Arvostelu: Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005)

WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS

WALLACE & GROMIT: THE CURSE OF THE WERE-RABBIT

Ohjaus: Nick Park ja Steve Box

Pääosissa: Peter Sallis, Helena Bonham Carter, Ralph Fiennes, Peter Kay, Nicholas Smith, Dicken Ashworth, Liz Smith, Edward Kelsey ja Ben Whitehead

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, eli suomalaisittain Wallace & Gromit: Kanin kirous on Aardman- ja DreamWorks-yhtiöiden yhteistyönä tehty animaatioelokuva. Wallace ja Gromit-koira olivat tehneet ensiesiintymisensä lyhytelokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) vuonna 1989, minkä jälkeen heistä oli tehty pari muutakin lyhäriä, kunnes he saivat oman kymmenen jakson mittaisen televisiosarjansa Wallace and Gromit's Cracking Contraptions vuonna 2002. Vuonna 2000, Aardmanin julkaistua ensimmäisen täyspitkän elokuvansa, Kananlennon (Chicken Run - 2000), yhtiö ilmoitti työstävänsä koko illan leffaa Wallacesta ja Gromitista. Alun perin "Wallace & Gromit: The Great Vegetable Plot" -nimellä kulkeneen projektin työläs animointiprosessi käynnistyi vuonna 2003 ja lopulta vajaan vuoden viivästymisen jälkeen Wallace & Gromit: Kanin kirous sai ensi-iltansa syyskuussa 2005. Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon ja parhaan brittielokuvan BAFTA-palkinnon, minkä lisäksi se sai jopa kolmetoista Annie-ehdokkuutta, joista se voitti muun muassa parhaan animaatioelokuvan, ohjauksen, ääninäyttelyn, hahmoanimoinnin, lavastuksen ja musiikin palkinnot. Itse kävin katsomassa Wallace & Gromit: Kanin kirouksen isäni kanssa, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin. Vaikka lapsena jopa hieman pelkäsin leffaa, pidin siitä ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan - viime kerrasta on tosin vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun on ilmestymässä uusi Wallace & Gromit -elokuva, Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella Kanin kirouksen.

Wallace ja hänen koiransa Gromit työskentelevät humaaneina tuholaistorjujina, jotka estävät kaneja syömästä kaupunkilaisten kilpailuvihanneksia, kun he saavat vastaansa puutarhoissa tuhoa aiheuttavan jättiläiskanin.

Elokuvan keskiössä ovat tietty nimenmukaisesti Wallace-mies (äänenä Peter Sallis) ja tämän uskollinen koira Gromit, jotka on vuosien varrella nähty monenlaisissa kommelluksissa. Kanin kirouksessa kaksikko työskentelee AntiPesto-firmassa humaaneina tuholaistorjujina. He siis käyvät nappaamassa puutarhoja piinaavat kanit vekkuleilla keksinnöillään ja vievät jänöjussit sitten kotiinsa, missä nämä saavat mussuttaa sydämensä kyllyydestä porkkanaa. Wallace ja Gromit ovat aivan mahtava duo, sen leffakin näyttää. He ovat myös varsin vekkuli kaksikko siinä mielessä, että toisin kuin yleensä, Gromit-koira esitetään fiksumpana tapauksena, joka hoitaa kaikki työt kotona ja joka joutuu usein katsomaan hieman hönömmän Wallacen perään. Gromit onkin yleensä kaksikon seikkailujen todellinen sankari, mutta kunnia menee yleensä tavalla tai toisella Wallacelle. Wallacen ja Gromitin tämänkertaiseen kertomukseen hyppää ilomielin mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa suuressa kartanossa asuva lady Hortensia Tottington (Helena Bonham Carter), jonka pihasta on muodostunut pupujen suosikkimenomesta ja joka on Wallacen ihastuksenkohde, liipaisinherkillä sormilla varustettu lordi Victor Quartermaine (Ralph Fiennes) häijyn koiransa Philipin kanssa, joka on myös kiinnostunut Hortensiasta, sekä kaupungin muut asukkaat, kuten konstaapeli Mackintosh (Peter Kay), pastori Hedges (Nicholas Smith), sekä puutarhallaan ylpeilevä pariskunta herra ja rouva Turve (Dicken Ashworth ja Liz Smith). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja Quartermaine on vähän väliä tunkemassa kapuloita rattaisiin jo muutenkin haastavaan tuholaistorjuntaprosessiin.

En yhtään ihmettele, että lapsena tutisin elokuvateatterissa pelosta, Wallace & Gromit: Kanin kirousta katsoessani. Jopa aikuisena katsottuna se onnistuu olemaan oivallisen jännittävä ja kyseessä onkin aivan mahtava valinta koko perheen yhteiseen elokuvailtaan halloweenina, kun tekee mieli katsoa jotain karmivampaa, mutta mihinkään kunnon kauhuelokuviin asti ei voi vielä mennä. Kyseessä on muutenkin mahtava leffa, jossa toimii todella hyvin oikeastaan kaikki. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa ja tiukka, vain hieman alle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Leffa ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kertoo kaiken sulavasti, imaisten katsojan yhä vain tehokkaammin menoon mukaan.

Elokuvasta huomaa, ettei se ole mitään tavanomaista jenkkihömppää lapsille, vaan brittiläinen Aardman-yhtiö on uskaltanut haastaa perheen pieniä katsojia. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Wallace & Gromit: Kanin kirous koettelee rajojaan siinä, kuinka jännittäväksi se kehtaa äityä. Tekijät ovat ottaneet paljon kauhuvivahteita mukaan ja lainailleet useista klassisista hirviöleffoista. Jännitettä on toki helpottamassa aimo annos huumoria. Leffan aikana saa nauraa makeasti kerta toisensa perään, oli kyse sitten hupaisasta toilailusta, kekseliäistä yksityiskohdista taustalla tai ovelasta sanailusta, joka hivelee lähinnä aikuiskatsojan nauruhermoja. Komedia ja kauhu kulkevat erinomaisesti käsi kädessä ja vaikkei huushollista löytyisikään jälkikasvuja, elokuvan katsoo aikuisiällä täysin sujuvasti yksinäänkin mitä mainioimpana kauhukomediana. Seasta löytyy myös ehtaa seikkailun tuntua, ripaus hempeää romantiikkaa, sekä suuri sydän, joka sykkii alusta loppuun.

Mojovat kehut ansaitsee myös elokuvan lahjakas animaattoriryhmä, joka on herättänyt ohjaajinakin toimineen kaksikon, Wallacen ja Gromitin luoneen Nick Parkin ja Steve Boxin, sekä Mark Burtonin ja Bob Bakerin loistavan käsikirjoituksen henkiin. Aardmanin tuttuun tapaan Wallace & Gromit: Kanin kirous tehtiin stop motion -animaationa, savimaisilla plastoliininukeilla, jotka asetetaan paikoilleen upeisiin miniatyyrilavasteisiin, otetaan kuva, liikutetaan nukkeja hieman, otetaan taas kuva ja jatketaan samaa rataa siihen asti, kunnes 24 kuvaa muodostaa yhden sekunnin ja lopulta sekunnit vajaan puolentoista tunnin keston. Työ on niin hidasta, että animaattorit saivat joka päivä aikaiseksi vain muutaman sekunnin! Kärsivällinen duuni on johtanut fantastiselta näyttävään leffaan, joka ehdottomasti ansaitsi palkintonsa. Hahmot ja muut liikkuvat sulavasti, taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien, valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Pidän siitä, että etenkin Blu-rayn tarkka kuvanlaatu näyttää hahmojen savinaamoihin jääneet sormenjäljet, jotka muistuttavat kovasta työstä. Vahvaa visuaalista ilmettä on ollut tukemassa vahva äänimaailma. Julian Nottin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja lyhytelokuvistakin tuttu tunnusmelodia jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, 2005, DreamWorks Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Smile 2 (2024)

SMILE 2

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile (2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.

Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.

     Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.

Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.

Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.

Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players

Arvostelu: Salem's Lot (2024)

SALEM'S LOT

Ohjaus: Gary Dauberman

Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.

Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?

     Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.

En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.

Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization

Arvostelu: Team America - maailman poliisi (Team America: World Police - 2004)

TEAM AMERICA - MAAILMAN POLIISI

TEAM AMERICA: WORLD POLICE

Ohjaus: Trey Parker

Pääosissa: Trey Parker, Matt Stone, Kristen Miller, Masasa Moyo, Daran Norris, Phil Hendrie, Maurice LaMarche, Chelsea Marquerite, Jeremy Shada ja Fred Tatasciore

Genre: animaatio, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

"America, fuck yeah!"

Team America: World Police, eli suomalaisittain Team America - maailman poliisi on South Park -animaatiosarjan (1997-) luojien Trey Parkerin ja Matt Stonen tekemä komediaelokuva. Parker ja Stone olivat katsoneet nukeilla toteutettua Myrskylinnut-sarjaa (Thunderbirds - 1965-1966) ja kun he pettyivät tietoon, että vuonna 2004 ilmestyvä Myrskylinnut-elokuvasovitus (Thunderbirds) olisikin näytelty nukkeanimaation sijaan, kaksikko päätti toteuttaa oman Myrskylinnuista inspiraationsa saaneen leffansa - siitä huolimatta, että he olivat South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton -elokuvan (South Park: Bigger, Longer & Uncut - 1999) vaikean tuotannon jälkeen päättäneet, etteivät enää tekisi leffoja. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2004 ja hyvin pian Parker ja Stone tulivat siihen tulokseen, ettei homma toimisi ja he päättivät kirjoittaa leffaa uusiksi lennosta, ennen kuin kuvaukset jatkuivat. Team America - maailman poliisi saatiin juuri ja juuri valmiiksi, ennen kuin se sai maailmanensi-iltansa 11. lokakuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta. Elokuvan parodioimat julkimot suhtautuivat leffaan ailahtelevasti, esimerkiksi George Clooneyn pitäessä leffaa hauskana, kun taas Sean Penn kirjoitti Parkerille ja Stonelle haukkuvan kirjeen. Itse näin Team America - maailman poliisin muutama vuosi sitten ja se oli mielestäni erittäin hauska. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Näyttelijä Gary Johnston päätyy mukaan maailman rauhaa puolustavaan Team America -joukkoon ja saa tehtäväkseen soluttautua terroristiryhmään, selvittääkseen kuka kaupittelee joukkotuhoaseita.

South Parkin luoja ja useita hahmoja esittävä Trey Parker toimii Team America - maailman poliisissa ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, sekä myös pääosanäyttelijänä. Parker ääninäyttelee Gary Johnstonia, Broadway-näyttelijää, jonka harteille sälytetään vastuu koko maailman pelastamisesta. Aluksi vastahakoinen Gary päättää suostua vaativaan hommaan ja pian hän huomaakin kuuluvansa Team Americaan, poliisieliittiryhmään, joka vannoo tuhoavansa terrorismin maailmasta ja pelastavansa kaikki. Ryhmään kuuluvat myös sen johtaja Spottswoode (Daran Norris), sankaritapaus Joe (Parker), vastikään miehensä menettänyt Lisa (Kristen Miller), äksy taistelija Chris (elokuvan toinen käsikirjoittaja Matt Stone), sekä selvänäkijä Sarah (Masasa Moyo). Tiimi koostuu toinen toistaan yliampuvammista tyypeistä, joiden seikkailuun hyppää virne kasvoilla.

     Vastaansa tiimi saa Pohjois-Korean entisen johtajan, Kim Jong-ilin (myös Parker), jolla on katala suunnitelma koko maailman tuhoamisesta ja valtaamisesta. Eipä siis ihme, että leffan esittäminen kiellettiin Pohjois-Koreassa. Jong-il esitetään elokuvassa mahdollisimman teatraalisena tapauksena, aivan kuin vanhempien James Bond -leffojen maailmanvaltaajapahiksina. Samalla elokuva myös piikittelee hävyttömästi ja esittää suurjohtajan yksinäisenä reppanana, jonka muu maailma on hyljännyt.

Team America - maailman poliisi on kyllä erittäin omalaatuinen teos, jollaista ei toista taidakaan löytyä. Elokuva matkii visuaalisella tyylillään Myrskylinnut-klassikkosarjaa, jonka hahmot toteutettiin nukeilla. Kyse ei kuitenkaan ollut stop motion -animaatiosta, vaan nukkeja liikuteltiin ylhäältä narujen kanssa, jotka ovat ihan näkyvissä kuvassa. Team American tekijät ovat päättäneet pitää hauskaa tämän visuaalisen toteutuksen kanssa. Hahmot ovat koomisen näköisiä karikatyyrejä, jotka liikkuvat narujen varassa hupaisasti, jalat heiluen minne sattuu. Homma silti esitetään kuin kyseessä olisi jokin todella siisti, vakavasti otettava kovan luokan toimintapläjäys. Tekijöillä on ollut kieli visusti poskessaan ja he tekevätkin osuvaa parodiaa Hollywoodin yliampuvien toimintarainojen dramaattisesta patsastelusta. Koomisuudestaan huolimatta nukkeihin on ihan tosissaan panostettu hiuksia ja vaatetuksia myöten. Lisäksi elokuvan lavastajat ansaitsevat kunnon kehut, sillä miniatyyrein tehdyt taustat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja näyttävämpiä luomuksia.

Kyseessä on täysin anteeksipyytelemätön ja ronski satiiri, joka ei pelkää tökkiä ampiaispesää ja nukkuvaa karhua samanaikaisesti. Elokuvaa on ilmestymisestään asti pidetty loukkaavana ja vaikka päällisin puolin katsottuna asia todella on näin, minusta tuntuu, että jotkut eivät ymmärrä, mihin leffan pilkka todellisuudessa osuu. Kyllä, elokuvan kuvaus terroristeista on äärimmäisen stereotyyppinen, mutta sen sijaan, että leffa tekisi pilkkaa Lähi-idän ihmisistä, se pilkkaa, millaisina heidät yleensä esitetään amerikkalaisissa elokuvissa. Leffa kritisoikin voimakkaasti Yhdysvaltoja; periamerikkalaista isänmaallisuutta, missä suuret sotasankarit muka puolustavat maailmaa pahiksilta; julkimoita, jotka luulevat vaikuttavansa tempauksillaan ja puheillaan. Jenkkipilkka on selvää heti avauskohtauksessa, jossa Team America saapuu Pariisiin auttamaan ranskalaisia terroristien hyökkäystä vastaan ja aiheuttaakin enemmän tuhoa kuin terroristit.

Itselleni Team America - maailman poliisi toimi uusintakatselulla vielä ensimmäistä katselukertaa paremmin. Se on erittäin hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton komedia, jonka kettuilu osuu erinomaisesti maaliinsa. Yhdysvallat saa kosolti lokaa niskaansa ja niin vanhan ajan vakoojajännärit, amerikkalaisia sankareita jalustalle nostavat sotaspektaakkelit kuin myös machomiesten tähdittämät toimintarymistelyt ovat edustettuina. Ylipäätään vastaavien leffojen tarinat ja rakenteet joutuvat pilkan kohteeksi. Nokkelan piikittelyn sekaan mahtuu myös southparkmaista lapsellista huumoria, muun muassa ylipitkissä nukkeseksi- ja oksentelukohtauksissa. Leffan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa työstäessään ja voin vain kuvitella, kuinka he ovat nauraneet eri keksinnöilleen. Elokuvan tarina on oivallisen pöljä ja pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Kirsikkoina maukkaan kakun päällä toimivat leffan mahtavat laulut, jotka parodioivat hyvin periamerikkalaisia voimabiisejä. Renkutuksista tunnetuin on totta kai loistava, jenkkiläisiä arvoja pilkkaava korvamato America, Fuck Yeah, joka jää soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Team America: World Police, 2004, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MMDP Munich Movie Development & Production GmbH & Co. Project KG, Stoopid Buddy Stoodios

Arvostelu: Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024)

NIKO JA MYRSKYPOROJEN ARVOITUS

Ohjaus: Kari Juusonen ja Jørgen Lerdam

Pääosissa: Pauli Halonen, Viola Käki, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Petteri Summanen, Antti Reini, Puntti Valtonen, Elina Knihtilä ja Riku Nieminen

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva Niko - Lentäjän poika (2008) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Niko 2 - Lentäjäveljekset (2012) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, mutta suunnitelmat kolmannesta elokuvasta käynnistyivät silti. Hiljalleen käsikirjoitus valmistui, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja neljän maan yhteistyönä animaatioprosessi alkoi. Nyt, kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen Niko ja myrskyporojen arvoitus saapuu elokuvateattereihin ja rehellisesti sanottuna kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista loppuvuodelta. Pidän paljon kahdesta ensimmäisestä Niko-elokuvasta ja kolmas osa näytti trailerin perusteella hyvältä. Ilahduinkin, kun pääsin katsomaan Niko ja myrskyporojen arvoituksen kuukautta ennen ensi-iltaa Finnkinon Lasten sunnuntai -erikoisnäytöksessä.

Niko valmistautuu ottamaan paikkansa joulupukin lentojoukoissa, kun juuri ennen joulua pukin reki katoaa. Etsintäretki johtaa katkerien myrskyporojen luokse.

Nuori Niko-poro (äänenä tällä kertaa Pauli Halonen) tekee jälleen paluun ja hän on nyt lähellä saavuttaakseen unelmansa ja tulla osaksi joulupukin lentojoukkoja. Ensin hänen täytyy kuitenkin osallistua haastavaan kilpailuun, minkä lisäksi hänen pitää hyväksyä se tosiasia, ettei hän voisi enää viettää ainuttakaan joulua perheensä kanssa. Koska jostain syystä Nikolle ja hänen äidilleen (Elina Knihtilä) tulee yllätyksenä, että osana lentojoukkoja Niko olisi töissä aina jouluisin... eli juuri sinä ainoana päivänä vuodesta, kun niitä lentojoukkoja tarvitaan. Niko on vanha tuttu tykättävä poropoika, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muina tuttuina hahmoina paluun tekevät Julius-liito-orava (Hannu-Pekka Björkman palaa rooliinsa, jätettyään Niko 2:n väliin) ja Wilma-lumikko (Vuokko Hovatta), Oona-äidin uusi mies Lenni (Riku Nieminen), sekä tietty joulupukin lentojoukot, tärkeimpänä toki Nikon isä Raavas (Petteri Summanen). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Nikon kanssa paikasta lentojoukoissa kisaava Stella-porotyttö (Viola Käki), myrskyporojen johtaja Ilmari (Antti Reini), sekä höpsöt sopulit, jotka etsivät itselleen johtajaa. Niin vanhat tutut kuin uudet tuttavuudet toimivat mainiosti. Ilmari on oiva antagonisti tarinalle ja hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät.

Yli vuosikymmenen odotus onneksi palkitaan ja Niko ja myrskyporojen arvoitus on oikein mainio koko perheen elokuva, joka osoittaa edellisten osien tapaan, että Suomessa osattaisiin tehdä laadukkaita animaatioita, jos vain viitsittäisiin. On ilo hypätä jälleen kerran Nikon ja muiden Korvatunturin lähistöllä asuvien eläinhahmojen pariin ja lähteä mukaan uuteen seikkailuun, kun juuri jouluaaton alla pukin reki varastetaan. Lennokas tarina nappaa hyvin mukaansa ja viihdyttää mukavasti läpi vajaan puolentoista tunnin keston, tarjoten runsaasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, sekä jännittäviä tilanteita ahmojen kanssa, jotka korvaavat edellisissä Niko-leffoissa nähdyt sudet pakollisina petoeläiminä.

Vauhdikas seikkailu täynnä huumoria ja jännittäviä vaaratilanteita ei kuitenkaan tarkoita, että puoleentoista tuntiin ei mahtuisi myös jotain sanottavaakin. Kahden edellisen osan monille samaistuttavia, tyypillisiä ydinperheasetelmia haastavia kuvioita ei niinkään nähdä, mutta syvällisyyttä löytyy erityisesti Nikon isän puolelta ja myrskyporoja johtavasta Ilmarista, joiden vaikea menneisyys aiheuttaa ongelmia edelleen. Elokuvassa pohditaankin, kuinka vanhat riidat voivat kulkea sukupolvelta toiselle, jos kukaan ei älyä sopia asioita ja katkaista kierrettä. Kun leffa pureutuu syvemmälle näihin teemoihinsa, loppuhuipennuksesta on saatu aikaan onnistuneen liikuttava.

Niko ja myrskyporojen arvoitus on myös visuaalisesti mainio. Yleisilme on periaatteessa sama kuin kahdessa edellisessä elokuvassa, mutta taitoa on selvästi tullut lisää vuosien varrella. Animaatiojälki on oivallista, eläinhahmojen liikkuessa sulavasti ja pohjoisen luontomaisemien näyttäessä hyviltä. Parit tyylikkäät revontulikohtaukset tuovat mukavaa vaihtelua valkoisen lumisuuden sekaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat jälleen kerran tunnelmalliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.nordiskfilm.fi, www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Niko ja myrskyporojen arvoitus, 2024, Anima Vitae, Animaker, Ulysses Filmproduktion, Moetion Films, A. Film

Arvostelu: Silent Hill (2006)

SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.

Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.

Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.

Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).

Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media

Arvostelu: Joker: Folie à Deux (2024)

JOKER: FOLIE À DEUX

Ohjaus: Todd Phillips

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener, Harry Lawtey, Steve Coogan, Bill Smitrovich, Leigh Gill ja Zazie Beetz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) oli taloudellinen jättimenestys, joka kahmi palkintoja ja ehdokkuuksia, sekä sai positiivista palautetta kriitikoilta, joten elokuvalle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Päätähti Joaquin Phoenix sai unestaan ideoita jatkotarinaa varten, jotka hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsille. Aluksi kaksikko pohti työstävänsä näytelmän elokuvan sijaan, mutta koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020, he päättivätkin pysyä elokuvaformaatissa. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Lady Gaga oli pestattu Harley Quinnin rooliin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Joker: Folie à Deux saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin fiiliksin, pääasiassa sen takia, että koin, ettei Joker olisi tarvinnut jatkoa. Kävin uteliaana, mutta silti hieman varautuneena katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Arthur Fleck on virunut Arkhamin vankimielisairaalassa kaksi vuotta, kun hän kohtaa Lee Quinnin ja nämä kaksi mielenvikaista rakastuvat.

Viime aikoina kohuissa ryvennyt Joaquin Phoenix on tehnyt jotain uralleen poikkeavaa ja palaa vanhaan rooliinsa Arthur Fleckinä, eli Jokerina, joka lähestulkoon syöksi Gothamin kaupungin kaaoksen valtaan, tapettuaan muun muassa metrohuligaanit ja televisiojuontaja Murray Franklinin (Robert De Niro). Arthur jäi kiinni ja nyt hän on istunut tuomiotaan Arkhamin vankimielisairaalassa jo toista vuotta. Kahden vuoden aikana Jokeri-puoli on palannut horrokseen ja heiveröinen Arthur on noussut takaisin esille. Phoenix suoriutuu osastaan toistamiseen mainiosti, tulkiten taidokkaasti niin hiljaista hissukkaa kuin myös revittelevää ja teatraalista alter egoa.

     Lady Gaga taas valittiin esittämään Harleen Quinzelinä, eli Jokerin mielitiettynä tunnettua Harley Quinnia tai kuten hänet leffassa tunnetaan nimellä Lee. Toisin kuin hahmon alkuperä yleensä tiedetään, kyseessä ei ole yksi mielisairaalan hoitajista, vaan yksi potilaista. Kun Lee kohtaa Arthurin Arkhamissa, päästään vinksahtaneet muodostavat nopeasti vahvan yhteyden ja pikkuhiljaa heidän rakkautensa muuttuu tietty ongelmaksi. Gagakin on oiva valinta osaansa ja häneltä ja Phoenixilta löytyy väkevää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Brendan Gleeson Arkhamin vanginvartijana Jackiena, Catherine Keener Arthurin puolustusasianajajana Stewartina, Steve Coogan toimittaja Paddy Meyersinä, sekä Harry Lawtey Gothamin apulaissyyttäjänä Harvey Dentinä. Sivunäyttelijöistä etenkin Gleeson suoriutuu osastaan mainiosti työhönsä turhautuneena ja vankien kiusaamisella itselleen hupia tuottavana vartijana.

Onpa hyvä, että olin onnistunut madaltamaan odotuksiani viimeisen parin kuukauden aikana ja etten katsonut ensimmäistä Joker-elokuvaa uudestaan juuri ennen jatko-osan näkemistä, sillä muuten pettymykseni olisi ollut vielä suurempi. Joker: Folie à Deux on nimittäin huomattavasti edeltäjäänsä heikompi esitys, jonka lopputekstien pyörähtäessä käyntiin toivoin, ettei koko elokuvaa olisi tehty. Lähtökohtaisesti leffassa olisi runsaasti potentiaalia. Phoenix on tosiaan yhä hyvä roolissaan ja Gaga on oiva valinta tämän rinnalle Harley Quinniksi. Siinä, missä ensimmäinen elokuva kertoi siitä, miten yhteiskunta luo omat hirviönsä, jatko-osaa voisi miettiä niin, että yhteiskunta herättää vanhat hirviönsä takaisin henkiin. Kun Arthur kahden vuoden jälkeen nostetaan taas mediahuomion keskelle ja häntä riepotellaan psykiatrisista arvioinneista oikeussaliin, vanha Jokeri-puoli alkaa toki nostella päätään, mitä ei yhtään auta Lee, joka ruokkii Arthurin vinksahtanutta puolta.

Ainekset ovat lupaavat, mutta niistä on pyöritelty kasaan hämmentävän pitkäveteinen leffa, joka tuntuu olevan olemassa vain siksi, että ensimmäinen elokuva menestyi niin hyvin. Kun ykkösleffa oli raskasta katseltavaa synkän maailmankuvansa, vaikeiden aiheidensa ja epämukavan ilmapiirin kanssa, kakkonen on raskasta katseltavaa ihan muista syistä. Arthurin ja Leen rakkaustarina ei oikein lähde käyntiin ja oikeussalidraama menettää otteensä vähän väliä. Etukäteen paljon kohistut musikaalinumerotkin ovat pääasiassa latteita. Arthurin päässä tapahtuvat, teatraaliset ja Hollywoodin kulta-aikaa mukailevat laulukohtaukset ovat mainiot, mutta pääasiassa kohtaukset koostuvat Arthurin ja Leen toinen toistaan samalta kuulostavien lepertelykappaleiden hyräilystä toisilleen. Varsinkin loppuhuipennus lässähtää turhauttavasti.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Todd Phillips, jonka ei nähtävästi kannattaisi tehdä jatko-osia - senhän hän osoitti jo Kauhean kankkusen (The Hangover - 2009) turhilla jatko-osilla. On siis onni, että mies on jo ilmoittanut, ettei aio tehdä kolmatta Jokeria. Phillipsin lisäksi käsikirjoitusta on työstänyt ykkösosan tapaan Scott Silver ja nyt kun kaksikko ei voi vain kähveltää tekstiään erinomaisista Martin Scorsese -elokuvista, he ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mikä todella näkyy lopputuloksesta. Tarina, teemat ja jopa hahmotkin jäävät hieman ohkaisiksi, eivätkä he lopulta tunnu tietävän, haluavatko he esittää Arthurin väärinymmärrettynä ja sympaattisena, vai kahleistaan vapaaksi pyrkivänä totaalina sekopäänä. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka eräs digiräjähdys ei vakuutakaan. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet hienot, puvustus mainiota ja maskeeraus oivallista. Äänityöskentely on myös pätevää, joskin Hildur Guðnadóttirin säveltämät, synkästi maalailevat musiikit tuntuvat vain kierrätykseltä ykkösosasta, ilman mitään uutta ja mielenkiintoista heitettynä sekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Joker: Folie à Deux, 2024, Warner Bros., DC Entertainment, Joint Effort, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD

Ohjaus: Gary Shore

Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.

Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.

Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Villi robotti (The Wild Robot - 2024)

VILLI ROBOTTI

THE WILD ROBOT

Ohjaus: Chris Sanders

Pääosissa: Lupita Nyong'o, Pedro Pascal, Kit Connor, Catherine O'Hara, Matt Berry, Bill Nighy, Ving Rhames, Mark Hamill, Boone Storme ja Stephanie Hsu

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild Robot, eli suomalaisittain Villi robotti perustuu Peter Brownin samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Vuonna 2023 DreamWorks-animaatioyhtiö paljasti hankkineensa oikeudet kirjasarjaan ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt Villi robotti on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Brownin kirjoista, mutta Villistä robotista muodostui yksi eniten odottamistani elokuvista heti, kun näin sen ensimmäisen trailerin. Elokuvan keräämät kehut maailmanlaajuisesti ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin katsomassa Villin robotin heti sen ensi-iltapäivänä.

Palvelijarobotti ROZZUM 7134 herää saarella, kaukana sivilisaatiosta ja päätyy auttamaan vanhempansa menettänyttä hanhenpoikasta kasvamaan vaarojen keskellä ja valmistautumaan tulevaan muuttomatkaan.

Villi robotti keskittyy Lupita Nyong'on ääninäyttelemään ROZZUM 7134:ään tai ihan vain Roziin, palvelijarobottiin, joka alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta, kun hän aktivoituu jostain syystä saarella, jossa asuu pelkkiä eläimiä. Roz on ohjelmoitu auttamaan ihmisiä kaikessa, mutta mitä robotille käy, kun ympärillä ei ole ainuttakaan ihmistä? Hahmon kehityskaari elokuvan aikana on erinomainen, Rozin ryhtyessä yksi kerrallaan auttamaan saaren eläimiä ja kiintyessään vanhempansa menettäneeseen hanhenpoikaseen, Brightbilliin (vastasyntyneenä Boone Storme, aikuisena Kit Connor), jota hän ryhtyy valmistelemaan tulevaa ja vaativaa muuttomatkaa varten. Brightbill on myös hupaisa tapaus, etenkin kun tämä kasvaa robotin seurassa ja oppii tältä eläimelle täysin hupsuja juttuja, kuten päästelemään mekaanisia piipityksiä ja "skannaamaan" ympäristöään uusissa paikoissa.

     Brightbillin lisäksi muita merkittäviä eläimiä saarella ovat viekas kettu Fink (Pedro Pascal), opossumiäiti Roosa (Catherine O'Hara), iäkäs hanhi Kaulanen (Bill Nighy), majava Masa (Matt Berry), haukka Vasama (Ving Rhames) ja karhu Okko (Mark Hamill). Muutkin hahmot ovat aivan mahtavia. Fink ja Roosa ovat hulvattoman hauskat aika synkkienkin vitsiensä kanssa ja yksinäisyyttään peittelevälle Finkille kirjoitettu kertomus onnistuu liikuttamaan.

Lukuun ottamatta mahtavaa Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta (Puss in Boots: The Last Wish - 2022), DreamWorksin viime vuosien animaatiotarjonta on ollut aika heikkoa. Kököt Trolls-leffat (2016-2023), The Boss Baby -elokuvat (2017-2021) ja Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), sekä valtava pettymys Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024) ovat saaneet minut hiljalleen menettämään uskoani yhtiöön. Ja sitten täysin puskista tulee Villi robotti, joka on kiistattomasti DreamWorksin paras elokuva sitten alkuperäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010)! Ja onko tuo toisaalta ihme, kun ohjaksissa häärää sama henkilö, Chris Sanders, jonka filmografiaan kuuluu myös Disneylle tehty loistava Lilo & Stitch (2002)?

Villi robotti on upea koko perheen animaatioseikkailu, joka tarjoaa katsojilleen todellisen tunteiden vuoristoradan. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, jännittämään oikeasti ja herkistymään pariinkin otteeseen kyynelien partaalle, niin onnesta kuin surusta. Toisin kuin monet muut yhtiön viimeisimmistä töistä, Villi robotti ei aliarvioi katsojiaan ja pidä lapsia tyhminä, vaan tarjoaa kypsän ja syvällisen kertomuksen, uskaltaen heittää runsaasti mustaa huumoria sekaan ja tökkiä periamerikkalaista ajatusmallia siitä, että lastenkasvatus ei olisi mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Elokuva ei myöskään pelkää näyttää lapsille, että luonto on aika julma paikka, jossa kuolema saattaa odottaa jokaisen puun tai kiven takana. Samalla leffa onnistuu kuitenkin näyttämään tämän saaren elämän ja asukkaat todella kauniissa valossa.

Kyseessä on muutenkin hurjan kaunis elokuva, joka onnistuu tunkeutumaan syvälle katsojan ihon alle ja herättämään voimakkaita tunteenpuuskia. Roz ryhtyy auttamaan Brightbilliä ohjelmointinsa takia, mutta hän alkaa toki hissuksiin muuttua äitimäiseksi, valmiina tekemään kaikkensa auttaakseen rakasta hanhenpoikasta. Roz myös auttaa sinnikkäästi kaikkia muitakin saarella, vaikka nämä pitävät tätä hirviönä ja Brightbilliä kummajaisena. Elokuvasta löytyy tärkeitä teemoja erilaisuuden hyväksymisestä ja toisten auttamisesta. Mukana on useita huikeita hetkiä ja ihoni nousi parikin kertaa kananlihalle, samalla kun silmäni kostuivat. Villi robotti on liki täydellinen animaatioelokuva, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi ja jonka todella toivon ensi vuonna nappaavan parhaan animaation Oscar-palkinnon. Viimeiset minuutit petaavat mahdollista jatko-osaa ja vaikka leffan lyhyissä näyissä siitä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, olisi potentiaalia toiseen tarinaan, ei minua haittaisi, jos homma jätetään tähän yhteen elokuvaan.

Visuaalisesti Villi robotti on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on häikäisevän upeaa ja jo sen puolesta olisi Oscar-pysti ansaittu. Elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota käsin piirretyltä näyttävään tyyliin, minkä lisäksi väritys näyttää maalaukselliselta. Lopputulos on fantastinen ja leffan nättejä luontomaisemia ja söpöjä ja hassuja eläimiä kelpaa katsella. Visuaalisuuksia tukee vahva äänimaailma, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Kris Bowersin säveltämät vaikuttavat musiikit saisivat ehdokkuuden tulevassa Oscar-gaalassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild Robot, 2024, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film