Keinolla millä hyvänsä (By Any Means - 2026) - elokuva-arvostelu

KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ

BY ANY MEANS

Ohjaus: Elegance Bratton

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Mark Wahlberg, Nicole Beharie, Josh Lucas, David Strathairn, Giancarlo Esposito, Ethan Embry, LisaGay Hamilton ja LaChanze

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

By Any Means, eli suomalaisittain Keinolla millä hyvänsä perustuu tositapahtumiin kansalaisoikeusliikkeen johtohahmo Vernon Dahmerin murhan tutkinnasta. Sascha Penn ja Theodore Witcher työstivät elokuvan käsikirjoituksen jo lähes kymmenen vuotta sitten. Työnimellä "CI-34" kulkenut teksti esiintyi vuoden 2018 mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Keinolla millä hyvänsä on julkaistu elokuvateattereissa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia, huomattuani yllä olevan julisteen tulevien elokuvien listalla. Kävinkin uteliaana katsomassa Keinolla millä hyvänsä -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun kansalaisoikeusliikkeen johtaja Vernon Dahmer murhataan, FBI lähettää poikkeuksellisesti tummaihoisen agenttinsa ja heille salaa työskentelevän mafian palkkatappajan nappaamaan syylliset.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Wayne Strideria, FBI-agenttia, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, Lindley DeVecchioon. Alun perin rooliin oli valittu Sterling K. Brown, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja Abdul-Mateen II korvasi hänet. Mark Wahlberg taas esittää Gregory Scarpaa, tosielämän Colombo-mafiaperheen palkkatappajaa, joka teki salaa hommia FBI:lle. Yhdessä heidät lähetetään tutkimaan Vernon Dahmerin (Giancarlo Esposito) murhaa. Strider ja Scarpa muodostavat erittäin kiinnostavan ja epätoimivuudessaan toimivan parivaljakon. Strider haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti ja todistaa kykynsä epäilijöilleen - joita on muuten paljon, koska vuosi on 1966 ja tummaihoisen Striderin pesti FBI-agenttina on aikamoinen poikkeus. Scarpaa taas ei kiinnosta yhtään lain noudattaminen, vaan hän tekee työnsä parhaaksi mahdolliseksi näkemällään tavalla. Tällaiset rikoksia yhdessä tutkivat vastakohdat eivät toki ole mikään uusi keksintö, mutta eipä tuo haittaa, kun homma toimii. Abdul-Mateen II ja Wahlberg ovat erittäin hyvässä vedossa ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Esposito osoittaa myös lahjansa, vaikka hänen roolinsa jääkin vain parin kohtauksen mittaiseksi.

     Elokuvassa nähdään myös Nicole Beharie Striderin vaimona Allisonina, David Strathairn ja Josh Lucas Striderin pomoina Moorena ja Rhodesina, sekä Ethan Embry Ku Klux Klan -johtaja Sam Bowersina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta on leffa loppupeleissä pääkaksikkonsa show.

Keinolla millä hyvänsä on mielenkiintoisen erilainen rikosjännäri. Sen tositapahtumiin pohjautuva tarina vie katsojansa aika epämukavalle aikamatkalle vuoden 1966 Mississippiin, missä rasismi rehotti vielä varsin avonaisesti. Striderin yritykset selvittää Dahmerin murhaa tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa, kun joko kukaan ei usko hänen olevan aito FBI-agentti tai sitten kukaan ei vain välitä. Kun pakkaa saapuu sekoittamaan Scarpa, dynamiikka muuttuu entistä kiinnostavammaksi. Scarpa tajuaa Striderin turhautumisen ja leffan parasta antia ovatkin miesten väliset keskustelut, joissa Scarpa yrittää tökkiä Strideria itseään muistuttavaan suuntaan. Pystyykö Strider pitämään kiinni laista johon hän uskoo, kun kukaan ei kunnioita hänen auktoriteettiaan tippaakaan, vai houkutteleeko Scarpan esittelemä väkivaltaisempi polku liikaa?

Tarina etenee kiinnostavasti läpi keston, mutta hyvästä parivaljakosta huolimatta Keinolla millä hyvänsä ei ihan pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä voisi toivoa. Elokuva on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä saisi taatusti vielä tehokkaamman. Jo nyt se osaa olla sopivan epämukava, oivallisen jännittävä, velmulla tavalla hauska ja tarpeen vaatiessa myös todella rujokin, mutta etenkin loppuhuipennuksesta jää jotain uupumaan kaiken kasvattelun jälkeen.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Elegance Bratton, joka rakentaa tunnelmaa hyvin ja joka saa päätähdet irrottelemaan mainiosti. Sascha Pennin käsikirjoitus käynnistyy pätevästi ja sisältää oivallista dialogia, mutta toisella puoliskollaan se alkaa kaivata hieman potkua. Keinolla millä hyvänsä on osaavasti kuvattu, ja hienoilla lavastuksella ja puvustuksella vuosi 1966 herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. Maskeeraukset taas äityvät onnistuneesti inhottavan rujoiksi, kun Scarpa pääsee vauhtiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Terence Blanchardin säveltämät musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

By Any Means, Yhdysvallat, 2026, Hammerstone Studios, LB Entertainment, Jeff Rice Films, 3:33 Creative Productions, Astria Studios, Ballpoint Productions, Bright White Light, Filmhouse Pictures, Freedom Principle, Harbor Fund, International Media Funds Management, Municipal Pictures, Script 2 Screen, The Film Foundation, Three Point Capital, Thunder Road Pictures, Wonder Street, north.five.six.

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing - 2022)

SUON VILLI LAULU

WHERE THE CRAWDADS SING

Ohjaus: Olivia Newman

Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Jojo Regina, Taylor John Smith, Harris Dickinson, Sterling Macer Jr., Michael Hyatt, David Strathairn, Luke David Blumm, Garret Dillahunt, Blue Clarke, Ahna O'Reilly, Bill Kelly, Logan Marcae ja Will Bundon

Genre: draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Where the Crawdads Sing, eli suomalaisittain Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Hello Sunshine ja 3000 Pictures hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Suon villi laulu on ilmestynyt Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin alkukesästä. Kävin ihan kiinnostunein mielin katsomassa Suon villin laulun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1969 pohjoiscarolinalaisen pikkukaupungin lähistöltä rämeeltä löytyy kuollut nuori mies. Paikallisten murhaepäilyt kohdistuvat rämeellä asuvaan Catherine Clarkiin. Onko kummallinen erakkonuori väärinymmärretty tapaus, vai onko "rämetyttö" kylmäsydäminen tappaja?

Daisy Edgar-Jones näyttelee Catherine Clarkia, jota hänen perheenjäseneensä kutsuivat Kyaksi ja jota kaupunkilaiset haukkuvat rämetytöksi. Kya ei kasvanut kovin kaksisissa oloissa, hänen alkoholisti-isänsä (Garret Dillahunt) ollessa väkivaltainen ja hänen äitinsä (Ahna O'Reilly) lähdettyä, kun Kya oli vasta lapsi (lapsi-Kyaa esittää mainio Jojo Regina). Edgar-Jones tulkitsee taidokkaasti nuorta erakkonaista, joka on elänyt koko elämänsä täysin poikkeuksellisesti, eikä siksi tule pahemmin toimeen muiden kanssa. Kya on hahmona oivallinen ja on kiinnostavaa nähdä takaumien kautta hänen elämäänsä ajalta ennen kuin hän joutuu suoranaisen noitavainon kohteeksi, kaikkien ollessa varmoja, että hän on Chase Andrewsin (Harris Dickinson) kuoleman takana.

     Elokuvassa nähdään myös David Strathairn Kyan asianajajana Miltonina, Taylor John Smith Kyan ainoana lapsuudenystävänä Tatena, Sterling Macer Jr. ja Michael Hyatt kauppaa pyörittävinä Jumpin'ina ja Mabelina ja Bill Kelly sheriffi Jacksonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan. Strathairnin rauhallisesta roolityöstä löytyy eniten karismaa. Macer Jr. ja Hyatt ovat sympaattiset pikkukaupan omistajina. Smith on paikoitellen hieman puinen Tatena, mutta ajaa asiansa. Erityismaininnan ansaitsee Dillahunt onnistuneen karmivana isänä, josta ei ikinä osaa arvata, kuinka hän käyttäytyy ja reagoi.

Suon villi laulu osoittautui aika keskinkertaiseksi nuortenrainaksi, josta löytyy hieman murhamysteeriä sekoitettuna turhankin tutuntuntuiseen kolmiorakkausdraamaan. Murhatutkimus jää elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana aika aliravituksi ja siihen palaillaan turhan harvakseltaan, filmin keskittyessä lähinnä avaamaan Kyan taustoja. On toki mielenkiintoista seurata Kyan karua lapsuutta ja tytön sinnikkyyttä, kun hän menettää kaikki läheisensä ympäriltään, mutta sitten tuntuu aina vähän hassulta, kun leffa palaakin vuoden -69 murhatutkimukseen. Turhan hitaasti etenevän leffan toisella puoliskolla katsoja alkaa olla malttamaton halutessaan selvittää, oliko Kya murhan takana, oliko kyseessä sittenkin pelkkä onnettomuus, vai yrittääkö joku lavastaa Kyan syylliseksi?

Elokuvan kolmiodraama on sen heikompaa päätyä, joskin se puree elokuvan osa-alueista luultavasti parhaiten kohdeyleisöön. Nuoremmalle katsojakunnalle monet jutut voivat iskeä, kun taas hieman vanhemmille oikeussalidraama tuntuu luultavasti pikkuisen käppäiseltä. Leffassa yritetään lainailla monista paremmista teoksista, mutta hieman takkuillen. Filmi onkin kokonaisuutena aika epätasainen. Välillä se onnistuu nappaamaan ihan tehokkaasti mukaansa seuraamaan Kyan tarinaa ja toisinaan voi huomata haaveilevansa pikakelausnappulasta. Muutaman minuutin yli kahden tunnin kesto tuntuu etenkin puolen välin paikkeilla liialliselta. Lopulta isoin ongelmani on sen finaali. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvalla tuntuu olevan vahva viesti ihmisten ennakkoluuloista ja -asenteista erilaisia kohtaan, mutta tämä viesti vesittyy, kun elokuva yrittää shokkiarvoisella käänteellä vedellä mattoa katsojan jalkojen alta.

Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on Suon villiä laulua ennen tehnyt vain yhden täyspitkän filmin, Netflixissä julkaistun First Matchin (2018). Newman yrittää rakentaa ilmapiiriä turhaan pidemmän kaavan kautta, kun hän voisi pitää menon napakampana ja siten iskevämpänä. Nyt leikkauksesta löytyy liikaa ylimääräistä tyhjäkäyntiä. Elokuva on kuitenkin mainiosti kuvattu ja yleensä inhottavana ajateltu räme on saatu näyttämään jopa kauniilta. Lavasteet ovat hienot ja asut oivallisesti toteutetut. Rämeen keskellä asuvaksi ja muista eristyksissä eläväksi Kya on meikattu turhankin siistiksi. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Mychael Dannan säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan pätevästi taustalla.

Yhteenveto: Suon villi laulu on aika keskinkertainen ja raskassoutuinen kasvutarina, josta löytyy niin kliseistä kolmiodraamaa kuin hieman pökkelöä oikeussalidraamaa. Elokuva onnistuu vain aika ajoin nappaamaan mukaansa vähän kömpelösti rakennettuun tarinaansa, joka ei saavuta tunnepuolella paljoa. Kyan varttumista on kiinnostavaa seurata, mutta murhatutkimus jää vain ajatuksen tasolla mielenkiintoiseksi. Kahden tunnin kestoon mahtuu liikaa tyhjäkäyntiä ja aika käy pitkäksi erityisesti puolessa välissä filmiä. Elokuva myös kompastelee teemoihinsa, sen yrittäessä sanoa jotain merkittävää ja sitten tehdessä viime metreillä u-käännöksen shokkiarvon vuoksi. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin hyvin osistaan. Daisy Edgar-Jones vaikuttaa lupaavalta tulokkaalta ja konkari David Strathairn suoriutuu porukasta parhaiten asianajajan osassa. Visuaalisesti elokuva on hienoa katseltavaa, mutta yllättävän kauniiksikin saatu räme ei jaksa innostaa kauaa. Suon villi laulu iskee luultavasti hyvin romantiikalla höystettyjä, nuorille suunnattuja jännäreitä ahmiville, mutta muuten kyseessä on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava raina, jota tuskin katson enää toiste. Sain lehdistönäytöksestä mukaani Delia Owensin alkuperäiskirjan, mutta eipä filmi herättänyt mielenkiintoa lukea, josko homma toimisi paremmin tekstinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Where the Crawdads Sing, 2022, 3000 Pictures, Hello Sunshine

Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Nomadland (2020)

NOMADLAND

Ohjaus: Chloé Zhao

Pääosissa: Frances McDormand, David Strathairn, Linda May, Swankie, Bob Wells ja Peter Spears

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Nomadland perustuu Jessica Bruderin kirjaan Nomadland: Surviving America in the Twenty-First Century vuodelta 2017. Näyttelijät Frances McDormand ja Peter Spears hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kaksikko näki ohjaaja Chloé Zhaon The Rider -elokuvan (2017) Toronton elokuvajuhlilla ja McDormand oli niin vakuuttunut, että pyysi Zhaota ohjaamaan Nomadland-elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2018 ja Nomadland sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime syyskuussa, missä se voitti juhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Elokuva voitti myös parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen Golden Globe -palkinnot, ja nyt se on ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse kiinnostuin filmistä, kun alkuvuodesta sen voittojen myötä siitä alkoi kantautua paljon positiivista palautetta. Olinkin iloinen, kun huomasin, että elokuvasta järjestettiin kunnon lehdistönäytös ja pääsin katsomaan Nomadlandin pari viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

Fernin menetettyä työnsä US Gypsumin tehtaalla vuonna 2011, hän päättää myydä omaisuutensa ja ostaa pakettiauton, jolla hän matkustaa ympäri Yhdysvaltoja, tavaten itsensä kaltaisia "nomadeja" ja tehden eri töitä ympäri seuraavan vuoden.

Pääroolissa nomadiksi, eli henkilöksi, joka ei asu vain yhdessä paikkaa, vaan elää kiertäen maata, yöpyen milloin missäkin ja tehden jatkuvasti eri töitä, ryhtyvänä Ferninä nähdään aina yhtä fantastinen Frances McDormand. Karismaattista McDormandia jaksaa seurata, tekee hän oikeastaan mitä vain - sen tämä elokuva tekee hyvin selväksi. Leffa uppoutuu hyvin Fernin mielenmaisemaan ja katsoja ymmärtää, miksi hahmo ei voi asettua aloilleen ja mikä pitää häntä jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. McDormand tulkitsee hahmonsa monipuolisia tuntemuksia lahjakkaasti ja hahmon matkaa katsoo mielellään.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös näyttelijät David Strathairn ja Peter Spears, sekä oikean elämän nomadit, kuten mm. Linda May, Swankie, Bob Wells ja Derek Endres nomadeina, joihin Fern tutustuu matkansa varrella.

Nomadlandissa on todella kiehtovan realistinen henki. Elokuvan tyylissä on jotain hyvin dokumentaarista ja vähän väliä voi huomata unohtaneensa katsovansa käsikirjoitettua tuotantoa. McDormand sulautuu rooliinsa niin upeasti, että jossain kohtaa alkoi tuntua siltä kuin seuraisin todellisen ihmisen elämästä kertovaa dokumenttia. Toteutus on mielenkiintoinen ja sopii täydellisesti elokuvan henkeen. Kyse kun ei ole mistään perinteisestä tarinasta, jossa tapahtuu tietyin välein jotain ihmeellistä, jossa juonta rakennettaisiin tietyllä tavalla ja jossa tuodaan mukaan isoja konflikteja ratkottaviksi. Isoin vastoinkäyminen saattaa olla puhkeava rengas tai parkkipaikka, jossa yöpyminen on kiellettyä. Elokuva on lähinnä kuvaus päähenkilön mielen- ja sielunmaisemasta. Ei siinä erityisemmin tapahdu mitään ihmeellistä tai jännittävää, mutta jatkuvaa matkaa seuraa silti kiinnostuneena.

Mielenkiintoa lisäävätkin nämä todelliset nomadit, joita Fern kohtaa ja jotka kertovat elämäntarinoitaan nuotion äärellä. Tähän nomadikulttuuriin syvennytään oivallisesti ja elokuva selventää hyvin katsojalle, miksi jotkut eivät halua vain jämähtää yhteen paikkaan, vaan jatkuvasta tien päällä olemisesta ja autossa nukkumisesta muodostuu heidän elämänsä. Olisikin erityisen kiinnostavaa tietää, mitkä näistä nuotiokeskusteluista ovat käsikirjoitettuja ja mitkä nomadien todellisia tarinoita? Vaikka elokuvaa ja Fernin matkaa onkin kiinnostavaa seurata, täytyy silti tunnustaa, että mukaan mahtuu pätkiä, jotka tuntuivat hieman venyttävän leffaa liikaa. Tunnepuoleltaan leffa jäi myös pienesti vaisuksi ja minusta tuntuu, että etenkin elokuvan lopetuskohtauksen olisi pitänyt tarjota tunteellisesti enemmän kuin mitä todellisuudessa koin.

Chloé Zhaon ohjaus on vakuuttavaa ja hänen rakentamansa dokumentaarinen henki lisää leffaan paljon. Zhao on toiminut myös tuottajana, käsikirjoittajana ja jopa leikkaajana, joten hänellä on todella ollut päätösvalta siitä, millainen lopputuloksen pitää olla. Hän uppoutuu täysillä päähenkilön pään sisälle ja kutsuu myös katsojat mukaansa. Nomadland on visuaalisestikin erittäin tyylikäs teos ja se on täynnä näyttäviä kuvia Yhdysvaltojen maisemista. Karummistakin kallioista onnistutaan saamaan kauniita. Fernin auto on saatu lavastettua kotoisaksi. Myös äänimaailma toimii ja Ludovico Einaudin säveltämät musiikit auttavat Zhaota tunnelman rakentamisessa.

Yhteenveto: Nomadland on erittäin mainio draamaelokuva. Ohjaaja Chloé Zhao on rakentanut mukaan mielenkiintoisen dokumentaarisen hengen ja jatkuvasti katsoja voikin huomata unohtaneensa, että kyseessä on käsikirjoitettu teos, eikä aito dokumentti. Vaikka elokuvassa ei sinänsä tapahdu mitään erityisen ihmeellistä tai vaikuttavaa, Fernin matkaa nomadikulttuuriin seuraa oikein mielellään. Tähän vaikuttaa voimakkaasti Ferniä näyttelevä Frances McDormand, joka on tottakai upea roolissaan. Hän sulautuu täysin hahmoksi, mikä auttaa Zhaota luomaan illuusiotaan. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman laahailevan, eikä se tunnepuoleltaan onnistunut erityisemmin tavoittamaan minua. Siitä huolimatta Nomadland on oikein hyvä teos, jota suosittelen lämpimästi katsomaan, jos aihe tai tekijät kiinnostavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nomadland, 2020, Cor Cordium Productions, Hear/Say Productions, Highwayman Films

Arvostelu: The Bourne Ultimatum / Medusan sinetti (2007)

THE BOURNE ULTIMATUM (2007)

MEDUSAN SINETTI

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, David Strathairn, Joan Allen, Paddy Considine, Albert Finney, Édgar Ramírez, Joey Ansah, Scott Glenn ja Daniel Brühl
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen kerran aiemmin nähnyt Bourne-elokuvat (2002-). Silloin en niistä pahemmin perustanut, mutta nyt kun uusi Jason Bourne (2016) on ilmestymässä, niin päätin antaa edellisille osille mahdollisuuden ja katsoa ne uudestaan. The Bourne Identity (2002) ei vieläkään oikein vakuuttanut, mutta The Bourne Supremacy (2004) sai minut jollain tapaa jopa hieman innostumaan sarjasta. Innostuin jopa niin paljon, että katsoin kolmannen osan, The Bourne Ultimatumin, lähes putkeen toisen osan päättymisen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan kahta edellistä osaa; The Bourne Identity ja The Bourne Supremacy!

Lehtimies Simon Ross kirjoittaa juttua Jason Bournesta, mikä kiinnittää Bournen huomion. Bourne lähtee etsimään Rossin lähdettä, Neal Danielsia ja hänelle selviää asioita CIA:n uudesta operaatiosta, joka lähti alunperin liikkeelle hänestä itsestään.

Matt Damon palaa kolmatta kertaa Jason Bourneksi ja tuntuu parantavan suoritustaan jälleen. Hymyä ei ole vieläkään nähtävissä, mutta muuten Damon pääsee jälleen mätkimään turpaan ja piilottelemaan CIA:lta. Kyllä tämä rooli vaan on Damonille tarkoitettu.
     Julia Stilesin esittämän Nickyn rooli kasvaa jälleen ja hän päätyykin Bournen mukaan ympäri Eurooppaa. Kahdessa edellisessä osassa ontoksi jäänyt hahmo saadaan nopeasti tykättäväksi ja Stilesin näyttelijänsuoritus on hyvä.
     Pamela Landy palaa mukaan ja häntä esittää Joan Allen. Tällä kertaa hän onkin salaa Bournen puolella, mutta Bourne ei vieläkään ole turvassa CIA:lta, sillä tässä elokuvassa häntä jahtaa David Strathairnin näyttelemä Noah Vosen. Harmi, että jahtaajahahmot jäävät usein ontoiksi ja niin jää myös tämä. Toisaalta hahmo on parempi kuin ensimmäisessä elokuvassa nähty Chris Cooperin näyttelemä Conklin.
     Onttoja hahmoja ovat myös Bournen kohtaamat palkkatappajat, joita on tässä kaksi ja heitä esittävät Édgar Ramírez ja Joey Ansah. Daniel Brühl nähdään edellisessä elokuvassa kuolleen Marien veljenä, Martinina, ja toivoisi, että häntä näkisi enemmän, sillä Brühl on hyvä näyttelijä. Lehtimies Simon Rossina nähdään Paddy Considine.

Elokuva jatkuu The Bourne Supremacyn tapahtumista. Bourne pakenee Venäjällä ja kärsii jälleen näyistä menneisyydestään. Siitä hypätään kuusi viikkoa eteenpäin. Supremacyn lopetus, kun Pam Landy paljastaa Bournelle tämän oikean nimen, on nokkelasti lisätty mukaan Ultimatumiin ja tässä se tapahtuu noin puolessa välissä elokuvaa. Alussa nähtävä Waterloo-asemalla tapahtuva kohtaus nappaa katsojan samantien mukaansa ja elokuva pitääkin suurimmaksi osaksi otteessaan loppuun asti, vaikka välillä heikompiakin kohtia löytyy.

Jälleen päästään näkemään enemmän tai vähemmän maailmaa. Elokuvassa käydään mm. Venäjällä, Italiassa, Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Marokossa ja New Yorkissa. Etenkin Marokon takaa-ajokohtaus on oikein toimiva pätkä. Toimintaa on mukana useassa kohtaa, mutta silti elokuva perustuu enemmän jännitykseen kuin puhtaaseen väkivaltaan. Lähitappeluissa kuultavat äänet korostuvat selkeinä ja yksinkertaisina. Jotkut lyöntiäänet kuulostavat niin kliseisiltä, että niitä voisi löytää ennemminkin paljon vanhemmista elokuvista tai netistä löytyvistä videoista. Mistä lie valmiita äänitehosteita on ladattu elokuvaa varten. Joka tapauksessa elokuva sai Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista, enkä oikein tiedä oliko tämä oikea vaihtoehto niille pysteille.

Elokuva sai Oscar-palkinnon myös kuvauksesta ja sitä tämä ei todellakaan ansaitse. Leikkaus on hieman rauhoittunut, mutta kuvaaja ei. Yhä on turvauduttu käsivarakuvaan ja sen myös huomaa. Kamera liikkuu usein liikaa aivan turhaan ja kameran asemoinnit olisi voitu miettiä useassa kohdassa uudestaan. Elokuvassa on myös käytetty zoomauksia, jotka näyttävät aivan hirveiltä. Ohjaajana jatkaa Paul Greengrass ja toivon todella, ettei kuvaustyyli ollut hänen ideansa. Elokuvan director of photography on Oliver Wood, enkä muista, että muissa hänen kuvaamissaan elokuvissaan olisi niin holtitonta kameratyöskentelyä. Wood on ollut kuvaamassa mm. elokuvia Die Hard 2 (1990), Face/Off (1997), sekä tulevaa Ben-Huria (2016).

Sitten hieman The Bourne -trilogiasta kokonaisuutena, sillä vaikka sarjaa on jatkettu, niin tämän voi miettiä alkuperäisenä trilogiana, The Bourne Legacyn (2012) lisäosana ja Jason Bournen uuden sarjan aloittavana elokuvana. Sisällöltään elokuvissa on aika samanlainen kaava, kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään, häntä jäljitetään ja hän joutuu kohtaamaan palkkatappajia. Vakava tunnelma kulkee läpi sarjan, eikä päähenkilö näytä hymyä varmaan kertaakaan trilogiassa. Samanlaisuudessaankin kaikki sarjan osat eivät silti ole täysin onnistuneita. Sarjan aloittaja The Bourne Identity jää mielestäni selkeästi heikoimmaksi osaksi. Se alkaa toimivasti, mutta jännitys ei jaksa kantaa loppuun saakka. The Bourne Supremacy nousee suosikikseni, vaikka elokuvan kuvaus ja leikkaus ovatkin jotain aivan kamalaa. Siinä jännitys pysyy läpi elokuvan, kuten myös katsojan mielenkiinto. The Bourne Ultimatum jää näiden kahden osan väliin. Se on hyvä, muttei niin mainio kuin Supremacy.

Yhteenveto: The Bourne Ultimatum on mainio pätkä, joka olisi sellaisenaan toiminut hyvänä lopetuksena Bourne-sarjalle. Kuvaus on jälleen sekavaa, mutta tarina toimii. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä uusi Jason Bourne tarjoaa. Tässä välissä on kuitenkin vielä Jeremy Rennerin tähdittämä sarjan lisäosaelokuva The Bourne Legacy. Jos pidit kahdesta edellisestä Bourne-elokuvasta, niin tämä toimii mitä luultavimmin. Jos et ole nähnyt kahta edellistä osaa, niin käy vilkaisemassa ne ennen tätä. Vieläkään en tiedä, mistä suomennetun nimen "Medusa"-kohta tulee. Jännä juttu, että kaikissa osissa Bournesta leviävä kuva on lähestulkoon aina täsmälleen sama. Eikö nuoresta Matt Damonista ollut muita valokuvia?

Kirjoittanut: Joonatan, 4.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Bourne Ultimatum, 2007, Universal Pictures, MP BETA Productions, The Kennedy/Marshall Productions, Ludlum Entertainment

Arvostelu: Godzilla (2014)

GODZILLA

Ohjaus: Gareth Edwards
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Ken Watanabe, Elizabeth Olsen, Juliette Binoche, Sally Hawkins, David Strathairn ja Bryan Cranston
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Godzilla on aika varmasti kaikkein tunnetuin elokuvahirviö. Ensiesiintymisensä liskomonsteri teki vuoden 1954 elokuvassa Gojira ja on sen jälkeen esiintynyt ties kuinka monessa leffassa. Oma ensikosketukseni hahmoon elokuvassa oli vuoden 1998 elokuva Godzilla. Kun ilmoitettiin, että 2014 ilmestyy uusi elokuva hirviöstä, niin innostuin kovasti. Trailerit näyttivät hienoilta ja Godzilla itse ei näyttänyt enää ylikasvaneelta dinosaurukselta. Menin heti avausviikonloppuna katsomaan elokuvan ja pakko sanoa, että olin erittäin pettynyt. Godzillaa näkyi vain hetken ja enimmäkseen keskityttiin pariin muuhun hirviöön. Blu-rayn sai kuitenkin hienoilla kansilla halvalla ja päätin antaa elokuvalle toisen mahdollisuuden ja onneksi tein niin, sillä toisella katsomiskerralla pidin elokuvasta paljon enemmän. Samoja ongelmia oli yhä, mutta tietoisena niistä pystyin nauttimaan elokuvasta sellaisena kuin se on.

Japanissa ydinvoimalassa työskentelevä Joe Brody menettää vaimonsa onnettomuudessa, joka tuhoaa voimalan. 15 vuotta myöhemmin Joe palaa voimalalle poikansa Fordin kanssa ja heille selviää, että onnettomuuden aiheutti jättimäinen MUTO-olento. MUTO lähtee tuhoamaan lähellä olevia kaupunkeja ja ihmiset yrittävät keksiä keinoa pysäyttääkseen sen. Mukana myös liskomainen jättihirviö nimeltä Gojira, joka välillä käväisee elokuvassa.

Elokuvassa keskitytään enemmän ihmishahmoihin kuin hirviöihin, mikä on harmi, sillä ihmishahmot eivät ole kovin mieleenpainuvia.
Aaron Taylor-Johnson esittää Ford Brodya, pomminpurkajaa, joka ei usko isänsä höpinöitä siitä, että jokin ulkopuolinen aiheutti voimalan tuhoutumisen, Fordin ollessa vielä lapsi. Taylor-Johnson vetää roolinsa hyvin ja on selkeästi elokuvan mielenkiintoisin ihminen.
     Monet varmasti odottivat, että Breaking Badista (2008-2013) tuttu Bryan Cranston olisi pääosassa tässä elokuvassa, mutta väärässä olivat. Cranstonin esittämä Joe Brody on vain sivuhahmo ja enimmäkseen keskitytään Joen poikaan. Cranstonin suoritus ei muutenkaan ole kovin ihmeellinen, joten on vain ihan hyvä, ettei hahmo esiinny kovin kauaa. Cranstonin puhuma japani on aika kamalaa ja samalla naurettavaa kuunneltavaa.
     Ken Watanaben esittämä tohtori Serizawa on mukana vain tuijottaakseen dramaattisesti asioita, hahmoja, hirviöitä ja tapahtumia, ja sanoakseen vielä dramaattisemmin repliikit "We call him... ...Gojira!" ja "Let them fight.", joista jälkimmäinen muuttui hyvin nopeasti internet-vitsiksi.
     Elizabeth Olsen esittää Fordin vaimoa Elle Brodya. Olsen vetää pienen roolinsa hyvin.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin itse Godzilla ei esiinny kovin paljoa elokuvassa, mikä on tietysti suuri harmi, sillä sen takia ihmiset menevät elokuvaa katsomaan. Kestää lähes tunti ennen kuin Godzilla edes näkyy kunnolla ja saman tien kun Godzilla karjaisee ensimmäisen kerran, niin leikataan pois muualle ja varsinkin ensimmäisellä näkemiskerralla se alkoi ärsyttämään erittäin paljon. Ja samanlainen kohtauksesta pois -leikkaus tapahtuu uudelleenkin elokuvassa. Suurimmaksi osaksi Godzillasta näkyy tämän selkä, kun se ui paikasta A paikkaan B. Onneksi kohtaukset, joissa Godzilla esiintyy kunnolla (eli vasta loppu), ovat erittäin hienoja ja Godzilla näyttää visuaalisesti täydelliseltä. Voisi luulla, että tekijöiltä loppui raha kesken ja siksi Godzillaa ei näy.

Valitettavasti MUTO-olennot eivät näytä läheskään täydellisiltä. Koska ne vievät ruutuaikaa pois Godzillalta, niin niitä alkaa inhoamaan ja toivoo, että Godzilla repisi ne kappaleiksi. Muuten tehosteet ovat tyylikkäitä ja elokuvan tehosteet ovat erittäin toimivia. Toimintakohtaukset lopussa ovat näyttäviä. Tuhoutuvat rakennukset ovat visuaalista karkkia silmille, jos pitää katastrofielokuvista.

Jos ohjaaja Gareth Edwardsin nimi ei ole entuudestaan tuttu, niin ei ole ihme, sillä hänen ainoa kunnon elokuvansa ennen Godzillaa oli vuoden 2010 Monsters. Monstersia ja Godzillaa yhdistää se, että kummassakin on hirviöitä, joita haluaisi nähdä, mutta joita ei näytetä lähes ollenkaan. Niistä kahdesta elokuvasta suosittelen kuitenkin katsomaan Godzillan, sillä Monsters on aivan kauheaa kuraa. Seuraavaksi Gareth Edwardsilta on tiedossa vuoden lopussa ilmestyvä Star Wars -spin off: Rogue One (2016).

Elokuvan musiikista vastaa muun muassa kahdesta viimeisestä Harry Potterista (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 (2010) ja Part 2 (2011)) ja The King's Speechista (2010) tuttu säveltäjä Alexandre Desplat. Musiikki Godzillassa on toimivaa, paikoitellen hieman piinaavankin jännittävää. Äänitehosteet elokuvassa ovat huikeita, varsinkin Godzillan pitkä karjunta aiheuttaa kylmiä väreitä. Godzilla on kuvattu taidokkaasti ja leikattu hyvin - jos ei lasketa sitä, että lähes kaikista toimintakohtauksista siirrytään yhtäkkiä vähemmän kiinnostaviin kohtiin.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin täydellinen. Lisämateriaalina elokuvassa on "MONARCH: Declassified", jossa on kolme lyhyttä videota, kuin salaisia yhtiön kansioita, joissa käsitellään MUTO:ja, Godzillaa ja elokuvan tapahtumia, ja "The Legendary Godzilla", joka käsittelee elokuvan tekoa. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Godzilla ei ole täydellinen elokuva, mutta on silti paras elokuva, jonka olen nähnyt hirviöstä (muut näkemäni ovat alkuperäinen Gojira ja vuoden 1998 Godzilla). Itse Godzillaa kaipaisi lisää. Paljon lisää. Mutta kun katsoo elokuvaa tarinana, jossa ihmiset yrittävät selvitä hirviöiden taistellessa, niin se on viihdyttävää hömppää, jonka jaksaa katsoa uudestaan. Ensimmäisellä kerralla voi olla hyvinkin pettynyt elokuvaan, mutta ainakin omalla kohdalla Godzilla toimi paremmin, kun tiesi virheet valmiiksi. Jatko-osasta on puhetta ja toivoisin, että se tehtäisiin ja Godzillaa näytettäisiin enemmän. Brodyn perheen mukana olo ei haittaa, kunhan ylimääräiset monsterit ovat poissa tai ainakin taka-alalla. On myös puhetta, että olisi tulossa Godzillan ja King Kongin yhteiselokuva, mikä ei ainakaan omasta mielestäni kuulosta kovin hyvältä idealta. Lapsille Godzilla saattaa olla hieman liian karmiva. Jos haluaa katsoa helpon popcorn-kesäleffan, niin Godzilla on oiva valinta - katsokaa se kuitenkin pimeällä, sillä muuten synkistä kohdista ei ota mitään selvää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.scified.com
Godzilla, 2014, Warner Bros. Entertainment Inc, Legendary, Ratpac-Dune Entertainment