Näyttelijät: Joel Edgerton, Felicity Jones, Kerry Condon, William H. Macy, Nathaniel Arcand, John Diehl, Paul Schneider, Clifton Collins Jr. ja Will Patton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 13
Train Dreams perustuu Denis Johnsonin samannimiseen novelliin, joka julkaistiin alun perin vuonna 2002 The Paris Review -lehdessä, ennen kuin se julkaistiin omana kirjanaan vuonna 2011. Joel Edgerton ihastui novelliin jo vuosia sitten ja halusi itse ohjata sen pohjalta elokuvan. Black Bear -yhtiö kuitenkin ehti hankkia novellin filmatisointioikeudet ja Clint Bentley ja Greg Kwedar työstivät leffan käsikirjoituksen, Bentleyn toimiessa ohjaajana. Edgerton pääsi projektiin silti mukaan, mutta päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Train Dreams sai jo tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla, missä Netflix osti sen levitysoikeudet. Netflixissä elokuva julkaistiin marraskuun lopulla. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se alkoi kerätä palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan miespääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet) ja eräänä iltana päätin uteliaana pistää Train Dreamsin pyörimään.
Metsätyöntekijä ja rautatienrakentaja Robert Grainier elää läpi kauniiden ja traagisten tapahtumien, alati muuttuvassa 1900-luvun Amerikassa.
Pääroolissa Robert Grainierina nähdään tosiaan Joel Edgerton, joka yritti jo aiemmin itse ohjata Denis Johnsonin kirjan pohjalta elokuvan, mutta joka ei onnistunut nappaamaan sen filmatisointioikeuksia. Onkin kiva, että vaikka Edgerton hävisi kilpailun, hänet valittiin silti leffan keulakuvaksi. Edgerton tekee kenties uransa vahvimman roolityön Train Dreamsissa, tulkiten vakuuttavasti tämän aika tavallisen mattimeikäläisen toisaalta monivaiheista, mutta silti aika paikoilleen jämähtänyttä elämää. Robert jäi jo lapsena oman onnensa nojaan ja töihin hän on päätynyt niin rautatienrakentajaksi kuin myös metsiin kaatamaan puita milloin mihinkin tarkoitukseen. Hahmo on kiinnostava, etenkin tämän tietynlaisten pelkojen takia.
Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones kirkon kuorossa laulavana Gladysina, jonka kanssa Robert menee naimisiin, Kerry Condon metsäpaloja tarkkailevana Claire Thompsonina, sekä oma suosikkini niin näyttelijäsuorituksena kuin hahmona, William H. Macy Robertin kollegana, räjähteisiin erikoistuneena metsätyöntekijänä Arn Peeplesina. Arn käyttää työaikansa enemmän sellaiseen "kun minä olin nuori" -sepustukseen, välttyäkseen raskaan työn raatamiselta, mutta hänen yksinpuheluihinsa mahtuu myös tarkkoja viisauksia elämästä ja maailmasta. Macy on nappivalinta rooliin. Hänestä löytyy tiettyä kaiken nähneen miehen olemusta, pehmeyttä ja hieman rosoisuuttakin.
Train Dreams osoittautui taitavasti näytellyksi ja niin nätiksi kuin aika haikeaksikin elokuvaksi, mikä ei kuitenkaan tehnyt minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. On kiinnostavaa syventyä tämän Robert Grainierin elämään ja mitä kaikkea miehelle tapahtuukaan vuosien varrella, vaikka hän kuinka itse yrittää pitää kiinni yhdenlaisesta elämäntyylistä - ihan sama vaikka maailma hänen ympärillään liikkuisi hurjaa vauhtia ohi. Tarina on toisaalta perin simppeli, mutta samalla moniulotteinen ja aika kaunis.
Tämä elokuva vaatii kyllä oikeanlaisen mielentilan ja aikansa, sillä kyse ei ole mistään erityisen helposta teoksesta. Train Dreams etenee rauhassa omalla painollaan. Se on usein suorastaan meditatiivinen pohdiskelu synnyistä syvistä, elämästä, kuolemasta ja ympärillä olevasta maailmasta hyvine ja huonoine puolineen. Pitkät pätkät istuskellaan vain luonnon helmassa, enkä voinut olla tuumimatta, että elokuvan olisi voinut lähes tällaisenaan siirtää Suomeen. Hiljaista ja hidasta pakettia sekoitetaan joillain äkillisillä shokeilla, jotka ravistelevatkin tehokkaasti. Sitten taas Arn tuo sekaan hieman huumoria. Elokuvan nimen mukaiset Robertin unet taas tarjoavat jopa taianomaista mystiikkaa, niin lumoavaa kuin hieman ahdistavaakin. Kaikki tämä tekee kokonaisuuden, jonka voisi veikata jakavan mielipiteitä reippaasti. Osa katsojista ihastuu Train Dreamsiin, osa taas tulee pitämään sitä pitkästyttävänä.
Elokuvan on ohjannut Clint Bentley, joka rakentaa ilmapiiriä mainiosti. Hänen ja Greg Kwedarin työstämä käsikirjoitus on myös oivallinen. Teknisiltäkin ansioiltaan Train Dreams toimii pätevästi. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Lavasteet ovat hienot, puvustus vakuuttavaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyvältä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, Bryce Dessnerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa miellyttävästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Train Dreams, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Kamala Films
Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale
Genre: toiminta, seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16
"Rus!"
King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.
400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.
Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.
Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.
Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.
Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin(Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.
Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment
Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Jason Clarke, Isla Fisher, Jack Thompson, Adelaine Clements ja Amitabh Bachchan
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12
The Great Gatsby - Kultahattu perustuu F. Scott Fitzgeraldin kirjaan Kultahattu (The Great Gatsby) vuodelta 1925. Kirjan pohjalta oli tehty useita näytelmäsovituksia, sekä filmatisointeja, vuoden 1926 kadonnut elokuva The Great Gatsby, vuoden 1949 Kohtalokasta valtaa (The Great Gatsby) ja vuoden 1974 Kultahattu (The Great Gatsby). Vuonna 2008 ohjaaja Baz Luhrmann ilmoitti tekevänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta The Great Gatsby - Kultahattu sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys. Lisäksi leffa voitti parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Itse katsoin The Great Gatsby - Kultahatun pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.
Vuonna 1922 Nick Carroway muuttaa New Yorkiin, aloittaakseen uudenlaisen elämän. Siellä hän tapaa mysteerisen naapurinsa Gatsbyn, jonka menneisyys kiehtoo Nickiä suuresti.
Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) parhaiten tunnettu Tobey Maguire nähdään Nick Carrowayna, entisenä kirjailijana, joka muuttaa 1920-luvun alussa New Yorkiin työskennelläkseen Wall Streetilla. Nickin elämä alkaa kokemaan mullistuksia, kun hän kohtaa naapurinsa, ökyrikkaan ja hulppeita juhlia järjestävän Jay Gatsbyn, jota näyttelee Spider-Manin rooliin lapsuudenystävänsä Maguiren kanssa ehdolla ollut Leonardo DiCaprio. On kiinnostavaa seurata Nickiä, kun tämä saapuu suurkaupunkiin aloittaakseen uuden elämän, mutta pian katsojan mielenkiinto siirtyy täysin menneisyyttään salailevaan Gatsbyyn. Nick jääkin suurimmaksi osaksi harmillisesti taka-alalle pelkäksi sivustakatsojaksi ja kertojaääneksi. Maguire suoriutuu hyvin osastaan, mutta jää lopulta täysin DiCaprion varjoon, joka tulkitsee erinomaisesti rikasta Gatsbya.
Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Nickin serkkuna Daisy Buchananina, Joel Edgerton tämän miehenä Tomina, Elizabeth Debicki Daisyn ystävänä Jordanina, Jason Clarke ja Isla Fisher huoltoasemaa pyörittävänä Wilsonin pariskuntana, sekä Jack Thompson psykiatrina, jolle Nick kertoo tarinaansa kohtaamisestaan Gatsbyn kanssa. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, istuen hyvin rooleihinsa niin rikkaina kuin köyhinä. Varsinkin Edgerton vakuuttaa itsevarmana Tomina, joka haluaa repiä Nickiä kaikenlaisiin tempauksiinsa mukaan.
Minulle F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiskirja Kultahattu ei ole tuttu, enkä ole nähnyt muita sovituksia kirjan pohjalta, joten tästä arviosta ei tule löytymään minkäänlaista pohdiskelua, kuinka onnistunut adaptaatio Baz Luhrmannin The Great Gatsby - Kultahattu on. Tämä on ihan vain arvio siitä, kuinka onnistunut elokuva kyseessä on. Harmillisesti The Great Gatsby - Kultahattu ei ollut mielestäni toisellakaan katselukerralla kelvollista parempi. Se lähtee varsin nasevasti liikkeelle, heittäen katsojan 1920-luvun pyörteeseen. Tai siihen, mitä eksentrisestä tyylistään tunnettu Baz Luhrmann tulkitsee 1920-luvuksi.Moulin Rouge! -musikaalin (2001) ja viimeisimpänä Elviksen(2022) ohjaaja esittelee jälleen vahvaa visuaalista jälkeään, sekä voimakasta anakronistista leikittelyään musiikkien kanssa. Moderneja hittikappaleita on muovattu svengaamaan jazz-tyylillä, mikä joko toimii iskevästi tai särähtelee ikävästi korvaan.
Ei olekaan ihme, että The Great Gatsby - Kultahattu jakoi vahvasti mielipiteitä ilmestyessään ja sitä periaatteessa kehuttiin että haukuttiin täysin samoilla perusteilla. Elokuvan ensimmäinen tunti on tekijälleen ominaista audiovisuaalista tykitystä, jossa riepotellaan niin Maguiren hahmoa kuin katsojaa menemään. Itseeni tämä ärhäkkäämpi meno toimi mainiosti ja pisteeni olisivat luultavasti korkeammat, jos Luhrmann onnistuisi pitämään saman energian ja sähäkkyyden loppuun asti. Elokuva kuitenkin lässähtää hieman, kun se muuttuu toisen puoliskonsa aikana enemmän draamapainotteiseksi. Siinä Luhrmann ei ole yhtä vahvoilla ja tuntuu kuin juosten matkaan lähtenyt The Great Gatsby - Kultahattu olisi kompastunut matkan varrella ja ontuisi sitten loppuajan. Leffa kyllä pääsee lopulta maaliinsa ja taso nousee hieman viime minuuteilla, mutta kokonaisuutena elokuva jättää toivomisen varaa.
Tekniseltä puoleltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja varsinkin elokuvan alkupäässä juhlat Gatsbyn kartanossa ovat todella komeaa katseltavaa kameratyöskentelynsä ja väriloisteensa kera. Monista ulkokuvista kuitenkin huomaa, että elokuva on kuvattu studiossa vihreän taustakankaan edessä, sillä monista rakennuksista paistaa digitaalisuus. Upeiden autojen kanssa toteutetut kaahailukohtaukset menettävät tehoaan, kun on päivänselvää, että kaikki auton ympärillä on epäaitoa. Efektit ovat siis parhaat päivänsä nähneet. Aidot lavasteet ja asut ovat kuitenkin upeat. Äänitehosteet toimivat, mutta elokuvan musiikkimaailma on paikoitellen kummallinen eri aikakausia yhdistelevien kappaleidensa kanssa.
Yhteenveto:The Great Gatsby - Kultahattu on kelvollinen, mutta harmillisen epätasainen elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on onnistuneen energinen ja sähäkkä, mutta tämä energia hiipuu leffan edetessä. Ohjaaja Baz Luhrmann on huomattavasti taidokkaampi värikkäässä tykittelyssä kuin rauhallisemmassa ihmisdraamassa, jolloin jälkimmäiseen rakentuva toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Filmin lopetus on mainio, mutta sitä ennen taso on ehtinyt tipahdella alkupään loistosta. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja etenkin Leonardo DiCaprio suoriutuu mallikkaasti itse Jay Gatsbyn osasta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Monesta kohtauksesta paistaa läpi, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten ja että taustat ovat digitaalisesti luotuja. The Great Gatsby - Kultahattua voi suositella Luhrmannin ja DiCaprion faneille, mutta jos ohjaajan räväkkä tyyli ja eri aikakausien musiikeilla leikittely tuntuu luotaantyöntävältä, leffa tuskin voittaa puolelleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Great Gatsby, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, A+E Networks, Bazmark Films, Red Wagon Entertainment, Spectrum Films
Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown
Genre: fantasia, draama
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.
Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.
Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.
Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan(Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.
Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.
Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen.
Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.
Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Jim Sturgess, Emily Barclay, Ryan Kwanten, David Wenham, Anthony LaPaglia, Helen Mirren, Geoffrey Rush, Hugo Weaving, Joel Edgerton, Adrienne DeFaria, Miriam Margolyes, Sam Neill, Angus Sampson, Leigh Whannell ja Essie Davis Genre: animaatio, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 12
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, eli suomalaisittain Legenda suojelijoista perustuu Kathryn Laskyn kirjasarjaan Guardians of Ga'Hoole (2003-2013). Warner Bros. -studio hankki elokuvaoikeudet Laskyn kirjoihin vuonna 2005 ja päätti tehdä elokuvasovituksen, mikä yhdistäisi kirjasarjan kolme ensimmäistä teosta, The Capturen (2003), The Journeyn (2003) ja The Rescuen (2004). Animointi alkoi ja lopulta Legenda suojelijoista sai maailmanensi-iltansa 23. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, eikä se ihan ollut toivottu menestys, vaikka tienasikin 140 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin vuokralta. En pitänyt elokuvasta, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, pohdin ja pähkäilin, kunnes lopulta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlan kunniaksi.
Pöllöjen maassa nuoret pöllöveljekset Soren ja Kludd siepataan ja viedään vangeiksi Ylväille tornipöllöille. Kun Kludd haluaa liittyä Ylväiden riveihin sotilaana, Soren taas suunnittelee pakoa Ga'Hooleen, löytääkseen legendaariset suojelijat, ainoat pöllöt, jotka voisivat pysäyttää Ylväät.
Pöllöveljekset Soren (äänenä Jim Sturgess) ja Kludd (Ryan Kwanten) ovat hyvin erilaiset persoonat. Soren uskoo hyvyyteen ja siihen, että täytyy tehdä, mikä on oikein, minkä vuoksi hän ihaileekin legendaarisia suojelijapöllöjä, kun taas Kludd synkistellen on sitä mieltä, että jokaisen täytyy tehdä, mitä vaaditaan selviytymiseen, eikä edes usko suojelijoiden olemassaoloon. Soren on kelpo päähenkilö, jollaisia on totuttu näkemään seikkailutarinoissa. Hän lähtee matkalleen normaalina ja pelokkaana, mutta matkan varrella hänestä tehdään kunnon sankari. Kludd voisi olla mielenkiintoinen, valitessaan toisen tien, mutta harmillisesti hahmo on niin kehnosti kirjoitettu, ettei hänen vajoamisesta pahojen tielle jaksa välittää. Sorenin ja Kluddin perheeseen kuuluvat myös isä Noctus (Hugo Weaving), äiti Marella (Essie Davis), sekä sympaattinen pikkusisko Eglantine (Adrienne DaFaria). Lasten hoitajana toimii herttainen käärme, rouva Plithiver (Miriam Margolyes).
Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha ja häijy Rautanokka (Joel Edgerton), tätä uskollisesti seuraava Nyra (Helen Mirren), ilkikuriset pöllöveljekset Jutt ja Jatt (Angus Sampson ja Leigh Whannell), hömelö Tonkija (David Wenham) ja tämän ystävä Yönkajo (Anthony LaPaglia), lentämistä Sorenille opettavat Grimble (Weaving) ja Ezylrub (Geoffrey Rush), sekä pieni pöllötyttö Gylfie (Emily Barclay), joka on myös siepattu ja joka ryhtyy suunnittelemaan Sorenin kanssa pakoa. Hahmogalleria ei erityisemmin onnistu vakuuttamaan ja muutamat mahtinäyttelijät (Weaving, Mirren ja Rush) valuvat täysin hukkaan mitäänsanomattomien hahmojen kanssa. Edgerton sentään onnistuu luomaan jonkinlaista uhkaavuutta Rautanokkaan, joka jää kuitenkin todella yhdentekeväksi roistoksi.
Valitettavasti mielipiteeni Legenda suojelijoista -elokuvasta ei muuttunut parempaan suuntaan, muttei toisaalta huonompaankaan. Kyseessä on sama laimea seikkailuraina, minkä parissa tylsistyin yhtä lailla noin kuusi vuotta sitten. Elokuva kuvittelee olevansa suuri ja upean eeppinen teos, mutta mitäänsanomattomien hahmojen ja monta kertaa nähdyn sankaritarinan (tällä kertaa vain pöllöillä kerrottuna) takia se vajoaa vain pitkäveteiseksi. Seikkailuhenkeä ei löydy, eikä elokuva millään nappaa mukaansa. Itse asiassa huomasin tylsistyväni jo ennen kuin leffaa oli kulunut puoli tuntia. Kestoa elokuvalla on yhteensä vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti pidemmältä. Mahtipontisiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärimmäisen latteita ja huumori on lähinnä kiusallista.
Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on se, että se on aivan liian synkkä lapsille, mutta se on myös liian lapsellinen aikuisille. Lopputulos on kummallinen väliinputoaja, joka jättää suuren osan katsojistaan kylmäksi. Hassuttelevat pöllöt saavat vanhemmat pudistelemaan päätään myötähäpeän takia, mutta sitten taas rajuiksi äityvät taistelut saavat lapset jännittämään ehkä liikaakin. Kenelle tämä elokuva on tehty? Kenties kirjasarjan fanit saavat tästä jotain irti tai suuresti pöllöjä rakastavat. Vaikka pöllöjen lentokohtaukset ovat tyylikkäitä visuaalisesti ja niiden kynsiä käytetään yllättävänkin hurjasti hyödyksi taisteluissa, jäävät linnut silti hieman tylsiksi. Kaikki elokuvassa jää parhaimmillaan puolitiehen. Legenda suojelijoista ei koskaan ota tuulta siipiensä alle, jolloin loppupään surullisiksi tarkoitetut kohdat eivät hetkauta, eikä suuri pöllötaistelu innosta. Lopuksi elokuva jättää tietyt jutut vielä auki mahdollista jatko-osaa varten, mutta kun itse puuduin jo tässä leffassa ennen puolta väliä, on turha odottaa, että minulta löytyisi minkäänlaista kiinnostusta katsoa toista tällaista.
Elokuvan visuaalinen puoli on ehdottomasti sen parasta antia.Legenda suojelijoista näyttää todella hyvältä. Sen animaatiolaatu on paikoitellen niinkin erinomaista, että katsoja jopa unohtaa sen olevan animoitu. Pöllöjen sulat erottuvat selvästi ja maisemat ovat upeat. Kohtaus, missä pöllöt lentävät myrskyssä, on henkeäsalpaavan kaunis. Onkin harmi, etteivät käsikirjoitus ja ohjaus yllä lähellekään animaation tasoa. Kun ohjaaja Zack Snyder onnistuu jossain, hän todella onnistuu. Sen osoitti hänen vuotta aiemmin ilmestynyt sarjakuvafilmatisointinsa Watchmen(2009). Harmi vain, että hänen filmografiansa on kuitenkin täynnä lähinnä keskinkertaisuutta ja Legenda suojelijoista taitaa olla hänen heikoin teoksensa. Snyderilla on vahvaa silmää upealle toteutukselle ja hän kyllä osaa käyttää hidastuksia (kenties liiallisuuksiinkin asti), mutta hänen ohjauksensa tässä on muuten kömpelöä. David Hirschfelderin säveltämät musiikitkaan eivät oikein vakuuta, mutta on äänimaailma muuten tarpeeksi mainio, tukeakseen visuaalisuuksia.
Yhteenveto:Legenda suojelijoista on visuaalisesti erittäin vaikuttava ja upea, mutta muuten täysin laimea ja tylsä tekele. Elokuva ei millään onnistu nappaamaan mukaansa, eikä liiankin tavanomainen kertomus jaksa innostaa. Vähän yli puolentoista tunnin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Vaikka pöllöidea on ajatuksen tasolla mielenkiintoinen, ovat hahmot erittäin mitäänsanomattomia, eikä heidän matkastaan jaksa kiinnostua. Siten myös emotionaalisiksi tarkoitetut hetket lässähtävät kaiken muun ohella. Hienot näyttelijätkin menevät hukkaan. Tunnelmaltaan filmi on äärimmäisen epätasainen ja on vaikea sanoa, kenelle se on tarkoitettu. Aikuisilla elokuva on nolon lapsellinen, mutta lapsille liian synkkä ja raju. Lopulta elokuvasta jää käteen vain näyttäviä otoksia erinomaisen animoinnin kera. Joskus sekin riittää, mutta tämän teoksen kohdalla tuloksena on pelkkä valtava pettymys.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, 2010, Warner Bros. Village Roadshow Pictures, Animal Logic, FortyFour Studios
Ohjaus: Francis Lawrence Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk Genre: trilleri Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia Ikäraja: 16
Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi. Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana. Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on. Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa. Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan. Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.
Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.
Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.
On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.
Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin Nälkäpeli -sarjan (The Hunger Games) kolmessa viimeisessä osassa (Nälkäpeli - Vihan liekit, 2013, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1, 2014 ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.
Yhteenveto:Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York
Ohjaus: Trey Edward Shults Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner Genre: jännitys Kesto: 1 tunti 31 minuuttia Ikäraja: 16
En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan. Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?
Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana. Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti. Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.
Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.
Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä.It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.
Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.
Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24
Ohjaus: Jeff Nichols Pääosissa: Michael Shannon, Joel Edgerton, Jaeden Lieberher, Kirsten Dunst, Adam Driver ja Sam Shepard Genre: draama, scifi Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12
Kiinnostuin Midnight Specialista sen julisteen takia. Sinisinä hohtavat silmät viestivät heti jonkinlaisesta scifileffasta ja halusin tietää, mistä oli kyse. Elokuva sai pääasiassa hyviä arvosteluja, vaikka jotkut myös haukkuivat sitä. Jossain luki, että kyseessä olisi vuoden scifitapaus, joten pakkohan se olisi nähdä. Midnight Special sai vain lyhyen teatterilevityksen Suomessa - lähes puoli vuotta myöhässä - ja sitä näytettiin ilman tekstitystä, enkä siis mennyt katsomaan sitä, vaikka ymmärränkin sujuvasti englantia. Kovin moni muukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa ja se olikin taloudellisesti ikävä isku tuotantoyhtiöille, jotka olivat sen rahoittaneet. Käydessäni Makuunissa lauantaina, huomasin elokuvan olevan jo vuokralla, joten päätin lainata, katsoa ja arvostella sen.
Uskonnollinen lahko yrittää löytää erikoisia kykyjä omaavan kahdeksanvuotiaan Alton-pojan, jota tämän isä Roy yrittää piilotella lahkolta.
Pääroolissa nähdään Altonin isä Roy Tomlin, jota näyttelee Michael Shannon. Olin aiemmin nähnyt Shannonin lähinnä pahisten rooleissa, joten oli mukavaa vaihtelua nähdä hänet pääosassa "sankarina". Roysta näkee isän huolen lastaan kohtaan, mutta muuten hahmo on hieman eloton. Energia puuttui roolityöstä useassa kohtaa kokonaan. Aluksi en tiennyt, johtuiko se Shannonin esiintymisestä, vai eikö ohjaaja vain saanut näyttelijää oikeaan tunnelmaan, kunnes huomasin, että energia puuttuu lähes jokaisesta näyttelijästä, jolloin aloin kallistua siihen vaihtoehtoon, että syy on ohjaajassa ja/tai hänen hakemassaan tyylissä. Jaeden Lieberher esittää Altonia ja hän tuntuu edes yrittävän tuoda jotain tunnetta mukaan hahmoonsa. Lieberher ei kuitenkaan täysin kykene hallitsemaan rooliaan, eikä ole joissain kohdissa uskottava, joissa Alton tekee jotain outoa voimillaan. Tämä on Lieberherin neljäs elokuvarooli. Ensi vuonna hänet tullaan näkemään klovnikauhuelokuvassa It (2017). Royn ja Altonin mukana pyörii Joel Edgertonin näyttelemä Lucas, joka ei tiedä kunnolla, mitä Alton kykenee tekemään. Edgerton on välillä ihan hyvä, mutta myös hänestä puuttui energiaa. Lucasin hahmo tuntuu yleisestikin ottaen aika ontolta ja tuntuu kuin hän nyt vain sattuisi olemaan mukana jutussa. Kaikkein eniten energiaa puuttuu Altonin äidistä Sarahista, jota esittää Kirsten Dunst. En ole pitkään aikaan nähnyt Dunstia elokuvissa, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet vaihteeksi ruudulla. Harmi vain, että hänen suorituksensa on todella eloton ja ontto, kuten myös hänen hahmonsakin tuntuu olevan. Star Wars: The Force Awakensista (2015) Kylo Ren -pahiksena tuttu Adam Driver esittää NSA:n tietoliikenteessä töissä olevaa Paul Sevieriä, joka tutkii Altonin tapausta. Driverista löytyy eloa, mutta hahmo itsessään tuntuu tyhjältä, eikä hahmoon pääse katsojana kiinni. Mukana on myös Sam Shepardin näyttelemä lahkonjohtaja Calvin, joka kasvatti Altonin.
Aluksi annetaan ymmärtää, että Roy ja Lucas olisivat kidnapanneet Altonin. Todellisuudessa he yrittävät suojella häntä lahkolta, joka yrittää hyödyntää häntä. FBI kiinnostuu lahkosta ja Altonin tapauksesta, sillä Alton on saanut selville useita salattuja asioita. Samalla kolmikko pakenee ja välillä Alton tekee jotain kummallista; esimerkiksi joskus hänen silmänsä hehkuvat sinisinä. Näyttelijäsuoritukset ovat pääosin onttoja, mutta siltä myös itse elokuva tuntuu. Se on hidastempoinen, mikä menee jopa tylsyyteen asti. Itse jouduin pitämään parikin taukoa elokuvan aikana, sillä en jaksanut katsoa sitä kerralla loppuun asti. Harmittaa, että hyvistä lähtökohdista on jouduttu tällaiseen lopputulokseen. Silti siitä on pidetty maailmalla, joten jonkin siinä on pakko olla jotain todella erityistä. Varmaankin se, että siinä pyritään olemaan niin vähän massascifielokuvaa kuin vain voidaan. Tuntuu kuin tekijät olisivat pakolla halunneet tehdä jotain täysin erilaista, jolloin he eivät ole enää edes lopulta tienneet, mitä ovat tekemässä.
Sekä ohjauksesta, että käsikirjoituksesta vastaa Jeff Nichols, jolla on ollut hyvä idea, mutta joka ei ole osannut viedä sitä oikeaan suuntaan. Onneksi tarinasta löytää välillä hyviäkin puolia, eikä se ole sinänsä huono elokuva. Heikko se kyllä on, mikä on todella sääli, sillä halusin tietenkin pitää elokuvasta. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän ja ne olisivat voineet olla sisällöllisesti jotain enemmän. Joissain kohdissa jäin mielenkiinnolla katsomaan elokuvaa, mutta joissain kohdissa täytyi taistella, jotta pysyn hereillä. Lopussa on yritetty tehdä jotain todella mullistavaa, mikä saisi katsojat hämilleen, mutta siitä tulee vain lähinnä mieleen yhdistelmä Steven Spielbergin elokuvia Close Encounters of the Third Kind (1977) ja E.T. - The Extra-Terrestrial (1982), heikolla lopputuloksella. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavat ja vaikka kohtaus, jossa Alton saa satelliitin putoamaan palasina huoltoaseman eteen, on kohtauksena ihan toimiva, tehosteet siinä ovat aika kökköjä. Äänitehosteilla on tuotu hieman lisäystä mukaan, mutta David Wingon säveltämä musiikki ei tarjoa mitään. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi elokuvaa voitu tiivistää.
Yhteenveto: Paras sana kuvaamaan Midnight Specialia on "tylsä". Siitä puuttuu energiaa ja eloa sekä näyttelijöistä että tarinasta. Jotkut pätkät ovat ihan hyviä ja alku vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä puuduttavammaksi se käy. Tehosteet eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän. Ei tästä erityisemmin loppujen lopuksi ole sanottavaa. Loppu on aika hämärä, mikä voi aiheuttaa joissain "vau"-efektin, mutta itseäni se ei hätkäyttänyt. Tämä elokuva on saanut useasta paikasta hyviä arvosteluja, joten ehkä en vain ymmärtänyt hyvän päälle. Itselleni tämä ei toiminut, mutta jollekin toiselle se voi toimia. Jos hidastempoinen scifi toimii ja kaipaat jotain erilaista, tavallisista tehostescifileffoista poikkeavaa, niin Midnight Special voi olla kuin sinulle tehty.
Kirjoittanut: Joonatan, 6.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Midnight Special, 2016, Warner Bros. Pictures, Faliro House Productions, RatPac-Dune Entertainment, Tri-State Pictures
