, Dream Bros. Entertainment, Rusalka Film


tiistai 5. elokuuta 2025

Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN



Ohjaus: Akiva Schaffer
Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.




Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.
     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!




Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.




Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions


tiistai 25. helmikuuta 2025

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL



Ohjaus: Gia Coppola
Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.




Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.
     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.




The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.




Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise


perjantai 23. helmikuuta 2024

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO



Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.




Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.
     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.




Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).




Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.




Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films


lauantai 29. huhtikuuta 2023

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 3



Ohjaus: James Gunn
Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion
Genre: scifi, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.




Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.
     Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.




Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.




On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment


perjantai 3. helmikuuta 2023

Arvostelu: Knock at the Cabin (2023)

KNOCK AT THE CABIN



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Jonathan Groff, Ben Aldridge, Kristen Cui, Dave Bautista, Nikki Amuka-Bird, Abby Quinn, Rupert Grint ja M. Night Shyamalan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Knock at the Cabin perustuu Paul Tremblayn kirjaan The Cabin at the End of the World vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Tremblay teki elokuvasovitusdiilin FilmNation Entertainmentin kanssa. M. Night Shyamalan sai käsiinsä leffan alustavan käsikirjoituksen ja halusi hypätä projektiin. Hän kirjoitti tekstin uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Knock at the Cabin saapuu elokuvateattereihin. Shyamalanin äärimmäisen ailahtelevan filmografian takia saan aina ristiriitaisia tuntemuksia, kun hän ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa; toivoen, että hän tekisi pitkästä aikaa jotain hyvää ja samalla peläten pahinta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua ja meninkin skeptisin mielin katsomaan Knock at the Cabinia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Homopariskunta Eric ja Andrew lomailevat mökillä adoptiotyttärensä Wenin kanssa, kun paikalle saapuu neljä muukalaista pysäyttävän julistuksen kera. Jonkun perheestä on uhrattava itsensä tai maailmanloppu koittaa.




Jonathan Groff ja Ben Aldridge näyttelevät Ericiä ja Andrew'ta, homopariskuntaa, joka päättää lomallaan viettää aikaa adoptiotyttärensä Wenin (Kristen Cui) kanssa ja matkata syrjäiselle mökille. Uimassa käymiset ja heinäsirkkojen purkittamiset kuitenkin loppuvat nopeasti, kun mökkiin tunkeilee muukalaisia, Dave Bautistan, Rupert Grintin, Nikki Amuka-Birdin ja Abby Quinnin nelipäinen joukko, jotka ilmoittavat, että maailma loppuu, elleivät Eric, Andrew ja Wen uhraa jotakuta perheestään. Näyttelijäkaarti tekee pääasiassa hyvää työtä, joskin Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttua Grintiä on vaikea ottaa tosissaan ärhäkkäänä mulvistina. Groffin ja Aldridgen väliltä löytyy oivaa kemiaa ja he tulkitsevat hyvin erilaisia tapoja reagoida tähän kummaan tilanteeseen. Bautista istuu mainiosti muukalaisjoukon johtajaksi, Leonardiksi ja hän onnistuu olemaan samanaikaisesti lempeä ja pidettävä, sekä uhkaava korsto. Amuka-Bird, Quinn ja nuori Cuikin pärjäävät hyvin osissaan. Tunkeilijoista selviää hiljalleen uusia puolia ja hekin reagoivat kiinnostavasti eri tavoin erikoiseen tilanteeseen. He eivät ole niinkään uhkaavia, vaan uskovat visusti aatteeseensa ja lähes rukoillen toivovat perheen tekevän koko maailman pelastavan päätöksen. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata itse Shyamalanin pikaisen cameon.

Knock at the Cabin pitää sisällään kelpo idean. Kukapa ei olisi joskus pohtinut, että jos vaikka aseella uhattaisiin, niin kumman ratkaisun sitä tekisi? Tämä voi olla vaikkapa, että kumman vanhemman tai ystävän pelastaisi, jos olisi aivan pakko valita, että jommankumman on kuoltava. Asettaisiko seurustelukumppaninsa perheensä edelle tai pelastaisiko mieluummin lemmikkinsä kuin tuiki tuntemattomia? Tässä elokuvassa perheelle annetaan vaihtoehdoiksi elää itse ja antaa maailman ympärillä tuhoutua tai uhrata yksi perheenjäsen ja pelastaa sillä yli seitsemän miljardia ihmistä. Konsepti on kiinnostava ja tarjoaa hyvää moraalista pohdiskelua siitä, minkä ratkaisun itse tekisi. Toimisiko periaatteessa itsekkäästi ja pelastaisi vain rakkaimpansa, vai kuuntelisiko Spockin sanoja, että enemmistön tarpeet ylittävät harvojen tarpeet?




M. Night Shyamalanin tuttuun tapaan hänen elokuvastaan löytyy hyvä idea, joka kuitenkin pistetään toteutukseen kömpelösti. Tämänkertainen filmi perustuu kirjaan, mutta lukemani perusteella Shyamalan on ottanut reippaita vapauksia Tremblayn lähdemateriaalista tarinan edetessä. Shyamalanin, Steve Desmondin ja Michael Shermanin käsikirjoitus ei ole kaksinen, mutta on teksti sentään huomattavasti laadukkaampaa kuin Shyamalanin edellisessä leffassa, läpimädässä Oldissa (2021). Seasta löytyy logiikkaongelmia, jotka johtuvat joko tehdyistä muutoksista tai jutuista, joita ei ole mietitty loppuun asti. Shyamalan on haastattelussa kehuskellut, ettei ole kirjoittanut mitään tekstiä yhtä nopeasti kuin Knock at the Cabinia ja sen myös huomaa. Lopputulos jää raakileeksi, jossa jokainen hyvältä vaikuttava juttu, idea tai metafora lässähtää jollain tapaa leffan edetessä. Erityisen kömpelöä on elokuvan yritys käsitellä sitä, minkä takia juuri tämä homopariskunta on kohteena. Leffa yrittää linkittää perheen kohtaamia muukalaisia seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaan vaaraan, mutta tämä puoli jää ontuvaksi vertaukseksi. Elokuva ei myöskään saa katsojaansa tarpeeksi arvuuttelemaan, onko muukalaisten maalailema uhkakuva totta vai sepitystä. Shyamalanin tavaramerkkinä toimivaa suurta käännettä odottavalle elokuva tarjoaa lisää pettymyksiä.

Ohjaajana Shyamalan rakentaa aluksi jännitettä pätevästi, mutta tiivis tunnelma rakoilee leffan edetessä. Hän myös tekee elokuvaansa niin haudanvakavasti, että jossain kohtaa ylidramaattinen patsastelu muuttuu jo hieman koomiseksi. Jos jotain positiivista, niin sentään Knock at the Cabin on erittäin hyvin kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on pääasiassa todella komeaa ja niin tarkkaan mietityt kuvasommittelut kuin mainiot kamera-ajot näyttävät hienoilta. Lavasteet ovat oivalliset ja maskeerauksetkin taidokkaasti tehdyt. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta ja digiefektit näyttävät välillä erittäin halvoilta. Äänimaailma on passelisti rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin musiikit koostuvat lähinnä bassoilla jylisevästä taustamölystä.




Yhteenveto: Knock at the Cabin on mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta aika lattea trilleri. Elokuva käynnistyy kelvollisesti ja sen moraalipohdiskelu on oivallista, mutta leffa menettää tehojaan edetessään. Ylivakava tunnelma muuttuu hiljalleen hieman koomiseksi patsasteluksi ja vähäinen jännite hiipuu loppua kohti. Vähän väliä voi huomata, kuinka turhauttavan ristiriitaiseksi ja jopa hieman keskeneräiseksi leffa jää, vaikka lupaavista lähtökohdista olisi aineksia paljoonkin. Elokuvan yritykset verrata tilannetta seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon tuntuu myös kiusallisen kömpelöltä. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan ja tyylikäs kameratyöskentely on leffan parasta antia. M. Night Shyamalanin ohjaus ja käsikirjoitus jäävät kuitenkin harmillisen heikoiksi. Ei Knock at the Cabin hänen huonoimpia töitään ole ja se on huomattava parannus parin vuoden takaisen Old-kammotuksen jälkeen, mutta se jää kaikessa keskinkertaisuudessaan todella unohdettavaksi jännäriksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Knock at the Cabin, 2023, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures, FilmNation Entertainment, Perfect World Pictures, Wishmore


tiistai 3. tammikuuta 2023

Arvostelu: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery - 2022)

GLASS ONION: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

GLASS ONION: A KNIVES OUT MYSTERY



Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant
Genre: rikos, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.

Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.




Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.
     Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.




Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.

Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.




Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street


keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Arvostelu: Thor: Love and Thunder (2022)

THOR: LOVE AND THUNDER



Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård
Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.




Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.
     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.




Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.

Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.




Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.

Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.




Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.

Yhteenveto: Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia