SUON VILLI LAULU
WHERE THE CRAWDADS SING
Ohjaus: Olivia Newman
Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Jojo Regina, Taylor John Smith, Harris Dickinson, Sterling Macer Jr., Michael Hyatt, David Strathairn, Luke David Blumm, Garret Dillahunt, Blue Clarke, Ahna O'Reilly, Bill Kelly, Logan Marcae ja Will Bundon
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Where the Crawdads Sing, eli suomalaisittain Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Hello Sunshine ja 3000 Pictures hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Suon villi laulu on ilmestynyt Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin alkukesästä. Kävin ihan kiinnostunein mielin katsomassa Suon villin laulun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1969 pohjoiscarolinalaisen pikkukaupungin lähistöltä rämeeltä löytyy kuollut nuori mies. Paikallisten murhaepäilyt kohdistuvat rämeellä asuvaan Catherine Clarkiin. Onko kummallinen erakkonuori väärinymmärretty tapaus, vai onko "rämetyttö" kylmäsydäminen tappaja?
Daisy Edgar-Jones näyttelee Catherine Clarkia, jota hänen perheenjäseneensä kutsuivat Kyaksi ja jota kaupunkilaiset haukkuvat rämetytöksi. Kya ei kasvanut kovin kaksisissa oloissa, hänen alkoholisti-isänsä (Garret Dillahunt) ollessa väkivaltainen ja hänen äitinsä (Ahna O'Reilly) lähdettyä, kun Kya oli vasta lapsi (lapsi-Kyaa esittää mainio Jojo Regina). Edgar-Jones tulkitsee taidokkaasti nuorta erakkonaista, joka on elänyt koko elämänsä täysin poikkeuksellisesti, eikä siksi tule pahemmin toimeen muiden kanssa. Kya on hahmona oivallinen ja on kiinnostavaa nähdä takaumien kautta hänen elämäänsä ajalta ennen kuin hän joutuu suoranaisen noitavainon kohteeksi, kaikkien ollessa varmoja, että hän on Chase Andrewsin (Harris Dickinson) kuoleman takana.
Elokuvassa nähdään myös David Strathairn Kyan asianajajana Miltonina, Taylor John Smith Kyan ainoana lapsuudenystävänä Tatena, Sterling Macer Jr. ja Michael Hyatt kauppaa pyörittävinä Jumpin'ina ja Mabelina ja Bill Kelly sheriffi Jacksonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan. Strathairnin rauhallisesta roolityöstä löytyy eniten karismaa. Macer Jr. ja Hyatt ovat sympaattiset pikkukaupan omistajina. Smith on paikoitellen hieman puinen Tatena, mutta ajaa asiansa. Erityismaininnan ansaitsee Dillahunt onnistuneen karmivana isänä, josta ei ikinä osaa arvata, kuinka hän käyttäytyy ja reagoi.
Suon villi laulu osoittautui aika keskinkertaiseksi nuortenrainaksi, josta löytyy hieman murhamysteeriä sekoitettuna turhankin tutuntuntuiseen kolmiorakkausdraamaan. Murhatutkimus jää elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana aika aliravituksi ja siihen palaillaan turhan harvakseltaan, filmin keskittyessä lähinnä avaamaan Kyan taustoja. On toki mielenkiintoista seurata Kyan karua lapsuutta ja tytön sinnikkyyttä, kun hän menettää kaikki läheisensä ympäriltään, mutta sitten tuntuu aina vähän hassulta, kun leffa palaakin vuoden -69 murhatutkimukseen. Turhan hitaasti etenevän leffan toisella puoliskolla katsoja alkaa olla malttamaton halutessaan selvittää, oliko Kya murhan takana, oliko kyseessä sittenkin pelkkä onnettomuus, vai yrittääkö joku lavastaa Kyan syylliseksi?
Elokuvan kolmiodraama on sen heikompaa päätyä, joskin se puree elokuvan osa-alueista luultavasti parhaiten kohdeyleisöön. Nuoremmalle katsojakunnalle monet jutut voivat iskeä, kun taas hieman vanhemmille oikeussalidraama tuntuu luultavasti pikkuisen käppäiseltä. Leffassa yritetään lainailla monista paremmista teoksista, mutta hieman takkuillen. Filmi onkin kokonaisuutena aika epätasainen. Välillä se onnistuu nappaamaan ihan tehokkaasti mukaansa seuraamaan Kyan tarinaa ja toisinaan voi huomata haaveilevansa pikakelausnappulasta. Muutaman minuutin yli kahden tunnin kesto tuntuu etenkin puolen välin paikkeilla liialliselta. Lopulta isoin ongelmani on sen finaali. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvalla tuntuu olevan vahva viesti ihmisten ennakkoluuloista ja -asenteista erilaisia kohtaan, mutta tämä viesti vesittyy, kun elokuva yrittää shokkiarvoisella käänteellä vedellä mattoa katsojan jalkojen alta.
Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on Suon villiä laulua ennen tehnyt vain yhden täyspitkän filmin, Netflixissä julkaistun First Matchin (2018). Newman yrittää rakentaa ilmapiiriä turhaan pidemmän kaavan kautta, kun hän voisi pitää menon napakampana ja siten iskevämpänä. Nyt leikkauksesta löytyy liikaa ylimääräistä tyhjäkäyntiä. Elokuva on kuitenkin mainiosti kuvattu ja yleensä inhottavana ajateltu räme on saatu näyttämään jopa kauniilta. Lavasteet ovat hienot ja asut oivallisesti toteutetut. Rämeen keskellä asuvaksi ja muista eristyksissä eläväksi Kya on meikattu turhankin siistiksi. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Mychael Dannan säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan pätevästi taustalla.
Yhteenveto: Suon villi laulu on aika keskinkertainen ja raskassoutuinen kasvutarina, josta löytyy niin kliseistä kolmiodraamaa kuin hieman pökkelöä oikeussalidraamaa. Elokuva onnistuu vain aika ajoin nappaamaan mukaansa vähän kömpelösti rakennettuun tarinaansa, joka ei saavuta tunnepuolella paljoa. Kyan varttumista on kiinnostavaa seurata, mutta murhatutkimus jää vain ajatuksen tasolla mielenkiintoiseksi. Kahden tunnin kestoon mahtuu liikaa tyhjäkäyntiä ja aika käy pitkäksi erityisesti puolessa välissä filmiä. Elokuva myös kompastelee teemoihinsa, sen yrittäessä sanoa jotain merkittävää ja sitten tehdessä viime metreillä u-käännöksen shokkiarvon vuoksi. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin hyvin osistaan. Daisy Edgar-Jones vaikuttaa lupaavalta tulokkaalta ja konkari David Strathairn suoriutuu porukasta parhaiten asianajajan osassa. Visuaalisesti elokuva on hienoa katseltavaa, mutta yllättävän kauniiksikin saatu räme ei jaksa innostaa kauaa. Suon villi laulu iskee luultavasti hyvin romantiikalla höystettyjä, nuorille suunnattuja jännäreitä ahmiville, mutta muuten kyseessä on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava raina, jota tuskin katson enää toiste. Sain lehdistönäytöksestä mukaani Delia Owensin alkuperäiskirjan, mutta eipä filmi herättänyt mielenkiintoa lukea, josko homma toimisi paremmin tekstinä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Where the Crawdads Sing, 2022, 3000 Pictures, Hello Sunshine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti