Arvostelu: Warfare (2025)

WARFARE

Ohjaus: Ray Mendoza ja Alex Garland

Pääosissa: D'Pharaoh Woon-A-Tai, Will Poulter, Cosmo Jarvis, Joseph Quinn, Kit Connor, Charles Melton, Michael Gandolfini, Finn Bennett, Taylor John Smith, Henry Zaga, Adain Bradley ja Noah Centineo

Genre: sota

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Warfare perustuu viestintäupseeri Ray Mendozan omiin kokemuksiin Irakin sodassa marraskuussa 2006. Mendoza ja ohjaaja Alex Garland tapasivat Civil Warin (2024) tekoprosessin aikana, kun Mendoza toimi elokuvassa armeijakuvauksen neuvonantajana. Kuunneltuaan Mendozan juttuja Irakista, Garland ehdotti, että he työstäisivät miehen kokemuksista elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Warfare on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Garlandilta olevan tulossa uusi leffa. Mainokset näyttivät hyviltä ja kävinkin katsomassa Warfaren heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Irakin Ramadissa joukko yhdysvaltalaisia Navy SEAL -sotilaita ajautuu ahtaalle ja joutuu taistelemaan paetakseen.

Reservation Dogs -televisiosarjasta (2021-2023) tuttu D'Pharaoh Woon-A-Tai näyttelee itse Ray Mendozaa, viestintäupseeria, jonka kokemuksesta Irakin sodassa elokuva kertoo. Mendoza ei ole kuitenkaan halunnut nostaa itseään mitenkään elokuvan selväksi päähenkilöksi, vaan mies on yksi sotilas muiden joukossa. On myös Will Poulterin näyttelemä joukon johtaja Erik, Joseph Quinnin esittämä Sam, Cosmo Jarvisin näyttelemä tarkka-ampuja Elliott, Kit Connorin näyttelemä Tommy, James Gandolfinin pojan Michaelin esittämä McDonald, Taylor John Smithin esittämä tarkka-ampuja Frank, sekä Charles Meltonin näyttelemä toista joukkuetta johtava Jake. Nämä miehet jäävät hahmoina toisaalta ohkaisiksi, eikä heistä juuri avata sen enempää; miksi he ovat armeijassa, keitä kotiin jäi odottamaan ja niin edelleen. Mukana ei siis onneksi ole esimerkiksi sitä tyypillistä kohtausta, missä joku vetäisisi lompakostaan esiin kuvan vaimostaan ja lapsistaan, mikä yleensä aina tarkoittaa ikävän kohtalon sinetöimistä. Enemmänkin hahmoista nousee esille heidän persoonansa ja se, miten itse kukin reagoi, kun paska osuu tuulettimeen. Sanotaan, että kriisitilanteessa ihmiset reagoivat kolmella eri tavalla. Joku ottaa johdon, osa pystyy shokin jälkeen toimimaan tämän johdolla ja loput lamaantuvat täysin. Näistä miehistä voikin löytää nämä kolme piirrettä. Tämän hetken nousevista miesnäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti on hyvässä vedossa - etenkin Poulter porukan johtajana ja Quinn, joka pääsee vetämään osansa varsin intensiivisesti.

Jos Warfarelta tosiaan odottaa niitä kaikista tyypillisimpiä sotaelokuvien kliseitä ja reittejä, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Hahmojen taustoja ei lähdetä pahemmin avaamaan, kenellekään ei ole kirjoitettu mitään hahmokaarta, mukana ei ole dramaattisen musiikin säestämiä suruhetkiä, eikä myöskään suuria taisteluita ympäri sotatannerta. Kyseessä on Ray Mendozan ja hänen tiiminsä muistoihin perustuva kuvaus yhdestä heidän tehtävästään, joka melkein meni kammottavalla tavalla pieleen. Elokuva on myös kuvaus sodan täydellisestä järjettömyydestä, joka jättää niin hahmonsa kuin katsojankin lopulta hieman tyhjän päälle. Mutta siis vain hyvällä tavalla.

Warfare sijoittuu lähes kokonaan yhteen rakennukseen, minne Navy SEAL -sotilaat majoittuvat ja mistä muodostuu heidän linnakkeensa, kun vastapuolen sotilaat aloittavat hyökkäyksensä heitä vastaan. Vaikka mukana onkin intensiivistä tulitaistelua, leffa näyttää että suuri osa sodasta menee odotteluun, että jotain tapahtuisi. Todella pitkään nämä tyypit vain istuskelevat ja tarkkailevat, mitä kaduilla ja rakennuksissa heidän ympärillään tapahtuu. Pitkät pätkät näytetään tarkkuuskiväärin kautta. Meno ei ole kuitenkaan koskaan tylsää, vaan jännite syntyy samantien. Katsojasta tuntuu heti siltä kuin olisi itsekin jumissa tuossa talossa. Ja kun ryminä alkaa, se saa kyllä säpsähtämään aikamoisesti niin kankaalla kuin katsomossa. Warfare on tiivistunnelmainen, karu, rujo ja häikäilemättömän todentuntuinen sotaelokuva, joka jää pyörimään päässä pidemmäksikin aikaa ja saa kiittämään joka päivä onneaan siitä, ettei ole vastaavassa tilanteessa.

Kun Ray Mendoza auttoi Alex Garlandia Civil Warissa armeijaa koskevien kohtausten uskottavassa toteutuksessa, Warfaressa Garland auttoi Mendozaa herättämään tämän vision henkiin valkokankailla. Sotaveteraanin ja ohjaajakonkarin yhteistyö on sulavaa ja he saavat rakennettua vangitsevan ilmapiirin, sekä joitain järisyttäviä kohtauksia. Elokuva on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus mainiota ja maskeeraukset suorastaan inhottavan groteskit. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma taitaa olla tähän mennessä vuoden paras. Lähes totaalinen musiikin puute herättää tunteen siitä kuin katsoisi ihan oikeasti todellisia tapahtumia niitä toistavan elokuvan sijaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warfare, 2025, A24, DNA Films

Arvostelu: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing - 2022)

SUON VILLI LAULU

WHERE THE CRAWDADS SING

Ohjaus: Olivia Newman

Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Jojo Regina, Taylor John Smith, Harris Dickinson, Sterling Macer Jr., Michael Hyatt, David Strathairn, Luke David Blumm, Garret Dillahunt, Blue Clarke, Ahna O'Reilly, Bill Kelly, Logan Marcae ja Will Bundon

Genre: draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Where the Crawdads Sing, eli suomalaisittain Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Hello Sunshine ja 3000 Pictures hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Suon villi laulu on ilmestynyt Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin alkukesästä. Kävin ihan kiinnostunein mielin katsomassa Suon villin laulun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1969 pohjoiscarolinalaisen pikkukaupungin lähistöltä rämeeltä löytyy kuollut nuori mies. Paikallisten murhaepäilyt kohdistuvat rämeellä asuvaan Catherine Clarkiin. Onko kummallinen erakkonuori väärinymmärretty tapaus, vai onko "rämetyttö" kylmäsydäminen tappaja?

Daisy Edgar-Jones näyttelee Catherine Clarkia, jota hänen perheenjäseneensä kutsuivat Kyaksi ja jota kaupunkilaiset haukkuvat rämetytöksi. Kya ei kasvanut kovin kaksisissa oloissa, hänen alkoholisti-isänsä (Garret Dillahunt) ollessa väkivaltainen ja hänen äitinsä (Ahna O'Reilly) lähdettyä, kun Kya oli vasta lapsi (lapsi-Kyaa esittää mainio Jojo Regina). Edgar-Jones tulkitsee taidokkaasti nuorta erakkonaista, joka on elänyt koko elämänsä täysin poikkeuksellisesti, eikä siksi tule pahemmin toimeen muiden kanssa. Kya on hahmona oivallinen ja on kiinnostavaa nähdä takaumien kautta hänen elämäänsä ajalta ennen kuin hän joutuu suoranaisen noitavainon kohteeksi, kaikkien ollessa varmoja, että hän on Chase Andrewsin (Harris Dickinson) kuoleman takana.

     Elokuvassa nähdään myös David Strathairn Kyan asianajajana Miltonina, Taylor John Smith Kyan ainoana lapsuudenystävänä Tatena, Sterling Macer Jr. ja Michael Hyatt kauppaa pyörittävinä Jumpin'ina ja Mabelina ja Bill Kelly sheriffi Jacksonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan. Strathairnin rauhallisesta roolityöstä löytyy eniten karismaa. Macer Jr. ja Hyatt ovat sympaattiset pikkukaupan omistajina. Smith on paikoitellen hieman puinen Tatena, mutta ajaa asiansa. Erityismaininnan ansaitsee Dillahunt onnistuneen karmivana isänä, josta ei ikinä osaa arvata, kuinka hän käyttäytyy ja reagoi.

Suon villi laulu osoittautui aika keskinkertaiseksi nuortenrainaksi, josta löytyy hieman murhamysteeriä sekoitettuna turhankin tutuntuntuiseen kolmiorakkausdraamaan. Murhatutkimus jää elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana aika aliravituksi ja siihen palaillaan turhan harvakseltaan, filmin keskittyessä lähinnä avaamaan Kyan taustoja. On toki mielenkiintoista seurata Kyan karua lapsuutta ja tytön sinnikkyyttä, kun hän menettää kaikki läheisensä ympäriltään, mutta sitten tuntuu aina vähän hassulta, kun leffa palaakin vuoden -69 murhatutkimukseen. Turhan hitaasti etenevän leffan toisella puoliskolla katsoja alkaa olla malttamaton halutessaan selvittää, oliko Kya murhan takana, oliko kyseessä sittenkin pelkkä onnettomuus, vai yrittääkö joku lavastaa Kyan syylliseksi?

Elokuvan kolmiodraama on sen heikompaa päätyä, joskin se puree elokuvan osa-alueista luultavasti parhaiten kohdeyleisöön. Nuoremmalle katsojakunnalle monet jutut voivat iskeä, kun taas hieman vanhemmille oikeussalidraama tuntuu luultavasti pikkuisen käppäiseltä. Leffassa yritetään lainailla monista paremmista teoksista, mutta hieman takkuillen. Filmi onkin kokonaisuutena aika epätasainen. Välillä se onnistuu nappaamaan ihan tehokkaasti mukaansa seuraamaan Kyan tarinaa ja toisinaan voi huomata haaveilevansa pikakelausnappulasta. Muutaman minuutin yli kahden tunnin kesto tuntuu etenkin puolen välin paikkeilla liialliselta. Lopulta isoin ongelmani on sen finaali. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvalla tuntuu olevan vahva viesti ihmisten ennakkoluuloista ja -asenteista erilaisia kohtaan, mutta tämä viesti vesittyy, kun elokuva yrittää shokkiarvoisella käänteellä vedellä mattoa katsojan jalkojen alta.

Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on Suon villiä laulua ennen tehnyt vain yhden täyspitkän filmin, Netflixissä julkaistun First Matchin (2018). Newman yrittää rakentaa ilmapiiriä turhaan pidemmän kaavan kautta, kun hän voisi pitää menon napakampana ja siten iskevämpänä. Nyt leikkauksesta löytyy liikaa ylimääräistä tyhjäkäyntiä. Elokuva on kuitenkin mainiosti kuvattu ja yleensä inhottavana ajateltu räme on saatu näyttämään jopa kauniilta. Lavasteet ovat hienot ja asut oivallisesti toteutetut. Rämeen keskellä asuvaksi ja muista eristyksissä eläväksi Kya on meikattu turhankin siistiksi. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Mychael Dannan säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan pätevästi taustalla.

Yhteenveto: Suon villi laulu on aika keskinkertainen ja raskassoutuinen kasvutarina, josta löytyy niin kliseistä kolmiodraamaa kuin hieman pökkelöä oikeussalidraamaa. Elokuva onnistuu vain aika ajoin nappaamaan mukaansa vähän kömpelösti rakennettuun tarinaansa, joka ei saavuta tunnepuolella paljoa. Kyan varttumista on kiinnostavaa seurata, mutta murhatutkimus jää vain ajatuksen tasolla mielenkiintoiseksi. Kahden tunnin kestoon mahtuu liikaa tyhjäkäyntiä ja aika käy pitkäksi erityisesti puolessa välissä filmiä. Elokuva myös kompastelee teemoihinsa, sen yrittäessä sanoa jotain merkittävää ja sitten tehdessä viime metreillä u-käännöksen shokkiarvon vuoksi. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin hyvin osistaan. Daisy Edgar-Jones vaikuttaa lupaavalta tulokkaalta ja konkari David Strathairn suoriutuu porukasta parhaiten asianajajan osassa. Visuaalisesti elokuva on hienoa katseltavaa, mutta yllättävän kauniiksikin saatu räme ei jaksa innostaa kauaa. Suon villi laulu iskee luultavasti hyvin romantiikalla höystettyjä, nuorille suunnattuja jännäreitä ahmiville, mutta muuten kyseessä on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava raina, jota tuskin katson enää toiste. Sain lehdistönäytöksestä mukaani Delia Owensin alkuperäiskirjan, mutta eipä filmi herättänyt mielenkiintoa lukea, josko homma toimisi paremmin tekstinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Where the Crawdads Sing, 2022, 3000 Pictures, Hello Sunshine

Arvostelu: The Outpost (2020)

THE OUTPOST

Ohjaus: Rod Lurie
Pääosissa: Scott Eastwood, Caleb Landry Jones, Jacob Scipio, Milo Gibson, Jack Kesy, Orlando Bloom, Scott Alda Coffey, Will Attenborough, Kwame Patterson, Taylor John Smith, Cory Hardrict, Trey Tucker, Chris Born ja Jack Kalian
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

The Outpost pohjautuu Jake Tapperin kirjaan The Outpost: An Untold Story of American Valor (2012), mikä taas perustuu tositapahtumiin Kamdeshin taistelusta Afganistanissa lokakuun 3. päivä 2009. Tuottaja Scott Stuber ja käsikirjoittajat Paul Tamasy ja Eric Johnson hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia Universal Picturesille. Alunperin Sam Raimin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Rod Lurie, kun projekti siirtyi Universalilta Millenium Medialle. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018, vaikka niissäkin koettiin ongelmia, kun päätähti Scott Eastwood mursi nilkkansa ja kuvauksia jouduttiin venyttämään kahdella viikolla. The Outpostin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla, mutta koronaviruksen takia tapahtuma jouduttiin perumaan. Elokuva päätettiinkin monissa maissa julkaista suoraan internetissä, mutta koska Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet, saamme The Outpostin valkokankaille. Kävin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2009 amerikkalaissotilaiden joukko saapuu Kamdeshiin, Afganistaniin taistelemaan kapinoivaa taliban-joukkoa vastaan ja turvaamaan rauhaa. Joukko saa tukikohdakseen vaarallisesti sijoitetun etuvartion, Outpost Keatonin ja joutuu jatkuvasti väijytyksien ja hyökkäysten uhriksi.

Vain hieman yli 50 sotilaan amerikkalaisjoukkoon kuuluvat mm. Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltian roolista tuttu Orlando Bloom kapteeni Keatingina, westernlegenda Clint Eastwoodin poika Scott Eastwood kersantti Romeshana, Caleb Landry Jones sotilas Carterina ja toimintatähti Mel Gibsonin poika Milo Gibson kapteeni Yllescasina. Mukaan mahtuu paljon muitakin ja muutamaa sotilasta jopa näyttelevät todellisesta Kamdeshin taistelusta selvinneet sotilaat. Romeshaa ja Carteria lukuunottamatta katsojalle ei kuitenkaan synny minkäänlaista tunnesidettä hahmoihin ja läpi leffan kun joku sotilaista kuolee taistelussa, katsojan on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin. Landry Jones on mainio valinta sotilaaksi, joka on aluksi kaikkien kiusan kohteena, mutta nousee pikkuhiljaa näyttämään kykyjään. Eastwood taas ei ole läheskään isänsä veroinen näyttelijä, mutta kaikessa pökkelyydessäkin pärjää hyvin toimintakohtausten keskellä. Bloom vakuuttaa yllättävänkin pätevästi kapteenin roolissa, minkä takia onkin harmi, että hän saa lopulta aika vähän ruutuaikaa.

The Outpostista ei todellakaan tule mitään uutta sotaelokuvien klassikkoa, mutta on se oikein kelvollinen filmi tapahtumasta, mitä pidetään yhtenä kauheimpana taistona Afganistanin sodassa. Itse taistelua pitää kuitenkin odotella pitkään ja ensimmäinen puolisko leffasta on hyvinekin puolineen aika keskinkertaista menoa. Elokuva tuntuu oikein tarkoituksella venyttävän alkupäätä, jotta katsoja tuntisi sotilaiden turhautumisen. Alkupuoliskolta löytyy sotilaiden hilpeää ryhmähenkeä ja veikeää piikittelyä toisilleen. Tasaisin väliajoin etuvartioon hyökätään ja painotetaan sitä, kuinka surkeaan paikkaan se on asetettu. Outpost Keaton sijaitsee laakson pohjalla ja sitä ympäröivät joka suunnalta korkeat rinteet, mitkä ovat erinomaisia paikkoja, mistä talibanit voivat tehdä väijytyksiä ja yllätyshyökkäyksiä. Aluksi sotilaiden vitsailu nuotion ääressä hekotuttaa ja taistot jännittävät, mutta pidemmän päälle saman toistaminen tunnin ajan alkaa puuduttamaan. Ensimmäisen puoliskon kerronta on lisäksi kömpelöä ja osa merkittäviltä tuntuvista kohtauksista keskeytetään, ennen kuin niissä oikeasti päästään minnekään. Ensimmäisestä puoliskosta myös huokuu tunne siitä, että The Outpost tehtiin televisiokatselua varten ja siitä puuttuu usein tietty elokuvallisuus.

Meno kuitenkin paranee huomattavasti, kun se kunnon taistelu alkaa, minkä takia koko elokuva on päätetty tehdä. Amerikkalaisten valmistautuessa kotiinpaluuseen, sadat talibanit ilmestyvät joka suunnasta ja todellinen mähinä alkaa. Samalla elokuvan tuotantoarvotkin nousevat huomattavasti. Hieman pitkäveteisen alkupuoliskon jälkeen Kamdeshin taistelu on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen piinaavaaksi tai vangitsevaksi menoa ei ole saatu, mutta taistelun lopputuloksesta tietämättömät jännittävät pienesti, miten tällaisesta voi selvitä hengissä. Pitkälti yli puolen tunnin tulitaistelu näyttää sotimista useiden sotilaiden vinkkelistä ja ympäri tukikohtaa, mikä pitää tykityksen jatkuvasti mielenkiintoisena. Vaikka toinen puolisko nostaakin leffan tasoa, silti kokonaisuudesta jää jotenkin vaisu olo.

Ohjaaja Rod Lurie lainailee paljon huomattavasti paremmista sotaelokuvista, muttei tarjoa omalla työllään samaa vaikutusta kuin esikuvansa. Hän on kuitenkin onnistunut tekemään isosta taistelusta näyttävää seurattavaa vakuuttavien tehosteiden, lavasteiden ja kuvauksen ansiosta. Sotimista vain tehostaa onnistunut äänimaailma, missä räjähdykset ja aseiden tulitus saavat todellisen voimansa elokuvakokemuksessa. Larry Groupén säveltämät musiikit tuovat myös oman kelpo lisänsä. Filmi kuitenkin kompastelee Eric Johnsonin ja Paul Tamasyn käsikirjoitukseen, mikä tuntuu ensimmäisen puoliskonsa ajan lähinnä irrallisilta kohtauksilta, mitkä on liitetty peräkkäin, jotta pituutta saadaan lisää ja katsoja joutuu odottamaan elokuvan kohokohtaa kauemmin. Kaksikko myös sortuu liialliseen jenkkiylistykseen ilman minkäänlaista itseironiaa tai muuta huvittavuutta, mikä saa katsojan usein antamaan sen anteeksi sotaelokuvissa.

Yhteenveto: The Outpost on kelpo sotaraina, jonka suuri taistelu on näyttävästi toteutettu, mutta joka ei kuitenkaan elokuvana tee erityisen isoa vaikutusta. Elokuvan ensimmäinen puolisko käytetään itseään toistaviin sotilaiden vitsailuihin ja talibanien hyökkäyksiin, ja puolisko tuntuu usein vain yksittäisiltä kohtauksilta, mitkä on liimattu yhteen lisäpituuden vuoksi. Sotilashahmojen syvennykseen aikaa ei käytetä, eikä katsoja paria hahmoa lukuunottamatta edes sen kummemmin välitä sotilaista, minkä huomaa eritoten taistelujen aikana. Toki on surullista, kun kyse on oikeista henkilöistä, jotka ovat menehtyneet sodassa, mutta elokuva ei onnistu luomaan tarvittavaa tunnesidettä. Lisäksi ensimmäinen puolisko tuntuu todella vahvasti siltä, että filmi tehtiin suoraan televisiokatselua varten. Itse Kamdeshin taistelun alkaessa meno kuitenkin paranee ja toinen puolisko on huomattavasti koherentimpi. Caleb Landry Jones ja Orlando Bloom ovat oivallisia rooleissaan, mutta Scott Eastwood ei oikein vieläkään vakuuta näyttelijänä. Kuulin ensimmäisen kerran koko leffasta vain pari viikkoa ennen sen näkemistä ja uskoisin harmillisesti, että tulen myös unohtamaan filmin olemassaolon yhtä pitkässä ajassa. The Outpost kannattaa katsoa, jos Lähi-idän sodat kiehtovat. Tämän vuoden sotaelokuvatarjonnasta suosittelen kuitenkin paljon enemmän alkuvuodesta ilmestynyttä upeaa Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Outpost, 2020, Millennium Media, York Films