Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.

Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.

     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL

Ohjaus: Gia Coppola

Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.

Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.

The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.

Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 3

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion

Genre: scifi, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.

Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.

     Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.

Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.

On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Knock at the Cabin (2023)

KNOCK AT THE CABIN

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Jonathan Groff, Ben Aldridge, Kristen Cui, Dave Bautista, Nikki Amuka-Bird, Abby Quinn, Rupert Grint ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Knock at the Cabin perustuu Paul Tremblayn kirjaan The Cabin at the End of the World vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Tremblay teki elokuvasovitusdiilin FilmNation Entertainmentin kanssa. M. Night Shyamalan sai käsiinsä leffan alustavan käsikirjoituksen ja halusi hypätä projektiin. Hän kirjoitti tekstin uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Knock at the Cabin saapuu elokuvateattereihin. Shyamalanin äärimmäisen ailahtelevan filmografian takia saan aina ristiriitaisia tuntemuksia, kun hän ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa; toivoen, että hän tekisi pitkästä aikaa jotain hyvää ja samalla peläten pahinta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua ja meninkin skeptisin mielin katsomaan Knock at the Cabinia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Homopariskunta Eric ja Andrew lomailevat mökillä adoptiotyttärensä Wenin kanssa, kun paikalle saapuu neljä muukalaista pysäyttävän julistuksen kera. Jonkun perheestä on uhrattava itsensä tai maailmanloppu koittaa.

Jonathan Groff ja Ben Aldridge näyttelevät Ericiä ja Andrew'ta, homopariskuntaa, joka päättää lomallaan viettää aikaa adoptiotyttärensä Wenin (Kristen Cui) kanssa ja matkata syrjäiselle mökille. Uimassa käymiset ja heinäsirkkojen purkittamiset kuitenkin loppuvat nopeasti, kun mökkiin tunkeilee muukalaisia, Dave Bautistan, Rupert Grintin, Nikki Amuka-Birdin ja Abby Quinnin nelipäinen joukko, jotka ilmoittavat, että maailma loppuu, elleivät Eric, Andrew ja Wen uhraa jotakuta perheestään. Näyttelijäkaarti tekee pääasiassa hyvää työtä, joskin Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttua Grintiä on vaikea ottaa tosissaan ärhäkkäänä mulvistina. Groffin ja Aldridgen väliltä löytyy oivaa kemiaa ja he tulkitsevat hyvin erilaisia tapoja reagoida tähän kummaan tilanteeseen. Bautista istuu mainiosti muukalaisjoukon johtajaksi, Leonardiksi ja hän onnistuu olemaan samanaikaisesti lempeä ja pidettävä, sekä uhkaava korsto. Amuka-Bird, Quinn ja nuori Cuikin pärjäävät hyvin osissaan. Tunkeilijoista selviää hiljalleen uusia puolia ja hekin reagoivat kiinnostavasti eri tavoin erikoiseen tilanteeseen. He eivät ole niinkään uhkaavia, vaan uskovat visusti aatteeseensa ja lähes rukoillen toivovat perheen tekevän koko maailman pelastavan päätöksen. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata itse Shyamalanin pikaisen cameon.

Knock at the Cabin pitää sisällään kelpo idean. Kukapa ei olisi joskus pohtinut, että jos vaikka aseella uhattaisiin, niin kumman ratkaisun sitä tekisi? Tämä voi olla vaikkapa, että kumman vanhemman tai ystävän pelastaisi, jos olisi aivan pakko valita, että jommankumman on kuoltava. Asettaisiko seurustelukumppaninsa perheensä edelle tai pelastaisiko mieluummin lemmikkinsä kuin tuiki tuntemattomia? Tässä elokuvassa perheelle annetaan vaihtoehdoiksi elää itse ja antaa maailman ympärillä tuhoutua tai uhrata yksi perheenjäsen ja pelastaa sillä yli seitsemän miljardia ihmistä. Konsepti on kiinnostava ja tarjoaa hyvää moraalista pohdiskelua siitä, minkä ratkaisun itse tekisi. Toimisiko periaatteessa itsekkäästi ja pelastaisi vain rakkaimpansa, vai kuuntelisiko Spockin sanoja, että enemmistön tarpeet ylittävät harvojen tarpeet?

M. Night Shyamalanin tuttuun tapaan hänen elokuvastaan löytyy hyvä idea, joka kuitenkin pistetään toteutukseen kömpelösti. Tämänkertainen filmi perustuu kirjaan, mutta lukemani perusteella Shyamalan on ottanut reippaita vapauksia Tremblayn lähdemateriaalista tarinan edetessä. Shyamalanin, Steve Desmondin ja Michael Shermanin käsikirjoitus ei ole kaksinen, mutta on teksti sentään huomattavasti laadukkaampaa kuin Shyamalanin edellisessä leffassa, läpimädässä Oldissa (2021). Seasta löytyy logiikkaongelmia, jotka johtuvat joko tehdyistä muutoksista tai jutuista, joita ei ole mietitty loppuun asti. Shyamalan on haastattelussa kehuskellut, ettei ole kirjoittanut mitään tekstiä yhtä nopeasti kuin Knock at the Cabinia ja sen myös huomaa. Lopputulos jää raakileeksi, jossa jokainen hyvältä vaikuttava juttu, idea tai metafora lässähtää jollain tapaa leffan edetessä. Erityisen kömpelöä on elokuvan yritys käsitellä sitä, minkä takia juuri tämä homopariskunta on kohteena. Leffa yrittää linkittää perheen kohtaamia muukalaisia seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaan vaaraan, mutta tämä puoli jää ontuvaksi vertaukseksi. Elokuva ei myöskään saa katsojaansa tarpeeksi arvuuttelemaan, onko muukalaisten maalailema uhkakuva totta vai sepitystä. Shyamalanin tavaramerkkinä toimivaa suurta käännettä odottavalle elokuva tarjoaa lisää pettymyksiä.

Ohjaajana Shyamalan rakentaa aluksi jännitettä pätevästi, mutta tiivis tunnelma rakoilee leffan edetessä. Hän myös tekee elokuvaansa niin haudanvakavasti, että jossain kohtaa ylidramaattinen patsastelu muuttuu jo hieman koomiseksi. Jos jotain positiivista, niin sentään Knock at the Cabin on erittäin hyvin kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on pääasiassa todella komeaa ja niin tarkkaan mietityt kuvasommittelut kuin mainiot kamera-ajot näyttävät hienoilta. Lavasteet ovat oivalliset ja maskeerauksetkin taidokkaasti tehdyt. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta ja digiefektit näyttävät välillä erittäin halvoilta. Äänimaailma on passelisti rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin musiikit koostuvat lähinnä bassoilla jylisevästä taustamölystä.

Yhteenveto: Knock at the Cabin on mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta aika lattea trilleri. Elokuva käynnistyy kelvollisesti ja sen moraalipohdiskelu on oivallista, mutta leffa menettää tehojaan edetessään. Ylivakava tunnelma muuttuu hiljalleen hieman koomiseksi patsasteluksi ja vähäinen jännite hiipuu loppua kohti. Vähän väliä voi huomata, kuinka turhauttavan ristiriitaiseksi ja jopa hieman keskeneräiseksi leffa jää, vaikka lupaavista lähtökohdista olisi aineksia paljoonkin. Elokuvan yritykset verrata tilannetta seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon tuntuu myös kiusallisen kömpelöltä. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan ja tyylikäs kameratyöskentely on leffan parasta antia. M. Night Shyamalanin ohjaus ja käsikirjoitus jäävät kuitenkin harmillisen heikoiksi. Ei Knock at the Cabin hänen huonoimpia töitään ole ja se on huomattava parannus parin vuoden takaisen Old-kammotuksen jälkeen, mutta se jää kaikessa keskinkertaisuudessaan todella unohdettavaksi jännäriksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Knock at the Cabin, 2023, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures, FilmNation Entertainment, Perfect World Pictures, Wishmore

Arvostelu: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery - 2022)

GLASS ONION: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

GLASS ONION: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.

Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.

Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.

     Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.

Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.

Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.

Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street

Arvostelu: Thor: Love and Thunder (2022)

THOR: LOVE AND THUNDER

Ohjaus: Taika Waititi

Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård

Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.

Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.

     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.

Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.

Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.

Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.

Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.

Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.

Yhteenveto: Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films