Arvostelu: Pieni merenneito (The Little Mermaid - 2023)

PIENI MERENNEITO

THE LITTLE MERMAID

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Halle Bailey, Jonah Hauer-King, Daveed Diggs, Awkwafina, Jacob Tremblay, Javier Bardem, Melissa McCarthy, Noma Dumezweni, Ark Malik ja Jessica Alexander

Genre: seikkailu, romantiikka, musikaali

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

The Little Mermaid, eli suomalaisittain Pieni merenneito on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), joka puolestaan perustuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Den lille havfrue) vuodelta 1837. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi työstämään näyteltyjä versioita useista animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 studio ilmoitti tekevänsä näytellyn Pienen merenneidon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2021 ja nyt uusi Pieni merenneito on saanut ensi-iltansa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole pahemmin piitannut Disneyn näytellyistä uudelleenfilmatisoinneista, enkä siis innostunut, kun kuulin uuden Pieni merenneito -elokuvan olevan tulossa. Elokuvan trailerit ja uutiset leffan monista muutoksista eivät voittaneet minua puolelleen ja kävinkin katsomassa uuden Pienen merenneidon skeptisin ennakko-odotuksin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Ihmisten maailmasta intoileva merenneito Ariel haaveilee olevansa ihminen, erityisesti pelastettuaan ihmisprinssi Erikin eräänä yönä myrskyn kourista. Arielin katala täti, noita Ursula päättää hyödyntää naiivia merenneitoa kaapatakseen vallan Arielin isältä, merten kuningas Tritonilta.

Pääroolissa pienenä merenneitona, eli Arielina nähdään Halle Bailey, jonka roolitus on herättänyt paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan siitä lähtien, kun hänen valinnastaan ilmoitettiin muutama vuosi sitten. Sosiaalisen median kommenttikenttien keskustelut tummaihoisen näyttelijän roolittamisesta valkoisena tutun hahmon osaan ovat äityneet usein varsin ilkeämielisiksi. Myönnän olleeni skeptinen etukäteen, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni tuntemattomalle Baileylle mahdollisuuden. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy todeta, että Bailey on yllättävänkin hyvä valinta rooliin ja hänellä voi olla edessään lupaava ura Hollywoodissa. Bailey tulkitsee mainiosti Arielin sinisilmäisyyttä ja hänen katseestaan paistaa hahmolle ominainen haaveilu ja kaipaus. Ennen kaikkea Bailey omaa voimakkaan lauluäänen, enkä ihmettele, jos katsojan iho nousee kananlihalle, kun hän pääsee vauhtiin Part of Your World -kappaleen loppupäässä. Hahmona Arielia on hieman muutettu modernimpaan suuntaan. Tässä elokuvassa hänen motiivinaan ei niinkään toimi joku mies, vaan hänen haaveidensa toteuttaminen ja itsensä löytäminen. Arielissa minua jäi lähinnä harmittamaan hahmolle ominaisten punaisten hiusten uupuminen lähes kokonaan.

     Lukuun ottamatta kokki Louisia, tutut hahmot Disneyn Pieni merenneito -animaatiosta ovat mukana myös näytellyssä sovituksessa. Javier Bardem nähdään Arielin tiukkana isänä, eli merten kuninkaana Tritonina, kun taas pahaa, vallanahnetta Ursula-noitaa (josta on tässä leffassa tehty Tritonin sisko, eli Arielin täti) esittää Melissa McCarthy. Ihmisprinssi Erikiä näyttelee aika pienelle huomiolle jäänyt Jonah Hauer-King, kun taas Jacob Tremblay, Daveed Diggs ja Awkwafina kuullaan Arielin eläinkavereina, Pärsky-kalana, Sebastian-rapuna ja Loiske-lokkina (alkuperäiselokuvassa Joonas-lokki). Uutena hahmona taas esitellään prinssi Erikin äitipuoli, kuningatar Selina (Noma Dumezweni). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan ailahtelevasti. Hieman hukassa oleva Bardem jää alikäytetyksi, eikä Hauer-King oikein vakuuta, mutta McCarthy taas yllättää positiivisesti katalana noita-akkana. Pärsky jää harmillisen vähälle huomiolle, enkä piitannut hahmon uudesta, haaleasta värityksestä. Sebastian on leffan hauskinta antia, kun taas kovaääninen Awkwafina tekee Loiskeesta hieman ärsyttävän.

Uusi Pieni merenneito on varsin ailahteleva paketti, mutta silti täytyy todeta, että olin positiivisesti yllättynyt, odotettuani elokuvan suunnilleen möyrivän pohjamudissa. Elokuvasta löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Leffa lähtee hieman takkuillen käyntiin, mutta alkaa hiljalleen voittamaan katsojaa puolelleen. Toisinaan elokuva viihdyttää mukavasti, välillä se taas saa katselemaan kelloa. Rytmitys on hieman ontuva ja jostain kumman syystä kahteen tuntiin ja varttiin venytetty leffa (kestoa on siis lähes tunti enemmän kuin alkuperäisessä animaatiossa) kaipaisi tiivistämistä. Jotkut turhat lisäykset olisi voitu heittää menemään, kun taas jotkut animaatiosta tutut jutut kiidetään nopeasti pois alta ja ne kaipaisivat enemmän aikaa. Ihmismaailman tutkitaan pidemmän kaavan kautta, mutta sitten taas lopputaistelu Ursulaa vastaan hoidetaan kaiken jälkeen oudon vauhdikkaasti.

Suuri osa Disneyn animaatioklassikoiden uudelleenfilmatisoinneista ovat tuntuneet sieluttomilta ja turhauttavilta rahastuksilta, jotka on tehty hutiloiden, nostalgiannälkäisten fanien lompakonsisältöjä himoiten. Pienestä merenneidosta löytyy onneksi sydäntä ja sielua, ja on selvää, että siihen on panostettu astetta enemmän. Osa kohtauksista tuntuu siltä, että ne ovat mukana vain, koska ne ovat vanhassa leffassa, mutta päällisin puolin leffaa on selvästi ollut tekemässä tyyppejä, jotka eivät ole mukana vain rahan takia. Yllätyksekseni tekijät ovat päättäneet tehdä elokuvasta jopa aika synkän, eikä se sovi perheen pienimmille Disney-faneille. Pienelle merenneidolle on Suomessa pistetty K12-ikäraja ja paikoin ihan syystä, sillä esimerkiksi alkupään kohtaaminen hain kanssa voi olla jännittävä aikuiskatsojallekin. Filmi on myös paikoin visuaalisesti pimeä ja etenkin Tritonin valtakunnasta on tehty kummallisen ankea ja kolkko paikka, animaatiosta tutun loisteliaan palatsin sijaan. Synkkyyden vastapainona toimii toki aimo annos komediaa, niin hassua sanailua kuin fyysistä kohellusta, sekä tietty romantiikkaa.

Animaatioklassikon tapaan myös uusi Pieni merenneito on musikaali. Arielin siskojen laulama Daughters of Triton ja kokki Louisin Les Poissons on poistettu tästä versiosta, mutta muut tutut kappaleet ovat mukana. Useaan otteeseen kuultavassa Part of Your Worldissa Bailey tosiaan esittelee äänilahjojaan ja Ursulan Poor Unfortunate Souls -biisissä McCarthykin näyttää osaavansa laulaa. Yhä vain isommaksi ja värikkäämmäksi paisuva Under the Sea on elokuvan huippuhetki ja pienesti muovattu Kiss the Girl esitetään ihan söpösti. Mukana on myös uusia lauluja, jotka eivät kuitenkaan oikein vakuuta. Prinssi Erikin laulama Wild Uncharted Waters on aika unohdettava ja ihmismaailmaan päästessä kuultava For the First Time tuntuu tarpeettomalta. Elokuvan pohjanoteeraus on kuitenkin Loiske-lokin räppäämä Scuttlebutt, josta oikein huokuu, että uusista biiseistä vastaa alkuperäisleffan biisintekijä Alan Menkenin sijaan Disneyn uusi vakiomusisoija Lin-Manuel Miranda.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jolle musikaalit ja merenneidot eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt aiemmin parhaan elokuvan Oscar-voittajan Chicago (2002), sekä Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä -seikkailun (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011). Tässä Marshallin työ on epätasaista. Joissain jutuissa hän onnistuu ja toisissa taas kompastelee. David Mageen laatima käsikirjoitus on turhan pitkäksi venähtänyt ja kaipaisi tiivistämistä. Teemat luonnonsuojelusta jäävät hieman löyhiksi, minkä lisäksi tärkeänä juonikuviona toimiva Arielin äänenmenetys on hieman kömpelösti rustattu mukaan. Leffa on kuvattu hyvin ja ihmismaailman lavasteet ovat hienot. Asut jättävät kuitenkin välillä hieman toivomisen varaa ja erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Välillä merenalainen maailma näyttää hyvältä, toisinaan taas on liian selvää, että näyttelijät ovat huojuneet studiotiloissa taustakankaan edessä, eikä leffa millään onnistu huijaamaan, että he olisivat veden alla. Efektitiimin olisi varmaan kannattanut pyytää neuvoa merenalaisilla tehosteillaan ällistyttäneen Avatar: The Way of Waterin (2022) tekijöiltä. Äänimaailma on passelisti rakennettu ja Alan Menkenin tutut sävelmät ihastuttavat edelleen.

Yhteenveto: Vuoden 2023 Pieni merenneito on epätasainen uudelleenfilmatisointi animaatioklassikosta, josta jää sentään vähän parempi maku suuhun kuin Disneyn useammasta aiemmasta vastaavasta, esimerkiksi täysin ymmärrettävästi suoraan striimipalveluun dumpatuista Pinocchiosta (2022) ja Peter Pan ja Leenasta (Peter Pan & Wendy - 2023). Halle Bailey yllättää positiivisesti Arielina, omaten hahmolle sopivan haaveilevan katseen, naiiviuden ja vaikuttavan lauluäänen. Melissa McCarthy yllättää myös pahana Ursulana, mutta omaksi suosikikseni nousi hauska Sebastian-rapu. Muut näyttelijät eivät kuitenkaan pahemmin vakuuta ja Awkwafina on lähinnä ärsyttävä Loiske-lokkina. Elokuva viihdyttää ajoittain passelisti ja toisinaan se taas laahaa paikoillaan. Kahden tunnin ja vartin kestoon venytetty leffa on aivan liian pitkä. Elokuva on myös oudossa epätasapainossa värikkyytensä ja lapsellisuutensa, sekä synkkyytensä kanssa. Tutut laulut esitetään oivallisesti ja varsinkin Under the Sea riemastuttaa. Sen sijaan uudet biisit tuntuvat tarpeettomilta ja elokuvan huonointa antia on Loiskeen Scuttlebutt-räppi. Visuaalisen ilmeenkin taso vaihtelee läpi leffan. Välillä elokuva näyttää hienolta, toisinaan taas viimeistelemättömältä ja halvalta. Jos olet todella kovasti odottanut uutta Pientä merenneitoa, käy ihmeessä katsomassa se teatterissa. Muuten suosittelen säästämään lippurahanne johonkin muuhun ja odottamaan, että leffa saapuu Disney+ -palveluun. Itselleni uusi Pieni merenneito oli ihan kiva kertakäyttöleffa, jonka pariin tuskin enää palaan. Näitä vastaavia rahastuksia on tulossa vieläkin lisää. Seuraavana on luvassa uudelleenfilmatisointi Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja tekovaiheessa ovat muun muassa myös näytellyt versiot Aristokateista (The Aristocats - 1970), Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002) ja kaikkein turhimpana Vaianasta (Moana - 2016). On yhtiöltä onneksi jotain uuttakin tulossa, nimittäin loppuvuodesta ilmestyvä animaatioelokuva Toive (Wish - 2023), jota odotan paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Mermaid, 2023, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Lucamar Productions

Arvostelu: Väärät paperit (Identity Thief - 2013)

VÄÄRÄT PAPERIT

IDENTITY THIEF

Ohjaus: Seth Gordon

Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Amanda Peet, Jon Favreau, John Cho, Morris Chestnut, Génesis Rodríguez, T.I., Robert Patrick, Eric Stonestreet ja Jonathan Banks

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Identity Thief, eli suomalaisittain Väärät paperit on Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tähdittämä komediaelokuva. Jerry Eaten ja Craig Mazin kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Seth Gordonin kiinnostumaan sen ohjaamisesta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2012 ja lopulta Väärät paperit sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai heikon vastaanoton kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo komediana. Olen katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Väärät paperit jälleen ja arvostella sen.

Kun huijarinainen varastaa bisnesmies Sandy Pattersonin identiteetin, tuhlaa tämän rahat, tuhoaa tämän luottotiedot ja melkein hankkii tälle potkut, Sandyn on pakko lähteä etsimään naista, saadakseen varastetun elämänsä takaisin.

Jason Bateman näyttelee Sandy Pattersonia, liikemiestä, joka eräänä päivänä huomaa, että hänen korteillaan ei ole enää katetta ja poliisitkin saapuvat pidättämään häntä petoksesta. Sandylle selviää, että hänelle tuiki tuntematon nainen (Melissa McCarthy) on päässyt käsiksi hänen tietoihinsa ja esiintyy Sandyna tämän luottokortin ja henkilöllisyystodistuksen kanssa. Todistaakseen syyttömyytensä ja pelastaakseen elämänsä, Sandy lähtee etsimään naista ja tuomaan hänet oikeuden eteen. Bateman on roolissaan mainio ja katsoja voi tuntea hahmon ahdingon, kun hänen elämänsä päätyy hujauksessa varsinaiseen syöksykierteeseen. McCarthy on kuitenkin filmin todellinen vetonaula, tulkitessaan huijarihahmoaan lystikkäästi. Hahmo on viekas ja katala, mutta hänestä löytyy syvempiäkin puolia leffan edetessä ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata tuntevansa empatiaa ja ymmärrystä häntä kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Amanda Peet Sandyn vaimona Trishinä, Jon Favreau Sandyn pomona Harold Cornishina, John Cho Sandyn työkaverina Danielina, Morris Chestnut poliisi Reillynä, sekä Génesis Rodríguez ja T.I. McCarthyn hahmoa jahtaavina rikollisina Marisolina ja Julianina. Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Jonathan Banks esittää heidän vankilassa viruvaa pomoaan, Terminator 2 - Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pahaa T-1000:a esittänyt Robert Patrick näyttelee karkuteillä olevia pikkurikollisia jahtaavaa miestä ja Moderni perhe -komediasarjassa (Modern Family - 2009-2020) hauskuuttanut Eric Stonestreet tekee lyhyen roolin Big Chuckina, johon hahmot törmäävät reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti.

Väärät paperit voisi tarinansa puolesta toimia hyvin trillerinä. Onhan se kauhistuttava ajatus, että joku pääsisi sinun tietoihisi käsiksi ja voisi tekeytyä sinuksi, tuhlata sinun rahasi ja tehdä rikoksia sinun nimissäsi. Tiivistunnelmaisen jännärin sijaan karmaisevasta skenaariosta on kuitenkin kehitelty huumorifilmi ja mielestäni oikein toimiva sellainen. Kyseessä ei ole ihan niin hauska elokuva kuin voisi toivoa ja naurut vähenevät elokuvan edetessä. Toisen puoliskon aikana katsoja pääsee hekottelemaan ehkä vain pari kertaa, tunnelman siirtyessä enemmän draaman puolelle. Aluksi ärsyttävänä esitelty huijarinainen muovautuu filmin aikana katsojan silmissä pidettävämmäksi ja tarinan kiinnostavimmaksi tapaukseksi.

Vähäiset naurut elokuva onneksi korvaa toimivalla tarinalla, joka jaksaa kantaa lähes koko keston läpi. Ihan loppuhuipennuksessa leffa menettää tehoaan, mutta sitä ennen Väärät paperit on erittäin viihdyttävä road trip -matka, jossa sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikkei leffa tosiaan ole mikään trilleri, on pientä jännitettä luotu Marisolin ja Julianin muodostamalla roistokaksikolla ja Robert Patrickin esittämällä miehellä, jotka jahtaavat hahmoja. Tietystä ailahtelevuudestaan huolimatta Väärät paperit on mainio leffa, jonka jaksaa sujuvasti katsoa uudelleenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli juuri pari vuotta aiemmin tehnyt Batemanin kanssa yhteistyötä Kaameat pomot -komediassa (Horrible Bosses - 2011). Gordon on rakentanut lupsakan yleishengen, osaten niin hassutella kuin myös vakavoitua tarpeen tullessa. Craig Mazinin käsikirjoitus on toimiva, joskin lopetus jää hieman mitäänsanomattomaksi kaiken jälkeen. Väärät paperit on kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, joskin liki parin tunnin kesto on hieman liikaa. Lavastukset, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta parit erikoistehosteet eivät täysin vakuuta. Äänimaailma on toimivasti työstetty ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Yhteenveto: Väärät paperit on kelpo komediaelokuva, jonka mukaansatempaavassa tarinassa olisi aineksia jopa piinkovaksi trilleriksi. Identiteettivarkaus esitetään kuitenkin pääasiassa lupsakan huumorin kautta, vaikka pientä jännitettä tuodaankin mukaan hahmoja jahtaavien tyyppien kautta. Jason Bateman on mainio pääroolissa Sandy Pattersonina, mutta leffan todellinen stara on huijarinaista esittävä Melissa McCarthy. McCarthyn hahmo saattaa aluksi ärsyttää, mutta vähitellen tähän tykästyy ja sympatiat saattavat jopa siirtyä hänen puolelleen. Vajaa pari tuntia kestävä elokuva ei ihan onnistu pitämään lystikkyyttään yllä loppuun asti. Toinen puolisko on draamapainotteisempi ja loppupäässä elokuva alkaa muuttua hieman raskassoutuiseksi. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle oikein kelvollisena hömppänä, jota suosittelen komediagenren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Identity Thief, 2013, Aggregate Films, Bluegrass Films, DumbDumb

Arvostelu: Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011)

MORSIUSNEIDOT

BRIDESMAIDS

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Maya Rudolph, Rose Byrne, Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey, Ellie Kemper, Chris O'Dowd, Rebel Wilson, Jill Clayburgh, Matt Lucas, Jon Hamm ja Terry Crews
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridesmaids, eli suomalaisittain Morsiusneidot on Paul Feigin ohjaama komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Wiigin ja Annie Mumolon ideoimasta tarinasta, minkä he keksivät 2000-luvun alussa esiintyessään yhdessä losangelesilaisessa improvisaatioryhmässä. Kun Wiig näytteli Judd Apatow'n komediassa Paksuna (Knocked Up - 2007), ohjaaja vakuuttui hänen lahjoistaan ja kysyi, onko tällä omia leffaideoita. Wiig kertoi hänen ja Mumolon tarinasta, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Maid of Honor" ja Apatow kiinnostui. Wiig ja Mumolo alkoivat tosissaan työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2010. Lopulta Morsiusneidot sai maailmanensi-iltansa 28. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva jopa sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa ja paras käsikirjoitus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja paras naispääosa). Itse näin Morsiusneidot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo leffana. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, mutta nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla filmin.

Rakkauselämässä kehnosti menestyvän Annien paras ystävä Lillian on menossa naimisiin ja nimittää Annien kaasokseen. Annien yritykset suunnitella juhlia ja polttareita ystävälleen eivät suju ongelmitta, kun pakkaa saapuu sekoittamaan Lillianin uusi kaveri Helen, jota Annie ei voi sietää.

Kristen Wiig oli noussut vuodesta 2005 eteenpäin tunnetuksi työllään Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-), mutta todellisen läpimurtonsa hän teki vasta vuonna 2011 Morsiusneidoilla. Sen lisäksi, että hän toimii toisena käsikirjoittajana, hän myös näyttelee Annieta, joka yrittää saada järjestettyä parhaat mahdolliset häät ystävälleen. Samalla hän myös yrittää korjailla oman elämänsä asioita, kuten hankalaa asumistapaansa ärsyttävien kämppisten (Matt Lucas ja Rebel Wilson ensimmäisessä roolissaan amerikkalaisleffassa) ja hänestä pelkkää seksiä haluavan miehen (Jon Hamm) kanssa. Wiig onkin mainio pääroolissa, tulkiten oivallisesti hahmon sekavaa elämää ja kuinka Annien stressi- ja ärsyyntymistasot vain nousevat pitkin leffaa.

Annien parasta ystävää, juuri kihlautunutta Lilliania taas näyttelee Maya Rudolph, joka oli myös noussut kuuluisuuteen Saturday Night Liven kautta. Rudolphin taitoja ei kuitenkaan päästä näkemään yhtä paljon kuin toivoisi, elokuvan keskittyessä enemmän häitä ja muita juhlia järjestäviin morsiusneitoihin itse morsiamen sijaan. Muutamassa kohtaa Rudolph pääsee kyllä loistamaan, mutta usein katsojaa lähinnä ärsyttää, kuinka Lillian ei tunnu tajuavan, kuinka kurjaksi hänen ystävänsä olo muuttuu Lillianin uuden kaverin, Rose Byrnen esittämän Helenin takia. Byrne on nappivalinta seurapiirineidiksi, joka näpäyttää jatkuvasti muita sillä, kuinka hän on heidän yläpuolellaan. Byrne oikein herkuttelee inhottavalla hahmollaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey ja Ellie Kemper morsiusneitoina Meganina, Ritana ja Beccana, sekä Chris O'Dowd konstaapeli Rhodesina. O'Dowd sopii hyvin mukavan poliisin rooliin, joka ihmettelee Annien elämää. McLendon-Covey ja Kemper eivät erityisemmin pääse esille Ritana ja Beccana, mutta McCarthy todella varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Wiigin tavoin myös McCarthy teki läpimurtonsa tässä leffassa, eikä mikään ihme. Hän on räävittömän hauska ja hyppää osaansa täysillä. McCarthy sai jopa Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolisuorituksestaan tässä filmissä.

Morsiusneitojen juoni ei sinänsä ole mitään erityistä tai uutta ja elokuva kulkee usein samoja polkuja, mitä monet muutkin komediat. Samanlaisia leffoja nähneenä katsoja voikin helposti aavistaa monet tulevat tapahtumat ennalta. Itsesäälissä kieriskely juuri ennen loppuhuipennusta on kai pakko olla aina mukana. Elokuva hyötyykin siis paljon siitä, kuinka hauska se on ja kuinka hilpeää näiden näyttelijöiden seuraaminen on. Monet naisten tähdittämät komediat tuntuvan olevan erittäin kilttejä ja hempeitä, mutta Morsiusneidot pistää ronskin vaihteen päälle ja näyttää, etteivät vain miehet osaa porsastella. Yhdessä kohtaa nähdään armottoman pitkäksi venytetty kuvottava kohtaus, missä morsiusneidot saavat ruokamyrkytyksen ja yrittävät helpottaa oloaan, mutta heillä on käytössään vain yksi ainoa vessanpönttö. Kohtaus on kuitenkin hoidettu ammattitasoisella tyylillä ja valtava myötähäpeä on täysin tarkoituksellista.

Muutenkaan kiusallisilta tilanteilta ei vältytä. Kihlajaisjuhlissa on hulvaton hetki, kun Annie ja Helen yrittävät molemmat olla puheen huipentuma. Toinen aloittaa uudestaan aina, kun toinen on lopettanut. Kyseessä on niitä kohtauksia, jotka voisivat helposti lässähtää kesken kaiken, mutta tämä onnistuu olemaan yhä vain hauskempi, mitä pidemmälle se etenee. Pitkässä lentokonekohtauksessa tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja kärsivällisen katsojan odotus palkitaan kohtauksen lopussa. Vaikka elokuvassa osataan tehdä pitkiä kohtauksia, mitkä pitävät kutinsa loppuun saakka, on elokuva kokonaisuutena kuitenkin turhan pitkä. Yli kahden tunnin kestoa voisi tiivistää helposti ainakin vartilla, sillä etenkin itsesääliosio vain junnaa paikoillaan. Tekijät osaavat venyttää joitakin kohtauksia niin, että ne vain paranevat, mutta eivät täysin osaa tiivistää silloin, kun kokonaisuus venyy liikaa.

Ohjaaja Paul Feig onnistuu pitämään usein tunnelmaa korkealla, mutta hän ei tunnu hoksaavan, kuinka elokuva alkaa venymään liian pitkäksi. Wiig ja Mumolo ovat muuten tehneet hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, mutta jo he olisivat voineet tiivistää tekstiään. Viimeistään leikkauksessa liikapituus olisi pitänyt huomata. Morsiusneidot on kuitenkin oivallisesti kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma rakennetaan kelvollisesti. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse kunnolla esille ja katsoja huomaa lähinnä leffassa käytetyt, muiden artistien ja yhtyeiden jo aiemmin olemassa olevat kappaleet.

Yhteenveto: Morsiusneidot on erittäin mainio komediaelokuva, mikä kuitenkin kärsii hieman liian pitkästä kestosta ja loppupään tylsästä itsesäälissä rypemisestä. Muuten filmi on parhaimmillaan jopa hulvaton ja monien vitsien kohdalla tekijät onnistuvat venyttämään niitä pitkiksi ilman, että hauskuus katoaa. Jotkut pitkät huumoriosiot vain paranevat edetessään. Meno on usein ronskia, eikä hilpeältä kiusallisuudelta ja jokseenkin hyvällä maulla tehdyiltä kuvottavuuksilta vältytä. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Kristen Wiig vakuuttaa pääroolissa samaistuttavana Anniena ja Rose Byrne oikein nauttii inhottavan Helenin esittämisestä. Show'n varastaa kuitenkin vähän väliä Melissa McCarthy morsiusneito-Meganina, joka onnistuu olemaan hysteerisenkin hauska. Jos leffaa oltaisiin älytty tiivistää reippaasti alle kahteen tuntiin, toimisi se entistä paremmin. Jo tällaisenaan Morsiusneidot on erittäin lystikäs elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridesmaids, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Apatow Productions

Arvostelu: Thunder Force (2021)

THUNDER FORCE

Ohjaus: Ben Falcone

Pääosissa: Melissa McCarthy, Octavia Spencer, Bobby Cannavale, Pom Klementieff, Jason Bateman, Taylor Mosby, Melissa Leo ja Kevin Dunn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Thunder Force on Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin tähdittämä supersankarikomedia. McCarthyn mies Ben Falcone työsti elokuvan käsikirjoituksen ja ryhtyi sen ohjaajaksi, saatuaan idean läpi Netflixillä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt Thunder Force on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin yllä olevan julisteen. McCarthy on mielestäni hauska koomikko ja Spencer parhaimmillaan upea näyttelijä, joten halusin nähdä, mitä he tekevät supersankarikomediassa. Katsoinkin Thunder Forcen heti, kun se julkaistiin Netflixissä... ja jo ennen puolta tuntia kaduin päätöstäni...

Vuonna 1983 joukko konniksi kutsuttuja sosiopaatteja sai itselleen supervoimat ja ryhtyi terrorisoimaan maailmaa. Konnien hyökkäyksestä selvinnyt huippuälykäs Emily on vuosien aikana kehitellyt seerumin, jolla muutkin voisi muuttaa superihmisiksi, puolustamaan maailmaa konnilta. Valitettavasti seerumin ottaa vahingossa Emilyn entinen koulukaveri, kömpelö Lydia.

Kuten alussa sanoin, minä pidän niin Melissa McCarthysta kuin Octavia Spenceristä näyttelijöinä, vaikka molemmilla on kieltämättä ollut omat hutilyöntinsä. McCarthy on erittäin hauska Morsiusneidoissa (Bridesmaids - 2011), Väärissä papereissa (Identity Thief - 2013) ja Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), kun taas Spencer on osoittanut hienot lahjansa esimerkiksi Piioissa (The Help - 2011), Snowpiercerissä (2013) ja Hidden Figures - Varjoon jääneissä (Hidden Figures - 2016). Siksi minua harmittaakin suuresti sanoa, että Thunder Forcessa kumpikin tekee yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Spencer näyttelee ylifiksua Emilyä, joka on kehitellyt supervoimat antavan aineen, kun taas McCarthy esittää tämän töpeksivää kaveria Lydiaa, joka vahingossa ottaa seerumin ja saa yli-inhimillisiä voimia. Spencer alisuoriutuu pahasti ja tarjoaa täysin elottoman roolityön mitä tylsimmässä roolissa. McCarthy sitten taas sekoilee kaverinsakin puolesta ja käy nopeasti katsojan hermoille.

     Elokuvassa nähdään myös Taylor Mosby Emilyn tyttärenä Tracyna, Melissa Leo Emilyn assistenttina Alliena, Bobby Cannavale pormestariksi pyrkivänä William "Kuningas" Stevensinä, sekä Pom Klementieff ja Jason Bateman supervoimia omaavina konnina. Leo on Spencerin tavoin aika tylsä osassaan, mutta Mosbysta sentään näkyy intoa leffaa kohtaan. Cannavale on kaamean huono "Kuninkaana", jonka todellisen luonteen arvaa välittömästi. Guardians of the Galaxy -leffoista (2014-) tuttu Klementieff saa harmillisen mitäänsanomattoman roolin vähäpuheisena Laserina, mutta Bateman onnistuu tarjoamaan elokuvan ainoat naurut Rapuna, miehenä, jolla on ravun sakset käsien tilalla. On erittäin lystikäs näky, kun Bateman pakenee taistelusta sivuttain kävellen ja saksiaan napsuttaen. Näyn kruunaa Batemanin hämmentynyt ilme, että mihin ihmeeseen hän oikein suostui mukaan?

Thunder Force on yksi epähauskimmista komediaelokuvista, minkä olen pitkään aikaan katsonut. Jason Batemanin rapuhahmoa lukuunottamatta en nauranut millekään koko leffan aikana. Välillä jopa tuntui siltä, että tekijät eivät edes yrittäneet saada aikaiseksi hauskaa komediaa. McCarthy on ainoa, joka yrittää kovasti olla hauska kaikkien muidenkin puolesta, mutta yritys tuntuu lähinnä epätoivoiselta improvisaatiolta, jolla leffaan saisi edes jotain huumorintynkää. Pääasiassa menosta aiheutuu vain epämiellyttävää ja kiusallista tunnetta katsojalle. Pidän siitä, kun komedioissa huumori perustuu myötähäpeään, kuten vaikkapa Mr. Beanin kohelluksissa tai Boratin aiheuttamissa tilanteissa. Tämä on eri asia. Se ei ole hauskaa, että katsojaa hävettää suunnattomasti näyttelijöiden ja kuvausryhmän puolesta, että he suostuivat tällaiseen roskaan.

Hauskuuden puutteen voisi edes jotenkin antaa anteeksi, jos elokuva sisältäisi mielenkiintoisen tarinan ja täyttäisi sen hyvillä hahmoilla. Thunder Forcesta on turha etsiä kumpaakaan. Nämä ilkikuriset "konnat" eivät tarjoa mitään uhkaa, eikä siis mikään heistä johtuva leffassa hetkauta katsojaa. Emilyn nousu lapsuudesta nykyiseen asemaansa voisi olla kiinnostava, mutta elokuva hyppää sen yli kokonaan. Lydian saadessa voimansa, elokuva käyttää liiankin pitkän ajan voimien testailuun. Vähän väliä voi huomata vilkaisseensa, kauanko leffa vielä kestää? Elokuvan ensimmäisen puolikkaan ajan tuntui siltä, ettei leffa ikinä lähde käyntiin ja toisen puolikkaan ajan rupesi tuntumaan siltä, ettei se koskaan pääty. Toimintakohtaukset ovat arvattavasti aika säälittävää kohellusta, eikä loppuhuipennukseen onnistuta rakentamaan minkäänlaisia panoksia. Thunder Force -supersankaritiimin saama suosio ei tunnu koskaan ansaitulta, koska he eivät tee oikein mitään sen eteen. Juoni kulkee tietyllä tavalla eteenpäin vain, koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä siksi, että hahmoilla olisi oikeasti vaikutusta puskea sitä eteenpäin.

Niin ohjauksesta kuin käsikirjoituksesta vastaa McCarthyn mies Ben Falcone, joka ei vakuuta yhtään kummallakaan osa-alueella. Falconen ohjaus on todella laiskaa, eikä hän saa kenestäkään muusta mitään irti. Hänen vaimonsa yrittää selvästi tsempata muita, mutta turhaan. Falconen teksti on erityisen surkea, eikä se sisällä mitään kiinnostavaa. Batemaninkin hilpeys syntyy lähinnä hänen kyllästyneestä ilmeestään ja kökösti tehdyistä rapukäsistä. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, lavasteet ovat kelvolliset, päähenkilöiden superasut ovat tarpeeksi menevät ja komediarainaksi erikoistehosteet ajavat asiansa. Äänimaailmakin on ihan hyvin pistetty kasaan, vaikka Fil Eislerin säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lähinnä päähän jää soimaan Sealin kappale Kiss From a Rose. 

Yhteenveto: Thunder Force on surkea komediaräpellys, jota katsoessa on vaikea olla tylsistymättä tai häpeämättä koko työryhmän puolesta. Elokuvan ainoa hauska juttu on nähdä Jason Bateman kökköjen rapukäsien kanssa juoksemassa pakoon, kasvoillaan ilme, joka viestii vahvasti sitä, että häntä kaduttaa leffaan suostuminen. Melissa McCarthy yrittää epätoivoisesti sekoillen tuoda mukaan komediaa, mutta turhaan. Kyseessä on yksi epähauskimmista komedioista aikoihin. Leffassa ei oikein toimi muutenkaan mikään osa-alue. Sen ohjaus on kömpelöä, käsikirjoitus aikamoinen sekasotku, juonenkuljetus pitkästyttävää, toimintakohtaukset mitäänsanomattomia ja näytteleminen parhaimmillaankin keskinkertaista. Miten ihmeessä Octavia Spencer voi tehdä näin tylsää työtä? Thunder Force on kaiken kaikkiaan säälittävä komediaräpellys, minkä on vaikea kuvitella tarjoavan riemua kenellekään. Se ei edes onnistu olemaan minkäänlainen parodia supersankarigenrestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunder Force, 2021, Netflix, Marc Platt Productions

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: The Happytime Murders (2018)

THE HAPPYTIME MURDERS

Ohjaus: Brian Henson
Pääosissa: Bill Barretta, Melissa McCarthy, Maya Rudolph, Dorien Davies, Leslie David Baker, Elizabeth Banks, Kevin Clash, Joel McHale, Drew Massey ja Victor Yerrid
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The Happytime Murders sai ideansa jo 2000-luvun alkupäässä, kun Muppetien luoja Jim Henson keksi tehdä härskimmän version nukeistaan. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2008 ja Lionsgate-yhtiö alkoi tekemään leffaa, mielessään ensi-ilta vuodelle 2011. Päärooliin kaavailtiin Cameron Diazia, mutta kun projekti ei lähtenyt toivotulla tavalla liikkeelle, Diaz jätti elokuvan. 2015 STX Entertainment nappasi leffan ja suunnitteli Jamie Foxxia päärooliin, kunnes yhtiö päätyi lopulta Melissa McCarthyyn. Syyskuussa 2017 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja nyt viimeinkin The Happytime Murders on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin filmistä todella paljon, kun näin sen trailerin. Pidin elokuvan ideaa mahtavana, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Odotuksiani laski hieman elokuvan saama negatiivinen palaute, mutta menin silti toiveikkaana katsomaan sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Maailmassa, missä ihmiset ja nuket elävät keskenään, alkaa tapahtua kummia, kun joku alkaa murhaamaan hittitelevisiosarja The Happytime Gangin jäseniä. Yksityisetsivä Phil Philipsin ja hänen entisen työparinsa Connie Edwardsin täytyy selvittää kuka on murhien takana.

Vaikka elokuvaa on markinnoitu pääasiassa Melissa McCarthyn nimellä, tarinan todellinen päähenkilö on sininen nukke Phil Philips (Bill Barretta), entinen huippupoliisi, nykyinen alkoholisoitunut yksityisetsivä. Hahmosta yritetään luoda mielenkiintoista kirjoittamalla hänestä perinteistä etsivähahmoa (mutta tällä kertaa nukkena) ja luomalla hänelle jonkinlaista synkähköä menneisyyttä, mutta tämä ei oikein toimi toivotulla tavalla. Phil ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava henkilö, vaan jää hieman liiankin stereotyyppiseksi tapaukseksi. Tämä on suuri harmi, sillä hahmolla voisi saada ties mitä aikaiseksi. Silti kyseessä on koko elokuvan paras hahmo ja se vasta onkin harmillista.
     Melissa McCarthy taas esittää ihmispoliisi Connie Edwardsia, joka oli aikoinaan Philin työpari. Tönkösti kirjoitetusta syystä Connie on alkanut inhoamaan nukkeja, mikä luo mielenkiintoisen myrkylliset välit kaksikolle, kun he alkavat jälleen työskentelemään yhdessä... noin minuutiksi, kunnes käsikirjoittajat unohtavat tämän piirteen ja yhtäkkiä hahmo onkin nukkien puolella. Tällaista hyvin laiskaa kirjoittamista on filmissä luvassa useaankin otteeseen. Connie jää hyvin tylsäksi tapaukseksi, eikä valitettavasti edes McCarthy kykene pelastamaan häntä. Yleisesti pidän McCarthya hyvänä ja hauskana komedianäyttelijänä, mutta tässä hänelle ei ole annettu tarpeeksi tekemistä. Ei McCarthy huono ole, mutta hyvin vaisuksi hänen roolityönsä jää.
     Pääkaksikkoa paljon mielenkiintoisempia hahmoja ovat The Happytime Gang -ohjelman heput. Philin veli Larry (Victor Yerrid) on julkimo ja nauttii täysin rinnoin kuuluisuudestaan. Lyle (Kevin Clash) taas on rikollisjärjestön pomo. Clash esittää myös pornoon addiktoitunutta Bumbly-pupua. Goofer (Drew Massey) on koditon huumeiden käyttäjä, ja Ezra (Ted Michaels) ja Cara (Colleen Smith) ovat insestiä harjoittavat sukulaiset. Elizabeth Banksin näyttelemä Jenny on jengin ainoa ihmishahmo ja Philin ex-tyttöystävä. Hän tanssii eräällä klubilla miesten suureksi iloksi. On todella sääli, että kun jengin hahmoista on kirjoitettu näin kummallisia ja mielenkiintoisia persoonia, ei heitä osata hyödyntää lähes lainkaan. Lähes aina kun uusi hahmo esitellään ja hänestä alkaa kiinnostua, hänet murhataan välittömästi.
     Muista hahmoista ainoat maininnan arvoiset ovat Maya Rydolphin näyttelemä Philin sihteeri Bubbles, nymfomaaninukke Sandra (Dorien Davies) ja aika stereotyyppinen poliisipäällikkö Banning, jota näyttelee Leslie David Baker. Joel McHalen esittämä FBI-agentti Campbell tuodaan todella surkeasti mukaan tarinaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan. McHale on erittäin kömpelö osassaan, eikä hänen yksi ainoa vitsinsä jaksa kantaa koko leffan ajan.

Yksi The Happytime Murdersin ongelmista onkin, etteivät sen vitsit muutenkaan jaksa kantaa elokuvan loppuun saakka. Olin itse asiassa todella yllättynyt ja jopa pettynyt, kuinka epähauska elokuva loppujen lopuksi onkaan. Kyseessä on valitettavasti niitä leffoja, minkä trailerit sisältävät kaikki parhaimmat vitsit, mutta mikä valitettavinta, itse elokuvaan nämä läpät eivät sovi lähes lainkaan. Trailerit antavat kuvan siitä, että elokuva olisi oikein kunnon turbovaihteella kulkeva häröily, missä aiemmin suloisen hassuina pidetyt nuket ovatkin törkyturpaisia mulkvistejä. Mainokset lupailivat hulvatonta perseilyä, mutta itse elokuva vain antaa ymmärtää, eikä ymmärrä antaa. Leffa kyllä sisältää törkeyksiä, kuten nukkeja pyörittämässä seksikauppaa, bordellia tai mafiaa, minkä lisäksi filmissä kiroillaan vähän väliä, käytetään huumeita ja oikein korostaen näytetään, kun murhattujen nukkien sisälmykset roiskuvat ympäriinsä. Mukana on tarpeettoman pitkä ja vaivaannuttava seksikohtaus, minkä lisäksi leffa sisältää Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvan (1992) ikonisen vilautushetken - tietty nuken kanssa toteutettuna - mutta lopputulos jättää silti kaipaamaan jotain paljon enemmän.

Ronskin hengen tappaa jo välittömästi alussa esiteltävä tyyli, mikä jäljittelee vahvasti klassisia film noir -rikosleffoja. Philin haikailevan synkkä kertojaääni ja aikaan sopiva musiikki luovat oman mielenkiintoisen tunnelmansa, mikä on hauska idea, jos katsoja tietää, mitä kohtaan tässä nyt irvaillaan. Mutta kun yhtäkkiä aletaan viljellä sanoja, kuten "paska" ja "vittu", ja häröilyä aletaan tunkemaan mukaan (kuten eräs hyvin häiriintynyt masturbointikohtaus), eivät ne enää sovi elokuvan alussa rakennettuun henkeen. Tästä syystä mukaan tungetut häröilyt eivät pysty naurattamaan. Yleisö, jonka kanssa näin elokuvan, lähinnä hymähteli muutamaan otteeseen. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos elokuva ei esittäisi olevansa mitä hulvattomin komedia. Tällaisenaan lopputulos tuntuu lähinnä Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -leffan (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Meet the Feeblesin (1989) kömpelöltä sekasikiöltä, minkä olisi pitänyt valita yksi selkeä suunta ja panostaa siihen. Katselukokemusta ei yhtään helpota Todd Bergerin kehno käsikirjoitus, mikä aloittaa paljon hyviä ideoita, muttei osaa käsitellä niitä mitenkään. Leffassa osoitetaan parissa kohtaa, että ihmiset kohtelevat nukkeja hyvinkin rasistisesti, mutta sitten tämä unohdetaan täysin. Elokuva myös esittelee selkeän säännön, että nuket eivät voi tappaa toisiaan, mutta kappas kummaa, kyllähän ne siihen pystyvät. Tarinan käänteet ja loppuhuipennus ovat myös niin laiskasti suunniteltuja, että ne ovat tökerömpiä kuin filmin alapäähuumori.

Elokuvasta löytyi kuitenkin jotain, mikä sai minut pysymään erittäin kiinnostuneena loppuun saakka ja sehän on tietysti erinomainen nukketyöskentely. Hahmot eivät ole digitaalisesti tehtyjä, vaan niistä huokuu, että ne ovat käsin valmistettuja ja jotkut ihmiset liikuttelevat niitä tikuilla ja langoilla. Tämä vanhanaikainen ja klassinen työtapa on äärimmäisen kiehtovaa ja veikkaisin, että elokuvan teosta kertovat dokumentit ovat mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin itse leffa. Jo lopputekstien aikana näytetään pätkiä, miten nukkeja liikutellaan eri kohtauksissa ja olisin mielellään katsonut sitä enemmänkin. The Happytime Murders on myös kuvattu mainiosti. Sen puvustus ja maskeeraus on onnistunutta, mutta tietokone-efektit eivät ole parhaasta päästä. Leikkauksessa leffaa olisi voinut pilkkoa hieman lyhyemmäksi, sillä jo puolentoista tunnin kestossaan se tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Elokuvan ohjaajana toimii Muppetien luoja Jim Hensonin poika Brian Henson, joka on aiemmin ohjannut pari Muppet-leffaa; Muppettien joulun (The Muppet Christmas Carol - 1992) ja Muppettien aarresaaren (Muppet Treasure Island - 1996). Viime elokuvaohjauksesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta ja sen myös huomaa, sillä Hensonin työ on hyvin epätasaista, eikä hän saa millään pidettyä kehnoa käsikirjoitusta ja erilaisia tunnelmia kasassa.

Yhteenveto: The Happytime Murders on suuri pettymys kaikille, jotka odottavat näkevänsä hulvattoman törkeän komedian. Todellisuudessa kyseessä on hyvinkin laiska tekele, mikä ei jaksa hyödyntää erinomaisia ideoitaan, vaan jättää kaiken täysin puolitiehen. Filmi tekee suuren virheen aloittaessaan tarinan film noir -henkisenä rikosdraamana, jolloin lähes mitkään häröt vitsit eivät enää toimi. Ronskiudet ovat huonosti mukaan tungettuja, eivätkä kaiken maailman irstaudet herätä toivottuja tunteita katsojassa. Katselukokemusta ei helpota se, että filmin hahmot ovat pääasiassa tylsiä, heidän näyttelijänsä ovat innottomia ja tarinan käänteet ovat loppujen lopuksi typeriä. Elokuvan pienenä pelastavana tekijänä on loistava nukketyöskentely, mille nostan hattua. The Happytime Murdersin olisi ensisekunneista asti pitänyt pistää nupit kaakkoon ja häröillä niin paljon kuin sielu sietää. Nyt elokuva jää vain tönköksi yritykseksi, mitä ei todellakaan jaksa enää uudestaan katsoa. Suosittelen käyttämään rahanne johonkin muuhun, sillä kyseessä ei todellakaan ole se elokuva, mitä trailerit lupailivat. Filmi on yksi tämän vuoden heikoimmista, eikä siihen kannata tuhlata aikaa. Jos The Happytime Murders on välttämätöntä nähdä, kannattaa odottaa, että se tulee parin vuoden sisällä Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Happytime Murders, 2018, Black Bear Pictures, Henson Anternative, The Jim Henson Company, Huayi Brothers Media, On The Day Productions, STX Entertainment

Arvostelu: Spy / Vakoojan asussa (2015)

SPY (2015)

SPY - VAKOOJAN ASUSSA

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Melissa McCarthy, Miranda Hart, Jason Statham, Rose Byrne, Peter Serafinowicz, Bobby Cannavale, Jude Law ja Curtis "50 Cent" Jackson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Spectren (2015) oli tarkoitus olla viime vuoden kovin agenttielokuvatapaus. Vaikka näin ei ollutkaan, niin 2015 oli muuten agenttielokuvien ystäville hieno vuosi, sillä uuden James Bond -elokuvan lisäksi tulivat myös Mission: Impossible - Rogue Nation (2015), The Man from U.N.C.L.E. (2015), sekä Kingsman: The Secret Service (2015). Vielä näiden lisäksi kesällä ilmestyi myös Spy, josta tiesin vain, että kyseessä oli komedia elokuvan Bridesmaids (2011) tekijöiltä ja joka kulki Suomessa hölmöllä lisänimellä "Vakoojan asussa". Mainokset vaikuttivat ihan kivoilta, muttei elokuva silti tuntunut erityisemmin siltä, että se olisi pakko nähdä. Kävin kuitenkin mielenkiinnosta katsomassa Spyn ja onneksi niin, sillä vau!

Susan Cooper pääsee toimistolta tositoimiin, kun hänet lähetetään peitetehtäviin kentälle saadakseen CIA:n haltuun terroristeilla olevan ydinaseen.

Susan Cooperina nähdään Melissa McCarthy, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Monien mielestä hän on loistava, kun taas monien mielestä lähinnä ärsyttävä. Vaikka hän on omasta mielestäni ihan hyvä, niin on minun silti pakko myöntää, että kyllä hän useasti myös ärsyttääkin. Tässä hän on onneksi oikein mainio, vaikka muutamaan otteeseen hänen kovaäänisyytensä käy hermoille. Susanin hahmokaari toimistotyöläisestä agentiksi on toimivasti toteutettu, eikä prosessi tapahdu liian nopeasti. Välillä hän toimii kuten moni muukin tavis toimisi, kun taas välillä hänestä näkyy, että koulutusta löytyy hieman enemmänkin. Susan tekee myös kakkuja, mikä mainitaan pariin otteeseen, mutta mitä ei koskaan erityisemmin tuoda esille.
     CIA:n toimistolla työskentelee myös Nancy, jota esittää Miranda Hart. Kuten McCarthy, niin myös Hart on paikoitellen ärsyttävä, etenkin ollessaan kovaääninen. Hart on ärsyttävämpi kuin McCarthy, joten on onni, ettei hahmo esiinny ihan hirveästi elokuvassa.
     Hauskuutta elokuvaan tuo mukaan Jason Statham, joka näyttelee agentti Rick Fordia, joka kertoo aikamoisia paisuttelukertomuksia itsestään. Hän kertoo esimerkiksi juttuja siitä, kuinka hän kuoli ja tuli takaisin henkiin, kiinnitti irronneen kätensä takaisin paikoilleen ja kun häneltä kysytään, mistä hän yhtäkkiä sai itselleen uuden takin, niin vastaushan kuuluu: "No vittu tein sen itse, enkö vain?" Rick Ford on ehkä jopa lempisuoritukseni Stathamilta, joka muuttuu hahmossaan hieman karikatyyriksi itsestään ja kaikista niistä rooleista, joita hän on aiemmin esittänyt.
     Elokuvan pahiksena nähdään Rose Byrnen näyttelemä Rayna Boyanov, joka jatkaa isänsä jalanjäljissä ydinaseen kauppiaana. Byrne toimii suurimmaksi osaksi, mutta välillä häntä on erittäin vaikea ottaa tosissaan, ja kuten McCarthy ja Hart, niin myös hän on aika ärsyttävä korottaessaan ääntään. Raynan hiustyyli on aika kauhea.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Peter Serafinowiczin näyttelemä härski Aldo, joka haluaa olla liiankin intiimisti tekemisissä Susanin kanssa; Jude Law'n esittämä agentti Bradley Fine, jonka tehtävää Susan Cooper lähtee suorittamaan; Bobby Cannavalen näyttelemä Sergio De Luca, joka tekee kauppaa asediilereiden ja terroristien kanssa; sekä Curtis "50 Cent" Jackson omana itsenään.

Bradley Fine on yksi CIA:n parhaista agenteista, mutta hän ei olisi mitään ilman henkilöä, joka neuvoo hänen korvaansa kaiken aikaa, mitä tehdä ja minne mennä. Susan Cooper on juurikin tämä henkilö. Kaiket päivät Susan seuraa tietokoneeltaan, missä Fine liikkuu tehtäviensä aikana ja opastaa tätä suoriutumaan operaatioista. Hän on myös rakastunut Fineen, muttei uskalla myöntää tätä, sillä ei usko komistusvakoojan koskaan kiinnostuvan hänestä. Yhden tehtävän mennessä pieleen kaikki CIA:n aktiiviset agentit paljastuvat, jolloin ainoa toivo suorittaa operaatio loppuun, on lähettää Susan ensimmäistä kertaa kentälle. Susanin täytyy löytää Rayna ja saada tältä ydinase, ennen kuin Rayna ehtii myymään sen terroristeille.

Tuttuja James Bond -viittauksia löytyy kyllä elokuvasta, mutta Spy ei silti ole onneksi vain täysi parodia. Siitä löytyy kyllä alusta alkutekstien aikana soiva kappale, joka on erittäin samanlainen kuin 007-elokuvissa, agentit saavat tietysti ennen tehtävälleen lähtöä tyylikkäitä varusteita ja jo Bradley Finesta pelkästään tulee helposti mieleen itse Bond, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Se ei ole Bond-parodia, vaan enemmänkin vitsailee siitä, millainen agenttigenre nykyään on juurikin Bondin takia. Agenttielokuvissa on myös tavaramerkkinä matkustelu ja tässä käydäänkin mm. Bulgariassa, Ranskassa, Italiassa ja Unkarissa. Kovin uusi juttu ei myöskään ole se, että pahikselta löytyy ydinase, joka täytyy saada takaisin Yhdysvaltain viranomaisten haltuun.

Spy poikkeaa monista muista agenttikomedioista siten, että se on yllättävän härö ja raaka. Parit toimintapätkät ovat jopa yllättävän brutaaleja - niskoja katkeaa ja hieman vertakin roiskahtaa. Elokuvassa kiroillaan runsaasti ja etenkin Aldon puheessa monet sanat viittaavat seksiin ja naisen ruumiinosiin. Elokuva selkeästi ansaitsee K16-luokituksensa, sillä sen verran roisia meininkiä on paikoitellen luvassa. Itseni tämä yllätti täysin. Elokuva yllättää todella useasti, etenkin alkupuolella, sillä mainokset eivät kuitenkaan täysin näyttäneet, millainen elokuva olisi oikeasti kyseessä. Ja hyvä niin. Läpi elokuvan saa nauraa paljon, mutta kuten tavallista, niin huumori vähenee siinä kohtaa, kun loppuratkaisu alkaa häämöttää ja keskitytään pääasiassa tarinan päättämiseen, eikä katsojien naurattamiseen. Loppupuolelta löytyy aika arvattava juonenkäänne, mutta eipä se erityisemmin haittaa. Jos katsoo paljon agenttielokuvia, niin käänteen arvaa jo alussa, mutta jos genre ei ole tuttu, niin homma voi tulla yllätyksenä.

Elokuvan on ohjannut Paul Feig, joka on tehnyt jo kolme elokuvaa tämän lisäksi, joissa Melissa McCarthy esiintyy: Bridesmaids, The Heat (2013) ja Ghostbusters (2016). Feig osaa selkeästi tehdä toimivia komedioita, kun sille päälle sattuu ja mielestäni tämä on hänen paras tuotoksensa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja saanut jutun pysymään hienosti kasassa. Paikoitellen dialogi on erittäin nokkelaa ja kulkee sujuvasti ja nopeasti eteenpäin. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Hidastuskuvat ovat erittäin hyvin otettuja. Tehosteita ei ole paljoa käytetty, mutta äänimaailma toimii. Etenkin niskojen katkeamisia on korostettu kunnon rusahduksilla, mitkä ainakin itseäni naurattivat. Musiikista vastaa Theodore Shapiro. Elokuvaa varten sävelletty musiikki ei erityisemmin jää mieleen, sillä siinä on käytetty niin paljon valmiita kappaleita. Tämän elokuvan "Bond-tunnari" on Ivy Levanin biisi "Who Can You Trust".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Vain Blu-ray sisältää elokuvasta myös Extended Cutin, eli kymmenisen minuuttia pidemmän version, joka sisältää pidempiä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Lisämateriaalia Blu-raylta löytyy jopa kahdeksi ja puoleksi tunniksi, eli yllättävän paljon ottaen huomioon, että kyseessä on komediaelokuva. Pelkkä "How Spy Was Made" kestää yhteensä noin viisikymmentä minuuttia. Poistettuja kohtauksia on puolen tunnin edestä.

Yhteenveto: Spy on todella hyvä, hauska ja yllättävä agenttikomedia. Vaikka siinä on selkeitä lainauksia esimerkiksi Bond-leffoista, niin se ei ole vain parodia, vaan oma juttunsa. Melissa McCarthy vetää mielestäni parhaan suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, vaikka onkin paikoitellen hieman ärsyttävä. Rose Byrne ei pahiksena erityisemmin vakuuta, mutta Jason Statham taas on aivan loistava. Paul Feig on selkeästi tiennyt, mitä on ollut tekemässä. Dialogi on välillä erittäin nokkelaa. Lopun juonikäänne on aika arvattava, mutta se ei erityisemmin haittaa. Lasten elokuva tämä ei todellakaan ole, sillä se sisältää paljon kiroilua, hieman verta, niskojen katkeilua, sekä Extended Cutissa useita miehen sukuelimen kuvia. Agenttielokuvien, sekä hieman roisimpien komedioiden ystäville suosittelen tätä lämpimästi, sillä Spy kyllä toimii - lähes yhtä hyvin jopa muutamankin katselukerran jälkeen. Älkää ottako levyä pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään vielä pätkiä. Tavallaan toivoisin, että tälle tulisi jatkoa, mutta tavallaan toivon, että tämä pysyisi itsenäisenä teoksena.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.mi6community.com
Spy, 2015, Twentieth Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, Feigco Entertainment

Arvostelu: Ghostbusters (2016)

GHOSTBUSTERS (2016)

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Melissa McCarthy, Kate McKinnon, Leslie Jones, Chris Hemsworth, Neil Casey ja Andy Garcia
Genre: scifi, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Minun on tunnustettava, että näin alkuperäisen Ghostbustersin (1984) ja sen jatko-osan Ghostbusters II (1989) vasta viime vuonna, joten sillä sarjalla ei ole erityistä nostalgia-arvoa minulle. Tiesin tietysti jo lapsena, mistä suunnilleen oli kyse ja tiesin logon sekä tunnuskappaleen. En innostunut, kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Ghostbusters, mutten myöskään vihannut ideaa niin kuin suuri osa alkuperäisten elokuvien faneista, koska sarja ei ole minulle tärkeä. Odotin elokuvaa kuitenkin jollain lailla, sillä enemmän tai vähemmän pidän ohjaaja Paul Feigin aiemmista elokuvista, joita olen nähnyt. Katsoin viime viikonloppuna alkuperäiset elokuvat uudestaan ja pääsin hieman oikeaan tunnelmaan. Silti mielenkiintoni ei ollut korkealla, sillä internet oli niin täynnä vihapuhetta, enkä enää edes tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, kun menin sitä katsomaan.

Paranormaaleja ilmiöitä selvittävät tutkijat ryhtyvät taistoon haamuja vastaan.

Melissa McCarthy on ollut jokaisessa Paul Feigin elokuvassa, jonka olen nähnyt ja hän on tässäkin keskeisessä roolissa. Silti Kristen Wiig oli tämän elokuvan kaikkein keskeisin hahmo. Wiigin hahmolla, Erinillä, on loppujen lopuksi eniten tehtävää ja alkupuolella näytetään, etteivät McCarthyn esittämän Abbyn ja Erinin välit ole kovin lämpimät, mikä tekee Abbysta vaikeammin lähestyttävän hahmon kuin Erin. Wiig ja McCarthy toimivat joka tapauksessa hyvin parivaljakkona, olivat he toisiaan vastaan tai ystäviä. He toimivat ehkä juuri sen takia, että heidät on aiemminkin nähty samoissa elokuvissa, joten he ovat tunteneet toisensa kauan. Heidän rikkinäinen ystävyys alkaa tietenkin korjaantua elokuvan aikana.
     Ghostbusters-tiimiin kuuluvat myös Kate McKinnonin näyttelemä Holtzmann ja Leslie Jonesin näyttelemä Patty. Holtzmann on muka kaikkein nerokkain henkilö, mitä maa päällään kantaa ja Patty on stereotypinen, kovaääninen musta nainen. Holtzmann lähinnä ärsyttää, eikä McKinnonin suoritus vakuuta ollenkaan, mutta Jonesilla tuntuu olevan jonkinlaista potentiaalia. Kun hän ei huuda ja sekoile, voi huomata, että Jones olisi oikeasti täysin toisenlainen. Patty myös toimii parissa tilanteessa niin kuin oikea ihminen, eikä juokse suoraan vaaroja kohti. Alkuperäisen elokuvan tapaan tummaihoinen hahmo ei kuulu alunperin jengiin, vaan tulee mukaan vasta myöhemmin. Ottaen huomioon, millainen maailma on nykyään, olisi voinut tällaisen viittauksen alkuperäiseen elokuvaan ottaa pois.
     Ghostbustersien vastaanottovirkailijana nähdään Chris Hemsworthin näyttelemä Kevin. Vaikka on toimiva ratkaisu, että välillä esineellistetään mieshahmoja, niin hahmona tyhmä prettyboy-Kevin on vain rasittava. Tässä huomataan myös, ettei Chris Hemsworth todellisuudessa ole kovin hyvä näyttelijä - jos ei ole sitä aiemmin tajunnut. Thorina (2011-) hän toimii, mutta siihen ei hirveästi vaadita.
     Jonkinlaisena pahiksena elokuvassa on Neil Caseyn esittämä Rowan, joka on jostain syystä pimahtanut ja haluaa vallata maailman haamujen avulla. Todella yksiulotteiseksi jäävä Rowan ei innosta millään lailla, eikä häntä koe kertaakaan uhkaavana pahiksena. Leslie Jonesin lisäksi myös Casey osoittaa, että jotain potentiaalia voisi olla, mutta se on mennyt hukkaan tätä elokuvaa tehdessä. Hölmöä hahmossa on myös se, että hän on jostain kumman syystä tehnyt piirroksina koko suunnitelmansa maailman valloitukseen. Hän on piirtänyt tyylikkäitä kuvia, värittänyt ne ja kirjoittanut vielä "Sitten kaikki kumartavat sinulle" -tyylisiä juttuja kuvien viereen. Oliko tämä oikeasti paras tapa selittää pahiksen juoni katsojille ja päähenkilöille?
     Elokuvassa esiintyy myös Andy Garcia pakollisena pormestarihahmona, joka oli todella väkisin tungettu mukaan, sekä alkuperäisistä elokuvista tutut Bill Murray, Dan Aykroyd, Ernie Hudson ja Sigourney Weaver nähdään elokuvassa. Alkuperäisistä tähdistä vain Hudson on saatu sujuvasti ujutettua mukaan, mutta muut cameot vedetään yli.

Elokuva alkaa museoksi muunnetusta Aldridgen kartanosta, jossa pidetään turistikierrosta. Opas (Zach Woods) kertoo kävijöille kauhutarinaa Aldridgen perheestä ja myöhemmin kun paikka on jo suljettu ja opas on kartanossa yksin, alkaa tapahtua kummia. Vaikka en olekaan sarjan fani, minulle nousi silti hymy huulille, kun opas alkaa huutaa kauhusta ja vanha tuttu tunnuskappale alkaa soida. Harmi vain, että kappaleesta on otettu mukaan vain lyhyt pätkä. Samoihin aikoihin toisaalla kaupungissa Erin saa tietää, että Abby on aikoinaan salaa julkaissut heidän kirjoittamansa kirjan haamuista, jota Erin ei olisi halunnut julkisuuteen. Abby ja Holtzmann ovat juuri tiedehommissa, kun Erin saapuu paikalle ja alkaa huutaa Abbylle tämän toiminnasta. Välienselvittelyt jäävät kesken, kun käy selville, että Aldridgenin kartanossa kummittelee ja kolmikko lähtee tutkimaan tapausta. Myöhemmin porukkaan liittyy myös Patty, joka työskentelee elokuvan alussa metroasemalla.

Elokuvan alkupuoli on lähinnä sitä, että Ghostbusters-ryhmä syntyy, testailee laitteitaan ja nähdään muutama haamu. Loppupuolella rymistelläänkin kunnolla, kun haamut meinaavat ottaa vallan maailmasta. Läpi elokuvan päähahmot puhuvat kaikenlaisilla muka-tiedetermeillä, joista monet eivät varmasti edes ole oikeita sanoja, jotka tarkoittaisivat jotain. Juonikuvioiltaan tämä ja alkuperäinen Ghostbusters ovat aika samanlaiset. Ryhmä kasaantuu, tappelee muutamaa haamua vastaan - ja silti kukaan ei kuitenkaan usko, että haamuja olisi olemassa - taivaalle aukeaa portaali, josta haamut pääsevät elävien maailmaan ja lopuksi taistellaan isoa hirviötä vastaan. Tutut sädetykit ja auto ovat tietysti mukana ja elokuvassa nähdään myös alkuperäisissä elokuvissa esiintyneet vihreä Slimer ja jättikokoinen vaahtokarkkimies.

Kun niin moni asia on samalla lailla kuin alkuperäisessä, niin herää kysymys: miksi tämä täytyi tehdä? Nykyään kaikista isoista elokuvista tulee joko jatko-osia tai uusia versioita. Koska 1984 Ghostbustersin tähdet ovat liian vanhoja ja yksi heistä, Harold Ramis, on kuollut, niin ei voitu tehdä enää kolmatta osaa, jolloin vaihtoehtona jäljelle jää vain uusi versio. Monet valittivat siitä, että nyt päähenkilöt ovat kaikki naisia, mutta omasta mielestäni ratkaisu toimii osittain. Se on ihan kivaa vaihtelua, mutta itse olisin halunnut nähdä ryhmän, jossa olisi tasapuolisesti naisia ja miehiä. Totuushan on, että tämä elokuva on aika turha, mutta onneksi siinä on myös ihan hyviä kohtia ja tunnelma on välillä saatu onnistuneeksi. Lopputaistelu on näyttävä ja muutamat kohdat alkupuolella olivat jopa hieman jännittäviä. Suurin ongelmani elokuvassa onkin, ettei se ole hauska. Muutamia kohtia löytyy sieltä täältä, jolloin voi hieman hörähtää, mutta suurimman osan ajasta mietin päässäni, että pitikö minun nauraa näille jutuille? Hienot kohdat menevät pilalle, kun niihin tungetaan väkisin mukaan tyhmää huumoria.

Elokuvan on ohjannut Paul Feig, jolta olen aiemmin nähnyt elokuvat Bridesmaids (2011), The Heat (2013) ja Spy (2015). Bridesmaids oli hyvä, The Heat oli ihan kiva ja Spy oli mielestäni aivan mahtava, jolloin onkin suuri pettymys, ettei Ghostbusters ole hauska. Feig on jopa toiminut käsikirjoittajana tässä, jolloin olisi voinut odottaa paljon parempaa. Kovin luovia vitsejä ei saada kuulla kertaakaan. Visuaalisesti elokuva on onneksi todella tyylikäs. Haamut näyttävät paremmilta kuin mainoksissa ja loppu näyttää suurimmaksi osaksi upealta. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja sen äänimaailma on toimivasti rakennettu. Leikkaukseen miinusta tulee siitä, että muutaman kerran elokuvan aikana jokin lyhyt tilanne näytetään pari kertaa peräkkäin monesta kulmasta kuvattuna. Tuttu Ray Parker Jr:n "Ghostbusters"-tunnuskappale on tosiaan mukana ja siitä kuullaan erilaisia versioita läpi elokuvan. Onneksi tätä elokuvaa varten tehty Fall Out Boyn järkyttävä kappale "Ghostbusters (I'm Not Afraid)" soi vain kerran, eikä edes kokonaan. 3D-efekti toimi välillä, mutta tuntui suurimmaksi osaksi aika turhalta. 3D:tä korosti se, että kuvan asiat tulivat oikeasti välillä kuvarajan ulkopuolelle. Elokuvan kuvasuhde on pääasiassa widescreen, jolloin televisiosta katsottuna kuvan ylä- ja alapuolella ovat mustat palkit. Toimintakohtauksissa asioita kuten tykkien säteet näkyvät myös mustien palkkien päällä, mitä ei yleensä näe elokuvissa. 3D:nä katsottuna se tuo vahvemman illuusion siitä, että jotain oikeasti tuli ulos ruudulta. Loppupuolella kikka ei toimi, kun sitä käytetään liikaa ja lopussa kuvasuhde muuttuu kokonaan yhden kohtauksen ajaksi.

Yhteenveto: Ghostbusters ei ole onneksi niin huono kuin pelkäsin. Se ei tosin tarkoita, että se olisi kovin hyväkään. McCarthy ja Wiig toimivat, mutta muut näyttelijät jättävät aika kylmäksi ja vanhojen tuttujen cameot tuntuvat lähinnä väkisin mukaan tungetuilta. Juoni on aika pitkälti kopio alkuperäisestä elokuvasta muutamilla muutoksilla. Pahiksen "maailman valloitus" -piirustukset ovat katsojia tyhmentävä lisä, eikä hahmo muutenkaan oikein toiminut. Jotkut viittaukset alkuperäiseen elokuvaan olivat hyviä. Alkuperäinen tunnusmusiikki olisi voinut soida kokonaisuudessaan edes lopputeksteissä ja on hyvä, ettei Fall Out Boyn kappaletta kuulla kuin kertaalleen. Pääongelmani on, ettei Ghostbusters ole hauska elokuva, mutta onneksi toimintakohtauksissa huonot vitsit unohtaa ja tehosteet näyttävät tyylikkäiltä. Se on ihan kivaa kesähömppää, mutta samana päivänä ilmestyvistä elokuvista kävisin mieluummin katsomassa Star Trek Beyondin (2016). Mutta jos minun pitäisi valita, katsonko tätä vuorokauden putkeen, vai The Legend of Tarzanin (2016) uudestaan, valitsisin Ghostbustersin. Salista ei kannata poistua, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen tulee vielä kohtauksia, joista viimeinen vihjailee mahdollisesta jatko-osasta.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
Ghostbusters, 2016, Columbia Pictures, Feigco Entertainment, Ghostcorps, LStar Capital, The Montecito Picture Company, Pascal Pictures, Village Roadshow Pictures