Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE

Ohjaus: Pablo Larraín

Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.

Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.

Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment

Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Barbie (2023)

BARBIE

Ohjaus: Greta Gerwig

Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.

Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.

     Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.

Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia (Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?

Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.

Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.

Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Pikku naisia (Little Women - 2019)

PIKKU NAISIA

LITTLE WOMEN

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: S

Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.

1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.

Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.

Marchin kolme muuta sisarta ovat Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata.
     Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.

En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.

Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.

Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises

Arvostelu: Isle of Dogs (2018)

ISLE OF DOGS

Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Bryan Cranston, Koyu Rankin, Edward Norton, Bill Murray, Jeff Goldblum, Bob Balaban, Kunichi Nomura, Akira Takayama, Greta Gerwig, Frances McDormand, Scarlett Johansson, Liev Schreiber, Akira Ito, F. Murray Abraham, Tilda Swinton, Ken Watanabe, Harvey Keitel ja Courtney B. Vance
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Isle of Dogs on erikoisesta tyylistään tunnetun Wes Andersonin uusi nukkeanimaatioelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Andersonin edellinen elokuva The Grand Budapest Hotel (2014) oli poistunut teattereista. Filmin animointi alkoi loppuvuodesta 2016 ja se sai ensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Nyt se on ilmestymässä myös Suomeen. Itse törmäsin leffaan, kun näin kuvia sen koiranukeista. Mietin, että filmi näyttää hyvin erikoiselta ja kun kuulin sen olevan Andersonin teos, ymmärsin sen erikoisuuden ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Olen nähnyt Andersonilta vain kaksi filmiä, The Grand Budapest Hotelin ja Moonrise Kingdomin (2012), joista ensimmäinen on mielestäni erittäin mainio ja hauska, kun taas toinen tuntui liikaa tyylikikkailulta. En siis yhtään tiennyt, tulisinko pitämään elokuvasta vai en, kun menin katsomaan sen lehdistönäytökseen maaliskuun lopulla.

Tulevaisuuden Japanissa koirat levittävät vaarallista tautia, jolloin ne päätetään siirtää Roskasaarelle elämään . Eräänä päivänä nuori Atari-poika saapuu saarelle etsimään koiraansa Spotsia ja saa avukseen viiden koiran joukon.

Wes Andersonin tuttuun tapaan Isle of Dogs sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin. Filmi on täynnä isoja nimiä, mutta pääasiassa se keskittyy Atari-poikaan (Koyu Rankin) ja viiteen koiraan, jotka hän tapaa Roskasaarella. Chief (Bryan Cranston) ja Rex (Edward Norton) käyvät pientä kisaa siitä, kumpi on lauman johtaja. Boss (Bill Murray) on entinen maskotti, kun taas King (Bob Balaban) esiintyi koiranruokamainoksissa. Duke (Jeff Goldblum) sen sijaan tykkää juoruta. Jokainen koirista saa ihan hyvin ruutuaikaa ja heistä on tehty helposti pidettävät, vaikkei Chief tunnukaan lämpenevän ihmispojalle. Bossin, Kingin ja Duken persoonat eivät erityisemmin pääse erottumaan, jolloin läpi leffan unohtaa kuka on kuka. Rex on porukan lempein heppu, mihin vaikuttaa Nortonin rauhallinen ääni. Atarin, kuten lähes kaikkien muidenkin ihmishahmojen kanssa on tehty sellainen hauska ratkaisu, että kun he puhuvat japania, se harvemmin suomennetaan, jolloin heidän puhettaan ei yleensä ymmärrä (paitsi jos osaa japania). Tämä saa katsojan paremmin koirien puolelle, mutta leffa onnistuu silti esittämään ihmiset niin taidokkaasti, ettei katsojan tarvitse tarkkaan tietää, mitä he sanovat, sillä heidän tunteensa ja asiansa tulevat tarpeeksi hyvin esille. Hahmona Atari ei ole mitä kiehtovin, mutta hän on tarpeeksi kiinnostava, jotta katsojana lähtee mielellään hänen ja koirien kanssa etsimään Spotsia (Liev Schreiber).
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha pormestari Kobayashi (Kunichi Nomura), joka päätti siirtää koirat Roskasaarelle; hänen Frankensteinin hirviötä muistuttava avustajansa Major Domo (Akira Takayama); innokas vaihto-oppilas Tracy (Lady Birdin, 2017, ohjaaja Greta Gerwig); japania tulkkaava Nelson (juuri parhaan naispääosa-Oscarin voittanut Frances McDormand); sekä koiraepidemiaan lääkettä etsivä professori Watanabe (Akira Ito). Koirahahmoja taas ovat esimerkiksi ennustava Oracle (Tilda Swinton) ja tämän toveri Jupiter (F. Murray Abraham), pahoja jälkiä kuonoonsa saanut Gondo (Harvey Keitel) ja Chiefin ihastuksen kohde Nutmeg (Scarlett Johansson). Tapahtumia selittävänä kertojaäänenä kuullaan Courtney B. Vance. Välillä leffan aikana tuntuu voimakkaasti siltä, että mukana on tällainen määrä hahmoja ihan vain elokuvan myyntitarkoituksessa. Filmin idea on niin erikoinen, eikä kyseessä ole lastenelokuva animoinnista huolimatta, joten vain suuri määrä tunnettuja näyttelijöitä voi kerätä tarpeeksi yleisöä, jotta Isle of Dogs voisi olla menestys.

Kyseessä nimittäin todella on kummallinen teos. Sen juoni on erikoinen ja niin on myös sen toteutustapa. Wes Andersonin tyyli on äärimmäisen vahvasti läsnä koko leffassa kaikilla tavoin. Ensinnäkin Isle of Dogsista löytyy hyvin omaperäinen tarina, jota käsitellään tavalla, jossa yhdistyvät suru ja huumori. Näitä kahta tunnelmaa vahvistavat hienosti Alexandre Desplatin säveltämät musiikit. Andersonin käsikirjoitus on asiasta ja tilanteesta toiseen hyppivä, mutta osaa kuitenkin pitää paketin kaiken aikaa kasassa. Tarina on tietty jaettu osiin, joista jokainen tuntuu omalta pieneltä seikkailultaan osana isompaa kokonaisuutta. Leffa käyttää todella usein takaumia kertoakseen katsojille hauskasti, miten tietty hahmo on päätynyt johonkin tilanteeseen, josta hänet yllättäen löydetään. Anderson on saanut luotua todella kiehtovan maailman ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana minä vain ihailin hänen tekemää työtä ja visiota. Jotkut ohjaajat tekevät outoja asioita outouden takia, mistä en erityisemmin välitä, mutta Anderson tekee sen niin taidokkaasti, että filmi suorastaan imaisi minut mukaansa.

Sen lisäksi, että Anderson on lahjakas käsikirjoittaja ja ohjaaja, hänellä on myös silmää upeille visuaalisuuksille. Hän ei ole tainnut kuunnella lainkaan kuvauksen oppitunneilla, sillä läpi leffan nähdään kuvia, joita monet eivät koskaan uskaltaisi ottaa, sillä ne sotivat monia "sääntöjä" vastaan. Anderson esimerkiksi asettaa hahmonsa ruudun alalaitaan niin, että heidän päidensä yläpuolelle jää todella paljon tyhjää tilaa. Turhan tyhjän tilan käyttöä yleensä vältellään, mutta Anderson hyödyntää sitä jatkuvasti. Sen lisäksi hänellä on voimakasta taipumusta pyrkiä symmetrisyyteen. Läpi leffan hahmot on asetettu täysin keskelle kuvaa, etenkin matkustaessaan vaunulla Roskasaaren yllä. Myös rakennuksia keskitetään paljon ja pormestari Kobayashin pitäessä puhetta, kaikki hänen edessään on sommiteltu symmetrisesti. Sitten taas saman verran kuin Anderson luo mahdollisimman symmetrisiä kuvia, hän myös rikkoo sitä voimakkaasti. Kuvan voisi usein jakaa kahtia ylhäältä alas kulkevalla viivalla, jonka yhdellä puolella tapahtuu paljon enemmän kuin toisella puolella. Symmetria ja sen rikkominen luovat Isle of Dogsin visuaalisuuteen oudon harmonian.

Visuaaliselta puolelta täytyy kehua tietysti myös elokuvan animointia. Jos leffa olisi kuvattu oikeilla näyttelijöillä kunnon lavasteissa, se näyttäisi luultavasti aika rumalta. Pääasiassa tarina tosiaan sijoittuu Roskasaarelle, joka on nimensä mukaisesti jättimäinen kaatopaikka. Koirat ovat kuukausia pyörineet kaikenlaisen sotkun peitossa, joten näyteltynä katsoja saattaisi voida pahoin katsoessaan elokuvaa. Animaation voimin Anderson on kuitenkin onnistunut tekemään filmistä jopa erikoisen kauniin. Roskasaari on niin kiehtovan ja lumoavan näköinen paikka, että sitä haluaisi päästä tutkimaan yhä vain lisää ja lisää. Atarin ja koirien matkatessa saaren halki, kaikki tuntuu jotenkin erittäin maagiselta.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan pidin Isle of Dogsia oikeasti erinomaisena teoksena. Harmillisesti, kun sen tarina lähtee kunnolla käyntiin, ei se täysin vastaakaan filmin visuaalista tasoa ja sen upeaa ideaa. Spotsin etsintä on kyllä kiinnostavaa, mutta esimerkiksi sivujuoni, jossa vaihto-oppilas Tracy alkaa selvittämään, mistä koiraepidemia alunperin alkoi, ei ole kovin mielenkiintoinen, vaan itse asiassa aika tylsä. Joka kerta Tracyn ollessa ruudulla, toivoin vain, että leffa siirtyisi takaisin Atariin ja hauvoihin. Myös loppuhuipennus tuntuu jotenkin liian helpolta ja massiiviselta. Isle of Dogs on kokonaisuutena todella pöhkö, mutta vasta sen finaali tuntuu yliampuvalta. Silti kyseessä on hieno elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille; johtui se sitten outouksista, huumorista, visuaalisuudesta tai erinomaisesta tunnelmasta.

Yhteenveto: Isle of Dogs on hieno ja kummallinen animaatioseikkailu. Ohjaaja Wes Anderson on selvästi pistänyt kaikkensa peliin ja tarjoaa visuaalisesti todella tyylikkään filmin, sekä äärimmäisen kiehtovan idean. Tapa, jolla Anderson on käsikirjoittanut elokuvan, on usein hauskan kekseliäs, mutta silti täytyy sanoa, että Tracya koskevaa sivujuonta olisi voinut tiivistää, sillä se ei ole kiinnostava. Tarina ei myöskään loppujen lopuksi ole ihan niin erinomainen kuin sen alkupää lupailee, minkä lisäksi loppuhuipennus on turhan yliampuva. Animointi on kyllä erinomaista ja vaikka koko elokuva tapahtuu saaren kokoisella kaatopaikalla, on filmi yllättävän kaunis. Tuttujen näyttelijöiden ääniä on hauska kuulla, mutta silti tuntuu siltä, että elokuva on täynnä tähtiä ihan vain paremman myynnin takia. Saakin siis nähdä, miten Isle of Dogs menestyy, sillä se on hyvin normaalista poikkeava teos. Animaatiosta huolimatta kysessä ei ole lastenleffa, mutten tiedä, miten monet aikuisetkaan innostuisivat tästä. Kuitenkin jos fanitatte Wes Andersonin aiempia töitä (tai koiria), niin onhan teidän pakko nähdä tämä elokuva!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2018 - Muokattu 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Isle of Dogs, 2018, Twentieth Century Fox Animation, Studio Babelsberg, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Lady Bird (2017)

LADY BIRD

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Beanie Feldstein, Lucas Hedges, Tracy Letts, Timothée Chalamet, Stephen McKinley Henderson, Lois Smith, Jordan Rodriguez, Marielle Scott, Odeya Rush ja John Karna
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Greta Gerwig keksi idean Lady Birdiin vuosia sitten. Vuosien varrella hän ehti kirjoittaa siitä monta erilaista käsikirjoitusta - yhden jopa yli 350 sivuisen tekstin, joka kulki nimellä "Mothers and Daughters". 2015 Gerwig sai rahoituksen IAC Filmsiltä ja alkoi kunnolla työstämään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Lady Bird sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen sitä on näytetty useissa filmitapahtumissa, kunnes se sai laajan teatterilevityksen talvella 2018. Leffa on saanut paljon positiivista palautetta ja se oli ehdolla mm. neljästä Golden Globe -palkinnosta, joista se voitti kaksi (paras elokuva - musikaali tai komedia, ja paras naispääosa - musikaali tai komedia). Itse kiinnostuin filmistä, kun se alkoi saamaan näitä ehdokkuuksia ja kun huomasin, keitä siinä oli näyttelemässä. Kun se sai viisi Oscar-ehdokkuutta, aloin jännittämään, ehtisinkö nähdä sitä ennen Oscar-gaalaa, sillä sen Suomen ensi-illaksi oli ilmoitettu vasta huhtikuu. Onneksi sille järjestettiin kuitenkin lehdistönäytös pari viikkoa ennen gaalaa, jolloin pääsin katsomaan sen.

Sacramentolainen Christine "Lady Bird" McPherson unelmoi opiskelevansa jossain New Yorkin taidecollegessa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, joten Lady Birdin täytyy itse keksiä keinot haaveen toteuttamiseksi.

Pääroolissa Christinenä, eli Lady Birdinä nähdään ihastuttava Saoirse Ronan, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, eikä ole mikään ihme, että hän on toistamiseen ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta. Siihen kun laskee vielä päälle naissivuosaehdokkuuden leffasta Sovitus (Atonement - 2007), voi helposti sanoa, että kyseessä on yksi lahjakkaimmista nuorista aikuisnäyttelijöistä tällä hetkellä. Ronan tuo äärimmäisen paljon sydäntä ja sielua hahmoonsa, ja antaa vain mennä, jolloin häntä on kaiken aikaa suuri ilo katsella. Lady Bird on todella päättäväinen persoona, joka tekee asiat kuten itse haluaa, mikä valitettavasti välillä tarkoittaa sitä, ettei hän mieti tarpeeksi päätöksiensä seurauksia muihin ihmisiin. Ronanin ilmeistä voi heti päätellä, jos hahmo saa jonkin oivalluksen ja katsoja haluaa heti tietää, mitä Lady Bird tekee seuraavaksi.
     Oscar-ehdolla on myös Lady Birdin Marion-äitiä näyttelevä Laurie Metcalf, joka on myös erinomainen roolissaan. Hänellä ja Lady Birdillä ei ole mitä helpoin äiti-tytär-suhde, mikä tekee filmistä paikoitellen hieman traagisen. Heidän suhteensa on kuitenkin saatu tuntumaan todella aidolta, minkä takia kaksikon kohtaukset toimivat erittäin hyvin. Marion on jatkuvasti stressaantunut, minkä Metcalf tuo hienosti esille, jolloin katsoja ymmärtää, miksi hän suuttuu niin helposti tyttärelleen. Lady Birdin Larry-isää taas esittää Tracy Letts, joka on kyllä hyvä, muttei tee mitään erityisempää vaikutusta. Marionilla ja Larrylla on myös aikuinen poika nimeltä Miguel (Jordan Rodriguez), joka on ihan hauska hahmo, mutta johon filmi ei oikeastaan koskaan keskity.
     Päähenkilön high school -elämästä kun tarina kerran kertoo, ovat monet leffan hahmoista tietty nuoria kuten Lady Bird itse. Lady Birdin paras ystävä Julie (Beanie Feldstein) on varsinainen ilopilleri. Danny (mainio Lucas Hedges) on luokan nuorukainen, johon Lady Bird iskee silmänsä ja Greg (Netflixin "Scream"-sarjasta, 2015-, minulle tuttu John Karna) on hänen kaverinsa. Väliinpitämättömältä angstiteiniltä vaikuttava Kyle (Timothée Chalamet) soittaa yhtyeessä ja Jenna (Odeya Rush) on se rikkaan perheen tyttö, jota Lady Bird ja Julie samaan aikaan halveksuvat ja ihailevat. Feldsteinin ja Ronanin väliltä löytyy oivallista kemiaa, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu todelliselta. Hedges taas jatkaa tutulla hyvällä tyylillään ja Rush on mainio valinta rikkaan neidon rooliin. Valitettavasti Call Me by Your Namessa (2017) minut lahjoillaan häikäissyt Chalamet tekee todella tylsän roolityön tässä. Hänen hahmonsa on pienessä osassa ja tiedän ettei angstiteini välttämättä tarjoa paljoa esitettävää, mutta silti Call Me by Your Namen jälkeen tällainen roolityö Chalametilta on suuri pettymys. Tämä ei todellakaan ole hänen filminsä.
     Elokuvassa nähdään myös Lois Smith Lady Birdin uskonnollisen kirkon nunnarehtorina Sarah Joanina, Stephen McKinley Henderson näytelmäkerhon vetäjänä isä Leviatchina, sekä Marielle Scott Miguel-veljen tyttöystävänä Shellynä.

Väärän tekijän käsissä Lady Bird olisi vain yksi geneerinen romanttinen hömppäkomedia muiden joukossa, joita teinitytöt tykkäävät katsella. Toki tästä löytyy romantiikkaa ja komediaa, mutta oikeissa käsissä, Greta Gerwigin käsissä, siihen syntyy raikkautta ja jotain paljon enemmän. Jotain millä pääsee Oscar-ehdokkaaksi. Kyseessä on voimakas kuvaus erään henkilön nuoruudesta ja miten hän kasvaa ihmisenä, mikä on tietty tärkeää tällaisessa elokuvassa. Leffa kertoo taidokkaasti kokonaisen opiskeluvuoden tapahtumat puolessatoista tunnissa ilman, että se tuntuu koskaan kiirehtivän. Filmi pystyy yllättävänkin hyvin kertomaan tarinansa niin lyhyessä ajassa. Pidempänä se saattaisi muuttua tylsäksi, joten voi olla että näin yllättävän lyhyenä tarina kulkee kaikkein sujuvimmin. Tarinankerronnan sujuvuus on myös yllättävää, sillä väärin toteutettuna leffa tuntuisi liian episodimaiselta, jolloin näytetään yksi Lady Birdin päähänpisto ja mitä siitä tapahtuu, ja kun se on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Näin elokuva kyllä kulkee eteenpäin, mutta se tapahtuu luontevammin kuin se voisi jonkun toisen ohjaajan käsissä tapahtua. Tarina pitää katsojan mielenkiinnon yllä taidokkaasti, mikä johtuu hienon näyttelemisen ja hyvien hahmojen lisäksi oivallisesta tunnelmasta.

Silti Lady Bird ei valitettavasti kyennyt täysin koskettamaan minua, eikä se saanut minua erityisemmin tuntemaan mitään hahmoja kohtaan, mutta se onnistui silti esimerkiksi naurattamaan. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, vaan vitsit ovat lähinnä nokkelaa sanailua tai ihan hassuja hetkiä, mutta ne toimivat tarpeeksi hyvin. Parissa kohtaa naurahdin ihan ääneen, mutta usein pääasiassa hymähtelin tyytyväisenä. Huumorin ja leffan mukavan ilmapiirin vuoksi Lady Birdiä on erittäin miellyttävää katsella. Traagisuutta tarinaan taas tuodaan Lady Birdin epäonnella poikien ja ystävien kanssa, sekä hänen rikkinäisillä väleillään hänen äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde onkin filmin hieno kantava voima, joka viedään lopussa upeaan, mutta tavallaan hienovaraiseen huipennukseen. Ainoa kunnon ongelmani elokuvan kanssa on se, että yhdessä kohtaa mukaan tuodaan merkittävältä vaikuttava juonikuvio, jossa eräälle hahmolle kerrotaan ikäviä uutisia. Mutta sitten koko juttu ja hahmo unohdetaan täysin, eikä tähän palata enää lainkaan, jolloin ihmettelin suuresti, miksi koko sivujuoni oli alunperin täytynyt kirjoittaa mukaan? Enkä voinut olla miettimättä The Roomin (2003) tiettyä samanlaista hetkeä, joka ei johda yhtään mihinkään. Siinä hahmo ei tosin katoa loppuleffan ajaksi... Joka tapauksessa Lady Bird on kuitenkin erittäin mainio ja ilahduttava teos, jonka katsoo erittäin mieluusti uudelleenkin!

Greta Gerwig on todella tehnyt hyvää työtä ohjauksen kanssa, minkä lisäksi hän on tosiaan myös käsikirjoittanut filmin ja onnistuu tuomaan aluksi liian nähdyltä tarinalta kuulostavaan juttuun raikkautta mukaan. Gerwig on myös onnistunut saamaan monet tällaiselle tarinalle perinteikkäät jutut vaikuttamaan tuoreilta, jolloin kliseitä ei huomaa, jos niitä ei ala oikein kunnolla miettimään. Dialogi on erinomaista ja luontevaa läpi leffan. Lady Bird on myös hyvin kuvattu elokuva. Se on muutenkin visuaalisesti tyylikäs teos hyvin mietityn värimaailmansa ansiosta. Leikkaus on sujuvaa läpi leffan, mutta aiemmin mainitsemaani ongelmaa olisi voinut miettiä tarkemmin, vaikka se olisi tosin pitänyt huomata jo käsikirjoitusvaiheessa. Ääniefektit eivät erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Jon Brionin musiikit tuovat mukaan oivallista lisätunnelmointia.

Yhteenveto: Lady Bird on erittäin mainio kasvutarina, jossa Saoirse Ronan pääsee jälleen vakuuttamaan lahjoillaan. Hän on loistovalinta päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, etenkin Laurie Metcalf Lady Birdin äitinä, Beanie Feldstein Lady Birdin parhaana ystävänä ja Lucas Hedges Lady Birdin ihastuksen kohteena. Vain Timothée Chalamet jättää pahasti kylmäksi laiskan roolisuorituksensa takia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwig on muokannut hyvin perinteikkäältä kuulostavan kasvukertomuksen tuntumaan tuoreelta, jolloin se onnistuu yllättämään ilahduttavasti useaan otteeseen, vaikka kliseitäkin löytyy. Tarina kulkee muuten erittäin sujuvasti eteenpäin, mutta yhdessä kohtaa esitellään täysin turha juonikuvio, mikä ei johda yhtään mihinkään ja mikä on heikointa koko leffassa. Mutta toisaalta ketä se kiinnostaa enää filmin lopussa, mikä on erinomaisesti toteutettu. Jos filmi nappaisi minut paremmin mukaansa ja saisi minut oikeasti tuntemaan asioita leffaa katsoessani, saattaisi se saada yhden pisteen enemmän. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin todella hyvä elokuva, jonka katsomista voin suositella oikeastaan kenelle tahansa. Nuoret voivat helposti samaistua siihen, minkä lisäksi vanhempien kannattaa vilkaista Lady Bird sen voimakkaan äiti-tytär-suhteen takia, jos vaikka näkisivät lapsensa uudessa valossa - tai tietty toisinpäin kun nuoret katsovat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady Bird, 2017, Scott Rudin Productions, Entertainment 360, IAC Films