The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie (2024) - elokuva-arvostelu

THE DAY THE EARTH BLEW UP: A LOONEY TUNES MOVIE

Ohjaus: Pete Browngardt

Näyttelijät: Eric Bauza, Candi Milo, Peter MacNicol, Fred Tatasciore, Laraine Newman, Wayne Knight, Ruth Clampett, Andrew Kishino, Kimberly Brooks, Keith Ferguson ja Carlos Alazraqui

Genre: animaatio, komedia, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Vuonna 1930 lyhytanimaatioilla käynnistynyt Looney Tunes nousi suureksi franchiseksi täynnä televisiosarjoja, elokuvia, pelejä, sarjakuvia ja muuta oheiskamaa. Yksi franchisen tuotoksista oli Pete Browngardtin luoma animaatiosarja Looney Tunes Cartoons, jota on esitetty vuodesta 2020 lähtien. Sarjaa työstäessään Browngardtilta pyydettiin myös ideoita täyspitkään animaatioelokuvaan. Lopulta mies alkoi kynäillä tarinaa, joka otti inspiraatiota 1950-luvun scifielokuvista, kuten Ruumiinryöstäjistä (Invasion of the Body Snatchers - 1956) ja Uhkavaatimuksesta Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951). Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista HBO Max -palvelussa jo vuonna 2022, mutta kun Warner Bros. yhdistyi Discovery -yhtiön kanssa samana vuonna, monet projektit joutuivat limbotilaan, mukaan lukien tämä elokuva. Lopulta elokuva päätettiin julkaista ja ensiesityksensä The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie sai Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2024. Hissuksiin leffaa on tuotu muihinkin maihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä siitä lähtien, kun sen ilmoitettiin ihan oikeasti olevan tulossa. Leffan Suomen ensi-illasta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tietoakaan ja hetkeksi ehdin jopa unohtaa sen olemassaolon, kunnes olin paluulennolla Lontoosta Helsinkiin ja huomasin ilokseni The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien kuuluvan lennon elokuvavalikoimaan, joten pistin sen heti pyörimään.

Pitääkseen talonsa, Putte Possu ja Repe Sorsa menevät töihin purukumitehtaalle. Siellä he kuitenkin saavat selville shokeeraavan salajuonen, johon liittyy avaruuden muukalaisia.

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien keskiössä ovat Putte Possu ja Repe Sorsa (kummankin äänenä Eric Bauza), jotka tekivät aikoinaan ensiesiintymisensä yhdessä vuoden 1937 lyhytanimaatiossa Porky's Duck Hunt. Uutuuselokuvassa Putte ei kuitenkaan metsästä Repeä, vaan porsas ja sorsa ovat olleet ylimmät ystävät lapsesta saakka, kun he kasvoivat maatilalla farmari-Jimin (Fred Tatasciore) kanssa. Kun farmari-Jim menehtyi, maatilan hoitamisesta tuli Puten ja Repen vastuu ja... noh, kaksikko ei ole hoitanut hommaansa järin hyvin. Niinpä he ovat vaarassa menettää ränsistyneen tilan, jos eivät saa kasaan rahoja sen korjaamiseksi. Usean epäonnisen yrityksen jälkeen Putte ja Repe saavat pestin purukumitehtaalta, mutta huomaavat nopeasti jonkin olevan pahasti vinksallaan, purkan saadessa pureskelijansa käyttäytymään omituisesti. Putte Possu ja Repe Sorsa ovat tutut mainiot itsensä, muodostaen hyvän kaksikon vekkulin erilaisten persooniensa kanssa. Putte on hermostunut ja änkyttää herkästi, kun taas Repe on varsinainen tuittupää, joka painelee menemään, miettimättä tekojaan sen kummemmin etukäteen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Puten ihastuksenkohde Petunia (Candi Milo), purukumitehtaan tiedemies (Tatasciore), sekä salaperäinen muukalainen (Peter MacNicol), jolla vaikuttaisi olevan katala suunnitelma Maapallon varalle. On kiva, ettei Petunia jää pelkäksi ihastuksenkohteeksi ja avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan hyppää seikkailuun mukaan, kun purukumitehtaan todellinen luonne käy selväksi.

Onpas mukavaa katsoa pitkästä aikaa uutta Looney Tunes -elokuvaa, joka ei ole vain myötähäpeällinen mainos HBO Max -palvelun sisältötarjonnalle. Kyllä, katson juuri sinua Space Jam: Uusi legenda (Space Jam: A New Legacy - 2021). On myös kivaa katsoa Looney Tunes -elokuvaa, joka on puhtaasti animoitu, eikä ole sekoitus oikeita ihmisiä ja animaatiohahmoja, kuten Space Jamit ja Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). Erityisen miellyttävää on, että kyseessä on vieläpä oikeasti hyvä, viihdyttävä ja hauska elokuva. The Day the Earth Blew Up nappaa mukaansa heti alussa ja on huvittavaa seurata leffan tulkintaa Putte Possun ja Repe Sorsan yhteisestä lapsuudesta farmilla. Elokuvan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen ja huumoria revitään monella tavalla eri ikäisille katsojille. On fyysisempää toilailua, ovelaa sanaleikkiä, juttuja jotka ovat mahdollisia vain piirrosmaailman logiikassa ja hilpeitä neljännen seinän rikkomisia. Jo pelkkä premissi mielenhallintapurukumista on hassu. Pidinkin paljon elokuvan kunnianosoituksista 1950-luvun scifirainojen, kuten Ruumiinryöstäjien suuntaan.

Kestoa elokuvalla on sopivasti juuri puolitoista tuntia ja tarina eteneekin reippaalla rytmillä eteenpäin. Kierroksia lisätään sopivasti ja paikoitellen meno muuttuu varsin villiksi. Tarina pääsee myös jopa aidosti yllättämään, joskin en täysin lämmennyt sille, että kun leffa oli ollut pitkään rakkauskirje niille 1950-luvun scifiklassikoiden suuntaan, itse loppuhuipennus tuo enemmän mieleen erään toisen tieteisrymistelyn 1990-luvun lopusta. Vaikka finaali olikin tavallaan pieni tyylirikko, pidin The Day the Earth Blew Upista ja odotankin erittäin innolla, että pian saamme vihdoin ja viimein hulvattomalta kuulostavan Looney Tunes -leffa Coyote vs. Acmen (2026), jossa Kelju K. Kojootti haastaa Acme-yhtiön oikeuteen, näiden huonosti toimivien laitteiden takia.

Sen lisäksi, että on kivaa, että elokuva toteutettiin täysin animaationa, ilman oikeita ihmisiä seassa, on myös erittäin hienoa, että elokuva päätettiin tehdä klassisia Looney Tunes -lyhäreitä kunnioittaen käsin piirrettynä 2D-animaationa kolmiulotteisen tietokoneanimaation sijaan. The Day the Earth Blew Up on visuaalisesti erittäin miellyttävä. Se on todella hyvin piirretty, hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joshua Moshierin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie, Yhdysvallat, 2024, Warner Bros. Animation

Arvostelu: Sofien valinta (Sophie's Choice - 1982)

SOFIEN VALINTA

SOPHIE'S CHOICE

Ohjaus: Alan J. Pakula
Pääosissa: Peter MacNicol, Meryl Streep, Kevin Kline, Rita Karin, Stephen D. Newman, Greta Turken ja Günther Maria Halmer
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sophie's Choice, eli suomalaisittain Sofien valinta perustuu William Styronin samannimiseen kirjaan vuodelta 1979. Styron kirjoitti kirjaansa nähden Ursula Andressin mahdollisen elokuvasovituksen pääosassa, mutta kirjan lukenut Meryl Streep ihastui tarinaan niin paljon, että hän suorastaan heittäytyi ohjaaja Alan J. Pakulan jalkoihin, anoen mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Streep saikin roolin ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1982. Lopulta Sofien valinta sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja tulokasnäyttelijä), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Sofien valinnan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kuultuani siitä usean vuoden ajan. Harmillisesti leffa tuotti pienen pettymyksen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1947 kirjailijan urasta unelmoiva Stingo muuttaa Brooklyniin, jossa hän tapaa uudet, kiinnostavat naapurinsa, äkkipikaisen biologi Nathanin ja tämän puolalaisen tyttöystävän Sofien, joka piilottelee synkkää menneisyyttään. 

Peter MacNicol näyttelee Stingoa, nuorta miestä, joka haaveilee ammatista kirjailijana ja muuttaa New Yorkiin, Brooklyniin, jos siellä iskisi inspiraatio menestystyölle. Vaikka MacNicol onkin hyvä valinta rooliin, eikä hänen näyttelemisessä ole sinänsä mitään kritisoitavaa, hänen hahmonsa on aika tylsä. Lähinnä tämä johtuu siitä, että Stingo on huomattavasti kiinnostavampien hahmojen ympäröimänä koko leffan ajan, jolloin hän on lähinnä vähän hajuton ja mauton sivustakatsoja. MacNicol tulkitsee täydellisesti kolmanneksi pyöräksi jäävän ilmeitä, kun Stingo joutuu vähän väliä seuraamaan naapuriensa intohimoista pussailua.

     Stingon uusina naapureina, rakastavaisina Nathanina ja Sofiena nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Kevin Kline ja parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksellaan napannut Meryl Streep. Heti ensikohtauksestaan lähtien on selvää, ettei Nathanin ja Sofien parisuhde ole mitään ruusuilla tanssimista Sofien vaikean menneisyydentrauman ja Nathanin ennalta-arvaamattoman luonteen takia. Nathan käykin välillä pahasti hermoille, mutta Kline on silti loistava roolissaan. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Meryl Streep, joka kahmi palkintoja täysin ansaitusti. Hän on huikean upea roolissaan, kadoten täysin puolalaiseen hahmoonsa. Sen lisäksi, että Streep välittää hurjan määrän vaativia tunteita, ei voi muuta kuin ihailla, kuinka luontevasti hän puhuu englantia voimakkaalla korostuksella. Yksikään kerta, kun Sofie takeltelee sanoissaan, etsii oikeaa ilmaisua tai lausuu jonkin sanan väärin, ei tunnu näyttelemiseltä. Streep on ehdottomasti näyttelemisen kuningatar ja tämä taitaa olla hänen hienoin työnsä.

Jossain Sofien valinnan keskellä on erinomainen lyhytelokuva, sydäntä särkevä mestariteos, jossa Meryl Streep esittelee ällistyttäviä näyttelijänlahjojaan. Onkin vain harmi, että se on kääritty aika keskivertoon kolmiodraamaan, joka vie suurimman osan kestosta, eikä ole läheskään yhtä mielenkiintoista katseltavaa. Jokainen kohtaus, joka kertoo Sofien menneisyydestä, on koukuttavaa seurattavaa, eikä herkistymiseltä voi välttyä. Takaumat johtavat nimen viittaamaan valintaan, mikä Sofien pitää tehdä ja viimeistään siinä kohtaa katsojaa ottaa sydämestä. Toki elokuvan nimen voi tulkita myös tarkoittamaan sitä, että Sofien pitää valita hänen äkkipikaisen miehensä Nathanin ja nuoren romantikon Stingon välille, mutta siihen todelliseen valintaan verrattuna tämä jossittelu ei ole läheskään yhtä kiinnostavaa.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Minä kyllä pidän tästä elokuvasta tällaisenaankin, mutta kokonaisuus on mielestäni ontuva. Koen kummaksi, että tekijät (tai siis alunperin kirjailija William Styron) päätti mieluummin keskittyä tähän romanttiseen kolmiodraamaan, kun käsissä oli mitä voimakkain kertomus naisen elämästä yhtenä maailman hirveimpänä aikakautena. Tässä kolmiodraamassakin on onnistumisensa ja vaikkei Stingo ole hahmona kiinnostavimmasta päästä, on ymmärrettävää, miksi hän kiintyy niin voimakkaasti Sofieen ja haluaa auttaa tätä. Jos elokuva kertoisi vain tästä kolmiodraamasta, eikä mukana olisi Sofien menneisyydentraumoja, leffa toimisi erittäin mainiosti. Tuntuukin jatkuvasti siltä, että mukana olisi kaksi kertomusta, joista toinen syö toiselta ihan liikaa. Niin ironista kuin se onkin, kirjoitusvaiheessa olisi pitänyt osata tehdä valintoja. Vaikka kuinka haluaisi, toista ei voi säästää...

Lisäksi leffaan mahtuu yksittäisiä kohtauksia ja juttuja, joista en pidä - erityisesti liittyen Stingon himokkuuteen. Stingo nimittäin haluaisi päästä harrastamaan seksiä ja se tuodaan esille kömpelöin tavoin kiusallisissa hetkissä. Elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Stingolla on treffit Greta Turkenin näyttelemän Leslie-naisen kanssa, joka myös haluaisi kovasti kokeilemaan vaakamamboa... kunnes tulee se hetki, että se olisi tapahtumassa. Kohtaus tuntuu todella ylimääräiseltä ja sen olisi voinut poistaa. Mukana on myös kaksi kohtausta, joissa Sofie avautuu menneisyytensä tragedioista, mutta sen sijaan, että Stingo vaikuttaisi välittävän ja kuuntelevan oikeasti, hän tuntuu lähinnä pyyhkivän kyyneleitä ajatusmaailmalla "no niin, lopetas jo se itkeminen ja hypätään tuonne sängyn puolelle". Edelleen haluan painottaa, että pidän kyllä leffasta, mutta siinä on mielestäni tehty joitain vääriä valintoja.

Elokuvan on ohjannut Alan J. Pakula, joka tekee osittain vahvaa työtä tunnelman kanssa, mutta romanttisissa kohtauksissa äityy turhankin paljon siirappisuuteen. Ottaen huomioon, kuinka paljon enemmän Pakula tuntuu panostavan Sofien menneisyydessä tapahtuviin osioihin, on vielä erikoisempaa, kuinka vähän sitä lopulta pääsemme näkemään. Käsikirjoitus kaipaisi hiomista ja leikkaus tiivistämistä, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa filmi on paikoitellen aika raskassoutuinen. Kuvaus on oivallista, vaikka mukana onkin joitain epätarkkoja otoksia. 1940-luvun ajankuva on toteutettu erinomaisesti lavastein ja asuin. Etenkin takaumakohtaukset ovat visuaalisesti hienot. Myös äänimaailma on onnistunut ja iso osa tunnelmasta muodostuu Marvin Hamlischin todella hyvistä musiikeista.

Yhteenveto: Sofien valinta on kelvollinen, mutta aika epätasainen draamaelokuva, jonka uumenista löytyy aivan mieletön näyttelijäsuoritus ja mestarillinen lyhytelokuva. Meryl Streep on huikean upea Sofiena. Streep varastaa show'n kaiken aikaa ja kyseessä taitaa jopa olla yhden kaikkien aikojen parhaan näyttelijän paras roolityö. Peter MacNicol ja ensikertalainen Kevin Kline suoriutuvat passelisti siinä vierellä, mutta jäävät auttamattomasti Streepin varjoon. Kline tulkitsee hyvin ailahtelevaa Nathania ja vaikka MacNicol onkin oiva pääosassa Stingona, hahmo jää usein joko tylsäksi sivustakatsojaksi tai ärsyttävästi väärinä hetkinä seksin perään janoavaksi mieheksi. Sofien menneisyyttä avaavat takaumat ovat ehdottomasti filmin parasta antia; liki täydellistä elokuvantekoa kaikin puolin. Onkin kumma, että tämä huomattavasti kiinnostavampi ja koskettavampi kertomus on pikemminkin sivujuonne aika keskinkertaisessa kolmiodraamassa. Sofien valinta on hieman turhauttava katselukokemus. Siitä löytyy mahtavia täysosumia, mutta myös ikäviä kompastuskiviä, joiden takia kokonaisuus on hieman pökkelö. Plussan puolelle kuitenkin jäädään ja suosittelen elokuvan katsomista traagisten draamojen ystäville ihan vain Sofien, hänen menneisyytensä ja häntä näyttelevän Streepin vuoksi. Maailmassa on toki varmasti myös ihmisiä, jotka uppoutuvat huomattavasti syvemmin juuri rakkaustarinan pyörteisiin, joten kenties on vain parasta kokeilla itse, kuinka Sofien valinta toimii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sophie's Choice, 1982, Incorporated Television Company, Keith Barish Productions

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu

Arvostelu: Ghostbusters II (1989)

GHOSTBUSTERS II

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters) oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin.

Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti.
     Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.

Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta.

Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.

Yhteenveto: Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation