Godzillan paluu (シン・ゴジラ - 2016) - elokuva-arvostelu

GODZILLAN PALUU

シン・ゴジラ

Ohjaus: Hideaki Anno ja Shinji Higuchi

Näyttelijät: Hiroki Hasegawa, Yutaka Takenouchi, Satomi Ishihara, Ren Ôsugi, Akira Emoto, Kimiko Yo, Akira Hamada, Kenichi Yajima, Mikako Ichikawa, Isshin Inudo, Akira Ogata ja Kazuo Hara

Genre: jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Japanilainen hirviöelokuva Godzilla (ゴジラ - 1954) oli kriitikoiden kehuma menestys, jonka ympärille rakentui suuri franchise täynnä elokuvia, sarjoja, pelejä ja leluja. Kun vuonna 2004 ilmestynyt Godzilla: Final Wars (ゴジラ ファイナル ウォーズ) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, elokuvien teko loppui vuosikymmeneksi. Vuonna 2014 ilmestynyt yhdysvaltalainen Godzilla-elokuva oli kuitenkin iso kassamagneetti ja herätti japanilaisyhtiö Tohon halun tuoda hirviöiden kuninkaan takaisin valkokankaille myös kotimaassaan. Pitkän taivuttelun jälkeen yhtiö sai Hideaki Annon käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2015. Lopulta Shin Godzilla, eli Godzillan paluu sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti, joka sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton ja joka voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, valaistuksen, äänityksen ja leikkauksen Japan Academy Film Prize -palkinnot. Itse halusin nähdä Godzillan paluun heti, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle, mutta jostain syystä en lopulta katsonut elokuvaa, vaikka olenkin omistanut sen blu-rayna jo usean vuoden ajan. Kun huomasin Godzillan paluun täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Japanin hallituksen täytyy lyödä viisaat päänsä yhteen, kun merestä nousee valtava ja tuhoisa hirviö, Godzilla.

Godzillan paluu keskittyy Japanin erilaisiin virkahenkilöihin ja tutkijoihin, jotka joutuvat uriensa haastavimman tapauksen äärelle, kun jättimäinen atomienergiaa hönkivä lisko nousee merestä ja aiheuttaa tuhoa. On pääministeri Seiji Okochi (Ren Ôsugi), tämän erityisneuvonantaja Hideki Akasaka (Yutaka Takenouchi), kansliapäällikkö Ryuta Azuma (Akira Emoto), varakansliapäällikkö  Rando Yaguchi (Hiroki Hasegawa), puolustusministeri Reiko Hanamori (Kimiko Yo), sisäministeri Jun Kohno (Akira Hamada), infrastruktuuriministeri Kunihiko Yanagihara (Kenichi Yajima), ympäristöministeriön villieläinosaston apulaispäällikkö Hiromi Ogashira (Mikako Ichikawa), paleontologi Shiga (Isshin Inudo), meribiologi Yanagi (Akira Ogata), biologi Hanawa (Kazuo Hara), sekä Yhdysvaltojen presidentin lähettiläs Kayoco Anne Patterson (Satomi Ishihara). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pätevästi, mutta hahmot jäävät aika ohuiksi ja yksiulotteisiksi. Kehenkään ei oikeastaan synny minkäänlaista tarttumispintaa - ei edes varakansliapäällikkö Yaguchiin, joka toimii jonkin sortin päähenkilönä, yrittäessään ensimmäisenä vakuutella kollegoitaan, että kyse ei ole vain maanjäristyksestä tai tulivuorenpurkauksesta, vaan jostain ennennäkemättömästä olennosta. Godzillan paluussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään hahmoista, jotka joutuvat tämän tapahtuman keskelle, vaan itse tapahtumasta ja kuinka sitä hoidetaan eri tahoilla.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa japanilaiset Godzilla-elokuvat olivat muuttuneet enemmän tieteistoimintaviihteeksi, jossa ikoninen monsteri kohtasi erilaisia hirviöitä, jopa avaruuden olentoja. Leffat olivat menneet aika älyvapaiksi jopa tuotantoyhtiö Tohon toimesta ja kun vuosikymmenen tauon jälkeen Godzilla päätettiin palauttaa valkokankaille, katseet kääntyivät hirviön alkuperään. Mutta koska näitä elokuvia oli tässä kohtaa tehty peräti KOLMEKYMMENTÄ, Godzilla vaati muutoksia. Ja niitähän (hitusen hämmentävästi suomennettu) Godzillan paluu tarjoaa. Heti kättelyssä mojova muutos on se, että Godzilla kehittyy elokuvan edetessä kohti tutumpaa olomuotoa ja hirviön ensiesittelyssä Godzilla muistuttaa lähinnä ylisuurta kilpikonnaa. Idea on virkistävä ja samalla olennon uhka vain paisuu, kun olento itsekin kasvaa ja esittelee uusia voimiaan.

Toiseksi elokuvan kerrontatapa on varsin erilainen, leffan tosiaan näyttäessä kuinka Japanin hallitus yrittää setviä tilannetta. Siinä, missä alkuperäinen Godzilla oli metafora toiselle maailmansodalle ja ydinpommeille, Godzillan paluu on vertauskuva luonnonkatastrofeille, erityisesti vuoden 2011 tsunamille ja kuinka maa hoiti nämä tapahtumat. Elokuvan voisi paikoin luonnehtia jopa satiiriksi ja vaikka jännite on kaiken aikaa läsnä, seassa on hyvää huumoriakin, kun nämä eri osastojen virkamiehet yrittävät hikikarpalot ohimoillaan sysätä tilanteen setvimistä toisten niskoille. Ja vaikka mukana on runsaasti tätä byrokratiapuolta, ei aika käy pitkäksi. Kun Godzilla ryhtyy pistämään Tokiota tuusan nuuskaksi, on meno niin hurjaa kuin komeaa. Pitkän tauon jälkeen Godzilla siirtyi ihmisten suojelijasta ihmiskunnan sukupuuton mahdollistajaksi ja itse olin erittäin tyytyväinen näkemääni.

Tohon taivuttelemana Shinji Higuchin rinnalle saatiin lopulta käsikirjoittajaksi ja toiseksi ohjaajaksi Hideaki Anno, joka oli työskennellyt Higuchin kanssa animesarja Neon Genesis Evangelionissa (1995-1996). Anno hoiti näyttelijäohjausta, kun taas Higuchi keskittyi tehostepuoleen. Kaksikon työ on oivallista ja Annon käsikirjoitus on ovela vertauskuviensa kera, vaikka hahmot jäävät ohkaisiksi. Godzillan paluu on erittäin hyvin, paikoitellen varsin kekseliäästi kuvattu, monipuolisia kuvakulmia ja -sommitteluja hyödyntäen. Lavasteet ovat hienot, valaisu oivaa ja tietokonetehosteet ovat pääasiassa toimivat. Godzillan toteutus paranee hirviön kehittyessä ja itse Tokion tuho on vakuuttavasti visioitu. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu tuttua karjuntaa myöten ja Shiro Sagisun säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti, hyödyntäen toki Godzillan ikonista ja mahtavaa tunnusmelodiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

シン・ゴジラ, 2016, Toho, Toho Pictures, Cine Bazar, Khara Corporation

Your Name. (君の名は。 - 2016) - elokuva-arvostelu

YOUR NAME.

君の名は。

Ohjaus: Makoto Shinkai

Näyttelijät: Mone Kamishiraishi, Ryunosuke Kamiki, Ryo Narita, Aoi Yūki, Nobunaga Shimazaki, Kaito Ishikawa, Masami Nagasawa, Etsuko Ichihara, Kanon Tani, Masaki Terasoma, Sayaka Ohara ja Kana Hanazawa

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Your Name. on Makoto Shinkain ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva. Shinkai sai idean elokuvaan vierailtuaan kesällä 2011 Yuriagen kalastajakylässä, alkuvuodesta tapahtuneen Tōhokun maanjäristyksen jälkeen. Vuonna 2014 Shinkai esitteli "If I Knew It Was a Dream" -nimellä kulkeneen tarinansa Toho-yhtiölle, missä innostuttiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Your Name. sai maailmanensi-iltansa 3. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, jopa Japanin menestynein elokuva muutaman vuoden ajan, kunnes Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba - The Movie: Mugen Train (劇場版 鬼滅の刃 無限列車編 - 2020) syrjäytti sen. Itse katsoin Your Namen vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin näkemästäni valtavasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Japanissa pienen Itomori-kylän tyttö Mitsuha ja pääkaupunki Tokion poika Taki huomaavat yllätyksekseen vaihtavansa kehoja silloin tällöin.

Your Namen keskiössä ovat Mitsuha Miyamizu (äänenä Mone Kamishiraishi), pienessä Itomorin kylässä asuva teinityttö ja Taki Tachibana (Ryunosuke Kamiki), Japanin pääkaupungissa Tokiossa asuva teinipoika. Kummatkin yrittävät selvitä koulunsa haasteista, minkä lisäksi Mitsuha kamppailee sen kanssa, miltä hänen pormestari-isänsä (Masaki Terasoma) haluaa tytön tulevaisuuden näyttävän ja Taki yrittää päästä kärryille työelämästä. Kummankin elämät vaikeutuvat, kun eräänä aamuna Mitsuha herää Takin kehosta ja Taki Mitsuhan kehosta. He eivät tunne toisiaan, eivätkä tiedä yhtään, minne ovat päätyneet ja keitä heidän ympärillään olevat ihmiset ovat. Mennessään nukkumaan, he heräävät taas omista kehoistaan, mutta aina muutamien päivien välein he heräävät taas toisinaan. Mitsuha ja Taki ovat kummatkin kiinnostavia ja tykättäviä hahmoja, joiden kanssa ryhtyy mielellään selvittämään, mistä tämä tilanne oikein johtuu.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mitsuhan isoäiti Hitoha (Etsuko Ichihara) ja pikkusisko Yotsuha (Kanon Tani), Mitsuhan kaverit Tessie (Ryo Narita) ja Sayaka (Aoi Yūki), Takin kaverit Tsukasa (Nobunaga Shimazaki) ja Takagi (Kaito Ishikawa), sekä Takin ihastuksenkohde Okudera (Masami Nagasawa). Sivuhahmot alkavat toki hämmästelemään, miksi heidän tuttunsa käyttäytyy aina jonain päivinä niin oudosti, aivan kuin Mitsuha ja Taki olisivat unohtaneet yhtäkkiä kaikki. Erityisen hupaisa on pikkusisko Yotsuha, joka alkaa uskoa isosiskonsa Mitsuhan seonneen joka päivä, kun Taki on tämän kehossa.

Your Name. oli yhä toisellakin katselukerralla se aivan huikea elokuva, millaiseksi sen muistin. Tällaisia kehonvaihdoksia on toki nähty jo aiemmin, tunnetuimpana Lindsay Lohanin ja Jamie Lee Curtisin tähdittämä komedia Perjantai on pahin (Freaky Friday - 2003), mutta Your Namella on tähän omat pelisääntönsä. Kun yleensä hahmot pohtivat, kuinka palauttaa tilanne normaaliksi, on kiehtovaa seurata, kun Mitsuha ja Taki yrittävät opetella elämään erikoisen tilanteensa kanssa ja kun he yrittävät selvittää, kuka oikein on se tyyppi, joka silloin tällöin valtaa kehon. Mysteeri on oivasti rakennettu, minkä lisäksi meno on varsin hupaisaa, kun nämä kaksi yrittävät mahdollisimman luontevasti esittää toisiaan, tuntematta toisiaan lainkaan. Elokuva on myös onnistuneen erilainen rakkaustarina, kun Mitsuhalle ja Takille alkaa muodostua romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, vaikka he eivät varsinaisesti tapaa - jättävät vain viestejä toisilleen, jotta he aina tietävät missä mennään, kun kehonvaihdos taas tapahtuu.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan kyseessä on jo oikein mainio leffa, jonka hahmot ovat tykättäviä ja tarina mukaansatempaava. Puolessa välissä leffa kuitenkin kiskaisee maton niin tarmokkaasti jalkojen alta, että suu loksahtaa auki ja loppuleffa saakin aivan täysin uusia kierroksia. Hauska ja erilainen rakkaustarina muuttuukin todella tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka nostaa välillä ihon kananlihalle ja välillä taas herkistää kyyneliin asti. Ensimmäisellä katselukerralla Your Name. sai minut niin voimakkaan tunnereaktion valtaan, että siitä kesti hetki toipua. Ja siitä yleensä tietää nähneensä todella vaikuttavan, suorastaan erinomaisen elokuvan.

Myös audiovisuaalisena elämyksenä Your Name. on mieletön. Animaatiojälki on aivan uskomattoman kaunista läpi elokuvan. Jokaiseen kuvaan on panostettu hullun lailla ja oli kyse sitten Itomorin nätistä ja vehreästä kylästä tai suurkaupunki Tokiosta, nämä miljööt on luotu niin ällistyttävän yksityiskohtaisesti, että jo sen puolesta on huutava vääryys, ettei Your Namea noteerattu seuraavan vuoden Oscar-gaalassa parhaan animaatioelokuvan palkintoa jaettaessa lainkaan. Hahmot liikkuvat sulavasti, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on vakuuttavasti rakennettu ja Radwimps-yhtyeen laulaja Yojiro Nodan säveltämät musiikit ja esittämät laulut tunnelmoivat hienosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

君の名は。, Japani, 2016, Toho, Toho Animation, Amuse, CoMix Wave Films, East Japan Marketing & Communications Inc., Kadokawa, Lawson HMV Entertainment (LHE), The Answer Studio, Vogue Ting

The Handmaiden (아가씨 - 2016) - elokuva-arvostelu

THE HANDMAIDEN

아가씨

Ohjaus: Park Chan-wook

Näyttelijät: Kim Tae-ri, Kim Min-hee, Ha Jung-woo, Cho Jin-woong, Kim Hae-sook, Moon So-ri, Lee Yong-nyeo, Lee Dong-hwi, Jo Eun-hyung, Rina Takagi, Han Hannah ja Lee Ji-ha

Genre: trilleri, erotiikka

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 16

The Handmaiden perustuu Sarah Watersin kirjaan Silmänkääntäjä (Fingersmith) vuodelta 2002. Eteläkorealainen Park Chan-wook luki kirjan ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä sen pohjalta elokuvan. Yhdessä Jeong Seo-kyeongin kanssa Park ryhtyi työstämään kirjan pohjalta käsikirjoitusta, muuttaen tapahtumapaikan 1800-luvun Lontoosta 1930-luvun Koreaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2015 ja lopulta The Handmaiden sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa 14. toukokuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka voitti parhaan vieraskielisen elokuvan BAFTA-palkinnon. Itse olen tiennyt The Handmaidenista jo vuosia, mutten ole aiemmin saanut katsottua leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen.

1930-luvun Koreassa nuori Sook-hee saa työpaikan lady Izumi Hidekon palvelijattarena. Todellisuudessa Sook-hee kuuluu huijarien ryhmään, jotka yrittävät saada ladyn mojovan perinnön itselleen.

Kim Tae-ri näyttelee Nam Sook-heetä, nuorta taskuvarasta, jonka huijari Fujiwara (Ha Jung-woo) lähettää palvelijattareksi japanilaiselle lady Izumi Hidekolle (Kim Min-hee), joka on perimässä sievoisen summan rahaa. Sook-heen tehtävänä on hissuksiin manipuloida Hideko rakastumaan Fujiwaran esittämään kreiviin, jotta he menisivät naimisiin. Kun perintörahat ovat Fujiwaran ja Sook-heen hyppysissä, he passittaisivat Hidekon mielisairaalaan ja lähtisivät karkuteille. Mutkia matkaan tuo kuitenkin se, että Sook-hee itse rakastuu Hidekoon heti ensisilmäyksellä. Molemmat Kimit ovat erittäin hyviä rooleissaan, niin Tae-ri parhaansa yrittävänä taskuvaras Sook-heenä kuin Min-hee hienostuneena Hidekona. Lisäksi naisten väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Mainio on myös Ha Jung-woo huijari Fujiwarana. Kaikista kolmesta hahmosta löytyy onnistuneesti erilaisia puolia, jotka avautuvat hissuksiin leffan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Cho Jin-woong Hidekon enona Kouzukina, Kim Hae-sook heille työskentelevänä madame Sasakina, sekä takaumissa Rina Takagi ja Moon So-ri Hidekon äitinä ja tätinä. Sivunäyttelijätkin ovat päteviä rooleissaan, Cho Jin-woongin ollessa onnistuneen niljakas omituisena enona.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Handmaidenia aiemmin, vaikka elokuva on kiinnostanut minua lähestulkoon ilmestymisestään lähtien ja sitä on suositeltu minulle useasti läpi vuosikymmenen? Kyseessä on aivan mahtava eroottinen trilleri, joka lumoaa pauloihinsa nopeasti ja vain kiristää otettaan edetessään. On erittäin mielenkiintoista lähteä Sook-heen matkaan, kun tämä saa pestin Hidekon palvelijattarena ja aloittaa huijausoperaation. Entistä kiinnostavammaksi homma kuitenkin muuttuu, kun Sook-hee tajuaa omaavansa ihan oikeita tunteita Hidekoa kohtaan, mikä vaikeuttaa huijauksen suorittamista.

Kuten kunnon huijarielokuvan kuuluukin tehdä, The Handmaiden onnistuu ovelasti ja tehokkaasti huiputtamaan myös katsojaansa. Juuri kun on alkanut päästä kärryille kertomuksesta ja uskoo tietävänsä minne se on etenemässä, mattoa nykäistäänkin viekkaasti jalkojen alta. Pian ei enää osaakaan sanoa, kuka tässä nyt huiputtaakaan ja ketä, kun kolmeen osaan jaettu kertomus alkaa näyttämään samaa tapahtumakaarta eri vinkkeleistä. Erilaisten käänteidensä myötä leffa muuttuu entistä herkullisemmaksi ja tähän päälle tunnelmakin on kohdillaan. The Handmaiden osaa olla niin viettelevä, kiihkeä, jännittävä, huvittava kuin inhottavakin, mutta samalla myös jopa aika kaunis. Odotan mielenkiinnolla, mitä uusintakatselut tekevät elokuvalle. Toimiiko homma enää, kun tietää jo jipon, vai paraneeko teos entisestään, kun erilaisten jyvästen paikoilleen asettelun näkee uudessa valossa...

Elokuvan on tosiaan ohjannut Park Chan-wook, joka esittelee jälleen lahjakkuuttaan. Hänen ohjauksensa on erittäin tarkkaa, mitä tukee hänen ja Jeong Seo-kyeongin väkevä käsikirjoitus. Sen lisäksi, että hahmot ja tarina ovat hienosti laaditut, kaksikko käsittelee onnistuneesti myös Koreaa Japanin vallan alla ja kertomus on voimakkaan feministinen kannanotto patriarkaattiyhteiskuntaa kohtaan. The Handmaiden on myös todella tyylikkäästi kuvattu ja erittäin sulavasti leikattu kasaan. Elokuvalla on mittaa pari tuntia ja vartti, mutta se tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu Jo Yeong-wookin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

아가씨, Etelä-Korea, 2016, CJ Entertainment, Moho Film, Yong Film

Hunt for the Wilderpeople (2016) - elokuva-arvostelu

HUNT FOR THE WILDERPEOPLE

Ohjaus: Taika Waititi

Näyttelijät: Julian Dennison, Sam Neill, Rima Te Wiata, Rachel House, Oscar Kightley, Tioreore Ngatai-Melbourne, Troy Kingi, Stan Walker, Mike Minogue, Cohen Holloway, Rhys Darby ja Taika Waititi

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Hunt for the Wilderpeople perustuu Barry Crumpin kirjaan Wild Pork and Watercress vuodelta 1986. Taika Waititi ihastui kirjaan ja ryhtyi jo vuonna 2005 työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän sai New Zealand Film Commissionilta tukirahaa ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2015. Lopulta Hunt for the Wilderpeople sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 22. tammikuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta lähes pelkkiä kehuja ja se oli pieneen budjettiinsa verrattuna hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hunt for the Wilderpeoplea, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Ongelmanuori Ricky Baker adoptoidaan uuteen kotiin. Väärinkäsityksen myötä Ricky ja hänen uusi isähahmonsa Hector joutuvat maanlaajuisen etsinnän kohteeksi.

Taika Waititi valitsi elokuvan päärooliin ongelmanuori Ricky Bakeriksi Julian Dennisonin, jonka kanssa Waititi oli aiemmin työskennellyt mainoksessa. Dennison on nappivalinta osaansa. Hänestä löytyy tiettyä uhmakkuutta, mitä kovan ulkokuoren kasvattanut Ricky tarvitsee, mutta myös vakuuttavasti syvyyttä, kun Ricky alkaa hissuksiin laskea suojamuurejaan ja paljastamaan, mitä kaikkea varastelun, sotkemisen ja muun alta löytyykään. Ricky on mainio hahmo, jota kohtaan katsojan sympatiat kasvavat elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Rima Te Wiata ja Sam Neill Rickyn uusina adoptiovanhempina Bella ja Hector Faulknerina, Rachel House lastensuojelun edustajana Paula Hallina, Oscar Kightley poliisi Andyna, Rhys Darby, Tioreore Ngatai-Melbourne, Stan Walker ja Troy Kingi erilaisena tyyppeinä, jotka Ricky ja Hector leffassa kohtaavat, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi pappina. Eikä pidä unohtaa seikkailuun mukaan lähteviä koiria, Zagia ja Tupacia. Faulknerit ovat hyvin erilaisia ihmisiä ja huoltajia. Siinä, missä Bella on rakastava ja uskoo Rickyssä olevan ainesta rehdiksi pojaksi, Hector on jääräpää äijä, joka ei juuri innostu siitä, että nurkkiin saapuu pyörimään joku nuori tyhjäntoimittaja. Te Wiata ja Neill ovat mainiot osissaan ja Neill ja Dennison muodostavat veikeän parivaljakon, kun Ricky ja Hector ajautuvat muutaman mutkan kautta karkumatkalle yhdessä, vaikka he eivät pahemmin toisistaan piittaa.

Miksi en ollut aiemmin älynnyt katsoa Hunt for the Wilderpeoplea? Olen pitänyt kaikista Taika Waititin teoksista tähän mennessä ja tämä elokuva kiilaa ehdottomasti sinne kärkikahinoihin What We Do in the Shadowsin (2014) ja Jojo Rabbitin (2019) kanssa. Kyseessä on loistokas yhdistelmä komediaa ja draamaa, jossa sykkii vieläpä suuri sydän. Hahmot ovat mainioita ja tarina oivallinen, etenkin kun Ricky ja Hector päätyvät metsään ja muu Uusi-Seelanti luulee vanhan ukon siepanneen pojan, mistä muodostuu aikamoinen ajojahti. Näiden kahden piilottelua virkavallalta on lystikästä seurata, väärinkäsityksen vain paisuessa entisestään.

Elokuva saa nauramaan tasaisin väliajoin, mutta sitten taas välillä se kiskaisee maton jalkojen alta yllättävänkin liikuttavilla jutuilla. Tämä matka on aikamoista tunteiden vuoristorataa ja ehdottomasti parasta on aluksi toisiaan nenänvartta pitkin katsovien Rickyn ja Hectorin hiljalleen tapahtuva lämpeneminen toisiaan kohtaan. Tästä epätavallisesta ystävyystä syntyy elokuvan sydän ja sielu, mikä tuo todellisen kiintopisteen katsojalle tähän matkaan. Hauskan lisäyksen tuo jahtia johtava lastensuojelun edustaja Paula, joka on melkein kuin jokin vainukoira. Kun lopputekstit alkavat rullata ruutuun, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin ollut tällä jopa aika kauniilla matkalla mukana.

Taika Waititi rakentaa ilmapiiriä lahjakkaasti, tanssahdellen onnistuneesti draaman ja komedian välillä. Waititin käsikirjoitus on myös erittäin mainio hahmoja, dialogia ja tapahtumia myöten. Hunt for the Wilderpeople on kanssa taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa pätevästi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Lukasz Budan, Samuel Scottin ja Conrad Wedden säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hunt for the Wilderpeople, Uusi-Seelanti, 2016, Piki Films, Defender Films, Curious Film

Arvostelu: Underworld: Blood Wars (2016)

UNDERWORLD: BLOOD WARS

Ohjaus: Anna Foerster

Pääosissa: Kate Beckinsale, Theo James, Tobias Menzies, Lara Pulver, Bradley James, Peter Andersson, James Faulkner, Clementine Nicholson, Daisy Head, Oliver Stark ja Charles Dance

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Kate Beckinsalen tähdittämä vampyyri-ihmissusileffa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) sai vaisuja arvosteluja, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat Underworld: Evolution (2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009) ja Underworld: Awakening (2012) saivat vielä negatiivisempaa palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat kaikki menestyksiä lippuluukuilla. Alun perin työnimellä "Underworld: Next Generation" kulkeneen viidennen osan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2015. Lopulta Underworld: Blood Wars sai ensi-iltansa joulukuussa 2016. Elokuva menestyi budjettiinsa verrattuna kelvollisesti, mutta jäi elokuvasarjan selvästi huonoiten menestyneimmäksi leffaksi, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse näin Varjojen valtakunnan jo lapsena ja sen kolme ensimmäistä jatko-osaa myöhemmin teininä, enkä pahemmin välittänyt näkemästäni, joten Underworld: Blood Wars jäi minulta väliin, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle vuonna 2017. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Muutama kuukausi Underworld: Awakeningin jälkeen oli vihdoin aika huipentaa sarja toistaiseksi viimeisellä osalla Underworld: Blood Wars.

Selene on piilottanut arvokasta verta omaavan tyttärensä, jota niin vampyyrit kuin ihmissudet jahtaavat. Selenen tavoitteena on vihdoin ja viimein päättää lajien vuosisatoja kestänyt sota.

Kate Beckinsale nähdään jälleen kerran vampyyri Selenenä, joka erityisen verilinjansa takia kestää jopa auringonvaloa. Selene on joutunut piilottamaan tyttärensä Even, jota vampyyrit jahtaavat kostaakseen Selenelle vanhimpien kuoleman ja jota ihmissudet haluavat käyttää uuden vampyyri-ihmissusi-mutanttiarmeijan luomiseen. Beckinsalen roolisuorituksesta alkaa jo näkyä selvää kyllästymistä elokuvasarjaa kohtaan ja hän ilmoittikin pian Underworld: Blood Warsin ilmestyttyä, ettei enää palaisi tulevaisuudessa mahdollisiin jatko-osiin (ilmoitus, jonka hän on viime vuosien aikana perunut, luultavasti siksi, että eipä hän oikein muuten rooleja saa). Ei Beckinsale ole koskaan leffasarjan varrella erityisen hyvää työtä tehnyt näyttelijänä, mutta sentään hän on ollut täysillä menossa mukana. Tällä kertaa hänen kasvoiltaan paistaa tietty hälläväliä-fiilis.

     Paluun sarjaan tekevät myös edellisleffassa esitellyt vampyyrit David (Theo James) ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance). Puisehko James ei vieläkään vakuuta roolissaan ja Dancen karisma menee hukkaan vampyyrijohtajan osassa. Uusina hahmoina esitellään ihmissusien uusi johtaja Marius (Tobias Menzies), tämän vampyyri-salarakas Alexia (Daisy Head), omiaan juonitteleva vampyyri Semira (Lara Pulver), hänen rakkaansa Varga (Bradley James), sekä pohjoisen vampyyriklaanin johtaja Vidar (Peter Andersson) ja hänen tyttärensä Lena (Clementine Nicholson). Tulokkaatkaan eivät pahemmin vakuuta, eikä yleensä oiva Menzies istu uuden pahiksen saappaisiin.

Lukuun ottamatta yllättävänkin toimivaa esiosatarinaa kertovaa kolmososaa, Rise of the Lycansia, saippuasarjamaisiksi muuttuneet Underworld-elokuvat ovat luisuneet alamäkeen alkuperäisen, ihan kelpo fantasiatoimintaleffa Varjojen valtakunnan jälkeen. Nelososa Underworld: Awakening oli jo varsin kehno ja nyt Underworld: Blood Wars on aivan karsea raina, jota katsoessa huomaa toivovansa, että Selene ja kumppanit olisi älytty pistää päiviltä jo aikapäiviä sitten. Ohuttakin ohuempi käsikirjoitus vailla kunnollista tarinaa on pelkkä kehys sille, että nämä toinen toistaan pahvisemmat hahmot voidaan nakittaa tukkanuottasille tasaisin väliajoin. Toimintaa on paljon, mutta se on totaalisen ponnetonta, jännityksetöntä ja suoraan sanottuna pirun tylsää katseltavaa. Digiveri roiskuu koomisen yliampuvasti ja siisteiksi tarkoitetut ampumiset ovat yhtä tyhjän kanssa, kun luodit vain kimpoilevat kohteistaan.

Pituutta elokuvalla on sentään vain puolitoista tuntia, mutta silti leffa tuntuu kestävän ties kuinka kauan. Kun alussa on jälleen kerrattu aiempien filmien tapahtumat (koska tekijätkin selvästi tietävät, kuinka yhdentekevää ja unohdettavaa kertakäyttöhömppää puskevat ulos), elokuva paahtaa menemään kamalalla kiireellä, mutta katsojan on vaikea päästä menoon mukaan. Kun tarinaa ei tunnu olevan lainkaan, Selene pusketaan syrjään tylsien sivuhahmojen tieltä ja jatkuvat taistelukohtaukset eivät säväytä lainkaan, sitä huomaa herkästi löytävänsä kiinnostavampaa puuhaa. Yliampuvassa muka-cooliudessaan Blood Wars on myös myötähäpeällisen korni ja koominen tekele. Kun leffa vihdoin älytään viedä päätökseensä muka-eeppisesti, ensimmäinen ajatus on "siinäkö se nyt sitten oli?"

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Anna Foerster, joka oli aiemmin tehnyt muutamia televisiosarjajaksoja. Foersterin kokemattomuuden huomaa ja lopputulos on todella kälyinen. Surkea on myös Cory Goodmanin käsikirjoituksen raakile. Goodman repii uusia ideoita epätoivoisesti hatustaan ja käyttää naurettavan paljon samaa kikkaa, jossa hahmoille ja katsojille selitetään asioita vampyyrien juotua toistensa verta. Kirjoittajan shokeeraaviksi tarkoitetut "hän olikin kaiken takana tai osa tärkeintä hirviösukua" -juonenkäänteet ja -paljastukset eivät hetkauta todellisuudessa suuntaan tai toiseen. Tekniseltä puoleltaan Underworld: Blood Wars on myös aikamoinen sekasotku. Se on kehnosti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin toimintakohtaukset ovat typerryttäviä visuaalisen toteutuksensa puolesta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään toimivat, mutta tietokonetehosteet ovat suorastaan pöyristyttävän paskoja. Siitä huolimatta, että edellinen leffa oli sarjan menestynein, Blood Wars on tehty paljon pienemmällä budjetilla ja sen myös huomaa. Ihmissusista paistaa digitaalisuus ja Mariuksen hybridimuodosta tulee kaikessa koomisessa käppäisyydessään mieleen PlayStation 2:n videopelien päävastukset. Äänimaailma tykittelee yliampuvasti menemään ja Michael Wandmacherin musiikit ovat sopivan yhdentekevää jumputusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Blood Wars, 2016, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, LStar Capital, Stillking Films, Sketch Films

Arvostelu: Terrifier (2016)

TERRIFIER

Ohjaus: Damien Leone

Pääosissa: Jenna Kanell, Samantha Scaffidi, Catherine Corcoran, David Howard Thornton, Pooya Mohseni, Matt McAllister, Katie Maguire, Gino Cafarelli, Erick Zamora, Cory Duval ja Michael Leavy

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 18

Coulrophobia (kəʊl.ɹə.ˈfəʊ.bi.ə)

Noun

     1. The fear of clowns.

Terrifier on Damien Leonen ohjaama kauhuelokuva. Leone oli 2000-luvun alkupäässä kehitellyt idean klovniksi pukeutuvasta sarjamurhaajasta nimeltä Art the Clown, josta hän tekikin lyhytelokuvat The 9th Circle (2008) ja Terrifier (2011). Näitä lyhytelokuvia hän hyödynsi työstäessään koko illan debyyttiohjaustaan, All Hallow's Eveä (2013). Leone ei halunnut jättää Art-klovnin murhaseikkailuja siihen, vaan ryhtyi tekemään uutta ja kalliimpaa filmiä. Hän käynnisti Indiegogo-sivun kautta joukkorahoituskampanjan, jonka kautta kauhufanit voivat lähettää hänelle rahaa filmiä varten. Tuottaja Phil Falcone sai tietää kampanjasta ja tarjosi taloudellista tukeaan. Leone saikin lopulta haalittua kasaan 35 tuhatta dollaria, joiden kanssa kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2015. Terrifier sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla lokakuussa 2016 ja seuraavien vuosien aikana leffaa alettiin esittämään muissakin maissa festivaalien, lyhyiden teatterikierrosten, fyysisen median ja internetjulkaisujen kautta. Elokuva keräsi kohtalaista palautetta kriitikoilta, sekä paljon kehuja kauhufaneilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Terrifieriä, enkä ollut oikeastaan edes kuullut koko elokuvasta, ennen kuin sen jatko-osa Terrifier 2 (2022) nousi syksyllä uutisiin, kun katsojat ovat pyörtyilleet ja oksennelleet brutaalin elokuvan näytöksissä. Leffa alkoi kiinnostamaan minua ja kun huomasin, että se esitettäisiin Suomessa Night Visions -festivaaleilla ja yhden illan erikoisnäytöksessä, tiesin, että minun täytyi nähdä kohuttu elokuva. Sitä ennen katsoin toki tämän ensimmäisen Terrifierin, joka löytyi kätevästi Amazonin Prime Video -palvelusta.

Halloween-yönä juhlista lähtevät kaverukset Tara ja Dawn joutuvat sadistisen sarjamurhaaja Art-klovnin piinaamiksi.

Jenna Kanell ja Catherine Corcoran näyttelevät Taraa ja Dawnia, kavereita, jotka ovat olleet juhlimassa halloweenia, mutta päättäneet lähteä takaisin kotiinpäin. Tara on kaksikosta varovaisempi ja ajattelevampi, kun taas Dawn on tuuliviiri tapaus, joka menee ja tekee turhankin rohkeasti juuri niin kuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu. Muuten hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi. Kanell ja Corcoran toimivat passelisti rooleissaan, etenkin Kanell, kun heidän seuraajansa todellinen luonne alkaa vähitellen paljastua.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Scaffidi Taran siskona Vickynä, Matt McAllister tuholaistorjuja Mikenä, Gino Cafarelli ja Erick Zamora pizzeriassa työskentelevinä Stevenä ja Ramonena, Pooya Mohseni kummallisena nukkenaisena, sekä David Howard Thornton kaameana Art-klovnina, joka ottaa pahaa-aavistamattomat kaverukset kohteekseen - ja oikeastaan kaikki muutkin, jotka sattuvat kävelemään vastaan tänä halloween-yönä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa ihan tarpeeksi passelisti, mutta koko elokuvan tähtenä toimii tietty Thornton Art-klovnina. Aiemmin Artia esitti Mike Gianelli, joka kuitenkin jättäytyi pois projektista, hahmon pitkäkestoisen maskeerausprosessin takia. Thornton voitti Damien Leonen puolelleen testikuvauksissa, tehtyään klovnista kauhistuttavan lisäksi myös synkällä tavalla koomisen. Art onnistuu olemaan tehokkaan erilainen aiemmin nähdyistä kauhuikoneista, vaikka hahmoon on selvästi lainailtu vähän sieltä sun täältä. Hahmo on hyvin erilainen kuin tunnetuin kauhupelle, Stephen Kingin Se-tarinan (It - 1986) Pennywise. Art ei puhu mitään, vähän kuten Halloween-leffojen (1978-) Michael Myers, mutta hahmo onnistuu silti olemaan lystikäs veijari eksentrisen pantomiimiesityksensä kanssa.

Hyytävän karmiva, mutta silti kierosti koominen Art-klovni pelastaakin elokuvasta paljon. Jos hahmo olisi vain tappaja pelleasussa, Terrifier olisi huomattavasti yhdentekevämpi kauhuraina. Kun murhaajasta on saatu näin persoonallinen ja omalla hirvittävällä tavallaan herkullinen tapaus, elokuva on heti huomattavasti tehokkaampi ja mieleenpainuvampi. Siitä löytyy paljon tuttuja juttuja kauhugenren merkkiteoksista, mutta Damien Leone on onnistunut pyörittelemään niistä tutuista aineksista jotenkin raikkaalta tuntuvan slasher-filmin. Leone ymmärtää, kuinka esimerkiksi alkuperäisen Halloween - naamioiden yö -elokuvan (Halloween - 1978) teho perustuu sen yksinkertaisuuteen ja klaustrofobiseen pienimuotoisuuteen. Leone hyödyntää paljon John Carpenterin kehittelemiä niksejä, mutta saa tehtyä myös jotain omaakin.

Tarinaltaan ja hahmoiltaan Terrifier on äärimmäisen simppeli. Yhtenä yönä sarjamurhaajaklovni ryhtyy jahtaamaan kaveruksia, tappaen aika lailla kaiken tieltään siinä samalla. Mitään erityisen syvällistä leffasta on turha kaivaa, eikä Artin puuhastelulle ryhdytä pohtimaan mitään motiivia. Kyseessä on kuin ehta kasarislasher. Leone on onnistunut rakentamaan aidosti jännittävän ilmapiirin ja saakin katsojan sydämen tehokkaasti hakkaamaan lujempaa. Lähes koko leffa tapahtuu yhdessä hylätyssä rakennuksessa, joka toimii Artin sairaana leikkikenttänä. Katsojana jännittääkin, kenen kimppuun klovni seuraavaksi käy ja mitä Art uhreilleen tekee. Pelleä ei turhaan kutsuta Artiksi, sillä vinksahtanut hahmo tekee uhreistaan kauhistuttavia "taideteoksia". Elokuva tarjoaa katsojilleen pahimmillaan todella ääriväkivaltaista, groteskia ja ällöttävää kuvastoa. Terrifier ei kuitenkaan äidy koskaan puhtaaksi gorepornoksi, pääasiassa sen pikimustan huumorin ansiosta. Leone saa katsojan usein ensin kauhistumaan ja sitten heti perään nauramaan. Ilman näitä nauruja filmi lässähtäisi.

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on yllättävänkin laadukas teos, ottaen huomioon, kuinka halvalla se tehtiin. Leone on hyödyntänyt amerikkalaisleffoille täysin mitättömän 35 tuhannen dollarin budjetin esimerkillisesti. Kyllä Terrifieristä näkee, että se on tehty halvalla, muttei kyseessä todellakaan ole mikään luokaton halpisroska. Kuvaus on oivallista ja leikkaus tehokasta. Alle puolentoista tunnin kestossa elokuva on napakka paketti. Lavasteet ovat mainiot ja Artin asu ja maskeeraus erinomainen. Maskeeraus- ja tehostetiimi voivat antaa itselleen aplodit, sillä niin vakuuttavaa (ja kuvottavaa) jälkeä he ovat saaneet aikaan, Artin päästessä vauhtiin. Tekoveressä ei säästellä ja pilkotut, muussiksi hakatut ja muilla inhoilla tavoilla hengiltä pistetyt ihmiset näyttävät inhottavan aidoilta. Äänimaailma Paul Wileyn musiikkien kera tehostaa karmivaa ilmapiiriä hyvin.

Yhteenveto: Terrifier on varsin oivallinen kauhuraina, jossa venytetään minibudjettia ihailtavasti äärimmilleen. Vaikka elokuvasta näkyy sen halpuus, ohjauksen, käsikirjoituksen ja ties minkä muunkin homman hoitava Damien Leone hyödyntää rahansa esimerkillisen tehokkaasti, jättäen jälkeensä monet miljoonia maksavat kauhutekeleet. Tehoste- ja maskeeraustiimi ovat luoneet kuvottavan aidonnäköisiä tekoihmisiä, joita revitään ja sahaillaan riekaleiksi tekoveren roiskuessa litratolkulla. Vaikkei leffasta erityistä sisältöä löydy, Leone onnistuu taitavasti välttämään typerryttäväksi mässäilyksi sortumisen. Inspiraationa toimineet filmit välittyvät elokuvasta ja Leone on saanut leffaan ihastuttavaa kasarislashereiden henkeä. Elokuvan parasta antia on tappajahahmo Art-klovni. Sadistinen, mutta koominen murhaajapelle on mieleenpainuva tapaus, joka niin karmii kuin naurattaa. David Howard Thornton on erinomainen roolissa ja hahmoa haluaa nähdä lisää. Muut näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Terrifier on yllättävänkin toimiva kauhuleffa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, onko isosti kohuttu Terrifier 2 maineensa veroinen tapaus...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Terrifier, 2016, Dark Age Cinema

Arvostelu: Resident Evil: The Final Chapter (2016)

RESIDENT EVIL: THE FINAL CHAPTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Iain Glen, Ali Larter, Shawn Roberts, Eoin Macken, Ruby Rose, Fraser James, William Levy ja Ever Gabo Anderson
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -pelisarjaan (1996-) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 2002 osoittautui suureksi menestykseksi, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010) ja Resident Evil: Retribution (2012) olivat kaikki vielä isompia hittejä, jokaisen tahkotessa rahaa enemmän kuin sarjan edelliset osat. Heti viidennen elokuvan menestyksen jälkeen alkoi kuudennen leffan teko, jonka ohjaaja Paul W. S. Anderson ilmoitti toimivan sarjan päätösosana. Tapahtui kuitenkin useampi viivästys (Andersonin ja päätähti Milla Jovovichin saadessa lapsen) ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua syyskuussa 2015. Kuvauksissa sattui suuria ikäviä hetkiä, Jovovichin stuntnaisen törmätessä pahasti kuvauskalustoon, mikä johti hänen vasemman käden amputoimiseen, minkä lisäksi kuvausryhmään kuulunut Ricardo Cornelius menehtyi, jäätyään suuren panssarivaunulavasteen alle. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja Resident Evil: The Final Chapter sai ensi-iltansa joulukuussa 2016 (Suomessa leffa tosin julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle). Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn, mutta taloudellisesti se menestyi parhaiten koko sarjasta. Itse näin leffan vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt siitä. En olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, jolloin päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi juhlan kunniaksi. Viikko Resident Evil: Retributionin katsomisen jälkeen katsoin Resident Evil: The Final Chapterin.

Alice saa tietää, että Umbrella-yhtiö aikoo tuhota ihmiskunnan rippeet 48 tunnin päästä. Hänen täytyy palata takaisin Raccoon Cityyn ja tunkeutua jälleen Pesä-tukikohtaan varastamaan uusi antivirus, jolla voi vihdoin lopettaa maailman tuhonneen painajaisen.

Milla Jovovich palaa (ainakin näillä näkymin) viimeistä kertaa Alicen rooliin. Alicen matka on ollut aikamoinen ja täynnä ties mitä vaiheita aina ensimmäisen leffan muistinmenetyksestä supervoimiin ja klooneihin. Eipä ihme, että Alicea suututtaa Umbrellan toimet ja että hän päättää tehdä niille todellisen lopun vihdoin ja viimein. Jovovich ei vielä kuudennessakaan Resident Evil -rainassa vakuuta näyttelijänä, eikä tällä kertaa edes toimintastarana - mikä tosin johtuu lähinnä toimintakohtausten toteutuksesta... päästään siihen ihan kohta tarkemmin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään vanhat tutut Ali Larter Claire Redfieldinä, Shawn Roberts aurinkolasipäisenä Weskerinä ja Iain Glen jostain kumman syystä Resident Evil: Tuhon pääpahiksena tohtori Isaacsina, minkä lisäksi Alicen kanssa taisteluun lähtevät myös Eoin Mackenin, Ruby Rosen, Fraser Jamesin ja William Levyn näyttelemä täysin tylsä ja tyhjänpäiväinen joukko, joista yhdenkään nimiä ei taidettu edes mainita koko elokuvan aikana. Katsoja arvaakin heti, että hahmot on luotu vain tapettavaksi, eikä kenenkään kohtalo jaksa kiinnostaa.

En erityisemmin pitänyt sarjan edellisestä elokuvasta, Resident Evil: Retributionista, mutta sen viimeinen kohtaus, joka lupaili jättimäistä sotaa zombien sun muiden örkkien armeijaa vastaan, sai minut kieltämättä innostumaan elokuvasarjan huipennuksesta. Mutta kun katsoja on päässyt yli Resident Evil: The Final Chapterin ensimmäisestä viidestä minuutista, jotka käytetään kertaamaan kaikki aiemmat tapahtumat, on edessä karvas pettymys. Retributionin lupailemaa sotaa ei nähdä, vaan jonkin sortin taistelu on jo käyty ja siinä on hävitty. Seuraava pettymys on se, että kyseessä on lähes umpisurkea elokuva. Eivätpä edellisetkään Resident Evil -leffat ole olleet kummoisia; parhaimmillaan lähinnä keskinkertaista hömppäviihdettä. Tämä päätösosa menee kuitenkin kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu vahvasti siltä, ettei Andersonia enää kiinnostanut näiden leffojen teko. Hän voi suoltaa ulos kuinka huonoja elokuvia tahansa ja silti ne menestyvät hyvin. Kuten alussa kerroin, The Final Chapter osoittautui Resident Evil -sarjan menestyneimmäksi filmiksi, tienattuaan yli 300 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen tarina. Tai siis sellaisen puute. Jo viidennen osan outo simuloitu todellisuus hämmensi typeryydellään, mutta se leffa sentään liikkui jotenkin selkeästi eteenpäin. Tässä kerrontaan ei ole jaksettu panostaa edes sitä vähää. Alice vain hyppii paikasta toiseen, kunnes on aika taistella Umbrellan johtoa vastaan ensimmäisestä leffasta tutussa Pesä-tukikohdassa. Myös juonenkuljetus on hyppivää ja jatkuvasti on sellainen olo, että elokuvasta puuttuu kohtauksia. Asioita vain tapahtuu noin vain ja lokaatiot vaihtuvat jatkuvasti, jolloin on jopa yllättävän ja ärsyttävän vaikeaa pysyä perässä siitä, missä milloinkin mennään. Kestoltaan leffa on jo tällaisenaan sarjan pisin, mutta tökerö leikkaus herättää mielikuvan, että filmin oli tarkoitus kestää jopa yli kaksi tuntia.

Sen lisäksi, että elokuva on tarinaltaan leikattu aikamoiseksi sillisalaatiksi, voi hyvät hyssykät, millaisen silppurin läpi toimintakohtaukset on vedetty! Resident Evil: Afterlifen taistelut mahtipontisine hidastuksineen olivat koomisia, mutta sentään niitä katsoessa pysyi täysin perillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Tämä leffa on täynnä tappeluja, joiden aikana ei tajua yhtään, mitä tapahtuu ja kenelle. Asiaa ei yhtään auta se, kun hahmojen selviytyminen käsirysyistä ei oikein kiinnosta. Yhteen lyöntiin tai potkuun saatetaan vaatia viisikin eri kuvakulmaa ja leikkausta. Kaikkein pahin on kuitenkin hetki, jossa Alice kohtaa T-viruksen muunteleman mörököllin. Alice nappaa pistoolinsa maasta, kun örkki juoksee häntä kohti ja ampuu lippaansa tyhjäksi monsteriin, joka lyyhistyy kuoliaaksi. Laskin jälkikäteen, että kyseessä on seitsemän sekunnin pätkä, jossa nähdään 33 leikkausta. KOLMEKYMMENTÄKOLME helvetin leikkausta SEITSEMÄSSÄ hemmetin sekunnissa! Se on lähes viisi leikkausta per sekunti! En valehtele, jouduin ottamaan päänsärkylääkkeen leffan päätyttyä, sillä leikkauksen tahti ja valojen aggressiivinen välke alkoi käydä pahasti silmille. Ja tätä roskaa esitettiin leffateattereissa 3D:nä! Toivottavasti 3D-lasien kanssa jaettiin pahoinvointipillereitä.

Erityisen iso ongelma leffassa on myös loogisuuden ja jatkumon puute. Selkeän jatkumon puuttuminen on ollut ongelmana jo sarjan aiemmissa osissa, joissain enemmän ja toisissa vähemmän, mutta tässä ne oikein loistavat kirkkaina kaiken keskellä (siis silloin, kun saa selvää, mitä leffassa tapahtuu). On päivänselvää, ettei tekijöillä ollut mitään suunnitelmaa kokonaisuudesta, kun elokuvia tehtiin, vaan jokaisessa leffassa tapahtuu juuri sitä, mitä milläkin hetkellä koettiin cooliksi ja viihdyttäväksi. Jos ei tiedä, ketkä toimivat kameran takana, voisi helposti luulla, että jokaisesta Resident Evilistä vastaa eri käsikirjoittaja, eikä yksikään vaivautunut katsomaan edellistä osaa. Voikin tulla yllätyksenä, että Paul W. S. Anderson on kirjoittanut nämä kaikki leffat itse. 

Resident Evil: The Final Chapterissa Anderson sontii kaikilla mahdollisilla tavoilla aloittamansa elokuvasarjan päälle. Oli kyse sitten lahjattomasta ohjauksesta, ohuenohuesta käsikirjoituksesta, surkeasti toteutetuista toimintakohtauksista tai vielä kaiken päälle viime hetkellä mukaan tungetuista naurettavan typeristä käänteistä ja loppuhuipennuksesta, joka ei millään tunnu sarjan huipennukselta, Anderson epäonnistuu lähes kaikessa tässä leffassa. Kauhukohtauksissa Anderson sortuu mitä huonoimpiin äkkisäikäytyksiin. Sentään mukana on ihan hyvää kuvausta. Jotkut maisemaotokset ovat tyylikkäitä... sen kahden sekunnin verran, mitä Anderson malttaa näyttää yhtä kuvaa ennen leikkausta. Erikoistehosteiden taso on parantunut jonkin verran ja tuhoutunut maailma näyttää usein vaikuttavalta kaikessa karmivuudessaan. Sitten taas mukana on hirviöitä, jotka näyttävät tulleen suoraan videopelistä. Äänimaailma on paikoitellen lähes yhtä kaoottinen kuin leikkaustykitys. Uusi säveltäjä Paul Haslinger ei tee mitään vaikutusta musiikeillaan. Jos mukana olisi kaksi edellistä osaa säveltänyt Tomandandy, leffasta voisi löytyä edes jotain kehumisen arvoista.

Yhteenveto: Resident Evil: The Final Chapter on todellinen pohjanoteeraus ja surkea finaali heikolle zombisaagalle. Elokuvaa tehdessä on luovutettu täysin ja Paul W. S. Anderson viskoo mukaan laiskasti kaiken, millä voisi edes hetkellisesti herättää katsojan mielenkiintoa. Missään ei kuitenkaan onnistuta. Edellisleffan päätöskohtauksessa lupailtua suurta sotaa ei nähdäkään. Tarina on täysin yhdentekevä ja kerronta on todella ontuvaa. Hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa ja niinpä jännitettä ei löydy. Kauhukohtaukset rakentuvat ala-arvoisiin äkkisäikäytyksiin. Toimintakohtaukset ovat turhauttavaa ja sekavaa silppua, jonka tuijottaminen tympii ja aiheuttaa päänsärkyä. Milla Jovovich ei vieläkään vakuuta pääroolissa. Kaiken kukkuraksi filmi vetelee lopussa mattoa jalkojen alta oudoilla käänteillään, sekä finaalilla, joka ei mitenkään tunnu elokuvasarjan huipennukselta. Elokuva ei edes näytä hyvältä. Resident Evil: The Final Chapter on lähes sysipaska raina, jota ei voi suositella edes aiemmista osista tykänneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: The Final Chapter, 2016, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, Capcom Company, Department of Trade and Industry of South Africa, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Leomus Pictures

Arvostelu: Bridget Jones's Baby (2016)

BRIDGET JONES'S BABY

Ohjaus: Sharon Maguire
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sarah Solemani, Jim Broadbent, Gemma Jones, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Kate O'Flynn, Emma Thompson ja Ed Sheeran
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 7

Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan (1996) perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma suurmenestys, joten oli varmaa, että jatkoa olisi luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) oli myös hitti, vaikka saikin kehnot arvostelut. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta toisen osan ilmestymisen jälkeen ja koska Fielding ei ollut siinä kohtaa kirjoittanut uusia Bridget Jones -kirjoja, uusi tarina päätettiin keksiä itse. Paul Feig pestattiin ohjaajaksi, mutta taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän poistui projektista ja tilalle saapui ensin Peter Cattaneo ja sitten ensimmäisen Bridget Jones -elokuvan ohjannut Sharon Maguire. Käsikirjoitusprosessi oli kuitenkin pitkä, sillä studio ja näyttelijät eivät millään olleet tyytyväisiä tekstiin. Edellisiä elokuvia tähdittänyt Hugh Grant päättikin olla osallistumatta koko leffaan. Lopulta käsikirjoitus saatiin valmiiksi ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2015. Bridget Jones's Babyksi nimetty kolmososa sai ensi-iltansa syksyllä 2016 ja se oli hitti edellisten osien tapaan. Elokuva sai myös paremmat arviot kriitikoilta kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu. Itse tutustuin leffasarjaan joitain vuosia sitten, kun katsoin Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Se oli mielestäni hupaisa, mutten silti katsonut jatko-osia. Kuitenkin nyt kun sarjan ensimmäinen osa täytti 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella koko Bridget Jones -trilogian läpi.

Bridget Jones huomaa olevansa raskaana ja nyt hänelle iskeytyy vaikea dilemma selvitettäväksi: onko hänen lapsensa isä vanha kunnon Mark Darcy, vai musiikkifestivaaleilla tavattu deittiguru Jack Qwant?

Renée Zellweger palaa kolmatta ja toistaiseksi viimeistä kertaa Bridget Jonesin rooliin ja tekee sen vieläpä innokkaasti. Zellweger näyttää kaivanneen roolia ja hoitaakin hommansa paremmin kuin viimeksi. Toisin kuin edellisessä osassa, missä Bridgetin toilailu alkoi jopa ärsyttämään, tässä on hoksattu, missä määrin sitä pitää olla, jotta hahmo on enemmänkin pidettävä ja samaistuttava hupsuudessaan. Bridget aiheuttaa kyllä jälleen kerran monia kiusallisia tilanteita, mutta hän ei ole samalla lailla pilkan kohteena kuin viime leffassa.

Colin Firthin näyttelemä Mark Darcykin on mukana, mutta toisin kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuvan loppu antoi ymmärtää, Bridget ja Mark eivät menneetkään naimisiin, vaan ovat eronneet... taas. Siinä, missä Bridgetin hupsuttelee jälleen oivallisesti, myös Markin tietty kyynisyys on taas kerran hilpeää, eikä niinkään tympeää kuten viime leffassa. Firth onkin mainio osassaan. Hugh Grant ei valitettavasti palannut rooliinsa, joten hänet on korvattu Patrick Dempseyn esittämällä uudella hahmolla, nettideittailun asiantuntija Jack Qwantina, jonka Bridget kohtaa festivaaleilla. Dempsey on Markia huomattavasti liehittelevämpi tapaus, muttei onneksi käy yhtä pahasti päälle kuin Grantin esittämä Daniel Cleaver.
     Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin tuttuna kaverikolmikkona, Kate O'Flynn Bridgetin uutena hauskana pomona, Sarah Solemani veikeänä uutisankkuri Mirandana, Emma Thompson (joka toimii myös yhtenä käsikirjoittajana) tohtorina, sekä laulajatähti Ed Sheeran omana itsenään. Vaikka Sheeranin rooli muuttuu lopulta lähinnä musiikkinsa mainostamiseksi, osoittaa hän myös omaavansa itseironisen huumorintajun. Vanhat tutut sivuhahmot eivät pääse erityisemmin esille, mutta O'Flynn ja Solemani ovat aidosti hauskat lisäykset Bridgetin työpuolella.

En tiedä, johtuuko se siitä, että Bridget Jones: Elämä jatkuu oli niin heikko, että se madalsi odotuksiani, vai siitä, että tekijöiltä kesti 12 vuotta saada aikaiseksi uusi Bridget Jones -elokuva, minkä ansiosta kaikki palasivat pirteämpinä jatkamaan tarinaa, mutta yllätyin todella positiivisesti siitä, kuinka paljon pidinkään Bridget Jones's Babysta. Toki leffasta löytyy ongelmansa, kuten se, että se kierrättää edellisten osien kaavaa ja edellisen elokuvan loppuratkaisulla ei tunnu taaskaan olevan mitään merkitystä, sillä Bridget ja Mark ovat nyt toistamiseen eronneet elokuvien välissä. Kuitenkin siinä, missä Bridget Jones: Elämä jatkuu tuntui vain sieluttomalta ja sydämettömältä kopiolta ensimmäisestä elokuvasta, Bridget Jones's Diary toistaa kaavaa häpeilemättömästi, täysin itsetietoisesti ja -ironisesti. Se on erittäin valloittava ja viihdyttävä elokuva, tavoittaen sen, mikä teki Bridget Jones - elämäni sinkkuna -leffasta niin hyvän.

Suuri syy onnistumiselle on varmasti Sharon Maguiren paluu ohjaajaksi. Toisen osan ohjaaja Beeban Kidron ei ymmärtänyt koko hommaa lainkaan, eikä siksi osannut tehdä kovin hyvää leffaa. Bridget Jones's Baby oikeastaan jopa jättää huomioimatta kaikki sen leffan tapahtumat ja ihan hyvä niin. Tämä on se jatko-osa, mikä ensimmäiselle filmille olisi alunperinkin pitänyt tehdä. Tunnelma on kohdillaan ja elokuvan päätyttyä hyvä mieli jatkuu pitkään. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon ja itse nauroin läpi leffan. Elokuva vie niinkin hyvin mukanaan, että muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Sen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa ja on alusta asti päivänselvää, kumman miehen Bridget valitsee, vaikkei kyseessä olisikaan vauvan isä. Maguire kuitenkin hallitsee hommansa niin taidokkaasti, että kaavamaisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Sen lisäksi, että ohjaus on varmempaa Maguiren käsittelyssä, myös käsikirjoitus palaa ensimmäisen osan vekkulimaisuuteen ja nokkeluuteen. Kirjailija Fielding itse toimii yhtenä elokuvan käsikirjoittajista. Tekninenkin puoli on oivallinen. Kuvaus ja leikkaus toimivat sujuvasti, vaikkei sen kummempia kikkailuja nähdä. Lavasteet ovat mainiot ja Bridgetin koti näyttää lähes samalta kuin aina ennenkin. Craig Armstrongin säveltämät musiikit eivät sen kummemmin erotu tai tee vaikutusta, sillä leffa on täynnä tuttuja, jo olemassa olevia kappaleita. Heti alussa soi tietty Eric Carmenin All by Myself, palauttaen katsojan välittömästi Bridgetin elämän tunnevyöryihin. Noloa tunnetta taas lisää Psyn Gangnam Style -renkutus, mikä soi erään juhlakohtauksen aikana ja mikä on täydellinen osoitus siitä, miksei trendejä kannata ottaa mukaan elokuviin. Gangnam Style kun ei ollut mikään juttu enää silloin, kun leffa ilmestyi ja vielä vähemmän se on mitään 2020-luvulla.

Yhteenveto: Bridget Jones's Diary on varsinainen yllättäjä heikon toisen leffan jälkeen. Pidemmän tauon jälkeen näyttelijät ja tekijät palaavat hommiinsa suuremmalla riemulla ja heittäytyvät tosissaan filmin vietäväksi. Erityisen hienoa on, että itse Bridget Jones toimii jälleen. Siinä, missä toisessa leffassa hahmo alkoi jopa ärsyttämään, tässä on löydetty taas se oikea raja höpsöydessä, mitä ei kannata ylittää. Renée Zellweger onkin vallan mainio roolissaan. Myös Colin Firth tekee parempaa työtä kuin viimeksi ja saa Mark Darcy -hahmostaan jälleen hupaisan kaikessa kyynisyydessään. Hugh Grantin puuttuminen voi harmittaa aluksi, mutta Patrick Dempseyn deittiguruhahmo Jack Qwant toimii oivana korvaajana. Hauskoja hetkiä on luvassa useita ja yllätyin siitä, kuinka paljon nauroin filmin aikana. Sieluttoman toisen osan jälkeen Bridget Jones's Babyn itseironinen asenne, sydämellisyys ja aito hyvänmielisyys levittivät kasvoilleni hymyn, joka jatkui vielä pitkään leffan päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2016, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Perfect World Pictures

Arvostelu: The Purge: Election Year (2016)

THE PURGE: ELECTION YEAR

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Elizabeth Mitchell, Mykelti Williamson, Betty Gabriel, Joseph Julian Soria, Edwin Hodge, Kyle Secor, Terry Serpico, Brittany Mirabilé ja Raymond J. Barry
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon pienimuotoinen jännäri Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Toinen osa, Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, tuottaen yli 110 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Kolmannen osan suunnittelu lähtikin heti käyntiin ja lopulta The Purge: Election Year (joka ei saanut suomennosta toisin kuin sarjan edelliset osat) sai ensi-iltansa heinäkuussa 2016. Tämäkin leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta tuotti vieläkin enemmän rahaa. Itse näin kaksi ensimmäistä Purge-leffaa kesällä 2015, kun vuokrasimme ne serkkujeni kanssa ja katsoimme ne peräkkäin samana iltana. En oikein pitänyt kummastakaan, enkä ole katsonut muita jatko-osia. Kuitenkin nyt kun leffasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge, päätin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uusi osa valitettavasti siirrettiin koronaviruksen takia vuoteen 2021, mutta siitä huolimatta pidin suunnitelmastani kiinni ja jatkoin aiempien osien katselua. Tasan kaksi viikkoa Puhdistuksen yö: Anarkian jälkeen katsoin The Purge: Election Yearin.

Vuonna 2040 on koittamassa presidentinvaalit Yhdysvalloissa ja Uusia perustajaisiä vastaan ehdolle käy senaattori Charlie Roan, aikomuksenaan lopettaa Puhdistuksen yön, jos voittaa vaalit. Vaaleja ennen on kuitenkin luvassa Puhdistuksen yö ja Uudet perustajaisät ottavatkin Charlien kohteekseen.

Puhdistuksen yö: Anarkiaa tähdittänyt Frank Grillo tekee paluun rooliinsa Leo Barnesiksi, joka työskentelee nyt senaattori Charlie Roanin (Elizabeth Mitchell) henkivartijana. Leon menneisyyden takia uusi työnkuva on ymmärrettävä ja Grillo osoittaa toistamiseen olevansa passeli taistelijan roolissa. Tässä leffassa Leo jää kuitenkin aika tylsäksi hahmoksi. Ei siinä mitään, jos hänen suojelema Charlie olisi mielenkiintoinen, mutta ei. Elokuvan alussa annetaan nopeasti syy Charlielle inhota Puhdistuksen yötä, mutta sitä ei lopulta syvennetä kunnolla. Mitchell sopii senaattorin osaan, mutta vaikka hänen hahmonsa on hyvän asian puolella, ei hänestä jaksa välittää.

Muutenkin elokuvan hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, eikä kenenkään kohtalo kiinnosta. Mykelti Williamson esittää Joe Dixonia, joka yrittää suojella omistamaansa kauppaa, kun vakuutusyhtiö alkaa juuri ennen Puhdistusta nostamaan hintojaan. Joseph Julian Soria taas näyttelee häntä auttavaa nuorta Marcosta. Betty Gabriel nähdään omaa ensiapuautoaan ajavana Laneyna, kun taas Edwin Hodge palaa rooliinsa Puhdistusta vastustavan liikkeen johtohahmo Dante Bishopina. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä käsikirjoitus edes tarjoa heille paljoa.

Kumpikaan aiemmista Purge-elokuvista ei ollut kovin kaksinen, mutta niiden kantavana voimana toimi kiehtova kritiikki ja lähestulkoon satiiri Yhdysvaltojen meiningistä esimerkiksi aselakeja ja luokkaeroja koskien, sekä mielenkiintoinen pohdinta ihmisluonteesta, jos rikollisuuden laillistaisi kerran vuodessa. Kömpelön elokuvantekijä James DeMonacon käsittelyssä vahva potentiaali kuitenkin valuu hukkaan täysin keskinkertaisissa teoksissa. Puhdistuksen yö: Anarkia oli sentään parempi kuin heikko avausleffa, muttei sekään päätä huimannut. The Purge: Election Yearilla DeMonaco yrittää toistaa Anarkian hyviä puolia, mutta epäonnistuu rakentamaan hyvän elokuvan kaiken ympärille. Itse Puhdistuksen yö alkaa jo paikoitellen mennä parodian puolelle, eikä niistä poliittisista kommenteistakaan irtoa enää paljoa. Välillä jopa tuntuu, että DeMonaco unohti, mistä koko homma lähti liikkeelle ja on nyt vain halunnut tarjota mahdollisimman paljon sekasortoa ja tappamista. Toisaalta jos yleisö haluaa juuri sitä, ehkä se viestii, että jos Puhdistuksen yö otettaisiin käyttöön todellisuudessa, meno olisi yhtä hullua ja kaameaa kuin näissä elokuvissa.

Elokuva onnistuu alussa tarjoamaan muutaman veikeän lisäidean, mikä rikastuttaa tätä uutta maailmaa, kuten se, että Puhdistuksen yöstä on muodostunut turistien suosima juttu ja muista maista matkustetaan Yhdysvaltoihin puhdistautumaan. Leffa ei kuitenkaan viitsi sen kummemmin uppoutua siihen, että elokuva sijoittuu jo 2040-luvulle, eli Puhdistuksen öitä on ollut jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Leffa voisi rohkeammin tarttua siihen, mitä tämä on tehnyt maalle siinä ajassa ja pohtia poliittista puolta enemmän. Nyt elokuva jää vain pintapuoliseksi ja tyhjänpäiväiseksi hötöksi, mitä vain pahentaa se, kuinka tylsiä hahmot ovat. Ja kun hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, meno alkaa puuduttaa hyvin pian. Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat todella erilaiset toisistaan lähestymistavoiltaan, mutta Election Year tuntuu vain Anarkian kopioimiselta täysin ponnettomasti. Elokuva ei edes viihdytä ja jotkut sen jutut saavat jopa pyörittelemään silmiä typeryyden takia. Leffa menetti minut siinä kohtaa, kun sekopäinen tyttöjoukko yrittää tunkeutua Joen kauppaan suklaapatukan takia.

Jos jotain, niin ainakin The Purge: Election Year on tyylikkäästi kuvattu. Vaikuttavin kuva taitaa olla tärvellystä Lincolnin muistomerkistä, missä presidentin patsaan edessä köyhät amerikkalaiset makaavat kuolleina. Muistomerkin pylväisiin on maalattu sana "PURGE", luultavasti verellä. Näin maan johtajat siis puhdistavat Yhdysvaltoja. Tämä yksi kuva pesee lattioita koko muulla leffalla. Vaikka kuvaus on oivallista, ovat puitteet jotenkin halvat. Aiempia osia isommasta budjetistaan huolimatta elokuva vaikuttaa jotenkin siltä kuin se olisi tehty suoraan televisioon. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Äänimaailma on sentään menevä, mutta Nathan Whiteheadin säveltämät musiikit ovat yhtä tyhjän kanssa läpi leffan.

Yhteenveto: The Purge: Election Year on kehno lisäys elokuvasarjaan, joka kadottaa sen kiehtovan pohdintansa ihmisarvoista ja -luonteesta, mikä jaksoi kiinnostaa kahdessa edellisessä osassa. Elokuva kopioi edellistä osaa, Puhdistuksen yö: Anarkiaa minkä ehtii, toivoen luovansa uudelleen sen hyvät hetket. Meno on kuitenkin jopa yllättävän pitkäveteistä. Tuttu sekoilu on jo ehtinyt käydä tylsäksi, eikä jännitettäkään löydy, kun hahmoista ei jaksa välittää. Paikoitellen homma äityy sellaisiin typeryyksiin, että elokuvaa on jopa kiusallista katsoa. Elokuva esittelee muutamia kivoja ideoita, mutta ei lopulta tee niillä oikeastaan mitään. Kaikin puolin The Purge: Election Year lässähtää kasaan totaalisen tyhjänpäiväisenä tappohurmoksena, mikä tuntuu jo siltä, etteivät tekijät enää muista, mistä sarjassa piti olla kyse. Raakuuksiennälkäisiä katsojia tämä voi miellyttää ja jos ei muuta, niin leffan suosio toimii osoituksena, että kenties meininki olisi yhtä sekopäistä kuin näissä elokuvissa, jos Puhdistuksen yöstä tehtäisiin todellinen tapahtuma.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Election Year, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Man in a Tree, Dentsu, Fuji Television Network