Näyttelijät: Joel Edgerton, Felicity Jones, Kerry Condon, William H. Macy, Nathaniel Arcand, John Diehl, Paul Schneider, Clifton Collins Jr. ja Will Patton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 13
Train Dreams perustuu Denis Johnsonin samannimiseen novelliin, joka julkaistiin alun perin vuonna 2002 The Paris Review -lehdessä, ennen kuin se julkaistiin omana kirjanaan vuonna 2011. Joel Edgerton ihastui novelliin jo vuosia sitten ja halusi itse ohjata sen pohjalta elokuvan. Black Bear -yhtiö kuitenkin ehti hankkia novellin filmatisointioikeudet ja Clint Bentley ja Greg Kwedar työstivät leffan käsikirjoituksen, Bentleyn toimiessa ohjaajana. Edgerton pääsi projektiin silti mukaan, mutta päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Train Dreams sai jo tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla, missä Netflix osti sen levitysoikeudet. Netflixissä elokuva julkaistiin marraskuun lopulla. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se alkoi kerätä palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan miespääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet) ja eräänä iltana päätin uteliaana pistää Train Dreamsin pyörimään.
Metsätyöntekijä ja rautatienrakentaja Robert Grainier elää läpi kauniiden ja traagisten tapahtumien, alati muuttuvassa 1900-luvun Amerikassa.
Pääroolissa Robert Grainierina nähdään tosiaan Joel Edgerton, joka yritti jo aiemmin itse ohjata Denis Johnsonin kirjan pohjalta elokuvan, mutta joka ei onnistunut nappaamaan sen filmatisointioikeuksia. Onkin kiva, että vaikka Edgerton hävisi kilpailun, hänet valittiin silti leffan keulakuvaksi. Edgerton tekee kenties uransa vahvimman roolityön Train Dreamsissa, tulkiten vakuuttavasti tämän aika tavallisen mattimeikäläisen toisaalta monivaiheista, mutta silti aika paikoilleen jämähtänyttä elämää. Robert jäi jo lapsena oman onnensa nojaan ja töihin hän on päätynyt niin rautatienrakentajaksi kuin myös metsiin kaatamaan puita milloin mihinkin tarkoitukseen. Hahmo on kiinnostava, etenkin tämän tietynlaisten pelkojen takia.
Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones kirkon kuorossa laulavana Gladysina, jonka kanssa Robert menee naimisiin, Kerry Condon metsäpaloja tarkkailevana Claire Thompsonina, sekä oma suosikkini niin näyttelijäsuorituksena kuin hahmona, William H. Macy Robertin kollegana, räjähteisiin erikoistuneena metsätyöntekijänä Arn Peeplesina. Arn käyttää työaikansa enemmän sellaiseen "kun minä olin nuori" -sepustukseen, välttyäkseen raskaan työn raatamiselta, mutta hänen yksinpuheluihinsa mahtuu myös tarkkoja viisauksia elämästä ja maailmasta. Macy on nappivalinta rooliin. Hänestä löytyy tiettyä kaiken nähneen miehen olemusta, pehmeyttä ja hieman rosoisuuttakin.
Train Dreams osoittautui taitavasti näytellyksi ja niin nätiksi kuin aika haikeaksikin elokuvaksi, mikä ei kuitenkaan tehnyt minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. On kiinnostavaa syventyä tämän Robert Grainierin elämään ja mitä kaikkea miehelle tapahtuukaan vuosien varrella, vaikka hän kuinka itse yrittää pitää kiinni yhdenlaisesta elämäntyylistä - ihan sama vaikka maailma hänen ympärillään liikkuisi hurjaa vauhtia ohi. Tarina on toisaalta perin simppeli, mutta samalla moniulotteinen ja aika kaunis.
Tämä elokuva vaatii kyllä oikeanlaisen mielentilan ja aikansa, sillä kyse ei ole mistään erityisen helposta teoksesta. Train Dreams etenee rauhassa omalla painollaan. Se on usein suorastaan meditatiivinen pohdiskelu synnyistä syvistä, elämästä, kuolemasta ja ympärillä olevasta maailmasta hyvine ja huonoine puolineen. Pitkät pätkät istuskellaan vain luonnon helmassa, enkä voinut olla tuumimatta, että elokuvan olisi voinut lähes tällaisenaan siirtää Suomeen. Hiljaista ja hidasta pakettia sekoitetaan joillain äkillisillä shokeilla, jotka ravistelevatkin tehokkaasti. Sitten taas Arn tuo sekaan hieman huumoria. Elokuvan nimen mukaiset Robertin unet taas tarjoavat jopa taianomaista mystiikkaa, niin lumoavaa kuin hieman ahdistavaakin. Kaikki tämä tekee kokonaisuuden, jonka voisi veikata jakavan mielipiteitä reippaasti. Osa katsojista ihastuu Train Dreamsiin, osa taas tulee pitämään sitä pitkästyttävänä.
Elokuvan on ohjannut Clint Bentley, joka rakentaa ilmapiiriä mainiosti. Hänen ja Greg Kwedarin työstämä käsikirjoitus on myös oivallinen. Teknisiltäkin ansioiltaan Train Dreams toimii pätevästi. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Lavasteet ovat hienot, puvustus vakuuttavaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyvältä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, Bryce Dessnerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa miellyttävästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Train Dreams, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Kamala Films
Pääosissa: Adrien Brody, Guy Pearce, Felicity Jones, Joe Alwyn, Raffey Cassidy, Stacy Martin, Isaach de Bankolé, Alessandro Nivola, Emma Laird, Michael Epp, Jonathan Hyde ja Peter Polycarpou
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16
The Brutalist on Adrien Brodyn tähdittämä eeposelokuva. Saatuaan Vox Luxin (2018) valmiiksi, ohjaaja-käsikirjoittaja Brady Corbet ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa, joka olisi hänen tähän asti suurin projektinsa. Corbet kirjoitti elokuvan tyttöystävänsä Mona Fastvoldin kanssa, Joel Edgerton, Marion Cotillard ja Mark Rylance palkattiin rooleihin ja kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2020, mutta koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Yksi kerrallaan näyttelijät joutuivat jättämään elokuvan muiden projektien takia ja heidät korvattiin Brodyllä, Felicity Jonesilla ja Guy Pearcella. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt kolmen Golden Globe -palkinnon, neljän BAFTA-palkinnon ja kymmenen Oscar-ehdokkuuden saattelemana The Brutalist saapuu Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun maailmalta alkoi saadella kehuja. Elokuvan traileri teki minuun suuren vaikutuksen ja kävinkin innokkain mielin katsomassa The Brutalistin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.
Holokaustista selviytynyt ja vaimostaan erilleen joutunut juutalainen arkkitehti László Tóth matkustaa Yhdysvaltoihin ja joutuu kohtaamaan kauhistuttavan todellisuuden amerikkalaisesta unelmasta.
Pääroolissa arkkitehti László Tóthina nähdään Adrien Brody, jolle ei toki ole mikään uusi juttu näytellä keskitysleiriltä selviytynyttä juutalaistaiteilijaa, nähtiinhän mies jo parikymmentä vuotta sitten Pianistissa(The Pianist - 2002), mistä Brody voitti parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tällä kertaa Brodyn hahmo on kotimaassaan Unkarissa arvostettu arkkitehti, joka matkustaa Yhdysvaltoihin uuden elämän toivossa, mutta jota vastassa on karvas pettymys amerikkalaisesta unelmasta. Brody on Lászlónkin roolista kahminut useita palkintoja, eikä syyttä, sillä mies on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa. Brody tulkitsee hahmonsa tunteita ja puolia vaikuttavasti, ollen myös uskottava visionääri, kun László pääsee vihdoin esittelemään kykyjään arkkitehtinä Yhdysvalloissa.
Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones Lászlón vaimona Erzsébetinä, josta mies joutui eroon sota-aikana ja Raffey Cassidy Lászlón siskontyttärenä Zsófiana, josta Erzsébet pitää huolta, Alessandro Nivola Lászlón serkkuna Attilana, joka tarjoaa miehelle majapaikkaa, Guy Pearce rikkaana Harrison Lee Van Burenina, joka haluaa Lászlón suunnittelevan hulppean rakennuksen Lee Van Burenin äidin muistolle, Joe Alwyn ja Stacy Martin Lee Van Burenin lapsina Harrynä ja Maggiena, sekä Isaach de Bankolé köyhänä Gordonina, joka ryhtyy auttamaan Lászlóa. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, etenkin Jones ja Pearce, jotka kisaavat myös täysin ymmärrettävästi Oscareista. Pearce heittäytyy täysillä rooliinsa rikkaaksi Lee Van Bureniksi, joka haluaa hyödyntää Lászlón visionäärisyyttä, mutta joka myös tekee usein miehelle selväksi tämän paikan.
Vaikka ruudulla esiintyykin tuttuja nykypäivän näyttelijöitä, ei The Brutalist todellakaan tunnu 2020-luvun elokuvalta, vaan sitä voisi helposti pitää jopa useita vuosikymmeniä vanhempana teoksena. Ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. The Brutalist on kuin vanhat eeposelokuvat - suuri ja jylhä, sekä pitkä kuin mikä. Kestoa on yli kolme ja puoli tuntia, mikä sisältää vieläpä alkusoiton, epilogin ja monille katsojille taatusti tervetulleena viidentoista minuutin väliajan. Väliaika ei ole mukana vain vessatauon tai uusien popcornien ostomahdollisuuden tarjoamiseksi, vaan se jakaa kertomuksen tarkoituksellisesti kahtia ja antaa katsojalle mahdollisuuden sulatella ensimmäistä puoliskoa, ennen jälkimmäiseen siirtymistä. Elokuva on vielä kuvattu filmille VistaVisionilla, mikä luo The Brutalistiin ihastuttavan vanhanaikaisen ulkonäön, liki neliömäisine kuvasuhteineen kaikkineen. Sanonkin jo nyt, että jos elokuvasta haluaa saada kaiken irti Suomessa, se pitää käydä katsomassa IMAX-salissa.
Sen lisäksi, että elokuva vakuuttaa niin näyttelijöillään kuin vanhoja eeposelokuvia kosiskelevalla toteutuksellaan, on The Brutalist muutenkin hieno teos, joka jättää paljon pohdiskeltavaa, sekä paljon pureskeltavaa. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvan hitusen auki jäävä lopetus voi katsojasta riippuen jopa pilata koko homman. Samalla tällä lopetuksella varmistetaan, että elokuvasta taatusti puhutaan vielä vuosien päästä erilaisin teorioin ja analyysein. Analysoitavaa riittää muutenkin, The Brutalistin ollessa vahva kuvaus maahanmuuttajakokemuksesta, erityisesti juutalaisista, jotka pakenivat Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikana. Koko amerikkalaisen unelman konsepti hajotetaan nopeasti palasiksi ja kohtauksesta toiseen László saa yhä enenevämmissä määrin huomata, ettei häntä ja "hänen kaltaisiaan" haluta maahan. Kuten jo kerroin, vaikka Harrison Lee Van Buren palkkaa Lászlón hommiinsa, mies myös tekee kaiken aikaa yhä vain selvemmäksi, mitä onkaan mieltä Lászlósta ja muista hänenlaisistaan. Vaikka elokuva sijoittuu usean vuosikymmenen taakse menneisyyteen, on sen kertomus edelleen monin paikoin harmillisen ajankohtainen.
The Brutalist ei todellakaan tule toimimaan kaikille ja etenkin nykypäivänä on selvää, että moni tulee pitämään näkemäänsä vain tylsänä. Itse kuitenkin suurin piirtein lumouduin näkemästäni. Heti alku, jossa László saapuu laivalla Yhdysvaltoihin ja näkee Vapaudenpatsaan ensi kertaa, sai ihoni nousemaan kananlihalle, mihin vaikutti tietty Daniel Blumbergin mahtipontinen musiikki. Uppouduin täysin seuraamaan arkkitehdin tarinaa ja pidin valtavasti siitä, ettei elokuvalla tosiaan ole mikään kiire. Se kulkee kaikessa rauhassa omalla painollaan eteenpäin, syventäen hahmojaan esimerkillisen hyvin kohtausten (ja samalla vuosien vieriessä). Mukana on useita sykähdyttäviä, upeita, herkkiä, hurjia ja kaiken kaikkiaan vaikuttavia kohtauksia, joissa näyttelijät pistävät parastaan kerta toisensa perään. Lopussa odottava huipennus tosiaan jakaa mielipiteitä, mutta itse pienen sulattelun jälkeen pidin finaalia suorastaan runollisena.
Brady Corbetin ohjaus on suorastaan huikeaa ja on aivan älytöntä, että hän on saanut aikaiseksi näin mammuttimaisen, mutta silti rauhallisen paketin ja vieläpä vain vähän päälle kuukaudessa kuvattuna ja alle kymmenen miljoonan dollarin budjetilla. Corbet on selvästi kiehtoutunut vanhoista eeposklassikoista, sillä niin ansiokkaasti hän niitä matkii. Hänen ja Mona Fastvoldin työstämä käsikirjoitus on väkevä, oli kyse sitten tarinankuljetuksesta, hahmokehityksestä, dialogista tai teemojen käsittelystä.
Myös teknisiltä ansioiltaan The Brutalist on suuri taidonnäyte. Elokuva on visuaalisesti todella komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on erinomaista, lavasteet ovat hulppeat ja puvustus tyylikästä. Leikkaus on erittäin sulavaa, ottaen huomioon elokuvan keston ja on hienoa, kuinka kohtauksia ei ole leikattu silpuksi, vaan Corbet luottaa näyttelijöihin ja kuvaajaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin täytyy tietty nostaa esiin se yksi puoli, joka on herättänyt närää. Tekijät nimittäin käyttivät tekoälyä, jotta Brodyn ja Jonesin puhuma unkari kuulostaisi luontevammalta. Näyttelijät harjoittelivat kieltä ja puhuivat sitä kameran edessä, mutta tekoälyllä on hienosäädetty ääntämistä, jotta kieli kuulostaisi unkarilaisten korvaan uskottavalta. Vaikken itse pidä tekoälyn käytöstä, voin katsoa kikkailun tässä sormien läpi, kun muuten oikeiden ihmisten työ on näin hulppeaa. Ja pitääpä vielä uudestaan kehua Daniel Blumbergin musiikkeja. Miehen sävellykset ovat niin kaunista maalailua, puhumattakaan tietyistä mahtipontisista hetkistä, etten yhtään ihmettele, jos Blumberg kävelee maaliskuun Oscar-gaalasta kotiin palkinto kourassaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Brutalist, 2024, Brookstreet Pictures, Kaplan Morrison, Intake Films, Andrew Lauren Productions, Lip Sync, Richmond Pictures, Meyohas Studio, Carte Blanche, Pierce Capital Entertainment
Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis, Charlie Cox, Harry Lloyd, Simon McBurney, Abigail Cruttenden, Emily Watson ja Maxine Peake
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 7
The Theory of Everything, eli suomalaisittain Kaiken teoria perustuu Jane Hawkingin muistelmakirjaan Travelling to Infinity: My Life with Stephen vuodelta 2007, joka perustuu tositapahtumiin fyysikko Stephen Hawkingin elämästä ja Stephenin ja Janen parisuhteesta. Käsikirjoittaja Anthony McCarten oli kiinnostunut Hawkingin elämästä jo vuosia, luettuaan hänen kirjansa Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes - 1988) ja kun hän luki Jane-vaimon kirjan, hän ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Hän tapasi Janen useaan otteeseen, joka kiinnostui elokuvaideasta ja sai herätettyä myös tuottaja Lisa Brucen mielenkiinnon. Ohjaajaksi palkattiin James Marsh, näyttelijät ja työryhmä saatiin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013. Lopulta Kaiken teoria sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja naispääosa), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan brittielokuvan, miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot. Itse kävin katsomassa Kaiken teorian, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta 2015 ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Kaiken teorian kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Cambridgen yliopistolla opiskelevan nerokkaan Stephen Hawkingin elämä mullistuu, kun hänellä todetaan vakava motoneuronitauti, joka tekee hänen liikkumisestaan ja puhumisestaan lopulta liki mahdotonta. Kaikkien odotusten vastaisesti Stephen jatkaa taisteluaan ja hänestä tulee kaikkien aikojen arvostetuin fyysikko.
Pääroolissa Albert Einsteinin ohella maailman tunnetuimpana fyysikkona, Stephen Hawkingina nähdään Eddie Redmayne, joka tekee elokuvassa yhden kaikkien aikojen upeimmista roolisuorituksista. Redmayne voitti roolityöllään lukuisia palkintoja Oscarista ja Golden Globesta Screen Actors Guild Awardiin - kaikki täysin ansaitusti. Kohtaus kohtaukselta Redmayne katoaa rooliinsa yhä vain voimakkaammin ja jossain kohtaa katsojan täytyy ihan hieraista silmiään, että katsooko tässä näyttelijää vai ihka oikeaa Stephen Hawkingia? Redmayne omaksuu Hawkingille tunnetun olemuksen täydellisesti jokaista pientä ilmettä, elettä ja äännähdystä myöten. Ensin hänen sormensa eivät meinaa enää totella, vääntyen kummallisiin asentoihin ja jalkojen seuratessa perästä. Vähitellen miehen naamakin muovautuu kurttuisemmaksi ja lopulta koko kroppa on lähes täysin toimintakyvytön. Vaikkei fysiikasta mitään ymmärtäisi, se ei haittaa, sillä Hawkingin elämä sairauden kanssa ja saavutukset kaikesta huolimatta ovat niin kiehtovaa seurattavaa.
Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Felicity Jones on oivallinen Hawkingin ihastuksenkohteena ja lopulta vaimona Janena, David Thewlisin ollessa oikealla tavalla karismaattinen ja lempeä Hawkingia eteenpäin puskevan professori Sciaman roolissa. Hawkingin vanhempina nähdään Simon McBurney ja Abigail Cruttenden, kun taas Janen vanhempia esittävät Emily Watson ja Guy Oliver-Watts. Harry Lloyd näyttelee Hawkingin kouluajan ystävää Briania, kun taas vuotta myöhemmin Daredevil-sarjasta (2015-2018) kuuluisaksi noussut Charlie Cox nähdään Hawkingeja auttavana kirkkokuoron johtajana Jonathanina.
Yhä kolmannellakin katselukerralla Kaiken teoria teki minuun valtavan vaikutuksen. Sen lisäksi, että Eddie Redmayne on pääroolissa käsittämättömän huikea, elokuva on muutenkin hienosti tehty. Kuten jo sanoin, Hawkingin elämä on erittäin mielenkiintoinen ja siihen uppoutuu mukaan heti ensiminuuteilla. Koulukavereiden kanssa hassuttelu ja romanssin muodostuminen Stephenin ja Janen välillä saavat lähes unohtamaan, mitä onkaan luvassa. Kun sairaus iskee, on se kuvattu pysäyttävästi. Vaikka kuten tiedämme, Hawking eli jopa 55 vuotta sairautensa kanssa, riipaisee silti sydämestä, kun hän saa kuulla lääkäriltä, ettei hänen odoteta elävän kahta vuotta kauempaa. Jos ei siis käynyt vielä selväksi, nessut kannattaa pitää käden ulottuvilla, kun Kaiken teorian pistää pyörimään, sillä kuivin silmin sitä on vaikea katsoa loppuun saakka.
Vaikka Hawkingin sairaus esitetäänkin tragediana, joka johtaa useisiin herkkiin hetkiin, ei elokuva ole kuitenkaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa yllättävän hauskakin elokuva. Hawkingin tilasta saadaan onnistuneita vitsejä ilman, että hänen kustannuksella koskaan oikeasti naurettaisiin. Lisäksi jotkut onnen hetket nostavat kyyneleet pintaan siinä missä dramaattisetkin kohtaukset. Tunnelma on läpikotaisin vahvasti rakennettu, mikä kietoo katsojan vielä tiukemmin elokuvan vietäväksi. Kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Näin lahjakkaan tekijätiimin kanssa olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, jos parin tunnin elokuvan sijaan he olisivat työstäneet vaikka kymmenosaisen minisarjan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa James Marsh, joka oli aiemmin tehnyt vain pari pienemmän luokan leffaa. Marshin työ Kaiken teoriassa on erittäin väkevää, kuten on myös Anthony McCartenin, hänen käsikirjoituksensa kanssa. Leffa on lisäksi taitavasti kuvattu ja tyylikkäästi värimääritelty. Valot ja värit leikkivät usein kauniisti keskenään. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät huipputyötä eri aikakausia toistaessaan ja maskeeraajat auttavat Redmaynea Hawkingiksi muuntautumisessa. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Jóhann Jóhannssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia nätin herkästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Theory of Everything, 2014, Working Title Films, Dentsu Motion Pictures, Fuji Television Network
Ohjaus: Marc Webb Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan, Colm Feore, Sally Field, Felicity Jones, Paul Giamatti, Campbell Scott ja Embeth Davidtz Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 12
Todella suosittuun Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin perustuva The Amazing Spider-Man (2012) oli menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten leffassa hieman vihjailtiinkin. Jatko-osan teko alkoi heti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2013. Odotin innolla leffan ilmestymistä, sillä pidin edeltäjästä paljon ja halusin tietää, mihin sarja jatkuu? Kuitenkin alle kuukausi ennen ilmoitettua ensi-iltaa uutisoitiin, ettei The Amazing Spider-Man 2 saisikaan levitystä Finnkinon teattereissa lipputulokiistan takia. Hieman yli viikon jännityksen jälkeen sotku saatiin järjesteltyä ja Finnkino ilmoitti elokuvan ensi-illaksi 25. huhtikuuta. Olin todella huojentunut ja lähdin innolla katsomaan elokuvaa. Pidin siitä todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Valitettavasti elokuva sai aika kehnot arviot, jolloin sarjan jatkumo alkoi muuttua epäselväksi. Vuodeksi 2016 suunniteltu "The Amazing Spider-Man 3" siirrettiin vuoteen 2018 ja Sonylla mietittiin, että mitä nyt? Lopulta kun Sony teki sopimuksen Marvel Studiosin kanssa, että jälkimmäinen saisi käyttää Spider-Mania omassa Marvel Cinematic Universe -leffasarjassaan, ilmoitettiin, ettei The Amazing Spider-Man -sarja jatkuisi enää. Nyt kun Marvel Studiosin ensimmäinen oma Hämis-leffa Spider-Man: Homecoming (2017) on saamassa ensi-iltansa, oli aika vihdoin arvostella The Amazing Spider-Manit. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Amazing Spider-Man!
Peter Parkerille, eli Spider-Manille syntyy uusia huolia, kun New Yorkiin saapuu superpahis nimeltä Electro. Samaan aikaan Peter yrittää selvittää vanhempiensa kuolemaa, olla parisuhteessa Gwen Stacyn kanssa, sekä miettiä, voiko hän toteuttaa parhaan ystävänsä Harry Osbornin pyynnön, sillä hän voisi ehkä pelastaa tämän kuolemalta...
Peter Parkerin/Spider-Manin roolissa jatkaa tottakai Andrew Garfield, joka on edelleen mainio roolissaan. Valitettavasti Garfieldin esiintyminen Peterinä ei ole kaiken aikaa kovin ihmeellistä ja tuntuu jotenkin laiskalta, mutta onneksi hän pistää jälleen parastaan Hämiksenä. Spider-Man heittelee vitsejä ja on muutenkin hauska sankari sekoillessaan muutamaan otteeseen. Hahmoon tuodaan syvällisyyksiä, kun Peterin täytyy miettiä haluaako hän normaalin elämän, vai jatkaa sankarina vielä vuosia? Emma Stone palaa Peterin tyttöystävä Gwen Stacyn rooliin ja on yhä hyvä osassaan. Gwenille on tarjoutunut tilaisuus päästä opiskelemaan Englantiin, mistä hän unelmoi, joten hänen täytyy pohdiskella haluaako hän sitä enemmän kuin Peterin kanssa elämistä? On selvästi rankkaa olla supersankarin tyttöystävä, sillä täytyy kaiken aikaa olla huolissaan rakkaastaan, mikä tuntuu vaikeuttavan Gwenin elämää paljon. Hahmo pääsee jälleen hieman toimintaankin mukaan, mikä on hienoa, jolloin Gwen ei ole vain sivustakatsojana kaiken aikaa. Jamie Foxx näyttelee Max Dillonia, kummallista heppua, josta syntyy onnettomuuden kautta sähkövoimia omaava Electro. Max on lähes kaikille näkymätön, eikä kukaan tunnu välittävän hänestä. Hän on todella kova Spider-Man -ihailija, joka unelmoi Hämiksen ystävyydestä. Spider-Man on todella suuri pakkomielle hänelle koko elokuvan ajan, aluksi hyvässä ja erään hölmön kohdan kautta pahassa. Muuttuessaan Electroksi Max ajattelee olevansa vihdoin muiden yläpuolella, jolloin hänen on aika kostaa kaikille, jotka ovat kohdelleet häntä kaltoin. Tavallaan Maxia käy sääliksi ja ymmärtää, miksi hän on niin täynnä raivoa, mutta hahmo ei kuitenkaan toimi lähes ollenkaan. Vaikea sanoa, mitä Foxx on miettinyt esittäessään hahmoa? Maxista on tehty totaalinen urpo, jota katsoessa ei ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa? Electrona hahmo muuttuu tahattoman koomiseksi, heitellessään typeriä repliikkejä ja ennen kaikkea näyttäessään hölmöltä. Foxx on hyvä näyttelijä, mutta hän tekee tässä pohjanoteerauksen. Hahmo toimii vain ollessaan hiljaa ja ammuskellessaan sähkövirtaa Spider-Mania kohti. Peterin ystävä Harry Osbornina nähdään Dane DeHaan, joka on ihan osuva valinta rooliin. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, kun DeHaanin ei tunnukaan sopivan hahmoksi, mutta loppua kohti näyttelijä parantaa ja hän tuo Harryn psykoottisuuden hienosti esille. Harry on miljonääri Norman Osbornin (Chris Cooper) poika, jolloin hän perii Oscorp-yhtiön Normanin kuollessa. Harmi vain, että Normanin tappava sairaus on perinnöllinen ja myös Harry alkaa sairastaa sitä. Hän tajuaa, että Spider-Manin yliluonnollinen veri voisi pelastaa hänet, mutta Hämis ei suostukaan tähän, mikä alkaa raivostuttaa Harrya... Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä osasta tuttu Peterin May-täti (Sally Field), Oscorp-yhtiön ylimielinen johtohenkilö Menken (Colm Feore), Harryn assistentti Felicia (nykyään iso tähti Felicity Jones), sekopäinen gangsteri Aleksei Sytsevich (Paul Giamatti), sekä takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).
The Amazing Spider-Man 2 alkaa parin vuoden päästä siitä, mihin edellinen osa päättyi. Spider-Manista on noussut New Yorkin suursuosikki, joka päihittää rikolliset noin vain ja tästä suosiostahan Peter nauttii. Hänellä menee myös loistavasti Gwenin kanssa. Elämä tuntuu siis vain hymyilevän Peterille. Totuus on kuitenkin hieman muuta. Peter oli luvannut Gwenin isälle pysyvänsä erossa Gwenistä suojellakseen tätä, mutta kun hän ei ole pitänyt lupaustaan, Peteriä piinaavat suuri syyllisyys ja hallusinaatiot Gwenin isästä. Samalla hänen vanhempiensa kohtalo saapuu jälleen vaivaamaan häntä, jolloin hänellä riittää pohdiskeltavaa. Tilannetta ei yhtään helpota Peterin vanha ystävä Harry ja tämän ongelmat. Peter uskoo verensä vain pahentavan Harryn tilannetta, eikä siksi uskalla auttaa häntä. Tähän päälle vielä massiiviset voimat omaava Electro, niin alkavat katsojan ongelmat tuntua mitättömiltä. Vaikka onkin kiehtovaa nähdä, miten päähenkilö voi selviytyä kaikista vaikeuksistaan, tuntuu juttuja olevan liikaa päällekäin, jolloin leffa ei välillä tunnu tietävän mihin keskittyä. Vielä näiden asioiden lisäksi leffassa on mukana kaksi muuta pahista, Rhino ja Green Goblin, jolloin Spider-Manilla riittää päänvaivaa vaikka kolmannelle osalle jakaa. Ja näin olisikin pitänyt tehdä: osan elokuvan juonikuvioista olisi pitänyt tulla mukaan vasta myöhemmin, jolloin tämä elokuva tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Alunperin mukana piti olla myös Peterin toinen ihastuksen kohde Mary Jane Watson, jota olisi esittänyt Divergent (2014-2016) -tähti Shailene Woodley, mutta hänet tekijät ymmärsivät jättää pois lopputuloksesta. Vanhempien menneisyyden tutkiminen on tietty loogista, sillä se alkoi jo edellisessä osassa, mikä tekee tästä luonnollista jatkumoa. Valitettavasti juuri tämä tutkimus on se, joka tunkee kaiken päälle ja vie pois perinteisemmästä supersankaripätkästä, mitä elokuva muuten on. Toinen, mikä tuntuu olevan liikaa, on Electro, sillä hän tuntuu niin käsittämättömän hölmöltä, ettei hän sovi ollenkaan mukaan teokseen. Electro tuntuu usein koomiselta sivuhahmolta, jonka tarkoitus on saada katsojat nauramaan aina välillä, mutta kun hahmon oikea tarkoitus on olla uhkaava voima, joka voisi tuhota kaiken, ei hahmo vain toimi. Electron kun heittäisi pois (tai toteuttaisi huomattavasti paremmin) ja vanhempien kuoleman tutkimisen muuttaisi fiksummaksi, olisi The Amazing Spider-Man 2 jo selvästi parempi. Pahiksena olisi pitänyt olla Green Goblin, ja Rhino olisi voinut olla mukana hieman erilaisessa roolissa. Nyt hahmo nimittäin jää todella alikäytetyksi ja tuottaa suuren pettymyksen hahmon faneille. Tämän lisäksi leffa voisi sisältää edes lyhyen selvennyksen siitä, saiko Peter koskaan kiinni Ben-setänsä tappajaa? Mukana on muitakin hölmöjä hetkiä, jotka vievät pois hyvistä tunnelmista, mikä on suuri sääli.
Elokuvassa on kuitenkin paljon onnistuneita asioita, jotka saavat sen nostettua heikosta keskinkertaiseksi. Onnistuneinta on tietty edellisen osan tapaan itse nimikkohahmo Spider-Man, jonka puuhailuja on jälleen suuri ilo seurata. Tämän lisäksi toimintakohtauksissa on mukana mainiota henkeä ja seikkailua, mikä nappaa katsojan keinahtelemaan seittien varassa New Yorkin halki. Vaikka Electro onkin hölmösti toteutettu, ovat taistelut häntä vastaan tyylikkäitä ja ne pitävät katsojaa mukanaan hienosti, vaikka näyttävätkin paikoitellen hieman peliltä tai sarjakuvalta. The Amazing Spider-Man 2:ssa on toisaalta upeaa se, kuinka paljon se todella tuntuu sarjakuvaleffalta. Lähes koko juttu tuntuu olevan repäisty sarjakuvien sivuilta, mikä sopii teokseen täydellisesti. Vain vanhempiin liittyvät synkemmät hetket eivät tunnu kulkevan käsi kädessä kevyehkön sankaritarinan kanssa, mutta silti elokuvan kaikista synkin hetki onkin ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa. Se iskee mukaan erilaista syvyyttä ja traagisuutta Spider-Maniin, eikä vastaavaa olla supersankarielokuvissa nähty kuin kerran tai pari. Sarjakuvia lukeneet voivat arvata, mistä on kyse, mutta monille tämä voi tuottaa yllätyksen. Tämä kohtaus on yksinään jo niin hieno, että The Amazing Spider-Man 2:ta haluaisi nostaa yhdellä pisteellä, mutta kun kokonaisuus on ollut muuten niin ailahteleva ja jokseenkin täyteen tungettu, ei leffa millään pääse "ihan kiva" -tasoa korkeammalle.
The Amazing Spider-Man 2:n ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Marc Webb, joka tuntuu osaavan erilaisten tunnelmien luonnin. Webbin työ ei tunnukaan olevan leffan ongelma, vaan Alex Kurtzmanin, Roberto Orcin ja Jeff Pinknerin käsikirjoituksessa, jonka eri osioiden yhdisteleminen ei täysin osu kohdilleen, minkä lisäksi monet repliikit kuulostavat Batman & Robinista (1997) kopioiduilta. Miltä esimerkiksi kuulostaa, että Electro uhoaa tuhoavansa paikkoja sanomalla: "On syntymäpäiväni, aika sytyttää kynttilät"? Ei kovin hyvältä. Toisaalta tällaisia on myös sarjakuvissa, joten kai ne voisi halutessaan antaa poukkoilla toisesta korvasta samantien ulos. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ja puvut ovat jälleen hienoja, vaikka Spider-Manin uusi asu ei ole yhtä tyylikäs kuin edellinen. Green Goblinin maskeeraukset ovat erittäin upeat ja karmivat. Visuaaliset tehosteet ovat parempia kuin edellisessä, vaikka jotkut kohdat näyttävätkin hieman tietokonepeliltä. Ääniefektit ovat mainioita. Musiikista vastaa loistava Hans Zimmer, joka ei ole kuitenkaan tällä kertaa täysin onnistunut sävellyksissään. Mukana on hyviä teemoja, mutta Electron dubstep-tunnusmusiikki ei oikein toimi.
Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin leffoihin, sarjoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Peter Parkerin puhelimen soittoääni on muuteltu versio vuoden 1967 Spider-Man -animaatiosarjan tunnusmusiikista, minkä lisäksi hahmon luonut Stan Lee tekee cameo-roolin. Leffassa myös viitataan moniin Spider-Manin pahiksiin, kuten Doctor Octopusiin, Vultureen ja Spider-Slayeriin, joiden oli tarkoitus esiintyä tulevissa The Amazing Spider-Man -elokuvissa. Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja vaihtoehtoisia kohtauksia, leffan teosta kertova kuusiosainen "The Wages of Heroism: Making The Amazing Spider-Man 2", elokuvan musiikeista kertova "The Music of Amazing Spider-Man 2 with Director Marc Webb", sekä musiikkivideo Alicia Keysin heikolle "It's On Again" -kappaleelle, joka kuullaan leffan lopputeksteissä. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:The Amazing Spider-Man 2 on keskinkertainen supersankarielokuva. Siinä on mukana hienoja hetkiä, mutta sen heikkoudet vievät voiton. Mukana on pari juonikuviota liikaa ja Electron voisi poistaa kokonaan. Vaikea sanoa, onko vika näyttelijä Jamie Foxxissa vai ohjaaja Marc Webbissä, vai miksi Electrosta on tehty niin typerä pahis? Muut näyttelijät ovat pääasiassa hyviä ja Andrew Garfield loistaa jälleen Spider-Manina. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta käsikirjoituksessa on ongelmia ja jotkut repliikit ovat ihan hirveitä. Leffan suunnitteluun olisi voinut käyttää enemmän aikaa. Voihan se toki olla, että kolmannessa osassa ongelmia olisi ratkottu toimivasti, mutta sitä me emme välttämättä saa koskaan tietää, sillä The Amazing Spider-Man -sarja loppui tähän. Itseäni se ärsyttää todella paljon, sillä olisin halunnut vielä edes yhden osan, mutta eipä voi mitään. Noh, onneksi tuleva Spider-Man: Homecoming vaikuttaa todella lupaavalta ja Tom Holland osoitti Captain America: Civil Warissa (2016) olevansa mainio Hämähäkkimies. Jos pidit The Amazing Spider-Manista, niin vilkaise myös The Amazing Spider-Man 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta tarpeeksi menevä supersankarielokuva kuitenkin, minkä lisäksi se sisältää yhden aivan huikean kohtauksen, jossa kaikki hienoudet ovat osuneet juurikin oikein.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Amazing Spider-Man 2, 2014, Marvel Enterprises, Avi Arad Productions, Columbia Pictures, Matt Tolmach Productions
Ohjaus: Gareth Edwards Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Alan Tudyk, Donnie Yen, Wen Jiang, Riz Ahmed, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Genevieve O'Reilly, Jimmy Smits, ja James Earl Jones Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Ilta ennen elokuvan Rogue One: A Star Wars Story näkemistä (13.12.2016): En kykene jotenkin edes käsittämään, että näen huomenna uuden osan Star Wars -saagasta! Kun ilmoitettiin, että Episodien VII (Star Wars: The Force Awakens, 2015), VIII (Star Wars: The Last Jedi, 2017) ja IX (Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019) lisäksi Lucasfilm tekisi lisäosia, jotka avaisivat maailmaa vielä enemmän, olin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tietysti minua kiehtoi nähdä lisää, mutta samalla nousi pelko, olisiko kyseessä pelkkää rahastusskeidaa? The Force Awakens oli kuitenkin todella onnistunut lisäys saagaan, joten aloin huojentuneesti uskoa Star Warsin olevan hyvissä käsissä. Silti mitä enemmän ensimmäisestä lisäosaelokuvasta Rogue One: A Star Wars Story sai tietää, sitä enemmän mietitytti, mitä jos juttu ei toimisikaan? Tavallaan on hölmöä, että tekijät kertovat tarinan Kuolemantähden piirustusten varastamisesta, sillä kaikki Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) nähneet tietävät, miten siinä käy. Toivonkin siis, että elokuvasta löytyy paljon muita koukkuja, joiden takia se olisi erinomainen lisäys saagaan. Jotkut kriitikot ovat kehuneet elokuvaa jo, mutta silti minulla on pieni pelko lopputuloksesta. Onhan se tietenkin normaalia jännittää näkevänsä jotain, mitä on odottanut kauan. Jännitystä lisää myös, että elokuvasta kuvattiin suuri osa uudestaan, kun studio ei ollut tyytyväinen ohjaajan teokseen. Noh, huomennahan se selviää. Kaikkein eniten haluan nähdä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla ja toivon, että elokuvassa kuultaisiin hahmon tunnusmusiikki, eli "The Imperial March". Hieman myös mietityttää, kuinka elokuva alkaa, sillä tekijöiden mukaan Rogue Onessa ei nähtäisi ollenkaan tuttuja alkutekstejä...
Rogue One -ryhmä ottaa tehtäväkseen varastaa Imperiumin uuden Kuolemantähti-aseen piirustukset.
Pääosassa elokuvassa nähdään Felicity Jones, joka esittää Jyn Ersoa. Jones osaa välillä olla hyvä ja välillä heikompi rooleissaan ja tässä hän vetää ihan hyvän roolisuorituksen. Välillä Jones näyttää olevansa toimiva tähti, mutta välillä hän vaikuttaa aika tunteettomalta, eikä hän kykene useaan otteeseen välittämään tunteitaan kasvoillaan ja eleillään. Jyn Erso ei oikeastaan halua olla sankari ja hänelle tuntuu olevan se ja sama, onko Imperiumi vallassa, kunhan hän itse pysyy hengissä.
Diego Luna näyttelee kapteeni Cassian Andoria, joka vaikuttaa välillä tämän elokuvan Han Sololta, onnistumatta siinä. Cassian seuraa Kapinaliittoa sokeasti, vaikka Liitto antaisi minkä tahansa tehtävän. Luna on roolissaan Jonesin tavoin ihan hyvä ja häneltäkin löytyy heikompia hetkiä. Kapteeni Andorin mukana liikkuu droidi K-2SO, jota esittää Alan Tudyk. Droidista on yritetty tehdä elokuvan kevennyshahmo, mutta se ei täysin onnistu siinä. Muutama hauska juttu hahmolta löytyy, mutta ei kovin montaa. Onneksi K-2SO ei kuitenkaan ole Jar Jar Binksin kaltainen lasten naurattamisyritys, vaan hahmo on lähinnä sarkastinen ja välinpitämätön. Donnie Yen näyttelee Chirrut Îmwea, sokeaa miestä, joka tuntee Voiman... ja hokee sitä useaan otteeseen elokuvan aikana. Îmwella on aseenaan pitkä keppi, jolla hän hakkaa Imperiumin sotilailta (stormtroopereilta) tajut kankaalle. Yen vetää roolinsa mainiosti ja Îmwe saattaa olla lempihahmoni Rogue One -ryhmästä. Îmwen seurassa on Wen Jiangin esittämä Baze Malbus. Bazesta saa välillä käsityksen, että kyseessä olisi kovan luokan sotilas, mutta välillä hahmo vain tuntuu roikkuvan mukana. Jiang yrittää kyllä roolissaan, mutta tarina ei oikein anna irti enempää. Loppupuolella Baze onneksi saa hetken aikaa "loistaa" Viimeisenä Rogue One -ryhmässä on Imperiumista kapinalliseksi loikannut lentäjä Bodhi Rook, jota esittää Riz Ahmed. Bodhi tuntuu useaan otteeseen enemmänkin porukan nörtiltä, joka tietää paljon, muttei koskaan osallistu taisteluun, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut nähdä kovemman luokan pilotin. Ahmed on Jiangin tapaan ihan hyvä, mutta tarina ei tarjoa hahmosta kovin paljoa. Elokuvan pääpahis on Imperiumin johtaja Krennic, jona nähdään Ben Mendelsohn. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole kovin miellyttävä hahmo ja johtaja Krennic onkin aika häijy kaveri. Mielenkiintoisinta hahmossa on, että hän ei tunnu olevan täysin Imperiumin korkeimpien henkilöiden suosiossa ja yrittääkin todistaa itsensä omistamallaan Kuolemantähdellä. Mendelsohn on oivallinen roolissaan.
Elokuvassa nähdään kaksi konkarinäyttelijää, jotka ovat Mads Mikkelsen ja Forest Whitaker. Mikkelsen näyttelee Jynin isää, Galen Ersoa, joka suunnitteli Kuolemantähden ja Whitaker esittää äärikapinallista Saw Gerreraa. Mikkelsen on roolissaan hyvä, mutta Whitaker vetää aika tyhmän suorituksen suruttelevana Sawina. Pettymyksenä näyttelijöiden faneille on, että kumpikin esiintyy elokuvassa todella vähän aikaa. Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja, kuten Genevieve O'Reillyn esittämä Mon Mothma (joka on saatu näyttämään samalta kuin alkuperäisessä trilogiassa), Jimmy Smitsin näyttelemä Bail Organa (esitti hahmoa myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä, Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kostossa, Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith, 2005), sekä tietokoneanimoitu Grand Moff Tarkin ja James Earl Jonesin ääninäyttelemä Darth Vader. Aivan varmasti suuri osa faneista odottaa eniten näkevänsä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla, eivätkä he tule pettymään kohtiin, joissa hahmo esiintyy, mutta niitä on valitettavasti vain muutama. Koska Tarkinia näyttelevä Peter Cushing on menehtynyt, ei hänellä ole näyttelijää elokuvassa, vaan hänet on tosiaan animoitu ja sen kyllä huomaa. Niinkin suuren luokan elokuvaksi kuin Star Wars, on todella outoa, ettei kokonaan tietokoneanimoitu ihmishahmo voi näyttää hyvältä. Noh, on hänet tehty paremmin kuin nuorennettu Jeff Bridges elokuvassa Tron: Legacy (2010), mutta kyseessä on kuitenkin nykivän ja epäluonnollisen näköinen tekele. Mukana on myös muitakin tuttuja hahmoja, mutten paljasta heidän nimiään...
Jo kuukausia sitten ilmoitettiin, ettei Rogue One: A Star Wars Story tule sisältämään tuttuja alkutekstejä. "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti vilahtaa kyllä sinisenä ruudulla, mutta sen jälkeen tarina lähtee suoraan liikkeelle. Imperiumi sieppaa Galen Erson, kun Jyn on vasta lapsi. Aikuisena Jyn päätyy Kapinaliiton mukaan, joka on saanut kuulla, että Imperiumi kehittää uutta superasetta. Jyn lähtee kapteeni Andorin ja K-2SO:n kanssa tutkimaan asiaa.
Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kuvaamaan elokuvaa, on "pettymys".Star Wars: The Force Awakens on mielestäni erinomainen elokuva ja huikea jatkumo saagalle, joten sen rinnalla tason notkahdus on erittäin selkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva. Kun odottaa todella hyvää elokuvaa, niin pelkkä "hyvä" tuntuu pettymykseltä. Rogue One: A Star Wars Story on juurikin sitä: hyvä elokuva, muttei mitään ihmeellistä. Paikoitellen tarina menee hieman kiirehtivästi eteenpäin, mutta muutamassa kohtaa se kulkee liian hitaasti. Ei silti pelkoa, loistavia kohtia elokuvasta löytyy myös. Ongelmana on, että jos on nähnyt muut Star Warsit, niin tietää kuinka tässä tulee lopulta käymään. Tietenkään ei voi tietää, miten hahmoille käy, sillä heitä ei ole nähnyt missään aiemmin. Siten elokuva voisi kantaa loistavasti, mutta valitettavasti hahmot eivät toimi kovin erikoisesti. Siinä missä alkuperäisen trilogian jälkeen muistaa Luken, Leian, Hanin, Chewbaccan ja muut, ja toisen trilogian jälkeen muistaa Anakinin, Obi-Wanin ja Padmén, ja The Force Awakensin jälkeen muistaa Reyn, Finnin, Poen ja BB-8:n, niin tämän elokuvan jälkeen hahmot eivät vain jää mieleen. Se ei pelkästään johdu siitä, että hahmojen nimet ovat jokseenkin kummalliset ja vaikeat muistaa, vaan lähinnä koska hahmot itsessään eivät ole kovin kummoisia. Pakko silti myöntää, että vaikka tietää, miten lopulta tulee käymään, niin onhan se kiinnostavaa tietää, miten lopputulokseen on päädytty. Elokuvan lopetus saattaa olla elokuvan parasta antia, sillä se on saatu todella upeasti yhdistettyä Episodi IV - Uuden toivon alkuun. Yksi asia, jota odotin paljon näkeväni elokuvassa, oli taistelukohtaukset. Trailerit vaikuttivat siltä, että Rogue One: A Star Wars Storysta on pyritty luomaan kunnon sotaelokuva, joka olisi silti osa Tähtien sota -saagaa. Itseäni kiehtoi erittäin paljon nähdä sotakohtaukset, etenkin maassa käytävät, mutta valitettavasti ne eivät olekaan niin synkkiä ja eeppisiä kuin toivoin. Elokuvassa nähdään kyllä toimivia taistelukohtauksia, mutta niistä puuttuu se jokin, jota toivoin näkeväni. Se johtuu luultavimmin siitä, että elokuvaa kuvattiin paljon uudestaan, kun yhtiön mielestä kyseessä oli liian synkkä elokuva. Jos ohjaajan visio olisi päässyt täysin oikeuksiinsa, ehkä sotakohtaukset olisivat olleet vaikuttavampia. Avaruudessa käytävä jättitaistelu on kyllä hienosti toteutettu. Jännittäviä osuuksia leffasta löytyy myös, etenkin loppupuolella. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Se on tietty ymmärrettävää, sillä en usko monia erityisemmin naurattavan, kun he elävät Imperiumin vallan alla.
Loppujen lopuksi ehdottomasti paras asia elokuvassa on nähdä tuttujen juttujen paluu ruudulle. Jo pelkästään stormtrooperit valkoisissa haarniskoissaan on hieno näky, puhumattakaan Imperiumin aluksista ja Kapinaliiton tutuista hävittäjistä. Niin ja kyllähän se Kuolemantähti siellä pyörii. Uusia asioita on tietenkin mukana. Esimerkiksi johtaja Krennicilla on turvanaan mustapukuisia Death Troopereita, jotka tuntuvat paremmilta sotilailta kuin Imperiumin perussoltut. Uusia planeettoja ja kuita elokuvassa nähdään erittäin paljon. Mukana on mm. hiekkaplaneetta Jedha, kauppa-asema Kafrenen rengas, myrskyinen Eadu ja Imperiumin johtama Scarif. Kapinaliiton päämajana nähdään tuttu Yavin 4.
Elokuvan on ohjannut Gareth Edwards, joka on tätä ennen ohjannut elokuvat Monsters (2010) ja Godzilla (2014). Edwardsilla on selvästi ollut visio rajummasta Tähtien sodasta, mutta jostain syystä se ei ole päässyt läpi ja vaikka mukana on rankempia kohtia, niin kokonaisuus ei ole erityisen rankka. Käsikirjoituksesta vastaavat Chris Weitz ja Tony Gilroy, joista kumpikaan ei ole aiemmin työskennellyt Star Warsin parissa. Gilroy on tunnettu neljän ensimmäisen Medusa-leffan (Bourne - 2002-2012) käsikirjoittajana. Rogue One: A Star Wars Story on ihan hyvin kuvattu elokuva, vaikka kamera heiluukin välillä hieman liikaa. Leikkaus on toimivaa. Jos huonosti animoitua Grand Moff Tarkinia ei laske mukaan, visuaaliset tehosteet ovat erittäin näyttävät ja etenkin avaruustaistelu on todellista silmäkarkkia. Äänitehosteet ovat loistavasti toteutettuja ja paljon tuttuja Tähtien sota -ääniä on käytetty. Legendaarisen John Williamsin sijaan musiikista vastaa Michael Giacchino, joka ei ole ihan onnistunut työssään. Useassa kohtaa musiikit toimivat, mutta välillä Giacchino tuntuu yrittävän liian paljon ollakseen erilainen kuin Williams, yrittäen silti luoda Tähtien sota -musiikkia. Tuttuja sävellyksiä on onneksi myös mukana. Kaikkein hirvein on tunnusmusiikki, joka soi Rogue One -tekstin ilmestyessä ruutuun. Se oli säälittävä yritys olla... noh, oikeastaan yhtään mitään.
Yhteenveto: Rogue One: A Star Wars Story on hyvä elokuva, mutta siihen se jääkin. Mitään ihmeellistä ei ole tarjolla ja upean Star Wars: The Force Awakensin jälkeen elokuva tuntuu pettymykseltä. Parasta antia elokuvassa on tuttujen juttujen näkeminen jälleen ja kuinka loppuratkaisu sitoutuu yhteen Tähtien sota: Episodi IV - Uuteen toivoon. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta hahmot eivät ole mieleenpainuvia. Animoitu Grand Moff Tarkin on aivan hirveä, mutta Darth Vader on todella siisti - sen vähäisen ajan, mitä hän elokuvassa esiintyy. Toivoisin, että Gareth Edwardsin rankempi visio olisi mennyt läpi, jolloin toimintakohtaukset olisivat enemmän sotahenkisiä, mitä trailerit lupailivat. Tyylikkäitä taisteluita ja jännittävää meininkiä on onneksi silti mukana. Elokuvassa on joitain vitsejä, mutta kovin paljoa ei saa nauraa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa todella näyttävän näköinen. Musiikki on paikoitellen toimivaa ja paikoitellen vähän siihen suuntaan. Elokuvan tunnusmusiikki on hirveä. Jos olet Tähtien sota -fani, niin pakkohan tämä on katsoa. Jos saaga ei ole entuudestaan tuttu, niin jätä väliin ja katso muut saagan osat ensin. Vaikka lopetus onkin mielestäni hieno, niin ilman laajempaa tietämystä se olisi erittäin tönkkö. Suoraan sanottuna elokuva loppuu kuin seinään. Rogue One: A Star Wars Storyssa on heikkoja, ihan kivoja, hyviä ja loistavia juttuja, jolloin keskiarviona lopputulos on hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Rogue One: A Star Wars Story, 2016, Lucasfilm, Walt Disney Studios Motion Pictures, Black Hangar Studios, Allison Shearmur Productions
Ohjaus: J.A. Bayona Pääosissa: Lewis MacDougall, Felicity Jones, Sigourney Weaver, Toby Kebbell, James Melville ja Liam Neeson Genre: draama, fantasia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12
Heti kun näin A Monster Callsin julisteen, mielenkiintoni heräsi. Poika nukkumassa puun juurella, jättimäisen käden lähestyessä häntä ja nimestä voi päätellä, että mukana olisi jonkinlainen hirviö. Myös näyttelijälista vaikutti mielenkiintoiselta; Sigourney Weaver, Felicity Jones ja Liam Neeson voisivat toimia hyvin yhdessä. En silti oikeastaan tiennyt, mistä elokuvassa oli kyse. Juliste oli ainoa mainos, mitä olin elokuvasta nähnyt, joten juonesta minulla ei ollut tietoakaan. Vasta hieman ennen elokuvan näkemistä selvitin, oliko kyseessä fantasia- vai kauhuelokuva, sillä ne olivat kaksi arvaustani, mihin lajityyppiin tämä voisi kuulua. Kyseessä olisi draamafantasia. Luin myös, että se perustuu Patrick Nessin kirjaan, joka pohjautui Siobhan Dowdin tarinaan. Dowd menehtyi ennen kuin sai teoksensa kirjoitettua, joten Ness kirjoitti sen Dowdin suunnitelmien pohjalta valmiiksi.
Conor-pojan luokse tulee öisin puuhirviö, joka kertoo hänelle tarinoita. Samaan aikaan Conoria painaa huoli hänen kuolemaa tekevästä äidistään.
Elokuvan pääosassa Conor O'Malleyna nähdään Lewis MacDougall, joka on erinomainen nuori näyttelijä. Hän on tätä ennen näytellyt vain elokuvassa Pan (2015) ja siinä hän oli pienessä osassa. Tässä hän näyttää kerralla, että kuuluu pääosaan. Toivottavasti MacDougall nähdään tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä häneltä löytyy selvästi paljon lahjoja - ja hän on vasta 14-vuotias. MacDougall pystyy näyttämään paljon tunteita ilmeillään ja eleillään. Hän osaa myös käyttää ääntään ja on täynnä energiaa koko elokuvan ajan. Uskoisin, että hänestä kuullaan vielä, jos hän aikoo jatkaa uraansa. Conor O'Malley on koululaispoika, jota kiusataan ja hän on suurimmalle osalle luokastaan kuin näkymätön. Hän piirtää paljon ja pakeneekin päänsä sisäiseen maailmaan, jossa hän pystyy olemaan erossa tosielämän kauheuksista. Conorin äidillä on nimittäin syöpä ja hän tekee kuolemaa. Äiti esiintyy aika vähän elokuvassa, mutta hahmosta näkee aina, että hän yrittää kaikkensa, jottei sairaus näy hänen pojalleen niin selvästi. Conorin äitinä nähdään Felicity Jones, joka on todella hyvä roolissaan. Vielä vähän aikaa sitten mietin Infernoa (2016) katsoessani, että mitenköhän Jones tulee pärjäämään tulevan Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) pääosassa, mutta A Monster Calls vakuutti minut Jonesin lahjoista. Aina kun äiti katsoo Conoria, hänen silmistään näkyy syvä rakkaus lastaan kohtaan.
Conorin isoäitiä esittää Sigourney Weaver, joka vaikuttaa aluksi ärsyttävältä ja paikoitellen hieman inhottavalta hahmolta, mutta hänen teoistaan löytää järjen äänen. Weaver on mainio roolissaan ja parissa kohtaa vetää jopa erittäin hienoa roolityötä. Viime vuosina on tuntunut, että Weaver on mukana useissa elokuvissa, joihin hän ei oikein kuulu, mutta tähän on oiva valinta. Conorin isää näyttelee Toby Kebbell. Hahmo on aika pienessä roolissa, mutta kun hän tulee mukaan tarinaan, katsoja ymmärtää vielä paremmin, mikä Conoria niin ahdistaa. Koulussa Conoria kiusaa Harry, jona nähdään James Melville. Hirviön äänenä kuullaan Liam Neeson, enkä osaa kuvitella parempaa vaihtoehtoa rooliin, sillä Neesonin karhea ääni sopii täydellisesti hirviölle. Hirviö voi aluksi vaikuttaa karmivalta, mutta onkin tavallaan aika ystävällinen tapaus. Elokuvasta ei täysin saa selville, onko hirviö oikea vai pelkkää mielikuvitusta, mutta ehkä se on vähän molempia. Filosofinen puumörkö on auttamassa Conoria tämän vaikeana aikana, vaikkei Conor tätä kykenekään täysin ymmärtämään. Hauska fakta on, että Captain America: Civil Warissa (2016) ja tulevissa Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-) elokuvissa Spider-Mania esittävä Tom Holland esitti kuvaustilanteissa hirviötä, jotta Lewis MacDougallilla olisi jokin todellinen hahmo, jota katsoa.
Conor herää öisin aina samaan painajaiseen, jossa hän on talonsa lähellä olevalla hautausmaalla äitinsä kanssa. Maa jalkojen alla alkaa sortua ja hänen äitinsä melkein putoaa, mutta Conor saa äidistään kiinni. Ote kuitenkin irtoaa ja Conor joutuu katsomaan, kun hänen äitinsä putoaa tyhjyyteen. Eräänä yönä, kellon ollessa seitsemää yli kaksitoista ja Conorin ollessa hereillä, hautausmaalla kasvavasta puusta kuoriutuu hirviö, joka kävelee Conorin ikkunan luo ja sanoo Conorille, että aikoo muuttaa tämän elämää kertomalla kolme tarinaa, joiden jälkeen Conorin täytyy kertoa oma tarinansa. Sen jälkeen kolmena kertana hirviö saapuu aina samaan aikaan ja kertoo yhden tarinoistaan. Samaan aikaan Conor yrittää selvitä koulusta ja sulkea äitinsä sairauden pois mielestään. Totuus hänen äitinsä tilanteesta on kuitenkin niin läsnä, että Conor alkaa vähitellen sortumaan henkisesti. En olisi mitenkään voinut odottaa näin syvällistä ja kaunista elokuvaa.A Monster Calls yhdistää perhedraaman ja fantasian todella taidokkaasti, eikä kumpikaan osapuoli tunnu haittaavan toista, vaan genret kulkevat käsi kädessä hyvällä mielellä eteenpäin. Kovin hyvä mieli taas ei katsojalle välttämättä jää, sillä elokuva pääsee käsiksi tunteisiin ja voi koskettaa syvästi. Oli todella hämmentävää, ettei elokuvan aikana pidä yhtään kummallisena kohtauksia, joissa on selvää todellisen elämän draamaa, mutta taustalla tuijottaa digitaalisesti toteutettu, jättimäinen puuhirviö. Aluksi ei oikeastaan osaa sanoa, mitä elokuvasta on mieltä, sillä ei täysin tiedä, mitä on katsomassa. Kun totuus alkaa selvitä, niin jää useasti paikoilleen katsomaan elokuvaa. Jossain kohtaa huomaa, ettei olekaan liikkunut hetkeen ollenkaan. Elokuvasta käy hyvin selville, miksi Conor hakee turvaa tosielämän ulkopuolelta, sillä katsoja näkee selvästi, että hänellä on paha olla. Hirviön kertomat tarinat vaikuttavat aluksi hieman kummallisilta ja irrallisilta, mutta kun niiden merkityksen ymmärtää, niin elokuvaan tulee hetkessä paljon lisäsisältöä. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä on hyvin vaikuttunut ja hämmentynyt näkemästään.
Elokuvan ohjauksesta vastaa espanjalainen J.A. Bayona, joka ei ole kovin montaa englanninkielistä elokuvaa tehnyt ennen tätä. Nyt hänet on ilmoitettu ohjaamaan Jurassic Worldin (2015) jatko-osa ja tämän perusteella odotan innolla, mitä Bayonalla on tarjottavanaan dinosaurusten maailmaan. Useat kuvat elokuvassa ovat erittäin hienoja, mutta jotkut taas selkeästi heikompia kuin ne olisivat eri kuvaajan ottamia. Jotkut sateiset ulkokuvat heiluvat ja itselleni tuli vain mieleen, että kuvaajalla oli varmaankin kylmä. Omasta kokemuksesta tiedän, että kuvaustilanteisiin kannattaa pukeutua lämpöisesti. Lähikuvat ovat erittäin hienoja, uskomattoman tyylikkäitä ja tarkkoja. Hirviö on yllättävän huikeasti tehty ja digitaalisesti tehdyt osiot ovat hatunnoston arvoisesti toteutettuja. Äänimaailmalla on toimivasti korostettu hirviön puuääniä, sekä tämän kertomia tarinoita, jotka esitetään tyylikkäinä animaatioina. Musiikista vastaa Fernando Velázquez, jonka sävellykset tuovat hienosti lisää eloa tarinaan.
Yhteenveto:A Monster Calls on surullisen kaunis ja kauniin surullinen teos. Se on paljon syvällisempi ja hienompi elokuva kuin voisi odottaa. Se on jälleen osoitus siitä, että kaikki pitäisi mennä katsomaan, mitä teattereihin tulee. Siinä on joitain hieman hitaita kohtia, mutta kokonaisuus toimii silti hienosti. Lewis MacDougall on huikea pääroolissa, ja toivon sekä uskon, että hänet tullaan näkemään vielä useasti, kunhan hän vain niin haluaa. Sigourney Weaver ja Felicity Jones ovat todella hyviä rooleissaan. Liam Neeson on täydellinen valinta hirviön ääneksi. Välillä kuvaus on hieman heiluvaa, mutta onneksi upeita kuvia on myös mukana paljon. Tarina-animaatiot ovat hienosti tehtyjä. Suosittelen katsomaan A Monster Callsin. En usko, että kovin moni eksyy sitä katsomaan elokuvateattereihin, sillä se ei ole mikään ison luokan elokuva. Jostain kumman syystä tämä saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa ja Briteissä vasta ensi vuoden alussa, mutta me suomalaiset voimme nauttia siitä jo tänä vuonna. Uskon kuitenkin, että tämä löytää yleisönsä. Ihan oikeasti, katsokaa tämä elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
A Monster Calls, 2016, Apaches Entertainment, La Trini, Participant Media, River Road Entertainment
Ohjaus: Ron Howard Pääosissa: Tom Hanks, Felicity Jones, Omar Sy, Irrfan Khan, Ben Foster, Sidse Babett Knudsen ja Ana Ularu Genre: jännitys Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Dan Brownin Robert Langdon -kirjoihin perustuvat elokuvat jatkuvat Infernolla. Jostain kumman syystä elokuvantekijät päättivät hypätä sarjan todellisen kolmososan, "The Lost Symbolin" (2009) yli ja siirtyivät suoraan neljänteen, eli "Infernoon" (2013). Toisaalta, kun The Da Vinci Code (2006) ja Angels & Demons (2009) tehtiin väärässä järjestyksessä, niin ehkä The Lost Symbol -elokuva tehdään samalla logiikalla Infernon jälkeen. Vaikka pidän paljon sarjan kahdesta aiemmasta osasta, en kovin paljoa odottanut Infernoa, kun sen julkaisu ilmoitettiin. Vasta, kun katsoin The Da Vinci Coden ja Angels & Demonsin uudestaan, innostuin Infernon näkemisestä paljon, enkä välillä malttanut edes odottaa pääseväni katsomaan sen. Toivoin vain, että taso pysyisi samana, sillä edellisen osan ilmestymisestä oli kuitenkin jo seitsemän vuotta.
HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia The Da Vinci Code ja Angels & Demons! Elokuvat ovat kuitenkin itsenäisiä tarinoita, joten lähinnä vain päähenkilö yhdistää elokuvia toisiinsa.
Professori Langdonin täytyy etsiä ja pysäyttää Inferno-niminen virus, ennen kuin se vapautuu ja tappaa suurimman osan ihmiskunnasta.
Tom Hanks vetää jälleen nappisuorituksen professori Robert Langdonina. Vaikka edellisen elokuvan teosta on kulunut jo monta vuotta, niin rooli tulee selkeästi luonnostaan. Alkupuolella hahmo on hieman erilainen, mutta alkaa näyttää tuttuja piirteitä yhä vain enemmän, kun elokuva kulkee eteenpäin. Silti katsoja näkee, että alusta asti kyseessä on tuttu professori. Langdonin hieno Mikki Hiiri -kellokin pääsee hieman esille elokuvassa. Felicity Jones on alkanut saada näkyvyyttä viime vuosien aikana. 2015 hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvasta The Theory of Everything (2014) ja pian hän tulee esittämään pääosaa uudessa Rogue One: A Star Wars Story -elokuvassa (2016). Tässä hän esittää tohtori Sienna Brooksia, joka auttaa Langdonia etsimään Infernoa. Välillä Jonesin suoritus ei ole täysin parhaasta päästä, mutta toimii muuten ihan hyvin naispääosassa. Jotkut hahmolle kirjoitetut repliikit ovat aika hölmöjä. Omar Sy esittää agentti Bouchardia, joka jahtaa Langdonia ja tohtori Brooksia. Sy vakuutti minut Intouchablesissa (2011) ja olikin mukavaa nähdä hänet jälleen valkokankaalla. Pääkaksikkoa jahtaavat myös Sidse Babett Knudsenin näyttelemä tohtori Sinskey, sekä Vayentha-niminen tappaja (Ana Ularu). Irrfan Khan nähdään herra Simsinä, joka on hieman erikoinen heppu ja jolla on oma kiinnostuksensa Infernoa kohtaan. Ben Foster esittää Bertrand Zobristia, henkilöä joka kehitti viruksen. En ole aiemmin oikein perustanut Fosterista, mutta tässä hän on hyvä. Kovin paljoa hän ei kuitenkaan esiinny elokuvassa.
Langdon herää sairaalasta Firenzessä, eikä kykene muistamaan mitään parin viimeisen vuorokauden tapahtumista. Sairaalaan saapuu Vayentha, joka yrittää tappaa professorin ja Langdonin täytyy paeta sairaalasta yhdessä tohtori Brooksin kanssa. Brooksin luona Langdon alkaa muistella, mitä on tapahtunut ja hän alkaa yhdistellä asioita Bertrand Zobristiin ja "Danten helvettiin". Langdon ja Brooks lähtevät vihjeiden perässä etsimään Zobristin luomaa Inferno-virusta, jonka tarkoituksena on tappaa noin puolet maapallon väestöstä. Heidän perässään on agentteja, jotka yrittävät jostain syystä saada Langdonin kiinni. Kaksikon täytyy yrittää piiloutua, mutta samalla heidän on pakko löytää virus, sillä sen leviäminen alkaa todella lyhyen ajan sisällä. Kerrankin elokuvan "pahikselta" löytyy ihan ymmärrettävä syy tappaa miljardeja ihmisiä. Zobrist on huolissaan maapallon ylikansoittumisesta ja on luonut Inferno-viruksen pelastaakseen ihmiskunnan sukupuutolta. Jos ihmisiä syntyisi samaan tahtiin lisää, ei vuosikymmenen päästä olisi enää mahdollista elää. Syy ei siis ole se, että hahmo haluaa tappaa ihmisiä vain, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Hän näkee maailmassa vääryyden ja kokee siihen vain yhden ratkaisun, vaikka se olisikin kuinka julma tahansa. Vaikka miljardien ihmisten tappaminen olisikin hirveä teko, niin Zobristin perusteluiden kautta katsoja kokee välillä ymmärtävänsä, miksi se olisi tarpeellista. Toivottavasti ylikansoittumiseen kuitenkin todellisuudessa löydetään joku parempi ratkaisu kuin tappava virus...
Infernossa on tiettyjä samanlaisuuksia The Da Vinci Coden kanssa, mutta tunnelmaltaan se on lähempänä Angels & Demonsia. Jälleen täytyy siis löytää vihjeiden kautta jokin tuhoava voima ja pysäyttää se, ennen kuin on liian myöhäistä. Aikaa ei tietenkään ole paljoa, joten elokuva muuttuu koko ajan jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Se ei paljoa jää hidastelemaan, vaan kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Elokuvassa nähdään jokseenkin odottamaton käänne, joka yllätti itseni täysin ja tuntui tavallaan parantavan elokuvaa, vaikka käännekohdassa näytteleminen ei ollut täysin onnistunutta. Loppupuoli on erittäin jännittävä ja kaikin puolin kyseessä on jälleen yksi erinomainen ja todella mainio Langdon-seikkailu. Ei kun vaan lisää tekeille!
Ohjaajana on edelleen pysynyt Ron Howard ja onkin hienoa, että Hanksin ja Howardin yhteistyö on jatkunut läpi sarjan. Kuvaus ei ole täysin onnistunutta. Ymmärrän, että alussa kuvan heilumisella on pyritty korostamaan Langdonin sekavaa olotilaa, mutta myöhemmin se vain häiritsee katsojaa. Muutamat kuvat eivät ole myöskään täysin tarkkoja. Leikkauksia on joissain kohdissa hieman liikaa. Hyppyleikkauksia esiintyy muutamaan otteeseen kuvan sisällä ja välillä kuvanmuutos on niin vähäinen, ettei leikkausta edes tarvita. Äänimaailmalla on tuotu lisäsisältöä, etenkin Langdonin näkyihin. Visuaalisesti elokuva on ihan tyylikkäästi toteutettu, mutta näyt ovat paikoitellen liian digitaalisen näköisiä. Sävellyksestä vastaa jälleen Hans Zimmer, jonka musiikki toimii oivasti taustalla, muttei jää jälkikäteen erityisemmin mieleen.
Yhteenveto:Inferno on todella hyvä elokuva ja erittäin mainio lisäys sarjaan. Tom Hanks on jälleen erinomainen professori Langdonin roolissa. Felicity Jones on pääosin hyvä, mutta häneltä löytyy selkeästi heikompiakin kohtia. Saa nähdä, miten hän pärjää tulevan Star Wars -leffan pääosassa. Vaikka "pahiksen" juoni tappaa miljardeja on kauhea, niin hänellä on ihan oikea syy siihen, eikä vain se perustelu, että hän on hullu ja haluaa tappaa paljon jengiä. Pitkästä aikaa elokuvasta löytyy odottamaton käänne ja vaikka sen aikana näytteleminen ei ole mitä parhainta, niin käänne toimii hienosti. Kuvaus on välillä hieman sekavaa ja leikkauksia on paikoitellen liikaa. On hienoa, että Ron Howard on pysynyt ohjaajana yhä ja toivon, että "The Lost Symbol" tehtäisiin elokuvaksi muutaman vuoden sisällä. Ensi vuonna ilmestyy viides Langdon-kirja nimeltään "Origin" ja toivoisin, että myös siitä tulisi elokuva. Mielestäni Langdon-pätkiä voi, saa ja pitää tulla niin monta kuin vain on mahdollista. Suosittelen tätä Brown-kirjojen faneille, sekä niille, jotka pitivät edellisistä osista. Nämä ovat itsenäisiä teoksia, joten ei ole pakollista nähdä The Da Vinci Codea tai Angels & Demonsia, jotta voi ymmärtää Infernon. Suosittelen käymään vilkaisemassa!
Kirjoittanut: Joonatan, 19.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.croogles.com
Inferno, 2016, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, LStar Capital
