Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN 2

THE DEVIL WEARS PRADA 2

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Stanley Tucci, Emily Blunt, Justin Theroux, Kenneth Branagh, Simone Ashley, Patrick Brammall, B. J. Novak, Caleb Hearon, Helen J. Shen, Tracie Thoms, Tibor Feldman, Lucy Liu ja Lady Gaga

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Lauren Weisbergerin kirjaan perustuva elokuva Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) oli taloudellinen jättihitti, joka voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Kun Weisberger julkaisi vuonna 2013 jatko-osakirjan Revenge Wears Prada: The Devil Returns, alkoivat heti pohdinnat senkin kääntämisestä elokuvan muotoon. Aluksi päätähdet Anne Hathaway ja Meryl Streep kuitenkin totesivat, etteivät olleet halukkaita palaamaan rooleihinsa. Kun Disney-yhtiö osti ensimmäisen Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan tehneen 20th Century Foxin, yhtiö aloitti jatko-osan suunnittelun uudelleen. Hathaway ja Streep saatiin lopulta suostuteltua takaisin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en ole juuri odottanut sen näkemistä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta aika paljonkin, mutta jatko-osa vaikutti todella turhalta rahastukselta, etenkin kun päätähdet eivät alun perin edes halunneet tehdä sitä. Kävinkin skeptisenä katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.

Kun Runway-lehti joutuu kohun keskelle, journalisti Andy Sachs palkataan pelastamaan yrityksen maine.

Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan päänelikko, eli Anne Hathawayn näyttelemä Andy Sachs, Meryl Streepin näyttelemä Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestly, Stanley Tuccin esittämä Mirandan oikea käsi Nigel Kipling ja Emily Bluntin esittämä Emily Charlton tekevät paluun. Osa hahmoista ovat pysyneet aika lailla ennallaan, kun taas toiset heistä ovat kokeneet muutoksia. Miranda ei ole enää ihan samanlainen ihmishirviö kuin ennen, nykypäivän HR:n puututtua peliin, mutta Nigel on enemmän tai vähemmän samassa asemassa kuin viimeksi. Andy on sen sijaan viimeisten 20 vuoden aikana luonut uraa varteenotettavana journalistina, kun taas Emily on siirtynyt töihin tärkeään asemaan Diorilla. Hathaway ja Blunt ovat toistamiseen hyviä rooleissaan, Tuccin ollessa täysin elementissään Nigelina. Mutta totta kai tälläkin kertaa show'n varastaa Streep, joka on täydellinen Mirandana, kertoen paljon jo pelkillä katseillaan.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Mirandan uuden miehen Stuartin (Kenneth Branagh), Emilyn rikkaan poikaystävän Benjin (Justin Theroux), Runwayn omistavan Irvin (Tibor Feldman) ja hänen poikansa Jayn (B. J. Novak), Mirandan uuden assistentin Amarin (Simone Ashley), asuntoja esittelevän Peterin (Patrick Brammall), sekä omiin oloihinsa vetäytyneen Sashan (Lucy Liu). Uudet näyttelijät hyppäävät toimivasti menoon mukaan, vaikka Therouxin ja Novakin esiintymiset jäävätkin hieman karikatyyrimäisiksi. Uusista hahmoista Peter ja hänen mukanaan tuomansa romanttinen kuvio ovat täysin tarpeetonta täytettä.

Kuten etukäteen ounastelin, Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on aika turha ja selvästi pelkkien helppojen rahojen perässä tehty jatko-osa, jolla Disney pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti Fox-kaupoistaan. Ei se kuitenkaan vielä tarkoita, että leffa olisi automaattisesti huono. Ei, kakkososassa on omat hetkensä ja Streepiä jaksaisi mielellään katsoa Miranda Priestlynä enemmänkin. Jatko-osa jää ihan kivaksi, mutta olettaisin sen miellyttävän alkuperäisen elokuvan kovimpia faneja, jotka ovat kuumeisesti jo kaksi vuosikymmentä toivoneet jatkoa.

Itseäni elokuvassa jäi eniten häiritsemään, kuinka helpoimman kautta Aline Brosh McKennan käsikirjoitus kulkee, nojaten liikaa nostalgiapisteiden kalasteluun. Ei se vielä mitään, että etenkin alkupää käytetään vanhojen muisteluun, mutta minua turhautti, että kerronnallisestikin elokuva kulkee liian tuttuja latuja. On toisaalta hupaisaa, että Miranda on kahden vuosikymmenen aikana unohtanut Andyn olemassaolon, mutta se toki vain johtaa siihen, että iso osa kestosta käytetään taas siihen, että Andyn pitää yrittää voittaa Mirandan hyväksyntä, samalla kun hän saa kuulla kommentteja Nigelilta ja Emilylta muotitiedottomuudestaan. Myös leffan loppusuoran vaikeudet hoidetaan liian samaan malliin, vaikka tietty käänne elokuvassa antaisi McKennalle mahdollisuuden revitellä mojovammin. Mukaan on saatu ihan hyvää kommentaaria siitä, miten nyky-yhteiskunnassa helposti kulutettava sisältö vie voiton huolellisesti kirjoitetusta journalismista, mikä onkin asettanut Runwayn taloudelliseen ahdinkoon. Mutta sitten taas juuri nyt on hitusen kiusallista katsoa Disneyn levittämää elokuvaa, jossa taistellaan rahanahnetta ja häpeilemättömiä budjettileikkauksia tekevää suurkorporaatiota vastaan, kun Disney vastikään ilmoitti omista reippaista säästösuunnitelmistaan, mihin kuuluu tietty ties kuinka monen ihmisen potkut, alkaen Marvelin visuaalisesta tiimistä. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa alkuperäisen leffan tapaan David Frankel, joka pitää kivan kepeää ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä saa päätähdet irrottelemaan jälleen hyvin. Teknisesti Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on oivallinen. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot ja puvustus tietty todella tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Lady Gagan faneille on luvassa herkkua, sillä artisti on tehnyt elokuvaa varten jopa kolme uutta laulua ja käypä myös esiintymässä parissa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada 2, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, Wendy Finerman Productions, Sunswept Entertainment

Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN

THE DEVIL WEARS PRADA

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt, Stanley Tucci, Adrian Grenier, Simon Baker, Gisele Bündchen, Tracie Thoms, Rich Sommer, Daniel Sunjata ja Stéphanie Szostak

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

The Devil Wears Prada, eli suomalaisittain Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Yksi 20th Century Foxin johtoryhmästä, Carla Hacken sai käsiinsä Weisbergerin kirjan, kun se oli vielä kesken, mutta jo ensimmäiset sata sivua vakuuttivat naisen siitä, että studion täytyi hankkia kirjan filmatisointioikeudet. Fox hankkikin oikeudet ja Peter Hedges palkattiin työstämään kirjan pohjalta käsikirjoitus - jo siinä kohtaa, kun kirjaa ei oltu vielä edes viimeistelty. Tekstiä työstettiin vielä useamman kirjoittajan toimesta, kunnes Aline Brosh McKenna sai aikaiseksi version, johon Hacken, muut tuottajat ja ohjaajaksi pestattu David Frankel olivat tyytyväisiä. Tuotanto koki haasteita, kun Voguen päätoimittaja Anna Wintour sai tietää erään hahmoista perustuvan häneen ja vielä negatiivisessa valossa, jolloin vaikutusvaltainen Wintour yritti estää elokuvan toteutumisen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2005 ja lopulta Paholainen pukeutuu Pradaan sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen jättimenestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja puvustus) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, naispääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Jopa Wintour myönsi lopulta pitäneensä elokuvasta. Itse katsoin Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan kymmenisen vuotta sitten ja yllätyin, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026), minkä lisäksi elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Journalistiksi pyrkivä Andrea saa työpaikan muotialan arvostetuimmasta lehdestä, Runwaysta, vain huomatakseen päätoimittaja Miranda Priestlyn olevan varsinainen ihmishirviö. Pystyykö Andrea pitämään työpaikkansa ja ennen kaikkea säilyttämään minuutensa, uppoutuessaan muodin maailmaan?

Päärooliin Andrea "Andy" Sachsiksi pohdittiin muun muassa Rachel McAdamsia, Kate Hudsonia, Kirsten Dunstia ja Natalie Portmania, kunnes rooli meni lopulta Anne Hathawaylle, joka ei kuulunut tekijöiden suunnitelmiin, mutta jonka päämääräisyys roolin saannista lopulta vakuutti oikeat ihmiset. Hathaway onkin täydellinen valinta Andyksi. Hänestä löytyy tiettyä "mattimeikäläisyyttä", mitä rooli aluksi vaatii, kun Andy on vielä täysin pihalla muotimaailmasta, mutta hän vakuuttaa myös, kun Andy pääsee vihdoin jyvälle hommasta, mutta on samalla vaarassa menettää minuutensa, ymmärtäessään, mitä tällä raadollisella alalla vaaditaan menestymiseen.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Andyn uutta pomoa, Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestlyä näyttelevä Meryl Streep, joka voittikin ansaitusti Golden Globen suorituksellaan. Myöskään Streep ei ollut tekijöiden alkuperäinen valinta, vaan he kaavailivat osaan muun muassa Michelle Pfeifferia ja Catherine Zeta-Jonesia. Näin jälkikäteen on kuitenkin mahdotonta kuvitella ketään muuta Miranda Priestlyksi. Streep dominoi jokaista kohtaustaan. Hän uhkuu niin hurjaa auktoriteettia, että katsojanakin olisi valmis hakemaan kaupungin toiselta puolelta kahvia juosten, jos nainen niin haluaa. Miranda on hahmona herkullinen, mutta ihmisenä aivan kamala. Hänen asemansa muotimaailman huippuasiantuntijana on todella noussut hänen päähänsä ja hän kohteleekin muita kuin alempiarvoisia olentoja. Streep tekee paljon hyvin vähällä ja pelkät hänen katseensa ja suun mutristelunsa ovat kaikki tarkkaan harkittuja ja sitäkin syvemmälle pureutuvia.

Elokuvassa nähdään myös Adrian Grenier Andyn poikaystävänä Natena, Emily Blunt Mirandan assistenttina Emilynä, Stanley Tucci Runwaylla vuosia työskennelleenä Nigelinä, sekä Simon Baker The New York Timesilla työskentelevänä Christianina. Blunt on mainio Emilynä, joka on vuosia joutunut toimimaan Mirandan orj... assistenttina ja pääsee nyt nauttimaan, kun pomo ottaa Andyn uudeksi silmätikukseen. Tuccista löytyy oikeaa eleganssia omaan osaansa ja Baker osaa olla sopivan hurmaava ja lipevä Christianina. Ohjaaja David Frankelin työstämää Entourage-sarjaa (2004-2011) tähdittänyt Grenier jää hieman taka-alalle, mutta yrittää toimia moraalin äänenä tyttöystävälleen, kun Andy alkaa muuttua sellaiseksi ihmiseksi, joita hän Runwaylla inhoaa.

Paholainen pukeutuu Pradaan toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus muotimaailman glamouriin ja synkkyyksiin. Muotimaailman edustajilta leffa sai ilmestyessään laidasta laitaan mielipiteitä, toisten kutsuessa elokuvaa muotialalle hallaa tekeväksi, kun taas toiset kehuivat elokuvan näyttävän kaunistelemattoman totuuden siitä, kuinka kaiken säihkeen alla ihmiset toimivat häikäilemättömästi omien etujensa ajamiseksi. Andy saakin heti ensimmäisenä työpäivänään nähdä, ettei kyse ole vain kivoista vaatteista kirjoittamisesta, vaan nainen joutuu välittömästi aikamoiseen piinaan, jossa näyttäisi olevan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Andy luovuttaa heti tai hänen on kasvatettava kovempi ulkokuori selviytyäkseen.

Elokuvassa onkin meneillään aikamoinen tahtojen taisto, mistä on lopulta varsin moneksi. Toisinaan leffa on erittäin hauskaa seurattavaa, toisinaan se menee jo lähes psykologisesta jännäristä, kun Miranda koettelee Andyn kestävyyttä ja kun Andy alkaa nousta vahvemmaksi vastavoimaksi. Elokuva on väkevä kuvaus niin ikävästä työpaikkapolitiikasta kuin myös onnistunut pohdiskelu siitä, kannattaako sitä syvintä itseään menettää ja muuttua joksikin, mistä ei edes tykkää, vain menestymisen takia? Kaikki tämä, plus Meryl Streepin huikea roolityö tekevät Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvasta erittäin mainion. Kauhulla odotan, mitä puhtaasti helppojen nostalgiarahojen perässä tehty jatko-osa tulee olemaan...

Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan penkille istahtanut David Frankel hoitaa tonttinsa pätevästi, tanssahdellen sujuvasti komedian ja draaman välimaastossa. Aline Brosh McKennan käsikirjoitus on oivallinen ja leffasta löytyy useita muistettavia repliikeitä - joista osa tosin oli näyttelijöiden improvisaatiota. Paholainen pukeutuu Pradaan on myös taitavasti kuvattu. Leikkaus on sulavaa, etenkin montaasissa, jossa näytetään Andyn pääsyä jyvälle siitä, mitä häneltä oikeasti vaaditaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja asut ovat toki tyylikkäitä, ansaitsen Oscar-ehdokkuutensa. Äänityöskentely on pätevää ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat sekaan hyvää energiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada, 2006, Fox 2000 Pictures, A Wendy Finerman Production, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Peninsula Films, Twentieth Century Fox

Operaatio Ave Maria (Project Hail Mary - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO AVE MARIA

PROJECT HAIL MARY

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller

Näyttelijät: Ryan Gosling, Sandra Hüller, James Ortiz, Lionel Boyce, Ken Leung, Milana Vayntrub, Kriya Kansara, Liz Kingsman, Orion Lee, Ray Porter ja Meryl Streep

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

Project Hail Mary, eli suomalaisittain Operaatio Ave Maria perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään siitä elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Operaatio Ave Maria saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Weirin kirja ei ollut tuttu, mutta olen odottanut leffaa silti innolla sen tekijätiimin ja näyttelijäkaartin takia, sekä sen vuoksi, että kyseessä on teattereihin saapuva iso scifielokuva, joka ei ole uudelleenfilmatisointi, jatko- tai esiosa. Kävinkin innokkain mielin katsomassa Operaatio Ave Marian sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Aurinko tekee kuolemaa ja tohtori Ryland Grace lähetetään yksisuuntaiselle matkalle avaruuteen etsimään pelastuskeinoa. Apua Grace saa yllättävältä taholta, kun vieraan olentolajin edustaja on samanlaisella tehtävällä pelastaakseen oman planeettansa.

Ryan Gosling näyttelee tohtori Ryland Gracea, joka on lähtenyt uskaliaalle matkalle avaruuteen, pelastaakseen auringon erikoiselta astrofagi-bakteerilta, joka ruokkii itseään tähdillä tuhoisalla tavalla - jo muutamien vuosikymmenien päästä Maapallo viilentyisi sen verran, että valtava määrä ihmisiä tulisi kuolemaan. Grace ei todellakaan ole mikään tavanomainen sankari, mutta kun kahdeksan miljardin ihmisen selviytyminen lepää lopulta hänen harteillaan, on miehen pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä kaikkensa onnistuakseen tehtävässään. Gosling on tuttuun tapaansa täysin elementissään keulakuvana, tehden hahmostaan onnistuneesti niin hupaisan, tykättävän kuin fiksulta vaikuttavan. Paljon lepää toki Goslingin harteilla, koska hän on suuren osan ajasta ainoa näyttelijä ruudulla, mutta mies hoitaa homman kunnialla kotiin.

     Elokuvassa nähdään myös Putoamisen anatomiasta (Anatomie d'une chute - 2023) tuttu Sandra Hüller Gracen pelastusoperaatioon pestaavana Eva Strattina ja Lionel Boyce turvamies Carlina, sekä kuullaan James Ortiz Kivisenä, avaruuden muukalaisena, jonka aurinkokunnan tähti tekee myös kuolemaa astrofagien takia ja joka on lähetetty Gracen tapaan pelastamaan kansansa. Yhteinen tavoite tekeekin Gracesta ja Kivisestä yllättäviä liittolaisia. Sivuhahmotkin ovat mainioita. Hüller on karismaattinen osassaan ja Boyce tuo sopivasti pilkettä silmäkulmaan puvussa patsastelevaan turvamieshahmoonsa. Kivinen on aivan mahtava tapaus ja olennon ja Gracen välinen ystävyys tuokin elokuvaan sen tarvitseman sydämen.

Operaatio Ave Mariaa on kehuttu vuolaasti viime viikot ympäri maailman, mikä vain kasvatti intoani elokuvaa kohtaan. Ja huojentuneena voin sanoa, ettei kaiken hehkutuksen jälkeen vastassani ollut pettymystä, vaan paras avaruuselokuva sitten Interstellarin (2014). Tämä maailmanpelastusoperaatio vie niin täysillä mukanaan, että jopa vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto menee kuin hujauksessa. Tarina ei toki ole täysin omaperäinen ja avaruudessa yksin matkaavan ihmisen ja erikoisen olennon välille muodostuvaa ystävyyttäkin nähtiin juuri parin vuoden takaisessa Netflix-leffa Spacemanissa (2024). Operaatio Ave Maria rakentaa kuitenkin tutuista palikoista niin mahtavan pakkauksen, etteivät tuttujen juttujen kierrätykset haittaa yhtään.

On erittäin kiinnostavaa seurata niin Gracen matkaa avaruudessa kuin takaumien kautta sitä, kuinka Grace päätyi osaksi operaatiota. Todelliseen vauhtiin leffa toki pääsee, kun Kivinen tulee kuvioihin. Tämän epätavallisen parivaljakon ystävyys on kertakaikkisen ihastuttava ja lämmin. Näihin hahmoihin kiintyy niin voimakkaasti, että heidän onnistumisensa nostavat hymyt huulille, vastoinkäymiset saavat herkistymään ja erilaiset kiipelit saavat tosissaan jännittämään. Operaatio Ave Maria on muutenkin todellista tunteiden vuoristorataa, kuten kunnon scifispektaakkelin kuuluu. Elokuva on toisaalta mitä täydellisintä popcornviihdettä, mutta samalla siitä löytyy syvällisempääkin puolta rikastuttamaan kokemusta. Olen yllättynyt, jos jokin loppuvuoden suurelokuvista tarjoaa minulle yhtä fantastisen elokuvaelämyksen. Ja kyllä, totean tämän tiedostaen, että tulossa on vielä esimerkiksi The Odyssey (2026), Spider-Man: Brand New Day (2026) ja Dyyni: Osa kolme (Dune: Part Three - 2026).

Elokuvan onnistuminen johtuu vahvasta taustatiimistä täynnä todellisia osaajia. Ohjauksesta vastaa kaksikko Phil Lord ja Christopher Miller, joiden aiempiin töihin kuuluvat 21 Jump Street (2012) ja Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014). Duo tuokin mukaan tuttua energiaansa ja mahtavaa huumorintajuaan. Käsikirjoituksesta taas vastaa Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) luoja Drew Goddard, joka suoriutuu myös pestistään vakuuttavasti. Visuaalisesti Operaatio Ave Maria on suorastaan upea, kuvauksesta lähtien. Mitäpä muuta voikaan odottaa Greig Fraserilta, joka on kuvannut myös esimerkiksi Dyynin (Dune - 2021) ja The Batmanin (2022)? Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ovat huikeat, oli kyse sitten avaruudesta, Ave Maria -aluksesta tai Kivisestä, joka on toteutettu nukkea ja digiefektejä sekoittaen. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät tätä seikkailua erinomaisesti, vaihdellen vakuuttavasti tunnelmasta toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Project Hail Mary, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, General Admission, Lord Miller, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures, Waypoint Entertainment

Operaatio Majava (Hoppers - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO MAJAVA

HOPPERS

Ohjaus: Daniel Chong

Näyttelijät: Piper Curda, Bobby Moynihan, Kathy Najimy, Jon Hamm, Eduardo Franco, Aparna Nancherla, Melissa Villaseñor, Tom Law, Sam Richardson, Dave Franco, Isiah Whitlock Jr., Steve Purcell, Ego Nwodim, Nichole Sakura, Vanessa Bayer ja Meryl Streep

Genre: animaatio, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Hoppers, eli suomalaisittain Operaatio Majava on Pixarin uusi animaatioelokuva. Vuonna 2020 paljastettiin, että Daniel Chong työsti uutta leffaa Pixarille, joka ei olisi osa jotain yhtiön elokuvasarjoista. Alun perin Chong halusi elokuvan kertovan pingviinistä, mutta kun Pixarin taiteellinen johtaja Pete Docter koki, että pingviinianimaatioita on jo liikaa, Chong vaihtoi eläimen majavaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja nyt Operaatio Majava saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun luin Pixarin työstävän uutta originaalielokuvaa ja intoani lisäsi söpö majavajuliste. Kävinkin uteliaana katsomassa Operaatio Majavan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Uusi teknologia siirtää luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien puolesta puhuvan Mabelin tietoisuuden robottimajavaan, jotta hän voi kerätä lähimetsän eläimet taistelemaan paikallisen lammen puolesta, mitä ollaan muuttamassa moottoritieksi.

Operaatio Majavan päähenkilö on 19-vuotias naisenalku Mabel Tanaka (äänenä Piper Curda), joka ihastui lapsena isoäitinsä (Karen Huie) kautta luontoon ja joka onkin siitä lähtien halunnut tehdä kaikkensa, jotta lähiympäristön erilaiset eläimet saavat nauttia elostaan rauhassa. Tähän löytyy aikamoinen scifikeino, kun paikallisen yliopiston professori Sam (Kathy Naimy) esittelee kehittämänsä teknologian, jolla ihmisen mielen voi siirtää robottimajavaan. Mabel muuttuu majavaksi ja aloittaa operaationsa pelastaa paikallisen lammen pormestari Jerryltä (Jon Hamm), joka kaavailee sen tilalle moottoritietä. Mabel on heti tykättävä hahmo sinnikkyydessään ja päättäväisyydessään, sekä toki eläinrakkaudessaan. Jerry on kelpo antagonisti tarinalle ja miehestä löytyy lopulta enemmänkin kuin pelkkää kapitalistiahneutta.

     Majavaksi muuttuessaan ja seikkailunsa aloittaessaan Mabel kohtaa paljon erilaisia eläimiä, kuten majavakuningas Georgen (Bobby Moynihan), Loaf-majavan (Eduardo Franco), Ellen-karhun (Melissa Villaseñor), Tom-liskon (Tom Law), hyönteiskuningattaren (Meryl Streep) ja tämän pojan Titusin (Dave Franco). Eläinhahmot ovat lystikkäitä ja hyvin erilaisia kuin Mabel olisi etukäteen kuvitellut. Veikkaisin, että monien suosikiksi nousee joko hidas Loaf tai yli-innokas Tom.

Operaatio Majava on jälleen mahtava lisäys Pixarin filmografiaan ja mielestäni yhtiön paras animaatio sitten korona-aikana suoraan Disney+ -palveluun julkaistun Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020). Se on saman tien ilahduttava ja mukaansatempaava, ja menohan vain paranee, kun Mabelin tietoisuus siirretään robottimajavaan ja hän aloittaa operaationsa lammen pelastamiseksi. On lystikästä seurata, kun Mabel yrittää päästä jyvälle eläinyhteisön tavoista, jotka ovat eläimille arkipäivää ja reilua, mutta tuntuvat ihmisestä helposti jopa julmilta. Pienemmät eläimet ovat esimerkiksi sinut sen kanssa, että saattavat joutua isomman otuksen ateriaksi. Niinhän se luonto toimii.

Luonnonsuojelu on teemana ollut viime aikoina pinnalla lastenelokuvissa, etenkin täällä Suomessa. Viime vuoden Ella ja kaverit - Operaatio Saukon (2025) ja Supermarsu ja suuren huijauksen (2025) nähneet lapsikatsojat saattavatkin aluksi kummastella, että taasko joku tyttö on yrittämässä estää bisnesmiestä tuhoamasta metsää omien rakennustensa tieltä - eikö tämä ole jo nähty? Operaatio Majavaan oman juttunsa tuo toki sen vekkuli mielensiirtoteknologia. Elokuva yhdisteleekin luonnonsuojelua scifiin ja jopa tavallaan agenttimaiseen soluttautumiseen, eikä tämän kaiken keskeltä puutu hauskoja hetkiä ja hurjia vaaratilanteita, jotka voivat olla erityisesti perheen pienimmille jännittäviä. Pixarille ominaista tunteikkuuttakin löytyy ja elokuva meinaa herkistää kyyneliin niin surusta kuin onnesta.

Ja kuten odottaa saattaa, visuaalisesti Operaatio Majava on todella miellyttävä. Eläinhahmot ovat ulkonäöiltään niin suloisia kuin hupaisia. Metsämaisemat ovat upeita ja niin taustoista kuin eläinten turkeista löytyy paljon yksityiskohtia. Lisäksi leffa on ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on myös taitavasti rakennettu ja Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit erottuvat leikittelevyydessään kivasti. Kaiken kaikkiaan Operaatio Majava siis näyttää, että Pixarilla on vielä taito tallella alkuperäisideoihin perustuvissa animaatioissa. Kesällä ilmestyvää Toy Story 5:ä (2026) ja työn alla olevia Ihmeperhe 3:a (Incredibles 3) ja Coco 2:a enemmän odotankin ensi vuonna ilmestyvää kissaleffa Gattoa (2027).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hoppers, Yhdysvallat, 2026, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Minun Afrikkani (Out of Africa - 1985)

MINUN AFRIKKANI

OUT OF AFRICA

Ohjaus: Sydney Pollack

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer, Michael Kitchen, Shane Rimmer, Malick Bowens, Joseph Thiaka, Stephen Kinyanjui, Michael Gough, Suzanne Hamilton, Rachel Kempson ja Graham Crowden

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Out of Africa, eli suomalaisittain Minun Afrikkani perustuu Isak Dinesenin, eli Karen Blixenin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 1937, Judith Thurmanin kirjaan Karen Blixen - tarinankertojan elämä (Isak Dinesen: The Life of a Story Teller) vuodelta 1983 ja Errol Trzebinskin kirjaan Silence Will Speak: A Study of the Life of Denys Finch Hatton and His Relationship With Karen Blixen vuodelta 1977, jotka kaikki pohjautuvat tositapahtumiin Karen Blixenin elämästä. Mirage Enterprises hankki oikeudet kirjoihin ja ryhtyi työstämään niiden pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Minun Afrikkani sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naispääosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Minun Afrikkani -elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa Blu-rayna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa Minun Afrikkani ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1913 rikas tanskalainen Karen Blixen muuttaa Keniaan, naidakseen ruotsalaisen paronin ja asuakseen tämän kanssa maitofarmilla. Keniassa Karen kuitenkin tapaa metsästäjä Denys Finch Hattonin, johon hän rakastuu.

Alun perin päärooliin Karen Blixeniksi oli ehdolla Audrey Hepburn, mutta pestin nappasi Meryl Streep, joka sai roolityöllään uransa jo kuudennen Oscar-ehdokkuuden. Kuten odottaa saattaakin, Streep on osassaan erinomainen. Kaikki eleitä, ilmeitä ja puhetapaa myöten on huolellisesti suunniteltu ja sulavasti tarjottu kameran edessä. Streepistä löytyy eleganssia rikkaaksi tanskalaisnaiseksi, joka haluaa vahvistaa asemaansa hyvillä naimakaupoilla. Hänellä on myös taito lumota katsoja kuuntelemaan tarkkaan, mitä hänellä on sanottavanaan, mikä on tärkeää, kun hänen hahmonsa Karen kehuskelee läpi leffan tarinankertojan taidoillaan.

     Elokuvassa nähdään myös parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon voittanut Klaus Maria Brandauer Karenin miehenä, paroni Bror von Blixeninä, Robert Redford suurriistan metsästäjänä Denys Finch Hattonina, Michael Kitchen tämän ystävänä Berkeley Colena, Malick Bowens Karenin avustajana Farahina, Stephen Kinyanjui paikallisen kikuju-heimon päällikkö Kinanjuina, sekä myöhemmin hovimestari Alfredin roolista Batman-elokuvista (1989-1997) tunnetuksi tullut Michael Gough lordi Cholmondeleynä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Brandauer on oiva fiininä, mutta silti lipevänä paronina ja Redfordissa on tiettyä vetovoimaa, ettei ihme, että Karen ei pysty vastustaa tämän metsästäjähahmoa. Redfordin ja Streepin väliltä löytyykin kiistämätöntä kemiaa.

Nyt pitääkin todeta, että Minun Afrikkani ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, vaan tuotti minulle jopa jonkinmoisen pettymyksen. Ei kyseessä huono elokuva ole, mutta kun miettii, ketä on työskennellyt kameran edessä ja takana, sekä että elokuva voitti useita palkintoja, odotin siltä kyllä enemmän. Elokuva ei onnistunut erityisemmin imaisemaan mukaansa, eikä sen liikuttavaksi tarkoitettu lopetus juuri osunut tunteisiini toivotulla tavalla. Elokuva hyötyykin runsaasti siitä, kuinka lahjakkaita näyttelijöitä siinä on mukana ja kuinka teknisesti taidokkaasti se on tehty (palataan tähän kohta), sillä Sydney Pollackin ohjaus ja Kurt Luedtken käsikirjoitus jättivät mielestäni toivomisen varaa.

Vielä elokuvan ensimmäinen puolikas oli mielestäni oikein toimiva. On kiinnostavaa seurata, kun varakas Karen matkustaa Afrikkaan ja asettuu aloilleen Keniassa. Kulttuurilliset erot ovat huomattavia ja sen lisäksi, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka Karen tutustuu Keniaan, on myös ajoittain huvittavaa, kun paikalliset kummaksuvat hänen tapojaan. Hymy nousee väkisinkin huulille, kun lapset ihmettelevät monipäisellä joukolla Karenin käkikelloa, odottaen milloin lintu ilmestyy esiin laulamaan. Parit kohtaukset saalistavien leijonien kanssa ovat onnistuneen jännittävät. Karenin ja Denysin romanssi lähtee rakentumaan mainiosti, mutta sitten meno jotenkin tyssähtää puolen välin tietämillä. Toisen puoliskon aikana kahden tunnin ja kolmen vartin kesto alkaa tosissaan tuntua ja elokuva muuttuu yllättävänkin raskassoutuiseksi. Hyvin alustettu rakkaustarina vajoaa latteaksi melodraamaksi ja näin nykypäivänä katsottuna Karenin "valkoinen pelastaja" -rooli alkaa muuttua vaivaannuttavaksi. Kokonaisuus on kelvollinen, mutta parhaan elokuvan Oscar-pysti olisi mielestäni tuona vuonna kuulunut Steven Spielbergin filmille Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985).

Näyttelijätöiden lisäksi kehut ansaitsee myös työryhmä kameran takana. Lukuun ottamatta alkupäässä nähtävää kohtausta lumisessa Tanskassa, joka on kiusallisen selvästi kuvattu taustakankaan edessä studiossa, Minun Afrikkani tarjoaa varsinaista teknistä taituruutta. Se on parhaimmillaan upeasti kuvattu teos, jonka isoja maisemakuvia kelpaa kyllä katsella. Lavastus on hienoa, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja John Barryn säveltämät musiikit maalailevat erittäin kauniisti läpi elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Out of Africa, 1985, Mirage Enterprises

Arvostelu: Into the Woods (2014)

INTO THE WOODS

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: James Corden, Emily Blunt, Meryl Streep, Anna Kendrick, Lilla Crawford, Daniel Huttlestone, Chris Pine, Tracey Ullman, Christine Baranski, Billy Magnussen, MacKenzie Mauzy, Tammy Blanchard, Lucy Punch, Johnny Depp ja Frances de la Tour

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 7

Into the Woods perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliesitykseen, joka sai ensi-iltansa vuonna 1986. Jo 1990-luvulla alkoi elokuvasovituksen työstäminen ja alun perin elokuvan näyttelijäkaartiin oli tarkoitus kuulua muun muassa Robin Williams, Goldie Hawn, Danny DeVito, Steve Martin ja Cher. Columbia Pictures ryhtyi tekemään omaa elokuvasovitustaan, jonka oli tarkoitus ohjata Rob Minkoff ja jossa oli tarkoitus näytellä Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon, mutta vuonna 1997 yhtiö päätti lopettaa leffan teon. Tehtyään parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Chicagon (2002), ohjaaja Rob Marshall ehdotti Sondheimille, että tekisi elokuvan jonkin hänen esityksensä pohjalta ja Sondheim ehdotti Into the Woodsia. Tehtyään ensin Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha - 2005), Ninen (2009) ja Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011), Marshall alkoi vihdoin työstämään Into the Woodsista elokuvaa, saaden Pirates of the Caribbeanit tehneen studion, Disneyn kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Into the Woods sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naissivuosan, lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan musikaali- tai komediaelokuvan, naispääosan ja naissivuosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Into the Woodsin vasta vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Olen katsonut sen silti kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi kokeilla, pitääkö sanonta "kolmas kerta toden sanoo" paikkansa ja katsoin Into the Woodsin jälleen, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta.

Satumaisessa kuningaskunnassa leipuri ja hänen vaimonsa harmittelevat, ettei heillä ole lasta. Naapurin noita paljastaa langettaneensa heidän ylleen kirouksen, jonka voi purkaa vain, jos pariskunta hakee hänelle neljä ainesosaa taikajuomaa varten: maidonvalkoisen lehmän, verenpunaisen viitan, kultaisen kengän, sekä maissinkeltaisen hiuskiehkuran.

Into the Woods yhdistelee tuttuja klassikkosatuja ja niiden hahmoja toisiinsa. James Corden ja Emily Blunt näyttelevät leipuria ja tämän vaimoa, jotka haaveilevat yhteisestä lapsesta, jota he eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan pitkän yrittämisenkään jälkeen. Selviää, että naapurissa asuva, parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saaneen Meryl Streepin näyttelemä noita on kironnut heidät lapsettomuuteen. Noita on valmis luopumaan kirouksesta, mutta leipurin ja vaimon täytyy tuoda hänelle tarvittavat ainesosat. Menossa on myös mukana nuori Jaakko-poika (Daniel Huttlestone), jonka äiti (Tracey Ullman) lähettää tämän myymään perheen valkoista lehmää, jotta he voisivat saada ruokaa, isoäitinsä (Annette Crosbie) luokse matkaava nuori Punahilkka (Lilla Crawford), sekä äitipuolensa (Christine Baranski) ja siskopuoltensa (Tammy Blanchard ja Lucy Punch) sortama, kultakenkäinen Tuhkimo (Anna Kendrick), joka haaveilee pääsevänsä prinssin (Chris Pine) tanssiaisiin. Prinssin veli (Billy Magnussen) taas kohtaa matkallaan tornissa asuvan, hurjan pitkät maissinkeltaiset hiukset omaavan Tähkäpään (MacKenzie Mauzy). Sivuhahmojen omistaessa asioita, joita leipuripari tarvitsee kirouksen rikkomiseen, useat juonikuviot yhdistyvät pikkuhiljaa toimivasti toisiinsa. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Streep on tuttuun tapaansa oivassa vedossa noitana, joskin hänen palkintoehdokkuutensa tuntuvat tällä kertaa hieman yliampuvalta reaktiolta. Talk show'staan tunnettu Corden on muuten passeli leipurina, mutta mielestäni jonkun muun pitäisi toimia elokuvan kertojaäänenä. Cordenin asettaminen kertojaääneksi saa elokuvan aika ajoin tuntumaan hänen talk show -ohjelmansa sketsiltä.

Elokuvassa nähdään myös Johnny Depp Punahilkkaa jahtaavana isona pahana sutena ja Frances de la Tour taivaalla asuvana jättiläisenä. Depp istuu sudeksi, mutta klassikkopahiksen toteutus aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Sen sijaan, että kyseessä olisi oikea susi, vaikkapa tietokonetehostein toteutettu, Depp on vain puettu harmaisiin vaatteisiin, tekohäntään ja -korviin, ja hänelle on maskeerattu viikset. Toteutus toimii takuulla teatterilavalla, mutta elokuvassa homma näyttää ainoastaan halvalta ja jopa nololta tyylirikolta. Ja kun katsoja näkee ruudulla lähinnä omituisesti pukeutuneen ja pientä tyttöä huuliaan lipoen tarkkailevan miehen, päähän nousee enemmänkin mielikuva pedofiilistä eikä sudesta. Ison pahan suden pitää toki olla karmiva, mutta tuskin Disney halusi lopputuloksesta ihan näin kuvottavaa hirviötä.

Into the Woods ei harmillisesti vielä kolmannellakaan katselukerralla säväyttänyt niin hyvin kuin mihin sillä olisi selvästi potentiaalia. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että elokuva yhdistelee eri klassikkosatuja ja leikittelee niillä, mitä Disneyn kannattaisi tehdä useammin, sen sijaan, että yhtiö vain puskee ulos toinen toistaan laiskempia näyteltyjä versioita klassikkosatuihin pohjautuvista animaatioistaan. Elokuvan kertomus on erittäin mainio ja se nappaa onnistuneesti mukaansa. On veikeää seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa ja sotkevat toistensa kulkua. Pidän myös paljon siitä, että tietyt sadut ovat lähempänä alkuperäisiä, synkempiä tarinoita kuin niistä tehtyjä Disney-piirrettyjä. Esimerkiksi Tuhkimon kohdalla ilkeä äitipuoli leikkasi tyttäriensä varpaita ja kantapäitä irti, jotta heidän jalkansa istuisivat Tuhkimon kenkään, kun prinssi saapui etsimään rakastaan. Lukuun ottamatta kiusallisesti toteutettua isoa pahaa sutta, elokuvan ensimmäinen tunti on todella oivallinen ja mukaansatempaava.

Valitettavasti kokonaisuutena kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, minkä huomaa etenkin toisen tunnin aikana. Suden lisäksi myös kerronnasta voi huomata Into the Woodsin teatteritaustan. Mukana on ollut väliaika, sillä niin selvästi leffa jakautuu kahtia. Enkä voi olla ainoa, jonka mielestä useiden näytelmien kompastuskiveksi koituu väliajan jälkeinen puolisko. Siinä, missä Into the Woodsin ensimmäinen puolikas on mukaansatempaava, energinen ja veikeä, toinen puolikas on suoraan sanottuna pitkäveteinen. Tarinassa on tietty kohta, jossa se vaikuttaa saavuttaneen huippunsa, mutta sitten se jatkuu siitä vielä lähes tunnin, eikä sisältö ole läheskään yhtä kiinnostavaa. Heikomman toisen puoliskonsa kanssa elokuvan onnistumiset vievät kuitenkin tarpeeksi hyvin voiton, jotta lopputulos nousee plussan puolelle.

Fantasiasadun lisäksi Into the Woods on myös musikaali. Elokuva käyttää suurinta osaa Stephen Sondheimin säveltämistä ja sanoittamista lauluista alkuperäisestä Broadway-esityksestä. Mukana on muutamia todella hyviä rallatuksia, lähtien elokuvan aloittamasta, jopa vartin mittaisesta nimikkokappaleesta Into the Woods, jossa esitellään onnistuneesti hahmot ja heidän tavoitteensa. Elokuvan huippuhetki on prinssien koominen Agony, jossa veljekset kilpailevat siitä, kumman rakkaustarina onkaan traagisempi. Tylsemmän loppupään kohokohtia ovat peräkkäin esitetyt Your Fault, jonka aikana kerrataan, kuinka juonikuviot yhdistyivätkään toisiinsa, sekä noidan laulama Last Midnight, jossa Meryl Streep esittelee laulutaitojaan. Muut kappaleet eivät jää yhtä hyvin mieleen. Osa niistä on silti oikein meneviä, mutta sekaan mahtuu myös pari biisiä, joiden uupumaan jääminen ei olisi paljoa haitannut minua.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, joka teki suuren vaikutuksen esikoisohjauksellaan, Chicago-musikaalilla. Marshall jatkaa Into the Woodsissa osoittamista, että hän taitaa musikaalinumerot ja pitää pitkään menevää henkeä hyvin yllä. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisen Broadway-esityksen kirjoittanut James Lapine, joka hoitaa pitkään tonttinsa toimivasti, kunnes kompastelee loppupään kanssa. Teknisiltä ansioiltaankin Into the Woods on ailahteleva paketti. Se on hyvin kuvattu ja siitä löytyy upeita lavasteita. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät pääasiassa oivaa työtä. Erikoistehosteet vaihtelevat näyttävistä hieman halpoihin ilmestyksiin. Taustakankaan käyttö on selvää ja loppupäässä jättiläistä pidetään ihan ymmärrettävästi piilossa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen lisäksi Sodenheimin instrumentaalimusiikit ovat myös mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Into the Woods, 2014, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Soho, Moving Pictures Company, Lucamar Productions, BBL Motion Picture Studios

Arvostelu: Sofien valinta (Sophie's Choice - 1982)

SOFIEN VALINTA

SOPHIE'S CHOICE

Ohjaus: Alan J. Pakula
Pääosissa: Peter MacNicol, Meryl Streep, Kevin Kline, Rita Karin, Stephen D. Newman, Greta Turken ja Günther Maria Halmer
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sophie's Choice, eli suomalaisittain Sofien valinta perustuu William Styronin samannimiseen kirjaan vuodelta 1979. Styron kirjoitti kirjaansa nähden Ursula Andressin mahdollisen elokuvasovituksen pääosassa, mutta kirjan lukenut Meryl Streep ihastui tarinaan niin paljon, että hän suorastaan heittäytyi ohjaaja Alan J. Pakulan jalkoihin, anoen mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Streep saikin roolin ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1982. Lopulta Sofien valinta sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja tulokasnäyttelijä), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Sofien valinnan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kuultuani siitä usean vuoden ajan. Harmillisesti leffa tuotti pienen pettymyksen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1947 kirjailijan urasta unelmoiva Stingo muuttaa Brooklyniin, jossa hän tapaa uudet, kiinnostavat naapurinsa, äkkipikaisen biologi Nathanin ja tämän puolalaisen tyttöystävän Sofien, joka piilottelee synkkää menneisyyttään. 

Peter MacNicol näyttelee Stingoa, nuorta miestä, joka haaveilee ammatista kirjailijana ja muuttaa New Yorkiin, Brooklyniin, jos siellä iskisi inspiraatio menestystyölle. Vaikka MacNicol onkin hyvä valinta rooliin, eikä hänen näyttelemisessä ole sinänsä mitään kritisoitavaa, hänen hahmonsa on aika tylsä. Lähinnä tämä johtuu siitä, että Stingo on huomattavasti kiinnostavampien hahmojen ympäröimänä koko leffan ajan, jolloin hän on lähinnä vähän hajuton ja mauton sivustakatsoja. MacNicol tulkitsee täydellisesti kolmanneksi pyöräksi jäävän ilmeitä, kun Stingo joutuu vähän väliä seuraamaan naapuriensa intohimoista pussailua.

     Stingon uusina naapureina, rakastavaisina Nathanina ja Sofiena nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Kevin Kline ja parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksellaan napannut Meryl Streep. Heti ensikohtauksestaan lähtien on selvää, ettei Nathanin ja Sofien parisuhde ole mitään ruusuilla tanssimista Sofien vaikean menneisyydentrauman ja Nathanin ennalta-arvaamattoman luonteen takia. Nathan käykin välillä pahasti hermoille, mutta Kline on silti loistava roolissaan. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Meryl Streep, joka kahmi palkintoja täysin ansaitusti. Hän on huikean upea roolissaan, kadoten täysin puolalaiseen hahmoonsa. Sen lisäksi, että Streep välittää hurjan määrän vaativia tunteita, ei voi muuta kuin ihailla, kuinka luontevasti hän puhuu englantia voimakkaalla korostuksella. Yksikään kerta, kun Sofie takeltelee sanoissaan, etsii oikeaa ilmaisua tai lausuu jonkin sanan väärin, ei tunnu näyttelemiseltä. Streep on ehdottomasti näyttelemisen kuningatar ja tämä taitaa olla hänen hienoin työnsä.

Jossain Sofien valinnan keskellä on erinomainen lyhytelokuva, sydäntä särkevä mestariteos, jossa Meryl Streep esittelee ällistyttäviä näyttelijänlahjojaan. Onkin vain harmi, että se on kääritty aika keskivertoon kolmiodraamaan, joka vie suurimman osan kestosta, eikä ole läheskään yhtä mielenkiintoista katseltavaa. Jokainen kohtaus, joka kertoo Sofien menneisyydestä, on koukuttavaa seurattavaa, eikä herkistymiseltä voi välttyä. Takaumat johtavat nimen viittaamaan valintaan, mikä Sofien pitää tehdä ja viimeistään siinä kohtaa katsojaa ottaa sydämestä. Toki elokuvan nimen voi tulkita myös tarkoittamaan sitä, että Sofien pitää valita hänen äkkipikaisen miehensä Nathanin ja nuoren romantikon Stingon välille, mutta siihen todelliseen valintaan verrattuna tämä jossittelu ei ole läheskään yhtä kiinnostavaa.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Minä kyllä pidän tästä elokuvasta tällaisenaankin, mutta kokonaisuus on mielestäni ontuva. Koen kummaksi, että tekijät (tai siis alunperin kirjailija William Styron) päätti mieluummin keskittyä tähän romanttiseen kolmiodraamaan, kun käsissä oli mitä voimakkain kertomus naisen elämästä yhtenä maailman hirveimpänä aikakautena. Tässä kolmiodraamassakin on onnistumisensa ja vaikkei Stingo ole hahmona kiinnostavimmasta päästä, on ymmärrettävää, miksi hän kiintyy niin voimakkaasti Sofieen ja haluaa auttaa tätä. Jos elokuva kertoisi vain tästä kolmiodraamasta, eikä mukana olisi Sofien menneisyydentraumoja, leffa toimisi erittäin mainiosti. Tuntuukin jatkuvasti siltä, että mukana olisi kaksi kertomusta, joista toinen syö toiselta ihan liikaa. Niin ironista kuin se onkin, kirjoitusvaiheessa olisi pitänyt osata tehdä valintoja. Vaikka kuinka haluaisi, toista ei voi säästää...

Lisäksi leffaan mahtuu yksittäisiä kohtauksia ja juttuja, joista en pidä - erityisesti liittyen Stingon himokkuuteen. Stingo nimittäin haluaisi päästä harrastamaan seksiä ja se tuodaan esille kömpelöin tavoin kiusallisissa hetkissä. Elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Stingolla on treffit Greta Turkenin näyttelemän Leslie-naisen kanssa, joka myös haluaisi kovasti kokeilemaan vaakamamboa... kunnes tulee se hetki, että se olisi tapahtumassa. Kohtaus tuntuu todella ylimääräiseltä ja sen olisi voinut poistaa. Mukana on myös kaksi kohtausta, joissa Sofie avautuu menneisyytensä tragedioista, mutta sen sijaan, että Stingo vaikuttaisi välittävän ja kuuntelevan oikeasti, hän tuntuu lähinnä pyyhkivän kyyneleitä ajatusmaailmalla "no niin, lopetas jo se itkeminen ja hypätään tuonne sängyn puolelle". Edelleen haluan painottaa, että pidän kyllä leffasta, mutta siinä on mielestäni tehty joitain vääriä valintoja.

Elokuvan on ohjannut Alan J. Pakula, joka tekee osittain vahvaa työtä tunnelman kanssa, mutta romanttisissa kohtauksissa äityy turhankin paljon siirappisuuteen. Ottaen huomioon, kuinka paljon enemmän Pakula tuntuu panostavan Sofien menneisyydessä tapahtuviin osioihin, on vielä erikoisempaa, kuinka vähän sitä lopulta pääsemme näkemään. Käsikirjoitus kaipaisi hiomista ja leikkaus tiivistämistä, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa filmi on paikoitellen aika raskassoutuinen. Kuvaus on oivallista, vaikka mukana onkin joitain epätarkkoja otoksia. 1940-luvun ajankuva on toteutettu erinomaisesti lavastein ja asuin. Etenkin takaumakohtaukset ovat visuaalisesti hienot. Myös äänimaailma on onnistunut ja iso osa tunnelmasta muodostuu Marvin Hamlischin todella hyvistä musiikeista.

Yhteenveto: Sofien valinta on kelvollinen, mutta aika epätasainen draamaelokuva, jonka uumenista löytyy aivan mieletön näyttelijäsuoritus ja mestarillinen lyhytelokuva. Meryl Streep on huikean upea Sofiena. Streep varastaa show'n kaiken aikaa ja kyseessä taitaa jopa olla yhden kaikkien aikojen parhaan näyttelijän paras roolityö. Peter MacNicol ja ensikertalainen Kevin Kline suoriutuvat passelisti siinä vierellä, mutta jäävät auttamattomasti Streepin varjoon. Kline tulkitsee hyvin ailahtelevaa Nathania ja vaikka MacNicol onkin oiva pääosassa Stingona, hahmo jää usein joko tylsäksi sivustakatsojaksi tai ärsyttävästi väärinä hetkinä seksin perään janoavaksi mieheksi. Sofien menneisyyttä avaavat takaumat ovat ehdottomasti filmin parasta antia; liki täydellistä elokuvantekoa kaikin puolin. Onkin kumma, että tämä huomattavasti kiinnostavampi ja koskettavampi kertomus on pikemminkin sivujuonne aika keskinkertaisessa kolmiodraamassa. Sofien valinta on hieman turhauttava katselukokemus. Siitä löytyy mahtavia täysosumia, mutta myös ikäviä kompastuskiviä, joiden takia kokonaisuus on hieman pökkelö. Plussan puolelle kuitenkin jäädään ja suosittelen elokuvan katsomista traagisten draamojen ystäville ihan vain Sofien, hänen menneisyytensä ja häntä näyttelevän Streepin vuoksi. Maailmassa on toki varmasti myös ihmisiä, jotka uppoutuvat huomattavasti syvemmin juuri rakkaustarinan pyörteisiin, joten kenties on vain parasta kokeilla itse, kuinka Sofien valinta toimii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sophie's Choice, 1982, Incorporated Television Company, Keith Barish Productions

Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: A.I. - Tekoäly (A.I. Artificial Intelligence - 2001)

A.I. - TEKOÄLY

A.I. ARTIFICIAL INTELLIGENCE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Haley Joel Osment, Frances O'Connor, Jude Law, Sam Robards, Jake Thomas, Jack Angel, William Hurt, Brendan Gleeson, Robin Williams, Meryl Streep, Chris Rock ja Ben Kingsley
Genre: scifi, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

A.I. Artificial Intelligence, eli suomalaisittain A.I. - Tekoäly perustuu löyhästi Brian Aldissin novelliin Supertoys Last All Summer Long vuodelta 1969. Jo 1970-luvun lopulla ohjaaja Stanley Kubrick alkoi suunnitella elokuvaa novellin pohjalta, ostettuaan sen filmatisointioikeudet ja sai Aldissin itse kirjoittamaan leffan käsikirjoitusta. 1980-luvulla Kubrick pyysi Tappajahain (Jaws - 1975) ja Indiana Jones -elokuvien (1981-) myötä kuuluisuuteen noussutta Steven Spielbergiä ohjaamaan elokuvan hänen sijaan, mihin tarjoukseen Kubrickia fanittava Spielberg tarttui heti. Vuonna 1990 Aldiss korvattiin uudella käsikirjoittajalla, Ian Watsonilla, mistä Aldiss katkeroitui. Kubrick ei kuitenkaan uskonut, että elokuvan vaatimia erikoistehosteita pystyttäisiin luomaan, joten hän alkoi työstämään muita projekteja. Spielbergin julkaistua tehoste-elokuvansa Jurassic Parkin (1993), Kubrick oli niin häkeltynyt, että hän palasi välittömästi leffan pariin. Spielberg halusi kuitenkin siirtyä muihin projekteihin, ehdottaen Kubrickille, että tämä ohjaisi sittenkin elokuvan. Kubrick sen sijaan päätti tehdä Eyes Wide Shutin (1999) ja projekti pistettiin jälleen tauolle. Kubrick menehtyi juuri saatuaan elokuvansa valmiiksi, jolloin hänen vaimonsa Christiane Kubrick pyysi Spielbergiä harkitsemaan A.I. - Tekoälyn tekoa uudestaan. Spielberg suostui ja ohjauksen lisäksi päätti myös työstää käsikirjoituksen itse. Tuotanto pistettiin jälleen tauolle, kun Spielbergille tarjoutui hetkeksi mahdollisuus ohjata Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), mutta kun sen ohjausvastuu päätyi Chris Columbukselle, Spielberg palasi vihdoin kunnolla Kubrickin työn pariin. Kuvaukset alkoivat viimein kesällä 2000 ja lopulta A.I. - Tekoäly sai maailmanensi-iltansa 26. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai kehuja kriitikoilta. Leffa sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras musiikki ja parhaat erikoistehosteet), yhden BAFTA-ehdokkuuden (parhaat erikoistehosteet), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras ohjaus, miessivuosa ja musiikki), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse näin A.I. - Tekoälyn lähes kymmenen vuotta sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun filmi täyttää 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella A.I. - Tekoälyn juhlan kunniaksi.

2100-luvulla ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoja ympäri Maapalloa, aiheuttaen monien miljoonien ihmisten kuoleman. Ihmiskunnan avuksi rakennetaan tekoälyllisiä meka-robotteja, mutta eräs tutkija ei koe niiden riittävän. Hän luokin David-nimisen lapsirobotin, minkä tehtävä on rakastaa ja tulla rakastetuksi oikean ihmisen tavoin.

Kuudes aisti -jännäristä (The Sixth Sense - 1999) tunnetuksi noussut ja siitä jopa Oscar-ehdokkuuden saanut Haley Joel Osment näyttelee Davidia, tekoälyllistä robottia, josta on ensimmäisenä yritetty luoda ihmismäistä tunteiltaan. Elokuvan aikana David yrittääkin ymmärtää rakkautta, mikä on hänelle aluksi pelkkä koodattu käsite, mutta vähitellen myös todellinen tunne. Osment eläytyy yllättävänkin vakuuttavasti robotiksi. Etenkin leffan alussa hänen liikkeensä ovat todella konemaiset ja tarkat, eikä hän taida räpäyttää silmiään koko filmin aikana. Alkupää elokuvasta käytetäänkin hyvin pitkälti siihen, kun hän tutkii ihmisten tapoja ja yrittää matkia niitä, sulautuakseen joukkoon.
     Frances O'Connor ja Sam Robards näyttelevät Monica ja Henry Swintonia, pariskuntaa, jonka todellinen lapsi Martin (Jake Thomas) on vakavan sairauden kourissa ja siksi jäädytetty hoitoa varten. Pariskunta ottaakin David-robotin itselleen sijaislapseksi. Robards ei pääse paljoa tekemään omassa osassaan, mutta O'Connor suoriutuu mainiosti äitinä, joka joutuu vaikeiden päätösten äärelle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Davidin ystävä, nallerobotti Teddy (äänenä Jack Angel), seksirobotti Gigolo Joe (Jude Law), Davidin luoja professori Hobby (William Hurt) ja roboteista rahaa tahkoava Johnson-Johnson (Brendan Gleeson). Lisäksi joukko tunnettuja näyttelijöitä, kuten Robin Williams, Meryl Streep, Chris Rock ja Ben Kingsley tekevät cameoroolit robottien ääninä. Muuten näyttelijät tekevät vähintään kelvollista työtä, mutta Jude Law'n eksentrinen suoritus Gigolo Joena ampuu pahasti yli. Kyseessä saattaa jopa olla Law'n uran kehnoin roolityö.

Jude Law on jopa niin häiritsevä roolissaan, että elokuvan taso lähtee hurjaan laskuun, kun hän saapuu mukaan tarinaan. Ennen sitä, filmin ensimmäisten 45 minuutin ajan ehdin jo pohtia todella hämilläni, miksi ihmeessä en pitänyt A.I. - Tekoälystä kovinkaan paljon ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat. Spielberg onnistuu taidokkaasti kanavoimaan Kubrickin henkeä ja tyyliä, silti pitäen lopputuloksen selvästi omana elokuvanaan. Hän vangitsee katsojan heti alussa samantyylisellä syvällisellä pohdinnalla, mitä Jurassic Parkistakin löytyi. Siinä mietiskeltiin, onko dinosaurusten palauttaminen takaisin oikein ja kannattaako niin tehdä, jos siihen pystyy? Tässä taas pohditaan, onko tekoälyllisten robottien luominen moraalisesti oikein ja etenkin, jos niihin yrittää koodata ihmismäisiä tunteita? Jumalan leikkiminen kostautuu aina ihmiskunnalle, joten miksi samoja virheitä toistetaan?

Pohdiskelun lisäksi on aidosti todella kiehtovaa ja suorastaan lumoavaa seurata, kuinka David aloittaa elämänsä Swintonin pariskunnan uutena lapsena. Seuraa toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, vaikka ne olisivat niinkin yksinkertaisia, että David vain tuijottaa, kun hänen vanhempansa syövät - ihmetellen, mitä ja miksi he tekevät niin, kun Davidin ei pidä tehdä? Oman lisänsä tähän kaikkeen tuo vielä elokuvan selvä pyrkimys olla futuristinen kuvaus Pinocchion sadusta. Paikoitellen tässä mennään liiallisuuksiin ja elokuva olisi voinut tehdä vertauskuvansa hienovaraisemmin, mutta toisaalta Pinocchion nykyaikaistaminen tarkottaisi luultavasti juurikin robottia, joka haluaa olla oikea ihminen.

Lähes kaikki tämä kuitenkin katoaa sen ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Gigolo Joe tuodaan mukaan ja vaikka toisaalta tulevat tapahtumat avaavat 2100-luvun maailmaa paremmin, alkupään vangitsevuus katoaa kuin tuhka tuuleen. A.I. - Tekoälyn mahtavuus lässähtelee jopa keskinkertaisuuden tasoille ja elokuva muuttuu yhä vain epätasaisemmaksi. Seikkailuissa futuristisessa kaupungissa on kyllä oma kiehtovuutensa, kun kaupunki on toteutettu kuin huomattavasti tätä vanhemmassa tieteiselokuvassa, mutta ei sekään lopulta riitä. Kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva käy välillä pitkäveteiseksikin. Kummallisessa loppuhuipennuksessaan meno taas paranee, mutta se alkupään hienous jää saavuttamatta. Pidin A.I. - Tekoälystä nyt toisella katselulla enemmän, mutta siitä löytyy yhä isoja ongelmia, mitkä estävät sitä nousemasta erittäin hyväksi filmiksi.

Vaikka kyseessä on selvästi Spielbergin elokuva (minkä voi huomata tunnelman lisäksi myös valaistuksesta ja savukoneen käytöstä), on A.I. - Tekoäly selvästi tehty Stanley Kubrickia kunnioittaen. Kahden omien aikojensa legendaaristen ohjaajien yhteentörmäys on kiehtova, mutta se ei jaksa kannatella loppuun asti, kuten ei myöskään tee Spielbergin käsikirjoitus. Teknisesti leffa on kuitenkin oivallinen (joskin leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla). Jotkut erikoistehosteet ovat vuosien varrella vanhentuneet kehnosti, mutta praktikaalitehostein toteutettu Teddy-nalle on yhä vaikuttava ilmestys. Huonoiten vanhentunutta taitaa tosin olla kuva tulevaisuuden New Yorkista, mikä on peittynyt veden valtaan, mutta missä vedestä kohoavat selvät World Trade Centerin kaksoistornit. Elokuva ilmestyi vuonna 2001, eivätkä tekijät tietenkään voineet tietää, mitä tulisi tapahtumaan... Spielbergin luottosäveltäjä John Williams on jälleen musiikkien puikoissa ja hoitaa hommansa tietty hienosti ja herkästi tunnelmoiden, nostaen hengen välillä mahtipontisiinkin mittoihin.

Yhteenveto: A.I. - Tekoäly on ensimmäisten kolmen varttinsa aikana hieno ja syvällisesti pohdiskeleva tieteiselokuva, joka kuitenkin lässähtää heti, kun Jude Law'n pahasti ylinäyttelemä Gigolo Joe tuodaan mukaan tarinaan. Alun unenomainen henki pitää kiehtovasti mukanaan ja on todella mielenkiintoista seurata, kuinka David yrittää elää kuin ihmiset. Haley Joel Osment on nappivalinta robottipojan rooliin. Filmistä löytyy oivaa moraalista mietintää ja samalla se ottaa kantaa teknologian ihannointiin ja ilmastonmuutokseen. Kun leffa siirtyy tästä nopeatempoisempaan scifiseikkailuun, elokuvasta tuntuu katoavan paljon. Epätasaisuutta alkaa löytyä yhä vain enemmän ja taso hiipuu pikkuhiljaa. Silti lopputuloksena on kelvollinen tieteisfilmi, jossa yksi kiehtovimmista puolista on kahden ohjaajalegendan tyylien yhdistyminen. Visuaalisesti elokuva toimii yhä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin parhaat päivänsä jo nähneet. John Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti musiikeillaan. A.I. - Tekoäly ei kuulu Spielbergin filmografian kärkikastiin, mutta on se silti kelpo lisäys hänen kattavalle uralleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A.I. Artificial Intelligence, 2001, Warner Bros., Amblin Entertainment, DreamWorks, Parkes/MacDonald Image Nation, Stanley Kubrick Productions, The Kennedy/Marshall Productions