Arvostelu: Karhuveljeni Koda (Brother Bear - 2003)

KARHUVELJENI KODA

BROTHER BEAR

Ohjaus: Aaron Blaise ja Robert Walker

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Jeremy Suarez, Jason Raize, Rick Moranis, Dave Thomas, D.B. Sweeney, Joan Copeland, Paul Christie, Danny Mastrogiorgio ja Michael Clarke Duncan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Brother Bear, eli suomalaisittain Karhuveljeni Koda on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 43. osa. Disneyn Leijonakuningas-animaation (The Lion King - 1994) osoittauduttua valtavaksi hitiksi, studio halusi tehdä toisen eläinkeskeisen elokuvan. Leffan tarina muovautui useaan otteeseen William Shakespearen Kuningas Learia (King Lear - 1606) muistuttavasta juonesta kertomukseen isästä ja karhuksi muuttuvasta pojasta, ennen kuin se löysi lopullisen muotonsa. Animointi lähti liikkeelle ja lopulta Karhuveljeni Koda sai maailmanensi-iltansa 20. lokakuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse näin elokuvan lapsena useaan otteeseen ja olen myöhemmin katsonut sen varmaan pariin kertaan uudestaan - viime katselusta on kulunut kuitenkin jo useampi vuosi. Kun huomasin Karhuveljeni Kodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen.

Jääkauden jälkeisessä Alaskassa nuori metsästäjä Kenai on jahtaamassa karhua, kun revontulten henget muuttavat Kenain karhuksi. Kenai yrittää keksiä keinon muuttua takaisin ihmiseksi ja tarvitsee siihen karhunpentu Kodan apua.

Joaquin Phoenix kuullaan Kenain roolissa, nuorena metsästäjänä, joka haluaa todistaa kykynsä heimolleen ja ennen kaikkea isoveljilleen Sitkalle (D.B. Sweeney) ja Denahille (Jason Raize). Kenai aloittaa matkansa aikamoisena tuittupäänä, joka uskoo, että hänen pitäisi olla hurja karhunkaataja ollakseen kunnioitettu mies. Kun Kenai muuttuu karhuksi, hänen silmänsä avautuvat (kuten tekee myös elokuvan kuvasuhde) ja hahmon kehityskaarta on mielenkiintoista seurata. Sitka ja Denahikin ovat oivalliset hahmot, vaikka varsinkin Sitka jää aika yksipuoleiseksi lyhyen ruutuaikansa takia. Lisäksi merkittävänä ihmishahmona toimii heimon shamaanimuori Tanana (Joan Copeland), josta on onnistuttu tekemään samanaikaisesti arvokas ja viisas, mutta myös hieman hupsu.

     Muututtuaan karhuksi Kenai tapaa erilaisia eläimiä, kuten puheliaan karhunpentu Kodan (Jeremy Suarez), karhulauman johtaja Tugin (Michael Clarke Duncan), pöljät hirvet Taukin ja Tsoukin (Rick Moranis ja Dave Thomas), sekä omalle kaiulleen huutelevat pässit (Paul Christie ja Danny Mastrogiorgio). Kenain ja Kodan välille hitaasti muodostuva ystävyys on erittäin sympaattista seurattavaa ja tuo filmiin suloista sydäntä. Taukki ja Tsoukki taas tarjoavat hyvää huumoria hölmöilyllään.

2000-luvun alussa Pixar-yhtiön johdolla tietokoneanimaatiot nousivat suosiossa piirroselokuvien ohi ja sen myötä Karhuveljeni Kodan kaltaiset teokset jäivät nopeasti unholaan. Myönnän olevani osasyyllinen tähän, eikä Karhuveljeni Koda kuulu todellakaan ensimmäisten parinkymmenen Disney-animaation joukkoon, jotka mainitsisin, jos minun pitäisi luetella studion filmejä. Ehkä juuri sen takia oli niin mukava nyt palata elokuvan pariin ja huomata pitkästä aikaa, kuinka mainio leffa onkaan kyseessä. Ei mesikämmenleffa studion parhaiden töiden joukkoon nouse, mutta mielestäni se on aika aliarvostettu elokuva ja ihmettelin suuresti sitä, kuinka negatiiviseen sävyyn elokuvasta kirjoitettiin sen ilmestyessä.

Ei Karhuveljeni Kodasta samoja syvyyksiä löydy kuin vaikkapa samana vuonna ilmestyneestä kala-animaatiosta Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003), joka täysin oikeutetusti nappasi animaatio-Oscarin Kodan kuonon edestä, mutta Disney osoittaa tässäkin kyntensä ystävyydestä kertovien tarinoiden kanssa. Kyseessä ei tietenkään ole mikään helppo ystävyys, Kenain inhottua karhuja pitkään, mutta nyt hän on itse sellainen, eikä kehtaa kertoa totuutta Kodalle, joka pelkää ihmisiä. Mutkia matkaan Kenaille tuottaa myös se, että hänen veljensä yrittää metsästää häntä, luullen häntä karhuksi muiden joukossa. Jännittäviä hetkiä on luvassa muutama, mutta pääasiassa elokuva on hyvänmielinen eläinseikkailu, joka naurattaa passelisti, mutta joka voi myös saada katsojan tirauttamaan kyyneleen jos toisenkin.

Elokuvan piirrosjälki on Disneylle tavanomaiseen tapaan ihastuttavaa. Alaskan kaunista luontoa esitellään näyttävillä laajoilla kuvilla (siis sitten kun kuva vihdoin laajenee Kenain muututtua karhuksi). Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläimet ovat veikeän näköisiä. Paikoitellen käsin piirretty jälki ei ole riittänyt ja muutamia kohtia on pätevästi tehostettu tietokoneella. Elokuva on myös oivallisen värikäs. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan ja Phil Collinsin musiikit säestävät tapahtumia toimivasti, joskin en pahemmin piittaa kaikista Collinsin lauluista, jotka soivat elokuvan aikana. Ohjaajakaksikko Aaron Blaise ja Robert Walker luovat tunnelmaa onnistuneesti ja käsikirjoittajatiimin kynäilemä kertomus pitää hyvin mukanaan läpi vajaan puolentoista tunnin keston.

Yhteenveto: Karhuveljeni Koda on erittäin mainio koko perheen animaatioseikkailu. Sen kertomus on mainio ja päähenkilö Kenain kasvutarina onnistunut. On kiinnostavaa seurata, kuinka Kenain maailmankuvakin muuttuu hänen muuttuessaan karhuksi. Hänen ja Koda-pennun välille muodostuva ystävyys on erittäin toimiva, etenkin kun siinä kytee kaiken aikaa konfliktin purkautumisen mahdollisuus. Vajaan puolentoista tunnin mittainen leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten oivaa seikkailuhenkeä, hilpeää huumoria, hieman jännitystä ja jopa herkkyyttäkin. Animaatiojälki on mainiota ja musiikit säestävät menoa toimivasti. Karhuveljeni Koda on yleisesti ottaen harmillisesti jäänyt unholaan, vaikka monet ikäiseni kokevatkin sen taatusti nostalgiseksi tapaukseksi. Suosittelenkin elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen tai uusintakatseluun aikuisille, jotka katsoivat leffaa useasti lapsena, mutta jotka ovat jo likimain unohtaneet sen olemassaolon.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Brother Bear, 2003, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Ghostbusters II (1989)

GHOSTBUSTERS II

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters) oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin.

Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti.
     Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.

Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta.

Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.

Yhteenveto: Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation

Arvostelu: Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984)

GHOSTBUSTERS - HAAMUJENGI

GHOSTBUSTERS

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Rick Moranis, Ernie Hudson, Annie Potts, William Atherton ja David Margulies
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi lähti liikkeelle näyttelijä Dan Aykroydin mielenkiinnosta yliluonnollisia asioita kohtaan. Alunperin ideana oli kertoa tarinaa hahmoista, jotka matkaisivat eri aikoihin ja ulottuvuuksiin taistelemaan haamuja vastaan, mutta kun sitä ehdotettiin ohjaaja Ivan Reitmanille, koko juttu vaikutti liian kalliilta toteuttaa, jolloin sitä täytyi muokata paljon. Idea kulki aluksi nimellä "Ghostsmashers", mutta lopulta tekijät kokivat "Ghostbustersin" kuulostavan paremmalta. Ongelmia syntyi, kun Filmation hyökkäsi filmin kimppuun, sillä yhtiöllä oli ollut oma televisiosarjansa nimeltä "The Ghost Busters" (1975). Yhtiölle pitikin maksaa mojova summa siitä, että elokuvassa saatiin käyttää nimeä. Elokuvan kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 1983 ja Ghostbusters - haamujengi sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Teos oli suuri hitti, jopa vuoden kolmanneksi menestynein elokuva Indiana Jones ja tuomion temppelin (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) jälkeen. Myös kriitikot pitivät filmistä, minkä lisäksi se oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta; parhaista erikoistehosteista ja parhaasta alkuperäiskappaleesta, jonka kaikki tietävät. Minäkin olin kuullut kappaleen ties kuinka monta kertaa, ennen kuin näin itse elokuvan. Aluksi näin leffasta vain ensimmäisen vartin, mutta se oli mielestäni niin kökköä pöhköilyä, etten jaksanut katsoa loppuun. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin näin tämän kokonaan sekä Ghostbusters II:n (1989). Silloin pidin leffoista ja katsoinkin ne heti seuraavana vuonna uudestaan ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Mietin jo silloin alkuperäisten filmien arvostelemista, mutta minulla oli silloin niin paljon muita elokuvia arvosteltavana, että päätin tehdä nämä kaksi leffaa erikseen joskus toiste. Elokuvasarjan oli tarkoitus saada nyt uusi osa, Ghostbusters: Afterlife (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Tohtorit Peter Venkman, Ray Stantz ja Egon Spengler tutkivat kuoleman jälkeistä elämää ja yrittävät napata kiinni haamuja. Aluksi Haamujengin puuhille nauretaan, mutta ennen kuin he edes huomaavatkaan, täytyy heidän pelastaa koko maailma Gozer tuhoaja -jumalolennolta.

Haamujengiläisistä, eli Peter Venkmanista (Bill Murray), Ray Stantzista (elokuvan idean isä Dan Aykroyd) ja Egon Spengleristä (Harold Ramis) on saatu oivallisesti erilaiset hahmot. Egon on ainoa, joka todella vaikuttaa tutkijalta, mitä on tietty korostettu silmälasien avulla. Hahmo osoittaa tietämyksensä haamuista vähän väliä ja onkin porukan älykkäin. Myös Ray tietää haamuista, mutta hän ei ole yhtä viisaan oloinen. Hahmo on kuitenkin muita innostuneempi haamujen nappaamisesta. Peteriä ei homma sen sijaan erityisemmin kiinnosta, mutta homman tuomasta kuuluisuudesta hän kyllä nauttii. Peter on hahmoista moniulotteisin ja mieleenpainuvin, varsinkin Murrayn loistokkaan roolisuorituksen avulla. Myös Ramis ja Aykroyd ovat toimivia rooleissaan, mutteivät ole yksittäin yhtä erinomaisia tapauksia, kuten eivät ole heidän hahmonsakaan. Kolmikkona Peter, Ray ja Egon kuitenkin toimivat täydellisesti ja heidän tiimityöskentelyään on mahtavaa seurata. Yksi parhaista puolista on, että he ovat kaikki vain erilaisia tutkijoita, eivätkä mitään suurikokoisia toimintastaroja, millaisia kasarileffojen sankarit tuppasivat olemaan.

Ja ai niin, tiimiin hyppää mukaan myös Ernie Hudsonin esittämä Winston, joka jää todella pahasti sivuun. Hahmon nimi mainitaan ehkä kerran tai kaksi leffan aikana, eikä hänelle ole annettu oikeastaan mitään merkittävää tekemistä. Winstonin ilmestyminen mukaan tarinaan on tönkösti tehty, aivan kuin hänen lisäämisensä olisi keksitty vasta viime hetkellä.
     Alien-sarjasta (1979-) tuttu Sigourney "Ripley" Weaver näyttelee Dana Barrettia, jonka asunnossa alkaa tapahtumaan kummia. Weaver on erittäin hyvä naispääosaan, minkä hän todella osoitti Alien - kahdeksannessa matkustajassa (Alien - 1979). Hänestä löytyy enemmän karismaa kuin Aykroydista ja Ramisista, jolloin on hyvä, että hänen roolinsa on iso. Vahvasta naisesta kun on kyse, muka-naistenmies Peter Venkman iskee tietty silmänsä Danaan. Peterin kosiskeluyrityksiä vain vahvistaa se, että hän lähinnä inhottaa Danaa läsnäolollaan. Vaikka nykypäivänä tämä saa Peterin kuulostamaan lähinnä kuvottavalta käytökseltä, Weaverin ja Murrayn yhteiset kohtaukset ovat erittäin hauskoja, sillä näyttelijät onnistuvat luomaan mahtavan kemian välilleen ja heidän väliset dialoginsa ovat loistokkaita.
     Elokuvassa nähdään myös Annie Potts Haamujengin vastaanottovirkailija Janinena, Rick Moranis Danan säälittävänä naapurina, David Margulies New Yorkin pormestarina ja William Atherton ympäristöstä kiinnostuneena Walter Peckinä, joka Winstonin tavoin vain ilmestyy tarinaan, mutta sen sijaan, että hän haluaisi olla mukana jengissä, hän haluaisi pistää lopun heidän puuhilleen, koska... öh... tuota... leffa kai tarvitsi muitakin pahiksia kuin kummitukset? Sivuhahmoista ehdottomaksi suosikiksi nousee Moraniksen esittämä Louis, joka on säälittävyydessään aivan hulvattoman hauska. Kyseessä on niitä hahmoja, joiden kohdalla ei ihan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, jolloin voi olla, että päätyy nauramaan silmät kyynelissä.

Jos Ghostbusters - haamujengiä lähtisi oikein kunnolla kriitikkona analysoimaan suurennuslasin kanssa, löytyisi siitä helposti vikoja, jotka objektiivisesti katsottuna pistävät miettimään, onko kyseessä oikeasti kovinkaan hyvä elokuva? Negatiivisena puolena voisi huomauttaa, että vaikka päähenkilöt ovatkin mainioita, ei heille tapahdu lähes minkäänlaista kehitystä koko elokuvan aikana, vaan Peter, Ray ja Egon ovat täysin samanlaisia tyyppejä leffan lopussa kuin he olivat alussakin, vaikka heistä tulee suosittuja. Winston ja Walter tuodaan mukaan kömpelösti ja etenkin jälkimmäinen tuntuu tylsältä lisäykseltä, kun itse pääpahis Gozer luo omaa uhkaansa. Vaikka olenkin usein sitä mieltä, ettei pelkkä helppo viihde riitä, eikä elokuvaa voi puolustella sillä, että sen aikana kuuluukin jättää aivot narikkaan, Ghostbusters - haamujengin aikana täytyy kyllä tehdä poikkeus. En siis sano, että filmi olisi mikään aivoton ja typerä raina, ehei, mutta on silti todettava, ettei leffan aikana kannata tai tarvitse hirveästi miettiä - kunhan vain hyppää mukaan haamuseikkailuun. Se ei todellakaan ole vaikea homma, sillä elokuva on niin erinomaisen viihdyttävä ja mukaansatempaava. Tämä on aivan mahtavaa hömppää, josta nautin joka katselukerralla yhä vain enemmän ja enemmän. Ei ole mikään ihme, että leffa iski täysillä kasarilapsiin ja nykyään elokuvaa pidetään komediaklassikkona. Ghostbusters - haamujengi on niitä leffoja, jonka voi katsoa ties kuinka monetta kertaa ja silti sen haluaa pistää pyörimään yhä vain uudestaan.

Uudelleenkatseluarvoon vaikuttavat vahvasti loistavien hahmojen lisäksi myös elokuvan huumori ja mahtava tunnelma. Ghostbusters - haamujengi on todella hauska leffa, mikä naurattaa ja huvittaa läpi kestonsa monin eri tavoin. Hymy nousee kaiken aikaa huulille ja elokuva tarjoaa paljon riemua alusta loppuun. Oli kyse sitten Peterin sarkastisista heitoista tai hänen epätoivoisista yrityksistään naisten kanssa, Louiksen jatkuvasta epäonnesta tai hassuista haamuista, naurut on taattu koko perheelle. Tai no, leffasta löytyy kyllä yksi hieman epämääräinen kohta, mikä ei sovi pienemmille katsojille... Huumoria mukaan tuo tietty myös kummitusten toteutus. 1980-luvulla nukeilla sun muilla toteutetut paranormaalit olennot olivat varmasti häikäiseviä efektejä, mutta niiden kanssa aika ei ole ollut armollinen. Haamujen toteutus olikin isoin syy, miksi pidin leffaa vuosia sitten vain kökkönä, mutta nykyään se on yksi isoimmista viehätyksistä koko hommassa. Kun kyseessä on komedia, eikö se ole vain osuvaa, että kummitukset eivät ole kauhuolentoja, vaan kömpelöitä ja huvittavia? Ja vaikkei itse toteutus ole enää nykypäivänä katsottuna "laadukkaimmasta" päästä, on kummitukset suunniteltu kiehtovasti ja monet henkiolennoista, kuten limainen Slimer, kirjastotäti ja demonikoirat Zuul ja Vinz jäävät ikimuistoisina katsojien mieleen. Parissa kohtaa leffa onnistuu luomaan myös kutkuttavaa jännitystä ja loppu on rakennettu niin hyvin, ettei katsoja enää naura, vaikka Haamujengin vastaan asteleekin legendaarinen Vaahtokarkkimies.  Ghostbusters - haamujengi on oikeutetusti noussut ikoniseen asemaansa, eikä samanlaista teosta voisi tehdä enää nykypäivänä. Sen tietää jo siitä, että 2016 tätä kokeiltiin ja tietenkin siinä epäonnistuttiin.

Elokuvan on ohjannut Ivan Reitman, joka on tehnyt aiemmin mm. komediat Jurtit (Meatballs - 1979) ja Natsat (Stripes - 1981), joita kumpaakin tähditti Bill Murray. Reitman on tehnyt loistotyötä tunnelman luomisessa, minkä lisäksi Haamujengiläisiä näyttelevät Dan Aykroyd ja Harold Ramis ovat saaneet aikaiseksi toimivan käsikirjoituksen. Leffan kuvaus on pääasiassa oivallista ja leikkaus on sujuvaa. Parissa kohtaa valotiimi olisi tosin voinut tuoda muutaman lampun lisää kuvauksiin. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja puvustajat ovat onnistuneet täydellisesti päähahmojen asujen kanssa. Vieläkin parempaa työtä ovat tehneet ne, jotka suunnittelivat ja toteuttivat Haamujengin legendaarisen auton, Ecto-1:n. Elokuvan äänimaailma on suurimmaksi osaksi onnistunut, mutta välillä tuntuu siltä kuin ääniä puuttuisi kokonaan. Elmer Bernsteinin musiikit ovat erittäin mainiot ja Ray Parker Jr.:n laulama "Ghostbusters" -kappale on aivan mielettömän mahtava, eikä ole mikään ihme, että kyseessä on yksi elokuvahistorian suosituimmista tunnusmusiikeista. Itse kuuntelin biisin valehtelematta kuusi kertaa tätä arvostelua kirjoittaessa.

Yhteenveto: Ghostbusters - haamujengi on erinomaista hömppää, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun ja sen katsoo erittäin mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Jos ongelmia alkaa oikein etsimällä etsimään, niitä kyllä löytyy mm. hahmojen kehityksen suunnalta, mutta tämä on niitä harvoja leffoja, joiden kanssa suosittelen löysäämään otetta huomattavasti, jättämään turhan ajattelun syvällisemmille teoksille ja vain uppoutumaan Haamujengin vietäväksi. Elokuva on todella hauska monin eri tavoin ja vaikka nykypäivänä katsottuna ajan hampaan nakertamat efektit ovat lähinnä naurettavia, ne luovat toisaalta juurikin oikean lisäyksen elokuvan henkeen. Ja vaikkeivät haamut olekaan kestäneet aikaa yhtä hyvin kuin monet muut kasariefektit, on kummituksissa silti jotain äärimmäisen maagista edelleen. Leffan hahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erinomaiset ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Bill Murray on loistava pääosassa ja Sigourney Weaver tuo toimivaa naispoweria mukaan. Rick Moraniksen esittämä naapuri nousee helposti suosikkihahmoksi hulvattomalla säälittävyydellään. Dan Aykroyd ja Harold Ramiskin ovat oivallisia rooleissaan, mutta parempaa työtä he ovat tehneet käsikirjoituksen kanssa. Ongelmineenkin Ghostbuster - haamujengi on mahtava komedia, joka on paikkansa ansainnut kasariklassikoiden joukossa. Sen mystinen vetovoima toimii yhä ja se tulee toimimaan satavarmasti vielä tulevaisuudessakin. Kyseessä on yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään - jos ei muuten, niin ihan vain sen tajuttoman kovan tunnuskappaleensa takia, mikä tulee varmasti jämähtämään päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ghostbusters, 1984, Columbia Pictures Corporation, Delphi Films, Black Rhino Productions

Arvostelu: Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987)

AVARUUSBOLTSIT

SPACEBALLS

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Bill Pullman, John Candy, Daphne Zuniga, Joan Rivers, Rick Moranis, George Wyner, Mel Brooks ja Dick Van Patten
Genre: komedia, parodia, scifi
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen nähnyt Spaceballsin, eli suomalaisittain Avaruusboltsit-elokuvan useaan otteeseen elämäni aikana. Katsoin sen ensimmäisen kerran ala-asteen alkupuolella ja olen siitä lähtien katsonut sen kerran tai pari vuodessa. Joko katson sen itsekseni tai jonkun kanssa - yleensä serkkupuolieni. Muutamille henkilöille olen elokuvan myös näyttänyt, koska olen ollut niin innoissani siitä. Ennen joulua kävi jälleen niin, että näytin elokuvan ja päätin kirjoittaa siitä samalla.

Pahat Avaruusboltsit ovat käyttäneet planeettansa ilman ja päättävät varastaa Druidia-planeetan ilmat. Sitä varten heidän täytyy kidnapata druidialainen prinsessa Vespa, mutta häntä ovatkin suojelemassa Lone Starr ja tämän mieraystävä Yrjö, sekä Soiman mahtava voima.

Lone Starria näyttelee Bill Pullman, joka oli tätä ennen esiintynyt vain lyhyesti televisiosarjassa Cagney & Lacey (1981-1988) ja elokuvassa Ruthless People (1986). Nykyään hän on tunnettu mm. presidentti Whitmoren roolista elokuvassa Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Hahmo ei ole puhdas sankari, vaan ajaa enemmän omaa etuaan ylimielisesti. Starr ei tiedä paljoa menneisyydestään ja toimii Pizza the Hutt -gangsterin (Dom DeLuise) leivissä. Starrilla on tyylikäs avaruusalus, nimittäin asuntoauto, johon on kiinnitetty siivet. Pullman on erinomainen valinta rooliin.
     Lone Starrin mukana pyörii Yrjö (John Candy), joka on miera, eli puoliksi mies ja puoliksi koira. Yrjö on tiukan paikan tullen aika pelkuri, mutta hänestä löytyy myös urheita puolia. Candyn suoritus on mainio ja hänet on maskeerattu hauskasti.
     Prinsessa Vespaa näyttelee Daphne Zuniga. Prinsessa Vespa on hieman ylimielinen ja uskoo kuninkaallisen arvonsa tekevän hänestä ylempiarvoisen muihin verrattuna. Zuniga on hyvä roolissaan ja vaikka hahmo vaikuttaa avuttomalta neidolta, hänestä kehkeytyy kunnon Rambo, jos hän niin haluaa.
     Prinsessa Vespan kanssa liikkuu robotti Dot Matrix, jota näyttelee Lorene Yarnell Jansson ja jonka äänenä kuullaan Joan Rivers. Dotilla on hauskoja juttuja, vaikka hän onkin porukan järkevin. Dot yrittää saada prinsessa Vespan pysymään hienona leidinä, vaikka Vespa ei itse ole siitä erityisemmin innostunut.

Elokuvan pääpahis on Rick Moraniksen näyttelemä Tumma Kypärä. Aluksi hahmo vaikuttaa uhkaavalta, mutta kun Tumma Kypärä ottaa naamionsa pois, alta paljastuukin mies, joka muistuttaa yhä äitinsä luona asuvaa, yli kolmekymppistä nörttiä. Tumma Kypärä on toimivasti mietitty ja Moraniksen suoritus tekee hahmosta vielä paremman. Välillä Moranis vetää selkeästi yli, mutta hän osaa tehdä sen tyylillä.
     Tumman Kypärän kanssa Avaruusboltsien aluksella johtoasemassa toimii eversti Sandurz, jota näyttelee George Wyner. Eversti Sandurz on usein eri mieltä kuin Tumma Kypärä ja selkeästi fiksumpi, muttei uskalla tuoda erimielisyyksiään esille, sillä hän pelkää Tummaa Kypärää. Wyner on roolissaan hauska.
     Mel Brooks vetää tuplaroolin elokuvassa. Hän näyttelee sekä Avaruusboltsien takapirua, presidentti Skroobia että myös hyvää ja viisasta Yogurtia, joka taitaa mystisen Soiman voiman. Brooks on kummassakin roolissa hyvä ja pakko nostaa hattua sille, että hän joutui kävelemään kaiken aikaa polvillaan Yogurtin roolissa. Prinsessa Vespan isää, eli Druidian kuningas Rolandia näyttelee Dick Van Patten, joka on ihan hauska. Elokuvassa esiintyy myös John Hurt lyhyessä roolissa ja Poliisiopisto -leffasarjasta (The Police Academy - 1984-1994) tuttu ääntelijä Michael Winslow esittää Avaruusboltsien tutkan tarkkailijaa.

Avaruusboltsit on tosiaan komedia - tarkkaan ottaen parodia ja kuten on varmaan voinut jo hieman päätellä, se on parodia Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-). Lone Starr on Han Solon ja Luke Skywalkerin yhdistelmä, Yrjö on Chewbacca, prinsessa Vespa on Leia, Tumma Kypärä on Darth Vader, Pizza the Hutt on Jabba the Hutt, Soima on Voima ja niin edelleen. Hienoa on, että elokuva ei täysin kulje alkuperäisen Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tarinakaaren tavoin ja siihen on otettu mukaan myös hieman Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluusta (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983). Avaruusboltseissa nähdään tietysti Tähtien sodan kaltaiset, rullaavat alkutekstit, joissa selitetään tarinan lähtökohdista. Sen lisäksi, että Tähtien sodan hahmoista ja tarinasta tehdään pilaa, myös kaiken maailman oheiskrääsälle nauretaan julmasti ja läpi elokuvan nähdään Avaruusboltsit-tuotteita, kuten lakanoita, vessapaperia, lounaslaatikoita, liekinheittimiä ja itse Avaruusboltsit-elokuva VHS:nä. Tähtien sodan lisäksi pilailun kohteeksi joutuvat myös mm. Star Trek (1966-), Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978).

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin aivan mahtava. Useaan otteeseen saa nauraa. Jotkut jutut ovat nokkelia ja jotkut yksinkertaisesti vain tyhmiä. Parodioiden tapaan Avaruusboltsitkin sisältää paljon vitsejä, jotka ovat mukana vain vitsin vuoksi, eivätkä ne vie tarinaa mitenkään eteenpäin. Jotkut jutut tulevat ihan puskista ja joitakin saattaa odottaa tapahtuvaksi jo etukäteen. Toimintaakin on hieman, vaikkei sitäkään voi ottaa tosissaan. Tylsiä osuuksia elokuvasta ei löydy, vaan elokuva menee hyvällä tempolla eteenpäin. En oikein tiedä miksi, mutta mielestäni yksi parhaista jutuista tulee heti alussa, kun Avaruusboltsien pitkä alus liukuu erittäin hitaasti kameran edessä. Se jaksaa naurattaa minua joka kerralla, enkä edes tiedä, mikä siinä on enää niin hauskaa. Jos on innostunut scifistä ja tykkää Tähtien sodasta, niin kannattaa tämä vilkaista jo pelkästään kaikkien viittauksien takia. Joillekin tämä voi olla liian tyhmä, mutta itselleni se toimii jo nostalgian takia.

Elokuvan on ohjannut Yogurtia ja presidentti Skroobia näyttelevä Mel Brooks, joka toimi myös käsikirjoittajana yhdessä Ronny Grahamin ja Thomas Meehamin kanssa, sekä tuottajana yhdessä Ezra Swerdlow'n kanssa. Brooks selvästi hallitsee komedian taidot ja tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa niistä, jotka olen nähnyt. Joskus harmittelen, miksei nykypäivänä enää tehdä komedioita niin kuin Brooksin pätkät. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Elokuvassa on käytetty Tähtien sodasta tuttuja liukumisleikkauksia, joissa kohtauksen alkaessa kuva liukuu edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Äänitehosteita on käytetty mainiosti ja etenkin laseraseiden äänet ovat hyvin luotuja, kuten myös avaruusalusten lentelyt. Visuaalisesti elokuva ei ole kaikista huikein, mutta tarpeeksi toimiva kuitenkin. Lavasteet ovat hienoja ja puvustukset hauskoja. Musiikista vastaa John Morris, joka on luonut mainion soundtrackin elokuvalle. Leffassa kuullaan myös mm. tätä elokuvaa varten tehty The Spinnersin kappale Spaceballs.

Yhteenveto: Avaruusboltsit on mahtava Tähtien sota -parodia, jonka jaksaa katsoa yhä vain uudestaan ja joka naurattaa joka katselukerralla. Elokuvan aikana ei ehdi tylsistymään, sillä siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tällaisia parodioiden kuuluisi olla ja mukaan on yhdistetty toimivasti useampiakin scifileffoja. Oheistuotteille nauraminen on loistava lisä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin tasokas ja parhaimmat näyttelijöistä ovat Bill Pullman ja Rick Moranis. Visuaalisesti elokuva ei ole erityisen näyttävä, mutta tyyli toimii. Musiikki on hyvää ja The Spinnersin Spaceballs saattaa jäädä junnaamaan päässä. Suosittelen elokuvaa erityisesti Tähtien sota -faneille, sillä he ymmärtävät parhaiten elokuvan vitsit ja viittaukset. Itse olen nähnyt Avaruusboltsit yli kymmenen kertaa ja tulen katsomaan sen vielä useasti elämäni aikana. Toivon kuitenkin, ettei huhuttua Spaceballs 2: The Search for More Money -elokuvaa koskaan tehdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wp.com
Spaceballs, 1987, Brooksfilms, Metro-Goldwyn-Mayer