Arvostelu: Robots (2005)

ROBOTS

Ohjaus: Chris Wedge

Pääosissa: Ewan McGregor, Robin Williams, Halle Berry, Greg Kinnear, Mel Brooks, Jim Broadbent, Amanda Bynes, Drew Carey, Jennifer Coolidge, Harland Williams, Stanley Tucci, Dianne Wiest, Paul Giamatti ja Chris Wedge

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Robots on Blue Sky Studiosin animaatioelokuva. 1990-luvun lopulla ohjaaja Chris Wedge ja kirjailija William Joyce suunnittelivat elokuvasovitusta Joycen joulukirjasta Santa Calls (1993), mutta kun projekti ei edennyt, kaksikko päätti tehdä animaatioleffan roboteista. Kaksikko esitteli ideansa 20th Century Foxin animaatiopuolta johtaneelle Chris Meledandrille, joka ei erityisemmin innostunut, mutta näytti silti idealle vihreää valoa. Kun Wedgen ohjaama Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) osoittautui jättihitiksi, robottileffan työstäminen lähti tosissaan käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi alkoi. Lopulta Robots sai maailmanensi-iltansa 6. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta. Itse joko kävin katsomassa leffan teatterissa, kun se saapui Suomeen tai näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Lapsena katsoin elokuvan useampaankin otteeseen, mutta aikuisiällä olen katsonut sen vain kerran, osana vuoden 2020 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Kun huomasin Robotsin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan taas uudestaan ja samalla arvostella sen.

Keksijäksi pyrkivä nuori robotti Rodney Copperbottom matkaa isoon Robotticityyn, tavatakseen idolinsa Bigweldin, vain huomatakseen, että kaupungin on ottanut valtaansa häikäilemätön Ratchet, joka pyrkii hankkiutumaan eroon ruosteisista ja varaosilla pärjäävistä roboteista.

Robotsin päähenkilö on Rodney Copperbottom (äänenä Ewan McGregor), nuori ja sinisilmäinen robotti, jonka unelmana on olla uusi suurkeksijä. Niinpä hän päättääkin pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja matkata pienestä Niittivaarasta suureen Robotticityyn toteuttamaan haaveitaan ja päätyy siinä samalla seikkailuun, jossa vaakalaudalla on kaikkien robottien kohtalo. Rodney on pidettävä päähahmo, jonka matkalle lähtee positiivisin mielin mukaan. Kun Rodney huomaa, millaisessa jamassa Robotticity on, hän päättää tehdä sen, minkä hän parhaiten osaa: korjata asiat.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rodneyn vanhemmat Herb (Stanley Tucci) ja Lydia (Dianne Wiest), Rodneyn keksijäidoli Bigweld (Mel Brooks), tämän bisneksen ja samalla Robotticityn vallan napannut Phineas T. Ratchet (Greg Kinnear) ja hänen katala äitinsä Madame Gasket (Jim Broadbent), Ratchetille työskentelevä Cappy (Halle Berry), sekä hölösuinen höhläbotti Fender (Robin Williams), hänen siskonsa Piper (Amanda Bynes) ja heidän tätinsä Fanny (Jennifer Coolidge). Ratchet on kelpo antagonisti ja hänen karmiva äitinsä on vielä sitäkin parempi uhka varaosien kanssa toimeentuleville roboteille. Lapsille Fender nousee taatusti suosikiksi, mutta aikuisille tämän häsläävän pönttöpään koheltaminen voi olla varsin raskasta seurattavaa. Robin Williamsille on tuskin edes annettu käsikirjoitusta, vaan hänet on todennäköisemmin vain pistetty äänityskoppiin ja sormet ristissä toivottu, että lopputuloksena olisi samanlaista komediakultaa kuin Aladdinin (1992) Lampunhenkenä. 

Robots on harmillisen epätasainen paketti, josta löytyy paljon toimivia asioita, mutta myös asioita, jotka estävät elokuvaa nousemaan täyteen potentiaaliinsa. Siinä on selvät juttunsa lapsikatsojille, mutta myös selvät juttunsa aikuisille katsojille. Yleensä pidän parhaina animaatioina juuri niitä, jotka onnistuvat viihdyttämään koko perhettä, mutta Robots tuntuu siltä, että se yrittää vuoronperään viihdyttää toista ikäryhmää, jättäen samalla toisen tylsistymään siinä vieressä. Etenkin komediansa puolesta elokuva hyppii joko todella lapsellisen sekoilun ja pieruhuumorin ja sitten taas aikuisille suunnattujen härskien vitsien välillä. Joko siis aikuinen pyörittelee silmiään tai saa päänsärkyä pitkistä mekastusosioista tai sitten joutuu vastaamaan jälkikasvulleen, miksi jokin repliikki oli niin pirun hauska.

Elokuvan tarina on kuitenkin oivallinen, erityisesti paperilla. On kiinnostavaa seurata Rodneyn matkaa tapaamaan idoliaan, etenkin kun tämä robottien maailma on niin mielikuvituksellisesti luotu. Toki Robotticityn julkinen liikenne lähennä hämmentää, mutta pääasiassa maailma on vekkulisti ja oivaltavasti suunniteltu. Aikuisille taas on luvassa hyvää heijastuspintaa ja etenkin näin vuoden 2025 Suomessa tuntuu turhankin tutulta, että vallassa olevat pyrkivät hankkiutumaan eroon huono-osaisista, joilla ei ole varaa heidän vaatimaan elämäntyyliin. Ratchet ja hänen äitinsä mieluummin heivaavat mielestään huonommat robotit romuttamolle kuin antavat näiden "pilata" katukuvaa. Valitettavasti tekijät eivät tuntuneet tietävän, kuinka viedä kertomusta tyydyttävästi päätökseen, jolloin koheltamisen kierrosnupit väännetään kaakkoon ja tietty leffa vielä päättyy suureen tanssinumeroon.

Visuaalisesti Robots näyttää edelleen yllättävänkin hyvältä, vaikka viimeisten 20 vuoden aikana animaatiopuolella on koettu aikamoisia harppauksia. Erilaiset hupsun näköiset robotit liikkuvat sulavasti ja robottien maailma on luotu todella yksityiskohtaisesti, oli kyse sitten upeista taustoista tai ihan vain siitä erosta, onko robotin pinta kiiltävä vai ruosteinen. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma äityy toisinaan aikamoiseksi rymistelyksi, oli kyse sitten äänitehosteista tai John Powellin pauhaavasta musiikista. Rauhallisempina hetkinä Powell kuitenkin tunnelmoi oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robots, 2005, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios

Arvostelu: Frankenstein Junior (Young Frankenstein - 1974)

FRANKENSTEIN JUNIOR

YOUNG FRANKENSTEIN

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Gene Wilder, Marty Feldman, Teri Garr, Cloris Leachman, Peter Boyle, Madeline Kahn, Kenneth Mars, Richard Haydn, Richard Roth ja Gene Hackman

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Young Frankenstein, eli suomalaisittain Frankenstein Junior on Mel Brooksin ohjaama kauhukomedia, joka pohjautuu osittain Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, the Modern Prometheus) vuodelta 1818. Brooks oli loppusuoralla kuvaamassa länkkärikomediaansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974), kun hän oli kahvilla näyttelijä Gene Wilderin kanssa. Wilder ehdotti Brooksille komediaa tohtori Frankensteinin lapsenlapsesta, joka ei halua olla missään tekemisissä isoisänsä kanssa. Aluksi Brooks torjui ajatuksen, koetessaan, että Frankensteinista ei voisi keksiä enää mitään uutta ja mielenkiintoista, mutta alkoi lopulta lämmetä idealle. Brooks ja Wilder kirjoittivat leffan käsikirjoituksen yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1974. Lopulta Frankenstein Junior sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja äänen Oscar-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffan suosio on vain kasvanut ja sen lisäksi, että elokuvaa pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komedioista, sen pohjalta on myös tehty musikaalinäytelmä. Itse katsoin Frankenstein Juniorin joskus lapsena ja pidin sitä hauskana. En ole kuitenkaan nähnyt leffaa toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Pahamaineisen, ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsi Frederick matkustaa Transilvaniaan, perittyään sukunsa linnan. Sieltä hän löytää salaisen laboratorion, eikä kestä kauaa, kun Frederick jo yrittää herättää kuollutta miestä takaisin henkiin tieteen avulla.

Sen lisäksi, että Gene Wilder keksi elokuvan idean ja toimi toisena käsikirjoittajana, hän myös tähdittää elokuvaa tohtori Frederick Frankensteinina, kaameita ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsena. Frederick Fronkenstiin ei kuitenkaan halua, että häntä linkitetään millään lailla isoisäänsä, pitäen tämän tekoja pöyristyttävinä. Frodorickin aatteet alkavat kuitenkin horjua, kun hän perii sukunsa linnan Transilvaniasta ja löytää sen uumenista isoisänsä vanhat laboratoriolaitteet. Wilder on huippuvedossa Frankenstonena, kanavoiden taitavasti Colin Cliven roolityötä Frankenstein-elokuvista tunnetuimmassa, Universalin monsteriklassikossa vuodelta 1931. Wilder tulkitsee onnistuneesti hahmonsa kasvavaa hulluutta, sekä monimutkikkaita tuntemuksia, kun Fredin kokeet alkavat tuottaa tulosta.

     Elokuvassa nähdään myös Madeline Kahn Frankensteinin kihlattuna Elizabethina, Marty Feldman Frankensteinin palvelijana Igorina, Teri Garr Frankensteinin assistenttina Ingana, Cloris Leachman linnassa työskentelevänä Frau Blücherina (ihahhaa!), Kenneth Mars paikallisena lainvalvojana, puukätisenä tarkastaja Kempinä, sekä Peter Boyle Frankensteinin hirviönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, heittäytyen hyvin menoon mukaan. Mulkosilmäinen Feldman varastaa show'n Aigor-palvelijana, jonka pöljät jutut naurattavat kerta toisensa perään. Hupaisa on myös yhdessä kohtauksessa nähtävä, Teräsmies-elokuvien (Superman - 1978-1987) pahana Lex Luthorina parhaiten tunnettu Gene Hackman sokeana miehenä, johon hirviö törmää.

Mel Brooks on vuosia myöhemmin todennut pitävänsä Frankenstein Junioria parhaana, joskin ei hauskimpana tekemänään elokuvana. Vaikka oma suosikkini Brooksin töistä on Tähtien sotaa -scifiseikkailuja (Star Wars - 1977-) parodioiva Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), ymmärrän toisaalta Brooksin pointin. Brooks on ehdottomasti tehnyt hauskempia leffoja, mutta Frankenstein Juniorista löytyy tiettyjä syvyyksiä, mitä herran muista töistä on ajoittain jäänyt uupumaan. Elokuva ei ole puhdas parodia Universalin hirviöklassikosta, vaan pikemminkin huumorilla höystetty rakkauskirje sitä kohtaan, sekä jopa omanlaisensa jatko-osa - leffahan tiedostaa vuoden 1931 leffan tapahtumat, sekä sen jatko-osat, Frankensteinin morsiamen (The Bride of Frankenstein - 1935), Frankensteinin pojan (Son of Frankenstein - 1939) ja The Ghost of Frankensteinin (1942). Seassa on paljon kunnianosoituksia klassikoita kohtaan, lähtien siitä, että elokuvassa jopa käytettiin vuoden 1931 leffan laboratoriolavasteita!

Elokuvan tarina isoisänsä mainetta inhoavasta Frankensteinista on oivallinen ja leffa nappaa hyvin mukaansa, kun tohtori suuntaa kohti Transilvaniaa. Kun perintölinnan löytyvän salakäytävän päästä paljastuu vielä isoisän laboratorio, on tässä ainekset niin hyvään jatkotarinaan alkuperäiselle kuin myös parodiaan. Vaikkei leffa tarjoa mitään hysteerisiä naurunpuuskia, löytyy siitä paljon hyvää huumoria, lähtien nokkelista sanaleikeistä tai ihan vain siitä, että Eyegorin kyttyrä vaihtelee puolta läpi leffan. Monet jutuista ovat täysin pöljiä ja pitävätkin hymyä katsojan huulilla. Vastapainona komedialle on ihan toimivaa jännitettäkin, sekä 1930-luvun hirviöklassikoille ominaista melankolisuutta. Frankenstein on tarinan todellinen tragedia ja parodioidessaankin sitä, Frankenstein Junior ei unohda tätä traagista puolta.

Brooks rakentaa tunnelmaa huolellisemmin kuin monissa muissa, pelkästään hassutteluun painottuvissa leffoissaan. Hänen ja Wilderin käsikirjoitus on kekseliäs yhdistelmä jatkotarinaa ja parodiaa. Brooks on halunnut myös visuaalisesti kunnioittaa vuoden 1931 Frankensteinia. Samojen lavasteiden lisäksi Frankenstein Junior on tietty kuvattu mustavalkoisena. Leikkauksessa hyödynnettiin 1930-luvun siirtymätyylejä ja lopputuloksena onkin filmi, joka näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan - ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset vekkulit. Erikoistehosteet toimivat myös aikakauden hengessä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Brooksin vakiosäveltäjä John Morris kuunteli paljon 1930-luvun kauhuelokuvien musiikkeja, työstäessään sävelmiä leffaan. Morriksen työn parasta antia on kaihoisa melodia ja hyräily, jolla hirviön huomio herätetään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Young Frankenstein, 1974, Gruskoff/Venture Films, Crossbow Productions, Jouer Limited

Arvostelu: Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974)

VILLIÄ HURJEMPI LÄNSI

BLAZING SADDLES

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Slim Pickens, Harvey Korman, Madeline Kahn, Mel Brooks, Burton Gilliam, Alex Karras, Liam Dunn, David Huddleston, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Starrett Jr., Carol Arthur, Charles McGregor ja Richard Collier

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Blazing Saddles, eli suomalaisittain Villiä hurjempi länsi on Mel Brooksin länkkärikomedia. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Bergmanin ideasta, joka kulki nimellä "Ted-X" ja johon suunniteltiin ohjaajaksi Alan Arkinia ja päätähdeksi James Earl Jonesia. Projekti ei edennyt sellaisenaan, mutta idea päätyi Brooksin käsiin, joka ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Hän keräsi käsikirjoitustiimin, joka tappeli ideoidensa kanssa niin, että osa poistui kesken kirjoitusprosessin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1973 ja tuotanto kulki useilla työnimillä, kuten "Black Bart" ja "Purple Sage". Kun Brooks näytti elokuvan Warner Brosin studiopomoille, nämä eivät nauraneet lainkaan ja jopa pohtivat, että leffa heitettäisiin suoraan roskakoriin. Studio oli jo aiemmin tuotannon aikana valittanut Brooksille muun muassa rasistisen n-sanan käytöstä, pieruista ja viettelykohtauksesta. Ongelmia aiheutti myös Hedy Lamarr, joka haastoi elokuvantekijät oikeuteen nimensä käytöstä. Brooks ei halunnut tapella asiasta oikeudessa, vaan sopi asian Lamarrin kanssa rahasummaa vastaan. Kun Brooks järjesti salaa yleisölle testinäytöksen, reaktio oli niin positiivinen, että studio tuli toisiin ajatuksiin leffan hyllyttämisestä ja lopulta Villiä hurjempi länsi sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, joka sai parhaan naissivuosan, leikkauksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet. Ilmestyessään se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella leffan arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista. Itse näin Villiä hurjemman lännen lapsena ja pidin sitä hauskana hömppänä. En ole tainnut katsoa leffaa koskaan toistamiseen, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1874 katala liikemies Hedley Lamarr siirtää rautatielinjaansa kulkemaan pienen Rock Ridgen kaupungin läpi. Lamarrin täytyy kuitenkin ensin keksiä keino karkottaa kaupungin rasistiset asukkaat ja päättää lähettää sinne uudeksi sheriffiksi tummaihoisen Bartin.

Harvey Korman näyttelee rahanahnetta liikemiestä, Hedy Lamarria, anteeksi siis Hedley Lamarria, jonka rautatiebisnes kokee kolauksen, kun suunniteltu linja osuu juoksuhiekkaesiintymän kohdalle. Niinpä hän joutuu muuttamaan rautatien reittiä, osuen pieneen Rock Ridgen kaupunkiin ja tajuten, että rautatien myötä kaupungin arvo nousisi huomattavasti. Hedy ei kun Hedley päättää keksiä keinon karkottaa kaupungin asukkaat ja vallata sen itselleen. Kun kaupunki pyytää uutta sheriffiä, edellisen kuoltua, Hedy tai siis Hedley keksii lähettää tilalle yhden rautatietyöntekijöistään, tummaihoisen Bartin (Cleavon Little), millä hän tuumii rasististen kaupunkilaisten hylkäävän kotinsa. Korman on mainio keplottelevana bisnesmiehenä ja Little on oivassa vedossa Bartina, joka päättää ottaa kaiken irti uudesta asemastaan. Bartiin tykästyy heti elokuvan alussa ja hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja näyttävän epäilijöilleen ja inhoajilleen asioiden todellisen laidan.

     Elokuvassa nähdään myös Slim Pickens Hedy siis Hedley Lamarrin kanssa juonittelevana Taggartina ja Burton Gilliamin tämän kätyrinä Lylenä, Alex Karras väkivahvana, mutta vähä-älyisenä Mongona, Gene Wilder juoppo-Jiminä, Madeline Kahn saksalaisesiintyjä Lili Von Shtuppina, sekä muun muassa David Huddleston, Liam Dunn, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Startlett Jr. ja Carol Arthur Rock Ridgen asukkaina, Johnsoneina, jotka taitavat olla kaikki sukua toisilleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks nähdään ja kuullaan useammassa roolissa, merkittävimpänä kuvernööri William J. Le Petomanena ja intiaanipäällikkönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, joskin Kahn ei mielestäni ihan ole naissivuosaehdokkuuttaan ansainnut.

Villiä hurjempi länsi on yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin hupaisa länkkärikomedia, jota ei luultavasti enää tehtäisi tänä päivänä - vähän kuten Brooks jo kymmenen vuotta sitten pohdiskeli. Se on anteeksipyytelemättömän hävytön komedia, jonka kielenkäyttö aiheutti paheksuntaa jo leffan ilmestyessä, puhumattakaan, kuinka siihen suhtaudutaan 2020-luvulla. Tummaihoisista ja homoista käytetään jatkuvasti ronskeja ja julmia nimityksiä ja Brooks onkin sanonut saaneensa paljon palautetta n-sanan käytöstä. Hän on tosin todennut olevansa huvittunut, sillä valittajat ovat olleet pääasiassa valkoisia, kun taas monet tummaihoiset, kuten julkimoiden puolella Richard Pryor ja Whoopi Goldberg ovat kehuneet elokuvaa hulvattomaksi ja kiittäneet häntä leffasta. Hassua kyllä, elokuvan teon aikaan studion isoin huoli oli leffan nuotiokohtaus, jossa Taggartin joukot syövät papuja ja piereskelevät oikein antaumuksella. Warner Bros. halusi kohtauksen pois elokuvasta, mutta Brooks sai pitää tahtonsa ja Villiä hurjemmasta lännestä tuli ainakin Hollywood-historian ensimmäinen filmi, jossa piereskellään.

Itse pidin elokuvasta yhä, vaikkei se ollutkaan mielestäni mikään hysteerisen hauska. Se kuitenkin pitää hymyä jatkuvasti katsojansa huulilla ilahduttavan hölmön luonteensa, vekkulien sketsiensä ja ajoittain hauskan sanailunsa ansiosta. Jotkut jutut ovat liki nerokkaita tyhmyydessään. Premissi on veikeä ja sen kautta leffa sisältää jopa oivaltavaa satiiria rasismista. Elokuva ei kaunistele, millaista tummien kohtelu on ollut, mutta samalla se esittää ihmiset kekseliäästi eri tavoin. Valkoihoiset ovat pääasiassa tomppeleita ja juntteja, kun taas heti alussa tummaihoiset esitetään sivistyneempinä ja hyväkäytöksisinä. Yleensä tuohon aikaan karikatyyrit nähtiin juuri toisinpäin. Elokuva kasvattelee kierroksiaan edetessään ja muuttuu aika älyttömäksi loppua kohti. Brooks ei paljoa säännöistä välittänyt komedioita tehdessään ja sen myös huomaa leffan hassuista tavoista rikkoa neljättä seinää.

Brooks on ohjannut elokuvan kieli visusti poskessa ja pitääkin hupsua henkeä hyvin yllä. Hänen, Andrew Bergmanin, Norman Steinbergin, Richard Pryorin ja Alan Ugerin taistelema tai siis työstämä käsikirjoitus on piikittelevä ja röyhkeä, mutta sisältää myös fiksua asiaa. Villiä hurjempi länsi on lisäksi hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Villin lännen lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä asujen kanssa. Erikoistehosteet ovat passelin pöhköt ja äänimaailmallakin leikitellään oivallisesti. John Morrisin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla ja leffan parit laulut ovat myös ihan kelpoja rallatuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blazing Saddles, 1974, Warner Bros., Crossbow Productions

Arvostelu: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993)

ROBIN HOOD - SANKARIT SUKKAHOUSUISSA

ROBIN HOOD: MEN IN TIGHTS

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Roger Rees, Amy Yasbeck, Dave Chappelle, Richard Lewis, Mark Blankfield, Eric Allan Kramer, Matthew Porretta, Isaac Hayes, Tracey Ullman, Dom DeLuise, Steve Tancora, Megan Cavanagh, Dick Van Patten, Mel Brooks ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Robin Hood: Men in Tights, eli suomalaisittain Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on Mel Brooksin tekemä parodiaelokuva. Brooks oli 1970-luvulla yrittänyt työstää Robin Hood -parodiaa televisiosarjan muodossa, nimeltä When Things Were Rotten (1975), mutta sen teko keskeytettiin pian sarjan alkamisen jälkeen. Brooks halusi kuitenkin palata hahmon pariin ja ryhtyi 1990-luvun alussa työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Robin Hood - sankarit sukkahousuissa sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai heikot arviot kriitikoilta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Itse näin Robin Hood - sankarit sukkahousuissa joskus lapsena ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa leffan ja arvostella sen.

Paettuaan jerusalemilaisesta vankilasta, Loxleyn Robin matkaa takaisin Englantiin, huomatakseen kuninkaan ahneen pikkuveljen, prinssi Johnin pitävän hirmuhallintoa Rottinghamin seriffin kanssa. Robin kerää ympärilleen joukon iloisia veikkoja, joiden kanssa hän aikoo päihittää tyrannit - ja jos onni käy, kosia Marion-neitoa.

Pääroolissa Loxleyn Robinina, eli lainsuojattomana Robin Hoodina nähdään Cary Elwes. Hahmon parodiointi ei tule Elwesille uutena juttuna, pohjautuihan hänen esiintymisensä Prinsessan ryöstössä (The Princess Bride - 1987) Errol Flynnin tulkintaan hahmosta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood - 1938). Elwes sopiikin kuin valettu legendaarisen rosmon osaan, toimien niin hyvänä tulkintana hahmosta kuin myös parodiana Robin Hoodista.

     Elokuvassa nähdään myös Richard Lewis ilkikurisena prinssi Johnina, jonka luomi ei millään pysy paikoillaan, Roger Rees katalana Rottinghamin seriffinä, Amy Yasbeck Marion-neitona, johon niin Robin kuin seriffi ovat iskeneet silmänsä, Eric Allan Kramer, Mark Blankfield, Matthew Porretta ja ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Dave Chappelle Robinia seuraavina iloisina veikkoina, Pikku Johnina, sokeana Blinkininä, Will Scarlet O'Harana ja Ahchoona, joista jälkimmäisen nimi tulkitaan toki aina aivastukseksi, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks rabbi Tuckmanina. Kuningas Richardia taas esittää sir Patrick Stewart, jonka yliampuva skottiaksentti on veikeä näpäytys Sean Conneryn kuningas Richardille Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffassa (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Kyseinen filmatisointi saa pilkkaa myös pääosaa esittäneen Kevin Costnerin kehnosta englantilaisaksentista. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Lewis ja Rees häijyinä pahiksina.

Robin Hood - sankarit sukkahousuissa ei ollut yhtä hulvattoman lystikäs kuin muistin sen olevan, mutta on se silti oikein passelin hupsu pätkä, että sen parissa viihtyy läpi lähes koko keston. Paikoitellen noin tunnin ja kolmen vartin kestossa tuntuu olevan se yksi vartti liikaa, mutta pääasiassa elokuva pitää kelvollisesti mukanaan. Itse pääaihe, eli Robin Hood ja hahmon monenmoiset elokuvasovitukset vuosien varrella aiemmin mainituista Errol Flynnin ja Kevin Costnerin versioista aina Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hoodiin (1973) joutuvat tietty vitsien kohteeksi niin hassuista aksenteista Sherwoodin iloisten veikkojen vaatetukseen. Leffassa pohdiskellaankin huumorin keinoin, onko miehekästä käyttää sukkahousuja? Pääaiheensa lisäksi elokuvasta voi bongata parodiaa myös Kummisedästä (The Godfather - 1972) ja koripallofilmistä Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can't Jump - 1992).

Mel Brooksin aiempien töiden tavoin tätä Robin Hoodiakaan ei missään nimessä kannata ottaa tosissaan. Se on täysin itsetietoisen typerä. Kieli on ollut visusti poskessa leffaa tehdessä, joskin välillä tuntuukin, että kuvauksissa on ollut hauskempaa kuin itse elokuvaa katsoessa. Heti alkutekstit antavat hyvin osviittaa, millaisesta teoksesta on oikein kyse ja sama meno sen kuin jatkuu. Osa komediasta naurattaa ääneen ja koin varsin hilpeäksi, kun kesken kohtauksen hahmot kaivavat käsikirjoituksen esiin, tarkistaakseen, kuinka kohtaus etenee. Osa huumoripuolelta jää tosin latteaksi ja sekaan mahtuu aika ponnettomiakin vitsejä. Komedian lisäksi leffa tarjoaa ihan viihdyttäviä musikaalinumeroita, kuten myös hahmolle olennaisesti jännittävää ja epäuskottavan tarkkaa jousiammuntakisailua, sekä miekkojen kalinaa, kun Robin Hood ja Rottinghamin seriffi ottavat toisistaan mittaa.

Brooks pitää hilpeää henkeä yllä kaiken aikaa, eikä lähde turhia draamailemaan. Vaikka elokuva ei ole Brooksin tuotannon hauskimmasta päästä, ilmapiiri on läpikotaisin mukava. Brooks olisi kuitenkin voinut tiivistää filmiään, joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelvollisesti kuvattu. Vaikka lavasteet ja asut eivät olekaan parodioitujen kohteiden tasoisia, ovat ne silti yllättävänkin onnistuneet. Kenties hauskin yksityiskohta on Ahchoon lakki, joka näyttää nurinperin puetulta lippikseltä. Erikoistehosteet ovat itsetietoisen kököt ja toimivat juuri siksi. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja Hummie Mannin säveltämät musiikit sisältävät mainion seikkailullisia teemoja.

Yhteenveto: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelpo parodia yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmista sankareista. Elokuva ei ole yhtä hulvaton kuin monet muut Mel Brooksin filmeistä, mutta se tarjoaa silti hassua menoa läpi keston. Osa vitseistä ampuu maalitaulusta huti, mutta kyllä seasta pari napakymppiäkin löytyy. Robin Hood -filmatisoinnit vuosikymmenten varrelta saavat toki tuta ja sekaan mahtuu hieman parodiaa muistakin jutuista. Elokuvasta löytyy karsimisen varaa, eikä se ihan kestä tunnin ja kolmen vartin mittaansa. Saksimalla pois kymmenestä minuutista varttiin lopputuloksena voisi olla napakampi ja tehokkaampi komedia. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti ja puitteiltaan leffa on tarpeeksi toimiva. Mel Brooks pitää kepeää henkeä yllä ja Hummie Mann tunnelmoi yllättävänkin hyvin musiikeillaan. Jos Brooksin komediat iskevät ja tykkäät Robin Hoodista, suosittelen kyllä Robin Hood - sankareita sukkahousuissa, vaikkei se millään kuulukaan Brooksin tuotannon kärkipäähän. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robin Hood: Men in Tights, 1993, Brooksfilms, Gaumont

Arvostelu: Mieletön maailmanhistoria (History of the World, Part I - 1981)

MIELETÖN MAAILMANHISTORIA

HISTORY OF THE WORLD, PART I

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Mel Brooks, Mary-Margaret Humes, Gregory Hines, Ron Carey, Dom DeLuise, Madeline Kahn, Harvey Korman, Cloris Leachman, Pamela Stephenson, Shecky Greene, Sid Caesar, Carl Reiner, Hugh Hefner, Nigel Hawthorne, John Hurt ja Orson Welles
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

History of the World, Part I, eli suomalaisittain Mieletön maailmanhistoria on Mel Brooksin ohjaama, tuottama, käsikirjoittama ja tähdittämä komediaelokuva. Brooks on itse kertonut saaneensa idean elokuvaan, kun hän oli 20th Century Foxin studiolla kävelyllä ja joku kysyi häneltä, mikä hänen seuraava iso elokuvansa oli. Brooks oli hetken mielijohteesta vastannut, että elokuva olisi hänen isoin työnsä koskaan - se kattaisi koko maailmanhistorian! Tämä ajatus jäi tosissaan pyörimään hänen päässään ja hän alkoikin oikeasti työstämään filmiä. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Mieletön maailmanhistoria sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei ollut Brooksin toivoma menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Se jopa sai vuoden huonoimman elokuvan ehdokkuuden Stinkers Bad Movie Awardsissa! Itse olen nähnyt Mielettömän maailmanhistorian vain kerran, mutta se tapahtui yli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Mielettömässä maailmanhistoriassa Mel Brooks vie katsojansa aikamatkalle historian havinoihin... tai ainakin todella tarkasti valittuihin muutamaan tapahtumaan. Elokuva alkaa Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) parodioivalla ihmisen syntytarinalla legendaarisen Orson Wellesin selostamana. Leffa nappaa heti katsojansa mukaan ja aloitus voittaa puoleensa, etenkin kun kivikautta jatkava Vanhan testamentin kuvaus tarjoaa erittäin mojovat naurut. Ensimmäinen kymmenminuuttinen tai vartti on aivan mahtava ja luvassa voisi olla jälleen yksi loistokomedia Brooksilta... mutta ei kestä kauaa, kun taso lähtee jo laskuun.

Brooks päättää nopeasti olla tekemättä sen enempää pilkkaa Raamatun tarinoista (vaikka sentään viimeinen ehtoollinen Jeesuksen (John Hurt) kanssa onkin mukana myöhemmin) ja hyppää Rooman Imperiumiin, missä hän esittää stand-up filosofia, Comicusta, joka saa mahdollisuuden esiintyä itse Keisarin (Dom DeLuise) palatsissa (minkä ulkokuvat tietty otettiin Las Vegasin Caesar's Palacessa parin roomalaispylvään kera). Aluksi hauskalta vaikuttava sketsi, mikä sisältää niin roomalaisaikaista Kelaa kuin hilpeää eunukkien testailua, muuttuu ylivenytetyksi kertomukseksi, joka ei osaa loppua tarpeeksi ajoissa. Roomaa varten rakennettiin aikamoiset lavasteet, joten on luultavaa, että budjettisyistä niissä on haluttu kuvata mahdollisimman paljon materiaalia. Tämä on ymmärrettävää, mutta harmi vain, ettei se kuvattu materiaali ole lopulta kovinkaan kaksista. Suunnilleen vain joka toinen vitsi osuu maaliinsa ja loput sitten lentävät kauas huti.

Tämä itse asiassa pätee koko loppuleffaa. Ihmisen synnyn ja Vanhan testamentin neronleimausten jälkeen Brooks vaikuttaisi olevan epätoivoinen ideoidensa kanssa. Rooman Imperiumia seuraava Espanjan inkvisition aikana kuultava musikaalinumero tarjoaa parit naurut, mutta sekin on liian pitkä. The Inquisition kappale olikin ehdolla huonoimman biisin palkinnosta. Brooks itse on kuitenkin erittäin innokkaasti mukana kaikissa rooleissaan ja esittää kappaleen suurinkvisaattorina niin täysillä kuin pystyy. Hänen riemunsa ei vain tartu yleisöön yhtä hyvin kuin hän on varmasti toivonut.

Heikoin osio taitaa kuitenkin olla Ranskan vallankumous, missä Brooks tekee jopa tuplaroolin kuningas Ludvig XVI:nä ja pissapoika Jacquesina. Tässä kohtaa meno on erittäin väsähtänyttä ja katsojakin alkaa tarkistamaan, kuinka kauan filmiä on vielä jäljellä. Brooksilla on ollut käsissään mitä fantastisin idea, mistä ammentaa hulvattomaan elokuvaan, mutta jostain syystä hän ei millään saavuta unelmiaan filmillä. Lopputekstien aikana pyörivät mainokset elokuvan jatko-osasta (mitä ei koskaan tehty, leffan englanninkielinen nimi History of the World, Part I on jo itsessään vitsi) nostavat taas tasoa, vaikka onkin samalla surullista, kuinka paljon parempia nämä lyhyet sketsit ovat isompiin tarinoihin verrattuna. Jos Brooks olisi toteuttanut Rooman, Espanjan ja Ranskan osuudet pienemmällä budjetilla ja vaatimattomammilla lavasteilla, olisi hän kenties voinut tiivistää niiden tarinoita ytimekkäämmiksi ja samalla tuoda mukaan enemmän nokkelaa kettuilua eri historiallisiin tapahtumiin. Silloin kun leffa osuu maaliinsa, se tekee yleensä napakympin, minkä takia Mieletön maailmanhistoria on ihan sujuvasti katsottavaa, joskin keskinkertaista viihdettä. 

Elokuvan tekninen toteutus on pääasiassa mainio, vaikka mukaan mahtuu etenkin alussa selvää taustakankaan käyttöä (mikä toisaalta juurikin luo omaa koomista viehätystään). Lavasteet todella ovat näyttävät ja kamera liikkuu niissä sujuvasti. Maskeerauksetkin näyttävät hyviltä ja puvustajat pääsevät leikkimään usean aikakauden tyyleillä. Äänimaailma on kelvollinen ja John Morriksen säveltämät musiikit säestämät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Mieletön maailmanhistoria on ihan katsottava ja parissa kohtaa suorastaan hulvaton komediaelokuva, jossa olisi kuitenkin potentiaalia paljon parempaan. Alun luolamiesosio ja kymmenen käskyn vitsi lupailevat todella lystikkäästä teoksesta, mutta pian niiden jälkeen taso lähtee laskuun. Leffan lyhyissä sketseissä on huomattavasti enemmän voimaa kuin pitkissä tarinoissa. Antiikin Rooman, Espanjan inkvisition ja Ranskan vallankumouksen kertomukset ovat toinen toistaan tylsemmin tehty ja ne kaipaisivat reippaampaa tiivistämistä ja kunnon potkua. Silloin tällöin elokuva tarjoaa mojovat naurut heikompienkin osuuksien aikana, mutta kauas jäädään siitä, mitä filmi voisi olla. Mel Brooks hoitaa hommaansa täysillä kameran edessä, muttei saa katsojaa yhtymään hänen riemuunsa. Tekninen toteutus on pääasiassa sujuvaa ja lavasteet ovat ihailemisen arvoisia. Tiettyjä kökköyksiä hyödynnetään hyvin komediallisiin tarkoituksiin. Mielettömästä maailmanhistoriasta löytyy tarpeeksi hyviä puolia, jotta sen jaksaa katsoa kokonaan, mutta on leffa silti aika väsähtänyt komediaraina. Kun elokuvan parhaat puolet ovat napakat sketsit ja lopputekstien naureskelu jatko-osasta, mitä ei koskaan tehdä, kertoo se jo paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
History of the World: Part I, 1981, Brooksfilms

Arvostelu: Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018)

HOTEL TRANSYLVANIA 3: MONSTERIT MATKALLA

HOTEL TRANSYLVANIA 3: SUMMER VACATION

Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Kathryn Hahn, Andy Samberg, Kevin James, Keegan-Michael Key, David Spade, Steve Buscemi, Molly Shannon, Jim Gaffigan, Mel Brooks, Asher Blinkoff, Sadie Sandler ja Chris Parnell
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Jo ennen Hotel Transylvania 2:n (2015) ilmestymistä Sony Pictures Animation -yhtiö alkoi suunnittelemaan kolmatta osaa. Aluksi sarjan ohjaajana toiminut Genndy Tartakovsky ilmoitti, ettei halua jatkaa sarjan parissa, sillä hänellä oli työn alla toinen projekti, "Can You Imagine?", mutta kun se ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin, Tartakovsky palasi ohjaamaan sarjan kolmannenkin osan. Työstäminen starttasi kunnolla ja nyt Hotel Transylvania 3: Summer Vacation (tai kuten se kulkee monissa maissa nimellä A Monster Vacation), eli suomalaisittain Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla saa ensi-iltansa. Itse en ollut innoissani, kun kuulin sarjan saavan jatkoa. Tiesin kahden ensimmäisen osan olleen hittejä, joten oli vain ajan kysymys, milloin kolmas osa ilmestyisi, mutta mielestäni edelliset osat olivat niin keskinkertaisia, ettei sarjaa olisi tarvinnut jatkaa. Odotukseni olivatkin siis hyvin alhaiset, kun menin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen. Yritin silti pienesti toivoa, että tekijät olisivat siirtyneet hieman kypsempään suuntaan ja Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla onnistuisi yllättämään positiivisesti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Hotel Transylvania ja Hotel Transylvania 2!

Nähdessään hirviöystävänsä onnellisina parisuhteissa, kreivi Dracula alkaa kokea oloaan yksinäiseksi. Hänen tyttärensä Mavis kuitenkin keksii viedä koko hotellin väen lomalle monsteriristeilylle, siinä toivossa, että hänen isänsä tapaisi siellä jonkun.

Pääroolissa kreivi Draculan äänenä kuullaan jälleen kerran Adam Sandler, jonka touhu muuttuu välillä hyvinkin ärsyttäväksi. Sandler päästelee oikein kunnolla menemään ylikorostetulla äänellään ja olen jälleen varma, että hän on sooloillut paljon ja luonut itse useat repliikkinsä. Hahmoa on muutettu entistäkin hölmömmäksi, mikä lisää hänen rasittavuuttansa. Itse en pitänyt kreivi Draculasta tässä leffassa lainkaan ja filmi oli parhaimmillaan, kun hahmo ei näkynyt ruudulla. Sandlerin ego-pullistelun takia Draculan poissaoloa ei tosin tapahdu tarpeeksi usein...
     Kreivi Draculan kaverit (eli Adam Sandlerin koomikkotoverit) tekevät tietty paluun ja he ovat paljon hauskempia ja jopa kiinnostavampia tyyppejä kuin itse Dracula. Kymmenistä lapsista kärsivä ihmissusipariskunta Wayne (Steve Buscemi) ja Wanda (Molly Shannon) löytävät onnekseen lastentarhan risteilyltä, jolloin he voivat jättää täystuhopentunsa muiden vastuulle. Yksi leffan hauskimmista kohtauksista onkin, kun pariskunta kysyy epäuskoisesti, haluavatko lastentarhan hoitajat ihan vapaaehtoisesti ottaa heidän lapsensa. Frankensteinin hirviö (Kevin James) jää harmillisen pienelle huomiolle, mutta näkymätön mies Griffin (David Spade) on löytänyt itselleen tyttöystävän - tällä kertaa todellisen. Murray-muumio (Keegan-Michael Key) on hilpeällä tavalla energinen ja kummallinen vihreä klöntti (ääniä päästelee sarjan ohjaaja Tartakovski) tarjoaa useamman hassun hetken.
     Sen sijaan kreivi Draculan tytär Mavis (Selena Gomez) on hyvinkin tylsä tapaus, eikä hänen kummallinen miehensä Jonathan (Andy Samberg) enää saa aikaiseksi edes hymyä väsyneellä läpänheitollaan. Pariskunnan lapsi Dennis (Asher Blinkoff) ja hänen ihmissusikaverinsa Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) kokevat omia seikkailuitaan jättimäisen Pisu-koiransa kanssa. Hauva esiteltiin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) yhteydessä näytetyssä lyhytanimaatiossa "Puppy!".
     Elokuvassa nähdään myös muita tuttuja mörköjä sarjan aiemmista osista, kuten Isojalka, Draculan ikivanha isä Vlad (legendaarinen Mel Brooks), noitia, luurankoja, jne. Uusina hahmoina esitellään monsteriristeilyn kapteeni Ericka (Kathryn Hahn), risteilyn kalahenkilökunta (kalojen äänenä Chris Parnell), sekä kreivi Draculan arkkivihollinen, professori Van Helsing (Jim Gaffigan), jonka esittelyä olen odottanut sarjan aloitusosasta lähtien.

Ei ole varmaan suuri yllätys, ettei tämäkään Hotel Transylvania -elokuva ole hyvä. Silti täytyy myöntää, että paikoitellen viihdyin leffan parissa jopa huomattavasti edellisiä osia paremmin. Elokuvan alku nappaa oivallisesti mukaansa, minkä lisäksi filmissä tuntuu olevan enemmän juonta kuin Hotel Transylvania 2:ssa, mikä tuntui vain siltä kuin joku olisi yhdistänyt puolentoista tunnin edestä lyhytanimaatioita. Risteilyidea on mainio, ja tapa millä sinne päästään, on vieläkin parempi. Monstereiden täytyy nimittäin matkustaa sinne lentokoneella, minkä lentäjät ja henkilökunta koostuu pelkästään riiviöistä. Matkustajista ja heidän tavaroistaan vähät välittävät ilkikuriset pahantekijät ovat filmin parasta antia ja onkin harmi, ettei kohtaus kestä kauemmin ja etteivät riiviöt liity mukaan risteilylle. Tämän lisäksi mukana on muitakin hassuja hetkiä, joista mainitsinkin jo ihmissusien lastentarhakohtauksen. Vihreä klöntti saa enemmän ruutuaikaa, minkä lisäksi oli hauska seurata, miten rumat noidat katselevat uimahousuissa kulkevaa vanhaa Vladia kuin mitä kuuminta ilmestystä. Leffasta löytyy edellisiä osia enemmän pieniä vitsejä aikuisille, kuten hirviöiden oma Tinder-deittisovellus - mikä tosin vain mainostaa Sonyn Xperia-puhelimia - jolloin se ei ole pelkästään lapsille tehtyä koheltamista. Sitäkin tosin löytyy ja paljon.

Elokuvan hauskoja kohtauksia yhdistää se, etteivät ne joko sisällä kreivi Draculaa lainkaan tai lentokonekohtauksen tapauksessa joku hauskempi varastaa show'n itselleen. Draculaan liittyvät vitsit, kuten surkea "blää-blä-blää" ovat ihan yhtä typeriä kuin aiemminkin ja olisin täysin mielelläni katsonut leffan ilman häntä. Filmi luo jonkinlaista romanssia Draculan ja laivan kapteenin välille, mikä ei ole mielenkiintoista seurattavaa - etenkään kun on todella ennalta-arvattavaa, mitä romanssin kanssa tulee tapahtumaan. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on muutenkin erittäin yllätyksetön tekele, ja vaikka elokuvan idea on hyvä, voi katsoja aavistaa tulevat tapahtumat helposti siitä hetkestä lähtien, kun hahmot saapuvat risteilylle. Lapsille elokuva saattaa tarjota yllätyksiä, mutta jos aikuisena on katsonut vähänkin piirrettyjä tai leffoja, ovat kaikki käänteet arvattavissa jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Tämä tekee tarinan seuraamisesta pitkäveteistä, jolloin on onni, että aina välillä pääsee näkemään tarinaan littymättömiä vitsikohtauksia. Valitettavasti tässäkin osassa nähdään useita poistettuihin kohtauksiin kuuluvia tanssinumeroita, mitkä eivät vie tarinaa lainkaan eteenpäin.

Ennalta-arvattavasta juonesta, ärsyttävästä Draculasta ja turhista tansseista huolimatta pidin Hotel Transylvania 3:a suurimman osan ajasta ihan menevänä animaatioseikkailuna. Olisihan minun siis pitänyt arvata, ettei elokuva kykenisi pysymään sillä tasolla loppuun asti. Suuren huipennuksen aikana filmin taso nimittäin vajoaa pohtamutiin ennen kuin ehtii vampyyriä sanoa. Elokuva sisältää yhden surkeimmista finaaleista, minkä olen koskaan nähnyt. Homma muuttuu niin käsittämättömän myötähäpeällisen surkeaksi, että oikein hävetti ja suututti. Finaalin huonoutta ja typeryyttä vain lisää se, ettei se tunnu koskaan päättyvän. Kohtaus vain jatkuu ja jatkuu, samalla kun leffan taso laskee. Loppuhuipennus on niin lapsien älykkyyttä aliarvioiva ja laiskasti keksitty, että minun teki mieli ottaa leffalta kokonainen tähti pois. Elokuvan hyvät puolet saivat minut kuitenkin armolliselle tuulelle ja umpihuono lopetus sai leffan menettämään vain puoli tähteä. Sääli, sillä huomattavasti paremman huipennuksen kanssa kyseessä voisi olla sarjan paras osa.

Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on kuitenkin sarjan visuaalisesti hienoin osa. Tämäkin sarjan osa on toki kaukana Disneyn ja Pixarin mestarillisesta animointitasosta, mutta on leffa silti tyylikäs. Hahmojen ulkonäöt ovat edelleen hyvin karikatyyrimäisiä, mikä sopii joillekin ja toisille ei. Näyttävintä animoinnin osalta on kuitenkin yksi vedenalainen kohtaus, johon oli saatu luotua hyviä yksityiskohtia. Voi kunpa käsikirjoittajakaksikko Michael McMullers ja ohjaaja Tartakovsky olisivat tehneet parempaa työtä tekstinsä kanssa, niin leffa vastaisi sisällöltään visuaalista tasoaan. Tuntuu siltä, että aina kun kaksikko ei tiennyt, miten tarina etenisi, he päättivät pistää mukaan tanssinumeron, jotta hahmot voisivat vain tanssahdella seuraavaan kohtaukseen. Tartakovsky onnistuu edellisiä osia paremmin visuaalisessa huumorissa, muttei silti osoita pätevyyttään elokuvaohjaajana. Mielestäni hänen pitäisi pysyä lauantaipiirrettyjen tekijänä, sillä sellaisia Hotel Transylvaniat muistuttavat liikaa. Äänimaailma filmissä on muuten hyvin rakennettu, mutta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää millään lailla mieleen, sillä leffassa jumputetaan jatkuvalla syötöllä radiohittejä.

Yhteenveto: Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on hieman yli tunnin ajan ihan kelpo animaatioseikkailu. Viime hetkillään leffa päättää kuitenkin luovuttaa totaalisesti ja tarjoaa järkyttävän kamalan huipennuksen, joka saa katsojan harkitsemaan vakavasti teatterista poistumista. Tämä on suuri sääli, sillä muuten elokuva onnistuu viihdyttämään yllättävänkin mukavasti... ainakin paikoitellen. Riiviöiden lentokone, vihreän mömmön seikkailut, Vladia tiirailevat noidat ja pennuistaan eroon pääsevät ihmissudet ovat filmin parhaimpia ja hauskimpia juttuja. Itse olisin erittäin mieluusti katsonut heidän puuhiaan puolentoista tunnin ajan. Sen sijaan tarjolla on jälleen itserakkaan Adam Sandlerin hölmöilyjä ärsyttävänä kreivi Draculana, joka saa ihan liikaa ruutuaikaa. Elokuvan taso laskee aina, kun hän on näkyvillä... tai kun hahmot alkavat tanssimaan ilman syytä, kun käsikirjoittajilta loppuivat ideat kesken. Hauskoista hetkistään ja tyylikkäästä visuaalisesta ilmeestään huolimatta kyseessä on heikko tekele ja toivon todella, että Monsterit matkalla jäisi sarjan viimeiseksi osaksi. Jos piditte sarjan edellisistä osista, niin pidätte aivan varmasti tästäkin, sillä meno on ihan samanlaista kohellusta. Jos taas haluatte nähdä älykkäämpää animaatiota, odottakaa elokuussa ilmestyvää Ihmeperhe 2:a (Incredibles 2 - 2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Hotel Transylvania 3: Summer Vacation, 2018, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Media Rights Capital

Arvostelu: Hotel Transylvania 2 (2015)

HOTEL TRANSYLVANIA 2

Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Andy Samberg, Asher Blinkoff, Kevin James, Steve Buscemi, David Spade, Keegan-Michael Key, Sadie Sandler, Megan Mullally, Nick Offerman, Molly Shannon, Jonny Solomon, Rob Riggle ja Mel Brooks
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Lapsille suunnattu hirviöelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Ensimmäisen osan ohjaajan, Genndy Tartakovskyn oli alunperin tarkoitus siirtyä toisen projektin pariin, mutta kun se ei lähtenytkään käyntiin, hän palasi työstämään Hotel Transylvania 2:a. Elokuvan tuotannossa syntyi ongelmia, kun päätähti Adam Sandler pyrki Tartakovskyn sanojen mukaan korkeampaan asemaan, jolloin he riitelivät useaan otteeseen. Tästä huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja se ilmestyi syksyllä 2015. Filmi oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä ja se sai hieman parempia arvosteluita. Itse kuitenkin näin Hotel Transylvania 2:n vasta viime vuonna. En ollut erityisemmin innostunut ensimmäisestä osasta, joten en kokenut suurta halua nähdä sen jatko-osaa. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että se oli ilmestynyt Viaplayhin ja kun minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, päätin katsoa sen. Elokuva oli mielestäni laimea ja ehdinkin jo unohtaa koko sarjan, kunnes huomasin, että kolmas osa, Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018) ilmestyisi tänä kesänä. Niinpä päätin antaa edellisille osille uuden mahdollisuuden. Noin kuukausi sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen Hotel Transylvanian uudestaan, kävin vuokraamassa Hotel Transylvania 2:n ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hotel Transylvania!

Mavis-vampyyri ja Jonathan-ihminen ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsen, pienen Dennis-pojan. Kreivi Dracula säikähtää, kun Dennis ei osoita minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän olisi hirviö. Dracula päättääkin näyttää Dennisille, millaista hirviönä olo on, toivoen että se nostaisi esille Dennisin sisäisen monsterin.

Edellisen osan tavoin myös Hotel Transylvania 2 on pääasiassa kreivi Draculaa ääninäyttelevän Adam Sandlerin showta. Kuten jo sanoin, ohjaaja Tartakovskyn mukaan Sandler yritti jatkuvasti olla korkeammassa asemassa tuotannossa, minkä kyllä huomaa. Jos jo edellinen filmi tuntui siltä, että Sandler on ollut liikaa mukana kirjoittamisprosessissa, niin tässä hän on ollut entistäkin enemmän - hänet on jopa merkitty toiseksi käsikirjoittajaksi! Tosin olen aika varma, että hän improvisoi useat omista repliikeistään, sillä huumori on täysin samaa kuin monissa muissa herran leffoissa. Hahmona kreivi Dracula on muuttunut iloisempaan suuntaan, eikä hän ole samalla lailla hyökkäilemässä muiden kimppuun. Tuttu yrmyilijä on yhä olemassa, mutta vanhasta vampyyristä on alkanut tulla pehmo.
     Kreivi Draculan ystävätkin ovat tietty mukana, kuten ovat myös heitä esittävät Adam Sandlerin ystävät. Tai no, Murray-muumion ääninäyttelijä on vaihtunut CeeLo Greenistä Keegan-Michael Keyhin. Jokaisella monsterikaveruksella - Murray-muumiolla, Frankensteinin hirviöllä (Kevin James), Wayne-ihmissudella (Steve Buscemi) ja näkymättömällä miehellä Griffinillä (David Spade) - on onneksi oma hetkensä loistaa ja jälleen on hauska huomata, kuinka ikoniset hirviöt on muutettu lapsiystävällisiksi, mutta harmillisesti hahmot lähinnä vain roikkuvat kreivi Draculan mukana. Omaksi suosikikseni hirviökamuista nousee Griffin, joka yrittää uskotella ystävilleen, että hänellä olisi näkymätön tyttöystävä.
     Myös Mavis-vampyyrinainen (laulaja Selena Gomez) ja Jonathan-ihmismies (Andy Samberg) nähdään leffassa, mutta he ovat paljon pienemmässä osassa kuin viimeksi. Jonathan on sama huoleton heppu, joka on innoissaan kaikenmaailman monstereista, mutta Mavis on muuttunut äidillisemmäksi, eikä erityisemmin pidä siitä, että hänen isänsä Dracula yrittää jatkuvasti saada todistettua, että Mavisin ja Jonathanin poika Dennis olisi myös vampyyri. Dennis (Asher Blinkoff) onkin mainio lisäys ja on hyvä, että hahmoon oikeasti keskitytään. On mielenkiintoista seurata, miten lapsi kasvaa maailmassa, jossa hirviöt ja ihmiset elävät sovussa.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Wayne-ihmissuden tytär Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) joka on Dennisin hyvä ystävä, Jonathanin ihmisvanhemmat Mike (Nick Offerman) ja Linda (Megan Mullally), uusi tuttavuus Oopperan kummitus (Jon Lovitz), kreivi Draculan isä Vlad-ukki (itse legendaarinen Mel Brooks), sekä vihreä Blobby-möykkyolio (Jonny Solomon), joka tarjoaa elokuvan parhaat naurut.

Vai pitäisikö jopa sanoa "ainoat naurut"... Hotel Transylvania 2 ei nimittäin ole kovin hauska filmi. Se ei itse asiassa ole kovin hyväkään. Jo edellinen osa kärsi pahasta keskinkertaisuudesta, mutta tätä on jopa vaikea katsoa. Elokuvan juoni ei ole millään lailla mukaansatempaava, eivätkä erilaiset kohtaukset, joissa kreivi Dracula pistää kaverinsa säikyttelemään ihmisiä, ole kovin kummoisia. Ne tuovat lähinnä mieleen yksittäiset lyhytanimaatiot, joita lapsena tuli katseltua. Ei niissä mitään erityistä ollut, mutta jokin niissä viehätti silloin. Yhdistettynä puolentoista tunnin elokuvaan, kohtaukset tuntuvat oudon irrallisilta, joilla ohutta juonta on väkisin pidennetty. Toisaalta juonesta voisi kyllä saada aikaiseksi menevän seikkailun koko perheelle, jossa opetellaan hyväksymään muut ja itsemme sellaisina kuin ne ovat, mutta tämä ei ole se seikkailu. Lopputulos tuntuu vain hätäisesti kasatulta jatko-osalta, jolla on pyritty rahastamaan, kun ensimmäinen osa on vielä lasten muistissa. Aikuiskatsojilla ei selkeästi ole väliä, eikä heille ole edes yritetty luoda mitään kiehtovaa. Ja kun elokuva kosiskelee ainoastaan perheen pienimpiä, on hassua, kuinka "karmiva" loppuhuipennuksesta on tehty.

Pienillä muutoksilla Hotel Transylvania 2 voisi olla ihan kiva kertakäyttöanimaatio. Filmistä löytyy niitä asioita, mitkä ensimmäisessä osassa hieman viehättivät. Itse hotellia olisi voinut esitellä enemmän ja laajentaa leffasarjan maailmaa, sillä se todella on kiehtova. Hahmoihin olisi voinut luoda pientä syvennystä, sillä tällaisenaan ikonisimmatkin hirviöt jäävät hieman tylsiksi tapauksiksi. Huumorista olisi voinut kirjoittaa huomattavasti luovempaa ja älykkäämpää. Kyllä, naureskelin ihan ääneen sille, kun vihreä Blobby ajelee metsässä ja saa tauotta osumaa oksilta, mutta siinä oli vain jotenkin onnistuttu. Monet vitseistä ovat lähinnä vain niin laiskoja, etteivät edes pari vauhdikkaampaa kohtausta pysty tuomaan intoa mukaan. Jopa siitä katoaa hauskuus, kun kreivi Dracula yrittää tutustua ihmisten teknologiaan, sillä Sony-yhtiö on päättänyt käyttää tilaisuutensa hyväkseen ja animoinut puhelimiin ja tietokoneisiin logonsa. Paikoitellen tämä saa leffan tuntumaan enemmän kalliilta puhelinmainokselta kuin oikealta elokuvalta. Ja siihen vielä päälle väkisin mukaan tungetut, irralliset tanssikohtaukset, on katselukokemus aikuisille jopa ärsyttävä. Lapset saattavat ilahtua, kun satoja vuosia vanha vampyyri alkaa yhtäkkiä tanssimaan nykypäivän radiojumputusten tahtiin, mutta olen silti sitä mieltä, että tekijät (lue: Adam Sandler) pitävät lapsia tyhmempinä kuin he oikeasti ovat.

Sentään elokuva on animoitu hyvin. Hahmot ovat yhä hyvin karikatyyrimaisia, mutta se sopii filmin tyyliin. Edellisen osan tavoin pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on, vaikka leffa tapahtuukin pääasiassa yöaikaan. Yksityiskohtien määrä on lisääntynyt edelliseen osaan verrattuna, joten visuaalisuutensa puolesta elokuva on ensimmäistä Hotel Transylvaniaa parempi. Jälleen kerran äänimaailma on oivasti luotu, mutta musiikit koostuvat valitettavasti lähes täysin jo olemassa olevista hittikipaleista. Sandlerin ja edellisen osan kirjoittaneen Robert Smigelin työstämä käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi laiska. Siinä aloitetaan kiehtovia juttuja, mutta niitä ei osata viedä yhtään mihinkään. Jos käsikirjoitus on näin heppoinen ja Sandler on ollut jatkuvasti paikalla komentelemassa, ei ihme, jos ohjaaja Tartakovskyn osaaminen ei pääse esille. Tällaisissa työolosuhteissa on varmasti hankala toimia.

Yhteenveto: Paras tapa kuvailla Hotel Transylvania 2:a on sanoa todella laiskasti "plääh-plä-plääh". Elokuvasta löytyy sama kiehtova maailma kuin edellisestä osasta, sekä hauskoja tapoja esittää klassiset hirviöt lapsiystävällisinä, mutta muuten vitsit eivät naurata, eikä itse tarina koskaan nappaa mukaansa. Leffa tuntuu lähinnä yksittäisiltä kohellusjaksoilta, jotka on yhdistetty jonkinlaiseksi paketiksi, mikä ei kuitenkaan tunnu eheältä kokonaisuudelta. Elokuvassa aloitetaan mielenkiintoisia ideoita ja teemoja, mutta niitä ei osata kuljettaa mihinkään, jolloin lopputuloksena on vain hyvin lattea ja laiska hömpötys. Päätähti Sandler on ollut ihan liikaa mukana tuotantoprosessissa ja olen aika varma, että leffa olisi parempi ilman häntä. Visuaalisesti elokuva on sentään edeltäjäänsä parempi, mutta muuten se lähinnä ärsyttää. Lapset saattavat ilahtua leffan hyperaktiivisesta meiningistä, mutta kun maailma on täynnä PALJON parempia koko perheen animaatioita, en suosittele Hotel Transylvania 2:a edes lapsille. Saa nähdä, millainen Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla tulee olemaan. Ei varmasti ole yllätys, että odotukseni eivät todellakaan ole korkeat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hotel Transylvania 2, 2015, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital, Media Rights Capital, Sony Pictures Digital, Sony Pictures Imageworks

Arvostelu: Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987)

AVARUUSBOLTSIT

SPACEBALLS

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Bill Pullman, John Candy, Daphne Zuniga, Joan Rivers, Rick Moranis, George Wyner, Mel Brooks ja Dick Van Patten
Genre: komedia, parodia, scifi
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen nähnyt Spaceballsin, eli suomalaisittain Avaruusboltsit-elokuvan useaan otteeseen elämäni aikana. Katsoin sen ensimmäisen kerran ala-asteen alkupuolella ja olen siitä lähtien katsonut sen kerran tai pari vuodessa. Joko katson sen itsekseni tai jonkun kanssa - yleensä serkkupuolieni. Muutamille henkilöille olen elokuvan myös näyttänyt, koska olen ollut niin innoissani siitä. Ennen joulua kävi jälleen niin, että näytin elokuvan ja päätin kirjoittaa siitä samalla.

Pahat Avaruusboltsit ovat käyttäneet planeettansa ilman ja päättävät varastaa Druidia-planeetan ilmat. Sitä varten heidän täytyy kidnapata druidialainen prinsessa Vespa, mutta häntä ovatkin suojelemassa Lone Starr ja tämän mieraystävä Yrjö, sekä Soiman mahtava voima.

Lone Starria näyttelee Bill Pullman, joka oli tätä ennen esiintynyt vain lyhyesti televisiosarjassa Cagney & Lacey (1981-1988) ja elokuvassa Ruthless People (1986). Nykyään hän on tunnettu mm. presidentti Whitmoren roolista elokuvassa Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Hahmo ei ole puhdas sankari, vaan ajaa enemmän omaa etuaan ylimielisesti. Starr ei tiedä paljoa menneisyydestään ja toimii Pizza the Hutt -gangsterin (Dom DeLuise) leivissä. Starrilla on tyylikäs avaruusalus, nimittäin asuntoauto, johon on kiinnitetty siivet. Pullman on erinomainen valinta rooliin.
     Lone Starrin mukana pyörii Yrjö (John Candy), joka on miera, eli puoliksi mies ja puoliksi koira. Yrjö on tiukan paikan tullen aika pelkuri, mutta hänestä löytyy myös urheita puolia. Candyn suoritus on mainio ja hänet on maskeerattu hauskasti.
     Prinsessa Vespaa näyttelee Daphne Zuniga. Prinsessa Vespa on hieman ylimielinen ja uskoo kuninkaallisen arvonsa tekevän hänestä ylempiarvoisen muihin verrattuna. Zuniga on hyvä roolissaan ja vaikka hahmo vaikuttaa avuttomalta neidolta, hänestä kehkeytyy kunnon Rambo, jos hän niin haluaa.
     Prinsessa Vespan kanssa liikkuu robotti Dot Matrix, jota näyttelee Lorene Yarnell Jansson ja jonka äänenä kuullaan Joan Rivers. Dotilla on hauskoja juttuja, vaikka hän onkin porukan järkevin. Dot yrittää saada prinsessa Vespan pysymään hienona leidinä, vaikka Vespa ei itse ole siitä erityisemmin innostunut.

Elokuvan pääpahis on Rick Moraniksen näyttelemä Tumma Kypärä. Aluksi hahmo vaikuttaa uhkaavalta, mutta kun Tumma Kypärä ottaa naamionsa pois, alta paljastuukin mies, joka muistuttaa yhä äitinsä luona asuvaa, yli kolmekymppistä nörttiä. Tumma Kypärä on toimivasti mietitty ja Moraniksen suoritus tekee hahmosta vielä paremman. Välillä Moranis vetää selkeästi yli, mutta hän osaa tehdä sen tyylillä.
     Tumman Kypärän kanssa Avaruusboltsien aluksella johtoasemassa toimii eversti Sandurz, jota näyttelee George Wyner. Eversti Sandurz on usein eri mieltä kuin Tumma Kypärä ja selkeästi fiksumpi, muttei uskalla tuoda erimielisyyksiään esille, sillä hän pelkää Tummaa Kypärää. Wyner on roolissaan hauska.
     Mel Brooks vetää tuplaroolin elokuvassa. Hän näyttelee sekä Avaruusboltsien takapirua, presidentti Skroobia että myös hyvää ja viisasta Yogurtia, joka taitaa mystisen Soiman voiman. Brooks on kummassakin roolissa hyvä ja pakko nostaa hattua sille, että hän joutui kävelemään kaiken aikaa polvillaan Yogurtin roolissa. Prinsessa Vespan isää, eli Druidian kuningas Rolandia näyttelee Dick Van Patten, joka on ihan hauska. Elokuvassa esiintyy myös John Hurt lyhyessä roolissa ja Poliisiopisto -leffasarjasta (The Police Academy - 1984-1994) tuttu ääntelijä Michael Winslow esittää Avaruusboltsien tutkan tarkkailijaa.

Avaruusboltsit on tosiaan komedia - tarkkaan ottaen parodia ja kuten on varmaan voinut jo hieman päätellä, se on parodia Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-). Lone Starr on Han Solon ja Luke Skywalkerin yhdistelmä, Yrjö on Chewbacca, prinsessa Vespa on Leia, Tumma Kypärä on Darth Vader, Pizza the Hutt on Jabba the Hutt, Soima on Voima ja niin edelleen. Hienoa on, että elokuva ei täysin kulje alkuperäisen Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tarinakaaren tavoin ja siihen on otettu mukaan myös hieman Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluusta (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983). Avaruusboltseissa nähdään tietysti Tähtien sodan kaltaiset, rullaavat alkutekstit, joissa selitetään tarinan lähtökohdista. Sen lisäksi, että Tähtien sodan hahmoista ja tarinasta tehdään pilaa, myös kaiken maailman oheiskrääsälle nauretaan julmasti ja läpi elokuvan nähdään Avaruusboltsit-tuotteita, kuten lakanoita, vessapaperia, lounaslaatikoita, liekinheittimiä ja itse Avaruusboltsit-elokuva VHS:nä. Tähtien sodan lisäksi pilailun kohteeksi joutuvat myös mm. Star Trek (1966-), Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978).

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin aivan mahtava. Useaan otteeseen saa nauraa. Jotkut jutut ovat nokkelia ja jotkut yksinkertaisesti vain tyhmiä. Parodioiden tapaan Avaruusboltsitkin sisältää paljon vitsejä, jotka ovat mukana vain vitsin vuoksi, eivätkä ne vie tarinaa mitenkään eteenpäin. Jotkut jutut tulevat ihan puskista ja joitakin saattaa odottaa tapahtuvaksi jo etukäteen. Toimintaakin on hieman, vaikkei sitäkään voi ottaa tosissaan. Tylsiä osuuksia elokuvasta ei löydy, vaan elokuva menee hyvällä tempolla eteenpäin. En oikein tiedä miksi, mutta mielestäni yksi parhaista jutuista tulee heti alussa, kun Avaruusboltsien pitkä alus liukuu erittäin hitaasti kameran edessä. Se jaksaa naurattaa minua joka kerralla, enkä edes tiedä, mikä siinä on enää niin hauskaa. Jos on innostunut scifistä ja tykkää Tähtien sodasta, niin kannattaa tämä vilkaista jo pelkästään kaikkien viittauksien takia. Joillekin tämä voi olla liian tyhmä, mutta itselleni se toimii jo nostalgian takia.

Elokuvan on ohjannut Yogurtia ja presidentti Skroobia näyttelevä Mel Brooks, joka toimi myös käsikirjoittajana yhdessä Ronny Grahamin ja Thomas Meehamin kanssa, sekä tuottajana yhdessä Ezra Swerdlow'n kanssa. Brooks selvästi hallitsee komedian taidot ja tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa niistä, jotka olen nähnyt. Joskus harmittelen, miksei nykypäivänä enää tehdä komedioita niin kuin Brooksin pätkät. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Elokuvassa on käytetty Tähtien sodasta tuttuja liukumisleikkauksia, joissa kohtauksen alkaessa kuva liukuu edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Äänitehosteita on käytetty mainiosti ja etenkin laseraseiden äänet ovat hyvin luotuja, kuten myös avaruusalusten lentelyt. Visuaalisesti elokuva ei ole kaikista huikein, mutta tarpeeksi toimiva kuitenkin. Lavasteet ovat hienoja ja puvustukset hauskoja. Musiikista vastaa John Morris, joka on luonut mainion soundtrackin elokuvalle. Leffassa kuullaan myös mm. tätä elokuvaa varten tehty The Spinnersin kappale Spaceballs.

Yhteenveto: Avaruusboltsit on mahtava Tähtien sota -parodia, jonka jaksaa katsoa yhä vain uudestaan ja joka naurattaa joka katselukerralla. Elokuvan aikana ei ehdi tylsistymään, sillä siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tällaisia parodioiden kuuluisi olla ja mukaan on yhdistetty toimivasti useampiakin scifileffoja. Oheistuotteille nauraminen on loistava lisä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin tasokas ja parhaimmat näyttelijöistä ovat Bill Pullman ja Rick Moranis. Visuaalisesti elokuva ei ole erityisen näyttävä, mutta tyyli toimii. Musiikki on hyvää ja The Spinnersin Spaceballs saattaa jäädä junnaamaan päässä. Suosittelen elokuvaa erityisesti Tähtien sota -faneille, sillä he ymmärtävät parhaiten elokuvan vitsit ja viittaukset. Itse olen nähnyt Avaruusboltsit yli kymmenen kertaa ja tulen katsomaan sen vielä useasti elämäni aikana. Toivon kuitenkin, ettei huhuttua Spaceballs 2: The Search for More Money -elokuvaa koskaan tehdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wp.com
Spaceballs, 1987, Brooksfilms, Metro-Goldwyn-Mayer