Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Jorma Tommila, Stephen Lang, Richard Brake ja Tommi Korpela
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Kotimainen toimintaelokuva Sisu(2022) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma maailmanlaajuinen menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Joulukuussa 2023 vahvistettiin, että jatko-osa on tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024. Nyt Sisu 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innolla, pidettyäni ensimmäisestä leffasta paljon. Kun sain vihiä, että elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin mysteerinäytöksessä, hankin sinne heti lipun.
On vuosi 1946. Toinen maailmansota on päättynyt ja Suomi on joutunut luovuttamaan maitaan Neuvostoliitolle. Aatami Korpi palaa kotiseudulleen Karjalaan, purkaakseen vanhan talonsa, kun häntä alkaa jahdata puna-armeijan komentaja, joka tappoi hänen perheensä.
Jorma Tommila palaa rooliinsa Aatami Korveksi, todella vähäsanaiseksi mieheksi, joka onnistui kiikuttamaan kultansa Lapista Helsinkiin, pistäen siinä läjän natseja hengiltä. Nyt Aatami palaa vanhalle kotiseudulleen Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan, aikeenaan purkaa talonsa ja siirtää sen Suomen puolelle jokaista puupölkkyä myöten. Mutta tietysti paikallisilla sotilailla on omat suunnitelmansa tämän jo myytiksi nousseen miehen varalle. Tommila tekee toistamiseen suuren vaikutuksen todellisena äijänä, joka ei suostu antamaan periksi, ei sitten millään. Aatamia riepotellaan taas sinne ja tänne, mikä saa miehen lähinnä vain entistä vittuuntuneemmaksi. Kun Aatami sitten pistää haisemaan, tuima ja veriroiskeisiin peitetty Tommila loistaa toden teolla.
Vastaansa Aatami saa tällä kertaa puna-armeijan entisen komentajan Yeagor Dragunovin, joka tappoi Aatamin perheen ja jota näyttelee Avatar-scifiseikkailuista (2009-) ja Don't Breathe -kauhuleffoista (2016-2021) tunnettu Stephen Lang. Pahisroolit eivät ole vieraita Langille ja hän hoitaakin tonttinsa häikäilemättömänä paskiaisena ansiokkaasti. Kun Tommila ja Lang pistetään vastakkain, katsojana unohtaa kokonaan, että ruudulla toisiaan turpaan mäiskivät suomalaismies ja megaluokan leffojen Hollywood-tähti. Mainio on myös Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Night Kingiä esittänyt Richard Brake komentajana, joka lähettää Yeagorin viimeistelemään työnsä ja tappamaan myös Aatamin.
Siis voi huh huh ja pyhä jysäys! Sisu 2 ei vain lunastanut sille asetettuja kovia odotuksia, vaan se myös ylitti ne. Kyllä saa taas olla suomalaisena ylpeä, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helander pistää jo toistamiseen jenkkilän toimintaleffat nurkkaan häpeämään. Sisu 2 tarjoaa sellaista menoa ja rähinää läpi kestonsa, että päättömimmät kohdat pitää nähdä itse, jotta ne uskoo todeksi. Fysiikan lait saavat kyytiä siinä missä neuvostosotilaatkin, mutta eipä epärealistisuus haittaa tippaakaan, sillä luvassa on niin kerta kaikkisen mahtava viihdepommi. Aina, kun ehdit luulla, että leffa on käyttänyt kaikki paukkunsa tai että puhti alkaisi loppua, Helander pistääkin lisää pökköä pesään ja loppuhuipennuksessa nähdään juttuja, jotka loksauttivat takuulla useammankin suun auki katsomossa. Lisäksi suomalaisyleisölle poikkeuksellisena katsomo jopa repesi hurrauksiin ja taputuksiin niissä kaikista siisteimmissä kohtauksissa.
Vaikka Sisu 2:ssa on ollut Hollywood isommin tuotannossa mukana, ei menoa ole lähdetty vesittämään tai erityisemmin jenkkiläistämään, vaikka leffasta toki paistaa läpi, että esimerkiksi Mad Max -elokuvat (1979-2024) ovat toimineet innoittajana, kun suuri osa elokuvasta on takaa-ajoa maantiellä. Sen lisäksi, että leffa on pirun viihdyttävä, on se myös todella raaka. Veri pärskyy kohtaus kohtaukselta isommin, ihmiset räjähtelevät, päät katkeilevat... tyyppejä pistetään siis hengiltä mitä mielikuvituksellisimmin tavoin, minkä luulisi tyydyttävän toiminnannälkäisiä katsojia. Tällä saadaan kanssa hyviä nauruja synkemmän huumorin ystäville. Puolentoista tunnin kesto takaa sen, että hullusta mätöstä huolimatta ähky ei pääse iskemään. Ei Sisu 2 millään tavalla mullista toimintagenreä tai sisällä mitään sen syvällisempää kuin lajityypille tuttuakin tutumpaa perheen kuoleman kostamista. Kuitenkin sen, minkä Jalmari Helander tekee, hän tekee nyt helvetin hyvin.
Helander pitää yhä vain suuremmaksi paisuvaa pakettia vakuuttavasti kasassa ja hän on rakentanut muutaman erinomaisen toimintajakson, joihin liittyy lentokoneita ja juna. Etenkin jälkimmäinen on myös työstetty tehokkaan jännittäväksi. Teknisiltä ansioiltaan Sisu 2 on niin pätevää kamaa, että pitää oikein hieraista silmiään, kun katsoo leffan budjettia. Minne Hollywood-tuotannoissa palaa satoja miljoonia, kun tämä elokuva - joka vielä näyttää useassa kohtaa paremmalta - on tehty vain vähän päälle kymmenellä miljoonalla eurolla? Paria silmiinpistävää digiefektiä lukuun ottamatta Sisu 2 näyttää ja kuulostaa upealta. Etenkin lentokoneosio on komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on taidokasta, lavasteet hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset paikoitellen jopa kuvottavan rujot. Äänimaailma rymistelee menemään ja musiikit jyskäävät mahtipontisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi
Sisu 2, 2025, Subzero Film Entertainment, Good Chaos, Cosmic Snowball
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar(2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.
Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.
Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.
Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.
Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.
Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.
Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.
Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.
James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu(Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.
Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Stephen Lang, Madelyn Grace, Brendan Sexton III, Adam Young, Bobby Schofield, Rocci Williams, Christian Zagia, Steffan Rhodri, Fiona O'Shaughnessy ja Stephanie Arcila
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 18
Fede Álvarezin kauhuelokuva Don't Breathe (2016) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Álvarez kynäili jatko-osan tarinan, mutta luopui ohjausvastuusta. Hänen kanssa leffat käsikirjoittaneen Rodo Sayaguesin ohjauksessa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2020 ja Don't Breathe 2 ilmestyi monissa maissa vuotta myöhemmin. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomessakin leffateattereihin viime syksynä, mutta teatterikierros peruttiin ja leffa on vasta nyt saapunut Suomeen, suoraan vuokralle ja myyntiin. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Don't Breathe -elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Viime syksynä muualta maailmasta kantautuneet negatiiviset arviot vain laskivat odotuksiani jatko-osaa kohtaan, mutta päätin silti antaa sille mahdollisuuden.
Sokea Norman asuu Detroitin syrjäseudulla yhdessä 11-vuotiaan Phoenix-tytön kanssa. Eräänä yönä joukko miehiä murtautuu heidän taloonsa ja yrittää siepata Phoenixin.
Stephen Lang palaa sokeutuneen ex-NAVY Seal -sotilaan, Norman Nordstromin rooliin ja vaikka Lang suoriutuukin yhä karismaattisesti osastaan, on hänen hahmonsa kohdalla tehtyjä ratkaisuja pakko ihmetellä. Ensimmäisessä filmissä Norman paljastui kidnappaajaksi, raiskaajaksi ja murhaajaksi, mutta nyt jatko-osa toivoo, että katsoja olisi unohtanut kaiken ja näkisi Normanin poloisena vanhana herrana, jonka kotirauhaa rikotaan jo toistamiseen. Hänet yritetään esittää rakastavana isähahmona nuorelle Phoenix-tytölle (Madelyn Grace), mutta ensimmäisen elokuvan nähtyään katsoja vain toivoisi, että tyttö älyäisi ottaa jalat alleen ja kipittää mahdollisimman kauas tämän sekopään ulottuvilta. Phoenix on aidosti sympaattinen ja Grace suoriutuu osastaan mainiosti.
Tämänkertaisina murtautujina nähdään Brendan Sexton III:n näyttelemän Raylanin johtama joukko, johon kuuluu Jim (Adam Young), Jared (Bobby Schofield), Duke (Rocci Williams) ja Raul (Christian Zagia). Raylanilta löytyy selvä motiivi murtautua Normanin ja Phoenixin taloon ja hahmoon on saatu jonkinlaisia syvyyksiä, mutta häntä seuraava nelikko koostuu pahveista, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa tuon taivaallista.
Don't Breathe 2:a katsoessa voi huomata usein kysyvänsä ihan ääneen: "miksi?" Miksi tämä piti tehdä ja miksi tämä tehtiin näin? Jo kuusi vuotta sitten ensimmäisen elokuvan ilmestyessä pohdin, ettei leffa tarvitsisi jatkoa ja nyt jatko-osan nähtyäni en voi kuin sanoa, että se todella olisi pitänyt jättää tekemättä. Don't Breathe 2 ei ole mikään totaalinen pohjanoteeraus, mutta se on silti varsin kökkö ja usein myös tahattoman koominen kauhuleffantapainen. Pelottavaksi elokuvaa on vaikea kutsua, eikä leffa edes liiemmin jännitä. Tiivistunnelmaisiksi tarkoitetut hetket onnistutaan kerta toisensa perään pilaamaan jollain hölmöllä ratkaisulla. Kun murtautujat kulkevat ympäri taloa, Phoenix yrittää pysytellä heiltä piilossa. Paperilla pitkä kohtaus vaikuttaa piinaavalta, mutta toteutus lähinnä huvittaa, tytön selvästi omatessa jonkinlaisia teleporttaustaitoja. Yhdessä kohtaa erään murtautujan suu ja nenä liimataan umpeen. Sen sijaan, että häntä auttamaan saapuva kaveri yrittäisi saada hengitystiet auki, hän päättää tökätä ruuvimeisselin liimatun poskesta läpi. Mitä ihmettä?
Isoin ongelma filmissä on, ettei katsojana pysty millään asettumaan Normanin puolelle. Mutta eipä sitä tällä kertaa pysty olemaan edes murtautujien puolella. Phoenixin toivoisi pääsevän jonnekin turvaan, mielellään mahdollisimman kauas kaikista muista elokuvan hahmoista. Elokuva kuitenkin yrittää kovasti esittää Normania sympaattisena miehenä, sekä jossain kohtaa myös ehdottaa, että kenties nämä murtautujat ovatkin hyviä tyyppejä. Koko leffa vain silittää katsojaa pahasti vastakarvaan, eikä mikään tunnu oikealta. Huipennuksesta on selvästi suunniteltu jännittävää ja jopa liikuttavaa, mutta itse vain huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit lähtivät vihdoin rullaamaan.
Elokuvan on tosiaan ohjannut kummatkin filmit käsikirjoittanut Rodo Sayagues, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Ja sen myös huomaa. Sayaguesin yritykset rakentaa jännitystä ovat latteita ja muutenkin paketti pysyy löysästi kasassa. Hänen ja Fede Álvarezin kehno käsikirjoitus ei auta asiaa. On vaikea kuvitella, ettei kukaan sanonut kaksikolle, että teksti on täynnä typeriä ideoita ja että se kaipaisi paljon uudelleentyöstämistä, jotta homma toimisi. Sentään Don't Breathe 2 on kelvollisesti kuvattu. Siinä on oivallisia lavasteita, sekä yllättävänkin verisiä ja rujoja maskeerauksia. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin, eikä Roque Bañosin säveltämät musiikit tee vaikutusta taustalla.
Yhteenveto:Don't Breathe 2 on kehno ja täysin tarpeeton jatko-osa oikein mainiolle kauhuelokuvalle. Leffa tarjoaa toinen toistaan kummallisempia ja typerämpiä ideoita ja ratkaisuja, joille katsojana lähinnä pyörittelee silmiään ja pudistelee päätään. Tekijät yrittävät epätoivoisesti esitellä Normanin uudestaan katsojille, toivoen, että vuosien varrella on jo päässyt unohtumaan, millainen tämä sokea äijä on todellisuudessa miehiään. Raiskaavan murhaajan puolelle on aika lailla mahdotonta asettua, mutta eivätpä tämänkertaiset murtautujatkaan saa katsojaa hyppäämään kelkkaansa. Lähinnä sitä vain kannustaa nuorta Phoenix-tyttöä juoksemaan karkuun ja lujaa. Mutta eipä sitä tietenkään leffassa tapahdu. Elokuvan kauhuyritykset ovat kömpelöitä ja ne luottavat liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Leffasta löytyy useita tahattoman koomisia hetkiä, mutta sentään mukaan on myös livahtanut aidosti rujon näköisiä maskeerauksia. Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. Käsikirjoitus on kuitenkin varsin kökkö. Don't Breathe 2:n olisi ihan hyvin voinut jättää tekemättä. Elokuva ei onnistunut tienaamaan edes kolmasosaa ensimmäisen leffan lipputuloista, joten toivottavasti elokuvan pohjustama kolmas osa jää tekemättä.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don't Breathe 2, 2021, Stage 6 Films, Sony Pictures Worldwide Acquisitions, Ghost House Pictures, Bad Hombre
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Giovanni Ribisi, Joel David Moore, Michelle Rodriguez, Laz Alonso, CCH Pounder, Wes Studi ja Dileep Rao Genre: scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 51 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 58 minuuttia Ikäraja: 12
Ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron sai idean Avatariin jo 1990-luvun alussa, yhdistellessään lapsuutensa scifi-suosikkejaan. Cameron aikoi aloittaa elokuvan teon saatuaan valmiiksi 11 Oscar-palkintoa voittaneen, siihen aikaan kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan Titanicin(1997), mutta hän koki, ettei teknologia ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta hän saisi leffasta sellaisen kuin hän halusi. Cameron päättikin siirtyä muihin projekteihin (joista yksi on aiemmin tänä vuonna vihdoin ilmestynyt Alita: Battle Angel - 2019) ja kehittämään teknologiaa Avataria varten. 2000-luvun alussa hän alkoi kehittelemään leffan maailmaa ja työstämään tarinaa uudestaan. Elokuvan taustalla pyörivä 20th Century Fox -yhtiö alkoi kuitenkin menettää uskoaan koko projektiin ja Cameron joutuikin taistelemaan saadakseen elokuvan lopulta tehtyä. Kuvaukset alkoivat vihdoin keväällä 2007 ja lopulta Avatar sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa tuomittiin etukäteen mainosten perusteella taloudelliseksi katastrofiksi ja muutenkin surkeaksi elokuvaksi, mutta kun filmi vihdoin saapui teattereihin, se yllätti kaikki. Elokuvan huippukehittynyt 3D-tekniikka herätti paljon ihmetystä ja Avataria pidettiin elämyksenä, mikä kaikkien täytyy kokea teattereissa. Ja niinpä sana lähti kiertämään ja yhä useampi meni katsomaan sen. Ennakkoon flopiksi tuominneet eivät olisi voineet olla pahemmin väärässä, sillä Avatar tuotti lopulta lähes kolme miljardia dollaria, mikä teki siitä kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan... kunnes Avengers: Endgame (2019) ohitti sen tänä kesänä. Elokuva keräsi myös ylistystä kriitikoilta ja se oli ehdolla useista palkinnoista, kuten yhdeksästä Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras lavastus, kuvaus ja parhaat erikoistehosteet), kahdeksasta BAFTAsta, joista se voitti kaksi (paras lavastus ja tehosteet), sekä neljästä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras draamaelokuva ja paras ohjaus). Itse en kuitenkaan nähnyt Avataria teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei jostain syystä kiinnostanut minua. Kuitenkin mitä enemmän leffa keräsi kehuja, se alkoi kiinnostamaan ja kun katsoin sen vihdoin vuokralta keväällä 2010, en olisi voinut enempää katua päätöstäni jättää 3D-teatterikierros väliin. Olen sen jälkeen nähnyt filmin muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo ehtinyt kulua viitisen vuotta. Innostukseni elokuvaa kohtaan lopahti, kun Cameronilla vaikutti nousevan maine päähän ja hän alkoi ilmoittamaan yhä vain useampia jatko-osia leffalle, joista yksikään ei ole vieläkään ilmestynyt. Kuitenkin nyt kun huomasin, että Avatar täyttää 10 vuotta, päätin palata pitkästä aikaa Pandoralle ja katsoa, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa ja onko se oikeasti kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä se sai kymmenisen vuotta sitten.
2100-luvulla Maa on tuhoutumassa ja ihmiskunta lähtee avaruuteen etsimään uutta kotia. Matka vie Pandora-nimiselle kuulle, mistä löytyy yhtä maailmankaikkeuden arvokkainta metallia, mutta ihmisiä vastassa ovatkin kuun alkuasukasolennot, Na'vit. Välttääkseen sodan, ihmiset lähettävät tutkijoita soluttautumaan Na'vi-heimoon, yhdistämällä tutkijoiden mielet Na'veja muistuttaviin avatar-kehoihin.
Sam Worthington näyttelee Jake Sullya, entistä merijalkaväen sotilasta, joka otetaan mukaan avatar-ohjelmaan. Jake on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, eikä siksi voi kävellä, miksi onkin ymmärrettävää, että kun hänen mielensä siirretään sinistä, kolmemetristä Na'via muistuttavaan kehoon, jolla hän voi kävellä ja juosta, on hänen vaikea palata enää takaisin. Jake on alusta alkaen kiinnostava tapaus, vaikkakin paikoitellen hieman typerä. Hänen on vähän väliä pakko yrittää ties mitä, pohtimatta etukäteen seurauksia, mikä johtaa tietty vaikeisiin tilanteisiin. Soluttautuessaan Na'vi-heimoon hänen täytyy alkaa ymmärtämään monia asioita uudella tavalla. Hahmon kehitys on oivallisesti toteutettu ja Worthington on oikein mainio valinta päärooliin.
Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat avatar-ohjelmaa johtava ja Na'veja tutkiva tohtori Grace Augustine (mahtava Sigourney Weaver), omaa avatariaan ohjaava Norm (Joel David Moore), rahanhimoinen johtohahmo Parker Selfridge (Giovanni Ribisi), pilotti Trudy (Michelle Rodriguez), tohtori Max Patel (Dileep Rao) ja ihmisten tukikohdan turvallisuuspäällikkö Quaritch (Stephen Lang), joka pitää Na'veja pelkkinä arvottomina villeinä. Heti kun Quaritch astelee (kirjaimellisesti) mukaan tarinaan, tietää katsoja välittömästi, että tässä on elokuvan päävihollinen. Quaritchin häijyyttä ei edes yritetä peitellä. Lang on erinomainen valinta hahmoksi, eikä hän edes tarvitsisi ohimoaan koristavaa arpea muuttuakseen uhkaavaksi vastukseksi. Selfridge on taas toisenlainen pahis. Hän ei halveksu Na'veja, mutta häntä ei kiinnosta pätkän vertaa, kuolevatko he vai eivät, kunhan hän rikastuu. Norm, pilotti Trudy ja etenkin Max Patel jäävät aika pienelle huomiolle, vaikka vähän väliä taustalla näkyvätkin, mutta Sigourney Weaver pääsee oikein kunnolla esille tohtori Augustinena. Weaver on nappivalinta sarkastiseksi mutta huolehtivaksi tohtoriksi, joka katsoo kömpelöä sotilas-Jakea nenänvartta pitkin. Ribisi, Rodriguez, Rao ja Moorekin sopivat oivallisesti rooleihinsa, mutta jäävät armottomasti Weaverin ja Langin varjoon näyttelijöinä. Tärkeimpiä Na'vi-hahmoja taas ovat nuori soturinainen Neytiri (Zoe Saldana), tämän vanhemmat päällikkö Eytukan (Wes Studi) ja Mo'at (CCH Pounder), sekä Jakea halveksuva soturi Tsu'tey (Laz Alonso). Na'vit todella elävät yhdessä luonnon kanssa, joten he eivät hyväksy kuulleen ihmisiä, jotka aikovat tuhota kaiken rahanahneutensa perässä. Etenkin Saldana onnistuu vakuuttamaan avaruuden olentona ja hänen Neytiri-hahmonsa on kiehtova.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna on selvää, että yksi isoimmista syistä Avatarin menestykselle vaikuttavan 3D-elämyksen ja uskomattomien efektien (puhutaan niistä pian enemmän) lisäksi on sen maailma. James Cameron ymmärsi, että kilpaillakseen isojen franchise-elokuvien, kuten 2009 ilmestyneiden Harry Potter ja puoliverisen prinssin (Harry Potter and the Half-Blood Prince), Star Trekin ja Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen) kanssa, hänen täytyisi luoda laaja, rikas ja kiehtova maailma, jonne katsojat palaisivat yhä uudestaan. Pandora on henkeäsalpaavasti luotu paikka, mitä laajennetaan läpi leffan ja mitä todella haluaa päästä tutkimaan hahmojen kanssa. Elokuvassa käytetäänkin runsaasti aikaa maailman esittelyyn ja sen historian avaamiseen. Na'veille on todella luotu oma kulttuurinsa, ja heidän puheistaan ja tavoistaan käy selväksi, millainen menneisyys lajilla on ollut. Elokuva myös näyttää, kuinka eri Na'vi-heimot eroavat toisistaan, mikä tuo lisärikkautta maailmaan. Muihin olentoihin on hauskasti otettu vaikutteita erilaisista Maan eläimistä ja niitä on sitten yhdistelty uudenlaisiksi olennoiksi. Pandoran luonto itsessään tuntuu elävältä ja se tavallaan onkin, kun syvennetään Na'vien suhdetta maailmaansa.
Avataria on vuosia huomautettu siitä, että sen tarina muistuttaa todella vahvasti Pocahontasta (1995), eikä mikään ihme. Itseänikin on jo pitkään huvittanut, kuinka paljon samaa leffoissa onkaan. Molemmat kertovat "sivistyneemmistä" ja teknologisesti kehittyneemmistä ihmisistä, jotka matkaavat uuteen maailman rikkausten perässä, kunnes kohtaavat alkuperäiskansan, joka puolustaa kotiaan tunkeilijoilta keihäin ja jousin. Yksi matkaan lähteneistä onnistuu tutustumaan alkuperäiskansan jäseneen ja kenties pientä romanssiakin syntyy siinä samalla kahden eri kansan edustajien välille. Soluttautuja alkaa tietysti vähitellen huomaamaan, kuinka paljon parempi alkuperäiskansa onkaan ja siitähän syntyy taistelu. Mukana on jopa alkuperäiskansalle tärkeä puu, joka jakaa viisauksia! Aiemmin nämä samankaltaisuudet häiritsivät itseäni, mutta nykyään tämä on lähinnä huvittavaa, etenkin kun pidän Avataria parempana elokuvana.
Leffan tarinasta tai enemmänkin sen kerronnasta löytyy tiettyjä ongelmia. Elokuvan alku on pistetty hieman kömpelösti kasaan (mitä keräilijän pidennetty versio tosin parantaa, palataan siihenkin myöhemmin), minkä lisäksi läpi leffan kuultava Jaken kertojaääni on hieman hassusti istutettu mukaan. Kertojaääni itsessään ei ole vielä ongelma, mutta mukaan on päätetty ottaa kohtauksia, joissa Jake pitää videopäiväkirjaa ja selittää sinnekin tapahtumia. Nämä selitykset ovat välillä tönkköjä ja haittaavat pienesti kerrontaa sekä rytmitystä. Tuntuu vain hassulta, että päähenkilön täytyisi selittää katsojille asioita kertojan muodossa ja muille hahmoille videopäiväkirjan kautta.
Ongelmistaan huolimatta Avatar on erittäin mainio leffa ja ennen kaikkea se on loistokas elämys. Yksi isoimmista syistä elokuvan menestykseen on se, ettei se ole vain elokuva, vaan se todella on elämys. Katsoja oikeasti imaistaan mukaan Pandoralle ja erilaisiin tapahtumiin. Katsojana pääsee tutkimaan tätä maailmaa ja oppimaan Na'vien kulttuuria - Jaken päästessä Na'vien joukkoon katsojakin pääsee. Vastakkainasettelua ihmisten ja Na'vien välillä rakennetaan taidokkaasti läpi leffan ja kun se vihdoin päästetään valloilleen, tarjoaa elokuva mitä vaikuttavimpia hetkiä. Mukana on traagisuutta, mikä oikeasti iskee sydämeen, sillä on uppoutunut niin syvälle elokuvan tapahtumiin. Lopputaistelu tarjoaa eeppisyyttä oikein koko rahan edestä ja vieläkin enemmän. Quaritchin pahuuden lisäksi leffa ei pyri lainkaan piilottelemaan sen selkeitä teemoja teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta ja kritiikkiä ihmisten Maapalloa tuhoavaa toimintaa kohtaan. Vaikka tarinan kertomisesta löytyy vikoja, on elämys kuitenkin tarjottu niin vaikuttavasti, että tiettyjä vikoja pystyy antamaan anteeksi. Ja vaikka kerronta paikoitellen takelteleekin, on paketti niin koukuttava ja napakka, että pitkälti yli kahden tunnin kesto sujahtaa kuin siivillä. Tarinaltaan Avatar on lähinnä mainio pätkä, mutta elämyksenä se on aivan fantastinen.
James Cameron osoittaa taas kerran olevansa erinomainen ohjaaja, pitäessään valtavaa pakettia kasassa näin taidokkaasti. Hänen käsikirjoituksensa kuitenkin vaatisi vielä tiettyjä viilauksia, jotta tarinankerronta olisi samalla tasolla elokuvaan luodun maailman ja sen uskomattoman huikean visuaalisen puolen kanssa. Kaikenlaisissa palkintogaaloissa Avatar voitti lähes jokaisen efekteihin liittyneen palkinnon ja täysin ymmärrettävästi. Paria selvästi digitaalista ja muovisen näköistä olentoa lukuunottamatta filmi on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista. Enkä tarkoita vain erilaisia olioita ja liikkeentunnistus-tekniikalla toteutettuja Na'veja, vaan yleisesti ottaen koko Pandoraa. Kaikki lokaatiot ovat hämmästyttävästi luotuja. Taustat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita bongaa joka katselukerralla yhä vain enemmän. Elokuva on myös todella kaunis ja välillä se osaa pysähtyä nauttimaan siitä kauneudesta. Digiefektien lisäksi tekijät käyttivät myös lavasteita ja miniatyyreja, ja yhdistelivät niitä niin mestarillisesti, ettei katsojana osaa aina sanoa, miten mikäkin asia on toteutettu. Avatar on myös taiturimaisesti kuvattu ja leikattu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä ihmisten asujen kanssa. Äänimaailma on erinomaisesti luotu kaikin puolin, vaikka itseäni häiritsee pienesti, että Na'vien ratsujen äänet kuulostavat täysin Jurassic Parkin (1993) velociraptoreilta. Musiikeista vastaa edesmennyt James Horner, joka on onnistunut säveltämään useita hienoja teemoja ja tuo oman lisäyksensä filmin tunnelmaan. Etenkin leffan traagisimmassa kohdassa Horner näyttää taitonsa musiikintekijänä.
Avatarista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, noin 10 minuuttia pidempi Special Edition ja siitä vielä lähes 10 minuuttia pidempi keräilijän versio. Mukana on sekä pidennettyjä että kokonaan uusia kohtauksia. Special Editionilla esimerkiksi ensimmäinen lento Pandoran yllä kestää kauemmin, kuten kestää myös Jaken ensimmäinen yö Na'vien joukossa. Jaken koulutus ja lopputaistelu kestävät myös pidempään. Keräilijän versio taas aloittaa elokuvan täysin eri tavalla. Siinä missä teatteriversio ja Special Edition alkavat suoraan siitä, kun Jaken alus saapuu Pandoralle, keräilijän versio näyttää Jaken elämää Maassa, syventäen hänen syitään lähteä pois. Suomessa on julkaistu kuusilevyinen Blu-ray- ja DVD-paketti, mikä sisältää kaikki kolme versiota elokuvasta. Itse olen nähnyt ne kaikki ja arvostelua varten katsoin Special Editionin, sillä halusin nähdä tietyt lisäykset, mutta halusin filmin kuitenkin alkavan samalla tavalla kuin teatteriversiossa.
Yhteenveto:Avatar on edelleen upea elämys, vaikka se sisältää tarinalliset ongelmansa. Kertojaääni on hieman kömpelö ja juoni on ryöstetty suoraan Pocahontaksesta, mutta eipä se lopulta hirveästi haittaa - lähinnä vain huvittaa. Kertomus nappaa mukaansa ja tapahtumista huomaa todella välittävänsä. Filmi on niin mukaansatempaava, että yli kahden tunnin (keräilijän versiossa lähes kolmen tunnin) kesto on nopeasti ohi. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja filmi onkin lumoava, jännittävä, hauska, kaunis ja jopa koskettava. Etenkin jälkimmäiseen tunteeseen vaikuttavat vahvasti James Hornerin sävellykset. Pandoran maailma on esimerkillisesti rakennettu ja esitetty. Yksi filmin menestyksen salaisuuksista onkin tämä paikka ja kuinka rikas siitä on saatu. Katsoja haluaa lähteä seikkailemaan tällä kuulla ja tutkimaan sen salaisuuksia. Paria olentoa lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno ja se sisältää edelleen joitakin parhaimmista tietokonetehosteista ikinä. Näyttelijät tekevät pääasiassa mainiota työtä, etenkin Sigourney Weaver, Zoe Saldana ja Stephen Lang. Sam Worthington ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tähän leffaan hän sopii. Elokuvan teema teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta on todella vahva ja joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liian alleviivattu. Toisaalta kun miettii, ettei Maapallo ole 10 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen yhtään sen paremmassa kunnossa, voisi teema olla vieläkin merkittävämmin mukana. James Cameron osaa kyllä hommansa ja hän pitää mammuttimaista Avataria taiturimaisesti kasassa. Elämyksenä ja seikkailuna tämä on huikea, mikä kannattaa kokea mahdollisimman isolta ruudulta, jotta sen visuaalinen upeus pääsee oikeuksiinsa. Mutta vaikka pidänkin Avatarista, täytyy minun todeta, ettei minulla ole lähes mitään kiinnostusta sen jatko-osia kohtaan. Toisen osan olisi pitänyt ilmestyä jo ja kun miettii, kuinka montaa Avatar-leffaa Cameron on tekemässä, ei voi olla miettimättä, että liika on jo liikaa. Palaammekin sitten Pandoralle selvittämään, mistä jatko-osat on tehty, kun (ja jos) ne joskus ilmestyvät...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Ingenious Film Partners, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Christian Rivers Pääosissa: Hera Hilmar, Robert Sheehan, Hugo Weaving, Jihae, Leila George, Stephen Lang, Ronan Raftery, Patrick Malahide, Regé-Jean Page, Colin Salmon, Mark Hadlow, Kee Chan, Sarah Peirse ja Caren Pistorius Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Mortal Engines perustuu Philip Reeven "Kävelevät koneet" -kirjaan ("Mortal Engines") vuodelta 2001.Taru sormusten herrasta -fantasiatrilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaaja Peter Jackson hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Jackson valitsi pitkään hänen kanssa yhteistyötä tehneen Christian Riversin ohjaamaan elokuvan ja leffan kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Nyt Mortal Engines on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Reeven kirjat eivät ole minulle tuttuja ja innostuin vain nähdessäni Jacksonin nimen julisteessa, kunnes huomasin hänen toimivan vain tuottajana. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, jos siitä vaikka avautuisikin uusi mainio fantasiasarja. Menin katsomaan Mortal Enginesin sen ensi-iltapäivänä Finnkino Itiksen uuteen upeaan IMAX-saliin.
Kaukana tulevaisuudessa tuntemamme maat ovat tuhoutuneet ja kaupungit ovat muuttuneet jättimäisiksi liikkuviksi koneiksi - isot suurvallat metsästävät pienempiä kaupunkeja kerätäkseen niiden osat omaan käyttöönsä. Nuori Hester Shaw keplottelee itsensä liikkuvan Lontoon sisälle, kostaakseen yhdelle sen johtajista, Thaddeus Valentinelle.
Hester Shaw'ta näyttelee itselleni täysin tuntematon Hera Hilmar, joka suoriutuu pääroolin paineista oivallisesti. Hilmarista löytyy oikeanlaista sinnikkyyttä ja tuimaa ilmettä rooliin, ja hänen heikommat hetkensä tulevat vain, kun hänen täytyy sanoa kehnosti kirjoitettuja repliikkejä. Hahmona Hester on hyvin mielenkiintoinen. Hester esitellään erittäin onnistuneesti ja katsojana on välittömästi valmis lähtemään seikkailuun mystisen, punaista huivia arpensa peittona pitävän nuoren naisen kanssa. Läpi elokuvan hahmosta oppii uusia puolia, jotka syventävät häntä ja avaavat, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Tarinan roistona, Thaddeus Valentinena taas nähdään Hugo Weaving, joka vetää pahiksen roolin tutulla ja turvallisella tavallaan. Weaving on kelpo valinta osaan ja toimiva pahis, muttei koskaan täysin vakuuta siitä, että häntä erityisemmin kiinnostaisi olla mukana leffassa. Hahmona Thaddeus on hieman kömpelösti kirjoitettu, eikä hänen pahuudelleen ole vaivauduttu avaamaan motiiveja. Silti hän ajaa asiansa tarpeeksi hyvin ja aiheuttaa päänvaivaa sankareille.
Kostoreissullaan Hester kohtaa useita erilaisia hahmoja, tärkeimpänä heistä liikkuvassa tuhokone-Lontoossa asuvan Tom Natsworthyn, jota näyttelee Robert Sheehan. Tom työskentelee museossa ja on kiinnostunut maailman tuhoutumista edeltävistä asioista, kunnes hän päätyy mukaan seikkailuun ja yllättäen hän onkin aina haaveillut lentäjän hommista. Alkupäässä leffaa Tom on paikoitellen aika ärsyttävä, aiheuttaessaan jatkuvasti hankaluuksia, mutta hahmo alkaa muuttua pidettävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Sheehan ei kuitenkaan tee kovin kummoista roolisuoritusta. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Thaddeuksen tytär Kate Valentine (Leila George), aika ylimääräiseltä tuntuva Tomin teknikkokaveri Bevis (Ronan Raftery), museon johtaja Pomeroy (Colin Salmon), Lontoon pormestari Crome (Patrick Malahide), liikkuvia kaupunkeja vastustava anarkistitaistelija Anna Fang (laulaja Jihae) ja tämän uskollinen kapteeni Khora (Regé-Jean Page), sekä vapauden puolesta taistelevien johtaja Kwan (Kee Chan). Hahmoja esitellään jatkuvasti lisää ja vaikka monet heistä ovat paljonkin esillä ja saavat omat juonikuvionsa, ei heidän hahmojaan syvennetä tarpeeksi. Joten kun sota vaatii veronsa ihmisuhreissa, ei katsoja pääse mukaan muiden hahmojen suruun. Elokuvassa nähdään myös Stephen Langin esittämä salamurhaajaolento Shrike, joka ei tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. Leffa sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja sisältää toki fantasiaelementtejä, mutta kun tarinassa ei muuten esiinny yliluonnollisia hahmoja, tuntuu Shrike metsästävän väärässä elokuvassa. Hahmolle on kyllä kirjoitettu oma juonikuvionsa ja hän aiheuttaa lisää kiperiä tilanteita päähenkilöille, mutta silti hän ei vain tunnu toimivan tässä filmissä.
Mortal Engines ei sisällä kovin mielenkiintoisia hahmoja, eikä edes kovin mukaansatempaavaa tarinaa, mutta sen maailma on niin kiehtova, että elokuvaan on erittäin helppo hypätä mukaan. Fantasia- ja scifielokuvissa harmittelen usein sitä, etteivät tekijät jaksa panostaa luodakseen kunnon maailmoja, joilla tuntuisi olevan oma historiansa ja kaikella olisi selkeä paikka siinä maailmassa, joten ilahduin huomatessani, että Mortal Enginesissä oli pitkästä aikaa kiinnostavasti rakennettu miljöö. Jonkinlaisen tuhoisan sodan jälkeen ihmiset ovat rakentaneet kaupunkinsa uudestaan renkaiden päälle ja alkaneet metsästämään toisiaan villissä erämaassa. Filmin maailma tuntuu vahvasti siltä kuin joku olisi yhdistänyt Mad Max -leffat (1979-) Liikkuva linna -animeen (ハウルの動く城 - 2004). Pienen linnan sijaan kaupungit ovat kuitenkin kookkaimmillaan monikymmenkertaisesti isompia ja liikkuva Lontoo kuvastaa hyvin Mortal Enginesin massiivisuutta. Kyseessä on kaikin puolin jättimäinen elokuva. Sen maailma on luotu suureksi ja sen toimintakohtaukset leijuvat mahdollisimman eeppisissä sfääreissä. Elokuva on megalomaaninen ja pauhaavan äänekäs, ja siten täydellinen isolta IMAX-kankaalta katsottavaksi.
Leffan massiivisuus kuitenkin kostautuu, vaikka se tekee katselukokemuksesta oikein viihdyttävän. Mortal Engines on nimittäin alusta loppuun niin jättimäistä tykitystä, ettei siinä ole läheskään tarpeeksi hengitystilaa. Enkä tarkoita vain sitä, että mukana pitäisi olla enemmän rauhallisia, hahmoja paremmin syventäviä hetkiä, vaan että katsojankin pitäisi saada hengähtää hetki, ennen kuin filmi pistää seuraavan mahtipontisen toimintakohtauksen pyörimään. Ja kun vihdoin päästään lopputaisteluun, on leffassa jo nähty niin isoja mättöjä, ettei huipennus enää tunnu kovin hulppealta. Jotenkin on hassua, että kun leffaa oli työstämässä tiimi Taru sormusten herrasta -trilogian takaa - jonka jokainen elokuva kestää kolme tuntia (puhumattakaan nelituntisista pidennetyistä versioista) - ei elokuvan uskalleta antaa kulkea omalla painollaan. Vartti lisää henkilöhetkiä, niin kyseessä olisi heti parempi teos, sillä siten katsoja alkaisi myös oikeasti välittämään tapahtumista, eikä vain viihtyisi kaiken mäiskeen parissa. Kuten jo sanoin, koskettavammat hetket eivät iske, sillä leffa ei tee tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan välittämään hahmojen kohtalosta.
Elokuvan tarinakaan ei ole kovin ihmeellinen. Hesterin kostoreissu aloittaa koko homman, mutta se tuntuu unohtuvan vähän väliä, leffan keskittyessä sivujuoniinsa saadakseen mukaan tarinallista sisältöä. Päällekkäisistä juonikuvioista huolimatta tarinaa on kuitenkin hyvin helppo seurata, etenkin kun hahmot selittävät paljon katsojille. Mortal Engines ei siis todellakaan ole mikään uusi Taru sormusten herrasta. Tämä ei varmasti tule jäämään elämään elokuvahistorian merkkiteoksena. Elokuva sisältää selkeitä ongelmia, mutta samalla minun täytyy myöntää, että viihdyin oikein hyvin leffan parissa, etenkin kun se näyttää visuaalisesti niin hienolta. Kotioloissa elokuva ei varmasti ole yhtä tyylikästä katseltavaa kuin IMAX-salissa, mutta kyllä minä ihan sujuvasti katsoisin tämän uudestaan ja ennen kaikkea katsoisin täysin sujuvasti myös jatko-osan, sillä elokuvan maailma on niin kiehtova. Leffa tuntui kuitenkin loppujen lopuksi vain pintaraapaisulta maailman mahdollisuuksista ja itse ainakin voisin katsoa tätä vaikkapa joitain vuosia kestävän televisiosarjan verran.
Käsikirjoituksesta vastaa sama kolmikko kuin Taru sormusten herrasta -leffoista, eli Peter Jackson, Philippa Boyens ja Fran Walsh, miksi onkin outoa, että tarina kiirehtii ja jotkut repliikit ovat todella kömpelöitä. Etenkin leffan vitsit ovat aika kehnoja ja koostuvat lähinnä kasarille kuuluvista one liner -lausahduksista. Ainoat naurahdukset syntyvät museon sisällöstä. Ohjaajan hommissa taas toimii ensikertalainen Christian Rivers, joka työskenteli efektipuolella Taru sormusten herrasta -trilogiassa. Mortal Enginesin ohjaus on selvästi ollut liiankin kova pala Riversille, sillä hänellä on paikoitellen vaikeuksia pitää massiivista pakettia kasassa. Rivers on selvästi ihaillen seurannut Jacksonin työskentelyä, muttei ole löytänyt samaa lujaa otetta kuin esikuvansa. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin todella näyttävä teos. Mortal Engines on taidokkaasti kuvattu; mukana on useita upeita maisemaotoksia ja lähikuvia. Lavasteihin on onneksi panostettu ja kaupunkien kulunut ilme luo heti tunnelmaa siitä, että niissä on asuttu vuosikausia. Maskeeraukset ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi puvustustiimi on saanut paljon hommaa luodessaan nuhjuisia ja tyylikkäitä asuja hahmoille. Digiefektit ovat paikoitellen silmiinpistävät, mutta suurimmaksi osaksi massiiviset kaupungit näyttävät todella hienoilta. Ääniefektit ovat erinomaisesti toteutetut, etenkin taisteluiden aikana. Toisaalta Junkie XL:n säveltämä mahtipontinen musiikki sopii täydellisesti muutenkin näin isoon teokseen, mutta samalla se aiheuttaa aikamoista ähkyä pauhullaan.
Yhteenveto:Mortal Engines on jättimäinen elokuva, joka yrittää peitellä tylsiä hahmojaan ja aika ohutta tarinaansa jatkuvilla mahtipontisilla taisteluillaan ja jyrisevällä äänellään. Lopputaisteluun päästessään elokuva on tarjonnut jo sellaisen tykityskyydin, että ähky tulee helposti. Kyseessä on ongelmainen teos, joka kuitenkin saa tuulta purjeisiinsa todella kiehtovan maailmansa ansiosta. Elokuvan kuvaus tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ja Mad Max / Liikkuva linna -yhdistelmä toimii hauskasti. Visuaalisesti kyseessä on erittäin näyttävä filmi niin lavasteidensa kuin efektiensä puolesta. Nopeatempoisesti kulkeva tarina viihdyttää läpi kestonsa, vaikkei saa katsojaa välittämään hahmojen kohtaloista. Hester Shaw on kiinnostava päähenkilö ja Hera Hilmar suoriutuu pääroolista mainiosti, mutta muut näyttelijät eivät tee kovin ihmeellistä työtä. Hugo Weavingin pahis tuntuu sieluttomammalta versiolta The Matrixin (1999) agentti Smithistä. Stephen Langin Shrike-hahmo ei oikein tunnu kuuluvan mukaan leffaan, vaikka jollain tavalla ihan kiinnostava tyyppi onkin. Mortal Engines kallistuu siis keskinkertaisuuden suuntaan, eikä tämä todellakaan ole mikään uusi Taru sormusten herrasta, mutta itse viihdyin elokuvan parissa ja katsoisin mielelläni jatkoa - toivoen tietysti sen olevan laadukkaampi tarinaltaan ja hahmoiltaan. Jos fantasia uppoaa ja leffa vaikuttaa kiinnostavalta, menkää katsomaan Mortal Engines. Ei se maailmaa mullista, mutta IMAX-kankaalta katsottuna sen jättimäisyyttä on mukava ihailla. Visuaalisen hohtonsa leffa menettää varmasti kotona pienemmältä ruudulta katsottuna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mortal Engines, 2018, Universal Pictures, Media Rights Capital, Scholastic Productions, Silvertongue Films, WingNut Films
Ohjaus: Fede Alvarez Pääosissa: Jane Levy, Dylan Minnette, Daniel Zovatto ja Stephen Lang Genre: kauhu, trilleri Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 16
Olin kuullut Don't Breathesta jo aiemmin, mutta olin lähes kokonaan unohtanut koko elokuvan. Silloin mietin, saapuisiko elokuva Suomeenkin. Sen ensimmäinen esitys maailmalla oli jo maaliskuussa ja ensi-ilta useissa maissa oli elokuussa. Suomeen se saapuisi vasta marraskuussa. Kun näin ilmoituksen elokuvan lehdistönäytöksestä, muistin taas, mistä oli kyse ja kiinnostukseni heräsi uudestaan. Idea vaikutti hyvältä ja Don't Breathea oli kehuttu, joten pakkohan se oli käydä katsomassa, kun kerran oli mahdollisuus siihen.
Kolme nuorta murtautuu sokean vanhan miehen kotiin, mutta sokea mies ei olekaan niin vaaraton kuin voisi luulla ja alkaakin puolustaa kotiaan.
Elokuvan pääosassa on Jane Levyn näyttelemä Rocky-niminen nuori nainen. Rockyn motiivit ryöstelyille ovat jokseenkin selvät, sillä hänellä on kotona todella hankalaa. Hän unelmoi siitä, että pääsisi pikkusiskonsa (Emma Bercovici) kanssa muuttamaan pois juoppoäitinsä luota. Varastamillaan tavaroilla hän saisi lopulta tarpeeksi rahaa tarjotakseen itselleen ja rakkaalle siskolleen paremman elämän. Jane Levy on ihan hyvä roolissaan ja näyttää etenkin kauhun tunteet hyvin ilmeillään ja eleillään läpi elokuvan. Dylan Minnette näyttelee Alexia, joka tuntuu olevan hieman ihastunut Rockyyn. Alexin isä työskentelee turvayhtiössä, joten isällä on avaimet nuorten ryöstökohteisiin, sekä tarvittavat varusteet hiljentää hälyttimet. Minnette suoriutuu myös hyvin roolistaan. Hänen motiivinsa tuntuu olevan, että hänen täytyy ryöstellä, koska hänen ihastuksensakin tekee niin. Daniel Zovatto esittää Rockyn poikaystävä Moneya, jonka taustoja ei oikein selitellä ja hän tuntuu vain olevan sellainen kuin on. Money on kavereitaan pahemmin mukana rikollisissa hommissa, minkä lisäksi ärsyttävä hahmo, joten hänestä ei oikeastaan välitä ollenkaan. Sokeana miehenä nähdään mm. Avatarista (2009) tuttu Stephen Lang. Lang osaa olla oudonkin uhkaava läpi elokuvan, mutta välillä hän myös näyttää tunteellisemman puolen hahmostaan. Lang on uskottava vanhan sotaveteraanin roolissa, joka on erakoitunut kotiinsa traumojen takia.
Elokuvan alussa esitellään ryöstelijäkolmikko. He murtautuvat rikkaiden koteihin, käyttäen Alexin isän avaimia ja varastelevat arvoesineitä, jotka he kauppaavat eteenpäin. Money saa vihjeen yksin asuvasta miehestä, jolla olisi huhujen mukaan kolmesataatuhatta dollaria kotonaan. Kun käy ilmi, että kyseessä on harmittomalta vaikuttava sokea vanhus, kolmikko päättää suorittaa ryöstön heti samaisena yönä. Aluksi kaikki näyttäisi sujuvan hyvin, mutta sokea mies herääkin ja lukitsee koko porukan talonsa sisälle ja aiheuttaa nuorille heidän hirveimmän yönsä koskaan.
Joko ennen elokuvaa, sen aikana tai sen jälkeen katsoja miettii, miksi hänen pitäisi kannustaa päähenkilöitä, sillä hehän murtautuvat jonkun asuntoon, aikeenaan ryöstää arvoesineitä. Kuka ei haluaisi puolustaa omaa taloaan ja tavaroitaan tunkeilijoilta? Silti Don't Breathe kykenee saamaan katsojan kannustamaan pääkolmikkoa, jotta nämä selviäisivät hengissä ulos talosta. Tietysti voi olla niitäkin katsojia, jotka vain toivovat, että sokea mies tappaisi nuoret ja jatkaisi eloaan rauhassa. Murha on kuitenkin pahempi kuin pelkkä varastaminen, joten katsojana on niiden puolella, jotka tekevät "pienemmän rikoksen". Olisi hauskaa, jos elokuvan ideasta tehtäisiin versio, joka kertoo sokean miehen tarinan, jonka taloon tunkeudutaan ja ryöstäjät esitettäisiin pahiksina. Alkupuolella ei vielä osaa päättää, kenen puolella on, mutta kun hahmoista alkaa selvitä uusia asioita, katsoja voi helposti ottaa puolensa.
Elokuvassa on hyvin yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti käytetty kauhuelementtejä. Läpi elokuvan kulkee jännittävä tunnelma, etenkin kohtauksessa, jossa sokea mies pistää valot pois ja nuoret joutuvat kokemaan "hänen maailmansa". Koska mies on todellinen ihminen, eikä yliluonnollinen olento, hänet voi kokea erittäin uhkaavana tapauksena. Hahmojen ahdistus on hienosti tuotu esille ja itse ei voi muuta kuin pidättää omaa hengitystään. Välillä hieman häiritsi, että nuoret puhuivat lähes normaalilla äänenvoimakkuudella pelottavissa tilanteissa, eivätkä kuiskaten, kuten kuka tahansa tekisi, jos kyseinen tilanne tulisi vastaan. Harmi, että elokuvan traileri paljastaa hieman liikaa ja että jo ensimmäiset kuvat kertovat, mitä loppupuolella tulee tapahtumaan. Onneksi elokuva jaksaa silti viihdyttää ja jännittää alusta loppuun. Lähes joka kerta, kun asiat näyttävät sujuvan paremmin, jotain pahaa tapahtuu taas.
Elokuvan on ohjannut Fede Alvarez, joka on toiminut myös toisena käsikirjoittajana ja tuottajana. Don't Breathe on Alvarezin toinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö ja tätä ennen hän on ohjannut vain uuden Evil Deadin (2013). Tämän perusteella Alvarezilla on silmää kauhuelokuviin ja toivon, että häneltä tullaan jatkossa näkemään lisää - kunhan ei väkisin väännettyä "Don't Breathe 2":a. Elokuva on kuvattu yllättävän hyvin. Jo ensimmäinen kuva on todella hieno, mutta kaikista upein on pitkä otos sokean miehen talon sisällä, kun nuoret tunkeutuvat sinne. Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteilla korostetaan pelottavia hetkiä. Onneksi elokuvassa on hyödynnetty muutakin kuin äkillisiä pelotuskohtia ja siihen on löydetty oiva tunnelma. Harmi vain, ettei tarina täysin kuitenkaan ole yhtä oiva. En usko, että minun tarvitsisi kovin useasti tätä katsoa uudestaan.
Yhteenveto:Don't Breathe on erittäin toimiva jännityselokuva, jossa on omat "karmivat" kohtansa. Koko elokuvan ajan jännittynyt ilmapiiri leijuu katsojan ympärillä, mistä pidin paljon. Aina, kun tuntuu siltä, että asiat alkavat sujua, jotain pahaa tapahtuu jälleen ja katsojana ei voi muuta kuin olla jähmettyneenä tuolissaan. Jossain kohtaa katsojana alkaa miettiä, miksi pitäisi kannustaa pääkolmikkoa, sillä hehän ovat rikollisia. Silti elokuva onnistuu jollain tapaa saamaan katsojat välittämään päähahmoista ja toivomaan, että he selviävät ehjin nahoin ulos talosta. Yksi parhaista osuuksista elokuvassa on, kun valot sammutetaan ja hahmot joutuvat selviytymään pimeydessä. Kyseessä on yllättävän onnistuneesti kuvattu elokuva ja etenkin pitkä kuva talon sisällä on huikeasti toteutettu. Erityisen pelottava elokuva ei ole, vaikkakin herkimmille tämä voi olla piinaava. Kauhun ystäviä suosittelen katsomaan tämän, kuten myös niitä joita Don't Breathe kiinnostaa. Lopetuksen tekijät olisivat voineet miettiä uudestaan, sillä tällaisena se on aika hölmö.
Kirjoittanut: Joonatan, 6.11.2016 - Muokattu 23.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Don't Breathe, 2016, Screen Gems, Stage 6 Films, Ghost House Pictures, Blind Man Productions, Good Universe
