Arvostelu: The Happytime Murders (2018)

THE HAPPYTIME MURDERS

Ohjaus: Brian Henson
Pääosissa: Bill Barretta, Melissa McCarthy, Maya Rudolph, Dorien Davies, Leslie David Baker, Elizabeth Banks, Kevin Clash, Joel McHale, Drew Massey ja Victor Yerrid
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The Happytime Murders sai ideansa jo 2000-luvun alkupäässä, kun Muppetien luoja Jim Henson keksi tehdä härskimmän version nukeistaan. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2008 ja Lionsgate-yhtiö alkoi tekemään leffaa, mielessään ensi-ilta vuodelle 2011. Päärooliin kaavailtiin Cameron Diazia, mutta kun projekti ei lähtenyt toivotulla tavalla liikkeelle, Diaz jätti elokuvan. 2015 STX Entertainment nappasi leffan ja suunnitteli Jamie Foxxia päärooliin, kunnes yhtiö päätyi lopulta Melissa McCarthyyn. Syyskuussa 2017 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja nyt viimeinkin The Happytime Murders on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin filmistä todella paljon, kun näin sen trailerin. Pidin elokuvan ideaa mahtavana, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Odotuksiani laski hieman elokuvan saama negatiivinen palaute, mutta menin silti toiveikkaana katsomaan sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Maailmassa, missä ihmiset ja nuket elävät keskenään, alkaa tapahtua kummia, kun joku alkaa murhaamaan hittitelevisiosarja The Happytime Gangin jäseniä. Yksityisetsivä Phil Philipsin ja hänen entisen työparinsa Connie Edwardsin täytyy selvittää kuka on murhien takana.

Vaikka elokuvaa on markinnoitu pääasiassa Melissa McCarthyn nimellä, tarinan todellinen päähenkilö on sininen nukke Phil Philips (Bill Barretta), entinen huippupoliisi, nykyinen alkoholisoitunut yksityisetsivä. Hahmosta yritetään luoda mielenkiintoista kirjoittamalla hänestä perinteistä etsivähahmoa (mutta tällä kertaa nukkena) ja luomalla hänelle jonkinlaista synkähköä menneisyyttä, mutta tämä ei oikein toimi toivotulla tavalla. Phil ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava henkilö, vaan jää hieman liiankin stereotyyppiseksi tapaukseksi. Tämä on suuri harmi, sillä hahmolla voisi saada ties mitä aikaiseksi. Silti kyseessä on koko elokuvan paras hahmo ja se vasta onkin harmillista.
     Melissa McCarthy taas esittää ihmispoliisi Connie Edwardsia, joka oli aikoinaan Philin työpari. Tönkösti kirjoitetusta syystä Connie on alkanut inhoamaan nukkeja, mikä luo mielenkiintoisen myrkylliset välit kaksikolle, kun he alkavat jälleen työskentelemään yhdessä... noin minuutiksi, kunnes käsikirjoittajat unohtavat tämän piirteen ja yhtäkkiä hahmo onkin nukkien puolella. Tällaista hyvin laiskaa kirjoittamista on filmissä luvassa useaankin otteeseen. Connie jää hyvin tylsäksi tapaukseksi, eikä valitettavasti edes McCarthy kykene pelastamaan häntä. Yleisesti pidän McCarthya hyvänä ja hauskana komedianäyttelijänä, mutta tässä hänelle ei ole annettu tarpeeksi tekemistä. Ei McCarthy huono ole, mutta hyvin vaisuksi hänen roolityönsä jää.
     Pääkaksikkoa paljon mielenkiintoisempia hahmoja ovat The Happytime Gang -ohjelman heput. Philin veli Larry (Victor Yerrid) on julkimo ja nauttii täysin rinnoin kuuluisuudestaan. Lyle (Kevin Clash) taas on rikollisjärjestön pomo. Clash esittää myös pornoon addiktoitunutta Bumbly-pupua. Goofer (Drew Massey) on koditon huumeiden käyttäjä, ja Ezra (Ted Michaels) ja Cara (Colleen Smith) ovat insestiä harjoittavat sukulaiset. Elizabeth Banksin näyttelemä Jenny on jengin ainoa ihmishahmo ja Philin ex-tyttöystävä. Hän tanssii eräällä klubilla miesten suureksi iloksi. On todella sääli, että kun jengin hahmoista on kirjoitettu näin kummallisia ja mielenkiintoisia persoonia, ei heitä osata hyödyntää lähes lainkaan. Lähes aina kun uusi hahmo esitellään ja hänestä alkaa kiinnostua, hänet murhataan välittömästi.
     Muista hahmoista ainoat maininnan arvoiset ovat Maya Rydolphin näyttelemä Philin sihteeri Bubbles, nymfomaaninukke Sandra (Dorien Davies) ja aika stereotyyppinen poliisipäällikkö Banning, jota näyttelee Leslie David Baker. Joel McHalen esittämä FBI-agentti Campbell tuodaan todella surkeasti mukaan tarinaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan. McHale on erittäin kömpelö osassaan, eikä hänen yksi ainoa vitsinsä jaksa kantaa koko leffan ajan.

Yksi The Happytime Murdersin ongelmista onkin, etteivät sen vitsit muutenkaan jaksa kantaa elokuvan loppuun saakka. Olin itse asiassa todella yllättynyt ja jopa pettynyt, kuinka epähauska elokuva loppujen lopuksi onkaan. Kyseessä on valitettavasti niitä leffoja, minkä trailerit sisältävät kaikki parhaimmat vitsit, mutta mikä valitettavinta, itse elokuvaan nämä läpät eivät sovi lähes lainkaan. Trailerit antavat kuvan siitä, että elokuva olisi oikein kunnon turbovaihteella kulkeva häröily, missä aiemmin suloisen hassuina pidetyt nuket ovatkin törkyturpaisia mulkvistejä. Mainokset lupailivat hulvatonta perseilyä, mutta itse elokuva vain antaa ymmärtää, eikä ymmärrä antaa. Leffa kyllä sisältää törkeyksiä, kuten nukkeja pyörittämässä seksikauppaa, bordellia tai mafiaa, minkä lisäksi filmissä kiroillaan vähän väliä, käytetään huumeita ja oikein korostaen näytetään, kun murhattujen nukkien sisälmykset roiskuvat ympäriinsä. Mukana on tarpeettoman pitkä ja vaivaannuttava seksikohtaus, minkä lisäksi leffa sisältää Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvan (1992) ikonisen vilautushetken - tietty nuken kanssa toteutettuna - mutta lopputulos jättää silti kaipaamaan jotain paljon enemmän.

Ronskin hengen tappaa jo välittömästi alussa esiteltävä tyyli, mikä jäljittelee vahvasti klassisia film noir -rikosleffoja. Philin haikailevan synkkä kertojaääni ja aikaan sopiva musiikki luovat oman mielenkiintoisen tunnelmansa, mikä on hauska idea, jos katsoja tietää, mitä kohtaan tässä nyt irvaillaan. Mutta kun yhtäkkiä aletaan viljellä sanoja, kuten "paska" ja "vittu", ja häröilyä aletaan tunkemaan mukaan (kuten eräs hyvin häiriintynyt masturbointikohtaus), eivät ne enää sovi elokuvan alussa rakennettuun henkeen. Tästä syystä mukaan tungetut häröilyt eivät pysty naurattamaan. Yleisö, jonka kanssa näin elokuvan, lähinnä hymähteli muutamaan otteeseen. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos elokuva ei esittäisi olevansa mitä hulvattomin komedia. Tällaisenaan lopputulos tuntuu lähinnä Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -leffan (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Meet the Feeblesin (1989) kömpelöltä sekasikiöltä, minkä olisi pitänyt valita yksi selkeä suunta ja panostaa siihen. Katselukokemusta ei yhtään helpota Todd Bergerin kehno käsikirjoitus, mikä aloittaa paljon hyviä ideoita, muttei osaa käsitellä niitä mitenkään. Leffassa osoitetaan parissa kohtaa, että ihmiset kohtelevat nukkeja hyvinkin rasistisesti, mutta sitten tämä unohdetaan täysin. Elokuva myös esittelee selkeän säännön, että nuket eivät voi tappaa toisiaan, mutta kappas kummaa, kyllähän ne siihen pystyvät. Tarinan käänteet ja loppuhuipennus ovat myös niin laiskasti suunniteltuja, että ne ovat tökerömpiä kuin filmin alapäähuumori.

Elokuvasta löytyi kuitenkin jotain, mikä sai minut pysymään erittäin kiinnostuneena loppuun saakka ja sehän on tietysti erinomainen nukketyöskentely. Hahmot eivät ole digitaalisesti tehtyjä, vaan niistä huokuu, että ne ovat käsin valmistettuja ja jotkut ihmiset liikuttelevat niitä tikuilla ja langoilla. Tämä vanhanaikainen ja klassinen työtapa on äärimmäisen kiehtovaa ja veikkaisin, että elokuvan teosta kertovat dokumentit ovat mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin itse leffa. Jo lopputekstien aikana näytetään pätkiä, miten nukkeja liikutellaan eri kohtauksissa ja olisin mielellään katsonut sitä enemmänkin. The Happytime Murders on myös kuvattu mainiosti. Sen puvustus ja maskeeraus on onnistunutta, mutta tietokone-efektit eivät ole parhaasta päästä. Leikkauksessa leffaa olisi voinut pilkkoa hieman lyhyemmäksi, sillä jo puolentoista tunnin kestossaan se tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Elokuvan ohjaajana toimii Muppetien luoja Jim Hensonin poika Brian Henson, joka on aiemmin ohjannut pari Muppet-leffaa; Muppettien joulun (The Muppet Christmas Carol - 1992) ja Muppettien aarresaaren (Muppet Treasure Island - 1996). Viime elokuvaohjauksesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta ja sen myös huomaa, sillä Hensonin työ on hyvin epätasaista, eikä hän saa millään pidettyä kehnoa käsikirjoitusta ja erilaisia tunnelmia kasassa.

Yhteenveto: The Happytime Murders on suuri pettymys kaikille, jotka odottavat näkevänsä hulvattoman törkeän komedian. Todellisuudessa kyseessä on hyvinkin laiska tekele, mikä ei jaksa hyödyntää erinomaisia ideoitaan, vaan jättää kaiken täysin puolitiehen. Filmi tekee suuren virheen aloittaessaan tarinan film noir -henkisenä rikosdraamana, jolloin lähes mitkään häröt vitsit eivät enää toimi. Ronskiudet ovat huonosti mukaan tungettuja, eivätkä kaiken maailman irstaudet herätä toivottuja tunteita katsojassa. Katselukokemusta ei helpota se, että filmin hahmot ovat pääasiassa tylsiä, heidän näyttelijänsä ovat innottomia ja tarinan käänteet ovat loppujen lopuksi typeriä. Elokuvan pienenä pelastavana tekijänä on loistava nukketyöskentely, mille nostan hattua. The Happytime Murdersin olisi ensisekunneista asti pitänyt pistää nupit kaakkoon ja häröillä niin paljon kuin sielu sietää. Nyt elokuva jää vain tönköksi yritykseksi, mitä ei todellakaan jaksa enää uudestaan katsoa. Suosittelen käyttämään rahanne johonkin muuhun, sillä kyseessä ei todellakaan ole se elokuva, mitä trailerit lupailivat. Filmi on yksi tämän vuoden heikoimmista, eikä siihen kannata tuhlata aikaa. Jos The Happytime Murders on välttämätöntä nähdä, kannattaa odottaa, että se tulee parin vuoden sisällä Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Happytime Murders, 2018, Black Bear Pictures, Henson Anternative, The Jim Henson Company, Huayi Brothers Media, On The Day Productions, STX Entertainment