Scarpetta, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SCARPETTA - KAUSI 1

Luoja: Liz Sarnoff

Näyttelijät: Nicole Kidman, Bobby Cannavale, Jamie Lee Curtis, Simon Baker, Ariana DeBose, Rosy McEwen, Jacob Lumet Cannavale, Amanda Righetti, Hunter Parrish, Savannah Lumar, Tiya Sircar, Janet Montgomery, Sosie Bacon, Stephanie Faracy, Mike Vogel, Anson Mount ja Anna Diop

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia

Ikäraja: 16

Scarpetta perustuu Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1990 kirjalla Postmortem ja joka jatkuu yhä tänä päivänä. Jo 1990-luvulla suunniteltiin elokuva-adaptaatiota kirjojen pohjalta ja nimikkohahmoa oli tarkoitus näytellä Demi Moore. Vuonna 2009 taas Angelina Jolie oli hetkellisesti kiinnitetty elokuvasovitukseen, mutta kumpikaan projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Jamie Lee Curtisin Comet Pictures -yhtiö ja Blumhouse-studio hankkivat kirjojen filmatisointioikeudet ja ilmoittivat työstävänsä televisiosarjasovituksen kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Scarpettan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itselleni Cornwellin kirjat eivät olleet ollenkaan tuttuja, mutta kiinnostuin sarjasta, kun näin siitä mainoksia. Ryhdyinkin katsomaan Scarpettaa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Rikostekninen patologi Kay Scarpetta on juuri nimitetty Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun hän päätyy tutkimaan murhaa, joka muistuttaa pelottavan paljon aiempaa tapausta hänen nuoruudestaan.

Kun Demi Mooren ja Angelina Jolien elokuva-adaptaatioyritykset eivät johtaneetkaan mihinkään, ensimmäiseksi oikeaksi Kay Scarpettan näyttelijäksi valikoitui Nicole Kidman. Kay Scarpetta on arvostettu rikostekninen patologi, joka sarjan alussa saa juuri ylennyksen Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun vanha tapaus nostelee päätään Scarpettaa kauhistuttavalla tavalla. Kidman on oiva valinta rooliinsa ja hänestä löytyy oikeanlaista karismaa, mitä osa vaatii. Mainio on myös takaumissa nuorempaa Scarpettaa esittävä Rosy McEwen, joka tulkitsee hyvin vielä hieman kokemattomampaa versiota hahmosta.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Scarpettan aviomies, FBI-profiloija Benton Wesley (Simon Baker, nuorempana Hunter Parrish), Scarpettan sisko, lastenkirjailija Dorothy Scarpetta (Jamie Lee Curtis, nuorempana Amanda Righetti), hänen tyttärensä Lucy (Ariana DeBose, lapsena Savannah Lumar), sekä Dorothyn nykyinen aviomies ja Scarpettan entinen työpari Pete Marino (Bobby Cannavale, nuorempana Cannavalen poika Jacob Lumet Cannavale). Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata kirjailija Patricia Cornwellin cameon sarjan avausjaksosta. Sivunäyttelijät ovat huomattavasti ailahtelevampia rooleissaan. Cannavale on pätevä, Baker ja DeBose ajavat asiansa, mutta yleensä hyvä Curtis on vaivaannuttavan huono osassaan. Hänen hahmonsa Dorothy on varsin eksentrinen tapaus, mutta Curtisin villi heittäytyminen tuntuu vain siltä kuin hän luulisi olevan ihan eri sarjassa kuin hänen kollegansa.

En tosiaan ole lukenut Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoja, joten en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kuinka hyvä adaptaatio tämä Amazonin sarja on. Voin vain kertoa, onko Scarpetta mielestäni hyvä rikostutkimussarja ja valitettavasti joudun pettyneenä toteamaan, että eipä se ole kovin kaksinen. Lähtökohdat ovat vielä lupaavat. Kidman on tosiaan hyvä osassaan ja on kiinnostava (joskaan ei mikään täysin omaperäinen) idea, että hahmo alkaa tutkia murhaa, joka tuo voimakkaasti mieleen tapauksen vuosien takaa. Varsinainen kahdella aikajanalla kulkeva murhatutkimus on vielä pääasiassa mielenkiintoista seurattavaa, joskin harmillisesti tietyt käänteet ja lopun paljastukset olivat mielestäni pienoisia lässähdyksiä.

Scarpettan varsinainen kompastuskivi on kuitenkin sarjan onneton perhedraama, joka alkaa jakso jaksolta käydä pahemmin hermoille. Erilaiset riidat Scarpettan ja aviomies Bentonin välillä, Scarpettan ja Dorothy-siskon välillä, Dorothyn ja aviomies Peten välillä ja Dorothyn ja Lucy-tyttären välillä ovat lähinnä rasittavaa kuunneltavaa, katkaisten niin tutkimuksen jouhevuuden kuin jännitteen. Asiaa ei auta Curtisin roolityö, joka tuntuu siltä kuin nainen luulisi olevansa komediasarjassa. Kun tähän lyödään vielä päälle Lucyn outo ja scifimäinen rakkaustarina hänen kuolleen tyttöystävänsä pohjalta tehdyn tekoälyn kanssa, Scarpetta on lopulta kummallisesti sinne ja tänne rönsyilevä tapaus. Amazonin luotto ohjelmaan on kuitenkin ollut korkea, sillä toisen kauden teko käynnistyi jo ennen ensimmäisen julkaisua. Toivon, että jatkokausi olisi koherentimpi ja muutenkin parempi paketti.

Sentään teknisesti Scarpetta on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja tyylikkäästi valaistu öisten kohtausten aikana. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään kahdella eri aikakaudella ja hoitavat tonttinsa pätevästi. Tehosteet ajavat passelisti asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Russon ja Perrine Virgilen kivasti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Scarpetta season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Scarpetta, Yhdysvallat, 2026-, Amazon Studios, Blossom Films, Blumhouse Television, Comet Pictures, P&S Projects

Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN

THE DEVIL WEARS PRADA

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt, Stanley Tucci, Adrian Grenier, Simon Baker, Gisele Bündchen, Tracie Thoms, Rich Sommer, Daniel Sunjata ja Stéphanie Szostak

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

The Devil Wears Prada, eli suomalaisittain Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Yksi 20th Century Foxin johtoryhmästä, Carla Hacken sai käsiinsä Weisbergerin kirjan, kun se oli vielä kesken, mutta jo ensimmäiset sata sivua vakuuttivat naisen siitä, että studion täytyi hankkia kirjan filmatisointioikeudet. Fox hankkikin oikeudet ja Peter Hedges palkattiin työstämään kirjan pohjalta käsikirjoitus - jo siinä kohtaa, kun kirjaa ei oltu vielä edes viimeistelty. Tekstiä työstettiin vielä useamman kirjoittajan toimesta, kunnes Aline Brosh McKenna sai aikaiseksi version, johon Hacken, muut tuottajat ja ohjaajaksi pestattu David Frankel olivat tyytyväisiä. Tuotanto koki haasteita, kun Voguen päätoimittaja Anna Wintour sai tietää erään hahmoista perustuvan häneen ja vielä negatiivisessa valossa, jolloin vaikutusvaltainen Wintour yritti estää elokuvan toteutumisen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2005 ja lopulta Paholainen pukeutuu Pradaan sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen jättimenestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja puvustus) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, naispääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Jopa Wintour myönsi lopulta pitäneensä elokuvasta. Itse katsoin Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan kymmenisen vuotta sitten ja yllätyin, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026), minkä lisäksi elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Journalistiksi pyrkivä Andrea saa työpaikan muotialan arvostetuimmasta lehdestä, Runwaysta, vain huomatakseen päätoimittaja Miranda Priestlyn olevan varsinainen ihmishirviö. Pystyykö Andrea pitämään työpaikkansa ja ennen kaikkea säilyttämään minuutensa, uppoutuessaan muodin maailmaan?

Päärooliin Andrea "Andy" Sachsiksi pohdittiin muun muassa Rachel McAdamsia, Kate Hudsonia, Kirsten Dunstia ja Natalie Portmania, kunnes rooli meni lopulta Anne Hathawaylle, joka ei kuulunut tekijöiden suunnitelmiin, mutta jonka päämääräisyys roolin saannista lopulta vakuutti oikeat ihmiset. Hathaway onkin täydellinen valinta Andyksi. Hänestä löytyy tiettyä "mattimeikäläisyyttä", mitä rooli aluksi vaatii, kun Andy on vielä täysin pihalla muotimaailmasta, mutta hän vakuuttaa myös, kun Andy pääsee vihdoin jyvälle hommasta, mutta on samalla vaarassa menettää minuutensa, ymmärtäessään, mitä tällä raadollisella alalla vaaditaan menestymiseen.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Andyn uutta pomoa, Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestlyä näyttelevä Meryl Streep, joka voittikin ansaitusti Golden Globen suorituksellaan. Myöskään Streep ei ollut tekijöiden alkuperäinen valinta, vaan he kaavailivat osaan muun muassa Michelle Pfeifferia ja Catherine Zeta-Jonesia. Näin jälkikäteen on kuitenkin mahdotonta kuvitella ketään muuta Miranda Priestlyksi. Streep dominoi jokaista kohtaustaan. Hän uhkuu niin hurjaa auktoriteettia, että katsojanakin olisi valmis hakemaan kaupungin toiselta puolelta kahvia juosten, jos nainen niin haluaa. Miranda on hahmona herkullinen, mutta ihmisenä aivan kamala. Hänen asemansa muotimaailman huippuasiantuntijana on todella noussut hänen päähänsä ja hän kohteleekin muita kuin alempiarvoisia olentoja. Streep tekee paljon hyvin vähällä ja pelkät hänen katseensa ja suun mutristelunsa ovat kaikki tarkkaan harkittuja ja sitäkin syvemmälle pureutuvia.

Elokuvassa nähdään myös Adrian Grenier Andyn poikaystävänä Natena, Emily Blunt Mirandan assistenttina Emilynä, Stanley Tucci Runwaylla vuosia työskennelleenä Nigelinä, sekä Simon Baker The New York Timesilla työskentelevänä Christianina. Blunt on mainio Emilynä, joka on vuosia joutunut toimimaan Mirandan orj... assistenttina ja pääsee nyt nauttimaan, kun pomo ottaa Andyn uudeksi silmätikukseen. Tuccista löytyy oikeaa eleganssia omaan osaansa ja Baker osaa olla sopivan hurmaava ja lipevä Christianina. Ohjaaja David Frankelin työstämää Entourage-sarjaa (2004-2011) tähdittänyt Grenier jää hieman taka-alalle, mutta yrittää toimia moraalin äänenä tyttöystävälleen, kun Andy alkaa muuttua sellaiseksi ihmiseksi, joita hän Runwaylla inhoaa.

Paholainen pukeutuu Pradaan toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus muotimaailman glamouriin ja synkkyyksiin. Muotimaailman edustajilta leffa sai ilmestyessään laidasta laitaan mielipiteitä, toisten kutsuessa elokuvaa muotialalle hallaa tekeväksi, kun taas toiset kehuivat elokuvan näyttävän kaunistelemattoman totuuden siitä, kuinka kaiken säihkeen alla ihmiset toimivat häikäilemättömästi omien etujensa ajamiseksi. Andy saakin heti ensimmäisenä työpäivänään nähdä, ettei kyse ole vain kivoista vaatteista kirjoittamisesta, vaan nainen joutuu välittömästi aikamoiseen piinaan, jossa näyttäisi olevan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Andy luovuttaa heti tai hänen on kasvatettava kovempi ulkokuori selviytyäkseen.

Elokuvassa onkin meneillään aikamoinen tahtojen taisto, mistä on lopulta varsin moneksi. Toisinaan leffa on erittäin hauskaa seurattavaa, toisinaan se menee jo lähes psykologisesta jännäristä, kun Miranda koettelee Andyn kestävyyttä ja kun Andy alkaa nousta vahvemmaksi vastavoimaksi. Elokuva on väkevä kuvaus niin ikävästä työpaikkapolitiikasta kuin myös onnistunut pohdiskelu siitä, kannattaako sitä syvintä itseään menettää ja muuttua joksikin, mistä ei edes tykkää, vain menestymisen takia? Kaikki tämä, plus Meryl Streepin huikea roolityö tekevät Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvasta erittäin mainion. Kauhulla odotan, mitä puhtaasti helppojen nostalgiarahojen perässä tehty jatko-osa tulee olemaan...

Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan penkille istahtanut David Frankel hoitaa tonttinsa pätevästi, tanssahdellen sujuvasti komedian ja draaman välimaastossa. Aline Brosh McKennan käsikirjoitus on oivallinen ja leffasta löytyy useita muistettavia repliikeitä - joista osa tosin oli näyttelijöiden improvisaatiota. Paholainen pukeutuu Pradaan on myös taitavasti kuvattu. Leikkaus on sulavaa, etenkin montaasissa, jossa näytetään Andyn pääsyä jyvälle siitä, mitä häneltä oikeasti vaaditaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja asut ovat toki tyylikkäitä, ansaitsen Oscar-ehdokkuutensa. Äänityöskentely on pätevää ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat sekaan hyvää energiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada, 2006, Fox 2000 Pictures, A Wendy Finerman Production, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Peninsula Films, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Ring 2 (The Ring Two - 2005)

RING 2

THE RING TWO

Ohjaus: Hideo Nakata
Pääosissa: Naomi Watts, David Dorfman, Simon Baker, Kelly Stables, Sissy Spacek, Elizabeth Perkins, Gary Cole, Ryan Merriman, Emily VanCamp ja Mary Elizabeth Winstead
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Japanilaisen Ringu-kauhuelokuvan (リング - 1998) amerikkalainen uudelleenfilmatisointi The Ring (2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ohjaaja Gore Verbinski oli kuitenkin kiireinen Säämiehen (The Weather Man - 2005) ja Pirates of the Caribbean -seikkailuleffojen kanssa, minkä vuoksi studio kääntyi alkuperäisen japanilaisleffan ohjaajan, Hideo Nakatan puoleen. Nakata suostui jatko-osan ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2004. Lopulta The Ring Two, eli suomalaisittain hieman yksinkertaisemmin Ring 2 ilmestyi maaliskuussa 2005. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti ja se sai lähes pelkkää murskapalautetta kriitikoilta. Itse olin aiemmin nähnyt vain ensimmäisen The Ringin, mistä pidin todella paljon. Olin jopa hieman vältellyt jatko-osaa, mutta kun huomasin ensimmäisen osan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin sen lisäksi katsoa ja arvostella sen jatko-osat, Ring 2:n ja Ringsin vuodelta 2017. Katsoinkin Ring 2:n hieman yli kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Rachel ja hänen poikansa Aidan muuttavat uuteen kaupunkiin, aloittaakseen elämänsä alusta. Kauhu tuntuu kuitenkin seuranneen heitä, sillä pian Rachel saa tietää kahden kaupunkilaisnuoren saaneen Samaran kirotun videokasetin haltuunsa. Rachelin täytyy keksiä keino pysäyttää kirous lopullisesti.

Naomi Watts ja David Dorfman palaavat rooleihinsa Rachel ja Aidan Kellerinä, äitinä ja poikana, jotka selvisivät kerran kaamean ja vesivahinkoja aiheuttavan Samaran (Kelly Stables) kirotusta videokasetista, mutta jotka joutuvat nyt uudestaan Samaran vainoamiksi. Dorfman jatkaa samalla hieman karmivalla linjallaan, pojan ollessa yhä vain isommin yhteydessä pahaan olentoon. Watts sen sijaan tekee hieman heikompaa työtä kuin viimeksi. Hänen roolityöstään ei oikein ota selvää, kuinka halukas hän oli jatkamaan leffasarjan parissa. Silti Watts ja Dorfman muodostavat yhä oivallisen äiti-poika-kaksikon, jonka toivoo selviytyvän.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Simon Baker Rachelin uutena pomona Max Rourkena, Elizabeth Perkins tohtori Emma Templenä, sekä Ryan Merriman ja Emily VanCamp teineinä, jotka elokuvan alussa tietty katsovat Samaran videokasetin. Mary Elizabeth Winstead tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa nuorena Evelyn Bordenina, joka liittyy Samaran menneisyyteen. Vanhaa Evelyniä esittää kauhuklassikko Carriesta (1976) tuttu Sissy Spacek. Baker sopii hyvin osaansa virnuilevana uutislehden johtajana, mutta muut näyttelijät eivät oikein vakuuta. Perkins on kiusallisen ylidramaattinen tohtorina, kun taas Merriman ja VanCamp ovat aika kehnoja ja ampuvat yli hahmojensa shokkireaktiot.

Vaikka minun täytyy tunnustaa, etten ole vanhoja japanilaisia Ringu-leffoja vielä katsonut, minusta on hienoa, että niiden ohjaaja Hideo Nakata pyydettiin mukaan ohjaamaan amerikkalaisfilmatisoinnin jatko-osa. Pidän myös siitä, että ainakin kuulemani ja lukemani perusteella Nakata ei lähtenyt tekemään toisintoa japanilaisesta Ringu 2:sta (リング2 - 1999), vaan lähti työstämään erilaista jatkotarinaa. Nakatan mukanaolo ei kuitenkaan valitettavasti tarkoita automaattisesti hyvää jatko-osaa, vaan Ring 2 on jopa hämmentävän kökkö jatkoelokuva hämmentävän laadukkaalle ensimmäiselle leffalle. Yksi filmin isoimmista ongelmista on, ettei se ole lainkaan pelottava. Gore Verbinski onnistui ensimmäisessä elokuvassa rakentamaan upean tunnelman, joka samanaikaisesti tuntui hyvin epämiellyttävältä, mutta silti kiehtovan mukaansatempaavalta. Nakata yrittää samaa, muttei saa aikaan minkäänlaista jännitettä. Itse asiassa Ring 2 on suorastaan tylsä elokuva.

Sen lisäksi, että elokuvan tunnelma on kehnosti kehitelty, itse tarina ei millään jaksa imaista mukaansa. Ensimmäinen The Ring oli aika hidastempoinen filmi, missä ei paljoa mitään böö-pelotteluja nähty, mutta sen tarina oli niin koukuttava ja tunnelma kutkuttavan ahdistava, että se piti tiukasti mukanaan läpi liki kahden tunnin kestonsa. Ring 2:a katsoessani vilkaisin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kestoa on jäljellä jo siinä kohtaa, kun filmiä oli mennyt vasta puoli tuntia. Toisaalta elokuvassa tapahtuu paljon enemmän ja Samaraa näytetään useammin kuin viimeksi, mutta silti rytmitys on laahaava. Elokuva yrittää rakentaa uutta mysteeriä Samaran ympärille, mutta se on niin tökerösti tehty, että se jopa sotii täysin lähes kaikkea ensimmäisessä elokuvassa nähtyä ja kerrottua vastaan. Ensimmäinen filmi loi selvät säännöt Samaran ja videokasetin toiminnalle ja jatko-osa peruu sääntöjä, repien takapuolestaan uusia leffan kulkiessa eteenpäin, sillä logiikalla, että milloin mikäkin juttu voisi olla siistiä missäkin kohtauksessa. Lopputuloksena on turhauttava ja pitkäveteinen katselukokemus.

Ring 2 ei ole myöskään teknisesti yhtä laadukas teos kuin edeltäjänsä. Se yrittää kovasti kopioida Verbinskin visuaalista tyyliä, mutta epäonnekkaasti. Siinä, missä The Ring näytti hienolta teokselta tarkkaan toteutetun kuvastonsa ja värimaailmansa kanssa, Ring 2:ssa on jotain suoraan VHS:lle tehdyn tuntua. Sen kuvaus on hutiloidumpaa ja leikkauksessa erityisesti siirtymät välillä kiusallisenkin kömpelöitä. Väreillä ja valaisulla pyritään samaan alakuloisuuteen ja se sentään toimii jotenkin. Erikoistehosteet ovat kuitenkin jo eläneet parhaat päivänsä ja yhden kohtauksen selvät digihirvet ovat lähinnä huvittava ilmestys. Äänimaailma toimii oivallisesti, vaikkakin Henning Lohnerin ja Martin Tillmanin säveltämät musiikit kuulostavat aivan liikaa ensimmäisen filmin musiikit työstäneen Hans Zimmerin kopioinnilta. Lohner ja Tillman eivät tuo mitään uutta pöytään.

Yhteenveto: Ring 2 on harmillisen kehno jatko-osa vaikuttavalle kauhuelokuvalle. Ensimmäisen leffan rakentaessa hiljalleen, mutta koukuttavasti kiehtovaa tarinaansa, jatko-osa on lähinnä pitkästyttävää seurattavaa. Tarina ei nappaa mukaansa, eikä uusi mysteeri kiinnosta, etenkin kun se tuntuu sotivan ykkösosan asettamia sääntöjä vastaan. Pelottelukohtauksia on enemmän, mutta leffa ei ole pelottava - ei edes kovin jännittävä. On kumma, ettei alkuperäisen Ringun ohjaaja Hideo Nakata saa tätä parempaa aikaiseksi. Näyttelijöiden työ on epätasaista, eikä Naomi Wattsia näytä nappaavan leffassa mukana oleminen. Tekninen puoli on myös ailahtelevaa ja elokuvan efektit ovat ikääntyneet heikosti. Ring 2:a on vaikea suositella edes sellaiselle, jonka mielestä ensimmäinen The Ring on kaikkien aikojen paras kauhuelokuva. Saa nähdä, jatkuuko kolmososassa, Ringsissä leffasarjan alamäki, vai lähteekö meno uuteen nousuun...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ring Two, 2005, DreamWorks, BenderSpink, Parkes/MacDonald Image Nation, Vertigo Entertainment