Arvostelu: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019)

VEITSET ESIIN - KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ

KNIVES OUT

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Ana de Armas, Toni Collette, Jamie Lee Curtis, Chris Evans, Don Johnson, Katherine Langford, Michael Shannon, Lakeith Stanfield, Noah Segan, Riki Lindhome, Jaeden Martell, K Callan ja Christopher Plummer
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Knives Out, eli Suomessa hassun pitkällä nimellä kulkeva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama murhamysteeri. Johnson on jo vuosia halunnut tehdä oman Agatha Christien jännäreitä muistuttavan tarinansa. Hänen oli tarkoitus tehdä se scifielokuvansa Looperin (2012) jälkeen, mutta hän saikin pestin Star Wars: The Last Jedin (2017) ohjaajana. Samanaikaisesti hän kuitenkin kirjoitti omaa mysteeritekstiään ja vuonna 2018 hän ilmoitti vihdoin tekevänsä sen elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden lokakuussa ja nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Murhamysteerit ovat mielestäni aina kiehtovia jo ideansa tasolla ja kun näin, ketä kaikkia elokuvaan oli roolitettu, innostuinkin jopa. Lisäksi pidän Rian Johnsonista ohjaajana - kyllä, pidän jopa The Last Jedistä - ja minua kiinnosti nähdä, mitä hän saa tällaisella tarinalla aikaiseksi. Meninkin erittäin kiinnostunein ja positiivisin mielin katsomaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä sen lehdistönäytökseen.

Erittäin menestynyt rikoskirjailija Harlan Thrombey kutsuu sukunsa juhlimaan 85-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlien jälkeisenä aamuna Harlan löydetään murhattuna ja paikalle saapuu yksityisetsivä Benoit Blanc tutkimaan murhatapausta.

Nykyinen James Bond -tähti Daniel Craig suorastaan ilahduttaa kummallisesti puhuvan yksityisetsivä Benoit Blancin roolissa. Craigia harvemmin näkee nykyään muissa rooleissa kuin maailman tunnetuimpana agenttina ja onkin piristävää nähdä häneltä jotain muuta - ja Spectren (2015) jälkeen vieläpä jotain, mistä hän itse selvästi nauttii. Hahmona Benoit jää aika tyhjentäväksi siinä mielessä, ettei hänen taustojaan avata lähes lainkaan, eikä hänellä ole erityistä kehityskaarta filmin aikana, mutta Craig on niin mahtava roolissa, että Benoitin tutkimuksia olisi voinut katsoa vielä pidemmänkin aikaa. Avukseen tutkimuksiin Benoit saa kaksi poliisia, Elliotin (Lakeith Stanfield) ja Wagnerin (Noah Segan). Parivaljakko ovat toisistaan toimivan erilaiset ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.

Epäiltyjen listalla vasta hyviä näyttelijöitä onkin. Edesmenneen hittikirjailija Harlan Thrombeyn (aina yhtä arvokas ja karismaattinen Christopher Plummer) sukuun kuuluvat hänen tyttärensä Linda (Jamie Lee Curtis) ja tämän mies Richard (Don Johnson), heidän poikansa Ransom (Chris Evans), toinen poika Walt (Michael Shannon), tämän vaimo Donna (Riki Lindhome) ja heidän lapsensa Jacob (Jaeden Martell, entinen Lieberher), Lindan ja Richardin edesmenneen pojan vaimo Joni (Toni Collette), tämän tytär Meg (Katherine Langford), sekä suvun vanhin, Harlanin seniili äiti (K Callan). Epäilyttäviä ovat myös palvelijat Marta (Ana de Armas) ja Fran (Edi Patterson). On upeaa nähdä tällainen näyttelijäkaarti kasalla ja vieläpä esittämässä pääasiassa saman suvun jäseniä. Yhdessä ollessaan he tosissaan muovautuvat suureksi suvuksi, jolla on kiistoja vuosienkin takaa. Lee Curtis, Johnson, Evans, Shannon ja Collette ovat kaikki tuttuun tapaansa erittäin mainiota, mutta myös nouseva tähti Ana de Armas onnistuu omassa osassaan. Suurimmaksi osaksi suvun jäsenet jäävät yksiulotteisiksi hahmoiksi, mikä ei toisaalta haittaa, sillä jokainen on niin vahva persoona, ettei siihen kannata sotkea muuta, eikä leffalla edes olisi aikaa syventää heitä. Se tosin harmittaa, että joitakin hahmoja ja/tai heidän näyttelijöitään käytetään liian vähän.

Vanhanaikaisia murhamysteerejä, missä etsivä kokoaa epäillyt yhteen ja alkaa selvittämään alibeja, motiiveja ja muita kiehtovia yksityiskohtia, ilmestyy yhä vain harvemmin. Viimeisin, mikä nousee mieleeni, on parin vuoden takainen, Agatha Christien klassikkokirjaan perustunut Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017). Siinäkin on mielenkiintoinen asetelma ja vahva näyttelijäkaarti, mutta toisin kuin se, Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä ei hukkaa potentiaaliaan, vaan tarjoaa aidosti mukaansatempaavan, mielenkiintoisen ja yllättävänkin viihdyttävän kertomuksen. Craigin tavoin leffalla on jatkuvasti tietty pilke silmäkulmassaan. Ei kyseessä ole mikään selvä komedia, muttei elokuva erityisen vakavakaan ole. Oikeissa hetkissä filmi osaa muuttua totiseksi, mutta on selvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Johnson on halunnut lähinnä pitää hauskaa kertomuksensa kanssa. Sama tunne välittyy myös katsojaan ja elokuvaa on oikein miellyttävää seurata.

Johnsonin työssä tässä pidän eritoten siitä, kuinka hän yhdistää vanhanaikaisen Hercule Poirot -henkisen murhamysteerin ja modernimman otteen, tehden kokonaisuudesta veikeän ja omanlaisensa. Johnson on lainaillut selkeitä niksejä esikuviltaan, mutta tuo joihinkin juttuihin omaa vahvaa visiotaan ja twistiään, mikä sekoittaa perinteistä pakkaa ja tekee elokuvasta astetta omaperäisemmän. Mukana on rohkeita käänteitä ja ihailen montaa asiaa Johnsonin työssä, mutta harmikseni minun täytyy sanoa, ettei hänen tekstinsä ole ihan niin nokkela kuin hän on varmaan ajatellut. Tämä tosin on täysin katsojakohtainen juttu. Jotkut arvaavat murhaajan heti ensimmäisistä vihjeistä, toiset taas saavat sen selville vasta, kun iso paljastus tapahtuu ja se räjäyttää heidän tajuntansa. Filmi pitää sisällään nokkelia vihjeitä, mutta kenties jopa liiankin isoja, minkä vuoksi arvasin tekijän aika pian. Elokuvasta onneksi löytyi yllättäviäkin puolia, mitkä pitivät minut kiinnostuneena ihan loppuun saakka. Tietyllä hiomisella Johnson vain olisi saanut tästä vieläkin paremman. Jo nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli mielestäni erittäin mainio murhamysteeri.

Lisäksi elokuva on teknisesti todella tyylikkäästi toteutettu. Johnsonilla on tarkkaa silmää visuaalisuudelle ja hänen aiempien töiden tavoin Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä näyttää erittäin hyvältä. Thrombeyn suvun kartano on upea näky ja se on erinomaisesti lavastettu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Lavastuksella ja puvustuksella yhdistellään hienosti modernia ja vanhanaikaista. Kartanossa itsessään on jotain taianomaista ja modernimmassa lokaatiossa leffasta varmasti katoaisi paljon sen mystisyydestä. Elokuva on näyttävästi kuvattu. Kuvasommittelu on tarkkaa ja mukana on hienovaraista, mutta tyylikästä kamerakikkailua. Leikkaus on myös iskevää ja etenkin alkupään kuulusteluissa ja takaumissa on erittäin sähäkkää editointia. Valaisu ansaitsee myös kehut, kuten äänimaailmakin - niin äänitehosteista Rian Johnsonin Nathan-serkun säveltämiin, oivallisesti tunnelmaa rakentaviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on erittäin mukaansatempaava, kiehtova ja viihdyttävä murhamysteeri. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat hoksata ratkaisun nopeasti, mutta leffa tarjoaa loppuun asti paljon mainiota menoa, jolloin kiinnostus pysyy yllä kaiken aikaa. Monille katsojille ratkaisu tulee olemaan aikamoinen yllätys. Elokuvaa ei ole kovin vakavin mielin tehty, vaan siinä on vahvaa lystikkyyttä ilmassa. Rian Johnsonin rakentama tunnelma on veikeä ja hänen tapansa kertoa tarinaa on koukuttava. Johnson on ottanut paljon vaikutteita samanlaisista teoksista, mutta onnistuu tuomaan mukaan jotain omaansa. Leffassa yhdistellään taidokkaasti moderniutta vanhanaikaiseen henkeen. Näyttelijäkaarti on mahtava, vaikka harmikseni kaikkia ei hyödynnetä niin hyvin kuin voisi. Daniel Craig pääsee kuitenkin valloilleen mahtavana yksityisetsivänä ja on ilo nähdä hänen nauttivan näyttelemisestä jälleen. Käsikirjoituksen pienillä muokkauksilla elokuvasta voisi saada vielä paremman ja nokkelamman, mutta jo tällaisenaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on loistoleffa, jonka katsomista suosittelen kaikille murhamysteereistä nauttiville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knives Out, 2019, FilmNation Entertainment, Media Rights Capital, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Se: Toinen luku (It Chapter Two - 2019)

SE: TOINEN LUKU

IT CHAPTER TWO

Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset?

On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti.

Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.

Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.

Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.

Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.

Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.

Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.

Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.

Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions

Arvostelu: The Book of Henry (2017)

THE BOOK OF HENRY

Ohjaus: Colin Trevorrow
Pääosissa: Naomi Watts, Jaeden Lieberher, Jacob Tremblay, Dean Norris, Maddie Ziegler, Sarah Silverman, Lee Pace, Tonya Pinkins ja Geraldine Hughes
Genre: draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz sai idean The Book of Henrystä jo 1990-luvulla ja kirjoitti siitä ensimmäisen version vuonna 1998. Hurwitz esitteli ideaansa useille leffayhtiöille, kunnes vihdoin Sidney Kimmel Entertainment kiinnostui siitä. 2010-luvun alussa ohjaajaksi valittiin Colin Trevorrow, mutta tuotanto viivästyi, kun hänet palkattiin tekemään Jurassic World (2015). Sen ilmestyttyä Trevorrow palasi takaisin The Book of Henryn pariin ja kuvaukset alkoivat syksyllä 2015. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2016, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää seuraavalle vuodelle. Lähes 20 vuotta siihen meni, mutta lopulta The Book of Henry sai ensi-iltansa kesällä 2017. Se oli kuitenkin suuri taloudellinen floppi; elokuvan budjetti oli noin 10 miljoonaa dollaria ja se sai tienattua vain vähän yli 4 miljoonaa. Kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä leffa saapunut lainkaan Suomen teatterilevitykseen. Itse olin hieman harmissani siitä, sillä pidin todella paljon Jurassic Worldista ja minua kiinnosti tietää, mitä Trevorrow tekisi originaalin tarinan parissa. Mitä kauemmin kului aikaa, sitä enemmän leffa alkoi kiinnostamaan myös sen näyttelijöiden takia. Kun huomasin, että The Book of Henry oli vihdoin saapunut Suomeen myyntiin ja vuokralle, päätin katsoa sen.

Nerokas nuorukainen Henry huomaa, että naapurissa asuva mies pahoinpitelee ja ahdistelee omaa tytärtään. Henry päättää keksiä tilanteeseen ratkaisun.

Elokuvan nimikkoroolissa Henrynä nähdään Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jaeden Lieberher, joka tekee oikein mainion ja yllättävän uskottavan roolityön. Henry on tosiaan aikamoinen nero; älykkyytensä puolesta hän on paljon ikäisiään kypsempi. Siinä missä muut muksut käyttävät aikaa leikkimiseen ja pelaamiseen, Henry pitää huolta perheensä raha-asioista ja rakentaa erilaisia keksintöjä. Paikoitellen Henryn älykkyys nousee esille ylimielisyytenä, mikä on hieman ärsyttävää, mutta pääasiassa hahmo on hyvin pidettävä tapaus, etenkin kun Lieberher hoitaa hommansa niin taidokkaasti.
     Henry asuu yhdessä äitinsä Susanin (Naomi Watts) ja pikkuveljensä Peterin (Jacob Tremblay) kanssa. Poikien äidistä on tehty kiinnostava hahmo, sillä vaikka Henryn puheista käy selville, että perheellä olisi rahaa kuin roskaa, Susan päättää tehdä töitä pienessä kuppilassa, eikä keskity intohimoprojektiinsa, eli lastenkirjojen tekemiseen. Jotain uutta perinteiseen äitihahmoon tuo se, että hänet nähdään usein pelaamassa sotapelejä, kun Henry laskee rahoja taustalla. Watts on tuttuun tapaansa oiva valinta äidin rooliin, vaikka vetääkin hieman yli elokuvan toisella puoliskolla. Nuori Jacob Tremblay taas on aina yhtä erinomainen näyttelijänalku ja sanon jälleen samaa kuin Wonderin (2017) ja Roomin (2015) arvioissani, eli hänestä kuullaan vielä pitkään, kunhan hän ei vain mokaa lupaavaa uraansa päihteillä tai ylimielisyydellä. Vaikka Tremblay pääsee pariin otteeseen näyttämään taitonsa, jää hänen Peter-hahmonsa usein täysin taustalle.
     Vielä pahemmin taustalle tuntuu jäävän naapurintyttö Christina (Maddie Ziegler), jonka takia leffassa tapahtuu kaikenlaista erikoista. Ottaen huomioon, kuinka filmi yrittää painottaa, miten tärkeää on saada Christina kauas isänsä Glennin (Dean Norris) luota, hänen hahmonsa jää todella tylsäksi, eikä Zieglerin roolisuoritus jää millään lailla mieleen. Norris taas on oiva valinta aika inhottavaksi naapurinmieheksi. Yllättävän taidokkaasti elokuva saa katsojan inhoamaan Glenniä, vaikka leffa ei koskaan todella näytä, että hän tekisi hirveyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Geraldine Hughes Henryn luokanopettajana, Tonya Pinkins koulun rehtorina, Sarah Silverman Susanin tympeänä ystävänä, sekä Lee Pace David-kirurgina.

The Book of Henry alkaa kuin mikä tahansa kiva perheleffa. Lapset käyvät iloisesti koulussa, vaikka sieltä löytyykin ikävä kiusaajapoika. Äiti selvästi rakastaa lapsiaan hyvin paljon ja yrittää miettiä, miten voisi pitää heistä mahdollisimman hyvin huolta. Kaikki on vähän liiankin iloista ennen kuin eräänä iltana Henry näkee ikkunastaan Christinan huoneen, missä tapahtuu jotain epäilyttävää. Hetkessä elokuvan tunnelma muuttuu paljon synkemmäksi ja mukaan tuodaan mielenkiintoista mysteerisyyttä, etenkin kun nähtävät kohtaukset eivät oikeastaan paljasta katsojille mitään - Henry vain puuhailee kaikenlaista jännää. Ja jos tunnelman äkillinen muutos tuntuu erikoiselta, niin voi pojat elokuva tarjoaa yllättäviä käänteitä! Harmillisesti, kun toinen käännekohta pistetään sekoittamaan pakkaa, tuntuu helposti siltä kuin katsoisi eri elokuvaa kuin juuri äsken. Christina unohtuu täysin pitkäksi aikaa. Ja sitten tekijät ovat päättäneet pärisyttää oikein kunnolla menemään ja vetävät maton katsojien jalkojen alta. Minun on pakko tunnustaa, että noin puolessa välissä nähtävä käänne tuli minulle todellisena yllätyksenä ja vielä siinä kohtaa ajattelin, että kylläpä on käsikirjoittajalla pokkaa.

Valitettavasti siinä kohtaa alkaa myös valtava alamäki. Leffan toinen puolisko muuttaa The Book of Henryn kauheaksi sekasotkuksi, joka ei enää tiedä, mitä se yrittää olla. Useaan otteeseen tuijotin tapahtumia epäuskoisena, etenkin kun eräät kasettinauhat tuodaan mukaan tarinaan. Elokuva käy usein totaalisen typeryyden rajoilla ja parissa kohtaa liikkuu täysin pohjamudissa. Päähenkilöt tekevät niin ihmeellisiä ratkaisuja, että heistä voi olla vaikea pitää. Kaikkien aiempien yllätyskäänteiden takia filmiä on kuitenkin yhä ihan kiinnostava katsoa, sillä itse ainakin vain odotin, mitä tarina seuraavaksi tarjoaa? Kehnon loppuratkaisun, näin suoraan sanottuna. Lopputekstien alkaessa leffasta on ehtinyt jäädä sellainen ikävä maku suuhun, että tuottaa vaikeuksia muistaa niitä alkupuoliskon hyviä osuuksia. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että erittäin mainiot lapsinäyttelijöiden suoritukset menevät täysin hukkaan, kun niitä ympäröi näin huono tekele.

Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz on selvästi ollut innoissaan siitä, kuinka poikkeavan tarinan hän on onnistunut kirjoittamaan. Hän on tainnut olla niin täpinöissään juonenkäänteistä, ettei ole pysähtynyt miettimään, kuinka hölmöltä lopputulos voi tuntua. Tätä ei ole ymmärtänyt myöskään ohjaaja Colin Trevorrow, joka ei saa pidettyä erilaisia tunnelmia kasassa. Olen nähnyt muutamia Trevorrowin ja Hurwitzin haastatteluita, ja he selvästi ovat täysin sitä mieltä, että tarinankerronnan poikkeavuudet tekevät The Book of Henrystä hienon. Kyseessä ei ole mikään "minä olen isäsi" -twisti, mikä saisi päähenkilön ja katsojan tajuamaan uusia ja mullistavia puolia hahmoista ja tarinan kokonaisuudesta. Korkeintaan käänteet saavat katsojan pitämään Henryä psykoottisena tapauksena... Elokuva on myös paikoitellen kasattu leikkaamossa niin kummallisesti, että siitä tuntuu puuttuvan kymmenien minuuttien edestä materiaalia. Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, valaistu, lavastettu ja äänitetty. Michael Giacchinon säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Maskeerauksesta taas täytyy kritisoida sitä, että eikö Christinalle olisi voinut tehdä oikeasti näkyviä jälkiä, jotka saisivat katsojan oikeasti välittämään hänen tilanteestaan ja tekisivät loppupuoliskon hulluudet hieman hyväksyttävimmiksi katsojan silmissä? Eikö? Ei sitten.

Yhteenveto: The Book of Henry alkaa mainiosti, mutta muutaman mahdollisimman yllättävän juonenkäänteen jälkeen sen taso alkaa putoilla, jolloin lopputuloksena on harmillisen huono tekele. Jonkun olisi pitänyt ihan kunnolla sanoa käsikirjoittaja Gregg Hurwitzille, että hänen tekstinsä ei ole hyvä sen takia, että se yllättää katsojan vähän väliä. Ei, kun jokainen käänne tekee leffasta entistä typerämmän. Useat hetket saivat minut hämmästelemään, kuinka outoja ratkaisuja tekijät ovatkaan keksineet. Lopussa on vaikea muistaa alun hyviä puolia. Lähinnä jää vain harmittamaan, että Jaeden Lieberherin, Jacob Tremblayn ja Naomi Wattsin oivalliset roolisuoritukset menevät täysin hukkaan kehnossa elokuvassa. The Book of Henrystä saisi hyvän elokuvan, mutta se vaatisi suuria muutoksia käsikirjoituksessa. En siis voi suositella leffaa oikeastaan kenellekään. Jotkut pitävät siitä samasta syystä kuin sen tekijät, eli koska se on erilainen. Muttei erilaisuus tee siitä erityistä. Ei ihme, että tämän elokuvan takia Colin Trevorrow menetti paikkansa yhdeksännen Star Wars -leffan ohjaajana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Book of Henry, 2017, Double Nickel Entertainment, Sidney Kimmel Entertainment

Arvostelu: Se (It - 2017)

SE

IT

Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Jack Dylan Grazer, Chosen Jacobs, Wyatt Oleff, Bill Skarsgård, Nicholas Hamilton, Stephen Bogaert ja Jackson Robert Scott
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

It, eli suomeksi Se perustuu Stephen Kingin samannimiseen todella suosittuun kauhukirjaan vuodelta 1986. Kirjan pohjalta ilmestyi kaksiosainen minisarja It vuonna 1990, joka oli todella suosittu ja sai monille lapsille aikaiseksi suuren pellekammon, sillä tarinan demoni esiintyy lapsille Pennywise-nimisenä klovnina. Varsinaisen elokuvan teko alkoi vasta 2009, kun David Kajganich alkoi kirjoittamaan kirjan pohjalta yhden leffan käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille. Kuitenkin kun Cary Fukunaga valittiin ohjaajaksi, filmi kirjoitettiin uudestaan ja kirja jaettiin kahdeksi elokuvaksi, kuten se oli aiemmin jaettu kahdeksi sarjan jaksoksi. Fukunagalla tuli kuitenkin ongelmia yhtiön kanssa, jolloin hän jätti projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Andrés Muschietti. Tarina kirjoitettiin jälleen uudestaan, mutta tuotanto lähti tällä kertaa kunnolla liikkeelle. Työryhmä valittiin, hahmot roolitettiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2016. Nyt Se on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja se on saanut monet innostumaan suuresti. Myös minä olin innoissani, vaikken olekaan lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt vanhaa minisarjaa. Lapsia pelotteleva demoniklovni on mielestäni niin kiehtova idea, että pakkohan leffa on nähdä. Mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta, kun näin ensimmäisen kuvan elokuvan Pennywisesta, joka näytti mielestäni todella karmivalta. Ensimmäinen trailer oli myös erittäin pelottava, joten aloin todella odottamaan elokuvan näkemistä. Pelkäsin kuitenkin, että lopputulos olisi kehno, kuten kauhuelokuvat tuppaavat yleensä olemaan ja olin erittäin huojentunut, kun luin, että kriitikoiden ensireaktiot olivat pääasiassa erittäin positiiviset. Meninkin innokkaana (ja pelokkaana) katsomaan Se-leffan tyttöystäväni kanssa ja toivoin, etteivät odotukseni olisi liian korkealla. En ole nimittäin koskaan odottanut näin paljon kauhuelokuvan näkemistä.

Pienessä Derryn kaupungissa asuvat nuoret joutuvat kohtaamaan vaikeita perheongelmia ja inhottavia kiusaajia... sekä muotoaan muuttavan Pennywise-klovnin, joka sieppaa pelokkaita lapsia ruoakseen viemäreihin.

Elokuvan nuoret, eli "Nössökerhon" jäsenet ovat Bill (Jaeden Lieberher), Beverly (Sophia Lillis), Ben (Jeremy Ray Taylor), Richie (Finn Wolfhard), Eddie (Jack Dylan Grazer), Mike (Chosen Jacobs) ja Stanley (Wyatt Oleff). Yllättävää kyllä, vaikka nuoria on paljon, jokaiselle on saatu luotua jonkinlainen kiinnostava tausta ja he erottuvat selvästi toisistaan, jolloin jokaisesta välittää läpi leffan. Bill änkyttää usein, Beverly joutuu kärsimään pervosta isästä, Beniä kiusataan lihavuutensa takia, Richie heittää jatkuvasti seksivitsejä, Eddie uskoo saavansa tartunnan ties mistä, Miken vanhemmat ovat kuolleet tulipalossa ja juutalaispoika Stanley pelkää, ettei ole rabbi-isälleen tarpeeksi hyvä poika. Kaksi jälkimmäistä jäävät hieman taka-alalle, etenkin Stanley, jonka ongelmia ei nosteta kunnolla esille ja hän tuntuu jäävän jatkuvasti taka-alalle. Nuoret ovat kuitenkin erinomaisia rooleissaan, etenkin Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard, jonka esittämän Richien vitsit naurattavat läpi leffan. Aluksi Lieberher ei oikein vakuuta väkinäisen änkytyksensä kanssa, mutta se muuttuu sujuvammaksi leffan aikana ja hän toimii hienosti pääroolissa.
     Itse demonisena Pennywise-klovnina nähdään Bill Skarsgård, joka on täydellinen valinta rooliin ja varastaa show'n aina, kun on ruudulla. Pennywise ei ole vain törkeän pelottava, vaan Se on myös kuvottava ja - erikoista kyllä - hauska. Yhdessä kohtaa klovni nähdään esimerkiksi tanssimassa todella koomisesti. Tanssissa on kuitenkin jotain äärimmäisen häiriintynyttä, jolloin katsojan nauru on lähinnä hermostunutta. Pennywise muuttuu aina pienesti riippuen siitä, kenen kimppuun Se käy. Kohdatessaan Billin pikkuveli Georgien (Jackson Robert Scott), Pennywise vaikuttaa mukavalta ja hassulta pelleltä, kun taas käydessään erään kiusaajahahmon kimppuun, Se on uhkaavan väkivaltainen. Kaikki Skarsgårdin esiintymisessä on upeaa aina liikkeistä ääneen asti, joka vaihtelee lapsellisen heleästä karmivan möreään. Myös Sen silmät ovat toteutettu karmivasti, sillä välillä ne tuijottavat pienesti eri suuntiin, jolloin tuntuu kuin toinen katsoisi hahmoja ja toinen tuijottaisi suoraan katsojaan. Vaikka Pennywise onkin todella pelottava ja ällöttävä, on hahmo niin mahtavasti toteutettu, että Sitä haluaisi nähdä paljon enemmänkin.
     Filmissä nähdään myös mm. Nicholas Hamilton väkivaltaisena kiusaajajengin johtajana Henrynä, Geoffrey Pounsett Billin isänä, Stephen Bogaert Beverlyn ällöttävänä isänä ja Molly Atkinson Eddien ylihuolehtivana äitinä.

Pennywise nähdään ensimmäistä kertaa heti elokuvan alussa, kun Billin pikkuveli tapaa hänet leikkiessään paperiveneen kanssa. Leffa pistää siis nopeasti jännittämään, kun Pennywise nappaa pienen Georgie-paran mukaansa. Elokuvan tarina seuraakin pääasiassa sitä, kun Bill yrittää selvittää, minne hänen veljensä on kadonnut, vaikka kaikki yrittävät saada hänet uskomaan, että Georgie olisi jo kuollut. Kaupungista nimittäin katoaa vähän väliä lapsia ja heidät löydetään lopulta kuolleena... jos heitä löydetään lainkaan. Samalla Bill yrittää nauttia kesälomasta ystäviensä kanssa. Jokaiselle hänen ystävistäänkin on luotu omat vaikeutensa, joten leffassa on suuri vaara, että siinä olisi ihan liikaa kaikkea, jolloin se ei osaa keskittyä mihinkään. Toinen filmin vaara on, että väärissä käsissä se olisi mitä luultavimmin muuttunut mitäänsanomattomaksi teinisäikäyttelykauhuksi, jonka katsoo juuri ja juuri kerran, mutta josta ei jää mitään hyvää käteen. Tusinateinikauhuksi Se ei kuitenkaan vajoa koskaan, vaan sitä on tehty ihan oikeana elokuvana, jossa hahmot tulevat ensin. Todella harvoin tuleekin nykyään nähtyä kauhuelokuva, jossa hahmot ja tarina ovat tärkeimmällä sijalla, ja vasta sitten pelottelu. Vielä harvemmin tulee nähtyä kauhuelokuva, joka osaa keskittyä hienosti kaikkeen ja jossa katsojana välittää jokaisesta lapsihahmosta.

Nuorten ongelmat kotona ja koulussa ovat niin mainiosti tuotu esille, että elokuva olisi todella mielenkiintoinen, vaikka siitä poistaisi koko demonipellen! Beverlyn hyväksikäyttäjältä tuntuva isä on jo niin karmiva tapaus, että tarvitseeko Pennywisea ollenkaan? No okei, kyllä tarvitsee, kun miettii, kuinka loistavasti hahmo on toteutettu. Klovnin kohtaukset ovat erittäin karmivia ja katsojana jännittää, mitä Se aikoo seuraavaksi tehdä. Pelottelut ovat kekseliäitä ja vaikka mukana onkin turhia äkkisäikäytyksiä, eivät ne haittaa, sillä useat kohdat ovat niin onnistuneen karmivia. Kauhuelementit eivät kuitenkaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta muuten elokuva saattaa jopa yllättää, miten lämminhenkinen se usein on. Nuorten ystävystyminen on toteutettu niin hyvin, ettei voi muuta kuin hymyillä kaveruuden voimalle, minkä lisäksi leffan aikana saa nauraa usein, oli kyseessä sitten Richien heittämä "äitis"-vitsi tai Pennywise vilkuttamassa lapsille irtokäden kanssa (jos sitä pitää siis hauskana). Parissa kohtaa jopa unohtaa katsovansa kauhua, kun nuoret käyvät uimassa tai käyvät kivisotaa kiusaajiensa kanssa. Jopa silloin tunnelma on saatu erikoisen kevyeksi, kun nuoret siivoavat veren peitossa olevaa vessaa. Väärissä käsissä elokuvan rajut veriset kohdat ja hilpeät hassuttelut eivät välttämättä yhdistyisi kovin hyvin, mutta tässä ne on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä.

Se-elokuvasta ei löydy paljoa pahaa sanottavaa. Se on itse asiassa jopa yksi vuoden parhaista elokuvista! Jopa loppuhuipennus, mikä yleensä on toimivien kauhuleffojen heikoin lenkki, on erinomainen ja taso pysyy loistavana loppuun asti, eikä finaali nouse kertaakaan hölmön yliampuviin mittoihin. Jos heikkouksia on pakko löytää, niin sanottakoon, että Stanleyn ongelmat eivät tosiaan pääse kunnolla esille, minkä lisäksi kiusaajahahmo Henryn asenteen motiiveja olisi voinut korostaa lisää. Elokuva kestää kaksi tuntia ja vartin, mutta se voisi kestää vielä vaikkapa vartin lisää! Etukäteen pelkäsin, että leffa tuntuisi paikoitellen tylsältä pitkän kestonsa vuoksi, mutta siinä ei ollut ainuttakaan pitkäveteistä kohtausta. Isoin negatiivinen palautteeni leffalle ovat kuitenkin sen digiefektit. Ne nimittäin näyttävät parissa kohtaa jopa liian paljon tietokoneella toteutetuilta. Muuten kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista (ellei jopa paras), mitä olen koskaan nähnyt ja olen varma, että sitä pidetään tulevaisuudessa edes jollain tapaa klassikkona. Jopa muutamat kliseet katsoo helposti sormien läpi, sillä näkemästään on vaikea olla nauttimatta.

Elokuvan on ohjannut Andy Muschietti, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi kauhuelokuva Maman (2013), johon olin harmillisesti pettynyt. Tässä Muschietti on kuitenkin onnistunut todella taitavasti ja toivon, että hän jatkaa kauhun parissa ja työstäisi jonkin toisenkin Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan. Hän on saanut luotua teoksen, josta muiden kauhuohjaajien pitäisi ottaa mallia. En kuitenkaan usko, että tällaista filmiä nähdään vähään aikaan ainakaan Hollywoodin suunnalta, jossa on varmasti kauhisteltu, että yhdeltä hahmolta syödään käsi irti ja erään hahmon isä ahdistelee tytärtään seksuaalisesti. Käsikirjoittajat Chase Palmer, Cary Fukunaga ja Gary Dauberman ovat tehneet erinomaista työtä. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja leikattu hyvin. Valaisu on toteutettu oivallisesti, jolloin leffasta näkee kaiken tarpeellisen, vaikka kyseessä olisikin synkkä kohtaus. Ääniefektit ovat upeita, minkä lisäksi Benjamin Wallfisch on säveltänyt yllättävän hyvät musiikit tuomaan lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Se on suoraan sanottuna yksi parhaista kauhuelokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Siinä on yhdistetty hienosti kevyttä tunnelmaa, joka tuo hymyn huulille ja karmivaa ilmapiiriä, joka saa katsojan jännittymään penkissään. Toisin kuin suurin osa nykykauhuleffoista, elokuva kertoo tarinaansa kunnolla hahmojen kautta, jolloin jokaisesta nuoresta välittää paljon. Lapsinäyttelijät ovat kaikki loistavia, mikä on myös erikoista, minkä lisäksi nuorten realistiset ongelmat ovat jo tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta leffan katsoisi mielellään loppuun ilman mitään demonipelleä. Bill Skarsgård on kuitenkin niin täydellinen Pennywise-klovnina, että onhan Sen pakko olla mukana! Leffan tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti luotu ja tarina kykenee keskittymään lähes kaikkeen juuri oikein, jolloin siitä on vaikea löytää vikoja. Ainoa ongelmani on digitehosteet, jotka korostuvat liian selvästi. Muuten Andy Muschietti on työryhmänsä kanssa saanut aikaan niin mahtavan elokuvan, että on ihan ymmärrettävää, jos ihmettelette, miten se voikin olla niin hyvä?! Suosittelen Se-leffaa kaikille kauhuelokuvien ystäville ja yleisesti filmihulluille. Elokuva sopii täydellisesti ystävien kanssa pidettävään leffailtaan, minkä lisäksi sitä voi olla hyvinkin karmivaa katsoa yksin kotona pimeässä. Elokuvateatteriin asti Se kannattaa kyllä lähteä kokemaan. Ja vaikka luinkin internetistä, että monet asiat leffassa poikkeavat kirjasta, uskoisin, että kirjan fanit tulevat pitämään tästä paljon. Jos ette sitä vielä tienneet, niin Kingin alkuperäinen kirja kertoo hahmoista sekä lapsina että aikuisina, joten tämä on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tarinasta. Toivottavasti toinen osa olisi edes lähes yhtä hyvä kuin tämä ja se ilmestyisi nopeammin kuin 27 vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2017 - Muokattu 18.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It, 2017, New Line Cinema, KatzSmith Productions, Lin Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Midnight Special (2016)

MIDNIGHT SPECIAL (2016)

Ohjaus: Jeff Nichols
Pääosissa: Michael Shannon, Joel Edgerton, Jaeden Lieberher, Kirsten Dunst, Adam Driver ja Sam Shepard
Genre: draama, scifi
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostuin Midnight Specialista sen julisteen takia. Sinisinä hohtavat silmät viestivät heti jonkinlaisesta scifileffasta ja halusin tietää, mistä oli kyse. Elokuva sai pääasiassa hyviä arvosteluja, vaikka jotkut myös haukkuivat sitä. Jossain luki, että kyseessä olisi vuoden scifitapaus, joten pakkohan se olisi nähdä. Midnight Special sai vain lyhyen teatterilevityksen Suomessa - lähes puoli vuotta myöhässä - ja sitä näytettiin ilman tekstitystä, enkä siis mennyt katsomaan sitä, vaikka ymmärränkin sujuvasti englantia. Kovin moni muukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa ja se olikin taloudellisesti ikävä isku tuotantoyhtiöille, jotka olivat sen rahoittaneet. Käydessäni Makuunissa lauantaina, huomasin elokuvan olevan jo vuokralla, joten päätin lainata, katsoa ja arvostella sen.

Uskonnollinen lahko yrittää löytää erikoisia kykyjä omaavan kahdeksanvuotiaan Alton-pojan, jota tämän isä Roy yrittää piilotella lahkolta.

Pääroolissa nähdään Altonin isä Roy Tomlin, jota näyttelee Michael Shannon. Olin aiemmin nähnyt Shannonin lähinnä pahisten rooleissa, joten oli mukavaa vaihtelua nähdä hänet pääosassa "sankarina". Roysta näkee isän huolen lastaan kohtaan, mutta muuten hahmo on hieman eloton. Energia puuttui roolityöstä useassa kohtaa kokonaan. Aluksi en tiennyt, johtuiko se Shannonin esiintymisestä, vai eikö ohjaaja vain saanut näyttelijää oikeaan tunnelmaan, kunnes huomasin, että energia puuttuu lähes jokaisesta näyttelijästä, jolloin aloin kallistua siihen vaihtoehtoon, että syy on ohjaajassa ja/tai hänen hakemassaan tyylissä.
     Jaeden Lieberher esittää Altonia ja hän tuntuu edes yrittävän tuoda jotain tunnetta mukaan hahmoonsa. Lieberher ei kuitenkaan täysin kykene hallitsemaan rooliaan, eikä ole joissain kohdissa uskottava, joissa Alton tekee jotain outoa voimillaan. Tämä on Lieberherin neljäs elokuvarooli. Ensi vuonna hänet tullaan näkemään klovnikauhuelokuvassa It (2017).
     Royn ja Altonin mukana pyörii Joel Edgertonin näyttelemä Lucas, joka ei tiedä kunnolla, mitä Alton kykenee tekemään. Edgerton on välillä ihan hyvä, mutta myös hänestä puuttui energiaa. Lucasin hahmo tuntuu yleisestikin ottaen aika ontolta ja tuntuu kuin hän nyt vain sattuisi olemaan mukana jutussa.
     Kaikkein eniten energiaa puuttuu Altonin äidistä Sarahista, jota esittää Kirsten Dunst. En ole pitkään aikaan nähnyt Dunstia elokuvissa, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet vaihteeksi ruudulla. Harmi vain, että hänen suorituksensa on todella eloton ja ontto, kuten myös hänen hahmonsakin tuntuu olevan.
     Star Wars: The Force Awakensista (2015) Kylo Ren -pahiksena tuttu Adam Driver esittää NSA:n tietoliikenteessä töissä olevaa Paul Sevieriä, joka tutkii Altonin tapausta. Driverista löytyy eloa, mutta hahmo itsessään tuntuu tyhjältä, eikä hahmoon pääse katsojana kiinni. Mukana on myös Sam Shepardin näyttelemä lahkonjohtaja Calvin, joka kasvatti Altonin.

Aluksi annetaan ymmärtää, että Roy ja Lucas olisivat kidnapanneet Altonin. Todellisuudessa he yrittävät suojella häntä lahkolta, joka yrittää hyödyntää häntä. FBI kiinnostuu lahkosta ja Altonin tapauksesta, sillä Alton on saanut selville useita salattuja asioita. Samalla kolmikko pakenee ja välillä Alton tekee jotain kummallista; esimerkiksi joskus hänen silmänsä hehkuvat sinisinä. Näyttelijäsuoritukset ovat pääosin onttoja, mutta siltä myös itse elokuva tuntuu. Se on hidastempoinen, mikä menee jopa tylsyyteen asti. Itse jouduin pitämään parikin taukoa elokuvan aikana, sillä en jaksanut katsoa sitä kerralla loppuun asti. Harmittaa, että hyvistä lähtökohdista on jouduttu tällaiseen lopputulokseen. Silti siitä on pidetty maailmalla, joten jonkin siinä on pakko olla jotain todella erityistä. Varmaankin se, että siinä pyritään olemaan niin vähän massascifielokuvaa kuin vain voidaan. Tuntuu kuin tekijät olisivat pakolla halunneet tehdä jotain täysin erilaista, jolloin he eivät ole enää edes lopulta tienneet, mitä ovat tekemässä.

Sekä ohjauksesta, että käsikirjoituksesta vastaa Jeff Nichols, jolla on ollut hyvä idea, mutta joka ei ole osannut viedä sitä oikeaan suuntaan. Onneksi tarinasta löytää välillä hyviäkin puolia, eikä se ole sinänsä huono elokuva. Heikko se kyllä on, mikä on todella sääli, sillä halusin tietenkin pitää elokuvasta. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän ja ne olisivat voineet olla sisällöllisesti jotain enemmän. Joissain kohdissa jäin mielenkiinnolla katsomaan elokuvaa, mutta joissain kohdissa täytyi taistella, jotta pysyn hereillä. Lopussa on yritetty tehdä jotain todella mullistavaa, mikä saisi katsojat hämilleen, mutta siitä tulee vain lähinnä mieleen yhdistelmä Steven Spielbergin elokuvia Close Encounters of the Third Kind (1977) ja E.T. - The Extra-Terrestrial (1982), heikolla lopputuloksella. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavat ja vaikka kohtaus, jossa Alton saa satelliitin putoamaan palasina huoltoaseman eteen, on kohtauksena ihan toimiva, tehosteet siinä ovat aika kökköjä. Äänitehosteilla on tuotu hieman lisäystä mukaan, mutta David Wingon säveltämä musiikki ei tarjoa mitään. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi elokuvaa voitu tiivistää.

Yhteenveto: Paras sana kuvaamaan Midnight Specialia on "tylsä". Siitä puuttuu energiaa ja eloa sekä näyttelijöistä että tarinasta. Jotkut pätkät ovat ihan hyviä ja alku vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä puuduttavammaksi se käy. Tehosteet eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän. Ei tästä erityisemmin loppujen lopuksi ole sanottavaa. Loppu on aika hämärä, mikä voi aiheuttaa joissain "vau"-efektin, mutta itseäni se ei hätkäyttänyt. Tämä elokuva on saanut useasta paikasta hyviä arvosteluja, joten ehkä en vain ymmärtänyt hyvän päälle. Itselleni tämä ei toiminut, mutta jollekin toiselle se voi toimia. Jos hidastempoinen scifi toimii ja kaipaat jotain erilaista, tavallisista tehostescifileffoista poikkeavaa, niin Midnight Special voi olla kuin sinulle tehty.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Midnight Special, 2016, Warner Bros. Pictures, Faliro House Productions, RatPac-Dune Entertainment, Tri-State Pictures