Näytetään tekstit, joissa on tunniste Annabelle Wallis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Annabelle Wallis. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. syyskuuta 2026

Unabomber (2026) - elokuva-arvostelu

UNABOMBER



Ohjaus: Janus Metz Pedersen
Näyttelijät: Jacob Tremblay, Russell Crowe, Shailene Woodley, Annabelle Wallis, Alexander Ludwig, Steven Ogg, Marc Menchaca, Bruce Ramsay, Michelle LeBlanc, William Kosovic, Matthew Kevin Anderson ja Michael Laurence
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 13

Unabomber perustuu tositapahtumiin kirjepommittaja Ted Kaczynskin elämästä, hirmuteoista ja kiinniotosta. Vuonna 2020 yhtiö 2.0 Entertainment palkkasi Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kirjoittamaan elokuvan Kaczynskistä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 työnimellä "Unabom" ja nyt Unabomber on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen näyttelijäkaartin ja uteliaana pistin Unabomberin pyörimään heti elokuvan julkaisuviikonloppuna.

Vuonna 1958 teinipoika Ted Kaczynski aloittaa opinnot Harvardin yliopistossa ja päätyy osaksi koulun väittelykerhoa. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Tedistä on kasvanut Yhdysvaltojen pelätyin terroristi, kirjepommittaja Unabomber.




Muun muassa Roomista (2015) ja Wonderista (2017) tuttu Jacob Tremblay näyttelee nuorta Theodore "Ted" Kaczynskiä, joka aloittaa poikkeuksellisen nuorena opinnot Harvardin yliopistossa. Poikaa pidetään matemaattisena lahjakkuutena, jolle povataan lupaavaa tulevaisuuttaa. Kuitenkin kun Ted tapaa professori Henry Murrayn (Russell Crowe) ja päätyy tämän pyörittämään väittelyryhmään, alkaa psykologinen syöksykierre, joka ajaa Tedin pimeämmälle polulle. Olen aiemmin pitänyt Tremblayta erittäin lupaavana nuorena näyttelijänä, mutta hän ei mielestäni toiminut Ted Kaczynskinä. Hän ei myy ajatusta siitä, että kyseessä olisi nuori nero, jonka maailmankuva on vinksallaan. Tremblay tekee Tedistä pikemminkin kiukuttelevan kakaran. Crowe sen sijaan hoitaa tonttinsa tuttuun tapaansa oivallisesti, uhkuen karismaa.
     Sen lisäksi, että elokuva seuraa nuorta Tediä vuonna 1958, se seuraa myös FBI-agentteja vuonna 1994, kun he yrittävät napata mysteerisen Unabomber-kirjepommittajan, jonka katsoja toki tietää olevan Ted. FBI-agenteista esiin nousevat Shailene Woodleyn näyttelemä Joanne Miller ja Alexander Ludwigin esittämä Leo Driver, jotka suhtautuvat Unabomberiin eri tavoin ja ovat eri mieltä esimerkiksi juuri julkaistun manifestin merkityksestä terroristijahdissa. Valitettavasti Woodley ja Ludwig jäävät aika puisiksi rooleissaan. Tämä puoli tuntuu muutenkin tönköltä, koska sekä Joanne että Leo ovat fiktiivisiä hahmoja muuten tosipohjaisessa tarinassa.




Unabomber jäi harmillisen vaisuksi lopputulokseksi, kun potentiaalina olisi ollut erittäin tehokas ja tiivistunnelmainen psykologinen jännäri. Moni tietää Ted Kaczynskin teoista - hänen lähettämistään kirjepommeista, jotka passittivat avaajansa joko sairaalaan tai ruumishuoneelle - sekä synkästä tavasta ajatella yhteiskuntaa, mutta on kiinnostavaa nähdä, miten fiksusta pojasta muovautui tällainen erakoitunut ihmishirviö. On mielenkiintoista seurata nuoren Tedin matkaa Harvardissa ja kuinka hänelle aluksi iloa tuova väittelyryhmä osoittautuukin joksikin ihan muuksi, mikä pistää miehenalun pään sekaisin. Ainoa ongelma tosiaan on, ettei Tremblay vakuuta pääroolissa.

Tremblayn ailahtelevasta näyttelijätyöstä huolimatta Tedin nuoruusvuosien kuvaus toimii menevästi. Sen sijaan vuoteen 1994 sijoittuva FBI:n terroristijahti jättää kylmäksi. Osaavissa käsissä nämä kaksi aikajanaa voisivat tukea toisiaan, mutta nyt tuntuu siltä kuin katsoisi saman historiallisen henkilön tiimoilta tehtyjä kahta eri elokuvaa, jotka on päätetty niputtaa yhteen. Nuoresta Tedistä maalataan niin traagista kuvaa, että tuntuu omituiselta, kun iäkäs Ted (Michael Laurence) vihdoin nähdään ja hänet jätetään täysin etäiseksi, epäinhimillistetyksi uhkaksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun nuori Ted on kytkettynä elektrodeihin ja hänen väittelykumppaninsa hiillostavat häntä musertavalla tavalla. Harmi, että nuo kohtaukset eivät riitä pelastamaan muuten heikkoa kokonaisuutta. Jos Unabomber kiinnostaa, kannattaa kääntyä Sharlto Copleyn Ted K -elokuvan (2021) puoleen.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Janus Metz Pedersen, joka on aiemmin ohjannut tositapahtumiin perustuvan urheiludraaman Borg/McEnroen (Borg vs McEnroe - 2017). Pedersen hoitaa tonttinsa 1950-luvun lopulle sijoittuvissa kohtauksissa ihan hyvin, mutta vuoden 1994 osio ei luonnistu yhtä sujuvasti. Suurempi vika on Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kömpelösti rakennetussa käsikirjoituksessa. Sentään Unabomber on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Marco Beltramin säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Unabomber, Yhdysvallat, 2026, 2.0 Entertainment, IM Global, MRC Film


sunnuntai 23. elokuuta 2026

Mutiny - Lavastettu syylliseksi (Mutiny - 2026) - elokuva-arvostelu

MUTINY - LAVASTETTU SYYLLISEKSI

MUTINY



Ohjaus: Jean-François Richet 
Näyttelijät: Jason Statham, Annabelle Wallis, Roland Møller, Jason Wong, Arnas Fedaravicius, Ramon Tikaram, Chaneil Kular, Simon Kluth ja Adrian Lester
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Mutiny - Lavastettu syylliseksi on Jason Stathamin uusi toimintaelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin keväällä 2024 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa. Nyt Mutiny - Lavastettu syylliseksi on saapunut elokuvateattereihin ja itse pidin sitä jopa potentiaalisena Statham-pätkänä. Miehen viimeaikaiset leffat ovat jättäneet minut aika kylmäksi, mutta tämän traileri näytti ihan lupaavalta. Kävinkin katsomassa Mutinyn sen ensi-iltapäivänä, yhdessä totta kai isäni kanssa, jonka kanssa olen käynyt katsomassa Stathamin neljä edellistäkin leffaa, Expend4blesin (2023), The Beekeeperin (2024), A Working Manin (2025) ja Shelterin (2026). 

Cole Reed on työskennellyt jo vuosia rahtilaivabisnestä pyörittävän Tibu Campallon henkivartijana. Kun eräänä yönä Tibu murhataan ja Cole lavastetaan syylliseksi, mies päättää etsiä käsiinsä todelliset tekijät ja päätyykin yhden Tibun firman rahtilaivan kyytiin, selvittäen kauhistuttavan totuuden.




Jason Statham nähdään jälleen tutussa roolissaan. En siis tarkoita, että hän esittäisi jotain tiettyä hahmoa uudelleen, vaan hän näyttelee taas kerran sitä tietynlaista tyyppiä, jollaisena hänet lähes aina nähdään; entinen taistelija, joka päätyy harjoittamaan vanhoja taitojaan, kun hänelle läheiselle henkilölle käy huonosti. Tällä kertaa kyse on Cole Reedistä, entisestä sotilaasta ja poliisista, joka on päätynyt töihin henkivartijana bisnespohatta Tibu Campallolle (Ramon Tikaram). Mies ei ole Colelle pelkkä pomo, vaan myös hänen ystävänsä, joten kun Tibu tapetaan, Colen täyttää kostonhimo. Statham on roolissaan juuri niin Statham kuin voi olla, yrittämättä tehdä yhtään mitään muuta kuin mitä häneltä aina odotetaan. Hän on toisaalta nappivalinta rooliinsa, mutta samalla on tylsää nähdä, että aavistuksen laajemman skaalan omaava Statham ei tunnu edes yrittävän enää haastaa itseään. Tikaram on passeli Tibuna, joka tosin pääsee hengestään jo muutaman kohtauksen jälkeen.
     Elokuvassa nähdään myös Chaneil Kular Tibun poikana Kameronina, Roland Møller rahtilaiva Artemiksen kapteeni Madsenina, Annabelle Wallis laivan perämiehenä Angiena, Simon Kluth hämäräheppu Danilesina, sekä Adrian Lester sotilaslaivaa komentavana amerikkalaiskapteeni Spencerinä. Sivunäyttelijätkin toimivat ihan hyvin osissaan. Møller on oivallinen kierona kapteenina ja Lesteristä löytyy oikeaa auktoriteettia sotilaskomentajaksi. Oikeastaan vain Wallisin kyvyt tunnutaan hukkaavan laimean naishahmon kanssa.




Mutiny - Lavastettu syylliseksi kulkee niitä tavanomaisia Statham-reittejä, mutta mielsin elokuvan kiinnostavammaksi ja viihdyttävämmäksi kuin monet hänen muista viime vuosien leffoistaan. Älkää käsittäkö väärin, tämäkin elokuva on täysin puhdasta ja häpeilemättömän anteeksipyytelemätöntä tusinatoimintaa, mutta jokin siinä iski paremmin kuin vaikkapa A Working Manissa. Erityisesti pidin elokuvan miljöönä toimivasta rahtilaivasta, minne Cole soluttautuu, halutessaan selvittää miksi Tibu murhattiin ja sitten toki kostaa tapahtuneen. Keskellä merta Cole ei voi paeta, mutta laivasta löytyy runsaasti erilaisia paikkoja, joissa vetää pataan, kun hänen olinpaikkansa ja aikomuksensa selviävät miehistölle, jolla ei ole puhtaat jauhot pusseissaan. Vai pitäisikö sanoa "lailliset tuontitavarat konteissaan".

Tarina nappaa tarpeeksi toimivasti mukaansa ja asiaa auttaa se, että leffa on maltettu pitää tiiviinä, vain puolentoista tunnin mittaisena. Parasta elokuvassa on sen toiminnallinen anti. Turpasaunat ovat viihdyttäviä ja sopivan rujoja. Aseiksi kelpaa mikä tahansa kättä pidempi ja parit iskut meinaavat tuntua teatterin penkissä asti. Mutiny - Lavastettu syylliseksi tyydyttää siis passelisti pahimman toiminnannälän, vaikka leffan varrelta löytyy myös hölmöt hetkensä. Cole esimerkiksi soluttautuu tappamansa miehen henkilöllisyystodistuksen kanssa Artemikselle ja voisi luulla, että pahiksilla on tiedossa, että kyseinen mies kuoli ja he hoksaisivat heti Colen yrityksen.




Elokuvan on ohjannut Jean-François Richet, jonka aiempi työ oli Suomen teatterit skipannut toimintajännäri Plane (2023). Richet rakentaa tarpeeksi hyvin jännitettä ja saa aikaan meneviä tappeluita, mutta hänen ongelmaksi muodostuu ajoittain Lindsay Michelin ja J. P. Davisin höttöinen käsikirjoitus. Teknisesti Mutiny - Lavastettu syylliseksi toimii. Elokuva on sujuvasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja tehosteetkin näyttävät pääasiassa hyviltä. Äänimaailma rymistelee mukavasti ja Marcus Trumppin säveltämät musiikit erottuvat parissa kohtaa edukseen, eivätkä vain vaivu täysin yhdentekeväksi taustameluksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mutiny, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, MadRiver Pictures, Mutiny Films, Punch Palace Productions, UK Film Council, Valletta Pictures


torstai 22. tammikuuta 2026

Mercy (2026) - elokuva-arvostelu

MERCY



Ohjaus: Timur Bekmambetov
Näyttelijät: Chris Pratt, Rebecca Ferguson, Kali Reis, Kylie Rogers, Annabelle Wallis, Chris Sullivan, Kenneth Choi, Rafi Gavron ja Jeff Pierre
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Mercy on Chris Prattin tähdittämä scifitrilleri. Marco Van Belle työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Timur Bekmambetov hyppäsi projektiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Mercy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana. Sen juonikuvaus on kuulostanut kiinnostavalta, mutten ole ollut erityisen luottavainen tekijätiimiin. Näillä fiiliksillä kävin katsomassa Mercyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2029 Yhdysvaltojen oikeudenkäynnit tapahtuvat tekoälyn kautta. Kun etsivä Chris Ravenia syytetään vaimonsa murhasta, hänellä on puolitoista tuntia aikaa vakuuttaa tekoälytuomari syyttömyydestään tai hänet teloitetaan.




Chris Pratt näyttelee Los Angelesin poliisivoimiin kuuluvaa etsivää Chris Ravenia, joka joutuu itse oikeuden eteen, kun häntä syytetään vaimonsa Nicolen (Annabelle Wallis) murhaamisesta. Chris itse ei muista päivän aiemmista tapahtumista juuri mitään, mutta hän on silti varma, ettei hän olisi edes pahimmissa raivoissaan voinut vahingossakaan tappaa rakastaan. Pratt istuu rooliinsa passelisti. Usein vitsiniekkaa esittävä Pratt pääsee enemmän synkistelemään, kun hän esittää niin surevaa kuin epätoivoista miestä, puolitoistatuntisen oikeudenkäynnin kellon tikittäessä eteenpäin.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kylie Rogers Chrisin tyttärenä Brittinä, Kali Reis Chrisin työparina Jaqina, sekä Rebecca Ferguson Yhdysvaltojen uuden Armo-oikeudenkäyntijärjestelmän tekoälytuomari Maddoxina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Fergusonin ollessa Prattin jälkeen elokuvan näkyvin osapuoli. Toisinaan Ferguson ei ihan onnistu vakuuttamaan, että hän esittäisi tekoälyn luomaa virtuaali-ihmistä, tietäen kuinka tekoälyt oikeasti keskustelevat ihmisten kanssa. Mutta sitten taas Mercy sijoittuu kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, joten eihän sitä tiedä, kuinka ihmisen kaltaisesti tekoälyt kommunikoivat vuonna 2029 tosielämässäkin.




Mercy osoittautui hieman ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, josta löytyy selvät kehuttavat puolet kuin myös juttuja, jotka eivät ihan toimineet kohdallani. Elokuvan kiinnostavinta antia on sen ajatus tulevaisuudesta, missä oikeudenkäyntikin jätettäisiin tekoälyn harteille. "Syytön kunnes toisin todistetaan" -konsepti on kääntynyt päälaelleen muotoon "syyllinen kunnes toisin todistetaan" ja Maddoxin eteen päätyvillä syytetyillä on vain puolitoista tuntia aikaa todistaa syyttömyytensä tai muuten he kuolevat. Jos leffa olisi tehty vuonna 2006, olisi se tuntunut ihan höpöhöpö-scifiltä, mutta näin vuonna 2026 se maalailee pelottavan mahdollista kuvaa tulevaisuuden maailmasta. Tekoälyn virkaa pohdiskellaankin mielenkiintoisesti. Se näyttäytyy leffan aikana niin hyödyllisenä työkaluna kuin myös viallisena ja vaarallisenakin järjestelmänä.

On myös pakko nostaa hattua, kuinka sujuvasti leffa yhdistelee scifiä, oikeussalidraamaa, murhatutkimusta ja ohjaaja Timur Bekmambetovin suosikkitaiteenmuotoa, screenlifea. Mercy esitetään osittain erilaisten ruutujen, kuten puhelinkameroiden, tietokonenäyttöjen ja valvontakamerakuvien kautta. Yhdistelmä toimii yllättävänkin hyvin - huomattavasti paremmin kuin Bekmambetovin tuottamassa viimevuotisessa fiaskossa, ylipitkässä Amazon-mainos Maailmojen sodassa (War of the Worlds - 2025). Tällä toteutustavallakin pohdiskellaan tekoälyä. Todistaakseen syyttömyytensä Chris saa oikeussalissa pääsyn kaikkialle todistaakseen syyttömyytensä, jopa ihmisten puhelimiin ja firmojen tietojärjestelmiin. Tämä auttaa Chrisiä hänen pyrkimyksissään, mutta esittää samalla huolta tekoälyn mahdollisuuksista valvoa kaikkia ja kaikkea koko ajan. Myös hallitusten ylitarkka valvonta saa osakseen kritiikkiä.




Mutta siinä, missä elokuva onnistuu konsepteissaan ja teemoissaan, se kompuroi tarinassaan. Itse murhatutkimus ei lopulta ole järin kiinnostava tai jännittävä, etenkin kun sen käänteet ovat lopulta erittäin ennalta-arvattavia. Leffan lopetus on myös täynnä korneja ja väkinäisiä repliikkejä ihmisten ja tekoälyn yhteistyön merkityksestä, joka tuntuu vesittävän hieman aiempia vahvuuksia. Mercy olikin siis mielestäni kiinnostavampi genrekokeiluna kuin kertomuksena. Mielenkiinnolla odotan näkeväni, tuleeko leffa olemaan edellä aikaansa, vai jäävätkö sen maalailemat uhkakuvat pelkiksi uhkakuviksi.

Teknisesti Mercy on ihan hyvin tehty. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ruutujen seuraamisella ehtii usein unohtaa, että lähes koko elokuva tapahtuu vain kolkossa oikeussalissa, missä ei ole juuri muuta kuin Chris Pratt sidottuna tuoliin. Puvustus on oivallista ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät hyviltä, mutta muutamat selvät difiefektit pistävät silmään keskeneräisen ja halvan näköisinä. Äänityöskentely on menevää ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat elokuvan parempaa antia, yrittäen luoda jännittävää ilmapiiriä silloin, kun Bekmambetovin ohjaus takeltelee.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mercy, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Atlas Entertainment, Bazelevs Entertainment, Bazelevs Production, Big Indie Pictures


lauantai 11. syyskuuta 2021

Arvostelu: Malignant (2021)

MALIGNANT



Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Annabelle Wallis, Maddie Hasson, George Young, Michole Briana White, Jacqueline McKenzie, Jake Abel, Ingrid Bisu, Susanna Thompson, Mckenna Grace ja Marina Mazepa
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Malignant on James Wanin ohjaama kauhuelokuva. Wan kehitteli elokuvan tarinan vaimonsa Ingrid Bisun kanssa, jonka pohjalta Akela Cooper työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Malignant on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin Wanin tekevän uutta kauhuelokuvaa. Wan on osoittanut taitonsa genren parissa leffoillaan Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013), joten odotin kiinnostuneena, mitä hän tällä kertaa tarjoaisi. Harmikseni Malignantista ei järjestetty lehdistönäytöstä lainkaan, joten kävin katsomassa sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja parin Episodi-lehteen kirjoittavan kaverini kanssa.

Madison Mitchell alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä verisistä murhista. Vielä kauhistuttavampaa on, kun Madisonille selviää, että murhat tapahtuvat oikeasti.




Pääroolissa hirvittäviä näkyjä yllättäen näkemään alkavana Madisonina nähdään Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjasta (Peaky Blinders - 2013-) tuttu Annabelle Wallis. Wallis on viime vuosien varrella tarjonnut hyviä roolisuorituksia, mutta myös joitakin heikompia, riippuen usein ohjauksen ja käsikirjoituksen vahvuudesta. Malignantissa Wallisin työ on ailahtelevaa. Hän on täysillä menossa mukana, muttei aina onnistu välittämään hahmonsa kauhistuneita tunteita uskottavasti. Hänen hahmonsa on kuitenkin mielenkiintoinen ja katsojana haluaa selvittää Madisonin kanssa, mistä hänen uudet näkynsä oikein johtuvat?
     Wallisin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Jake Abel Madisonin poikaystävänä Derekinä, Maddie Hasson Madisonin siskona Sydneynä, George Young ja Michole Briana White rikoskomisarioina Shaw'na ja Mossina, sekä Wanin vaimo Ingrid Bisu heitä rikospaikalla auttavana, turhankin innokkaana Winnienä. Abel ja Hasson sopivat passelisti rooleihinsa, kuten tekevät kyllä myös Young, White ja Bisukin, mutta jälkimmäisten kolmen hahmot ovat paikoitellen erikoisesti kirjoitetut. Hieman humoristiset poliisit eivät täysin istu muuten synkistelevään kauhuteokseen.




Malignant osoittautui yllättävänkin ailahtelevaksi elokuvaksi, josta löytyy selvät vahvuutensa, mutta myös selvät heikkoutensa. Käsitelläänpä vahvuudet ensin. En voi muuta kuin kehua leffan todella näyttävää kuvausta. Filmistä löytyy monia erittäin vaikuttavia otoksia, joista varsinkin nukketalomainen kuva Madisonin ja Derekin talon katossa, missä kamera kulkee vauhdilla huoneista ja jopa kerroksesta toiseen, sai loksauttamaan suuni auki. Pitkillä laajoilla kuvilla rakennetaan hyvin karmivaa tunnelmaa, kun katse harhailee pitkin taustoja, yrittäen löytää jotain pelottavaa vaanimassa päähahmoa. Kauhuelokuvaksi Malignant on tavanomaista tyylikkäämpi. Wanilla onkin aina ollut silmää vahvoille visuaalisuuksille ja hän päästää tässä luovuutensa valloilleen - eikä todellakaan vain kuvauksen puolesta. Vaimonsa kanssa Wan on nimittäin kehitellyt aikamoisen tarinan, joka pääsee yllättämään katsojansa jopa aika hullunkurisilla käänteillään. Mitään paljastamatta sanon, että katsojasta riippuen leffa joko nousee astetta korkeammalle tai luhistuu kuin korttitalo juurikin näiden käänteiden takia.

Ihailen kyllä sitä, että Wan on päättänyt päräyttää ihan tosissaan menemään ja että hän on tehnyt useita rohkeita valintoja elokuvan kanssa, mutta silti on pakko sanoa, että vähän väliä Wanilla on lähtenyt mopo keulimaan turhankin hurjasti. Elokuvasta löytyy monia päätöksiä ja hetkiä, jolloin en voinut olla kummastelematta, että mitä ihmettä Wanilla ja kumppaneilla on käynyt mielessä niitä tehdessään. Malignant on aika ajoin korni elokuva ja siitä löytyy koomisuutta, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoituksellista vai tahatonta. Katsomosta voikin kuulua hörähdyksiä ja tuhahteluja sellaisissa kohtauksissa, missä katsojan kuuluisi kiljua kauhusta. Kummastelemisen aihetta tarjoavat myös Joseph Bisharan säveltämät musiikit. Bishara on tehnyt musiikit useaan Wanin leffaan, yleensä onnistuen varsin mainiosti. Tässä leffassa Bisharan työ kuitenkin särähtää korvaan, aivan kuin hän olisi tehnyt musiikit täysin eri elokuvaan. Käsikirjoituksen taso heittelee myös. Akela Cooperin teksti sisältää paikoitellen todella huonoa dialogia ja osa paljastuksista avataan laiskasti pistämällä hahmot katsomaan selittäviä videokasetteja. Samalla tarinassa on silti jotain varsin ovelaa, enkä leffan aikana osannut päättää, onko se nerokas vai typerä. Varmaan vähän molempia.




Monille luultavasti tärkein kysymys on: onko Malignant pelottava? Noh, eipä erityisen. Vaikkei leffa olisi vaikkapa käsikirjoitukseltaan tai näyttelijätyöltään kaksinen, Wanin ohjaamana odottaisin elokuvan olevan sentään karmiva. Wania on kutsuttu jopa kauhun uudeksi mestariksi, herran raivattua tietä parempaan suuntaan 2000-luvun suurimmasta kauhuleffavitsauksesta, eli äkkisäikäyttelystä. Harmikseni Malignantissa Wan sortuu juurikin niihin genren halpoihin kikkoihin, kuten jatkuvaan valojen välkkymiseen pahaenteisesti, mikä menettää tehonsa jo ennen filmin puoltaväliä. Kauhu perustuu suurimmaksi osaksi koviin äänitehosteisiin, jotka onnistuvat säpsäyttämään, mutta lopulta lähinnä ärsyttävät. Erityistä kauhun tunnelmaa Wan ei saa rakennettua, erityisesti kun kokonaisuus töksähtää kerta toisensa perään esimerkiksi siihen tahattomaan koomisuuteen. Elokuva todella hyötyy yhä vain villimmäksi käyvistä käänteistään, vaikka samalla jälkikäteen pohdittuna tietyissä elokuvan alkupään asioissa ei olekaan enää järkeä, kun tietää, mistä olikin kyse. Lopputekstien rullatessa katsoja on luultavasti hyvin hämmentynyt näkemästään, eikä se hämmennys ihan äkkiä katoa.

Yhteenveto: Malignant on harmillisen epätasainen giallo-kauhupastissi yleensä laadukkaita lajityypin edustajia tekevältä James Wanilta. Elokuvasta löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös pahaa. Wanin rakentama tunnelma on ailahteleva, eikä leffa tunnu osaavan päättää, mitä se yrittää olla. Jotkut kohtaukset yrittävät olla synkkiä ja piinaavia, toiset taas koomisia - usein tahattomasti. Valitettavasti kauhupuoli perustuu lähinnä halpoihin äkkisäikäytyskikkoihin ja koviin äänitehosteisiin. Vielä kymmenen vuotta sitten Wan onnistui keksimään jotain uutta välkkyvistä valoista, itsestään liikkuvista ovista ja narisevista puulaudoista, mutta tässä kikkailu tuntuu kliseiseltä. Onneksi elokuvan tarinan käänteitä ei voi kliseisiksi kutsua, vaan ne pääsevät yllättämään oikein toden teolla. Leffa repii mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään ja hämmästyttää, kuinka pitkälle Wan on valmis menemään. Paikoitellen mopo karkaakin käsistä, eikä teos pysy kasassa hallittuna. Kuvaukseltaan elokuva on todella näyttävä, mutta käsikirjoituksesta löytyy paljon vikoja, kömpelöstä dialogista kehnosti esiteltyihin paljastuksiin. Malignant pitää sisällään varsin mainion idean ja onnistuneita käänteitä, mutta kokonaisuutena se on töksähtelevästi rakennettu paketti, mikä olisi vaatinut vielä hiomista. Katsojalle jäävä hölmistynyt tunne herättää halun nähdä filmin uudestaan - sekä samalla pelon, ettei homma enää toimi, kun tietää, mistä elokuvassa on oikeasti kyse.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Malignant, 2021, Atomic Monster, New Line Cinema, Boom Entertainment, Boom! Studios, Starlight Culture Entertainment


perjantai 10. elokuuta 2018

Arvostelu: Annabelle (2014)

ANNABELLE



Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Annabelle Wallis, Ward Horton, Alfre Woodard, Tony Amendola, Eric Ladin, Kerry O'Malley ja Brian Howe
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten siinä esiintyvästä Annabelle-nukesta päätettiin tehdä oma filminsä. Leffan oli tarkoitus laajentaa kauhuelokuvien sarja suuremmaksi elokuvauniversumiksi, jossa nähtäisiin erilaisia kauhuhahmoja, mutta myös samoja henkilöitä. Filmin kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja se sai ensi-iltansa samana syksynä. Kirotun tavoin myös Annabelle oli iso hitti, mutta toisin kuin The Conjuring, Annabelle haukuttiin lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa tätä leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Näin Kirotun vasta loppuvuodesta 2015, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten en jaksanut katsoa muita siihen liittyviä filmejä. Kuitenkin nyt, kun Kirottu sai jatko-osan Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Annabelle sai esiosan Annabelle: Creation (2017), minkä lisäksi on tulossa toinen lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018), ajattelin että sarjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Katsoimmekin tyttöystäväni kanssa Kirotun eräänä iltana ja koska se oli paljon parempi kuin muistin, päätimme katsoa Annabellen heti seuraavana iltana.

Raskaana oleva Mia saa mieheltään lahjaksi nuken, minkä seurauksena alkaa tapahtua karmivia asioita...

Pääosassa Miana nähdään Annabelle (sattumaako?!) Wallis. Harmillisesti Mia ei ole kovin erikoinen päähenkilö. Hän on aika stereotyyppinen kotiäiti, joka ompelee ja katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia ja kokkailee ja odottaa miestään kotiin. Ja sitten tapahtuu jotain kummallista ja Mia säntäilee ympäri asuntoaan, kirkuen samalla. Silti hahmo toimii tarpeeksi hyvin tällaisessa filmissä ja Wallis tekee hyvää työtä sekä tylsänä äitinä että pelokkaana naisena.
     Ja kun Miaa vertaa hänen mieheensä Johniin (Ward Horton), tuntuu hän entistä paremmalta ja kiinnostavammalta tapaukselta. John on nimittäin huonointa koko elokuvassa. Hän on jatkuvasti töissä, jolloin häntä ei oikeastaan näe koskaan ja silloin kun hän saapuu kotiin kuulemaan Mian kauhistunutta selitystä päivän tapahtumista, hän vain sanoo kaikkea kuten "olet vain stressaantunut", "onpas sinulla vilkas mielikuvitus" ja "näitkö sittenkin pahaa unta". Katsojana voi helposti samaistua Miaan, joka tuijottaa miestään kuin haluaisi vääntää tältä niskat nurin. John on raivostuttavan tylsä henkilö, jolloin on varmaan parempi, ettei hän esiinny leffassa kovin paljoa.
     Elokuvassa nähdään myös Alfre Woodard yliystävällisenä kirjakaupan myyjänä Evelyninä, Tony Amendola mukavana isä Perezinä, Eric Ladin typeränä rikostutkija Clarkinina, sekä Kerry O'Malley ja Brian Howe naapurin Higginsin pariskuntana.




Kirotussa ohjaaja James Wan hyödynsi nerokkaasti kauhukliseitä ja yhdisteli niistä piinaavan kaksituntisen, mikä ei sortunut vajoamaan 2000-luvun tyypilliseksi massakauhuksi. Annabelleä ei ole ohjannut James Wan. Annabellen on ohjannut James Wanin luottokuvaaja John R. Leonetti, joka on selkeästi tarkkaillut Wanin puuhia vuosien varrella, muttei ole osannut kopioida niitä omaan teokseensa. Tämän takia Annabelle uhkaa vajota sinne massakauhun puolelle vähän väliä, mikä on suuri sääli. Wan kuljetti tarinaansa eteenpäin jatkuvasti enemmän tai vähemmän karmivana, mutta tämän leffan tarinankerronta on lähes koko keston ajan sitä, että päivällä on kivaa jeejee ja yöllä tapahtuu jotain karmivaa. Hengähdystauot ovat toki tarpeellisia, mutta välillä päiväkohtausten aikana tuntuu siltä kuin Mia olisi unohtanut, että viime yönä häntä jahtasi demoni. Sen lisäksi leffaa painaa alaspäin jatkuvasti se fakta, että tämä on paljon paremman kauhuelokuvan lisäosa. Annabelle jopa alkaa samalla tavalla kuin Kirottu, jossa paranormaaleja asioita tutkiva Warrenin pariskunta haastattelee Annabelle-nuken omistajia. Se oli kyllä ihan hauska viittaus, kun Mialle ja Johnille sanotaan, että on olemassa eräs pari, joka tutkii demoneihin liittyviä asioita, mutta se myös saa katsojan toivomaan, että katsoisikin Kirotun uudestaan. Ja koska tämä tapahtuu vuotta ennen Kirotun tapahtumia, katsojana tietää heti leffan alusta asti, mitä nukelle tulee käymään seuraavaksi. Ison pettymyksen tuotti myös se, että Annabelle-nuken soololeffaksi Annabelle sisältää harmillisen vähän itse Annabelleä. Nukke on todella karmiva, joten miksei sitä hyödynnetty enemmän?

Silti en sanoisi, että Annabelle on huono elokuva, vaikka se sisältääkin huonon miespääosan. Kyseessä on aika laimea kauhupätkä, joka kyllä paikoitellen onnistuu siinä, mitä se yrittääkin - säikyttämään. Vaikka päiväkohtaukset rikkovatkin tunnelmaa, ovat yökohtaukset parhaimmillaan tehokkaita. Leffan parasta antia on ehdottomasti kellarikohtaus, mikä on oikeasti pelottavaa katseltavaa. Siinä tunnelma on onnistuttu rakentamaan todella hyvin, minkä lisäksi parissa muussakin kohtaa tuijotin tapahtumia hievahtumatta, koska minua jännitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti tylsiäkin säikäyttelyjä on päässyt mukaan. Minusta on outoa, että kuvaajan ammattia pääasiassa harjoittava John R. Leonetti on sortunut tekemään useaan otteeseen sitä, että hän näyttää laajan kuvan huoneesta, jonka taustalla näkyy avonainen ovi. Vähänkin kauhuleffoja katsonut henkilö tietää heti, että kohta siellä taustalla vilahtaa jokin. Ja niin siinä käy. Tätä kuvaustemppua käytetään liian usein, jolloin tuleva säikäytys paljastetaan liian helposti. Kellarikohtauksessa sitä on hyödynnetty toimivasti, joten lähes kaikki muut samanlaiset kuvat olisi voinut toteuttaa eri tavalla, jotta kellarikohtauksen erinomaisuus korostuisi entisestään.




Vaikka äsken kritisoinkin Leonettin ylikäyttämää kuvausniksiä, on kuitenkin pakko sanoa, että hänellä on silmää oivalliseen kameratyöskentelyyn. Kuvaajana tosin toimii James Kniest, joka on kuvannut muitakin kauhuleffoja, kuten Netflix-pätkä Shhh:n (Hush - 2016) ja haukutun The Bye Bye Manin (2017). Leikkaus filmissä on ihan sujuvaa, vaikka käykin hieman yksitoikkoiseksi, miten tunnelma vaihtuu aina päivin ja öin. Annabellen valmistajat ovat tehneet jälleen hyvää työtä ja saaneet aikaiseksi erittäin karmivan nuken. Paikoitellen tuntuukin, että nukkea on vähän väliä muokattu näyttämään hieman psykoottisemmalta, mikä tekee siitä entistäkin pelottavamman. Siksi harmittelenkin toistamiseen, ettei nukkea nähdä kovin paljoa. Lavastajien ja lokaatioiden etsijöiden olisi mielestäni pitänyt keksiä Mialle ja Johnille jokin toinen asunto, sillä vaikka iso kämppä tarjoaa mahdollisuuden monipuolisemmalle säikyttelylle, on heidän kotinsa jopa turhankin massiivinen. Lavastus- ja puvustustiimit ovat olleet myös siinä mielessä kömpelöitä, että vaikka leffa tapahtuu vuotta ennen Kirottua, eli vuonna 1967, se näyttää paljon modernimmalta. Maskeeraajat ovat tehneet taidokasta työtä muokatessaan Kirotussa Bathsheba-noitaa esittäneen Joseph Bisharan tämän leffan demoniksi. Bishara on myös säveltänyt leffan musiikit Kirotun tapaan, muttei ole onnistunut tällä kertaa yhtä hyvin. Äänimaailmasta löytyy oivallisia kauhujuttuja, kuten nariseva keinutuoli, mutta äkkisäikäytyksiä korostavat voimakkaat äänet olisi voinut toteuttaa hillitymmin tai poistaa kokonaan.

Yhteenveto: Annabelle on laimea, mutta paikoitellen ihan tehokas kauhuelokuva, mikä jää pahasti Kirotun jalkoihin. Ohjaaja John R. Leonetti on kopioinut paljon juttuja James Wanilta kuvatessaan hänen kauhuleffojaan, muttei ole osannut luoda yhtä hyvää tunnelmaa mukaan. Leonetti myös paljastaa kuvauskeinoillaan tulevat säikäytykset liian helposti, jolloin monet hetket menettävät voimaansa. Kellarikohtauksesta on sentään saatu todella oivallinen ja se tuntuukin eri henkilön ohjaamalta. Leonetti ei ole myöskään ymmärtänyt, että vaikka kauhufilmissä täytyy olla hengähdystaukoja, eivät päiväkohtaukset saa tuntua täysin eri elokuvalta kuin yökohtaukset. Annabelle Wallis on tarpeeksi toimiva pääroolissa, mutta suurimmaksi osaksi näyttelijät eivät tee kovin hyvää työtä - etenkään tylsää Johnia esittävä Ward Horton ja ylinäyttelevä Alfre Woodard. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä teknistä toteutusta ole tehty erityisen hyvin. Annabelle onnistuu kuitenkin säikyttelemään tarpeeksi, jotta sen katsoo ihan sujuvasti läpi. Kauhuelokuvien suurkuluttajille tämä on pakkokatsottavaa, mutta Kirottuun ihastuneille tämä on aika varma pettymys ja vajoaa hieman liikaa nykypäivän laimeaan massakauhuun. Parhaiten elokuva toimii monille nuorille, jotka haluavat katsoa kavereidensa kanssa kauhuleffan keskellä yötä ja säikkyä yhdessä. Vaikkei kyseessä ollutkaan kovin hyvä leffa, odotan silti näkeväni kehutumman esiosan Annabelle: Creation ja toivon, että se oikeasti kertoisikin Annabelle-nukesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
Annabelle, 2014, New Line Cinema, Atomic Monster, Evergreen Media Group, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company


torstai 19. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Kiinni jäit! (Tag - 2018)

KIINNI JÄIT!

TAG



Ohjaus: Jeff Tomsic
Pääosissa: Ed Helms, Jake Johnson, Jon Hamm, Hannibal Buress, Annabelle Wallis, Isla Fisher, Jeremy Renner, Leslie Bibb, Rashida Jones ja Steve Berg
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Tag, eli suomalaisittain Kiinni jäit! perustuu The Wall Street Journalin tekemään artikkeliin kaveruksista, jotka ovat pelanneet hippaa vuosikymmenien ajan. Hyvin nopeasti artikkelin ilmestymisen jälkeen useat elokuvayhtiöt tekivät tarjouksia kääntää tarina filmiksi. Lopulta New Line Cinema ja Broken Road Productions saivat oikeudet elokuvaversioon ja alkoivat työstämään leffaa. Alunperin pääosissa oli tarkoitus esiintyä Will Ferrell ja Jack Black, mutta molemmat jättivät projektin. Kun uudet näyttelijät oli saatu roolitettua, kuvaukset alkoivat kesällä 2017, mutta keskeytyivät hetkeksi, kun yksi sen näyttelijöistä, Jeremy Renner mursi molemmat kätensä stuntin aikana. Lopulta kuvaukset saatiin päätökseen ja nyt Kiinni jäit! saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen ideasta. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria, sillä niissä yleensä näytetään parhaat palat komedioista. Meninkin katsomaan leffan lähinnä yllä näkyvän julisteen ja sen näyttelijöiden perusteella.

Kaverukset Hogan, Bob, Jerry, Chilli ja Sable ovat lapsuudesta asti leikkineet hippaa joka toukokuun ajan. Jerryä ei ole kuitenkaan koskaan saatu kiinni, mutta Hogan on varma, että tänä vuonna he nappaavat hänet.

Elokuvan kaveriviisikkona nähdään Ed Helms, Jon Hamm, Jake Johnson, Hannibal Buress ja Jeremy Renner, joista jälkimmäinen joutui onnettomuutensa takia jäämään pois Avengers: Infinity Warista (2018). Rennerin esittämä Jerry jää kaveruksista pienimpään rooliin, sillä hän on lähinnä päähenkilöiden kohde, eikä hahmo seikkaile ystäviensä mukana. Renner ei ole aiemmin vakuuttanut komediapuolella ja onkin hyvä, että se on otettu huomioon. Toimintarooleistaan tuttu Renner on mukana lähinnä vauhdikkaammissa kohtauksissa, juostessaan pakoon ja vältellessään hippakosketusta, eikä niinkään heittämässä vitsiä.
     Ed Helmsin näyttelemä Hogan on selvästi porukan innokkain hipan leikkijä. Vaikka Hoganilla on vaimo ja lapsia, ei se estä häntä metsästämästä ystäviään ties minkälaisissa valeasuissa. Anna-vaimo (Isla Fisher) ei muutenkaan estele miestään leikkimästä, vaan hän jopa liittyy kaverusten Jerry-jahtiin. Fisher näyttää muutaman kerran, ettei Annalle kannata ryttyillä, kun taas Helms sopii tuttuun tapaansa hieman nolomman hepun rooliin.
     Jon Hammin esittämä Bob Callahan on noussut ison yhtiön johtoon ja välillä hän näyttää pohdiskelevan, vaikuttaako aikuisen miehen leikkiminen yhtiön imagoon ja hänen korkeaan asemaansa. Callahan on silti suurimmaksi osaksi täysillä mukana, kuten on myös Jake Johnsonin näyttelemä pilviveikko Chilli. Ihan koko ajan jointti kädessä kulkeva Chilli on hauska tapaus ja Johnson on kelpo valinta osaan. Yllättäen kenties koomisin hahmo on kuitenkin mukana löntystävä Kevin Sable (Hannibal Buress), joka on porukan hiljaisin, mutta päästele sitäkin enemmän täysin outoja juttuja suustaan. Sablen filosofiset pohdinnat nostavat jatkuvasti hymyn huulille ja Buress hoitaa hommansa erinomaisesti.
     Anna-vaimon lisäksi kaveriporukan mukaan liittyy myös The Wall Street Journalin toimittaja Rebecca Crosby (tylsän roolin vetävä Annabelle Wallis). Vaikka Rebeccan hahmo on ymmärrettävästi mukana sen takia, että hän tekee kaveruksista jutun, minkä pohjalta itse elokuva tehtiin, on hahmo itsessään hyvin tylsä. Rebecca ei osallistu vauhdikkaisiin kohtauksiin, vaan roikkuu vain mukana. Pääasiassa hänen roolinsa on kysellä tarkentavia asioita kaverusten menneisyydestä, jotta katsojatkin saisivat tietää heistä lisää.
     Muita hahmoja filmissä ovat Jerryn morsian Susan (hieman ylipirteä Leslie Bibb), aika tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan tuova Cheryl (Rashida Jones tekee mitäänsanomattoman roolisuorituksen), sekä baarimikko Lou (Steve Berg), joka yrittää sinnikkäästi päästä osallistumaan hippaan.




Kiinni jäit! sisältää yhden mielenkiintoisimmista ja hauskimmista komediaideoista vähään aikaan, ja se, että tarina perustuu oikeaan kaveriporukkaan, tekee leffasta entistäkin kiinnostavamman. Tähän vielä päälle lisää sen, kuinka hippaleikki on toteutettu, nousee elokuva hyvinkin viihdyttäväksi kesäkomediaksi. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että touhu muuttuisi vain typeräksi koheltamiseksi, mutta yllätyin jatkuvasti, kuinka hilpeä ja ennen kaikkea vauhdikas elokuva onkaan. Äärimmäisyyksiin vietynä hippahan on oikein kunnon takaa-ajoa ja niin sitä leffassa myös kuvataan. Parissa kohtaa hahmot vain läpsivät toisiaan laiskasti, mutta pääasiassa meininki on nopeatempoista, kun hahmot juoksevat toisiaan karkuun ja yrittävät tehdä kaikkensa, jottei perässä juokseva saisi kiinni. Ja tarkoitan "kaikkensa", sillä välillä näyttää siltä, ettei muilla ihmisillä, toisten omaisuudella ja ikkunoilla ole mitään väliä - kunhan vain pääsee pakoon. Kiinni jäit! pistää jopa jotkut nykypäivän toimintaleffat nurkkaan häpeämään parin takaa-ajokohtauksensa ansiosta. Elokuvan parasta antia ovat kohtaukset, joissa Jerry käy päässään läpi, miten hän selviytyisi tilanteista voitokkaana, eikä hän pelkää käyttää kovia keinoja.

Toiminnallisuuden lisäksi elokuva on usein myös hyvin hauska. Leffa onnistuu paikoitellen olemaan oivaltava ja jopa yllätyksellinen huumorinsa kanssa, vaikka sortuu myös välillä käyttämään mitä laiskimpia vitsejä, jotka eivät ainakaan lehdistönäytöksessä saaneet aikaiseksi minkäänlaista reaktiota. Muuten katsojasta voi useinkin tuntua siltä kuin olisi tapahtumissa mukana ja juoksisi päänelikon kanssa Jerryn perässä, mutta vaikka päänelikko (sekä Rennerin Jerry) ovat mainioita sekä näyttelijöinä että hahmoina, tuntuvat he suurimmaksi osaksi ajasta yksilöiltä, eivätkä tiimiltä. Jokainen heistä on hyvä omillaan, mutta he eivät täysillä saa uskoteltua olevansa ystäviä muutaman vuosikymmenen takaa. Tavallaan ratkaisu toimii, sillä elokuvassa nouseekin pariin kertaan esille, että vuosien varrella kaverukset ovat viettäneet aikaa yhdessä pääasiassa hipan takia, eivätkä siksi, että he haluaisivat oikeasti kuulua toistensa elämään. Jerrykin sanoo kokevansa olon ulkopuoliseksi. Itse jäin silti kaipaamaan vahvemmin esille tuotua ystävyyttä. Tästä huolimatta viihdyin elokuvan parissa hymyssä suin loppuun asti. Tai ainakin melkein. Ihan viimeiset minuutit aiheuttivat pienen pettymyksen puolentoista tunnin nostatuksen jälkeen.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Jeff Tomsic, joka on aiemmin ohjannut lyhytleffoja ja televisiosarjoja. Kiinni jäit! onkin hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut koko illan elokuva ja esikoisleffana hyvä näyttö Tomsicin kyvyistä sekä komediatekijänä, että myös toiminnan ohjaajana. Tomsicia selvästi kiinnostaa tarina, missä on menoa ja meininkiä, sillä leffa on selvästi heikoimmillaan, kun hahmot pysähtyvät juttelemaan. Rob McKittrickin ja Mark Steilenin käsikirjoitus on muuten kelvollinen, mutta Cherylin ja muutenkin koko tylsän kolmiodraaman olisi voinut poistaa tarinasta. Suurimmaksi osaksi Kiinni jäit! on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutamat stuntit ovat hyvin toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole huomiota herättävät, eikä äänimaailma nouse kunnolla esille. Germaine Francon säveltämien musiikkien sijaan päähän jää soimaan jokin monista elokuvassa käytetyistä radiojumputuskappaleista.

Yhteenveto: Kiinni jäit! on oikein mainio ja viihdyttävän vauhdikas kesäkomedia. Elokuvan idea on loistava ja on hienoa, kuinka hippaa kuvataan kuin mitä jännittävintä takaa-ajoa. Hippakohtauksista ei tosiaan vauhtia puutu, minkä lisäksi ne ovat erittäin hilpeitä, minkä mahdollistaa päänelikon ja Jeremy Rennerin koomiset roolisuoritukset. Hassua kyllä, omaksi suosikikseni taisi nousta porukan hiljainen Sable, jonka kummallisen persoonan Hannibal Buress tuo täydellisesti esille. Sen sijaan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaantuovan Cherylin olisi voinut poistaa kokonaan ja toimittaja Rebeccasta olisi pitänyt tehdä selkeästi kiinnostavampi hahmo. Heistä huolimatta filmi saa katsojan jatkuvasti mukaansa hauskojen ja toiminnallisten kohtaustensa ansiosta. Ei Kiinni jäit! mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta jos etsitte kelpo huumorilla höystettyä viihdettä tänä kesänä, on elokuva täysin passeli siihen tarkoitukseen. Lopputekstit kannattaa jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään vielä jotain hilpeää...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tag, 2018, New Line Cinema, Broken Road Productions


torstai 8. kesäkuuta 2017

Arvostelu: The Mummy (2017)

THE MUMMY (2017)



Ohjaus: Alex Kurtzman
Pääosissa: Tom Cruise, Annabelle Wallis, Sofia Boutella, Russell Crowe, Jake Johnson ja Courtney B. Vance
Genre: toiminta, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä The Mummy perustuu löyhästi vuonna 1932 tehtyyn The Mummy -elokuvaan, josta on vuosien varrella tehty monia uusintaversioita; viimeisimpänä Brendan Fraserin tähdittämä The Mummy (1999). Sen lisäksi, että leffa on uusi versio tunnetun hirviön tarinasta, sen tehtävänä on myös aloittaa Universal Picturesin luoma hirviöelokuvasarja Dark Universe, jossa nähtäisiin myöhemmin mm. Dracula, Frankensteinin hirviö, Wolf Man ja Invisible Man. Samanlaisen sarjan oli tarkoitus alkaa jo vuonna 2014 elokuvalla Dracula Untold, johon kuvattiin lisää kohtauksia, jotta se saataisiin paremmin yhdistettyä muihin hirviöpätkiin, mutta leffan ilmestyttyä koko juttu päätettiin unohtaa - luultavasti sen takia, että siitä ei tuntunut kovin moni pitävän. Universalilla ei kuitenkaan opittu virheistä, vaan koska oikeudet hirviöihin on heillä, niin pakkohan heidän on niistä filmejä vääntää, olivat ne hyviä tai eivät. The Mummyn suunnittelu alkoi vuonna 2012, mutta vasta muutama vuosi sen jälkeen tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Sen oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä julkaisu siirrettiin kesälle 2017 - mitä luultavimmin paremman menestyksen toivossa. Itse en kovin paljoa ole odottanut elokuvaa. Idea uudesta Muumio-pätkästä ei vaikuttanut kovin mielenkiintoiselta, eivätkä trailerit olleet erityisen lupaavia. Olisin mieluummin katsonut jonkun vampyyri- tai ihmissusielokuvan. Kun kesällä ilmestyy isoja leffoja, kuten Wonder Woman (2017), Spider-Man: Homecoming (2017), War for the Planet of the Apes (2017) ja Dunkirk (2017), ei epämääräinen hirviösekoilu oikein innostanut. Lähinnä minua kiinnosti nähdä Tom Cruise jälleen toimintateoksessa, sillä siinä kohtaa ei ihan hirveästi voi mennä vikaan. Ristiriitaisin odotuksin lähdin katsomaan uutta The Mummya, toivoen, että se olisi edes viihdyttävä, jos se ei olisi hyvä. Parasta koko jutussa oli nähdä leffa jättikankaalta Finnkinon Scapessa.

Irakista löytyy muinaisen Egyptin prinsessa Ahmanetin kirottu muumio, joka herää henkiin ja yrittää toteuttaa suunnitelmansa vapauttaakseen kuoleman jumala Sethin.

Pääosassa elokuvassa nähdään tosiaan Tom Cruise, joka näyttelee kersantti Nick Mortonia, entistä taistelijaa, josta on tullut muinaisia esineitä varasteleva heppu. Tuttuun tapaansa Cruise esittää hahmoaan leppoisana toimintasankarina, jota seuraa mielellään läpi elokuvan. Alun jälkeen Nick ei tosin ole enää samalla lailla sankarityyppiä, vaan toimii usein sivustakatselijana, kun hänelle esitellään pimeää hirviöiden maailmaa. Tietysti jossain kohtaa Nickin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää uhkarohkeasti pelastaa maailma vaaralliselta Ahmanetiltä. Pääasiassa Cruise onnistuu roolissaan ja todistaa jälleen kuuluvansa pääosaan, mutta muutamissa kohdissa hän ei täysin sovi hahmoksi, kun tunnelma synkkenee.
     Nickin kanssa muumiota lähtee tuhoamaan Jenny Halsey, jota esittää Annabelle Wallis. Leffan alussa Jenny on todella ärsyttävä hahmo, joka tuntuu kokevan itsensä paremmaksi kuin monet muut ja määräilee kaikkia akkamaisesti, jolloin hänestä on äärimmäisen vaikea pitää. Onneksi tilanteiden vaikeutuessa hahmo alkaa muuttua mukavammaksi. Muutos tuntuu tosin tapahtuvan liian äkkinäisesti, jolloin voisi helposti ajatella koko hahmon vaihtuneen. Hahmon tapaan myös Wallis muuttuu tykättävämmäksi leffan aikana. Pariin kertaan Jenny käy itse toimintaan, mutta lähinnä hän vain roikkuu mukana.
     Nickiä auttaa myös Jake Johnsonin näyttelemä Vail, joka on tarkoitettu pakolliseksi huumorihahmoksi. Vail ei kuitenkaan koskaan naurata, vaan lähinnä vain ärsyttää, ollessaan kovaääninen ja valittaessaan jatkuvasti. Toisaalta hänestä löytyy myös järjen ääni, sillä hän haluaisi jättää löydetyn muumion rauhaan. Jos Vailia olisi kuunneltu, kaikki menisi luultavasti mukavammin, mutta eipä leffalla olisi enää mitään pointtia. Johnson esitti pakollista huumorihahmoa myös Jurassic Worldissa (2015), mutta siinä hän onnistui toisin kuin tässä. Suurimman osan ruutuajastaan hän ei ole ollenkaan uskottava ja katsojana toivoisi, että häntä ei olisi mukana lainkaan.
     Russell Crowe nähdään tohtori Henry Jekyllinä, joka tietää paljon hirviöistä ja onkin koonnut ryhmän taistelemaan niitä vastaan. Crowe on mainio ja uskottava arvokkaana herrana, mutta roolista löytyy myös hölmömpikin puoli. Kuten monet tietävät, tohtori Jekyllin sisällä piileskelee paha Edward Hyde, joka vapautuessaan aiheuttaisi paljon hävitystä ja tuhoa. Tohtori käyttää jatkuvasti erikoista lääkeseerumia pitääkseen itsensä järjissään, mutta välillä Hyde tuntuu nousevan pintaan. Hahmo on selvästi tarkoitettu linkiksi Universalin uusien hirviöelokuvien välille ja sellaisena hän tuntuu tämän perusteella toimivan ihan kivasti.
     Itse leffan nimikkohahmona, eli muumio Ahmanetinä nähdään Sofia Boutella, josta on saatu onnistuneesti luotua paha olento. Ahmanet on alkupäässä aika karmiva tapaus, mutta tarinan kulkiessa eteenpäin, hän alkaa tuntua lähinnä yliluonnolliset voimat omaavalta pahikselta, joka haluaa tuhota maailman kuin jossain Marvelin supersankarileffassa. Boutella onnistuu hyvin roolissaan, mutta on harmi, että usein Ahmanet vain kävelee taustalla muka-uhkaavasti, eikä hän hyökkäile ihmisten kimppuun jatkuvasti ja oikeasti synnytä pelkoa katsojissa.
     Elokuvassa nähdään myös Courtney B. Vance eversti Greenwayna, joka ei pidä yhtään Nickin toimintatavoista.

Ennen The Mummyn näkemistä luin muutamia arvioita ja niissä lähinnä haukuttiin elokuvaa. Odotukseni eivät siis todellakaan olleet korkealla, kun menin katsomaan leffaa. Yllättävää kyllä, on pakko sanoa, ettei The Mummy olekaan hirveää kuraa, vaan aika viihdyttävä kesäelokuva. Kovin hyvä se ei ole, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti alusta loppuun. Olin myös yllättynyt, kuinka jännittävä leffa oli joissain kohdissa, sillä mainokset saivat elokuvan näyttämään lähinnä tavalliselta tehostetoiminnalta. Sellaista on kyllä mukana, mutta moniin kohtiin on saatu onnistuneesti karmivuutta, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, kun Ahmanet on vielä muumioitu luuranko, joka liikkuu klonkkumaisesti neljällä raajalla ja herättää zombiearmeijaansa henkiin. Valitettavasti lähes kaikkien nykykauhuleffojen tapaan myös tämä elokuva luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana se tarjoaa niitä vähän väliä. Kyllä ne onnistuvat säikäyttämään, mutta todellinen jännite syntyy synkistä kohdista, joista huokuu pahaenteinen henki ja jolloin odottaa jotain tapahtuvaksi. Synkemmäksi muuttuva tunnelma tosin aiheuttaa sen, että säikäytykset ovat helposti ennustettavissa. Kauhuosastolla The Mummy hyödyntääkin paljon kliseitä, jolloin kovin arvaamattomia hetkiä ei ole nähtävissä.

Elokuvassa on yritetty yhdistää toimintaseikkailua ja hirviökauhua, mutta siinä ei olla täysin onnistuttu. Paikoitellen kaksi genreä tuntuvat vievän toiselta pois, eivätkä ne kulje käsi kädessä muuten kuin parissa kohtaa. Etenkin leffan alussa, kun nopeista alkuhöpinöistä siirrytään nykypäivään ja ammuskeluun, muutos on niin raju, että tuntuu kuin koko elokuva olisi vaihtunut. Välillä taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, jolloin toivoisi, että alkaisi tapahtua jotain toiminnallista tai jännittävää. Jotkut kohdat kestävät liian kauan, jolloin niissä ehtii hieman tylsistyä, minkä lisäksi mukaan on tungettu pari täysin turhaa hetkeä, jotka ovat loppujen lopuksi todella irrallisia - etenkin liittyen tohtori Jekylliin/herra Hydeen. Muuten hahmo tosiaan toimii ja hänen kauttaan leffaa saadaan yhdisteltyä muihin hirviöpätkiin, joita on tulossa, jos tämä elokuva menestyy. Viittaukset muihin mörköihin ovat kiehtovia ja esimerkiksi vampyyrin pääkallo saa jopa vähän innostumaan monsteriuniversumista. Näiden lisäksi elokuvasta löytyy yllättävä viittaus myös Brendan Fraserin The Mummyyn, sillä yhdessä kohtaa nähdään nopeasti Kuolleiden kirja, joka oli tärkeä esine kyseisessä Muumio-seikkailussa. Universal Pictures taitaa todella uskoa ja toivoa tämän sarjan onnistuvan, sillä heti alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, se kääntyy ympäri ja takaa paljastuu synkkä Dark Universen logo. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin mielenkiintoinen, vaan lähinnä hölmö ja mitäänsanomaton. Koko elokuvahan on toki aika hölmö, mutta useaan otteeseen se on juurikin se syy, miksi The Mummya tekee mieli katsoa.

Ohjaajana toimii Alex Kurtzman, joka on ollut myös luomassa Dark Universen ideaa. The Mummy on Kurtzmanin toinen ohjaustyö ja hän hoitaa hommansa hyvin. Hänen kanssaan tarinaa olivat luomassa Jon Spaihts ja Jenny Lumet, minkä pohjalta David Koepp, Dylan Kussman ja Tom Cruisen tähdittämän Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ohjannut Christopher McQuarrie ovat tehneet käsikirjoituksen. Kolmikko olisi voinut jotkut kohdat hioa selkeästi paremmiksi ja poistaa jotkut typerät repliikit. Visuaalisesti leffa on kuitenkin näyttävä, vaikka muutamat digieläimet eivät erityisen hienoilta näytäkään. Kaikkien isojen efektien seassa paras tehoste oli kuitenkin Ahmanetin silmät, joissa on kaksi iiristä kummassakin silmässä. The Mummy on kuvattu hyvin, mutta jotkut kuvat ovat oudon epätarkkoja. Leikkauksessa olisi voinut ymmärtää pätkiä tyhmät käsikirjoitukseen livahtaneet hetket pois. Maskeeraus on mainiosti toteutettu, etenkin Ahmanetin ja hänen zombiensa kohdalla. Ääniefektit toimivat, mutta Brian Tylerin säveltämä musiikki ei jää millään mieleen.

Yhteenveto: The Mummy on viihdyttävä ja paikoitellen hieman karmiva hirviöpätkä, jonka katsoo sujuvasti kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä uudestaan. Välillä elokuva ei tiedä, onko sen tarkoitus olla pelottava vai toiminnallinen, jolloin jotkut kohdat eivät tunnu kuuluvan samaan elokuvaan. Mukaan on lisätty joitain turhia kohtia ja jotkut kohtaukset kestävät liian kauan. Loppuhuipennus ei ole kovin mukaansatempaava, mutta siinä se menee muun ohella. Tom Cruise on jälleen mainio pääosassa, vaikkei välillä täysin sovi osaansa. Annabelle Wallis on alkupäässä ärsyttävä pomottelevana Jennynä, mutta vielä rasittavampi on Jake Johnsonin esittämä "huumorihahmo" Vail, joka rikkoo synkän tunnelman useasti. Sofia Boutella on todella hyvä itse muumiona, mutta häntä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Russell Crowen esittämä tohtori Jekyll on puoliksi onnistunut tapaus ja toimii hyvänä linkkinä tuleviin hirviöelokuviin. Viittaukset vampyyreihin sun muihin mörköihin ovat kiehtovia ja tavallaan jää odottamaan, mitä on tulossa. Seuraavana olisi tarkoitus ilmestyä Bride of Frankenstein (2019) ja kyllä sitä jollain tapaa odottaa, sillä se voi olla hyvinkin erilainen kuin tämä teos. The Mummy toimii ihan kivana kesän aloitusfilminä, jonka käy katsomassa sateisena päivänä, kun mikään muu pyörivä iso elokuva ei nappaa, eikä ulkona voi ottaa aurinkoa. Herkimmille tämä tarjoaa useita pelottavia hetkiä, mutta joillekin tämä voi tuottaa pettymyksen kauhupuolella. Toivon, että tämä menestyisi tarpeeksi, jotta sarja jatkuu, sillä sujuvasti katsoisin lisää Dark Universea - varsinkin kun alussa nähtävä logo tuli ruutuun niin mahtipontisesti!




Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Mummy, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Sean Daniel Company, Secret Hideout

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Arvostelu: King Arthur: Legend of the Sword (2017)

KING ARTHUR: LEGEND OF THE SWORD (2017)



Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Charlie Hunnam, Jude Law, Astrid Bergès-Frisbey, Djimon Hounsou, Aidan Gillen, Kingsley Ben-Adir, Neil Maskell, Annabelle Wallis ja Eric Bana
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka todellisesta olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Kuningas Arthur on esiintynyt useissa kansantaruissa ja legendoissa, joiden pohjalta hänestä on kirjoitettu useita teoksia. Itselleni luettiin lapsena jotain kirjaa kuningas Arthurin ja tämän Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista. Kirjojen lisäksi legendasta on tietysti 1900-luvulla alettu tekemään elokuvia, joista yksi tunnetuimmista on Walt Disneyn animaatio The Sword in the Stone (1963). Hahmo on myös esiintynyt esimerkiksi komediassa Monty Python and the Holy Grail (1975), jossa Pyöreän pöydän ritarit etsivät pyhää Graalin maljaa. Näiden lisäksi olen nähnyt myös vuonna 2004 ilmestyneen King Arthurin, jossa pääroolia esitti Clive Owen. Muutama jakso tuli Merlin-sarjaakin (2008-2012) katsottua, mutta siitä en erityisemmin välittänyt. Kun kuulin, että Guy Ritchie, joka oli ohjannut loistavan Sherlock Holmesin (2009) ja sen todella hyvän jatko-osan Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011), oli tekemässä aiheesta uutta elokuvaa, innostuin heti. Silloin leffa kulki vielä nimellä "Knights of the Roundtable: King Arthur" ja minulla kesti kauan, kunnes tajusin, että sen nimi oli vaihtunut King Arthur: Legend of the Swordiksi, jota olin luullut ihan eri elokuvaksi. Valitettavasti elokuvan trailer tuotti suuren pettymyksen, eikä millään lailla innostanut minua. Ajattelin kuitenkin, että ehkä kyseessä oli vain kehno mainos, enkä katsonut muita trailereita, jottei mielenkiintoni laskisi. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut, kun King Arthur: Legend of the Swordin lehdistönäytöspäivä koitti. Toivoin, että kyseessä olisi edes viihdyttävä parin tunnin pätkä, joka yllättäisi positiivisesti. Valitettavasti elokuva ei ollut paljoa traileria parempi.

Vortigern pettää veljensä, kuningas Utherin ja nappaa kruunun itselleen. Valtataistelun seurauksena Uther menehtyy, mutta tämän pieni Arthur-poika selviää. Arthurin kohtalona on kiskaista maaginen Excalibur-miekka kivestä, päihittää setänsä Vortigern ja ottaa oikeutettu paikkansa Englannin kuninkaana.

Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam, mistä en ollut erityisen innoissani ennen leffan näkemistä. Hunnamissa ei tunnu olevan tarpeeksi tiettyä tunnetta ollakseen päätähti, minkä huomasi jo Pacific Rimistä (2013). Onneksi hän on kuitenkin tässä ihan osuva valinta rooliin., vaikka muutamia heikkoja hetkiä häneltä löytyykin. Arthur on mielenkiintoinen hahmo, mikä tulee esille jo alussa nähtävässä montaasissa, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Siinä nähdään selkeästi, miten Arthur on kasvanut pikkupojasta taidokkaaksi taistelijaksi. Taistelutaitojen lisäksi Arthur on todella hyvä puhumaan itsensä ulos tilanteista, mikä tuo omat lisäyksensä hahmoon. Häntä ei erityisemmin kiinnosta kuninkuuskohtalo, vaan hän haluaisi paljon mieluummin vain turvata läheisimpiensä henget kuin huolehtia kokonaisesta kansasta.
     Jude Law näyttelee kruunun anastanutta Vortigernia, joka hallitsee Englantia julmana kuninkaana. Kansa vihaa häntä, mutta sillä ei ole Vortigernille mitään väliä, kunhan he myös pelkäävät häntä. Vortigern on mainio pahis, mistä voi lähinnä kiittää Jude Law'ta, joka on erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista todella mainiosti. Joitain heikkouksia on Law'n esiintymisessä mukana, mutta ne johtuvat lähinnä siitä, millaiseksi Vortigern on paikoitellen kirjoitettu. Hahmolla on myös heikkouksia, mikä tuo hyvää syvyyttä.
     Vortigernia vastustavia kapinallisia ovat mm. Pirates of the Caribbean: On Stranger Tidesista (2011) Syrena-merenneitona tutun Astrid Bergès-Frisbeyn näyttelemä maaginainen (jonka kuningas Arthurin tarinaa tuntevat voivat yhdistää Guinevereksi), Djimon Hounsoun näyttelemä Bedivere ja Aidan Gillenin esittämä Hanhenrasva-Bill, joka on livahtanut useista vankiloista vapaaksi ja on todella hyvä jousiampuja. Aluksi maaginainen on kiehtova, mutta jossain kohtaa Bergès-Frisbeyn tönkkö esiintymistapa alkaa kyllästyttää, eikä hahmoa jaksaisi enää katsoa. Hounsou on lähes aina hyvä ja hoitaa tässäkin hommansa oivasti, vaikka hahmossa ei ole paljoa mitään erikoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin toverit Wet Stick (Kingsley Ben-Adir), Back Lack (Neil Maskell) ja kamppailulajeja osaava George (Tom Wu), sekä viikinki Harmaaparta (Mikael Persbrandt), joka ei ole erityisen hyvissä väleissä Arthurin kanssa. Elokuvassa nähdään myös pienessä osassa Eric Bana, joka esittää Englannin edellistä kuningasta, eli Arthurin isää Utheria.

Jo King Arthur: Legend of the Swordin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aloin miettiä, etten tullut katsomaan kovin hyvää elokuvaa. Elokuva alkaa suurella taistelukohtauksella, josta on yritetty saada aikaan eeppinen ja huikea, mutta se on lähinnä todella luotaantyöntävä ankeanharmaan kuvansa ja elottoman tunnelmansa takia. Siinä kohtaa, kun taisteluun saapuu Godzillalta kuulostavia megakokoisia elefantteja, kulmakarvani ponkaisivat varmaan hiusrajaan asti ihmetyksestä ja tuumin, mihinköhän ihmeeseen tämä elokuva on menossa? Onneksi kun alkutekstit alkavat ja nähdään montaasi Arthurin kasvamisesta aikuiseksi, elokuvaan alkaa tulla mukaan ohjaaja Guy Ritchien tyyliä nokkelan leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta, minkä lisäksi tunnelma tuntuu muuttuvan maanläheisemmäksi. Näin elokuva alkaa vihdoin herättää katsojansa kiinnostusta. Vähän tämän jälkeen nähdään erinomainen kohtaus, jossa Arthur kertoo kohtaamisestaan viikinkien kanssa, jolloin Ritchien tyyli pääsee todella loistamaan nopeatempoisen dialogin ja tyyliteltyjen takaumien kautta. Tässä kohtaa huokaisin hieman helpotuksesta ja ajattelin, että ehkä leffan intro oli vain hätäisesti tehty ja taso lähtisi nousuun.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Elokuvan rytmitys on todella epätasapainoinen. Joskus leffa tuntuu matelevan eteenpäin ja joskus se taas kiirehtii. Jotkut toimintakohtaukset tuntuvat alun tavoin elottomilta ja jopa tylsiltä, kun niiden olisi tarkoitus olla viihdyttäviä. Sitten on taas tarinalle oikeasti tärkeä tilanne, kun Arthurin täytyy aloittaa valmistautumisensa ottaakseen vallan takaisin, mutta pätkä kulkeekin pomppien eteenpäin, minkä vuoksi katsoja putoaa kärryiltä siitä, missä nyt mennään? Elokuva ei myöskään saa maanläheisiä asioita kulkemaan käsi kädessä yliampuvien tehostekohtiensa kanssa, jotka tuntuvat todella irtonaisilta muusta elokuvasta. King Arthur: Legend of the Sword on myös tylsän vakava teos, mikä on harmi, sillä muut näkemäni Ritchien leffat ovat olleet hienolla tavalla täynnä huumoria. Kyllä tämäkin leffa sisältää vitsejä, mutta eivät ne erityisemmin naurata. Lopetuksesta on yritetty saada aloituksen tapaan eeppinen, mutta se on samalla lailla etäännyttävä ja ontto kuin aloituskin. Itse pidän onnistuneista viihdeleffoista, joissa on isoja lopputaisteluja, mutta tämän elokuvan loppumättö on oudon yliampuva, mikä ei tunnu sopivan elokuvaan. Samalla kun Arthur taistelee demonimaista maagia vastaan, katsoja kaivaa vaivihkaa puhelimensa esiin katsoakseen kelloa.

Onneksi mukana on joitain todella onnistuneita kohtia. King Arthur: Legend of the Swordin ollessa selkeästi Guy Ritchien teos, homma toimii mainiosti ja elokuva imaisee mukaansa. Kun leffasta katoavat nokkelat kuvaustekniikat, leikkaukset ja repliikit, elokuva heittää katsojan menemään. Heikoimmillaan elokuva on tuotantoyhtiönsä Warner Brosin edellisvuonna ilmestyneen The Legend of Tarzanin (2016) tasoista kuraa, jossa ei koe välittävänsä oikein mistään ja tuijottaa vain ikävystyneenä ihan tyylikästä, mutta todella tylsää kuvaa. Elokuva on nimittäin kauttaaltaan värimääritelty todella ankean harmaaksi, jolla on varmaan haettu vakavuutta ja realismia, mutta lopputuloksena on puuduttavan näköinen kuva, jolloin paikoitellen ihan kivat tehosteetkin menevät täysin hukkaan. Kokonaisuutena King Arthur: Legend of the Sword on heikko ja todella heittelevän epätasapainoinen teos, jonka jälkeen tekee vain mieli palata kotiin ja katsoa Ritchien Sherlock Holmesit, jotta muistaisi, kuinka onnistuneita elokuvia mies voi tehdä.

Useasti elokuvan aikana tuntui siltä, ettei Guy Ritchie saanut tehdä tästä sellaista kuin todella halusi, vaan tuotantoyhtiöt alkoivat vaikuttaa liikaa lopputulokseen. Tämän huomaa juurikin värimäärittelystä, jossa korostetaan harmaan eri sävyjä, josta on tullut jonkinlainen juttu Warner Brosille. Onneksi mukana on Ritchien tyylejä, vaikkakin loppupäässä jatkuvat hidastukset, jotka muuttuvat nopeutuksiksi ja siitä pysäytyskuviksi, alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Leikkaus on monissa kohtauksissa onnistunutta, varsinkin kun leikataan eri paikkoihin, joissa tapahtuu jotain samaan aikaan kuin toisaalla. Leikkausta ei voi kuitenkaan sanoa kokonaisuutena onnistuneeksi, kun leffa välillä matelee kuin etana ja välillä hyppii kuin kani. Lavasteet ovat sentään hienoja ja puvustus on toteutettu todella taidokkaasti, kuten myös maskeeraus. Valitettavasti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin ihmeelliset, jolloin leffa ei tarjoa edes silmäkarkkia silloin, kun homma ei muuten toimi. Jotkut efektit - kuten alun ylikasvaneet norsut - ovat liian digitaalisia, eivätkä näytä vakuuttavilta, kuten monet muut nykypäivän elokuvien yliluonnollisuudet. Äänitehosteet sen sijaan ovat todella onnistuneet, etenkin kun niitä korostetaan hidastuksissa. Kaikkein eniten ylistystä annan kuitenkin Daniel Pembertonin säveltämälle musiikille, joka on aivan mahtavaa! Onkin harmi, etteivät leffan musiikit pääse oikeuksiinsa kuin muutamissa kohtauksissa. Kannattaa käydä kuuntelemassa elokuvan soundtrackia esimerkiksi Spotifysta. Elokuvassa kuullaan myös trailerissa kuultu Sam Leen "The Devil & the Huntsman", joka sopi kyllä mainoksiin, mutta tuntuu jotenkin irralliselta itse leffassa.

Yhteenveto: King Arthur: Legend of the Sword tarjoaa hyviä juttuja, mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan epätasapainoisena horjuvaa elokuvaa. Parhaimmillaan leffa on, kun Ritchie on todella päässyt kikkailemaan ja ehdottomasti paras kohtaus nähdään jo alkupäässä, Arthurin ja kumppaneiden selittäessä tarinaa viikinkikohtaamisestaan. Valitettavasti rytmitys poukkoilee liikoja, leffan kulkiessa välillä hitaasti ja välillä taas liian nopeasti. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä ja yliluonnolliset osuudet leffassa tuntuvat usein irrallisilta. Charlie Hunnam on onneksi ihan toimiva Arthur ja Jude Law on mainio valtaa janoavana Vortigerninä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen musiikit. Daniel Pemberton on tehnyt todella hienoa työtä sävellystensä kanssa ja onkin harmi, että tähän mennessä yksi vuoden parhaimmista soundtrackeista on heikolla teoksella. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä ja elokuva on tylsän näköinen ankean harmaan värimäärittelynsä vuoksi. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kuitenkin tyylikkäät. Jos odotat King Arthur: Legend of the Swordia todella paljon, niin käy ihmeessä katsomassa ja ehkä se tarjoaa sinulle jotain enemmän kuin minulle. Muuten suosittelen odottamaan vuokrausmahdollisuutta, jos on kiinnostusta nähdä tämä. Yhtiö suunnittelee tekevänsä King Arthurista elokuvasarjan, mutta tämän jälkeen sellaista ei erityisemmin jää odottamaan. Jos leffa saa jatko-osan, niin toivottavasti Ritchien tyyli on voimakkaammin mukana, se olisi viihdyttävämpi ja tasapainoisempi, sekä musiikkien taso pysyisi ennallaan.




Kirjoittanut: Joonatan, 4.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
King Arthur: Legend of the Sword, 2017, Warner Bros. Pictures, Safehouse Pictures, Village Roadshow Pictures, Weed Road Pictures, Wigram Productions