Näyttelijät: Benedict Cumberbatch, Richard Boxall, Henry Boxall, Eric Lampaert, David Thewlis, Vinette Robinson, Sam Spruell, Leo Bill ja Claire Cartwright
Genre: draama, kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
The Thing with Feathers, eli suomalaisittain Surulla on sulkapeite perustuu Max Porterin kirjaan Grief Is the Thing with Feathers vuodelta 2015. Film4, Lobo Films ja SunnyMarch hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja projekti sai British Film Institutelta rahoitustukea. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja maailmanensi-iltansa Surulla on sulkapeite sai tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin siitä sen päätähden ja mystisen markkinoinnin ansiosta. Kävinkin katsomassa Surulla on sulkapeitteen heti sen ensi-iltapäivänä.
Vastikään leskeksi jäänyt mies yrittää olla hyvä isä kahdelle pojalleen. Hänen pohjaton surunsa kuitenkin manifestoituu ihmismäisen variksen muodossa, josta ei ota selkoa, onko se tullut piinaamaan vai auttamaan isää.
Benedict Cumberbatch näyttelee nimettömäksi jäävää miestä, joka on juuri jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi kahdelle pojalleen (Richard ja Henry Boxall). Isä saa nopeasti huomata, että hän ei juuri ollut aiemmin vastuussa ja tietoinen lastensa tekemisistä ja elämistä, kokien saman tien itsensä avuttomaksi vanhempana. Suru on myös murskaava ja isä mieluummin vetäytyy työhuoneeseensa piirtelemään kuvia variksesta. Pian varis ei kuitenkaan ole enää pelkkä piirustus, kun isä alkaa nähdä painajaismaisia näkyjä ihmisen kokoisesta variksesta. Cumberbatch on tuttuun tapaansa mainiossa vedossa, tulkiten hyvin surevaa hahmoaan. Boxallit ajavat asiansa lapsina, mutta onhan leffan isoin täky itse varis, joka on toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti, jopa hieman kotikutoisesti. Varis-asussa pyörii Eric Lampaert, kun taas sen äänenä kuullaan David Thewlis, joka istuu täydellisesti rooliin.
Elokuvassa nähdään myös pikaisesti Leo Bill terapeutti Bowdenina, Sam Spruell isän veljenä, Vinette Robinson isän ystävänä Amandana, sekä takaumissa Claire Cartwright menehtyneenä äitinä. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, mutta onhan elokuva Cumberbatchin ja variksen show. Voi olla, että Cumberbatchista tuntui hieman hassulta näytellä toistamiseen asulla toteutetun mielikuvitusolennon kanssa, hänen tähditettyä juuri tätä ennen Netflixin Eric-sarjaa (2024).
Surulla on sulkapeite osoittautui hyväksi draamaksi rakkaan kuolemasta eteenpäin pääsemisestä ja jos jokin minut yllätti, niin se kuinka paljon mukana on kauhuelementtejä. Varis esitellään suorastaan kauhumaisin kohtauksin, hiipien esiin pimeydestä, jättäen isän paniikin valtaan. Mitä enemmän varista näytetään ja mitä selvemmäksi käy, että kyseessä on miehestä asussa, joka näyttää hieman siltä, että se olisi tarkoitettu ennemminkin teatterin lavalle kuin elokuvaan, sitä enemmän varis menettää karmivuudestaan. Leffan aihepiirit pitävät kuitenkin ahdistavaa ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä ja kauhu syntyy myös psykologisin keinoin.
Mielenkiintoisen kontrastinsa tähän kauhumaisuuteen tuo tietty satumaisuus, joskin tässä näyttäytyy myös elokuvan ongelma siinä, ettei se ole juuri missään aspektissa järin hienovarainen. Metaforia väännetään usein rautalangasta, kun vähempikin riittäisi. Isoin ongelma mielestäni on kuitenkin elokuvan lopetus. Sen enempää spoilaamatta sanon vain, että tarina kokee vaikeuksia viedä homman tyydyttävällä tavalla päätökseensä ja erityisesti viime hetkellä mukaan tuotu uusi taho tuntui hassun irralliselta - aivan kuin tässä kohtaa tekijät kokisivat, että satuhan tarvitsee konkreettisen pahiksen, eikä pelkkä ylitettävä suru riitäkään. Elokuvan "lopputaistelu" on myös jopa hieman vaivaannuttavan kömpelösti tehty. Tietyt kauneusvirheet laskevat Surulla on sulkapeitteen pisteitä, mutta elokuva on epätasaisuudessaankin toimiva paketti.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Dylan Southern, joka on aiemmin tehnyt vain dokumentteja. Siirtyminen fiktioleffan pariin ei suju täysin luontevasti, mutta Southern rakentaa kuitenkin tunnelmaa pääasiassa mainiosti ja yhdistelee draamaa ja kauhua sulavasti. Teknisesti Surulla on sulkapeite on oikein kelvollinen, joskin osa katsojista tulee todennäköisesti pitämään varista enemmän huvittavana ilmestyksenä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet hienot ja maskeeraukset pätevät. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu, vaikkei Zebedee C. Budworthin säveltämistä musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Thing with Feathers, Iso-Britannia, 2025, Lobo Films, LB Entertainment, Align, Film i Väst, Film4, SunnyMarch
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen
Genre: sota, draama, seikkailu, historia
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16
Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin(Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.
Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.
Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan(Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.
Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.
Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.
Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.
Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.
Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman
Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis, Charlie Cox, Harry Lloyd, Simon McBurney, Abigail Cruttenden, Emily Watson ja Maxine Peake
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 7
The Theory of Everything, eli suomalaisittain Kaiken teoria perustuu Jane Hawkingin muistelmakirjaan Travelling to Infinity: My Life with Stephen vuodelta 2007, joka perustuu tositapahtumiin fyysikko Stephen Hawkingin elämästä ja Stephenin ja Janen parisuhteesta. Käsikirjoittaja Anthony McCarten oli kiinnostunut Hawkingin elämästä jo vuosia, luettuaan hänen kirjansa Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes - 1988) ja kun hän luki Jane-vaimon kirjan, hän ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Hän tapasi Janen useaan otteeseen, joka kiinnostui elokuvaideasta ja sai herätettyä myös tuottaja Lisa Brucen mielenkiinnon. Ohjaajaksi palkattiin James Marsh, näyttelijät ja työryhmä saatiin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013. Lopulta Kaiken teoria sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja naispääosa), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan brittielokuvan, miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot. Itse kävin katsomassa Kaiken teorian, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta 2015 ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Kaiken teorian kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Cambridgen yliopistolla opiskelevan nerokkaan Stephen Hawkingin elämä mullistuu, kun hänellä todetaan vakava motoneuronitauti, joka tekee hänen liikkumisestaan ja puhumisestaan lopulta liki mahdotonta. Kaikkien odotusten vastaisesti Stephen jatkaa taisteluaan ja hänestä tulee kaikkien aikojen arvostetuin fyysikko.
Pääroolissa Albert Einsteinin ohella maailman tunnetuimpana fyysikkona, Stephen Hawkingina nähdään Eddie Redmayne, joka tekee elokuvassa yhden kaikkien aikojen upeimmista roolisuorituksista. Redmayne voitti roolityöllään lukuisia palkintoja Oscarista ja Golden Globesta Screen Actors Guild Awardiin - kaikki täysin ansaitusti. Kohtaus kohtaukselta Redmayne katoaa rooliinsa yhä vain voimakkaammin ja jossain kohtaa katsojan täytyy ihan hieraista silmiään, että katsooko tässä näyttelijää vai ihka oikeaa Stephen Hawkingia? Redmayne omaksuu Hawkingille tunnetun olemuksen täydellisesti jokaista pientä ilmettä, elettä ja äännähdystä myöten. Ensin hänen sormensa eivät meinaa enää totella, vääntyen kummallisiin asentoihin ja jalkojen seuratessa perästä. Vähitellen miehen naamakin muovautuu kurttuisemmaksi ja lopulta koko kroppa on lähes täysin toimintakyvytön. Vaikkei fysiikasta mitään ymmärtäisi, se ei haittaa, sillä Hawkingin elämä sairauden kanssa ja saavutukset kaikesta huolimatta ovat niin kiehtovaa seurattavaa.
Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Felicity Jones on oivallinen Hawkingin ihastuksenkohteena ja lopulta vaimona Janena, David Thewlisin ollessa oikealla tavalla karismaattinen ja lempeä Hawkingia eteenpäin puskevan professori Sciaman roolissa. Hawkingin vanhempina nähdään Simon McBurney ja Abigail Cruttenden, kun taas Janen vanhempia esittävät Emily Watson ja Guy Oliver-Watts. Harry Lloyd näyttelee Hawkingin kouluajan ystävää Briania, kun taas vuotta myöhemmin Daredevil-sarjasta (2015-2018) kuuluisaksi noussut Charlie Cox nähdään Hawkingeja auttavana kirkkokuoron johtajana Jonathanina.
Yhä kolmannellakin katselukerralla Kaiken teoria teki minuun valtavan vaikutuksen. Sen lisäksi, että Eddie Redmayne on pääroolissa käsittämättömän huikea, elokuva on muutenkin hienosti tehty. Kuten jo sanoin, Hawkingin elämä on erittäin mielenkiintoinen ja siihen uppoutuu mukaan heti ensiminuuteilla. Koulukavereiden kanssa hassuttelu ja romanssin muodostuminen Stephenin ja Janen välillä saavat lähes unohtamaan, mitä onkaan luvassa. Kun sairaus iskee, on se kuvattu pysäyttävästi. Vaikka kuten tiedämme, Hawking eli jopa 55 vuotta sairautensa kanssa, riipaisee silti sydämestä, kun hän saa kuulla lääkäriltä, ettei hänen odoteta elävän kahta vuotta kauempaa. Jos ei siis käynyt vielä selväksi, nessut kannattaa pitää käden ulottuvilla, kun Kaiken teorian pistää pyörimään, sillä kuivin silmin sitä on vaikea katsoa loppuun saakka.
Vaikka Hawkingin sairaus esitetäänkin tragediana, joka johtaa useisiin herkkiin hetkiin, ei elokuva ole kuitenkaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa yllättävän hauskakin elokuva. Hawkingin tilasta saadaan onnistuneita vitsejä ilman, että hänen kustannuksella koskaan oikeasti naurettaisiin. Lisäksi jotkut onnen hetket nostavat kyyneleet pintaan siinä missä dramaattisetkin kohtaukset. Tunnelma on läpikotaisin vahvasti rakennettu, mikä kietoo katsojan vielä tiukemmin elokuvan vietäväksi. Kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Näin lahjakkaan tekijätiimin kanssa olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, jos parin tunnin elokuvan sijaan he olisivat työstäneet vaikka kymmenosaisen minisarjan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa James Marsh, joka oli aiemmin tehnyt vain pari pienemmän luokan leffaa. Marshin työ Kaiken teoriassa on erittäin väkevää, kuten on myös Anthony McCartenin, hänen käsikirjoituksensa kanssa. Leffa on lisäksi taitavasti kuvattu ja tyylikkäästi värimääritelty. Valot ja värit leikkivät usein kauniisti keskenään. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät huipputyötä eri aikakausia toistaessaan ja maskeeraajat auttavat Redmaynea Hawkingiksi muuntautumisessa. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Jóhann Jóhannssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia nätin herkästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Theory of Everything, 2014, Working Title Films, Dentsu Motion Pictures, Fuji Television Network
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Henry Cavill, David Thewlis, Louis Partridge, Adeel Akhtar, Sharon Duncan-Brewster, Helena Bonham Carter, Susie Wokoma, Hannah Dodd, Serranna Su-Ling Bliss, Abbie Hern, David Westhead, Tim McMullan ja Himesh Patel
Genre: rikos, mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12
Nancy Springerin kirjoihin perustuva elokuva Enola Holmes nousi suosituksi, kun se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuussa 2020. Heti ensimmäisen osan osoittauduttua hitiksi, Netflix ilmoitti työstävänsä sille jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Enola Holmes 2 on ilmestynyt Netflixiin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan kelvollisena mysteerileffana, mutta se ei säväyttänyt minua tarpeeksi, jotta olisin jäänyt innolla odottamaan jatkoa. Katsoin toki silti Enola Holmes 2:n heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.
Enola Holmes on avannut oman etsivätoimistonsa, mutta asiakkaat eivät ota nuorta naisenalkua tosissaan. Enola on jo valmis lopettamaan työnsä, kun Bessie-tyttö saapuu pyytämään hänen apuaan kadonneen siskonsa löytämisessä.
Stranger Things -sarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown palaa rooliinsa Enola Holmesina, ikonisen salapoliisi Sherlock Holmesin (Henry Cavill) pikkusiskona. Ratkaistuaan lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) tapauksen, itsevarmempi Enola on päättänyt avata oman etsivätoimiston. Bisnes ei kuitenkaan tunnu ottavan tuulta siipiensä alle, ennen kuin kadonnutta siskoaan (Hannah Dodd) etsivä Bessie (Serranna Su-Ling Bliss) tupsahtaa Enolan toimistolle. Enola hyppääkin heti uuden mysteerin vietäväksi ja Brown suoriutuu toistamiseen osastaan mainiosti. Hänestä löytyy oikeaa intoa ja päättäväisyyttä. Enolan tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille ei kuitenkaan vieläkään oikein toimi. Cavill ei ole yhtä puupökkelö roolissaan Sherlockina, joka saa jatko-osassa huomattavasti enemmän tekemistä, varastaen usein valokeilaa siskoltaan. Sam Claflinin muiden kiireiden takia Mycroft-veljeä ei leffassa valitettavasti nähdä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. ykkösosasta tutut Enolan ja Sherlockin äiti Eudoria (Helena Bonham Carter) ja tätä uskollisesti seuraava Edith (Susie Wokoma), sekä poliisi Lestrade (Adeel Akhtar) ja uudet tuttavuudet, David Thewlisin näyttelemä ylikomisario Grail, David Westheadin esittämä bisnesmies Lyon, Tim McMullanin esittämä bisnesmies McIntyre ja Sharon Duncan-Brewsterin näyttelemä neiti Troy. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa pääasiassa passelisti, joskin yleensä mainio Thewlis on turhankin eksentrinen ja yliampuva tympeän ylikomisarion osassa.
Mielestäni ensimmäinen Enola Holmes -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen filmi, mutta silti tarpeeksi kelpo mysteeriraina, joka jaksoi viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Enola Holmes 2 on kuitenkin harmillisen keskinkertainen ja väsähtänyt tekele, josta uupuu ykkösosan hurmaavuus. Uusi mysteeri ei jaksa napata mukaansa ja leffa käy vähän väliä hieman pitkäveteiseksi ja raskaaksi. Missä on koukuttavuus? Missä seikkailuhenki? Miksi sivuhahmot pistetään liiankin usein hoksaamaan asioita päähenkilön puolesta? Mukana on muutama oiva täsmäkohtaus, kuten eräs vekkulimainen takaa-ajo hevosvaunuilla keskellä metsää, mutta siihen se sitten jää.
Tarina on ihan oivaltavasti rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, mutta siitä uupuu silti särmää ja nasevuutta. Jännitettä ei pahemmin löydy, eikä katsoja ole nimikkohahmon kanssa niin intensiivisesti tutkimassa kuin tekijät varmasti toivovat. Käänteet eivät hetkauta, etenkin kun yhden niistä arvaa jo hyvissä ajoin elokuvan alkupäässä ja toinen taas tulee kömpelöllä tavalla puskista. Siinä yritetään vedota Holmes-faneihin, mutta toteutus tökkii. Siitä tulee mieleenStar Trek Into Darknessin (2013) suuri nimipaljastus, jonka oli tarkoitus shokeerata katsojia, mutta kun paljastuksella ei ollut mitään merkitystä hahmoille, ei se hetkauttanut kotisohvallakaan. Huumoriosastokin jää pliisuksi. Päälle kahden tunnin kestossa elokuva myös tuntuu liian pitkältä. Tiivistettynä Enola Holmes 2 olisi sähäkämpi paketti. Siinä, missä ykkösleffa piti sisällään aika unohdettavan tapauksen, jatko-osa on itsessään varsin unohdettava.
Ohjauksesta vastaa ensimmäisen elokuvan tavoin Harry Bradbeer, joka toistaa paljon samoja niksejä, mutta tehottomammin ja laskelmoidummin. Bradbeerin rakentama tunnelma ei vakuuta, eikä Jack Thornen käsikirjoitus auta asiaa. Thornen teksti sisältää hyvät lähtökohdat, mutta tarinan kuljetus ontuu. Filmi on kuitenkin kuvattu erittäin hyvin. Lavasteet ovat näyttävät ja puvut tyylikkäät. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on toimivasti rakennettu. Jo toistamiseen parasta Enola Holmes -elokuvassa on sen musiikki. Daniel Pemberton jatkaa ilahduttavalla linjallaan, tuoden takaisin paljon ykkösleffan riemastuttavista sävelmistä, tehostaenkin niitä paikoitellen.
Yhteenveto:Enola Holmes 2 on harmillisen keskinkertainen jatko-osa mainiolle salapoliisiseikkailulle. Vaikka uusi tarina onkin ihan kekseliäästi rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, ei uusi tutkintatapaus jaksa pahemmin napata mukaansa ja vähän päälle kahden tunnin kestossaan leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä. Välillä siitä löytyy hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus ontuu. Käänteet hoidetaan kömpelösti ja on turhauttavaa, kuinka monet ratkaisut vaikuttavat tulevan sivuhahmojen suunnalta päähenkilön sijaan. Millie Bobby Brown on edelleen mainio nimikkoroolissa ja Henry Cavill suoriutuu paremmin isoveli-Sherlockin osasta kuin viimeksi. Yleensä hyvä David Thewlis on liian yliampuva osassaan. Tekniseltä puoleltaan leffa on pätevästi tehty puitteita ja Daniel Pembertonin ilahduttavia musiikkeja myöten. Käsikirjoitus jää kuitenkin valitettavan latteaksi, eikä ohjaaja Harry Bradbeer saa tuotua siihen tarvittavaa potkua. Jos pidit kovasti ensimmäisestä Enola Holmesista, kannattaa jatko-osalle antaa toki mahdollisuus. Jos taas ykkösleffa ei vakuuttanut, ei jatko-osakaan luultavasti voita puolelleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, David Thewlis, Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Patrick Kennedy, Geoff Bell, Leonard Carow, David Kross, Céline Buckens, Niels Arestrup, Toby Kebbell, Hinnerk Schönemann, Eddie Marsan ja Liam Cunningham Genre: draama, sota Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia Ikäraja: 12
War Horse, eli suomalaisittain Sotahevonen perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Morpurgo itse yritti saada kirjasta aikaiseksi elokuvan, mutta lopulta sai käännettyä kirjan teatteriesityksen muotoon vuonna 2007. Vuonna 2009 tuottajapariskunta Kathleen Kennedy ja Frank Marshall näkivät esityksen ja innostuivat siitä niin paljon, että saivat DreamWorksin kautta ostettua kirjan elokuvaoikeudet. Pariskunta esitteli kirjan ohjaaja Steven Spielbergille, joka ihastui tarinaan ja päätti ohjata filmin, nähtyään teatteriesityksen helmikuussa 2010. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Sotahevonen sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten ja vain pari kuukautta Spielbergin edellisen elokuvan, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus(The Adventures of Tintin - 2011) julkaisun jälkeen! Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Leffa sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja äänitehosteet), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja musiikki), sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja erikoistehosteet), muttei voittanut näissä gaaloissa ainuttakaan palkintoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Sotahevosta, eikä se pitkään edes kiinnostanut minua. Olen kuitenkin päättänyt katsoa kaikki Spielbergin ohjaamat filmit, joten kun huomasin Sotahevosen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1912 nuoren Albertin isä ostaa huutokaupasta hevosen nimeltä Joey, josta tulee Albertin paras ystävä. Joey ei kuitenkaan tuota toivotusti rahaa perheen maatilalla, joten pari vuotta myöhemmin isä joutuu myymään hevosen armeijalle, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja Iso-Britannia ajautuu sotaan Saksan kanssa.
Alun perin nuoren Albertin rooliin kaavailtiin Eddie Redmaynea, mutta Spielberg päättikin lopulta aiemmin vain muutamassa näytelmässä esiintyneen Jeremy Irvinen saavan pääroolin. Irvinesta ei onneksi näy kokemattomuutta, vaan hän hoitaa hommansa mainiosti. Hän on myös selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta ja päättänyt pistää parastaan. Albert on välittömästi pidettävä hahmo, jonka kautta katsojakin alkaa suuresti välittämään Joey-hevosesta. Joeyta taas esittää jopa neljätoista eri hevosta pitkin leffaa, riippuen siitä, mitä hevosen pitää milloinkin tehdä. Hurjempia stuntteja varten tekijät ovat käyttäneet tietokonetehosteita ja yhdessä kohtaa nähdään myös upeasti toteutettu nukkehevonen. Joeysta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo, jonka matkaa halki sodan seuraa kiinnostuneena. Hevonen kun on, Joey ei koskaan puhu, mutta silti katsoja voi pelkästä katseesta tulkita hepoloisen ajatuksenkulkua.
Elokuvassa nähdään myös Peter Mullan ja Emily Watson Albertin vanhempina, David Thewlis heidän häijynä vuokraisäntänä, sekä mm. Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Toby Kebbell, Eddie Marsan ja Liam Cunningham brittisotilaina ja Céline Buckens, Niels Arestrup, Leonard Carow, David Kross ja Hinnerk Schönemann erilaisina hahmoina, joita Joey kohtaa maailmansodassa, yrittäessään päästä takaisin kotiin maaseudulle rakkaan Albertinsa luokse. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikka osalla onkin yllättävän vähän ruutuaikaa. Thewlis oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan. Ainoa heikkous on oikeastaan tekijöiden päätös, että kaikki puhuvat englantia, mutta saksalaisella tai ranskalaisella korostuksella. Jos eri maiden edustajat puhuisivat omaa kieltään, tekisi se filmistä tehokkaamman paketin.
Steven Spielberg tunnetaan parhaiten "koko perheen" seikkailuistaan, kuten Indiana Joneseista (1981-), E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Jurassic Parkista(1993), mutta eivätpä sotakuvauksetkaan ole hänelle uusi juttu. Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan - 1998) pidetään yhtenä genren väkevimmistä teoksista, minkä lisäksi Spielberg oli mukana tekemässä erinomaista Taistelutoverit-minisarjaa (Band of Brothers - 2001). Sodan aikaan sijoittui myös syvästi koskettava ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja Schindlerin lista (Schindler's List - 1993). Nämä kolme teosta kuvasivat eri tavoin sodan hirveyttä. Vaikka Sotahevonenkin näyttää, kuinka kamalaa sota on, on se huomattavasti aiempia filmejä kevyempi teos. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on koko perheen sotaelokuva. Sota toimii enemmänkin kulissina ystävyystarinalle, missä hevonen ja omistaja yrittävät päästä toistensa luokse, kun maailma ympärillä on tuhon partaalla. Kertomus on herkkä, kaunis ja täynnä sydäntä, kuten Spielbergin teokset yleensä.
Ei Sotahevonen mikään täyden kympin suoritus ole, mutta on se vikoineenkin oikein mainio teos. Lähes kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva on paikoitellen ylipitkä, eikä sen rytmitys ole täysin kohdallaan. Kestää kenties jopa liiankin kauan, ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyy. Vaikka on hyvä, että elokuva rakentaa Albertin ja Joeyn ystävyyttä rauhassa, voisi ensimmäistä kolmea varttia tiivistää enemmän. Sen jälkeen elokuva nimittäin kulkee aika vauhdilla, Joeyn päätyessä kaiken aikaa eri porukan mukaan sodan keskellä. Välillä se toimii brittisotilaiden ratsuna, sitten se huomaa vetävänsä saksalaista tykkiä perässään. Monille hepo tuo toivoa kauheuden keskellä ja hymy leviää usein katsojan huulille. Elokuva onnistuu myös hieman koskettamaankin. Jos katsoja on kunnon heppafani, on kyynelhanojen aukeaminen taattua.
Steven Spielberg on kyllä aikamoinen teräsvaari, ottaen huomioon, että hän teki samana vuonna vaativan animaatioelokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden ja ison budjetin sotafilmin. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä sanoa, että hän onnistui Tintin kanssa paremmin, mutta ei Sotahevonen missään nimessä huono ole. Spielberg hoitaa homman tutulla ja varmalla otteellaan, rakentaen sydämellistä tunnelmaa. Ja kun kyseessä on Spielbergin teos, on myös varmaa, että elokuva näyttää hyvältä. Elokuva on täynnä lähes maalauksellisia otoksia. Kuvaus on huikeaa. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun yöllä sotilaat ampuvat pari teloitettavaa ja etualalla olevan tuulimyllyn pyörivä siiveke liukuu tyylikkäästi peittämään uhrit juuri aseiden laukaistessa. Lavasteet ovat upeat ja valtavat sotatantereet ovat vaikuttava näky kaikessa kauheudessaan. 1910-luvun ajankuva on luotu lavasteiden lisäksi hienolla puvustuksella. Myös äänimaailma on erinomainen, oli kyse sitten äänitehosteista tai Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin kauniista musiikeista.
Yhteenveto:Sotahevonen on erittäin mainio sotaelokuva, josta löytyy jopa paljon sydäntä. Hevosen ja sen omistajan ystävyys ja heidän vimmainen yritys päästä takaisin toistensa luokse tuhon keskellä on liikuttavaa seurattavaa. Joey-hevosesta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo ja vaikkei heppa sano sanaakaan leffan aikana, on toteutus niin taidokas, että katsoja on kaiken aikaa perillä Joeyn tuntemuksista. Hevosen seikkailuja sodan keskellä uppoutuu seuraamaan mielenkiinnolla, vaikka leffalla kestääkin turhan kauan, että niihin asti päästään. Alun ensimmäistä 45 minuuttia voisi tiivistää ja muutenkin elokuva tuntuu liian pitkältä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja tekniseltä puoleltaan leffa on tyylikästä katsottavaa. Ei Sotahevonen Spielbergin parhaiden teosten joukkoon yllä millään, mutta on se silti varsin pätevä, erilainen ja perheystävällisempi sotateos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
War Horse, 2011, DreamWorks, Amblin Entertainment, Reliance Entertainment, The Kennedy/Marshall Company
Ohjaus: Charlie Kaufman
Pääosissa: Jessie Buckley, Jesse Plemons, Toni Collette, David Thewlis, Guy Boyd, Hadley Robinson, Gus Birney, Abby Quinn, Colby Minifie, Jason Ralph ja Oliver Platt Genre: draama, mysteeri, jännitys Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 13
I'm Thinking of Ending Things perustuu Iain Reidin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2018 Netflix ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvaa, minkä ohjaisi Charlie Kaufman. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt I'm Thinking of Ending Things on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä, mutta minulta kesti parikin viikkoa, ennen kuin vihdoin päätin katsoa leffan. Ja sen jälkeen minulta kesti parikin päivää, kunnes vihdoin koin pystyväni kirjoittamaan siitä arvostelun. Kyseessä ei nimittäin ole mikään helppo pala pureskeltavaksi...
Eroa pohtiva nuori nainen matkustaa lumimyrskyn keskellä tapaamaan poikaystävänsä vanhempia. Reissu muuttuu pian mitä kummallisimmaksi, mikä pistää niin naisen kuin katsojankin kyseenalaistamaan todellisuuden.
Jessie Buckley ja Jesse Plemons näyttelevät pariskuntaa, Lucya ja Jakea, jotka ovat matkalla Jaken vanhempien luokse ensimmäistä kertaa yhdessä. Jake on tästä jännittynyt, mutta vielä jännittyneempi on Lucy, joka pohtii parisuhteen lopettamista. Alusta alkaen reissua piinaa vaivaantunut ilmapiiri, mikä vangitsee katsojan mielenkiinnon totaalisesti. Vangitsevuutta vain vahvistaa se, kuinka huikean hyviä Buckley ja Plemons rooleissaan ovat. Heidän täytyy tarjota pitkiä keskusteluja ja monologeja, välittäen samalla suuria tunteita, eikä ohjaaja usein suostu leikkaamaan kuvasta toiseen kesken pitkän puheen. Buckley vakuuttaa upeasti voimakkailla tunteillaan ja Plemons tulkitsee onnistuneesti vaativaa osaansa, joka alkaa vähitellen avautumaan elokuvan aikana.
Jaken vanhempina taas nähdään Toni Collette ja David Thewlis, jotka ovat myös suorastaan erinomaiset rooleissaan. Vanhemmissa on jotain häiritsevän kummallista ja Collette ja Thewlis pääsevätkin herkuttelemaan oudosti käyttäytyvillä hahmoillaan. Colletten tunteenpurkaukset ja Thewliksen äänenpainot ja puhetapa ovat tarkkaan harkitut ja lumoavat. Vaikkei elokuvasta mitään ymmärtäisikään, ovat näyttelijät jo niin fantastisia rooleissaan, että he pitävät katsojan mielenkiintoa visusti yllä.
Minun täytyy itsekin myöntää, että olin suuren osan ajasta hämilläni siitä, mitä juuri katson. I'm Thinking of Ending Things ei todellakaan ole helppo elokuva ja se on paljon enemmän kuin tarina naisesta, joka tapaa poikaystävänsä vanhemmat ensimmäistä kertaa. Oikeastaan leffa ei edes kerro siitä. Mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä oudommaksi se muuttuu ja sitä enemmän katsoja alkaa kummastelemaan, mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Miksi Lucyn nimi tuntuu muuttuvan joka kymmenes minuutti? Miksi hänen ammattinsa vaihtuu joka kerta, kun siitä puhutaan? Miksi Lucyn ja Jaken ensikohtaamisen tarina muuttaa muotoaan? Kuka on mystinen talonmies (Guy Boyd), jonka elämää aina välillä seurataan? Joskus jonkun näyttelijä vaihtuu yhden kuvan ajaksi. Jaken vanhemmat näyttävät joskus huomattavasti vanhemmilta ja toisinaan nuoremmilta. On varmaa, että monia katsojia alkaa jossain kohtaa turhauttamaan, jos homman todellista laitaa ei ala hoksaamaan. Vielä turhauttavampaa on, ettei elokuva halua antaa vastauksia.
I'm Thinking of Ending Thingson erittäin metaforallinen ja surrealistinen teos, mikä käsittelee yhä vain syvemmiksi muuttuvia teemojaan mm. rakkaudesta, yksinäisyydestä, ikääntymisestä ja kuolemasta erikoisten keskustelujen, runojen, ajatusäänten ja eritoten kuvaston kautta. Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta se myös antaa takaisin reilusti, kun alkaa päästä jyvälle siitä, mistä leffassa todella on kyse. Vielä katsoessani elokuvaa, se oli mielestäni oikein mainio ja mielenkiintoinen, mutta vasta oikeasti pohdittuani sitä pari päivää (ensimmäisenä iltana nukkumaanmeno venähti, kun pyörin ensin tunnin pohdiskelujeni kanssa, kunnes oli pakko syventyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja etsimään muiden tulkintoja filmistä), aloin todella ihailemaan I'm Thinking of Ending Thingsiä, pitämään sitä hyvinkin kiehtovana, vaikuttavana ja jopa liikuttavana. Olenkin varma, että toinen katselukerta tarjoaa jo rikkaamman elämyksen, kun olen valmiiksi tietoinen elokuvan käsittelemistä aiheista ja merkityksistä.
Leffan tunnelma on erittäin mystinen, unenomainen ja lähes satumainen. Se houkuttelee pikkuhiljaa puoleensa, lumoavuuden ympäröidessä katsojan. Sen lisäksi, että elokuvaa seuraa mielellään jo voimakkaiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, myös tämä taianomainen tunnelma pitää mielenkiintoa yllä. Outoudet aiheuttavat usein ihanan kutkuttavaa, mutta samalla epämiellyttävää tunnetta ja filmi käy välillä karmivankin puolella, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse. Samalla elokuvassa on jotain todella kaunista. Surullisista ja muutenkin alakuloisista hetkistä löytyy kauneutta.
Kun tarkastelee ohjaaja Charlie Kaufmanin filmografiaa, ei ole ihme, ettei I'm Thinking of Ending Things ole helppo tekele. Being John Malkovichin (1999), Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ja Anomalisan (2015) tekijältä on turha odottaa yksinkertaista kertomusta ja selkeitä vastauksia. Kaufmanin rakentama tunnelma on maaginen, minkä lisäksi hän tekee huikeaa työtä myös käsikirjoittajana. Kaufmanin kirjoittamat koukuttavat keskustelut ja yksinpuhelut kuuluvat kevyesti vuoden parhaimmistoon. Hänen filosofinen tapansa pohdiskella ihmisluontoa ja ihmiselle merkittäviä tarpeita on hyvinkin vaikuttavaa. Kaufmanilla on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille. Lähes neliömäinen kuvaruutu tekee kaikesta todella tiivistä ja keskittyvää. Kameratyöskentely on tarkkaa ja taiturimaista. Vaikka kuvarajauksen takia hahmojen vierelle ei jää paljoa tyhjää tilaa, katsoja pääsee silti ihastelemaan tyylikkäitä lavasteita ja jatkuvasti muuttuvia asuja. Leikkaus on tarkkaa ja napakkaa. Efekteistäkin löytyy tyyliä ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Vaimennettua puhetta käytetään muutamassa kohtaa oivana tehokeinona. Jay Wadleyn säveltämät musiikit lisäävät eri tunnelmia ja koko filmin satumaisuutta.
Yhteenveto:I'm Thinking of Ending Things on lumoavan hämmentävä teos, mikä saattaa avautua katsojalle vasta useammankin päivän pohdiskelun jälkeen. Yksinkertainen lähtökohta juonelle muuttaa täysin muotoaan, kun elokuvan merkityksen hoksaa. Teemat ovat kiehtovia; surumielisiä mutta jotenkin kauniita. Muutenkin leffasta löytyy alakuloisuutta, mutta kauneutta siitä seasta. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Tietty satumaisuus ympäröi katsojan ja pitää tiukasti mukana loppuun saakka. Erityisen vangitsevia ovat monet pitkät keskustelut ja filosofiset monologit, joita katsoja seuraa kuin hypnoosissa. Tätä vain vahvistaa se, kuinka upeita näyttelijät ovat rooleissaan. Jessie Buckley ja Jesse Plemons ovat fantastiset pääosissa ja Toni Collette ja David Thewlis loistavat Plemonsin hahmon vanhempina. Elokuvan kummallisuudet aiheuttavat usein karmivaakin ilmapiiriä, kun ei vielä ymmärrä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Kun palaset vihdoin loksahtelevat paikoilleen ja elokuvan tarkoitus todella avautuu, I'm Thinking of Ending Things osoittautuu hienoksi teokseksi, jonka pariin tekisi mieli palata heti. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos. Charlie Kaufman vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa myös paljon takaisin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I'm Thinking of Ending Things, 2020, Likely Story, Projective Testing Service, Netflix
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Danny Huston, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner, Eugene Brave Rock, Lucy Davis, David Thewlis, Elena Anaya, Connie Nielsen ja Robin Wright Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Wonder Woman perustuu William Moulton Marstonin luomaan samannimiseen DC Comics -hahmoon, jonka ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1941 sarjakuvassa "All Star Comics #8". Hahmo on noussut vuosien varrella suureen suosioon ja hänestä on muodostunut kaikkein suosituin naissupersankari. Wonder Woman on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös useissa kirjoissa, peleissä, leluissa, animaatioissa ja televisiosarjoissa, sekä yhdessä näytellyssä televisioelokuvassa (1974), joka toimi esittelynä mahdolliselle sarjalle, jota ei kuitenkaan toteutettu sellaisenaan. Kun supersankarileffojen suosio alkoi nousemaan 2000-luvun alussa, monet ovat pohtineet, milloin myös Wonder Womanista tehtäisiin elokuva? Kun Warner Bros. Pictures aloitti vuoden 2013 Man of Steel -elokuvallaan DC Comicsin hahmoihin perustuvan leffauniversumin DC Extended Universe (DCEU), toivo Wonder Woman -leffasta heräsi voimakkaasti. Hahmo saikin ensiesiintymisensä universumissa viime vuoden Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) ja samalla ilmoitettiin, että hahmon sooloseikkailu oli tekeillä. Monet hahmon fanit pitivät Batman v Supermanissa nähdystä, Gal Gadotin esittämästä Wonder Womanista ja alkoivat innolla odottamaan leffaa. Itse en ollut kovin innoissani elokuvasta. Man of Steel oli mielestäni todella hyvä elokuva ja sai minut kiinnostumaan DCEU:sta, mutta sekä Batman v Superman että samana vuonna ilmestynyt Suicide Squad (2016) tuottivat minulle pettymykset. Kiinnostukseni koko universumia kohtaan laski ja pelkäsin, että Wonder Womanistakin tulisi samanlainen heikko teos. Luin huhua, että tässä olisi kyseessä iso fiasko, enkä enää edes oikein odottanut sitä. Kuitenkin, kun elokuva näytettiin ensimmäisille kriitikoille, leffa saikin odottamattomia kehuja ja monet ylistivät sen olevan erinomainen filmi, joka loisi uskoa DCEU:n onnistumiseen. Kiinnostukseni alkoi kohota, mitä enemmän positiivisia arvioita tuli ja aloin odottaa elokuvan näkemistä. Kävin katsomassa Wonder Womanin, toivoen, että pitäisin siitä todella paljon... Hauskana faktana kerron, että meille näytettiin Wonder Womanin traileri juuri ennen itse elokuvan alkamista, joten saimme nopean vilkaisun siitä, mitä seuraavaksi näemme. Ihmeellisiä voimia omaava amatsoniprinsessa Diana lähtee kotisaareltaan vakooja Steve Trevorin kanssa ihmisten maailmaan, jossa käydään ensimmäistä maailmansotaa. Diana uskoo, että sotimisen on aiheuttanut paha sodanjumala Ares, joka aikoinaan yritti tuhota kaiken.
Pääosassa Wonder Womanina, eli Dianana nähdään jälleen Gal Gadot, joka osoittaa todella olevansa erinomainen valinta rooliin. Diana on loistava taistelija ja elokuvan alussa häntä ärsyttääkin, kun hän ei pääse hyödyntämään taitojaan, jotta voisi tehdä muutosta sotaisaan ihmisten maailmaan. Ennen kaikkea hänellä on kuitenkin hyvä sydän, minkä takia hän on aina valmis auttamaan pulassa olevia, kun muut eivät heitä huomioi. Diana ei täysin ymmärrä ihmisiä ja sitä miten monet toimivat, mikä aiheuttaa hänelle henkistä kärsimystä. Hahmo on mieleltään ja sydämeltään liian puhdas likaiseen ihmisten maailmaan. Dianan kehitystä on erittäin mielenkiintoista seurata, vaikka Batman v Superman: Dawn of Justicen nähneenä tietääkin, mihin Diana on leffan tapahtumien kautta päätynyt. Steve Trevoria näyttelee uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, joka tuo välillä tuttua hurmuriosaansa rooliin, etenkin alkupäässä. Onneksi Pinesta löytyy kuitenkin muitakin puolia ja hän pääsee näyttämään hieman karumpaa puoltaan, kun itse sotatantereelle päästään. Stevellä on tärkeä tehtävä, mikä hänen pitää toteuttaa Britannian tiedustelupalvelulle. Hän on määrätietoinen ja hyvä sotilas, minkä lisäksi hänen huumoripuolensa tekee hänestä pidettävän. Dianan ja Steven yhteisiä kohtauksia on kiinnostavaa katsoa, kun kumpikin hämmästelee toisen maailmaa ja haluaa tietää siitä lisää.
Dianan ja Steven kanssa taistoon lähtee kolmihenkinen tiimi, joka koostuu hyvin erilaisista tapauksista. Saïd Taghmaoui esittää Sameeria, todella persoonallista tyyppiä, joka iskee silmänsä Dianaan. Ewen Bremner näyttelee tarkka-ampuja Charliea, jota vaivaavat hänen menneisyytensä haamut. Eugene Brave Rock näyttelee Päällikköä, joka tietää viisauksia ja kuinka taistella. Päällikköä lukuunottamatta hahmoihin on luotu muutamia puolia, jotka tekevät heistä mielenkiintoiset ja toimivat. Näin tiimin jäsenistä myös alkaa välittää ja toivoo, ettei heille käy mitään. Taghmaoui ja Bremner ovat mainioita rooleissaan, mutta Brave Rock jättää hieman kylmäksi, ollessaan kolmikosta tyhjin.
Elokuvan pahiksia ovat saksalaisten puolella olevat Danny Hustonin näyttelemä kenraali Ludendorff ja tämän apuri Isabel Maru (Elena Anaya), joka kulkee myös nimellä tohtori Myrkky. Maru on keksinyt uuden joukkotuhoaseen, jota kenraali Ludendorff aikoo hyödyntää tuomaan voiton Saksalle. Ase tuo elokuvaan lisäjännitettä, mutta itse pahiskaksikko ei suurimmaksi osaksi leffan ajasta erityisemmin vakuuta, mikä on yleistä supersankarielokuvissa. Muita hahmoja leffassa ovat Dianan äiti, eli amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen), amatsoneja kouluttava Antiope (Robin Wright), Steven hupaisa sihteeri Etta Candy (Lucy Davis) ja rauhan puolesta puhuva sir Patrick (David Thewlis).
Wonder Woman ei jatka DCEU:n tarinaa siitä, mihin Batman v Superman päättyi, vaan palaa ajassa taaksepäin jopa Dianan lapsuuteen asti ja näyttää, kuinka Wonder Womanista tuli Wonder Woman. Ei kestä kauaa, kun Steve jo tupsahtaa amatsonien asuttamalle Themyscira-saarelle ja saa Dianan innostumaan ulkomaailmasta. Diana uskoo voivansa vaikuttaa sotimiseen ja että voitettuaan Areksen, sotiminen loppuisi kaikkialla. Hänelle sodat ja taistelut ovat kuitenkin aina tarkoittaneet, että vain mahtavat soturit kamppailevat toisiaan vastaan, joten ihmetys on suuri, kun Diana tajuaa, että ihmisten sodassa kukaan ei ole turvassa. Katsoja pääsee Dianan kanssa kauhistelemaan, miten sota on vaikuttanut perheisiin. Elokuva sisältää useita karuja hetkiä, jolloin päähahmo näkee asioita, kuten lapsia itkemässä yksin sotilaiden keskellä tai sotilaita makaamassa mudassa ilman raajaa. Wonder Womania voi helposti verrata Marvelin leffaan Captain America: The First Avenger (2011), sillä kummassakin yli-inhimmillisiä voimia omaava sankari on mukana todellisessa sodassa. Tässä kuitenkin sodan hirveys on tuotu paljon paremmin esille ja se on pidetty pääasiassa realistisena, toisin kuin The First Avengerissa, jossa natsien erikoisjoukot ammuskelivat laseraseilla. Dianan saapuessa taistoon meininki muuttuu tietty jokseenkin yliluonnolliseksi, hahmon pysäytellessä luoteja ilmasta ja taistellessaan saksalaisia vastaan miekkansa ja lassonsa avulla. Meno ei kuitenkaan muutu tässä kohtaa yliampuvaksi, mikä on hienoa.
Yllättävää kyllä, elokuva ei edes sisällä kovin montaa taistelua ja ne taistot, jotka käydään, tuntuvat tarpeellisilta tarinan kannalta. Leffa näyttää oivallisesti, että sotiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä ammuskelu, mitä Diana ei tiedä. Hän ei ymmärrä, miksi arvokkaimmat henkilöt istuvat turvallisesti päämajoissaan, kun nuoret sotilaat hoitavat kaiken ammuskelun rintamalla. Hän ei voi käsittää, miten jossain sotilaat eivät voi liikkua eteenpäin seuraavaan paikkaan, eikä hän pysty hyväksymään sitä, että sodissa tapetaan miljoonia viattomia. Sodan uhkaavuus on lähes kaiken aikaa läsnä ja se riittää. Siinä missä The First Avengerissa sota esiteltiin nopeasti montaasissa, Wonder Woman käyttää hyvin aikansa näyttääkseen sitä paremmin. Elokuva kulkee yllättävän rauhallisesti eteenpäin, muttei kuitenkaan hidastempoisesti, jolloin teos kävisi tylsäksi. Lähes kahden ja puolen tunnin kestolla voisi etukäteen pelätä, että hitaissa kohdissa aika kävisi pitkäksi, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu.
Tarinaa kuljetetaan kaiken aikaa eteenpäin, eikä koskaan kiirehditä minkään hetken kanssa, jolloin kaikella tuntuu oikeasti olevan merkitys. Ja mikä hienointa, vaikka Wonder Woman kuuluu suureen leffauniversumiin, elokuva ei kuitenkaan pohjusta tulevia leffoja (paria Bruce Wayne -viittausta lukuunottamatta), vaan keskittyy täysillä päähahmon tarinaan, jolloin teos tuntuu selkeämmin kokonaisuudelta. Batman v Supermanin suurin heikkous oli se, että leffa keskittyi liikaa pohjustamaan tulevia tapahtumia kuin kertomaan omaa tarinaansa. Toinen mistä katsojat eivät pitäneet siinä filmissä, oli huumorin puuttuminen, joten on hienoa, että Wonder Womanissa saa nauraa useassa kohtaa. Yksikään hahmoista ei ole tarkoituksellinen komediatapaus, vaan lähes jokainen pääsee hetkeksi naurun kohteeksi. Huumori on tärkeä kevennys synkkään sotateemaan. On myös hupaisaa, että Dianan hölmöltä kuulostavasta syntymisestä tehdään hieman pilkkaa.
Wonder Woman on todella hyvä elokuva. Niinkin hyvä, että se on lähestulkoon loistava elokuva! Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus tuottaa pettymyksen, kun meininki äityy todella yliampuvaksi Dianan taistellessa jumalvoimia omaavaa pahista vastaan. Ympäristö muuttuu Batman v Supermanin lopputaistelun kaltaiseksi tulimyrskyksi, josta on välillä vaikea saada mitään tolkkua. On suuressa taistelussa hyvätkin puolensa, minkä lisäksi on hienoa, että samalla nähdään myös realistisempaa taistelua vähän matkan päässä. Hupaisaa kuitenkin on, että yksikään saksalainen sotilas ei kiinnitä huomiota siihen, että vieressä rakennukset räjähtelevät ja kaksi hahmoa mätkivät toisiaan turpaan, samalla kun leijuvat ilmassa. Lopun megamättö vie hieman makua muuten yllättävän hienosta kokonaisuudesta. Lopputuloksena on kuitenkin selvästi DCEU:n paras elokuva tähän mennessä. Itse pidän myös ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Man of Steelista, mutta tämä voittaa sen paremmalla rytmityksellä ja todellisimmilla tunteilla. Elokuva saa myös haluamaan nähdä lisää leffoja naissupersankareista, sillä tämä on ehdottomasti paras niistäkin. Se ei tosin kerro vielä erityisen paljon, kun vertailukohteena ovat hirveä Catwoman (2004) sekä lähes yhtä kauhea Elektra (2005), unohtamatta todella haukuttua Supertyttöä (Supergirl - 1984). Wonder Woman osoittaakin, että naissankareista voi saada ihan yhtä kovia leffoja kuin miessankareistakin, jos vain hieman yrittää enemmän kuin noiden kolmen teoksen tekijät ja kunhan tuottajat vain uskaltavat näyttää vihreää valoa niille. On äärimmäisen hienoa, että pääasiassa miesten tähdittämään genreen on tuotu naisvoimaa ja kunnolla!
Kunnon naisvoiman synnyttämiseen tarvitaan tietty naisohjaaja. Elokuvan ohjauksesta vastaa Patty Jenkins, joka on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä hahmojen kanssa. Mukana on myös monta vitsiä miehistä, jotka osoittavat, että tätä on tehty hieman erilailla kuin perinteisiä supersankaripätkiä. Jenkins on pääasiassa onnistunut, mutta suuren lopputaistelun kohdalla leffa tuntuu enemmän DCEU:n kaksi ensimmäistä teosta ohjanneen Zack Snyderin elokuvalta. Snyder onkin ollut suunnittelemassa leffan tarinaa, jonka pohjalta Allan Heinberg on kynäillyt mainion käsikirjoituksen. Wonder Woman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu, vaikka toimintakohtauksissa kuvakulmat vaihtelevatkin välillä turhan nopeasti. Ensimmäisen maailmansodan ajankuva on tuotu upeasti esille hienolla puvustuksella ja lavastuksella. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa todella hienoja, mutta jotkut asiat, kuten Ares, näyttävät hieman liian digitaalisilta. Ääniefektit tuovat lisävoimaa leffaan ja Rupert Gregson-Williams on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan tietysti hahmon huikea tunnusmusiikki, joka kulki Batman v Supermanin soundtrackilla nimellä Is She With You?.
Yhteenveto:Wonder Woman tuo toivoa DCEU:n elokuviin, jotka ovat vaikuttaneet vajoavan koko ajan alemmas. Kyseessä on lähes loistava teos, mutta heikko lopputaistelu, joka viedään aiempien DCEU:n leffojen tapaan yliampuviin mittoihin, sekä pahis jota vastaan lopussa taistellaan, vievät makua pois kokonaisuudesta. Muuten sota on hienosti tuotu esille ja läpi elokuvan kulkee usein realistinen tunnelma, vaikka yliluonnollisia elementtejä onkin mukana. Tarinaa kuljetetaan rauhallisesti eteenpäin, eikä toimintaa ole erityisen paljon. Leffa on todella mielenkiintoinen ja on hienoa nähdä ihmisten sotaisa maailma Dianan näkökulmasta. Gal Gadot on mahtava pääosassa Dianana/Wonder Womanina, minkä lisäksi myös Chris Pine, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner ja Lucy Davis ovat todella hyviä. Karuun sotateemaan on saatu onnistuneesti huumoria mukaan ja leffa tarjoaa monet naurut. Visuaalisesti leffa on näyttävä, vaikka loppumätkintä näyttääkin hieman liian digitaaliselta. Ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt todella hyvää työtä ja on hienoa, että tuttu tunnusmusiikki kuullaan tässäkin, vaikka säveltäjänä ei toimikaan Hans Zimmer. Yksi hienoimmista asioista elokuvassa on kuitenkin se, että leffa keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä pohjusta tulevia tapahtumia kaiken aikaa. Jos olet pitänyt aiemmista DCEU:n elokuvista tai olet hahmon fani, niin kannattaa käydä katsomassa myös Wonder Woman. Ja vaikka aiemmat sarjan leffat eivät olisikaan tehneet vaikutusta, mutta pidät supersankaripätkistä, niin käy katsomassa, sillä kyseessä on todella hyvä elokuva, jonka jälkeen tulevia DCEU-teoksia alkaa jopa odottaa näkevänsä. Odotukseni eivät kuitenkaan ole vielä kovin suuret Justice Leaguea (2017) kohtaan, joka vaikuttaa trailerien perusteella pelkältä synkältä taistelulta, johon on tungettu tyhmiä vitsejä mukaan. Saa nähdä, alkaako tästä DC:n hieno aika, vai onko Wonder Woman vain yksinäinen timantti...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Wonder Woman, 2017, Warner Bros. Pictures, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, DC Entertainment, Dune Entertainment, Tencent Pictures, Wanda Pictures
