Arvostelu: Elio (2025)

ELIO

Ohjaus: Madeline Sharafian, Domee Shi ja Adrian Molina

Pääosissa: Yonas Kibreab, Zoe Saldaña, Remy Edgerly, Brad Garrett, Brandon Moon, Jameela Jamil, Dylan Gilmer, Jake Getman, Matthias Schweighöfer, Ana de la Reguera, Atsuko Okatsuka, Shirley Henderson, Brendan Hunt, Naomi Watanabe ja Bob Peterson

Genre: animaatio, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Elio on Pixarin uusi animaatioelokuva. Adrian Molina kehitteli elokuvan tarinan oman lapsuutensa pohjalta ja rakkaudestaan scifileffoihin. Molina halusi elokuvan myös heijastelevan sitä, kuinka ulkopuolista on varttua queer-nuorena. Kuitenkin kun Pixarin ja Disneyn seksuaalivähemmistöjä sisältäneet elokuvat, kuten Lightyear (2022) ja Ihmeellinen maailma (Strange World - 2022) floppasivat lippuluukuilla, Disney päätti poistaa animaatioistaan seksuaalivähemmistöihin liittyvät jutut. Niinpä Eliota ryhdyttiin muovaamaan, eikä Molina ollut tyytyväinen ja päättikin jättää projektin. Myös osa animaattoreista ja ääninäyttelijä America Ferrera jättivät elokuvan, osoittaakseen tyytymättömyyttään Disneytä kohtaan. Molina korvattiin Domee Shillä ja Madeline Sharafianilla ja leffan teko käynnistyi uudelleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta kun tuotanto jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, julkaisua siirrettiin yli vuodella eteenpäin. Nyt Elio on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut suurella mielenkiinnolla sen näkemistä. Vaikka Pixarin taso onkin laskenut, olen aina kiinnostunut näkemään, mitä yhtiöllä on tarjottavanaan, erityisesti jos kyseessä on täysin uusi elokuva, eikä osa jotain franchisea. Lomamatkani ja muuttokiireideni takia minulta kesti kuitenkin puolitoista viikkoa, kunnes vihdoin ehdin käydä katsomassa Elion.

Nuori Elio-poika on koko ikänsä intoillut avaruudesta ja hänen suurin unelmansa onkin joutua avaruusolentojen sieppaamaksi. Kun tämä eräänä yönä toteutuu, Elio päätyy elämänsä seikkailuun ja setvimään intergalaktista konfliktia.

Elio kertoo, noh, Eliosta (äänenä Yonas Kibreab), nuoresta pojasta, joka on intoillut koko ikänsä kaikesta avaruuteen liittyvästä. Kun hänen vanhempansa menehtyvät auto-onnettomuudessa ja hän joutuu armeijan leivissä työskentelevän tätinsä Olgan (Zoe Saldaña) hoteisiin, Elio alkaa tosissaan toivoa, että avaruuden muukalaiset sieppaisivat hänet, sillä hän kokee ettei Maalla ja ihmisillä ole enää mitään tarjottavanaan hänelle. Yksinäiseen Elioon on helppo samaistua ja vaikka avaruusoliot eivät katsojaa kiinnostaisikaan, voi hyvin ymmärtää pojan palavaa halua kuulua omanlaistensa joukkoon. Elio on heti pidettävä hahmo, jonka kanssa hyppää mielellään seikkailun pyörteisiin, kun ihka aito avaruusalus vie pojan mennessään... luullessaan Eliota Maan johtajaksi ja tarjotessaan pojalle paikkaa intergalaktisen Yhteisversumin neuvostossa.

     Avaruusmatkansa aikana Elio tapaa muun muassa Yhteisversumin neuvostoon kuuluvat lähettiläät Helixin (Brandon Moon), Questan (Jameela Jamil) ja Tegmenin (Matthias Schweighöfer), supertietokone Ooooon (Shirley Henderson), universaalin tietokirjan (Bob Peterson), toukkamaisen Glordonin (Remy Edgerly), sekä sotaisaa heimoaan johtavan lordi Grigonin (Brad Garrett), joka on katkera Yhteisversumille, koska nämä eivät suostu ottamaan häntä neuvostoonsa ja haluaakin siksi tuhota koko Yhteisversumin. Sivuhahmoista suosikiksi nousee ehdottomasti Glordon, jonka kanssa Elio ystävystyy ja jota syvennetään onnistuneesti elokuvan edetessä.

Kuten odotin ja toivoin, Elio osoittautui oikein mainioksi koko perheen scifiseikkailuksi. Elokuva ei ihan yllä siihen potentiaaliin, mitä siitä löytyisi, mutta jo tällaisenaan homma toimii tyydyttävästi. Leffalla kestää oma aikansa päästä käyntiin, mutta kun Elio vihdoin tempaistaan pois Maasta, seikkailu nappaa hyvin mukaansa. On kiinnostavaa päästä tutkimaan tätä Yhteisversumia, missä eri planeettojen edustajat kohtaavat ja pyrkivät pitämään rauhan koko maailmankaikkeudessa. Konflikti elokuvaan syntyy, kun neuvosto toteaa lordi Grigonin olevan liian vihamielinen neuvoston jäseneksi ja lordi päättää ryhtyä sotajalalle. Tilanteen ratkaisu jääkin Elion harteille.

Elokuvassa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, joista osa voi olla yllättävänkin hurjia ja jännittäviä perheen pienimmille katsojille. Pari kohtausta muistuttivat jopa kauhuleffoista. Sekaan mahtuu myös runsaasti huumoria, joskin hyvin epätasaista sellaista. Elokuvan hauskimmaksi anniksi koin sen, kun Eliosta tehdään hitusen kömpelö klooni, joka lähetetään Maahan, jottei kukaan ihmettele pojan katoamista. Ja toki tuttuun Pixar-tyyliin loppupäässä voi herkästi tulla tippa linssiin, joskin meno ei ihan äidy todellisiksi itkukekkereiksi, kuten yhtiön elokuvissa pahimmillaan - tai siis parhaimmillaan.

"Olemmeko yksin universumissa" on kysymys, joka on vuosisatojen varrella mietityttänyt lukemattomia ihmisiä, mukaan lukien Elion nimikkohahmoa. Sen lisäksi, että elokuva käsittelee tätä kysymystä sen tunnetuimman tulkinnan kautta, eli "onko Maan ulkopuolella elämää", kysymystä käsitellään myös huomattavasti intiimimmin, kun elokuvassa käsitellään kirjaimellisesti yksinäisyyttä tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Elio on pitkään kokenut, ettei hän kuulu minnekään, mutta tämä muuttuu, kun hän pääsee toivomalleen seikkailulle. Mutta ovatko avaruuden loputtomat mahdollisuudet sittenkään juuri sitä, mistä poika on haaveillut, vai saako matka hänet vain arvostamaan sitä, mitä hänellä on jo?

Temaattisesti Elio on ollut viime aikoina kohujen keskellä, kun kävi ilmi, että elokuvan idean isä ja alkuperäinen ohjaaja Adrian Molina lähti kävelemään, kun Disney pakotti poistamaan elokuvasta kaikki viittaukset seksuaalivähemmistöihin. Vaikka aiheesta onkin saksittu, voi elokuvan onneksi edelleen tulkita kertovan queer-nuoresta, joka kokee, ettei kuulu yhteiskuntaan sellaisena, miten "normit" on määritelty. Avaruusolennot taas voi mieltää vertauskuvaksi HLBTIQA+ -yhteisöstä, jonka seurassa Elio ei enää koe itseään ulkopuoliseksi ja oudoksi. Omalla tavallaan se, ettei elokuva sano suoraan, mihin tämä kaikki on vertauskuva, mahdollistaa sen, että tarinaa voi tulkita monipuolisemmin. Oli kyse sitten vaikkapa autisminkirjosta tai ADHD:sta tai mistä tahansa "normaalista poikkeavasta", kuka tahansa erinäisistä syistä ulkopuolisuutta kokenut voi nähdä itsensä Eliossa. Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys ovat todella rankkaa, mutta pitää vain uskoa ja luottaa siihen, että jostakin ne omanhenkiset tyypit löytyvät. Ei välttämättä ulkoavaruudesta, mutta jostakin.

Kuten arvata saattaa, visuaalisesti Elio on aikamoista silmäkarkkia, joskin en missään kohtaa täysin lämmennyt ihmishahmojen ulkoiselle toteutukselle. Avaruusolennot ovat sen sijaan toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja taustat ovat pullollaan upeita yksityiskohtia. Maassa tapahtuvat kohtaukset on niin taitavasti animoituja, että välillä maisemat näyttävät oikeassa luonnossa kuvatulta videomateriaalilta. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös vakuuttavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Rob Simonsenin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elio, 2025, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Emilia Pérez (2024)

EMILIA PÉREZ

Ohjaus: Jacques Audiard

Pääosissa: Zoe Saldaña, Karla Sofía Gascón, Selena Gomez, Adriana Paz, Édgar Ramírez ja Mark Ivanir

Genre: musikaali, draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Emilia Pérez on Jacquas Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka pohjautuu löyhästi Boris Razonin kirjaan Écoute vuodelta 2018. Audiard suunnitteli työn alun perin oopperaksi ja kirjoittikin aluksi libretton, kunnes päätti muovata projektin elokuvaksi. Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata paikan päällä Meksikossa, mutta Audiard päätti lopulta, että leffa kuvattaisiin Ranskassa studioissa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja Emilia Pérez sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon ja parhaan naispääosan palkinnon. Festivaalien jälkeen elokuva on hissuksiin saanut kunnon teatterikierroksia maailmalla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin Emilia Pérezistä heti, kun kuulin sen erikoisesta premissistä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, sen kontroversiaalisuuskin nousi tietoisuuteeni ja kävin katsomassa Emilia Pérezin uteliaana.

Meksikolainen asianajaja Rita Mora Castro saa yllättäen tehtäväkseen auttaa yhtä maan pahimmista kartellipomoista toteuttamaan unelmansa: hän haluaa korjata sukupuolensa naiseksi ja paeta rikollista elämää.

Sinisten ja vihreiden avaruusolentojen rooleista parhaiten tunnettu Zoe Saldaña voitti parhaan naissivuosan Golden Globe -palkinnon Emilia Pérezistä. Palkinto kummaksuttaa siinä mielessä, että Saldaña oli merkitty sivunäyttelijäksi, vaikka elokuvan nimestä huolimatta hän on eniten esillä ja lähes koko leffa esitetään hänen hahmonsa vinkkelistä. Hän olisikin ansainnut vähintään ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Saldaña näyttelee Rita Mora Castroa, asianajajaa, joka saa erikoisen työkeikan, josta maksettaisiin paremmin kuin mistään hänen varsinaisesta oikeusjutustaan. Saldaña heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla antaumuksella.

     Karla Sofía Gascón on historian ensimmäinen transnainen, joka on saanut parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden elokuvasta. Gascón näyttelee huumekartellin pomoa Manitasia, joka haluaa jättää rikollisen elämän taakseen ja toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa korjauttaa sukupuolensa naiseksi. Gascón on myös mainio roolissaan, tulkiten hyvin niin häikäilemätöntä kartellijohtajaa kuin toimenpiteiden jälkeen itse Emilia Péreziä. Hahmo on kuitenkin hieman köykäisesti kirjoitettu, aivan kuin elokuva tuumisi, että transnaisena tämä saisi aiemmat hirmutekonsa anteeksi, niin muiden meksikolaisten kuin katsojan silmissä.

     Elokuvassa nähdään myös laulaja Selena Gomez Manitasin vaimona Jessinä, Mark Ivanir professori Wassermanina, joka auttaa Manitasia/Emiliaa toimenpiteidensä kanssa, Adriana Paz kadonnutta miestään etsivänä Epifaníana ja Édgar Ramírez Jessin salarakkaana Gustavona. Gomez on pääkolmikon heikoin lenkki, mutta ajaa silti menevästi asiansa.

Enpä ole hetkeen nähnyt näin kontroversiaalia elokuvaa, joka jakaisi mielipiteitä näin rajusti. Festivaaleilla ja erilaisissa gaaloissa Emilia Pérez on ollut voitokas ja kriitikotkin ovat ympäri maailman lähes yksimielisesti kehuneet elokuvaa, monien valitessa leffan yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista. Sitten taas Meksikossa elokuva on haukuttu lyttyyn niin kriitikoiden kuin erityisesti kansan toimesta, jotka mieltävät leffan kuvauksen maastaan ja kansalaisistaan stereotyyppisenä ja jotka kokevat elokuvan tekevän maan ongelmista mautonta ja löysää viihdettä. Ohjaaja Audiardin kommentit siitä, ettei hän pahemmin vaivautunut tutustua Meksikon kulttuuriin ja että hän palkkasi muunmaalaisia näyttelijöitä, koska Meksikosta ei löydy hänen mukaansa tarpeeksi lahjakkaita esiintyjiä, olivat omiaan ruokkimaan suuttumusta. Myös iso osa transyhteisöstä on torjunut elokuvan, kokien sen olevan kömpelö ja haitallinen kuvaus siirtymisestä. Emilia Pérez onkin monien meksikolaisten ja HLBTQ+ -yhteisön jäsenten toimesta tuomittu valkoisten cis-ihmisten kuvaukseksi vähemmistöjen elämistä representaatiopisteiden saamiseksi. 

Inhoan yleensä nimitystä "Oscar-baitti", mutta kun Emilia Pérezistä huokuu, että se tehtiin eri akatemioille, jotka näkevät sen representaation pinnallisesti ja vain lähinnä keinona taputella itseään selkään, kun jakavat elokuvalle palkintoja, eikä nimenomaan niille ihmisille - meksikolaisille ja transyhteisölle - joita elokuva käsittelee, on vaikea keksiä parempaa nimitystä kuin "Oscar-baitti".

Ei Emilia Pérez mielestäni huono elokuva ole, se on vain yksi turhauttavimmista ja kyseenalaisimmista pitkään aikaan. Toisaalta elokuva sisältää todella väkeviä näyttelijäsuorituksia, minkä lisäksi paperilla sen premissi on kieltämättä omalaatuinen ja kiehtova. Elokuva kertoo huumekartellin pomosta, joka haluaa korjauttaa sukupuolensa naiseksi ja tämä kerrotaan vieläpä musikaalin kautta. Mukaan mahtuu pari erittäin mainiota biisiä. Meksikon korruptiota käsittelevä El Mal on sanoituksiltaan väkevä ja yleisesti todella tarttuva rallatus, joka vielä esitetään tyylikkään koreografian ja teknisen toteutuksen kera. Manitasin/Emilian pojan laulama Papa ikävästä isäänsä kohtaan on onnistuneen herkkä.

Mutta sitten taas toisaalta ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Audiard on selvästi haukannut aivan liian ison palan kakkua ja osa Emilia Pérezistä on todella tyylitajuton, oli kyse sitten ihan audiovisuaalisesta toteutuksesta tai siitä, kuinka elokuva käsittelee vaikeita aiheitaan. En yhtään ihmettele, että meksikolaiset ovat raivostuneet, kun leffa käsittelee näin huolimattomasti valtavaa ongelmaa, missä huumekartellien toimesta ihmisiä katoilee satapäisin joukoin. Entisenä huumekartellipomona Emilia on ollut vastuussa osasta näistä katoamisista ja kuolemista, ja leffan puolivälin paikkeilla hän päättää omantunnontuskissaan perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoitus on löytää näitä ihmisiä. Tämä juonikuvio jää totaalisesti puolitiehen ja koin itsekin mauttomaksi, kun kadonneiden omaiset pistetään lopussa hoilaamaan ylistyslaulua Emilialle, tietämättä tämän olleen alun perin merkittävä osa heidän tuskaansa.

Ja tästä päästäänkin elokuvan toiseen vaikeaan aiheeseen, jota Audiardilla ei ole kykyä käsitellä, eli tarinan transpuoleen. Sen lisäksi, että elokuva tuntuu toivovan, että katsoja antaisi Emilian entisen elämän syntejä anteeksi pelkän sukupuolenkorjauksen takia, on itse korjausprosessi esitetty tavalla, joka väkisinkin saa kohottelemaan kulmiaan. Laulusta La Vaginoplastia on ihan syystä muodostunut meemi, kun se typistää sukupuolenkorjauksen kiusallisesti sanoitettuun ja laulettuun kappaleeseen. Laulussa Rita matkustaa Bangkokiin kysymään lääkäriltä korjauksen proseduurista ja laulu menee jotakuinkin näin:

Lääkäri: "Miehestä naiseksi, vai naisesta mieheksi?"

Rita: "Miehestä naiseksi."

Lääkäri: "Eli peniksestä vaginaksi."

Tämän perään lääkäri ja potilaat vain toistelevat erilaisia leikkaustoimenpiteitä, samalla kun Rita toistelee "kyllä!" yhä vain innokkaammin.

Emilia Pérezin musikaalinumerotkin vaihtelevat tasoltaan todella rajusti, oli kyse laulamisesta, sanoituksesta tai teknisestä toteutuksesta. Jotkut biisit ovat vain tylsiä, toiset taas täysin tyylitajuttomia. Joidenkin aikana tuntuu siltä kuin Audiard yrittäisi parhaansa mukaan matkia räikeistä kohtauksistaan tunnettua Baz Luhrmannia. Esimerkiksi Gomezin osittain itse selfienä kuvaama ja sitten tönköllä tanssilla höystetty Bienvenida on kaikin puolin kökkö. Muukin tekninen toteutus ailahtelee läpi leffan. Tyylikkäiden kuvien vastapainona on heikkoa kameratyöskentelyä ja valaisunkin räikeydet ovat ajoittain häiritsevät. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta Manitasin maskeeraukset tekopartoineen kaikkineen eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Emilia Pérez, 2024, Pathé, Canal+, Why Not Productions, Page 114, France 2 Cinéma, Saint Laurent, Logical Content Ventures, Les Films du Fleuve, Ciné+, OCS, France Télévisions, Casa Kafka Pictures, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 3

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion

Genre: scifi, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.

Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.

     Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.

Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.

On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Avatar: The Way of Water (2022)

AVATAR: THE WAY OF WATER

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.

Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.

Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.

     Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.

Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.

Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.

Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.

Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.

James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu (Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.

Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Amsterdam (2022)

AMSTERDAM

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, John David Washington, Margot Robbie, Andrea Riseborough, Chris Rock, Timothy Olyphant, Rami Malek, Anya Taylor-Joy, Matthias Schoenaerts, Alessandro Nivola, Mike Myers, Michael Shannon, Zoe Saldaña, Robert De Niro, Taylor Swift, Casey Biggs ja Ed Begley Jr.

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Amsterdam perustuu löyhästi tositapahtumiin Business Plot -salajuonesta, jossa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt yritettiin syrjäyttää vallasta ja korvata diktaattorilla. David O. Russell kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia niitä piti viivästyttää ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2021. Nyt Amsterdam on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin filmin näkemistä innolla ohjaajan aiempien töiden ja näyttelijäkaartin perusteella. Muun elämän tultua tielle, pääsin katsomaan elokuvan vasta, kun se oli pyörinyt jo muutaman päivän teattereissa.

Vuonna 1933 sotaveteraaniystävykset, tohtori Burt Berendsen ja asianajaja Harold Woodsman joutuvat murhaepäillyiksi, kun Yhdysvaltain senaattori ja tämän tytär kuolevat. Kaksikon täytyy selvittää, kuka on oikeasti kuolemien takana ja puhdistaa nimensä.

Amsterdam pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin täynnä kovan luokan Hollywood-tähtiä. Christian Bale ja viime vuosina mm. BlacKkKlansmanin (2018) ja Tenetin (2020) kautta kuuluisuuteen noussut Denzel Washingtonin poika John David Washington näyttelevät erikoisia metodeja käyttävää tohtori Burt Berendseniä ja asianajaja Harold Woodsmania, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneita veteraaneja, jotka joutuvat keskelle murhamysteeriä, kun heidän yhteiset asiakkaansa tapetaan. Bale on tuttuun tapaansa loistovedossa, herkutellen erikoisen ja lasisilmäisen tohtorin roolissa. Hänen kaikki eleensä ja puhetapansa ovat tarkoin harkittuja, mutta luontevasti esiin tuotuja. Washington ei ole osassaan yhtä eksentrinen, mutta mainio silti ja he muodostavat oivan kaksikon.

     Elokuvassa nähdään myös Andrea Riseborough Burtin vaimona Beatricena, Margot Robbie ystävyksiä auttavana hoitaja Valeriena, koomikko Chris Rock hautausurakoitsija Miltonina, Zoe Saldaña ruumiinavauksia tekevänä Irmana, Rami Malek rikkaana Tom Vozena, Anya Taylor-Joy tämän vaimona Libbynä, Mike Myers ja Michael Shannon vakoojina ja jonkin sortin lintutieteilijöinä Paulina ja Henrynä, Matthias Schoenaerts ja Alessandro Nivola etsivinä Getwillerinä ja Hiltzinä, Robert De Niro kenraali Dillenbeckinä, Timothy Olyphant palkkatappajana, sekä Ed Begley Jr. murhattuna senaattori Meekinsinä ja laulaja Taylor Swift tämän tyttärenä Elizabethina. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, hypäten vekkulimaisen murhamysteerin vietäväksi.

Jo pelkkä vaikuttava näyttelijäkaarti sai minut haluamaan nähdä Amsterdamin ja tunnettani vain vahvisti David O. Russellin mukanaolo ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kymmenisen vuotta sitten Russellilla oli kova putki päällä, puskiessaan ulos kolme mahtavaa, parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillutta leffaa, Taistelijan (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlen (2013). Russell ei ole muutamiin vuosiin tehnyt ainuttakaan leffaa ja odotin innolla, mitä hän tarjoaisi tällä kertaa. Harmikseni Amsterdam osoittautui pettymykseksi. Ei se huono elokuva ole, mutta tältä joukolta olisi odottanut enemmän.

Elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman nokkela ja pilke silmäkulmassa tehty murhamysteeri, jossa sekoitetaan jännitystä ja komediaa, mutta lopputulos on hieman ontuva. Siitä löytyy vähän väliä hyviä juttuja, oli kyse sitten näyttelijäsuorituksista, vekkulimaisesta dialogista tai ihan vain yksittäisistä pikkuhetkistä, mutta kokonaisuus on turhan ailahteleva. Leffa lähtee napakasti käyntiin, heittäen pääkaksikon nopeasti vaikeaan tilanteeseensa murhaepäillyiksi. Siitä elokuva päättää hypätä viitisentoista vuotta taaksepäin ajassa selventääkseen päähenkilöiden sota-aikaa, sekä tarjotakseen edes muutamat kohtaukset Amsterdamissa. Vaikka takaumaosio onkin kiinnostava ja paikoitellen todella hupaisa, on se ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka elokuva on täynnä hyviä ideoita, jotka eivät kuitenkaan ihan kulje käsi kädessä.

Russell on rakentanut käsikirjoituksensa hieman liian monimutkikkaaksi, eikä mysteerin aukeaminen loppuhuipennuksessa aiheuta katsojassa toivottuja "ohhoh!" -fiiliksiä. Vaikka pääasiassa viihdyinkin elokuvan parissa, finaalissa hoksasin leffan tietynlaisen yhdentekeväisyyden, kun kaiken takana olleen tyypin henkilöllisyys vihdoin paljastetaan. Elokuva ei saanut ainakaan minua arvuuttelemaan läpi leffan, kuka on murhien takana ja mikä hänen motivaationsa on. Tämä kaikki on saatu ihan kekseliäästi linkitettyä osaksi Yhdysvaltojen historiaa, mutta todellinen säväytys jää uupumaan. Amsterdam on kelpo rikosviihdettä hyvillä näyttelijöillä, muttei harmillisesti sen enempää.

Elokuvan teknisestä puolesta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, vaikka leikkauksessa leffasta olisikin kenties voinut tehdä hieman helpomman ja tiiviimmän paketin. Amsterdam on todella tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentely on läpikotaisin taidokasta ja valaisua hyödynnetään onnistuneesti tehostamaan otoksia. Paikoitellen kuviin on saatu hieman elokuvan tapahtuma-aikaan sopivaa noir-maisuutta. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset erinomaiset, varsinkin takaumissa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Daniel Pemberton tunnelmoi varsin mainiosti säveltämiensä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Amsterdam on kelpo murhamysteeriviihdettä, mutta elokuvalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun katsoo, ketkä pyörivät kameran edessä ja takana. Varmaankin vuoden hulppein näyttelijäkaarti tekevät kaikki hyvää työtä vekkulimaisen Christian Balen johdolla. Osalle näyttelijöistä ei kuitenkaan keksitä paljoa tekemistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell hyödyntää välillä kekseliäitä kikkailuja, mutta kokonaisuus jää kuitenkin hieman vaisuksi. Pilke silmäkulmassa tehty elokuva viihdyttää, mutta lähes kaikesta jää uupumaan viimeinen silaus. Huumori on huvittavaa, mutta vitsit eivät naurata ääneen. Jännitystä ei pahemmin löydy ja kun filmi lopulta tekee suuret paljastuksensa lopussa, ovat ne lähes yhdentekeviä katsojan silmissä. Mitään shokkireaktiota ei saada aikaan, eikä mattoa revitä katsojan jalkojen alta - hyvä, jos sitä mattoa käydään edes vähän nykäisemässä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin hieno tyylikästä kuvausta, upeita puitteita ja tunnelmallisia musiikkeja myöten. Amsterdamissa on vahvat ainekset paljon parempaan rikoskomediaan. Tällaisenaan se on kelvollinen, mutta tämän työryhmän kanssa lopputulosta on vaikea olla pitämättä pettymyksenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amsterdam, 2022, 20th Century Studios, Canterbury Classic, Forest Hill Entertainment, New Regency Productions, Regency Enterprizes