Arvostelu: Kirottu (The Conjuring - 2013)

KIROTTU

THE CONJURING

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston, Joey King, Mackenzie Foy, Kyla Deaver, Shanley Caswell, Hayley McFarland, Shannon Kook, John Brotherton, Sterling Jerins ja Steve Coulter
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

The Conjuring, eli suomalaisittain Kirottu perustuu paranormaaleja tapahtumia tutkivan Warrenin pariskunnan selvittämään tapaukseen. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuosia sitten, kun Ed Warren antoi tuottaja Tony DeRosa-Grundin kuunnella Lorraine-vaimonsa tekemän haastattelun kirotun perheen äidistä. DeRosa-Grund tajusi heti, että Warrenien tutkimuksista saisi aikaiseksi oivallisia kauhutarinoita ja neljäntoista vuoden ajan hän yritti tehdä ideastaan filmiä, mutta tuloksetta. Lopulta hän sai muutaman yhtiön kiinnostumaan suunnitelmastaan ja lopulta New Line Cinema alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat vihdoin ja viimein helmikuussa 2012. Kirottu sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja nousi valtavaksi hitiksi, josta jopa kriitikot pitivät. Itse näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun vuokrasin ja katsoin sen yhdessä ystäväni kanssa. Emme kuitenkaan erityisemmin välittäneet leffasta, joten en jaksanut katsoa Kirottu 2:a (The Conjuring 2), kun se ilmestyi vuonna 2016, enkä leffojen pohjalta tehtyä lisäosateosta Annabelle (2014). Kuitenkin sarjan saadessa yhä enemmän suosiota ja kun sen pohjalta on tekeillä toinenkin lisäosaelokuva Nunna (The Nun - 2018), ajattelin, että filmeille voisi antaa uuden mahdollisuuden. Tyttöystäväni pitää Kirotuista, joten hän myös omistaa leffat. Niinpä eräänä iltana päätimme katsoa Kirotun uudestaan, valmistautumisena tulevaan Nunnaan.

Perronin perhe muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua pelottavia asioita. Perhe ottaa yhteyttä paranormaaleja tapauksia tutkivaan Warrenin pariskuntaan, jotka yrittävät auttaa perhettä pääsemään eroon demonista.

Patrick Wilson näyttelee demonologi Ed Warrenia, kun taas hänen Lorraine-vaimonaan nähdään Vera Farmiga. Pariskunnasta on saatu aikaiseksi mainio paketti, sillä he ovat tarpeeksi samanlaiset ja tarpeeksi erilaiset toisistaan. Ed tutkii paranormaaleja juttuja erilaisin teknisin vempaimin, kun taas Lorrainelle on suotu selvänäkijän kyvyt, jolloin hän voi nähdä asioita, joita muut eivät. Warreneista omasta mielestäni kiehtovampi henkilö on Lorraine, sillä hänestä on tehty oivallisesti traaginen tapaus. Farmiga näyttelee erittäin mainiosti ja yllättävän uskottavasti henkilöä, joka kykenee näkemään pahoja asioita ja hän tuo hienosti esille, kuinka Lorraine pelkää näkemäänsä, mutta silti haluaa auttaa ihmisiä, jotka joutuvat kärsimään näistä hirveyksistä. Häneen verrattuna Ed voi tuntua hieman tylsältä tapaukselta, mutta onneksi Wilsonkin suoriutuu roolistaan oivasti, jolloin häntäkin katsoo mielellään. Tärkeintä on tietty, että Farmigan ja Wilsonin kemia toimii, sillä jos näin ei ole, koko leffa lässähtäisi hieman.
     Lili Taylor ja Ron Livingston esittävät Perronin perheen äitiä ja isää, Carolyniä ja Rogeria. Kirottu on siinä mielessä naisvoittoinen teos, että myös tämän pariskunnan kohdalla nainen on mielenkiintoisempi hahmo. Siinä missä Carolyn kokee kaikenlaista outoa ja esimerkiksi herätessään hänen kehoonsa on ilmestynyt mustelmia, Roger lähinnä vain on. Roger säntäilee huoneesta toiseen, jos jollekulle tapahtuu jotain, mutta hahmona hän jää jokseenkin tyhjäksi ja tylsäksi. Livingston tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta kaksikosta Taylorin roolisuoritus on selvästi vahvempi.

Perronin pariskunnan lapsia taas ovat perheen vanhin Andrea (Shanley Caswell), silmälasipäinen Nancy (Hayley McFarland), pelokas Christine (Joey King), unissakävelijä Cindy (Mackenzie Foy) ja nuorin tytär April (Kyla Deaver). Tyttärille ei ole annettu erityisemmin mitään kunnon persoonaa, mutta heitä onneksi näytetään lähes yhtä paljon, jolloin jokaiselle on jotain käyttöä. Tyttäristä Nancy jää vähimmälle huomiolle, mutta häntäkin onneksi näytetään, eikä häntä täysin unohdeta koskaan. Nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti. Etenkin kun ottaa huomioon nuorimpien tyttöjen iän, en usko, että on tuottanut vaikeuksia näytellä pelästynyttä.
     Elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins Warrenin pariskunnan tyttärenä Judynä, joka on hieman väkisin tungettu tarinaan; Shannon Kook Warrenien avustaja Drew'nä, joka tuo jokseenkin tarpeetonta huumoria mukaan, kuten tuo myös John Brothertonin esittämä poliisi Brad.

Pakko sanoa, etten tiedä yhtään, miksen pitänyt Kirotusta, kun näin sen ensimmäisen kerran. Tämän toisen katselukerran jälkeen voin helposti sanoa, että kyseessä on yksi parhaista 2000-luvun kauhuelokuvista. Se ei tosin kerro vielä mitään, sillä suurimmaksi osaksi 2000-luvun kauhuleffat ovat olleet aika kehnoja... Noh, sanotaan nyt suoraan, että Kirottu on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Vaikka filmin kauhuelementit kierrättävät tuttuja kliseitä, joita on nähty vuosien varrella ties kuinka monissa kauhuleffoissa, elokuva onnistuu hyödyntämään niitä niin taidokkaasti, että kliseistä ei edes välitä. Lähes kaikki "talossa kummittelee" -keinot on käytetty tässä leffassa. Koira ei uskalla astua sisälle taloon, vaan jää haukkumaan ulkopuolelle. Yhden seinän takaa paljastuu karmiva kellari täynnä vanhoja hämähäkinseittien peittämiä tavaroita. Ovet aukeilevat itsestään naristen. Pikkutyttö saa ystävän, jota muut perheenjäsenet eivät kykene näkemään. Nukke liikkuu paikasta toiseen itsekseen. Kaikenlaiset tutut kauhukeinot on kierrätetty Kirottuun, mutta se ei haittaa, sillä filmi ei vajoa kauhuleffojen valtavirtaan, jossa lähes kaikki pelottelujutut syntyvät siitä, että jostain ilmestyy jotain äkillisesti ja samalla kuuluu voimakas ääni. Se saa säikäytettyä katselijan, mutta se ei ole täysin kauhua.

Äkkisäikäytysten yleisimmät ongelmat ovat se, että yleensä niitä osaa odottaa, sillä tunnelma muuttuu yhtäkkiä painostavaksi ja se että ne eivät pääasiassa olekaan mitään. Kyseessä olikin kissa, joka kaatoi roskiksen nurin tai puskassa olikin kaveri. Kirotusta löytyy kyllä äkkisäikäytyksiä, mutta ne ovat äärimmäisen toimivia, sillä niistä ei löydy noita ongelmia. Filmi on kaiken aikaa painostava ja siinä tapahtuu vähän väliä jotakin jollekin hahmoista. Katsojana joutuu lähes koko ajan jännittämään, milloin jostakin ilmestyy jotain karmivaa tai jotain muuta pelottavaa tapahtuu. Ja mikä parhainta, elokuva sisältää yhden ainoan kerran, kun äkkisäikäytys ei olekaan jokin pelottava juttu. Mutta silloinkin se on yksi tytär, joka tarkoituksella haluaa säikäyttää toisen hahmon, minkä lisäksi kohtaus sisältää jotain hieman karmivaa. On myös äärimmäisen hienoa, että leffan äkkisäikäytyksissä ei ole jatkuvasti hyödynnetty kovia ääniä, sillä hiljaisuuskin voi olla todella pelottavaa. Kirottu pitääkin todella taidokkaasti otteessaan alusta loppuun ja vasta kun katsoja on laittanut valot päälle lopputekstien päätyttyä, voi vihdoin hengähtää. Karmivuutta myös lisää se, että vaikkei tällaisia tapahtumia olisi oikeasti tapahtunutkaan, elokuvan hahmot ovat suurimmaksi osaksi todellisia.

Silti minun täytyy sanoa, että leffa on liian pitkä. Se kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua noin kymmenen minuuttia pois. Vaikka kaikki pelottelut toimivat, saattaisi leffa olla jopa tehokkaampi, jos siitä poistaisi jotain kauhun hetkiä. Vaikkei karmiva Annabelle-nukke liitykään Perronin perheeseen, on sitä hyödynnetty alussa erinomaisesti esittelemään, millaisia tyyppejä Warrenit ovat. Mutta kun Annabelle saapuu pelottelemaan myös loppupäässä leffaa, tuntuu kohtaus jokseenkin tarpeettomalta, minkä lisäksi se vaikuttaa liian vahvasti lisäosafilmi Annabellen mainostamiselta. Muutaman turhan hetken lisäksi olisin itse miettinyt elokuvaa tehdessä, että kannattaako huumorihahmoja lisätä mukaan ollenkaan. Drew'n tuoma huumori ei ole vielä niin kummallista kuin Bradin. Brad vain ilmestyy puolessa välissä mukaan, jolloin leffan tunnelma muuttuu vähäksi aikaa oudon kevyeksi. Hahmo ei vain kuulu kokonaisuuteen tällaisenaan, vaikka häntä onkin hyödynnetty hyvin parissa kohtaa. Jos ne kaksi hahmoa olisi poistettu tai ainakin muutettu vakavammiksi ja leffaa olisi tiivistetty noin kymmenellä minuutilla, voisi Kirottu olla jopa loistava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio, enkä malta odottaa näkeväni sen jatko-osan ja lisäosat!

Elokuvan on ohjannut kauhutekijä James Wan, joka todella tietää, mitä tekee. En pidä Sawia (2004), Dead Silencea (2007) ja Riivattua (Insidious - 2010) kovin kummoisina teoksina - vaikkakin mieleni saattaa myös niiden kohdalla muuttua, jos katsoisin ne toisen kerran - mutta olen niistäkin huomannut, että Wan taitaa oikean tunnelman luomisen. Kirottu varsinkin tuntuu selkeältä unelmatyöltä Wanille ja hän onkin panostanut leffaan todella paljon. Hän on rakentanut tunnelman erinomaisesti ja tietää, miten kauhua pitäisi esittää. Hayesin veljesten käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siitä olisikin voinut poistaa muutamia juttuja. Sen lisäksi, että Kirotussa kauhutunnelma on luotu taidokkaammin kuin monissa muissa kauhuleffoissa, sen muuhunkin toteutukseen on panostettu enemmän. Taidokas kuvaus, erinomainen valaisu, upeat lavasteet, mahtavat äänitehosteet ja säveltäjä Joseph Bisharan musiikit vain lisäävät oikeaa henkeä leffaan. Bishara myös esittää leffan demonia, Bathshebaa.

Yhteenveto: Kirottu on erittäin hyvä ja tehokas kauhuelokuva, joka hyödyntää tuttuja juttuja niin taidokkaasti, että ne tuntuvat välillä jopa ennennäkemättömiltä. Ohjaaja James Wan on tiennyt todella hyvin, mitä on tekemässä ja hän onkin luonut kauhutunnelmaa paljon lahjakkaammin kuin lähes kaikki muut nykypäivän kauhutekijät. Äkkisäikäytyksiä hyödynnetään erinomaisesti, minkä lisäksi on älytty käyttää myös hiljaisuutta karmivuuden lisäämiseksi. Lähes koko leffan läpi kulkee piinaava tunnelma, jolloin katsojana todella pelkää, eikä vain säikähdä yllättäviä juttuja. Silti minun on pakko sanoa, että elokuvassa on liiankin paljon kauhun hetkiä ja se toimisi paremmin hieman tiiviimpänä pakettina. Sen lisäksi pari huumorihahmoa tuntuvat oudon irrallisilta ja he rikkovat muuten niin upeasti luotua tunnelmaa. Muuten näyttelijät ovat kuitenkin erittäin hyviä, etenkin Vera Farmiga ja Patrick Wilson päähenkilöinä. Lavasteet, musiikit, maskeeraukset, äänitehosteet, valaisu ja kuvaus ovat erinomaisesti toteutettuja ja ne lisäävät kauhuhenkeä täydellisesti. Suosittelenkin Kirottua todella lämpimästi kaikille kauhufaneille. Siinä on paljon kliseitä, mutta onneksi myös ymmärrystä, miten niitä pitää hyödyntää. Omasta mielestäni kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt, enkä malta odottaa näkeväni lisää samasta sarjasta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Conjuring, 2013, New Line Cinema, The Safran Company, Evergreen Media Group