lauantai 20. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Unfriended (2014)

UNFRIENDED



Ohjaus: Leo Gabriadze
Pääosissa: Shelley Hennig, Moses Storm, Renee Olstead, Will Peltz, Jacob Wysocki, Courtney Halverson ja Heather Sossaman
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16

Unfriended on "screenlife" -elokuvantekotapaa hyödyntävä kauhuelokuva, jossa katsoja näkee kaiken tapahtuvan hahmojen tietokoneiden ja puhelimien näyttöjen kautta. Tuottaja Timur Bekmambetov keksi idean elokuvaan jo 2000-luvun taitteessa, mutta kesti kauan, ennen kuin hän keksi, kuinka oikeasti toteuttaa leffan. Kun oikea teknologia löytyi, Bekmambetov kasasi tiimin ympärilleen ja leffaa ryhdyttiin työstämään. Käsikirjoittaja Nelson Greaves tutki modernia kiusaamiskulttuuria, joka oli siirtynyt internetin puolelle. Näyttelijät valittiin videopuheluiden välityksellä tapahtuvien koekuvausten kautta ja kuvaukset käynnistyivät. Näyttelijät esittivät roolinsa pitkinä, lähes puolitoistatuntisina ottoina vierekkäisissä huoneissa, samalla kun ohjaaja Leo Gabriadze antoi heille ohjeita korvanapin välityksellä. Alun perin työnimellä "Offline" kulkenut elokuva sai maailmanensi-iltansa Fantasia Festivalilla Kanadassa 20. heinäkuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten - nimellä "Cybernatural", mikä vaihdettiin kuitenkin lopulliseen muotoon Unfriendediksi, ennen kuin elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti elokuvateattereissa. Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso hitti taloudellisesti, mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itse katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin leffasta lähinnä sen omaperäisen toteutustavan vuoksi. Kun huomasin Unfriendedin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

On kulunut tasan vuosi Laura Barnsin kuolemasta, tytön tehtyä itsemurhan kun hän joutui kiusatuksi hänestä levitetyn videon takia. Lauran luokkatoverit viettävät iltaa videopuhelun kautta, kun alkaa vaikuttamaan siltä, että Lauran haamu on palannut kummittelemaan nuoria heidän tietokoneidensa kautta.




Unfriended keskittyy kuuden hengen kaveriporukkaan, joilla on tapana keskustella Skypen videopuheluiden välityksellä iltaisin. On pariskunta Blaire (Shelley Hennig) ja Mitch (Moses Storm), Mitchin paras kaveri Adam (Will Peltz), Jess (Renee Olstead), tietokonenero Ken (Jacob Wysocki), sekä Val (Courtney Halverson), josta ainakaan puolet poppoosta ei vaikuttaisi paljoa pitävän. Ryhmävideokeskustelu kuitenkin keskeytyy, kun sekaan tunkeutuu seitsemäs profiili, joka näyttäisi kuuluvan tasan vuotta aiemmin itsemurhan tehneelle Laura Barnsille. Elokuvan hahmokattaus on tarpeeksi toimiva, mutta eipä heistä lopulta paljoa huomaa piittaavansa, kun tyhmäksi vitsiksi luultu kummittelu alkaa paljastua todelliseksi ja hengenvaaralliseksi kostoksi. Hahmot rakentuvat kauhugenren perinteisten stereotyyppisten persoonien varaan. On viattomampaa tyttöä ja on poikaystävämäärällään kehuskelevaa tyttöä, on villiä urheilijapoikaa ja on rauhallisempaa pehmopoikaa. Näyttelijöitä täytyy kuitenkin kehua, sillä heidän on pitänyt esittää kohtauksensa periaatteessa yksin nettikameran edessä ja useat hetket pohjautuivat lopulta heidän improvisaatioonsa. Elokuvan edetessä näyttelijät tuovat yksi kerrallaan hahmojensa paniikin isommin esille.

Unfriended ei ole mikään tavanomainen elokuva, vaan se on toteutettu varsin vekkulilla tavalla. Kaikki elokuvassa esitetään Blairen läppärin ruudun kautta ja näemme vain sen, mitä Blaire näkee ruudullaan. Skypen kautta näemme hahmoista lähinnä vain kasvot, minkä lisäksi ruudulle vedetään jatkuvasti heidän viestejään, Facebook-selailujaan, internetin tutkimisiaan ja YouTubesta Lauran itsemurhavideota ja juhlavideota, joka johti Lauran kiusaamiseen ja traagiseen lopputulokseen. Leffa ei hypi yhtään ajassa, vaan se kertoo tiiviin, vajaan puolitoistatuntisen näiden nuorten kohtalokkaasta illasta. Vaikka jo vuotta aiemmin samanlaista toteutustapaa oli hyödynnetty elokuvassa The Den (2013), Unfriended oli ensimmäinen leffa, jossa tämä "screenlife"-tekniikka nousi todella ihmisten tietoisuuteen ja myöhemmin onkin nähty samalla tyylillä tehtyjä elokuvia, kuten trilleri Searching (2018) ja korona-aikana tehty kauhuleffa Host (2020).




Paperilla Unfriendedin idea teinien Skype-videokeskustelua piinaavasta kummituksesta voi kuulostaa todella hölmöltä, mutta toteutus on itse asiassa jopa varsin tehokas. Omalaatuinen toteutustapa tekee leffasta jo itsessään kiinnostavan ja Blairen tietokoneruudun tuijottaminen on yllättävän koukuttavaa ajanvietettä. Katsojalle selviää asioita hahmoista, heidän väleistä ja teoistaan vähitellen, mikä kääntää pikkuhiljaa kaiken merkitystä toimivasti päälaelleen. Jännite rakentuu oivallisesti, kun alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Laura piinaa nuoria haudan takaa. Jo itsessään monille ajatus siitä, että joku hakkeroisi laitteesi tai someprofiilisi kuulostaa pelottavalta. Kummitteluakin tiivistunnelmaisempi on hahmojen välinen "never have I ever" -pelihetki, jossa heidät pakotetaan paljastamaan tekemiään vääryyksiä, mikä johtaa intensiivisiin konflikteihin. Ajoittain hahmojen rääkyminen käy hermoille ja jotkut kauhunhetket ovat toteutukseltaan ontuvia, mutta pääasiassa Unfriended on toimiva kauhuleffa, joka on alle puolentoista tunnin kestossaan sopivan napakka, sekä josta löytyy jopa jotain sanottavaa internetin mahdollistamasta kiusaamisen leviämisestä.

Elokuvan on ohjannut Leo Gabriadze, joka suoriutuu pätevästi leffan ohjaksissa, jollaisia samanlaisia ei ollut aiemmin pahemmin tehty. Gabriadzen täytyi ohjata eri huoneissa olevia näyttelijöitä etäältä ja saada näiltä luontevia reaktioita juuri oikeaan aikaan. Myös Unfriendedin visuaalinen toteutus on pääasiassa toimivaa. Efektitiimi on tehnyt tarkkaa työtä luodessaan läppärinäkymää mahdollisimman tarkasti aidonnäköiseksi eri sovelluksia Skypestä Spotifyhyn asti. Oiva yksityiskohta on, kuinka näemme välillä Blairen alkavan kirjoittamaan, mutta sitten hän pyyhkiikin tekstinsä pois ja joko muotoilee asiansa uudestaan tai jättää kokonaan kirjoittamatta. Äänitiimi taas on saanut mukaan tutut viesti- ja soittoäänet.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Unfriended, 2014, Blumhouse Productions, Bazelevs Production


perjantai 19. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Catwoman (2004)

CATWOMAN



Ohjaus: Pitof
Pääosissa: Halle Berry, Benjamin Bratt, Sharon Stone, Lambert Wilson, Alex Borstein, Frances Conroy, Michael Massee, Byron Mann ja Kim Smith
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Catwoman perustuu löyhästi DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Batman - paluun (Batman Returns - 1992) ilmestyttyä Warner Bros. -studio alkoi kehitellä elokuvaa Michelle Pfeifferin esittämästä Catwomanista, jonka olisi ohjannut Tim Burton. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tahdilla ja niin Burton kuin Pfeiffer poistuivat elokuvasta. Ashley Judd pestattiin hetkellisesti päärooliin, kunnes hänkin jätti leffan. Kun Warner Bros. peruutti suunnittelemansa "Batman vs. Superman" -elokuvan, mikä yhtiöllä oli suunnitteilla vuodelle 2004, yhtiö päätti pistää Catwomanin pikavauhtia uuteen tuotantoon. Ohjaajaksi valikoitu ranskalainen erikoistehostetyöntekijä Jean-Christophe Comar, taiteilijanimeltään Pitof ja pääosaan palkattiin Halle Berry, joka hyväksyi roolin, kun hänen 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa (Die Another Day - 2002) esittämänsä Jinx-hahmon soololeffa peruttiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Catwoman sai maailmanensi-iltansa 19. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli paha taloudellinen pettymys, joka sai lähes pelkkää negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvafaneilta. Elokuva sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naissivuosa, miessivuosa ja parivaljakko), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja naispääosan palkinnon, joista jälkimmäisen Halle Berry kävi jopa vastaanottamassa gaalassa. Vuosien varrella leffan maine on vain huonontunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista sarjakuva-adaptaatioista, sekä ylipäätään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Itse katsoin Catwomanin muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja inhosin näkemääni. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Meikkifirman graafinen suunnittelija Patience Phillips saa tietää järkyttäviä paljastuksia työpaikkansa tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kissat herättävät Patiencen henkiin ja nainen huomaa saaneensa kissamaisia voimia ja päättää kostaa murhaajilleen alter egonaan Catwomanina.




Halle Berry nähdään elokuvan pääroolissa Catwomanina, eli Selina Kyl... ai, hän ei näyttelekään Selina Kyleä? Berry näytteleekin varta vasten elokuvaa varten luotua hahmoa, Patience Phillipsiä, meikkifirma Hedare Beautyn työntekijää, joka saa selville ikäviä salaisuuksia firman tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kun kissat herättävät Selinan, ei kun siis Patiencen henkiin, hän luo itselleen alter egon, Catwomanin ja hänestä muodostuu mestarivaras, jota alkaa jahtaamaan naamiosankari Batma... Siis mitä, eikö Batmankaan ole mukana? Eikä Patiencesta tule mestarivaras? Hän perii jonkin kissajumalan voimat ja ryhtyy jahtaamaan nimettömäksi jäävän kaupungin, todennäköisesti Don't-got-ham Cityn pahiksia? Viitsikö yksikään elokuvan tekijöistä avata ainuttakaan Catwomanin sisältävää sarjakuvaa leffaa tehdessään? Ei varmaan, sillä niin omille teilleen tämä adaptaatio lähtee. Sen lisäksi, että elokuvan Catwomanilla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen sarjakuva-Catwomanin kanssa, Berry on roolissaan huono, suorastaan kiusallinen. Kun Patience saa voimansa ja hän muuttuu kissamaiseksi niin aisteiltaan kuin käytökseltään, Berry ampuu roolinsa myötähäpeällisesti yli. Berry voitti täysin syystä roolistaan huonoimman naispääosan Razzien ja hän jopa kävi vastaanottamassa palkintonsa, mihin ei todellakaan ole moni "voittaja" suostunut. Jos Berryn näyttelijäsuorituksen seuraaminen tässä leffassa on vaivalloista puuhaa, on hänen Razzie-puheensa sen sijaan todella lystikäs. Berry nimittäin haukkuu siinä niin elokuvan, Warner Brosin, ohjaajan, managerinsa kuin myös kanssanäyttelijänsä. Hupaisan puheen voit käydä katsomassa tästä.




Elokuvassa nähdään myös Lambert Wilson Hedare Beautyn johtajana George Hedarena ja Sharon Stone tämän vaimona Laurelina, Alex Borstein Patiencen työkaverina Sallyna, Benjamin Bratt etsivä Tom Lonena, sekä Frances Conroy kissoista, niiden historiasta ja niihin liittyvistä myyteistä tietävänä Ophelia Powersina. Yksikään hahmoista ei ainakaan tietämäni mukaan perustu sarjakuviin. Wilson on aika tylsä katalan Hedaren osassa ja Stone on suorastaan nolo Laurelina, jonka motiivina toimii hänen vanhentumisensa. Borstein joutuu tuskailemaan todella rasittavan ja kiimaisen kaverihahmonsa kanssa, jonka lähes jokainen repliikki koskee miesten himoamista. Bratt on puinen poliisina ja Conroy on lähinnä tahattoman koominen, ottaessaan hupsun roolinsa turhankin vakavasti.

Valitettavasti kuluneet vuodet eivät ole tehneet Catwomanille kuin hallaa, eikä siitä yli vuosikymmenen tauon jälkeen uusintakatselulla löytynyt mitään väärinymmärrettyä teosta, joka ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Kyseessä on kaikin puolin surkea raina, josta on todella vaikeaa keksiä mitään positiivista sanottavaa. Jos jo surkeat näyttelijäsuoritukset tai lähdemateriaalilleen suoranainen vittuilu elokuvantekijöiltä ei tuntunut vielä tarpeeksi luotaantyöntäviltä seikoilta, seuraavana ongelmana on käsikirjoitus. Sen lisäksi, että leffalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sarjakuvien kanssa, on sen tarina aikamoista roskaa. On päivänselvää, että tekstistä ovat vastanneet miehet, jotka on pistetty lyömään viisaat päänsä yhteen, että minkälaisesta supersankarielokuvasta naisyleisö voisi innostua? Niinpä elokuva pyöriikin katalan meikkifirman, ulkonäöstään liikaa välittävien pinnallisten pahisten ja miesjuorujen ympärillä. Miesyleisöä taas on yritetty kalastella pukemalla Halle Berry mahdollisimman paljastavasti. Siinä, missä Pfeifferin mustasta nahkasta valmistettu ja koko kehon peittämää Catwoman-asua pidetään ymmärrettävästi seksikkäänä, Berryn asussa on yritetty aivan liikaa ja lopputulos on vain mauton.




Elokuvan katselu vaatii pitkää pinnaa, sillä niin amatöörimäisen, välillä jopa raivostuttavan surkeasti kaikki tarjotaan näytölle. Tuskastuttavan pinnallinen tarina jättää täysin kylmäksi ja vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, ehtii aika käydä pitkäksi hieman vauhdikkaampienkin kohtausten aikana. Komediaosasto ei saa aikaan edes hymähdystä, mutta elokuvan monet cooleiksi tarkoitetut tahattoman koomiset jutut kirvoittavat kyllä katsojasta naurut. Patiencen ja etsivä Tomin välille luotu romanssi tuntuu väkinäiseltä, etenkin kun Berryn ja Brattin väliltä ei löydy ollenkaan kemiaa. Hahmojen välinen koripallomatsi koulun pihalla on niin myötähäpeällistä katsottavaa, että tekisi mieli kaivaa silmät päästä. Toimintakohtaukset taas ovat surkuhupaisaa seurattavaa pahasti vanhentuneiden tehosteiden, kehnojen stunttien ja tökerön teknisen toteutuksen takia. Loppuhuipennus on mitäänsanomaton, ratkaisu laimea ja kun lopputekstit rullaavat, ei voi muuta kuin pohtia, että miksi tähän tuli tuhlattua vajaat kaksi tuntia elämästä - omassa tapauksessani jo toistamiseen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Pitof... siis pelkkä Pitof. Ranskalainen erikoistehostetekijä sai jalkansa Hollywoodin oven väliin oltuaan mukana Alien - ylösnousemuksessa (Alien Resurrection - 1997). Pitof oli ohjannut ennen Catwomania vain yhden elokuvan ja sen jälkeenkin hän ohjasi yhden ainoan leffan. Pelkän Catwomanin perusteella elokuvaohjaus ei välttämättä ollut hänen juttunsa. Hän saa näyttelijät ampumaan yli, tekee ilmapiiristä tahattoman koomisen oudossa vakavuudessaan, eikä saa muutenkaan mitään irti konseptista. Asiaa ei auta useamman käsikirjoittajan laatima teksti, joka sai pidettyä sarjakuvista vain päähenkilön alter egon nimen. Catwoman ei ole edes hyvin kuvattu ja etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa kameratyöskentely muuttuu ihan ihme musiikkivideomaiseksi pelleilyksi. Asiaa ei auta kiihtyvä leikkaustahti, jossa osa kohtauksista äityy varsinaiseksi silpuksi. Valaisukaan ei ole kaksista. Sen lisäksi, että tekijät jättivät jokaisen yökohtauksen taustalle täysikuun, yhdessä kohtauksessa on merkittävää juonen kannalta, että Patience luo tietämättään seinälle varjon. Varjo ei kuitenkaan selity, sillä naisen toiselta puolelta ei loista valo, vaan hän seisoo toista seinää vasten. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta niin Catwomanin yliampuvasti seksiä tihkuva asu kuin Patiencen siviilielämän puvut ovat kaameat rievut. Erikoistehosteet ovat naurettavan kehnot, oli kyse sitten toimintakohtauksissa digiluomukseksi muuttuva Catwoman, joka pomppii seiniä pitkin kuin mikäkin videopelihahmo tai kaupunkikuvista, jotka ovat selvästi tietokoneella toteutettuja. Äänimaailma ei ole sen kummoisempi, eikä edes vuotta aiemmin Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) mahtavilla melodioilla taitojaan esitellyt säveltäjä Klaus Badelt saa mitään kiinnostavaa aikaiseksi musiikkirintamalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Catwoman, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Frantic Films, Maple Shade Films, Catwoman Films


tiistai 16. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT



Ohjaus: Kelsey Mann
Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.




Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.
     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.




Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.




Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures


maanantai 15. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Fly Me to the Moon (2024)

FLY ME TO THE MOON



Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Ray Romano, Woody Harrelson, Jim Rash, Donald Elise Watkins, Noah Robbins, Nick Dillenburg, Colin Woodell, Christian Zuber, Gene Jones ja Joe Chrest
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 7

Fly Me to the Moon on Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämä romanttinen komedia. Bill Kirstein ja Keenan Flynn kehittelivät elokuvan idean, mistä Apple Studios kiinnostui. Alun perin Chris Evansin oli tarkoitus näytellä miespääosaa ja Jason Batemanin ohjata elokuva, mutta suunnitelmat muuttuivat, jolloin Evans korvattiin Tatumilla ja Bateman Greg Berlantilla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "Project Artemis" ja nyt Fly Me to the Moon on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen vekkulin premissin takia ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Fly Me to the Moonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luku lähestyy loppuaan ja näyttäisi siltä, että presidentti Kennedyn lupaus siitä, että Yhdysvallat pääsee Kuuhun ensimmäisenä jää toteutumatta. Markkinointimestari Kelly Jones pestataan varmistamaan Kuulennon toteutuminen, tarkoitti se sitten rahoituksen keplottelua tai koko tapahtuman feikkaamista.




Fly Me to the Moonin pääosissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Johansson näyttelee Kelly Jonesia, varmaan kaikkien aikojen parasta markkinoijaa, joka pystyisi myymään vaikka hiekkaa aavikolla. Kun NASA:n imago on kärsinyt Kuulentoprojektin toistuvista takaiskuista, Kelly pestataan parantamaan imagoa ja varmistamaan Apollo 11 -lennon onnistuminen. Tatum taas esittää NASA:lla työskentelevää laukaisujohtaja Cole Davisia, joka haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti, eikä todellakaan kaipaa paikalle ketään ylimääräistä hääräämään. Vaikka Kelly ja Cole tulevat täysin eri maailmoista, on varmaan sanomattakin selvää, että pikkuhiljaa hahmojen välit lämpenevät ja lempi alkaa leiskumaan. Johansson on loistovedossa räväkkäänä Kellynä, kun taas Tatum on lähinnä vain kelvollinen pökkelönä Colena. Ongelma syntyy siitä, ettei näyttelijöiden väliltä löydy lainkaan kemiaa.
     Elokuvassa nähdään myös Woody Harrelson Kellyn pestaavana Moena, Anna Garcia Kellyn assistenttina Rubynä, Ray Romano varalaukaisujohtaja Henrynä, Jim Rash eksentrisenä elokuvantekijä Lancena, sekä Nick Dillenburg, Colin Woodell ja Christian Zuber astronauttitrio Neil Armstrongina, Buzz Aldrinina ja Michael Collinsina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat tonteistaan menevästi, etenkin Harrelson, joka on varsin lystikäs valtion virkamiehenä, jolle Kuulennon onnistumista tärkeämpää on julkinen tieto siitä, että lento olisi onnistunut, vaikka se sitten tarkoittaisi Kuussa käymisen lavastamista studiossa.




Ei kestänyt kauaa kesän 1969 Apollo 11 -lennon jälkeen, kun alkoi jo kiertää ensimmäiset salaliittoteoriat siitä, että koko lento olisi lavastettu, eikä Kuussa olisikaan todellisuudessa käyty. Nämä teoriat eivät ole vaipuneet unholaan, vaan etenkin nyt sosiaalisen median aikana yhä vain useampi uskoo siihen, että NASA tekaisi koko homman studiossa. Nyt tämän salaliittoteorian pohjalta on tehty ihan veikeä elokuva, jossa vihjaillaan, että kenties sittenkin tällainen feikkaussuunnitelma oli olemassa varatoimenpiteenä, jos jokin olisi mennyt pieleen. Salaliittoteorian pohjalta olisi taatusti voinut saada aikaiseksi vielä vekkulimman leffan, mutta jo tällaisenaan Fly Me to the Moon ajaa asiansa kelvollisena tapauksena.

Elokuva on parhaimmillaan ja hauskimmillaan silloin, kun se keskittyy Kuulennon lavastamiseen, mutta harmillisesti tämä aspekti jää liikaa sivuun, sillä valokeilassa on Kellyn ja Colen rakkaustarina, joka näyttelijöiden kemiattomuuden lisäksi vielä kulkee niitä kaikista tylsimpiä ja kliseisimpiä latuja. Elokuvan kulun on turhankin helppo arvata etukäteen ja yllätysten sijaan katsoja lähinnä vain odottaa, että milloin hahmot päätyvät yhteen ja missä kohtaa Colelle selviää, että Kelly työstää salaa feikkausoperaatiota. Asiaa ei auta, että leffa on aivan liian pitkä. Kahden tunnin ja vartin kestossa olisi varmaan jopa lähemmäs puoli tuntia leikkaamisen varaa, jolloin lopputuloksesta olisi saanut napakamman ja vetävämmän. Nyt seasta löytyy turhaa vatvomista ja tyhjäkäyntiä. Potentiaaliin ei ylletä, vaan voisi jopa sanoa, että lennokkaan idean toteutus kulkee liikaa jalat maankamaralla.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Berlanti, joka tunnetaan parhaiten television puolelta muun muassa sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja You (2018-) luojana. Elokuvien puolella hänen parasta antia on ollut romanttinen Minä, Simon (Love, Simon - 2018), jonka tasoa Berlanti ei tavoita Fly Me to the Moonissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja todella taitavasti lavastettu ja puvustettu. Erikoistehosteet jättävät tosin toivomisen varaa. Mukana on joitain komeita efektejä, mutta seassa on myös joitain vaivaannuttavan huonoja tietokonekikkailuja. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten ja kuullaanpa leffassa toki nimen mukaisesti klassikkobiisi Fly Me to the Moon.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fly Me to the Moon, 2024, Apple Studios, These Pictures


sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Arvostelu: The Bikeriders (2023)

THE BIKERIDERS



Ohjaus: Jeff Nichols
Pääosissa: Jodie Comer, Austin Butler, Tom Hardy, Michael Shannon, Mike Faist, Boyd Holbrook, Damon Herriman, Beau Knapp, Emory Cohen, Karl Clusman, Toby Wallace, Norman Reedus, Happy Anderson ja Paul Sparks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bikeriders perustuu Danny Lyonin samannimiseen kuvakirjaan Outlaws-moottoripyöräjengistä 1960-luvulla. Ohjaaja Jeff Nichols luki kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2003 ja innostui siitä. Hän pyöritteli pitkään päässään ideaa elokuvasovituksesta, mistä hän puhui vähän väliä luottonäyttelijälleen Michael Shannonille. Koronaviruspandemian aikaan Nichols päätti vihdoin työstää ideansa pohjalta elokuvakäsikirjoituksen ja sai New Regency -yhtiön rahoittamaan filmin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja The Bikeriders sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Alun perin Disneyn ja 20th Century Studiosin oli tarkoitus levittää leffa maailmalle, mutta viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia alkuperäinen teatteriensi-ilta peruttiin ja lopulta Disney jättäytyi projektista. Universal Pictures nappasi leffan itselleen ja nyt The Bikeriders on vihdoin saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä on ollut yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia. Kävinkin katsomassa The Bikeridersin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luvulla Kathy Bauer kertoo haastatteluissa elämästään chicagolaisen Vandals-moottoripyöräjengin parissa.




Kuten jo tuli sanottua, odotin The Bikeridersia paljon jo sen näyttelijäkaartin vuoksi. Killing Eve -sarjassa (2018-2022) häikäissyt ja siitä palkintoja voittanut Jodie Comer näyttelee Kathy Baueria, joka ajautuu chicagolaisen moottoripyöräjengin kyytiin, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Elvis-leffasta (2022) tutun Austin Butlerin näyttelemään vähäsanaiseen oman tiensä kulkijaan Bennyyn. Vandals-jengin johtajana Johnnynä taas nähdään aina karismaattinen ja väkevä Tom Hardy. Jo paperilla kolmikko kuulostaa hyvältä ja ruudulla he toimivat vielä odotettua paremmin. Vaikka keskiössä onkin äijien moottoripyöräpoppoo ja Butler ja Hardy ovat tuttuun tapaansa erinomaisia osissaan, vekkulilla aksentilla varustettu Comer vakuuttaa parhaiten, enkä ihmettele, jos hän nappaa leffasta parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden.
     Elokuvassa nähdään myös Michael Shannon, Boyd Holbrook, Beau Knapp, Emory Cohen ja The Walking Dead -sarjassakin (2010-2022) prätkällä päristellyt Norman Reedus muina moottoripyöräjengiläisinä, Toby Wallace Vandalsiksi pyrkivänä nuorukaisena, sekä Mike Faist alkuperäisen The Bikeriders -kuvakirjan tekijänä Danny Lyonina, joka haastattelee Kathya kirjaansa varten. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa ja suunnilleen jokainen värikkään persoonallisesta jengistä saa ainakin yhden kohtauksen verran loistaa.




The Bikeriders ei onneksi tuottanut pettymystä. Kyseessä on todella väkevä draamaelokuva, joka imaisee katsojansa täysin mukaansa 1960-luvun Chicagoon, missä yhteiskunnasta syrjään jääneet miehet löytävät toisensa ja yhteisen intohimon kohteen. Moottoripyöräily ei ole näille miehille vain harrastus, vaan koko elämä. Elokuva kuvaa hyvin sitä huumaa ja vapauden tunnetta, jonka nämä miehet kokevat pyöriensä selässä, ajellen ympäri maanteitä. Samalla leffa myös näyttää, kuinka toisaalta kornia ja koomista tämä överimacho puuha on, kun hahmot viettävät päivänsä baareissa kaljaa litkien ja sitten äänekkäitä kulkuneuvojaan päristellen.

Monin tavoin elokuva tuntuu vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan hyvässä mielessä. Se ei kulje päivänselvän ja simppelin juonen varassa, jossa tapahtuu kaiken aikaa jotain, vaan se kertoo rauhassa tarinaansa tämän jengin synnystä, noususta ja tuhosta. Jengin sisäiset konfliktit rakentuvat onnistuneesti ja eri tyyppien kuviot viedään oivallisesti, paikoin jännittävästi päätökseensä. Toteutus tuntuu ajoittain jopa hieman dokumentaariselta ja näistä ihmisistä kaivetaan kaiken aikaa kiinnostavia puolia. Karskien kuorien alta paljastuu varsin herkkiäkin tarinoita ja rikosten ja väkivallan keskellä tässä jengissä on yhteisöllisyydessään jotain erikoisen kaunista. Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat myös usein hersyvän hauskoja. Toisaalta näiden hahmojen parissa voisi viettää kauemminkin aikaa, mutta toisaalta vajaan parin tunnin kesto on sopivan napakka mitta The Bikeridersille.




Pohdittuaan, pähkäiltyään ja pyöriteltyään ideaa mielessään Jeff Nichols teki vihdoin 20 vuoden jälkeen intohimoprojektinsa ja se intohimo myös näkyy. The Bikeriders on kaikin puolin vahva suoritus, etenkin käsikirjoituksensa puolesta. Nicholsin rakentama tarina pohjautuu todellisiin haastatteluihin, mutta se on silti fiktiivinen. Hänen tekstinsä on erinomaista, varsinkin dialogi on ensiluokkaista. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. 1960-luku on herätetty hienosti takaisin eloon upealla lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma jylisee jämäkästi menemään ja rock-painotteiset kappalevalinnat säestävät menoa mainiosti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Bikeriders, 2023, Focus Features, Regency Enterprises, New Regency Productions, Tri-State Pictures, 20th Century Studios


lauantai 13. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Twisters (2024)

TWISTERS



Ohjaus: Lee Isaac Chung
Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Glen Powell, Anthony Ramos, Brandon Perea, Harry Hadden-Patton, David Corenswet, Sasha Lane, Tunde Adebimpe, Katy O'Brian, Daryl McCormack, Kiernan Shipka, Nik Dodani ja Maura Tierney
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Twisters on itsenäinen jatko-osa vuoden 1996 katastrofielokuvalle Twister. Vuosien varrella elokuvalle pyrittiin tekemään niin jatko-osaa päätähti Helen Huntin toimesta kuin myös uudelleenfilmatisointia Joseph Kosinskin ohjauksessa. Yhteistyöhön lähteneet Universal Pictures ja Warner Bros. Pictures päättivät kuitenkin tarttua ideaan uudesta Twister-elokuvasta, joka ei olisi suoraa jatkoa alkuperäiselle, muttei myöskään uudelleenfilmatisointi siitä, vaan omilla jaloillaan seisova teos, joka sijoittuisi samaan maailmaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 nyt Twisters on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lämmennyt hissuksiin alkuperäiselle Twisterille, jota pidän nyt kenties jopa parhaana genressään. En pahemmin innostunut, kun kuulin leffan saavan jatkoa, mutta päätin silti käydä katsomassa Twistersin Finnkinon järjestämässä ennakkonäytöksessä ISENSE-salissa, jonka jättimäisellä valkokankaalla massiivisten tornadojen aiheuttama suuri tuho pääsisi oikeuksiinsa.

Tornadoja tutkiva Kate Cooper matkaa Oklahomaan testaamaan vallankumouksellista uutta teknologiaa, jolla toivotaan voitavan huomata tornadojen synty ajoissa ja estää niiden aiheuttamat tuhot.




Parin vuoden takaisesta Suon villi laulu -elokuvasta (Where the Crawdads Sing - 2022) tuttu Daisy Edgar-Jones nähdään elokuvan pääroolissa Kate Cooperina, meteorologina ja entisenä tornadonjahtaajana, joka yrittää toipua hirvittävästä tapahtumasta, kun hänet houkutellaan takaisin pyörremyrskyjen pariin. Edgar-Jones tulkitsee pätevästi hahmonsa vaikeaa suhdetta tornadoihin, niistä koituneita traumoja, mutta edelleen kytevää intoa niiden tutkimista ja toivottavasti myös taltuttamista kohtaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat Katen tutkijakaverit Javi (Anthony Ramos), Jeb (Daryl McCormack), Addy (Kiernan Shipka) ja Praveen (Nik Dodani), ylimielinen "tornadonkesyttäjä" Tyler Owens (Glen Powell) tiimeineen (Brandon Perea, Sasha Lane, Katy O'Brian ja Tunde Adebimpe), Tyleristä reportaasia tekevä Ben (Harry Hadden-Patton), sekä tornadojen havaitsemiseen liittyvän teknologian parissa työskentelevä tiukkapipo Scott (David Corenswet). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan varsin passelisti ja on kiinnostavaa nähdä Corenswetiä vielä tällaisessa pienemmässä sivuosassa, ennen kuin hän lentää tähteyteen ensi vuoden Superman-leffan (2025) myötä. Vetonaula monille on toki Hollywoodin uusi kultapoju Glen Powell, jonka virnuileva ja yli-itsevarma roolihahmo Tyler esitellään aluksi hyvin samalla lailla kuin Cary Elwesin esittämä Jonas-hahmo alkuperäisestä Twister-leffasta, mutta josta löytyy onneksi muitakin puolia leffan edetessä.




Twisters on aika lailla juuri sitä, mitä siltä etukäteen osasi odottaa. Studiot ovat kaivaneet naftaliinista jälleen yhden vanhemman elokuvan, jonka he yrittävät herättää henkiin uuden leffan voimin, jonka olisi tarkoitus kerätä helpot rahat niin nostalgiannälkäisiltä kuin potentiaalisilta uusilta faneilta. Kyseessä on ihan kivaa kesän popcorn-hömppää, jonka syvällisempi sisältö koskee toki ilmastonmuutosta. Jos siis jotain, niin uusi Twister-leffa voi sentään herättää lisää keskustelua muuttuvan ilmaston aiheuttamista sään ääri-ilmiöistä. Kun aiemmin tornadot olivat hyvin kausiluontoinen juttu Yhdysvalloissa, nyt tämä lyhyt (mutta tuhoisa) kausi on laajentunut huomattavasti pidemmäksi (ja tuhoisammaksi) ajankohdaksi. Samalla leffa käsittelee Corenswetin hahmon kautta niitä häikäilemättömiä kapitalisteja, jotka pyrkivät hyötyvän taloudellisesti näistä tuhoista.

Elokuva tarjoaa muutaman vauhdikkaan ja jopa aavistuksen jännittävän tornadokohtauksen, joskin itseäni jäi harmittamaan, että toisin kuin leffan nimestä voi päätellä, ei loppuhuipennus sisälläkään useamman tornadon aiheuttamaa kaaosta. Koin myös tylsäksi, kuinka etenkin ensimmäisen tuntinsa ajan elokuva keskittyy lähinnä kierrättämään kohtauksia alkuperäisestä Twisteristä. Paikoitellen leffan rakennekin tuntuu turhan samalta. Onneksi loppupää kuitenkin tuo omat twistinsä (heh heh) pöytään, joskin mielsin tällä kertaa kehittyvän romanssin liian pakotetuksi ja tönköksi. Alkuperäisen elokuvan voima muodostui Helen Huntin ja Bill Paxtonin välisestä kemiasta ja heidän pidettävien roolihahmojensa parisuhteen uskottavasta palautumisesta.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Isaac Chung, jonka edellinen työ Minari (2020) oli huomattavasti laadukkaampi teos. Chung osoittaa pärjäävänsä myös ison tehostespektaakkelin ohjaksissa, mutta hänen ongelmakseen koituu Mark L. Smithin heppoinen käsikirjoitus. Twistersin erikoistehosteet ovat laadultaan ailahtelevia, mutta pääasiassa elokuvan tekninen toteutus on vakuuttava. Leffa on taitavasti kuvattu ja etenkin laajat maisemakuvat tornadoja kohti ajavista autoista ovat näyttäviä kuten alkuperäisessäkin elokuvassa. Tornadojen aiheuttamat tuhot on luotu hyytävän hienolla lavastuksella. Äänimaailma jylisee väkevästi myrskyjen aikana ja Benjamin Wallfischin musiikit säestävät menoa oivallisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Twisters, 2024, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Lightnin' Production Rentals


perjantai 12. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Tosi valheita (True Lies - 1994)

TOSI VALHEITA

TRUE LIES



Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jamie Lee Curtis, Tom Arnold, Art Malik, Bill Paxton, Tia Carrere, Eliza Dushku, Grant Heslov, Marshall Manesh ja Charlton Heston
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

True Lies, eli suomalaisittain Tosi valheita on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta toimintakomediasta La Totale! vuodelta 1991. James Cameron kiinnostui tekemään oman elokuvasovituksensa leffan pohjalta ja tarjosi Arnold Schwarzeneggerille pääosaa, joka suostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993, joiden aikana elokuvan budjetti paisui ennätyksellisen suureksi - kyseessä oli ensimmäinen elokuva, joka maksoi yli sata miljoonaa dollaria. Lopulta Tosi valheita sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista menestyksistä, joka keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta, sai parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden ja voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Tosi valheita ensimmäistä kertaa joskus lapsena, kun isäni esitteli minulle Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa. Pidin elokuvasta, mutten ole nähnyt sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen noin kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Perheensä silmissä Harry Tasker on tavallinen tietokonekauppias, mutta todellisuudessa Harry on salainen agentti. Harry on parhaillaan tutkimassa ydinaseita Yhdysvaltoihin salakuljettavaa terroristiorganisaatiota, kun hän saa vihiä, että hänen vaimollaan olisi salasuhde.




Ohjaaja James Cameronin scifitoimintaelokuvia Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tähdittänyt ja niiden myötä Hollywoodin kovimmaksi toimintastaraksi noussut Arnold Schwarzenegger nähdään elokuvan pääroolissa Harry Taskerina, salaisena agenttina, joka valehtelee vaimolleen Helenille (Jamie Lee Curtis) ja tyttärelleen Danalle (Eliza Dushku) olevansa tietokoneiden kaupittelija, joka myyntireissujensa takia joutuu vähän väliä poistumaan maasta. Schwarzenegger sopii tietty täydellisesti vakoojaksi, joka pistää pahiksia kumoon toimintakohtauksissa ja murjoo samalla pöljiä vitsejä. Hän ei onneksi vedä rooliaan tosikkona, vaan hän tarjoaa paljon aidosti hauskoja hetkiä olemuksellaan ja ilmeillään. Mainio on myös Curtis tietämättömänä vaimona, jolla on kanssa oma salaisuutensa. Dushku suoriutuu mallikkaasti osastaan perheen tyttärenä.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Arnold Harryn työparina Gibinä, Art Malik terroristiorganisaatio Verenpunaisen jihadin johtajana Salim Abu Azizina, Tia Carrere taiteesta kiinnostuneena Juno Skinnerinä, sekä Cameronin luottonäyttelijä Bill Paxton kenties uransa parhaassa roolissa Simonina, jonka kanssa Harry epäilee vaimonsa vehtailevan. Arnold on oivan vekkuli pari pääsankarille, Malikin istuessa passelisti varsin stereotyyppisen terroristipomon osaan. Hahmon ja hänen johtaman liikkeensä motiiveja tuodaan esille yhdessä kohtauksessa, missä olisi mahdollista ottaa kantaa Yhdysvaltojen kyseenalaisiin toimiin Lähi-Idässä, mutta lopulta Salimista maalaillaan aika yksiulotteinen roisto.




Ai että, enpä muistanutkaan Tosi valheita olevan näin hyvä elokuva! Muistin kyllä pitäneeni filmistä, mutta uusintakatselulla elokuvahan osoittautui aivan mahtavaksi. Leffa koukuttaa heti alussa mukaansa James Bond -agenttiklassikoista (1962-) paljon lainaavalla vakoojatehtävällä, jossa smokkiin pukeutunut Harry käy ensin liehittelemässä neitokaista juhlissa ja pakenee sitten paikalta hiihtävät sotilaat perässään. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että mistään ryppyotsaisesta patsastelusta ei ole kyse, vaan filmiä on tehty pilke silmäkulmassa. Leffa on täynnä hulvattomia vitsejä ja hetkiä, ilman että elokuva muuttuu koskaan miksikään puhtaaksi komediaksi tai koheltamiseksi. Erityisesti osio, jossa Harry alkaa arvella Helenin pettävän häntä, on hykerryttävän hauska, Harryn etsiessä eksentrisen miehen käsiinsä.

Elokuvan tarina vie tehokkaasti mennessään ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin salasuhdekuvion avautumista kuin Harryn päätehtävää pysäyttää Verenpunainen jihad, ennen kuin tämä toteuttaa uhkauksensa ydinaseillaan. Meno toki sen kuin paranee, kun nämä kaksi juonikuviota risteytyvät ja Harrylla on varsinainen soppa selvitettävänään. Elokuva tarjoaa tasaväkisesti niin hyvää huumoria kuin toinen toistaan sähäkämpiä toimintakohtauksia. Cameron oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt ehkä kaikkien aikojen parhaan toimintaelokuvan, Terminator 2:n ja vaikkei hän sitä tässä ylitäkään, hän esittelee jälleen huikeita lahjojaan genren saralla. Tosi valheita on täynnä mitä luovempia taisteluita ja takaa-ajoja, joissa hyödynnetään kekseliäästi niin moottoripyöriä kuin hevosia, autoja ja hävittäjälentokoneitakin. Elokuvan liki kahden ja puolen tunnin kesto alkaa hieman tuntua yhä vain isommaksi paisuvassa loppuhuipennuksessa, mutta pääasiassa leffa pitää kutinsa loppuun asti ja kasvattelee jännitystä tehokkaasti.




Cameron tasapainottelee vakuuttavasti toiminnan ja huumorin välillä niin ohjauksessaan kuin käsikirjoituksessaan. Tekstin komedia ei synny pääasiassa mistään hihhahhoo-hölmöilystä, vaan ovelasti keksityistä skenaarioista ja hahmojen reaktioista niihin. Teknisiltä ansioiltaan Tosi valheita on erittäin vakuuttava teos, eikä ajan julma hammas ole purrut siihen oikeastaan ollenkaan. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää pienesti, mutta pääasiassa elokuvan kerronta soljuu vahvasti eteenpäin. Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä. Äänimaailma tykittelee hyvin niin efektiensä kuin Brad Fiedelin musiikkien puolesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Lies, 1994, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment


keskiviikko 10. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Love Lies Bleeding (2024)

LOVE LIES BLEEDING



Ohjaus: Rose Glass
Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O'Brian, Jena Malone, Ed Harris, Dave Franco, Anna Baryshnikov, David DeLao ja Orion Carrington
Genre: rikos, romantiikka
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Love Lies Bleeding on Kristen Stewartin tähdittämä uutuuselokuva. Tehtyään kehutun kauhuleffan Saint Maudin (2019), ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass ryhtyi työstämään uutta tarinaa ja sai A24- ja Film4-yhtiöt projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja Love Lies Bleeding sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla, muun muassa Suomen Night Visionsissa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sitä alettiin hehkuttamaan alkuvuodesta. Kun Love Lies Bleedingille annettiin pieni teatterikierros Suomessa, päätin käydä katsomassa, mistä oikein on kyse?

Kuntosalia pyörittävä Lou tapaa salilla treenaavan kehonrakentaja Jackien ja he huomaavat pian joutuneensa keskelle vaikeaa tapahtumaketjua, johon liittyy rakkautta, valheita ja verenvuodatusta.




Love Lies Bleedingin keskiössä ovat Kristen Stewartin näyttelemä Lou ja Katy O'Brianin näyttelemä Jackie. Lou työskentelee kuntosalilla ja eräänä päivänä salille saapuu treenaamaan Jackie, joka on ohikulkumatkalla kohti Las Vegasissa järjestettävää kehonrakennuskilpailua. Loun ja Jackien välille roihahtaa nopeasti tunteita ja Stewartin ja O'Brianin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Stewart ei pysty mielessäni varmaan ikinä karistamaan Twilight-imagoaan, joten pääsen joka kerta yllättymään yhtä positiivisesti, että nainen on oppinut näyttelemään vampyyrirainojen päätyttyä. Stewart on mainio Louna, mutta vielä parempi on O'Brian, jota on aiemmin nähty lähinnä pienemmissä sivurooleissa esimerkiksi Star Wars -sarja The Mandalorianissa (2019-) ja Marvelin supersankarileffa Ant-Man and the Wasp: Quantumaniassa (2023). O'Brian omaa tosielämästä kehonrakennustaustaa ja hän onkin treenannut kehonsa varsinaiseen huippukuntoon, istuen siis jo ulkoisesti täydellisesti osaansa.
     Elokuvassa nähdään myös Ed Harris Loun laittomuuksia puuhailevana isänä, Jena Malone Loun siskona Bethinä ja Dave Franco tämän väkivaltaisena miehenä J.J.:nä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan, joskin Malonen ruutuaika jää hassun vähäiseksi. Harris on tuttuun tapaansa karismaattinen ja Franco esittää tympeää aviomieshahmoaan oivallisesti.




Tiesin Love Lies Bleedingistä etukäteen vain sen, että pääroolissa nähdään Kristen Stewart ja tarina liittyy jotenkin lesboihin kehonrakentajiin. Suosittelenkin, että elokuvasta tietää mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä lähes sokkona katseltuna se tarjosi varsinaisen kyydin ja jätti lopuksi hämilleen, että mitäköhän helvettiä tuli juuri nähtyä - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja Rose Glassin esikoisleffa Saint Maud teki. Elokuvaa on hyvin vaikeaa luokitella mihinkään lokeroon, sillä se on aikamoinen ja yllättävän toimiva yhdistelmä eri lajityyppejä. Siitä löytyy romantiikkaa, draamaa, hieman vinksahtanutta komediaa, kylmäveristä trilleriä, sekä psykedeelisiä näkyjä ja jopa body horroria. Love Lies Bleeding onkin ehtaa A24-kamaa.

Elokuva käynnistyy kahden kuntoilusta intoilevan naisen rakkaustarinana, mutta homma saa pian yllättäviä mutkia ja muita käänteitä, jotka vievät tätä varsin ennalta-arvaamatonta kertomusta eteenpäin. Jännitys tiivistyy ja tapahtumaketju eskaloituu yhä vain hurjemmaksi, kunnes loppuhuipennus tarjoaa aimo laidallisen todellista outoutta. Yliampuva finaali on toisaalta veikeä, mutta toisaalta myös pieni pettymys mainion rakentelun jälkeen.




Rose Glass osoittaa toistamiseen taitojaan kameran takana. Hänen ohjauksensa on oivallista ja yhdessä Weronika Tofilskan kanssa laadittu käsikirjoitus pääasiassa mainio. Love Lies Bleeding on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Erityisesti punaisen valon täyttämät kohtaukset ovat tyylikästä katseltavaa. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta jösses, kun elokuva on täynnä toinen toistaan kamalampia hiustyylejä. Tehosteet ajavat asiansa ja äänipuoli on kunnossa Clint Mansellin tunnelmallisia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Love Lies Bleeding, 2024, A24, Film4, Escape Plan Productions, Lobo Films


maanantai 8. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Beverly Hills kyttä: Axel F (Beverly Hills Cop: Axel F - 2024)

BEVERLY HILLS KYTTÄ: AXEL F

BEVERLY HILLS COP: AXEL F



Ohjaus: Mark Molloy
Pääosissa: Eddie Murphy, Taylour Paige, Joseph Gordon-Levitt, Kevin Bacon, John Ashton, Judge Reinfold, Paul Reiser, Bronson Pinchot ja Luis Guzmán
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli kehuttu jättimenestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) otettiin vielä ihan hyvin vastaan, mutta Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994) oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi, joten ideat nelososasta kariutuivat. Murphy halusi kuitenkin sinnikkäästi tehdä vielä yhden elokuvan ja työstikin sitä yhdessä tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa vuosikausia. Jossain kohtaa suunnitelmissa kävi televisiosarja, mutta tuo idea kuopattiin, kun testiyleisö reagoi negatiivisesti pilottijaksoon. Nelososaa työsti yksi kerrallaan useampi käsikirjoittaja ja ohjaajan penkilläkin kävi muutama tekijä, kunnes lopulta Will Beall, Tom Gormican ja Kevin Etten saivat aikaiseksi tyydyttävän tekstin ja Mark Molloy vahvisti paikkansa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2022 ja nyt kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Beverly Hills kyttä: Axel F on saapunut Netflixiin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Beverly Hills kytästä, mutta kuten moni muu, minäkin koen sarjan tason heikenneen jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni eivät olleet korkeat neljättä elokuvaa kohtaan, mutta päätin tietty katsoa Beverly Hills kyttä: Axel F:n heti sen julkaisupäivänä.

Detroitilaiskyttä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, auttamaan asianajajatytärtään, kun tämä ajautuu kiipeliin, yrittäessään todistaa poliisivoimien korruptiota.




Kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Eddie Murphy tekee vihdoin ja viimein paluun kenties uransa tunnetuimpaan rooliin Axel Foleynä, detroitilaispoliisiin, jonka ihan oikeasti kannattaisi hankkia siirto Beverly Hillsiin, sillä sinne hän ajautuu joka tapauksessa kerta toisensa perään. Siinä, missä Murphy teki Beverly Hills kyttä 3:n tunnetusti pelkän rahan takia, tällä kertaa häntä on selvästi ihan oikeasti kiinnostanut Axelin esittäminen ja mies onkin riemastuttavassa vedossa läpi elokuvan. Murphyllä on ikää jo yli 60 vuotta, mutta tuo ei näytä painavan häntä yhtään, vaan hän painelee menemään hyvässä hengessä, toistellen hahmonsa tuttuja, ilahduttavia maneereja.
     Paluun tekevät myös Judge Reinhold etsivä Billy Rosewoodina, John Ashton poliisipäällikkö John Taggartina, sekä Paul Reiser poliisipäällikkö Jeffreynä, joista kahta jälkimmäistä ei ollakaan nähty sarjassa sitten kakkosleffan. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Axelin asianajajatytär Jane (Taylour Paige), etsivä Abbott (Joseph Gordon-Levitt), kapteeni Grant (Kevin Bacon) ja huumekartellin pomo Chalino (Luis Guzmán). Tuttujen naamojen näkeminen nostaa hymyn huulille, etenkin kun Reinholdia, Ashtonia ja Reiseriä ei olla nähty missään isossa leffassa vuosiin. Paige, Gordon-Levitt, Bacon ja Guzmán hyppäävät menevästi tulokkaina sarjaan mukaan ja Murphy ja Paige onnistuvat tarpeeksi hyvin vakuuttamaan olevansa isä ja tytär, jotka eivät ole aikoihin olleet missään väleissä.




Enpä olisi uskonut, että kolmen vuosikymmenen jälkeen ilmestyvä ja varsinaisessa tuotantohelvetissä ryvennyt Beverly Hills kyttä nelonen voisi olla hyvä elokuva, mutta niin vain Axel F pääsi yllättämään positiivisesti. Ei elokuva mikään ihmeellinen tapaus ole, eikä se pääse lähellekään alkuperäistä toimintakomediaklassikkoa, mutta on se huomattava parannus heikon kolmososan jälkeen. Omasta mielestäni se on aika lailla samaa tasoa kakkosen kanssa. Elokuvan juoni ei ole erityisen kaksinen tai edes järin kiinnostava, eikä sen paljastuksia ole vaikea arvata etukäteen.

Mutta voi pojat, kun Eddie Murphy pääsee vauhtiin, niin elokuva onnistuu kyllä viihdyttämään mukavasti. Elokuva tarjoaa useita todella hauskoja hetkiä. On jälleen hilpeää seurata, kun Axel yrittää lennosta esittää jotakuta muuta, yrittäessään päästä jonnekin tai muuten vain juksuttaakseen toisia. Mukana on paljon hupaisaa sanailua ja pidin siitä, ettei kielenkäyttöä oltu juurikaan siivottu, vaan ärräpäät lentelevät kaiken aikaa kuten alkuperäisessä. Toimintakohtauksetkin tarjoavat menevää hupia, etenkin mahdollisimman epäkäytännöllisillä kulkuneuvoilla toteutetut takaa-ajot. Lopussa nähdään tälläkin kertaa hitusen yliampuvaksi äityvää räiskintää. Beverly Hills kyttä: Axel F pelaa siis varsin tutuilla korteilla, mutta hei, jos se ei ole rikki, niin miksi lähteä korjaamaan? Näyttelijöillä ja tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja tämä hauskuus välittyy hyvin kotikatsomoon. Niinkin hauskaa, että Murphyn ja tuottaja Jerry Bruckheimerin mukaan viides leffa on jo suunnitteilla.




Aluksi ohjaajana oli tarkoitus toimia Brett Ratner, mutta kun tuotanto ei vuosien varrella edennyt, hän jättäytyi projektista ja hänet korvattiin Adil El Arbilla ja Bilall Fallahilla, jotka lopulta myös jättivät hankkeen tehdäkseen Batgirl-elokuvan, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Paikan sai lopulta Mark Molloy, joka on aiemmin tehnyt lähinnä mainoksia. Molloy hoitaa tonttinsa yllättävänkin kelvollisesti, joskin häntä auttaa se, kuinka mainiossa vedossa Murphy on. Will Beallin, Tom Gormicanin ja Kevin Ettenin kynäilemä käsikirjoitus ei ole tutkittavan tapauksensa puolesta kummoinen, mutta siitä löytyy hauskoja hetkiä, sekä menevää draamaa Axelin ja hänen tyttärensä väliltä. Beverly Hills kyttä: Axel F on myös hyvin kuvattu ja lavastettu. Tietokonetehosteet näyttävät ajoittain kiusallisen halvoilta, mutta äänimaailma on menevästi kyhätty. Lorne Balfen säveltämät musiikit hyödyntävät paljon kasariestetiikkaa syntikoilla ja toki Harold Faltermeyerin loihtima aivan mieletön korvamatotunnari on ripoteltu mukaan pitkin elokuvan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Beverly Hills Cop: Axel F, 2024, Netflix, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions


sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Arvostelu: I, Robot (2004)

I, ROBOT



Ohjaus: Alex Proyas
Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan
Genre: scifi, toiminta, rikos
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Robotiikan kolme lakia:
1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.
2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa.
3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.

I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.




Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.
     Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.




Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa. 

Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions