Little Miss Sunshine (2006) - elokuva-arvostelu

LITTLE MISS SUNSHINE

Ohjaus: Jonathan Dayton ja Valerie Faris

Näyttelijät: Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano, Alan Arkin, Bryan Cranston, Beth Grant, Julio Oscar Mechoso, Dean Norris ja Matt Winston

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Little Miss Sunshine on muun muassa Toni Colletten, Steve Carellin ja Alan Arkinin tähdittämä draamakomedia. Michael Arndt keksi elokuvan idean ja työsti siitä ensimmäisen käsikirjoituksen jo vuonna 2000, aikeenaan alun perin ohjata leffan itse pikkubudjetilla. Hän kuitenkin esitteli tekstiään tuottajakaksikko Ron Yerxalle ja Albert Bergerille, jotka innostuivat ja pestasivat ensikertalaisohjaajat Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin. Yhdessä he tarjosivat tekstiä eri studioille ja vasta Focus Features suostui tarttumaan projektiin. Studiolla oli kuitenkin omat vaatimuksensa tarinan suhteen, joista Arndt ei pitänyt ja mies potkittiin pihalle leffasta. Kuitenkin kun studion sisällä tapahtui henkilöstömuutoksia, Arndt pyydettiin takaisin hoitamaan homma loppuun. Esituotannon venyessä Focus Features meinasi luopua leffasta vuonna 2004, mutta tuottaja Marc Turtletaub sai puhuttua studion ympäri, maksaessaan itse suuren summan budjetista. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesäkuussa 2005 ja lopulta Little Miss Sunshine sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naissivuosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot, kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja naispääosa), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Itse näin Little Miss Sunshinen vasta noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin elokuvasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Perhe matkustaa halki Yhdysvaltojen viedäkseen Olive-tytön esiintymään lasten kauneuskilpailu Miss Päivänsäteessä.

Greg Kinnear ja Toni Collette näyttelevät pariskuntaa Richard ja Sheryl Hooveria, Paul Dano ja Abigail Breslin esittävät heidän lapsiaan Dwaynea ja Olivea, Alan Arkin nähdään Richardin isänä ja Steve Carell näyttelee Sherylin veljeä Frankia. Yhdessä he muodostavat aika heikosti toimivan perheen, jonka täytyy kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä yhteistyötä, mikäli he aikovat saada Olive-tytön toteuttamaan unelmansa ja voittamaan Miss Päivänsäde -lapsimissikisat Kaliforniassa. Homma on helpommin sanottu kuin tehty. Richard-isä on motivaatiopuhuja, joka uskoo ihmisten jakautuvan yksinkertaisesti voittajiin ja häviäjiin, ja yrittääkin saada omaa uraansa käyntiin. Pahemman luokan teinimurjotusta läpikäyvä Dwayne-poika on vannonut hiljaisuusvalan siihen asti, että hänen vanhempansa antavat hänelle luvan hakeutua armeijan lentäjäksi. Isoisä on varsinainen törkyturpa, joka kuitenkin tsemppaa Olivea tämän haaveissa. Masentunut Frank-eno taas on juuri päässyt sairaalasta, yritettyään itsemurhaa. Sheryl-äiti yrittää pitää pakkaa kasassa. Nämä hahmot ovat oikkuineen aivan mahtavia, muodostaen niin lystikkään kuin aika traagisenkin poppoon. Näyttelijäkaarti on täysin elementissään. Kinnear ja Collette vakuuttavat vanhempina, Dano on kuin kotonaan alakuloisena teininä, Arkin ansaitsi parhaan miessivuosan Oscar- ja BAFTA-palkintonsa ja yleensä hassuttelurooleja tekevä Carell yllättää itsetuhoisuuden kanssa kamppailevana miehenä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Abigail Breslin, joka sädehtii sellaista valovoimaa, että hänen hymynsä tarttuu väkisinkin muihin hahmoihin ja katsojaan. Ei ole ihme, että tuolloin vain kymmenvuotias Breslin sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden.

Little Miss Sunshine on edelleen mahtava draamakomedia, joka on myös aikamoinen hyvän mielen leffa, vaikka seassa onkin aikamoista tragediaa ja synkkien aiheiden, kuten itsemurhan käsittelyä. Elokuva tanssahtelee taiturimaisesti lystikkään ja alakuloisen välimaastossa, tarjoten hyvin omalaatuisen ilmapiirin, joka vie häkellyttävästi mukanaan. Samoin myös leffan tarina, perheen automatka New Mexicosta Kaliforniaan lapsimissikisan takia, vie täysin mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu kulkevan kuin hujauksessa.

Tämän matkan varrelle mahtuu monenmoista tilannetta ja kommellusta. On mukava seurata, kuinka tämä kömpelösti toistensa kanssa toimeen tuleva perhe alkaa pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Erilaisia takaiskuja on luvassa monenmoisia, mutta juuri nämä töyssyt matkalla lähentävät hahmoja. Heidän väliset keskustelut ovat hienosti kirjoitettuja ja esitettyjä. Niiden myötä hahmot kehittyvät ja kasvavat onnistuneesti. Kaikki johtaa hillittömän hauskaan finaaliin Miss Päivänsäde -kisoissa, joka samanaikaisesti myös kritisoi näiden pippaloiden järjettömyyttä, irvokkuutta ja jopa suoranaista oksettavuutta, kun vanhemmat vievät lapsiaan näytille meikattuina ja puettuina kuin nuoret aikuiset. Hooverit ovat onneksi motiiveinaan toista maata. Kovienkin ulkokuorien alla sykkii suuret sydämet ja niin sykkii myös itse elokuvassa. Tämä on niitä leffoja, jotka oikeasti sykähdyttävät kertomuksellaan ja teemoillaan ja joiden päätteeksi kokee olevansa hieman muuttunut ihmisenä.

Elokuvan ohjaajakaksikko Jonathan Dayton ja Valerie Faris pitävät mahtavaa ilmapiiriä hienosti yllä läpi leffan ja saavat näyttelijöistä kaiken irti. Michael Arndtin käsikirjoitus on todella vahva niin hahmojensa kuin dialoginsa puolesta. Little Miss Sunshine on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja perheen matkustusvälineenä toimiva keltavalkoinen Volkswagen Kombi -pikkubussi on ansainnut paikkansa indie-elokuvahistorian kenties ikonisimpana autona. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja DeVotchKa'n musiikit säestävät menoa mainiosti. Yhtye työsti musiikit omien kappaleidensa pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Miss Sunshine, 2006, Searchlight Pictures, Big Beach, Bona Fide Productions, Deep River Productions, Third Gear Productions, Major Studio Partners

Arvostelu: Mickey 17 (2025)

MICKEY 17

Ohjaus: Bong Joon-ho

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Steven Yeun, Mark Ruffalo, Toni Collette, Anamaria Vartolomei, Daniel Henshall, Cameron Britton, Patsy Ferran, Holliday Grainger ja Steve Park

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Mickey 17 perustuu Edward Ashtonin kirjaan Mickey7 vuodelta 2022. Jo ennen kirjan julkaisemista Warner Bros. Pictures oli hankkinut sen filmatisointioikeudet ja pestannut Parasitella (기생충 - 2019) Oscareita kahmineen Bong Joon-hon ohjaajaksi. Bong käsikirjoitti leffaa Ashtonin kirjan raakavedoksen pohjalta, muuttaen useita juttuja elokuvaa varten. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja lakon takia julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Mickey 17 saapuu teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Olen pitänyt todella paljon Bongin elokuvista ja kun kuulin hänen työstävän scifiseikkailua, halusin heti nähdä, mitä hän on saanut aikaiseksi. Leffan jatkuva siirtyminen on harmittanut minua suuresti, enkä meinannut uskoa, kun vihdoin pääsin näkemään Mickey 17:n ja vieläpä ennakkoon Episodin järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa.

2050-luvulla Maapallo tekee kuolemaa ja ihmiset matkaavat siirtokuntina asuttamaan eri planeettoja. Epätoivoisessa tilanteessa viruva Mickey Barnes suostuu yhdelle näistä matkoista "uhrattavana", eli hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänestä voidaan tulostaa klooni aina kun hän kuolee.

Robert Pattinson näyttelee Mickey Barnesia, joka pakenee velkaperijää ja kun perijä vielä sanoo seuraavansa tätä maan ääriin, Mickey näkee ainoana loogisena ratkaisuna lähteä Maasta. Hänen onnekseen ihmisiä matkaa juuri sillä hetkellä avaruuden eri kolkkiin asuttamaan uusia planeettoja ja Mickey hyppää alukseen, joka on matkalla kohti jääplaneetta Niflheimiä. Mickeyn työnkuva on kuitenkin varsin erikoinen. Hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänet voidaan kloonata juuri sellaisena kuin hän on. Miksi? No siksi, että Mickey pistetään hoitamaan ne kaikista vaarallisimmat duunit, jotka yleensä osoittautuvat tappaviksi. Leffan nimi tuleekin siitä, että elokuvan seuraama Mickey on jo 17. klooni. Pattinson on lystikkäässä vedossa elokuvassa, mongertaen varsin erikoisella puhetavalla. Hänen hahmonsa on hieman reppana, mutta silti tykättävä ja kuten arvata saattaa, elokuvan edetessä vässykkä-Mickeystä alkaa kuoriutua omanlaisensa sankari.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo siirtokuntaa johtavana Kenneth Marshallina ja Toni Collette tämän vaimona Ylfana, Steven Yeun Mickeyn pilottikaverina Timona, Naomi Ackie Mickeyn tyttöystävänä Nashana, Patsy Ferran tutkija Dorothynä ja Anamaria Vartolomei agentti Kaina. Yeun, Ackie, Ferran ja Vartolomei hoitavat hommansa oivallisesti, mutta leffan konkarinäyttelijät Ruffalo ja Collette tarjoavat hämmentävät suoritukset. Ruffalo on kuin repäisty jostain Saturday Night Liven sketsistä, eikä vaadi paljoa katsojalta hoksata, kenestä amerikkalaisjohtajasta hänen Kenneth-hahmonsa tekee pilkkaa. Samaa sketsimäisyyttä löytyy Collettestakin. Ruffaloa ja Collettea on luultavasti pyydetty esiintymään koko ajan vain teatraalisemmin, mutta paperilla potentiaalisesti hyvä satiiri muuttuu lähinnä myötähäpeäksi näiden kahden sekoilua seuratessa.

Mickey 17 ei valitettavasti ole sellainen huippusuoritus, mitä usean vuoden odotuksen jälkeen toivoisi näkevänsä Oscareita kahmineen Parasiten ohjaaja Bong Joon-ho'lta. Näkemistäni Bongin elokuvista Mickey 17 on selvästi se heikoin tapaus, mutta jonkin asteen pettymyksenäkin se on varsin menevä scifikomedia. Lähtökohtaisesti elokuvan idea on erittäin lystikäs tietyssä synkkyydessäänkin. On kiehtovaa seurata Mickeyä, joka vapaaehtoisesti tulee tapetuksi kerta toisensa perään erilaisin tavoin - oli kyse sitten rokotekokeiluista tai työtehtävistä todella vaarallisissa olosuhteissa. Tästä löytyy myös pientä filosofisuutta ja eksistentiaalista kriisiä, kun hahmot toisensa perään utelevat Mickeyltä, miltä kuoleminen tuntuu? Niin, millaistakohan kuolema olisi ihmiselle, joka periaatteessa tietää tulevansa joka kerta takaisin, kirjaimellisesti tulostimesta printattuna?

Mickeyn tarinaan uppoutuu muutenkin kiinnostuneena, etenkin kun se saa pitkän alustuksen jälkeen täysin uusia kierroksia. Mustan huumorin ystäville elokuva tarjoaa useita hupaisia hetkiä, vaikka samalla leffan yleisilmapiiri on jopa melankolinen. Näistä asioista huolimatta omasta mielestäni Mickey 17 ei ihan päässyt vauhtiin, kuten olisin toivonut. Elokuva kompastelee lähinnä siihen, missä Bong Joon-ho yleensä onnistuu, eli yhteiskuntasatiiriin. Voi olla, että Bong on aiemmissa elokuvissaan suoriutunut ansiokkaammin, koska hän käsittelee kotimaansa Etelä-Korean ongelmia ja nyt kun hän tekee eteläkorealaisena satiiria Yhdysvaltojen menosta, ei tämä ole hänelle yhtä tuttua ja siksi meno muuttuu toisinaan SNL-sketsimäiseksi. Ehkä Bong myös pitää amerikkalaisyleisöä niin paljon tyhmempänä, että siksi hän vääntää näin rautalangasta, mitä hän on mieltä Donald Trumpista ja jenkkien menosta. Jopa Trumpia vastustavalle katsojalle Mickey 17 on paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa. Parissa kohtaa on tosin hämmentävää, kuinka hyvin leffa ennusti viimeisen vuoden aikana tapahtunutta, ottaen huomioon, että elokuva tosiaan kuvattiin jo vuonna 2022.

Bongin ohjaus ja käsikirjoitus eivät harmillisesti tällä kertaa vastaa samaa tasoa, mitä herralta on totuttu näkemään jo parin vuosikymmenen ajan, mutta on silti ihailtavaa, että hän on tehnyt englanniksi puhutuksi leffaksi hyvin epätyypillisen scifiseikkailun. Käsikirjoituksen puolesta hänen kerrontansa on hitusen ontuvaa ja etenkin Timo ja agentti Kai tuntuvat vähän väliä unohtuvan kokonaan ja sitten taas muistuneen Bongin mieleen, että "ai niin, nämäkin hahmot voisivat nyt tehdä jotain". Teknisiltä ansioiltaan Mickey 17 on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka loppuhuipennuksen aikana onkin selvää, että näyttelijät vain seisovat taustakankaan edessä, sillä niin digipuuroksi lumiset maisemat olioineen muuttuvat. Muissa kohtauksissa nämä niin sanotut "kriipperit" ovat vakuuttavasti toteutettuja mölliäisiä. Elokuva on pätevästi kuvattu, komeasti lavastettu, hyvin valaistu ja pätevästi puvustettu. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Jung Jae-ilin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mickey 17, Warner Bros., Plan B Entertainment, Offscreen, Kate Street Picture Company

Arvostelu: Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023)

RUBY - TEINI-IKÄINEN MERIHIRVIÖ

RUBY GILLMAN, TEENAGE KRAKEN

Ohjaus: Kirk DeMicco

Pääosissa: Lana Condor, Toni Collette, Colman Domingo, Annie Murphy, Sam Richardson, Will Forte, Jaboukie Woung-White, Lisa Koshy, Eduardo Franco, Ramona Young, Blue Chapman ja Jane Fonda

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Ruby Gillman, Teenage Kraken, eli suomalaisittain Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Idea elokuvasta merihirviöiden perheestä syntyi jo useampia vuosia sitten, mutta DreamWorks ilmoitti sen teosta vasta kesällä 2021, jolloin se kulki työnimellä "Meet the Gillmans". Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että DreamWorksilta olisi tulossa jokin uutta tarinaa uusilla hahmoilla kertova koko perheen elokuva merten satuolennoista (kröhöm, Disney), mutta harmillisesti leffan traileri ei oikein vakuuttanut minua. Kävin silti katsomassa Ruby - Teini-ikäisen merihirviön ihan positiivisin mielin heti sen ensi-iltapäivänä.

Pienessä Oceansiden kaupungissa asuva 15-vuotias Ruby Gillman on kuin kuka tahansa ikäisensä tyttö - paitsi että hän on todellisuudessa merihirviö, kraken. Vauvasta asti hänen vanhempansa ovat kieltäneet häneltä uimisen ja muutenkin meressä käymisen. Kun Ruby eräänä päivänä uhmaa käskyä, hänelle avautuu täysin uudenlainen maailma ja hän saa tietää totuuden itsestään.

Elokuvan päähahmo on sen nimikkohahmo Ruby Gillman (äänenä Lana Condor), joka elää krakenina ihmisten joukossa. Muut eivät kuitenkaan tiedä hänen todellista luontoaan (siitä huolimatta, että Rubyn iho on sininen ja hänellä on kidukset), eikä hän saa sitä paljastaakaan, sillä hänen vanhempansa ovat vuosia varoittaneet, että ihmiset pitävät krakeneita hurjina hirviöinä, jotka täytyy tappaa. Ruby on oiva, joskin hieman tylsän geneerinen teinityttöpäähenkilö, jollaisia on lastenleffoissa nähty etenkin viime vuosina kerta toisensa perään. Ruby elää vanhempiensa tiukkojen sääntöjen mukaan, kunnes eräänä päivänä päättääkin uhmata käskyjä, mistä seikkailu alkaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rubyn vanhemmat, tiukka Agatha-äiti (Toni Collette) ja hieman hönö Arthur-isä (Colman Domingo), Rubyn täysin taka-alalle jäävä pikkuveli Sam (Blue Chapman), Rubyn eksentrinen eno Brill (Sam Richardson), Rubyn isoäiti (Jane Fonda), Rubyn kaverit Margot (Lisa Koshy), Trevin (Eduardo Franco) ja Bliss (Ramona Young), Rubyn ihastuksenkohde Connor (Jaboukie Young-White), koulun uusi suosittu tyttö Chelsea (Annie Murphy), sekä leffan hauskin tapaus, kapteeni Gordon Lighthouse (Will Forte), joka vannoo saalistavansa ihka aidon krakenin. Hahmogalleria koostuu harmillisesti mitä kliseisimmästä porukasta vanhempia, outoa lähisukulaista, räikeää kaveriporukkaa ja pissistyttöä myöten. Kenestäkään ei tunnu löytyvän mitään säväyttävää, vaan hahmot ovat kuin vaisuja kopioita lukuisista muista lastenleffoista.

Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on kaikin puolin todella lattea animaatioraina, josta ei löydy oikein minkäännäköistä panostusta suuntaan tai toiseen. Viimevuotisten veikeän Hurjan jengin (The Bad Guys - 2022) ja mahtavan Saapasjalkakissa: Viimeisen toivomuksen (Puss in Boots: The Last Wish - 2022) jälkeen odotin uutta kiitoa DreamWorksilta, mutta tämä merihirviöuutuus on yksi animaatiostudion heikoimmista leffoista ikinä. Kaikessa on menty siitä, mistä aita on matalin ja lopputulos tuntuu ajoittain siltä, että oikeiden ihmisten sijaan sen on työstänyt tekoäly, johon on syydetty aiempia animaatioelokuvia ja joka on niiden perusteella pyöräyttänyt tämän rainan ulos. Merimaailmasta kiinnostuneita pikkutyttöjä leffa voi riemastuttaa ja heille elokuvasta löytyy passeleita teemoja (vaikkakin murrosiän kuvaaminen hirviöksi muuttumisella alkaa jo käydä vanhaksi metaforaksi), mutta kenellekään muulle elokuvaa on todella vaikea suositella. Koska elokuva tuntuu turhauttavasti monelta muulta leffalta, on helpompi vain suositella niiden muiden, pääasiassa huomattavasti parempien elokuvien katselua.

Kun käsikirjoitus on näin ponnettomasti laadittu, ei tarina onnistu nappaamaan mukaansa ja puolentoista tunnin kestossaankin Ruby - Teini-ikäinen merenhirviö on hämmentävän tylsä elokuva. Aikuiskatsojalle kertomus on turhan ennalta-arvattava, eikä se pääse yllättämään missään kohtaa. Merenalainen maailma taas jää hukatuksi potentiaaliksi toteutuksellaan. Valitettavasti leffa ei ole edes hauska. Pari ihan hupaisaa juttua mahtuu sekaan, mutta pääasiassa huumoriosasto ampuu huti. Loppuhuipennus taas äityy aika puuduttavaksi rymistelyksi, jossa todella arvattavalla käänteellä paljastuva pahis alkaa latomaan toinen toistaan kuullumpia repliikkejä. Pitkäveteistä filmiä tuijottaessa takertuu jokaiseen yksityiskohtaan. Margot-kaverin kautta yritetään kerätä inklusiivisuuspisteitä, kun tämä kertoo menevänsä tanssiaisiin jonkun tytön kanssa. Rohkean vedon sijaan tämä tuntuu pelkältä studion omahyväiseltä oman selän taputtamiselta, etenkin kun asiaan ei palata enää myöhemmin.

Elokuva ei ole edes erityisen kehuttavasti animoitu. Lapsille hassun näköiset ja hupsusti liikkuvat hahmot saattavat tarjota riemua, mutta itse en lämmennyt visuaaliselle toteutukselle. Oceansiden kaupunki on mahdollisimman vekkuliksi suunniteltu paikka, mutta se ei näytä yhtään eletyltä tai houkuttelevalta. Sentään elokuva on mukavan värikäs ja jos jotain voi oikeasti kehua, niin loppuhuipennuksessa pahiksen vaahtoavaa vettä matkivat hiukset ovat hieno näky. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta eipä Stephanie Economou paljoa säväytä musiikeillaan.

Yhteenveto: Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on käsittämättömän laiska ja heikko animaatioraina, joka saattaa upota kohdeyleisöönsä, ala-asteikäisiin tyttöihin, mutta joka jättää luultavasti kaikki muut kylmäksi. Elokuva on todella ponnettomasti tehty ja lopulta pelkkä kasa muista viime vuosien animaatioleffoista kerättyjä ideoita. Pixarin Punainen (Turning Red - 2022) nousee herkästi mieleen useampaankin otteeseen, esimerkiksi äidin ja tyttären hankalan suhteen ja murrosikää hirviöksi muuttumisella kuvaavan metaforan kanssa. Leffa viljelee kliseitä innottomasti, eikä saa oikein mitään luovaa aikaiseksi tutuilla aineksilla. Käänteet ovat ennalta-arvattavia, merenalainen maailmaa jää vaisuksi, huumoriosasto on todella lattea, eikä leffa edes näytä erityisen hyvältä. Ruby - Teini-ikäinen merenhirviö ei ole ihan totaali pohjakosketus, mutta se on todella raskassoutuinen kokemus, josta paistaa läpi, että se on väsätty helppojen rahojen perässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ruby Gillman, Teenage Kraken, 2023, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Poika (About a Boy - 2002)

POIKA

ABOUT A BOY

Ohjaus: Chris Weitz ja Paul Weitz
Pääosissa: Hugh Grant, Nicholas Hoult, Toni Collette, Rachel Weisz, Natalia Tena, Sharon Small, Nicholas Hutchinson, Victoria Smurfit, Augustus Prew, Ben Ridgeway ja Jenny Galloway
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

About a Boy, eli suomalaisittain Poika perustuu Nick Hornbyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1998. StudioCanal ja Working Title Films hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2001 ja lopulta Poika sai maailmanensi-iltansa 26. huhtikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Leffa oli ehdolla mm. parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnoista, sekä parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen BAFTA-palkinnoista, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran varmaankin noin 15 vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo kulunut useampi vuosi. Kun huomasin Pojan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Sinkkumies Will Freeman päättää kokeilla yksinhuoltajaäitien deittailua. Samaan aikaan 12-vuotias Marcus Brewer uskoo, että voisi piristää masentunutta yksinhuoltajaäitiään etsimällä tälle miehen.

Hurmureiden rooleista tunnettu Hugh Grant näyttelee Will Freemania, joka ei ole valmis sitoutumaan mihinkään vakavaan, vaan etsii itselleen jatkuvasti jotakuta uutta. Toisaalta Grant vaikuttaisi siis aluksi olevan sellainen kuin aina ennenkin, mutta vähitellen Willistä alkaa näyttäytymään syvyyttä, jollaista Grantin aiemmista rooleista ei täysin löytynyt. Jopa hahmon hurmuripuoli on erilaista ja hän on enemmänkin hävytön hurmaavan sijaan. Hahmon kasvutarina lähtee myös erilaiseen suuntaan ja on selvää, että Grant viihtyy roolissaan. Hän onkin nappivalinta ja tekee loistotyötä niin niljakkaana naistenkaatajana kuin hitaalleen pehmenevänä isämahdollisuutena.

     Nicholas Hoult on nykyään tunnettu mm. uudemmista X-Men -elokuvista (2011-2019), Mad Max: Fury Roadista (2015) ja Tolkienista (2019), mutta minulle hän tulee varmaan aina olemaan "se poika Pojasta". Elokuvaa tehdessään vasta vähän yli kymmenvuotias Hoult tekee ensimmäisen merkittävän roolinsa nuorena Marcus Brewerina, vaikeasta perheestä tulevana lapsena, jota aika pitkälti kaikki kiusaavat koulussa erilaisuuden takia. Hoult ei aluksi aikonut hakea Marcuksen rooliin, mutta on hienoa, että hän teki niin. Voi olla, että maailma olisi menettänyt erittäin mainion näyttelijän, jos hän ei olisi tämän kautta todella uppoutunut elokuvien tekoon. Jo lapsena Hoult oli todella lahjakas. Vaikeassa roolissaan hänen täytyy uppoutua pojan mielen sisälle, jonka äiti (huikeaa työtä tekevä ja muovautumiskykyään esittelevä Toni Collette) on pahasti masentunut, eikä kotona siksi ole hyvä olla. Hoult ja Collette myyvät täydellisesti ajatuksen heistä poikana ja äitinä, ja vaikeuksistaan huolimatta Fiona-äidistä näkee, kuinka hän rakastaa pientä Marcustaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Small Willin ystävänä Christinenä, Victoria Smurfit ja Rachel Weisz sinkkuäiteinä, joihin Will iskee silmänsä, Ben Ridgeway Marcusta kiusaavana Leenä, sekä ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, nykyään Harry Potterista (2001-2011) ja Game of Thronesista (2011-2019) tunnettu Natalia Tena kiusaajien kanssa hengaavana Ellienä, johon Marcus ihastuu.

Poika osoittautui olevan yhtä ihastuttavan riemastuttava elokuva kuin monia vuosia sitten, kun näin sen ensi kertaa - joskin Fiona-äidin masennus toki tuo elokuvaan rankemman puolensa. Vaikka tunnelma hyppiikin alkupäässä Willin kevyen ja humoristisen sinkkuelämän ja Marcuksen raskaan kotielämän välillä, nämä puolet kohtaavat toisensa todella hyvin. Elokuvassa kuullaan niin Willin kuin Marcuksen kertojaääntä ja varsinkin hahmojen ensikohtaamisella on hauska kuulla, mitä hahmojen päässä liikkuu ja mitä he miettivät toisistaan. Will kummastelee Marcuksen nuhjuista ulkoasua ja erikoista käytöstä, kun taas Marcus näkee nopeasti Willin valheiden läpi, ymmärtämättä kuitenkaan täysin, miksi Will tekee mitä tekee. Pikkuhiljaa hahmojen välille rakentuvaa ystävyyttä, mihin alkaa muodostua isää ja poikaa muistuttavia vivahteita, on aivan mahtavaa seurata, ja Grantin ja Houltin kemiat osuvat täydellisesti yhteen.

Nämä erilaiset ihmissuhteet, oli kyse sitten Willin ja Marcuksen veikeästä ystävyydestä tai Marcuksen ja hänen äitinsä vaikeista väleistä, ovat erinomaisia ja jo pelkästään niiden ansiosta elokuvaan ja sen tuomiin tunteisiin uppoutuu täysillä mukaan. Katsojasta tuntuu pahalta Marcuksen puolesta, joka ei pysty olemaan leikkisä lapsi, kun hän kokee vastuukseen pitää huolta äidistään. Sitten sitä taas naureskelee Willin hömelöille yrityksille iskeä yksinhuoltajaäitejä. Siitä hetkestä, kun Will valehtelee yksinhuoltajavanhempien tukiryhmässä olevansa kaksivuotiaan lapsen isä, katsoja tietää, että tämä tulee vielä kostautumaan ja sitä jopa odottaa myhäilevästi. Elokuvassa sykkii suuri sydän, mikä valloittaa katsojan täysin. Sen loppuhuipennus on suorastaan fantastinen ja siinä monenlaiset tunteet puskevat kerralla liikutuksena pintaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa veljeskaksikko Chris ja Paul Weitz, ja Poika edustaa ehdottomasti kaksikon parasta työtä, sillä muuten heidän filmografiansa tarjoaa lähinnä American Pien (1999) ja Twilight - Uusikuun (The Twilight Saga: New Moon - 2009) kaltaisia tekeleitä. Veljesten rakentama tunneskaala toimii vaikuttavasti ja he saavat kaiken irti päänäyttelijöistään Grantista, Houltista ja Collettesta. Veljekset ovat myös käsikirjoittaneet leffan yhdessä Peter Hedgesin kanssa. Kerronta on mukaansatempaavaa ja kolmikko hyödyntää kahden henkilön kertojaääniä taidokkaasti. Kolmikko saikin Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet tekstistään. Kuvaus ja leikkaus ovat sujuvia ja niissä kikkaillaan välillä maltillisen tyylikkäästi liukuvilla leikkauksilla tai ylösalaisin kääntyvillä kuvilla. Lavasteet ovat mainiot ja puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet parhaansa saadakseen Marcuksen näyttämään mahdollisimman reppanalta. Äänimaailmakin on toimiva ja Badly Drawn Boyn säveltämät musiikit tuovat miellyttävän lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Poika on loistava ja riemastuttava draamakomedia, jossa sykkii suuri sydän. Hugh Grant on nappivalinta hieman niljakkaaksi hurmuriyrittäjäksi ja nuori Nicholas Hoult tekee mahtavaa työtä kurjista kotioloista tulevana poikana. Grantin ja Houltin välille muodostuvaa ystävyyttä on suuri ilo seurata. Myös Toni Collette vakuuttaa Marcuksen masentuneena äitinä. Komedia ja draama kulkevat vahvasti käsi kädessä ja filmi tarjoaa monenlaisia tunteita kestonsa aikana. Pääasiassa siitä jää kuitenkin valloittavan hyvä mieli, joka jatkuu vielä pitkään filmin päätyttyä. Weitzin ohjaajaveljesten rakentama tunnelma on erinomainen ja heidän ja Peter Hedgesin käsikirjoitus todella hyvä. Suosittelen Poikaa erittäin lämpimästi oikeastaan ihan kaikille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa filmi, jos se on jäänyt näkemättä, mutta samalla myös mitä parhain syy katsoa se uudestaan, vaikka Pojan olisikin nähnyt jo useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
About a Boy, 2002, Universal Pictures, StudioCanal, Tribeca Productions, Working Title Films, Cinema Vehicle Services

Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Stowaway (2021)

STOWAWAY

Ohjaus: Joe Penna

Pääosissa: Anna Kendrick, Toni Collette, Daniel Dae Kim ja Shamier Anderson

Genre: scifi, draama

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 13

Stowaway on Anna Kendrickin ja Toni Colletten tähdittämä avaruuselokuva. Elokuva lähti liikkeelle youtubettaja Joe Pennan ideasta, josta hän ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Ennen kuin hän päätti tehdä tekstistään elokuvan, hän päättikin tehdä Mads Mikkelsenin tähdittämän Arcticin (2018), minkä oli alunperin tarkoitus liittyä hänen vanhaan ideaansa. Kun hän sai sen valmiiksi, hän ryhtyi vihdoin tekemään aiemman suunnitelmansa pohjalta filmiä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja nyt Stowaway on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin, että Netflixiin olisi tulossa Kendrickin ja Colletten tähdittämä avaruusleffa ja katsoinkin Stowawayn heti ilmestymispäivänä.

Kolmihenkinen miehistö on matkalla Marsiin, kun he löytävät aluksestaan neljännen ihmisen. Aluksessa on kuitenkin tarvikkeita elossa pysymiseen vain kolmelle, joten miehistö kohtaa vaikean dilemman, mitä tehdä salamatkustajalle?

Marsiin matkalla olevaan miehistöön kuuluvat komentaja Marina Barnett (Toni Collette), lääkäri Zoe Levenson (Anna Kendrick) ja biologi David Kim (Daniel Dae Kim). Kaikki kolme näyttelijää ovat hyvin valittuja rooleihinsa. Dae Kim vakuuttaa tutkijana, Kendrick on hyvä ryhmän nuorimpana ja innokkaimpana jäsenenä ja Collettesta löytyy karismaa tiimin johtajaksi. Harmillisesti nämä hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia - etenkään Marina, josta selviää todella minimaalisesti mitään filmin aikana. Davidille ja Zoelle on kirjoitettu hieman taustatarinaa, mutta hekin jäävät lopulta aika tyhjiksi tyypeiksi.

     Mielenkiintoisin hahmo onkin aluksesta lähdön jälkeen löytyvä Michael Adams (Shamier Anderson), joka on ollut aluksessa tajuttomana ja kun hän herää, ei paluuta kotiin ole, vaan tiedossa olisi kahden vuoden Mars-reissu. Anderson tulkitsee taidokkaasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun hän yrittää käsitellä tapahtunutta ja mitä on edessä. Michaelista ilmenee muita hahmoja paremmin, mitä hänellä olisi odottamassa Maassa ja hahmoa kohtaan kokeekin hieman sääliä.

Stowaway on hyvin lupaava avaruuselokuva, mikä kuitenkin kariutuu muutamaan seikkaan. Ensinnäkin nämä hahmot eivät tosiaan vakuuta. Jos aluksessa olisi yli kymmenen henkilön miehistö, voisi ymmärtää, että osa jää hieman enemmän sivuun, mutta kun koko elokuvassa on vain neljä hahmoa, on outoa, ettei heistä saada tämän enempää irti. Kyseessä ei todellakaan ole mikään erityisen tapahtumarikas teos, joten on eritoten hassua, ettei Joe Penna ole halunnut panostaa ruudulla näkyviin ihmisiin kunnolla. Jo paremmat hahmot nostaisivat pisteitä. Toinen ongelma on, ettei leffa oikeastaan koskaan selitä, miksi Michael oli aluksessa. Tämä on asia, jonka kohdalla elokuva jopa vaatii sitä, että katsoja katsoisi asian sormien läpi, jotta lopputuloksesta voi nauttia.

Kolmas vika on elokuvan lopetus. Mitään spoilaamatta sanon vain, että loppu on niin tönkkö, että kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, sitä todella tajuaa, kuinka vähän oikeasti välitti filmin tapahtumista, näistä hahmoista, heidän tehtävästään ja heidän moraalisesta dilemmastaan. Elokuvan aikana moraalikysymys on tarpeeksi toimiva ja osittain filmin kantava voima. Voiko kolmikko työntää Michaelin avaruuteen kuolemaan, sillä aluksessa vain kolme voi selvitä? Entä onko kukaan kolmikosta uhrattavissa, vai onko jokainen liian tärkeä tehtävän onnistumisen kannalta? Väärä valinta voi johtaa kaikkien kuolemaan. Elokuva rakentuu eteenpäin hitaasti ja pohdiskellen, eikä siinä ole yksinään mitään vikaa. Jos lopputulema on kuitenkin näin mitäänsanomaton, tuntuu sen rakentelun olleen yhtä tyhjän kanssa. Sentään mukana on yksi tiivistunnelmainen kohtaus, johon liittyy kiipeämistä ja joka varmasti vangitsee katselijansa. Eipä Stowawaysta paljoa muuta jääkään käteen.

Ohjaajana Joe Penna tekee oivaa työtä rakentaessaan tunnelmaa. Hän pitää homman tarpeeksi mielenkiintoisena, ettei vajaan kahden tunnin kesto käy tylsäksi, vaikka tarina liikkuukin hitaasti eteenpäin. Käsikirjoittajana Penna ei kuitenkaan vakuuta. Hän teki paljon työtä kirjoittaja Ryan Morrisonin ja tieteilijä Scott Manleyn kanssa, jotta leffa olisi mahdollisimman tarkka tieteellisesti, mutta samalla hän jättää sekaan liian ison juoniaukon, eikä saa paljoa irti hahmoista. Tekniseltä toteutukseltaan Stowawaysta ei kuitenkaan löydy pahaa sanottavaa. Filmi on todella hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka paljon elokuvassa hyödynnetään pitkiä otoksia, joissa kamera seuraa hahmoja ympäri alusta tai pysyy vain paikoillaan, antaen näyttelijöiden tehdä työn. On myös hyvä ratkaisu, että kamera poistuu aluksesta avaruuteen vain, jos hahmotkin tekevät niin. Lavasteet, asut ja erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Hauschkan säveltämät musiikit tuovat pientä lisää leffan henkeen, mutta eivät koskaan erotu kunnolla edukseen.

Yhteenveto: Stowaway jää harmillisen keskinkertaiseksi avaruusdraamaksi hyvistä lähtökohdistaan huolimatta. Näyttelijäkaarti on täysin nappivalinta ja niin Kendrick, Collette, Dae Kim kuin Andersonkin sopivat hyvin rooleihinsa. Moraalinen dilemma on kiinnostava ja pistää katsojan pohtimaan, kuinka itse toimisi tässä tilanteessa - oli sitten yksi oikeasta miehistöstä tai vahingossa alukseen jäänyt henkilö. Ongelmia kuitenkin muodostuu siitä, ettei leffa viitsi selittää, miksi mukana ylipäätään on salamatkustaja, minkä lisäksi hahmoista saadaan valitettavan vähän mitään irti. Kestoa on lähes kaksi tuntia, eikä filmin aikana paljoa tapahdu, joten on erityisen outoa, kuinka tässä ei ole panostettu paremmin henkilöihin. Elokuvan äkillinen lopetus saa todella hoksaamaan, kuinka vähän filmin tapahtumista lopulta välittikään. Sentään tekninen toteutus on ihailtavaa ja mukaan mahtuu yksi tiivistunnelmainen kohtaus. Muuten Stowaway jää harmillisen vaisuksi avaruuselokuvaksi, jossa olisi ollut potentiaalia parempaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stowaway, 2021, RainMaker Films, Yale Productions, Augenschein Filmproduktion, Black Canopy Films, MMC Movies, Phiphen Pictures, RISE PICTURES, Stage 6 Films, XYZ Films

Arvostelu: I'm Thinking of Ending Things (2020)

I'M THINKING OF ENDING THINGS

Ohjaus: Charlie Kaufman
Pääosissa: Jessie Buckley, Jesse Plemons, Toni Collette, David Thewlis, Guy Boyd, Hadley Robinson, Gus Birney, Abby Quinn, Colby Minifie, Jason Ralph ja Oliver Platt
Genre: draama, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 13

I'm Thinking of Ending Things perustuu Iain Reidin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2018 Netflix ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvaa, minkä ohjaisi Charlie Kaufman. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt I'm Thinking of Ending Things on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä, mutta minulta kesti parikin viikkoa, ennen kuin vihdoin päätin katsoa leffan. Ja sen jälkeen minulta kesti parikin päivää, kunnes vihdoin koin pystyväni kirjoittamaan siitä arvostelun. Kyseessä ei nimittäin ole mikään helppo pala pureskeltavaksi...

Eroa pohtiva nuori nainen matkustaa lumimyrskyn keskellä tapaamaan poikaystävänsä vanhempia. Reissu muuttuu pian mitä kummallisimmaksi, mikä pistää niin naisen kuin katsojankin kyseenalaistamaan todellisuuden.

Jessie Buckley ja Jesse Plemons näyttelevät pariskuntaa, Lucya ja Jakea, jotka ovat matkalla Jaken vanhempien luokse ensimmäistä kertaa yhdessä. Jake on tästä jännittynyt, mutta vielä jännittyneempi on Lucy, joka pohtii parisuhteen lopettamista. Alusta alkaen reissua piinaa vaivaantunut ilmapiiri, mikä vangitsee katsojan mielenkiinnon totaalisesti. Vangitsevuutta vain vahvistaa se, kuinka huikean hyviä Buckley ja Plemons rooleissaan ovat. Heidän täytyy tarjota pitkiä keskusteluja ja monologeja, välittäen samalla suuria tunteita, eikä ohjaaja usein suostu leikkaamaan kuvasta toiseen kesken pitkän puheen. Buckley vakuuttaa upeasti voimakkailla tunteillaan ja Plemons tulkitsee onnistuneesti vaativaa osaansa, joka alkaa vähitellen avautumaan elokuvan aikana.

Jaken vanhempina taas nähdään Toni Collette ja David Thewlis, jotka ovat myös suorastaan erinomaiset rooleissaan. Vanhemmissa on jotain häiritsevän kummallista ja Collette ja Thewlis pääsevätkin herkuttelemaan oudosti käyttäytyvillä hahmoillaan. Colletten tunteenpurkaukset ja Thewliksen äänenpainot ja puhetapa ovat tarkkaan harkitut ja lumoavat. Vaikkei elokuvasta mitään ymmärtäisikään, ovat näyttelijät jo niin fantastisia rooleissaan, että he pitävät katsojan mielenkiintoa visusti yllä.

Minun täytyy itsekin myöntää, että olin suuren osan ajasta hämilläni siitä, mitä juuri katson. I'm Thinking of Ending Things ei todellakaan ole helppo elokuva ja se on paljon enemmän kuin tarina naisesta, joka tapaa poikaystävänsä vanhemmat ensimmäistä kertaa. Oikeastaan leffa ei edes kerro siitä. Mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä oudommaksi se muuttuu ja sitä enemmän katsoja alkaa kummastelemaan, mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Miksi Lucyn nimi tuntuu muuttuvan joka kymmenes minuutti? Miksi hänen ammattinsa vaihtuu joka kerta, kun siitä puhutaan? Miksi Lucyn ja Jaken ensikohtaamisen tarina muuttaa muotoaan? Kuka on mystinen talonmies (Guy Boyd), jonka elämää aina välillä seurataan? Joskus jonkun näyttelijä vaihtuu yhden kuvan ajaksi. Jaken vanhemmat näyttävät joskus huomattavasti vanhemmilta ja toisinaan nuoremmilta. On varmaa, että monia katsojia alkaa jossain kohtaa turhauttamaan, jos homman todellista laitaa ei ala hoksaamaan. Vielä turhauttavampaa on, ettei elokuva halua antaa vastauksia.

I'm Thinking of Ending Things on erittäin metaforallinen ja surrealistinen teos, mikä käsittelee yhä vain syvemmiksi muuttuvia teemojaan mm. rakkaudesta, yksinäisyydestä, ikääntymisestä ja kuolemasta erikoisten keskustelujen, runojen, ajatusäänten ja eritoten kuvaston kautta. Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta se myös antaa takaisin reilusti, kun alkaa päästä jyvälle siitä, mistä leffassa todella on kyse. Vielä katsoessani elokuvaa, se oli mielestäni oikein mainio ja mielenkiintoinen, mutta vasta oikeasti pohdittuani sitä pari päivää (ensimmäisenä iltana nukkumaanmeno venähti, kun pyörin ensin tunnin pohdiskelujeni kanssa, kunnes oli pakko syventyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja etsimään muiden tulkintoja filmistä), aloin todella ihailemaan I'm Thinking of Ending Thingsiä, pitämään sitä hyvinkin kiehtovana, vaikuttavana ja jopa liikuttavana. Olenkin varma, että toinen katselukerta tarjoaa jo rikkaamman elämyksen, kun olen valmiiksi tietoinen elokuvan käsittelemistä aiheista ja merkityksistä.

Leffan tunnelma on erittäin mystinen, unenomainen ja lähes satumainen. Se houkuttelee pikkuhiljaa puoleensa, lumoavuuden ympäröidessä katsojan. Sen lisäksi, että elokuvaa seuraa mielellään jo voimakkaiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, myös tämä taianomainen tunnelma pitää mielenkiintoa yllä. Outoudet aiheuttavat usein ihanan kutkuttavaa, mutta samalla epämiellyttävää tunnetta ja filmi käy välillä karmivankin puolella, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse. Samalla elokuvassa on jotain todella kaunista. Surullisista ja muutenkin alakuloisista hetkistä löytyy kauneutta.

Kun tarkastelee ohjaaja Charlie Kaufmanin filmografiaa, ei ole ihme, ettei I'm Thinking of Ending Things ole helppo tekele. Being John Malkovichin (1999), Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ja Anomalisan (2015) tekijältä on turha odottaa yksinkertaista kertomusta ja selkeitä vastauksia. Kaufmanin rakentama tunnelma on maaginen, minkä lisäksi hän tekee huikeaa työtä myös käsikirjoittajana. Kaufmanin kirjoittamat koukuttavat keskustelut ja yksinpuhelut kuuluvat kevyesti vuoden parhaimmistoon. Hänen filosofinen tapansa pohdiskella ihmisluontoa ja ihmiselle merkittäviä tarpeita on hyvinkin vaikuttavaa. Kaufmanilla on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille. Lähes neliömäinen kuvaruutu tekee kaikesta todella tiivistä ja keskittyvää. Kameratyöskentely on tarkkaa ja taiturimaista. Vaikka kuvarajauksen takia hahmojen vierelle ei jää paljoa tyhjää tilaa, katsoja pääsee silti ihastelemaan tyylikkäitä lavasteita ja jatkuvasti muuttuvia asuja. Leikkaus on tarkkaa ja napakkaa. Efekteistäkin löytyy tyyliä ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Vaimennettua puhetta käytetään muutamassa kohtaa oivana tehokeinona. Jay Wadleyn säveltämät musiikit lisäävät eri tunnelmia ja koko filmin satumaisuutta.

Yhteenveto: I'm Thinking of Ending Things on lumoavan hämmentävä teos, mikä saattaa avautua katsojalle vasta useammankin päivän pohdiskelun jälkeen. Yksinkertainen lähtökohta juonelle muuttaa täysin muotoaan, kun elokuvan merkityksen hoksaa. Teemat ovat kiehtovia; surumielisiä mutta jotenkin kauniita. Muutenkin leffasta löytyy alakuloisuutta, mutta kauneutta siitä seasta. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Tietty satumaisuus ympäröi katsojan ja pitää tiukasti mukana loppuun saakka. Erityisen vangitsevia ovat monet pitkät keskustelut ja filosofiset monologit, joita katsoja seuraa kuin hypnoosissa. Tätä vain vahvistaa se, kuinka upeita näyttelijät ovat rooleissaan. Jessie Buckley ja Jesse Plemons ovat fantastiset pääosissa ja Toni Collette ja David Thewlis loistavat Plemonsin hahmon vanhempina. Elokuvan kummallisuudet aiheuttavat usein karmivaakin ilmapiiriä, kun ei vielä ymmärrä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Kun palaset vihdoin loksahtelevat paikoilleen ja elokuvan tarkoitus todella avautuu, I'm Thinking of Ending Things osoittautuu hienoksi teokseksi, jonka pariin tekisi mieli palata heti. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos. Charlie Kaufman vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa myös paljon takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I'm Thinking of Ending Things, 2020, Likely Story, Projective Testing Service, Netflix

Arvostelu: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019)

VEITSET ESIIN - KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ

KNIVES OUT

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Ana de Armas, Toni Collette, Jamie Lee Curtis, Chris Evans, Don Johnson, Katherine Langford, Michael Shannon, Lakeith Stanfield, Noah Segan, Riki Lindhome, Jaeden Martell, K Callan ja Christopher Plummer
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Knives Out, eli Suomessa hassun pitkällä nimellä kulkeva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama murhamysteeri. Johnson on jo vuosia halunnut tehdä oman Agatha Christien jännäreitä muistuttavan tarinansa. Hänen oli tarkoitus tehdä se scifielokuvansa Looperin (2012) jälkeen, mutta hän saikin pestin Star Wars: The Last Jedin (2017) ohjaajana. Samanaikaisesti hän kuitenkin kirjoitti omaa mysteeritekstiään ja vuonna 2018 hän ilmoitti vihdoin tekevänsä sen elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden lokakuussa ja nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Murhamysteerit ovat mielestäni aina kiehtovia jo ideansa tasolla ja kun näin, ketä kaikkia elokuvaan oli roolitettu, innostuinkin jopa. Lisäksi pidän Rian Johnsonista ohjaajana - kyllä, pidän jopa The Last Jedistä - ja minua kiinnosti nähdä, mitä hän saa tällaisella tarinalla aikaiseksi. Meninkin erittäin kiinnostunein ja positiivisin mielin katsomaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä sen lehdistönäytökseen.

Erittäin menestynyt rikoskirjailija Harlan Thrombey kutsuu sukunsa juhlimaan 85-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlien jälkeisenä aamuna Harlan löydetään murhattuna ja paikalle saapuu yksityisetsivä Benoit Blanc tutkimaan murhatapausta.

Nykyinen James Bond -tähti Daniel Craig suorastaan ilahduttaa kummallisesti puhuvan yksityisetsivä Benoit Blancin roolissa. Craigia harvemmin näkee nykyään muissa rooleissa kuin maailman tunnetuimpana agenttina ja onkin piristävää nähdä häneltä jotain muuta - ja Spectren (2015) jälkeen vieläpä jotain, mistä hän itse selvästi nauttii. Hahmona Benoit jää aika tyhjentäväksi siinä mielessä, ettei hänen taustojaan avata lähes lainkaan, eikä hänellä ole erityistä kehityskaarta filmin aikana, mutta Craig on niin mahtava roolissa, että Benoitin tutkimuksia olisi voinut katsoa vielä pidemmänkin aikaa. Avukseen tutkimuksiin Benoit saa kaksi poliisia, Elliotin (Lakeith Stanfield) ja Wagnerin (Noah Segan). Parivaljakko ovat toisistaan toimivan erilaiset ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.

Epäiltyjen listalla vasta hyviä näyttelijöitä onkin. Edesmenneen hittikirjailija Harlan Thrombeyn (aina yhtä arvokas ja karismaattinen Christopher Plummer) sukuun kuuluvat hänen tyttärensä Linda (Jamie Lee Curtis) ja tämän mies Richard (Don Johnson), heidän poikansa Ransom (Chris Evans), toinen poika Walt (Michael Shannon), tämän vaimo Donna (Riki Lindhome) ja heidän lapsensa Jacob (Jaeden Martell, entinen Lieberher), Lindan ja Richardin edesmenneen pojan vaimo Joni (Toni Collette), tämän tytär Meg (Katherine Langford), sekä suvun vanhin, Harlanin seniili äiti (K Callan). Epäilyttäviä ovat myös palvelijat Marta (Ana de Armas) ja Fran (Edi Patterson). On upeaa nähdä tällainen näyttelijäkaarti kasalla ja vieläpä esittämässä pääasiassa saman suvun jäseniä. Yhdessä ollessaan he tosissaan muovautuvat suureksi suvuksi, jolla on kiistoja vuosienkin takaa. Lee Curtis, Johnson, Evans, Shannon ja Collette ovat kaikki tuttuun tapaansa erittäin mainiota, mutta myös nouseva tähti Ana de Armas onnistuu omassa osassaan. Suurimmaksi osaksi suvun jäsenet jäävät yksiulotteisiksi hahmoiksi, mikä ei toisaalta haittaa, sillä jokainen on niin vahva persoona, ettei siihen kannata sotkea muuta, eikä leffalla edes olisi aikaa syventää heitä. Se tosin harmittaa, että joitakin hahmoja ja/tai heidän näyttelijöitään käytetään liian vähän.

Vanhanaikaisia murhamysteerejä, missä etsivä kokoaa epäillyt yhteen ja alkaa selvittämään alibeja, motiiveja ja muita kiehtovia yksityiskohtia, ilmestyy yhä vain harvemmin. Viimeisin, mikä nousee mieleeni, on parin vuoden takainen, Agatha Christien klassikkokirjaan perustunut Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017). Siinäkin on mielenkiintoinen asetelma ja vahva näyttelijäkaarti, mutta toisin kuin se, Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä ei hukkaa potentiaaliaan, vaan tarjoaa aidosti mukaansatempaavan, mielenkiintoisen ja yllättävänkin viihdyttävän kertomuksen. Craigin tavoin leffalla on jatkuvasti tietty pilke silmäkulmassaan. Ei kyseessä ole mikään selvä komedia, muttei elokuva erityisen vakavakaan ole. Oikeissa hetkissä filmi osaa muuttua totiseksi, mutta on selvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Johnson on halunnut lähinnä pitää hauskaa kertomuksensa kanssa. Sama tunne välittyy myös katsojaan ja elokuvaa on oikein miellyttävää seurata.

Johnsonin työssä tässä pidän eritoten siitä, kuinka hän yhdistää vanhanaikaisen Hercule Poirot -henkisen murhamysteerin ja modernimman otteen, tehden kokonaisuudesta veikeän ja omanlaisensa. Johnson on lainaillut selkeitä niksejä esikuviltaan, mutta tuo joihinkin juttuihin omaa vahvaa visiotaan ja twistiään, mikä sekoittaa perinteistä pakkaa ja tekee elokuvasta astetta omaperäisemmän. Mukana on rohkeita käänteitä ja ihailen montaa asiaa Johnsonin työssä, mutta harmikseni minun täytyy sanoa, ettei hänen tekstinsä ole ihan niin nokkela kuin hän on varmaan ajatellut. Tämä tosin on täysin katsojakohtainen juttu. Jotkut arvaavat murhaajan heti ensimmäisistä vihjeistä, toiset taas saavat sen selville vasta, kun iso paljastus tapahtuu ja se räjäyttää heidän tajuntansa. Filmi pitää sisällään nokkelia vihjeitä, mutta kenties jopa liiankin isoja, minkä vuoksi arvasin tekijän aika pian. Elokuvasta onneksi löytyi yllättäviäkin puolia, mitkä pitivät minut kiinnostuneena ihan loppuun saakka. Tietyllä hiomisella Johnson vain olisi saanut tästä vieläkin paremman. Jo nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli mielestäni erittäin mainio murhamysteeri.

Lisäksi elokuva on teknisesti todella tyylikkäästi toteutettu. Johnsonilla on tarkkaa silmää visuaalisuudelle ja hänen aiempien töiden tavoin Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä näyttää erittäin hyvältä. Thrombeyn suvun kartano on upea näky ja se on erinomaisesti lavastettu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Lavastuksella ja puvustuksella yhdistellään hienosti modernia ja vanhanaikaista. Kartanossa itsessään on jotain taianomaista ja modernimmassa lokaatiossa leffasta varmasti katoaisi paljon sen mystisyydestä. Elokuva on näyttävästi kuvattu. Kuvasommittelu on tarkkaa ja mukana on hienovaraista, mutta tyylikästä kamerakikkailua. Leikkaus on myös iskevää ja etenkin alkupään kuulusteluissa ja takaumissa on erittäin sähäkkää editointia. Valaisu ansaitsee myös kehut, kuten äänimaailmakin - niin äänitehosteista Rian Johnsonin Nathan-serkun säveltämiin, oivallisesti tunnelmaa rakentaviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on erittäin mukaansatempaava, kiehtova ja viihdyttävä murhamysteeri. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat hoksata ratkaisun nopeasti, mutta leffa tarjoaa loppuun asti paljon mainiota menoa, jolloin kiinnostus pysyy yllä kaiken aikaa. Monille katsojille ratkaisu tulee olemaan aikamoinen yllätys. Elokuvaa ei ole kovin vakavin mielin tehty, vaan siinä on vahvaa lystikkyyttä ilmassa. Rian Johnsonin rakentama tunnelma on veikeä ja hänen tapansa kertoa tarinaa on koukuttava. Johnson on ottanut paljon vaikutteita samanlaisista teoksista, mutta onnistuu tuomaan mukaan jotain omaansa. Leffassa yhdistellään taidokkaasti moderniutta vanhanaikaiseen henkeen. Näyttelijäkaarti on mahtava, vaikka harmikseni kaikkia ei hyödynnetä niin hyvin kuin voisi. Daniel Craig pääsee kuitenkin valloilleen mahtavana yksityisetsivänä ja on ilo nähdä hänen nauttivan näyttelemisestä jälleen. Käsikirjoituksen pienillä muokkauksilla elokuvasta voisi saada vielä paremman ja nokkelamman, mutta jo tällaisenaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on loistoleffa, jonka katsomista suosittelen kaikille murhamysteereistä nauttiville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knives Out, 2019, FilmNation Entertainment, Media Rights Capital, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999)

KUUDES AISTI

THE SIXTH SENSE

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette, Olivia Williams, Trevor Morgan, Bruce Norris, Glenn Fitzgerald, Misha Barton, Donnie Wahlberg ja M. Night Shyamalan
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuudes aisti on M. Night Shyamalanin ohjaama draamatrilleri vuodelta 1999 ja luultavasti hänen tunnetuin työnsä. Vielä vuonna 1999 Shyamalan ei kuitenkaan ollut tunnettu nimi. Hän oli sitä ennen ohjannut vain leffat Praying with Anger (1992) ja Herätys Joshua! (Wide Awake - 1998), joista kumpikaan ei ollut menestynyt hyvin tai kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Shyamalan yritti kuitenkin sinnikkäästi tehdä uusia elokuvia ja kirjoittikin tarinan pojasta, joka pystyy näkemään asioita, mitä muut eivät näe. Walt Disney -yhtiön johtoasemassa ollut David Vogel innostui tarinasta ja osti sen elokuvaoikeudet ilman muun yhtiön hyväksyntää. Disneyllä ei ollut luottamusta Shyamalanin taitoihin, joten he myivät leffan Spyglass-yhtiölle ja elokuvan teko lähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kuudes aisti sai ensi-iltansa 2. elokuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, mutta se ei ollut välitön hitti. Ensimmäiset katsojat menivät katsomaan leffan lähinnä Bruce Willisin vuoksi, mutta sitten levisi sana, että leffa sisältäisi mieltämullistavia käänteitä, mikä sai yhä vain enemmän ihmisiä teatteriin. Lopulta elokuva tuotti lähes 700 miljoonaa dollaria ja se oli vuoden toiseksi menestynein leffa Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) jälkeen. Elokuva keräsi myös paljon palkintoehdokkuuksia ja se oli ehdolla mm. kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus, paras miessivuosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Filmi on kuitenkin jäänyt elämään elokuvahistoriassa ja se nosti Shyamalanin maailmanmaineeseen. Itse näin Kuudennen aistin muistaakseni 2014 ja pidin sitä kelpo jännärinä. Harmillisesti elokuvan twistit oli jo spoilattu minulle, jolloin se ei tarjonnut samanlaista yllätystä kuin monille muille. Olen pohtinut jo pitkään katsovani elokuvan uudestaan ja ostinkin sen pari vuotta sitten Blu-rayna. Kun huomasin, että elokuva täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Lapsipsykologi Malcolm Crowe saa potilaakseen 9-vuotiaan Cole-pojan, joka näkee karmaisevia asioita...

Pääosassa Malcolmina nähdään Die Hard -tähti (1988-) Bruce Willis, joka on erinomainen roolissaan. Willis saa aikaiseksi paljon hyvin vähällä ja onnistuu näyttämään isoja tunteita jo pelkillä silmillään. Hän sopii uskottavasti psykologin osaan, missä vaaditaankin rauhallisuutta. Malcolm vaikuttaa oivalta psykologilta, joka kuitenkin itse tarvitsisi ammattiapua, sillä hänen elämänsä ei kulje kovin hyvin, etenkään hänen vaimonsa Annan (Olivia Williams) kanssa. Pariskunnasta on tullut todella etäinen, mikä aiheuttaa selvää tuskaa molemmissa. Williams ei ole kovin isosti esillä, mutta hän tekee hyvää työtä kohtauksissaan.
     Outoja ja pelottavia juttuja näkevää Colea taas näyttelee Haley Joel Osment, jonka roolisuorituksen onnistuminen on äärimmäisen tärkeää koko elokuvan onnistumisen kannalta. Jos Osment ei pystyisi myymään katsojalle sitä, että hänen hahmonsa näkee näitä hirvittäviä asioita, leffa murenisi hänen ympärillään. On ollut uhkarohkeaa pistää näin paljon paineita lapsinäyttelijän varaan, mutta onneksi se palkitaan ja Osment on nappivalinta rooliin, eikä ole sinänsä mikään ihme, että hän sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöstään. Parissa kohtaa hän ei täysin vakuuta, mutta suurimmaksi osaksi hän on mahtava ahdistuneena poikana, joka pelkää sekä näkyjään että ihmisten reaktioita hänen kykyynsä. Cole saakin nopeasti katsojan sympatiat puolelleen.
     Toni Collette näyttelee Colen äitiä, joka on juuri eronnut miehestään ja yrittää pärjätä yksin lapsensa ja parinkin eri työn kanssa. Äiti ei ole millään lailla inhottava, vaan oikein lämmin ja huolehtiva, mutta silti on ymmärrettävää, miksei Cole uskalla puhua kyvystään hänelle. Collettekin sai Oscar-ehdokkuuden ja täysin ansaitusti, sillä muutamassa kohtaa hän tekee todella vakuuttavaa työtä.
     Elokuvassa nähdään myös Trevor Morgan Colea kiusaavana Tommy Tammisimona, Bruce Norris Colen opettajana, sekä Donnie Wahlberg erikoisena Vincentinä. Ohjaaja Shyamalan nähdään lääkärinä eräässä sairaalakohtauksessa, kunnianosoituksena hänen suvulleen, josta monet ovat lääkäreitä.

Kuudes aisti on ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteosten joukossa. Kyseessä on aivan fantastinen teos, missä Shyamalan osoittaa taidokkuutensa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on rakentanut tarinan mestarillisella tavalla ja aukoo sen nerokkaita mysteereitä upeasti. Shyamalan on viilannut tarinan pienet yksityiskohdat täydellisiksi, jotta se antaa salakavalia vihjeitä, muttei ole liian paljastava, jottei loppuratkaisu selviäisi heti. Hienon tekstinsä pohjalta Shyamalan tekee erinomaista työtä myös ohjaajana ja on hauska pistää merkille, kuinka vanhanaikainen ohjaustyyli hänellä on tässä leffassa. Kuudes aisti voisi monin tavoin olla vaikkapa 1970-luvun leffa, sillä sen henki ja kerrontatapa ovat hyvin samanlaisia. Enkä todellakaan tarkoita tätä huonolla tavalla - tyyli sopii elokuvaan täydellisesti ja vieläpä lisää sen koukuttavuutta.

Shyamalan on myös onnistunut luomaan erikoisen yhdistelmän draamaa ja kauhua, mitkä tukevat toisiaan juuri oikein. Kauhuelementtejä tuodaan mukaan hienovaraisin keinoin ja tunnelmaa kasvatellaan hitaasti läpi leffan. Nykypäivänä jotkut katsojat eivät välttämättä edes laske tätä leffaa kauhuksi, sillä se ei ole pelottava alusta loppuun. Itse taas pidän hienona, kuinka Shyamalan tuo kauhuhenkeä ja -kuvastoa mukaan vähitellen ja maltillisesti. Tämä lisää shokeeraavien hetkien arvoa. Hän myös hallitsee äkkisäikäytysten käytön, eivätkä ne ole mukana naurettavan yliampuvasti, kuten monissa 2010-luvun kauhurainoissa. Elokuva onnistuu paikoitellen olemaan erittäin jännittävä, etenkin kun Cole vihdoin paljastaa, mitä hän oikeasti näkee, jolloin katsojakin pääsee näkemään samoja kauheuksia.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää jännitystä ja ahdistavuutta, vaan siinä on myös paljon koskettavaa draamaa - etenkin Colen ja hänen äitinsä välisen vaikean suhteen ansiosta. Heidän välejään rakennetaan hienosti läpi elokuvan ja siihen on saatu jotain aidosti liikuttavaa. Myös Malcolmin sydänsurut ovat haikeaa seurattavaa ja on mahtavaa, että tällaiseen leffaan on otettu mukaan tällainen juonikuvio. Filmistä löytyy myös pienesti huumoria, etenkin Colen ja Malcolmin yhteisten kohtausten aikana. Huumori ei tarjoa isoja nauruja, mutta Malcolmin taikatemput nostavat väkisinkin hymyn huulille. Elokuvan loppu on kuitenkin se, mikä ihmisiä puhututtaa edelleen ja mitään sen kummempia paljastamatta sanon vain, että on täysin ymmärrettävää, miksi lopun käänne on ollut niin mullistava. Se ei ole vain shokeeraava paljastus, vaan se saa katsojan myös miettimään kaikkea aiemmin nähtyä täysin uudella tavalla. Kuudes aisti on esimerkillinen tapaus siitä, kuinka lopputwisti täytyy tehdä. Sen pitää todella avata katsojan silmät ja saada katsoja pitämään elokuvaa entistäkin parempana. Seuraavilla katselukerroilla onkin mielenkiintoista tutkia leffaa uudella tavalla ja löytää vihjeitä loppuratkaisuun.

Kuudes aisti on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno filmi. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja siinä käytetään upeasti hyödyksi pitkiä otoksia, sekä ahdistusta lisääviä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja filmin hidas rytmi ei oikeastaan kertaakaan käy tylsäksi. Lavastus ja puvustuskin ovat onnistuneet ja elokuva hyödyntää erästä väriä todella kiehtovalla tavalla läpi elokuvan. Maskeeraukset ovat paikoitellen ällöjä ja karmivia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit lisäävät jännittävää ja surullista ilmapiiriä.

Yhteenveto: Kuudes aisti on upea elokuva ja kevyesti ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin paras teos. Shyamalanin tapa tehdä leffaa on kiehtovan vanhanaikainen ja elokuvassa vallitsee samanlainen tunnelma kuin 1970-luvun kauhufilmeissä. Tarinaa rakennetaan rauhallisesti ja jännitettä luodaan pikkuhiljaa. Äkkisäikäytyksiä on vain muutama ja ne on istutettu mukaan tehokkaasti. Elokuvasta löytyy hyvin ahdistavaa tunnelmaa, mikä naulitsee katsojan paikoilleen. Draamapuoli on myös erinomaisesti tehty ja hahmoista välittääkin yllättävän paljon. Tähän vaikuttavat myös hienot roolisuoritukset Bruce Willisiltä, Toni Collettelta ja nuorelta Haley Joel Osmentilta, joka välittää lahjakkaasti hahmonsa tunteet katsojalle. Ja tietty mukana on se suuri loppukäänne, mikä on täysin ymmärrettävästi saanut katsojat haukkomaan henkeä. Elokuvan lopetus muuttaa totaalisesti katsojan käsityksen filmistä ja toisella katselukerralla kokemus on täysin erilainen. Silloin vasta onkin kiehtovaa huomata, kuinka nerokkaasti Shyamalan asettelee vihjeitä ja kuinka mestarillisesti hän onkaan kirjoittanut ja ohjannut tämän filmin. Kuudes aisti kuuluu niihin leffoihin, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään ja se on todella ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sixth Sense, 1999, Hollywood Pictures, Spyglass Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Barry Mendel Productions