Arvostelu: Bob Marley: One Love (2024)

BOB MARLEY: ONE LOVE

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Kingsley Ben-Adir, Lashana Lynch, Anthony Welsh, Tosin Cole, Aston Barrett Jr., Hector Lewis, James Norton, Sevana, Michael Gandolfini, Quan-Dajai Henrique, Nolan Collignon, Nia Ashi ja Nadine Marshall

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Bob Marley: One Love perustuu reggae-laulaja Bob Marleyn elämään. Vuonna 2018 Paramount Pictures ryhtyi kehittelemään elokuvaa Marleyn elämän pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022, sen jälkeen kun Marleyn näyttelijää oli etsitty yli vuoden ajan. Nyt Bob Marley: One Love on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin positiivisin mielin leffan näkemistä, vaikka Bob Marley ei olekaan ollut itselleni kovin tuttu tapaus. Yllättyneenä elokuvan saamasta nuivasta palautteesta, kävin uteliain mielin katsomassa Bob Marley: One Loven heti sen ensi-iltapäivänä.

1970-luvulla Jamaika on hirvittävän väkivalta-aallon kourissa ja kansan yhdistämiseksi järjestetään Bob Marleyn konsertti. Kuitenkin kun Marley perheineen yritetään murhata, reggae-laulaja vetäytyy Lontooseen miettimään elämäänsä ja uraansa uudelleen.

Vuoden etsinnän jälkeen reggae-musiikkigenren legendaarisimman laulajan, Bob Marleyn rooliin valittiin muun muassa Marvelin Secret Invasion -sarjasta (2023) tuttu Kingsley Ben-Adir. Ben-Adir on aiemmin esitellyt hieman näyttelijätaitojaan, mutta vasta nyt hän pääsee tosissaan säväyttämään. Hän eläytyy hienosti roolinsa vietäväksi ja on omaksunut häikäisevän hyvin Marleyn voimakkaan jamaikalaiskorostuksen puheessaan. Ben-Adir vakuuttaa niin konserttikohtauksissa, joissa Marley päätyy täysin uusiin sfääreihin musiikin pauloissa kuin myös hiljaisemmissa draamakohtauksissa, joissa Marley pohtii asemaansa maailmassa, kun hänen uskotaan olevan ainoa, joka voisi yhdistää Jamaikan hajanaisen kansan. Takaumissa Marleyta esittävät myös Nolan Collignon lapsena ja Quan-Dajai Henrique teini-ikäisenä, kun Marley alkoi päästä mukaan musiikkibisnekseen.

     Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch Marleyn vaimona sekä taustalaulajana Ritana, Anthony Welsh Marleyn managerina Donina, James Norton musiikkituottaja Chris Blackwellinä, sekä Tosin Cole, Aston Barrett Jr. ja Hector Lewis Bob Marley and the Wailers -yhtyeen muusikkoina Tyronena, Astonina ja Carlynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään passelisti osistaan, etenkin Lynch Rita Marleynä. Ben-Adirin ja Lynchin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta pariskuntaa olisi voinut kaivaa vielä hieman pintaa syvemmälle.

Elokuvanakin Bob Marley: One Love kaipaisi kaivuuta pintaa syvemmälle. Kyseessä on tällaisena oikein passelisti asiansa ajava muusikkoelämäkerta lukuisten muiden vastaavien joukkoon, mutta se kaipaisi jotain lisäpotkua ja voimaa, jotta se nousisi paremmin esille ja jäisi vahvemmin mieleen. Kuten odottaa saattaa silloin, kun elokuvaa on ollut tuottamassa useampi kohdehenkilön sukulainen, Bob Marley: One Love keskittyy pääasiassa Bob Marleyn legendan hehkuttamiseen. Ei siinä toisaalta vikaa ole, eikä Marleyn ansaittua asemaa musiikkihistoriassa käy kieltäminen. Elokuvasta olisi kuitenkin saanut kiinnostavamman, jos se uskaltaisi mennä pidemmälle. Leffa ei juuri paneudu Marleyn varjopuoliin ja esimerkiksi hänen salasuhteensa lukuisten muiden naisten kanssa, sekä niistä syntyneet lukuiset lapset lähinnä vain mainitaan yhdessä keskustelussa pikaisesti. Elokuvassa esitetyt konfliktitkin jäävät vähän laihoiksi, aivan kuin ne olisivat mukana vain, jotta elokuvassa olisi edes hieman jotain draamaa silloin tällöin.

Muuten elokuva tosiaan ajaa asiansa täysin kelvollisesti ja hyötyy paljon Kingsley Ben-Adirin mahtavasta roolityöstä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sujuvasti, eikä tähän mittaan ole yritetty puskea Marleyn koko elämää. Leffa lähtee liikkeelle Jamaikan yhdistämiseksi tarkoitetusta konsertista ja keskittyy sitten Marleyn nousuun maailmanlaajuiseen tähteyteen Exodus-albumin myötä. On kiinnostavaa seurata, kun Marley ja kumppanit ryhtyvät työstämään uusia kappaleita ja konserttikohtaukset ovat hyvin toteutettuja. Sekaan on ripoteltu takaumia, joissa käydään hieman läpi Marleyn nuoruutta ja musiikkiuran alkua. Rastafari-uskontoon syvennytään myös mielenkiintoisesti, olihan se tärkeä osa Marleyn elämää ja kappaleita.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka edellinenkin elokuva oli elämäkertatarina, King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021). Kummassakin pääosanäyttelijän vahva roolisuoritus kantaa muuten lähinnä ihan kivaa leffaa. Green luo hyviä kohtauksia, mutta ei tee kokonaisuudesta yhtä vaikuttavaa ja tunteikasta kuin voisi toivoa. Bob Marley: One Love on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja lavastustiimi tekee hienoa työtä keikkalavoja myöten. Parissa kohtaa digitaalisesti luodut yleisömassat ovat kuitenkin silmiinpistäviä. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat onnistuneesti muuttaneet Ben-Adirin Marleyksi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Kris Bowersin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille, sillä leffa on tietty täynnä Bob Marley and the Wailersin kappaleita elokuvan nimikkobiisi One Lovesta sellaisiin hitteihin kuin I Shot The Sheriff, Jamming ja No Woman, No Cry. Ennen leffan näkemistä en olisi osannut nimetä yhtäkään Marleyn biisiä, mutta läpi leffan yllätyin, että kyllähän minä näitä kappaleita tunnistan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bob Marley: One Love, 2024, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Tuff Gong Pictures

Arvostelu: Barbie (2023)

BARBIE

Ohjaus: Greta Gerwig

Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.

Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.

     Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.

Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia (Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?

Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.

Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.

Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: King Arthur: Legend of the Sword (2017)

KING ARTHUR: LEGEND OF THE SWORD (2017)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Charlie Hunnam, Jude Law, Astrid Bergès-Frisbey, Djimon Hounsou, Aidan Gillen, Kingsley Ben-Adir, Neil Maskell, Annabelle Wallis ja Eric Bana
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka todellisesta olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Kuningas Arthur on esiintynyt useissa kansantaruissa ja legendoissa, joiden pohjalta hänestä on kirjoitettu useita teoksia. Itselleni luettiin lapsena jotain kirjaa kuningas Arthurin ja tämän Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista. Kirjojen lisäksi legendasta on tietysti 1900-luvulla alettu tekemään elokuvia, joista yksi tunnetuimmista on Walt Disneyn animaatio The Sword in the Stone (1963). Hahmo on myös esiintynyt esimerkiksi komediassa Monty Python and the Holy Grail (1975), jossa Pyöreän pöydän ritarit etsivät pyhää Graalin maljaa. Näiden lisäksi olen nähnyt myös vuonna 2004 ilmestyneen King Arthurin, jossa pääroolia esitti Clive Owen. Muutama jakso tuli Merlin-sarjaakin (2008-2012) katsottua, mutta siitä en erityisemmin välittänyt. Kun kuulin, että Guy Ritchie, joka oli ohjannut loistavan Sherlock Holmesin (2009) ja sen todella hyvän jatko-osan Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011), oli tekemässä aiheesta uutta elokuvaa, innostuin heti. Silloin leffa kulki vielä nimellä "Knights of the Roundtable: King Arthur" ja minulla kesti kauan, kunnes tajusin, että sen nimi oli vaihtunut King Arthur: Legend of the Swordiksi, jota olin luullut ihan eri elokuvaksi. Valitettavasti elokuvan trailer tuotti suuren pettymyksen, eikä millään lailla innostanut minua. Ajattelin kuitenkin, että ehkä kyseessä oli vain kehno mainos, enkä katsonut muita trailereita, jottei mielenkiintoni laskisi. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut, kun King Arthur: Legend of the Swordin lehdistönäytöspäivä koitti. Toivoin, että kyseessä olisi edes viihdyttävä parin tunnin pätkä, joka yllättäisi positiivisesti. Valitettavasti elokuva ei ollut paljoa traileria parempi.

Vortigern pettää veljensä, kuningas Utherin ja nappaa kruunun itselleen. Valtataistelun seurauksena Uther menehtyy, mutta tämän pieni Arthur-poika selviää. Arthurin kohtalona on kiskaista maaginen Excalibur-miekka kivestä, päihittää setänsä Vortigern ja ottaa oikeutettu paikkansa Englannin kuninkaana.

Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam, mistä en ollut erityisen innoissani ennen leffan näkemistä. Hunnamissa ei tunnu olevan tarpeeksi tiettyä tunnetta ollakseen päätähti, minkä huomasi jo Pacific Rimistä (2013). Onneksi hän on kuitenkin tässä ihan osuva valinta rooliin., vaikka muutamia heikkoja hetkiä häneltä löytyykin. Arthur on mielenkiintoinen hahmo, mikä tulee esille jo alussa nähtävässä montaasissa, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Siinä nähdään selkeästi, miten Arthur on kasvanut pikkupojasta taidokkaaksi taistelijaksi. Taistelutaitojen lisäksi Arthur on todella hyvä puhumaan itsensä ulos tilanteista, mikä tuo omat lisäyksensä hahmoon. Häntä ei erityisemmin kiinnosta kuninkuuskohtalo, vaan hän haluaisi paljon mieluummin vain turvata läheisimpiensä henget kuin huolehtia kokonaisesta kansasta.
     Jude Law näyttelee kruunun anastanutta Vortigernia, joka hallitsee Englantia julmana kuninkaana. Kansa vihaa häntä, mutta sillä ei ole Vortigernille mitään väliä, kunhan he myös pelkäävät häntä. Vortigern on mainio pahis, mistä voi lähinnä kiittää Jude Law'ta, joka on erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista todella mainiosti. Joitain heikkouksia on Law'n esiintymisessä mukana, mutta ne johtuvat lähinnä siitä, millaiseksi Vortigern on paikoitellen kirjoitettu. Hahmolla on myös heikkouksia, mikä tuo hyvää syvyyttä.
     Vortigernia vastustavia kapinallisia ovat mm. Pirates of the Caribbean: On Stranger Tidesista (2011) Syrena-merenneitona tutun Astrid Bergès-Frisbeyn näyttelemä maaginainen (jonka kuningas Arthurin tarinaa tuntevat voivat yhdistää Guinevereksi), Djimon Hounsoun näyttelemä Bedivere ja Aidan Gillenin esittämä Hanhenrasva-Bill, joka on livahtanut useista vankiloista vapaaksi ja on todella hyvä jousiampuja. Aluksi maaginainen on kiehtova, mutta jossain kohtaa Bergès-Frisbeyn tönkkö esiintymistapa alkaa kyllästyttää, eikä hahmoa jaksaisi enää katsoa. Hounsou on lähes aina hyvä ja hoitaa tässäkin hommansa oivasti, vaikka hahmossa ei ole paljoa mitään erikoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin toverit Wet Stick (Kingsley Ben-Adir), Back Lack (Neil Maskell) ja kamppailulajeja osaava George (Tom Wu), sekä viikinki Harmaaparta (Mikael Persbrandt), joka ei ole erityisen hyvissä väleissä Arthurin kanssa. Elokuvassa nähdään myös pienessä osassa Eric Bana, joka esittää Englannin edellistä kuningasta, eli Arthurin isää Utheria.

Jo King Arthur: Legend of the Swordin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aloin miettiä, etten tullut katsomaan kovin hyvää elokuvaa. Elokuva alkaa suurella taistelukohtauksella, josta on yritetty saada aikaan eeppinen ja huikea, mutta se on lähinnä todella luotaantyöntävä ankeanharmaan kuvansa ja elottoman tunnelmansa takia. Siinä kohtaa, kun taisteluun saapuu Godzillalta kuulostavia megakokoisia elefantteja, kulmakarvani ponkaisivat varmaan hiusrajaan asti ihmetyksestä ja tuumin, mihinköhän ihmeeseen tämä elokuva on menossa? Onneksi kun alkutekstit alkavat ja nähdään montaasi Arthurin kasvamisesta aikuiseksi, elokuvaan alkaa tulla mukaan ohjaaja Guy Ritchien tyyliä nokkelan leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta, minkä lisäksi tunnelma tuntuu muuttuvan maanläheisemmäksi. Näin elokuva alkaa vihdoin herättää katsojansa kiinnostusta. Vähän tämän jälkeen nähdään erinomainen kohtaus, jossa Arthur kertoo kohtaamisestaan viikinkien kanssa, jolloin Ritchien tyyli pääsee todella loistamaan nopeatempoisen dialogin ja tyyliteltyjen takaumien kautta. Tässä kohtaa huokaisin hieman helpotuksesta ja ajattelin, että ehkä leffan intro oli vain hätäisesti tehty ja taso lähtisi nousuun.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Elokuvan rytmitys on todella epätasapainoinen. Joskus leffa tuntuu matelevan eteenpäin ja joskus se taas kiirehtii. Jotkut toimintakohtaukset tuntuvat alun tavoin elottomilta ja jopa tylsiltä, kun niiden olisi tarkoitus olla viihdyttäviä. Sitten on taas tarinalle oikeasti tärkeä tilanne, kun Arthurin täytyy aloittaa valmistautumisensa ottaakseen vallan takaisin, mutta pätkä kulkeekin pomppien eteenpäin, minkä vuoksi katsoja putoaa kärryiltä siitä, missä nyt mennään? Elokuva ei myöskään saa maanläheisiä asioita kulkemaan käsi kädessä yliampuvien tehostekohtiensa kanssa, jotka tuntuvat todella irtonaisilta muusta elokuvasta. King Arthur: Legend of the Sword on myös tylsän vakava teos, mikä on harmi, sillä muut näkemäni Ritchien leffat ovat olleet hienolla tavalla täynnä huumoria. Kyllä tämäkin leffa sisältää vitsejä, mutta eivät ne erityisemmin naurata. Lopetuksesta on yritetty saada aloituksen tapaan eeppinen, mutta se on samalla lailla etäännyttävä ja ontto kuin aloituskin. Itse pidän onnistuneista viihdeleffoista, joissa on isoja lopputaisteluja, mutta tämän elokuvan loppumättö on oudon yliampuva, mikä ei tunnu sopivan elokuvaan. Samalla kun Arthur taistelee demonimaista maagia vastaan, katsoja kaivaa vaivihkaa puhelimensa esiin katsoakseen kelloa.

Onneksi mukana on joitain todella onnistuneita kohtia. King Arthur: Legend of the Swordin ollessa selkeästi Guy Ritchien teos, homma toimii mainiosti ja elokuva imaisee mukaansa. Kun leffasta katoavat nokkelat kuvaustekniikat, leikkaukset ja repliikit, elokuva heittää katsojan menemään. Heikoimmillaan elokuva on tuotantoyhtiönsä Warner Brosin edellisvuonna ilmestyneen The Legend of Tarzanin (2016) tasoista kuraa, jossa ei koe välittävänsä oikein mistään ja tuijottaa vain ikävystyneenä ihan tyylikästä, mutta todella tylsää kuvaa. Elokuva on nimittäin kauttaaltaan värimääritelty todella ankean harmaaksi, jolla on varmaan haettu vakavuutta ja realismia, mutta lopputuloksena on puuduttavan näköinen kuva, jolloin paikoitellen ihan kivat tehosteetkin menevät täysin hukkaan. Kokonaisuutena King Arthur: Legend of the Sword on heikko ja todella heittelevän epätasapainoinen teos, jonka jälkeen tekee vain mieli palata kotiin ja katsoa Ritchien Sherlock Holmesit, jotta muistaisi, kuinka onnistuneita elokuvia mies voi tehdä.

Useasti elokuvan aikana tuntui siltä, ettei Guy Ritchie saanut tehdä tästä sellaista kuin todella halusi, vaan tuotantoyhtiöt alkoivat vaikuttaa liikaa lopputulokseen. Tämän huomaa juurikin värimäärittelystä, jossa korostetaan harmaan eri sävyjä, josta on tullut jonkinlainen juttu Warner Brosille. Onneksi mukana on Ritchien tyylejä, vaikkakin loppupäässä jatkuvat hidastukset, jotka muuttuvat nopeutuksiksi ja siitä pysäytyskuviksi, alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Leikkaus on monissa kohtauksissa onnistunutta, varsinkin kun leikataan eri paikkoihin, joissa tapahtuu jotain samaan aikaan kuin toisaalla. Leikkausta ei voi kuitenkaan sanoa kokonaisuutena onnistuneeksi, kun leffa välillä matelee kuin etana ja välillä hyppii kuin kani. Lavasteet ovat sentään hienoja ja puvustus on toteutettu todella taidokkaasti, kuten myös maskeeraus. Valitettavasti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin ihmeelliset, jolloin leffa ei tarjoa edes silmäkarkkia silloin, kun homma ei muuten toimi. Jotkut efektit - kuten alun ylikasvaneet norsut - ovat liian digitaalisia, eivätkä näytä vakuuttavilta, kuten monet muut nykypäivän elokuvien yliluonnollisuudet. Äänitehosteet sen sijaan ovat todella onnistuneet, etenkin kun niitä korostetaan hidastuksissa. Kaikkein eniten ylistystä annan kuitenkin Daniel Pembertonin säveltämälle musiikille, joka on aivan mahtavaa! Onkin harmi, etteivät leffan musiikit pääse oikeuksiinsa kuin muutamissa kohtauksissa. Kannattaa käydä kuuntelemassa elokuvan soundtrackia esimerkiksi Spotifysta. Elokuvassa kuullaan myös trailerissa kuultu Sam Leen "The Devil & the Huntsman", joka sopi kyllä mainoksiin, mutta tuntuu jotenkin irralliselta itse leffassa.

Yhteenveto: King Arthur: Legend of the Sword tarjoaa hyviä juttuja, mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan epätasapainoisena horjuvaa elokuvaa. Parhaimmillaan leffa on, kun Ritchie on todella päässyt kikkailemaan ja ehdottomasti paras kohtaus nähdään jo alkupäässä, Arthurin ja kumppaneiden selittäessä tarinaa viikinkikohtaamisestaan. Valitettavasti rytmitys poukkoilee liikoja, leffan kulkiessa välillä hitaasti ja välillä taas liian nopeasti. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä ja yliluonnolliset osuudet leffassa tuntuvat usein irrallisilta. Charlie Hunnam on onneksi ihan toimiva Arthur ja Jude Law on mainio valtaa janoavana Vortigerninä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen musiikit. Daniel Pemberton on tehnyt todella hienoa työtä sävellystensä kanssa ja onkin harmi, että tähän mennessä yksi vuoden parhaimmista soundtrackeista on heikolla teoksella. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä ja elokuva on tylsän näköinen ankean harmaan värimäärittelynsä vuoksi. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kuitenkin tyylikkäät. Jos odotat King Arthur: Legend of the Swordia todella paljon, niin käy ihmeessä katsomassa ja ehkä se tarjoaa sinulle jotain enemmän kuin minulle. Muuten suosittelen odottamaan vuokrausmahdollisuutta, jos on kiinnostusta nähdä tämä. Yhtiö suunnittelee tekevänsä King Arthurista elokuvasarjan, mutta tämän jälkeen sellaista ei erityisemmin jää odottamaan. Jos leffa saa jatko-osan, niin toivottavasti Ritchien tyyli on voimakkaammin mukana, se olisi viihdyttävämpi ja tasapainoisempi, sekä musiikkien taso pysyisi ennallaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
King Arthur: Legend of the Sword, 2017, Warner Bros. Pictures, Safehouse Pictures, Village Roadshow Pictures, Weed Road Pictures, Wigram Productions