Dead Man's Wire (2025) - elokuva-arvostelu

DEAD MAN'S WIRE

Ohjaus: Gus Van Sant

Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä. 

Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.

Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.

Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.

Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.

Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions

Arvostelu: Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989)

ROAD HOUSE - KUUMA KAPAKKA

ROAD HOUSE

Ohjaus: Rowdy Herrington

Pääosissa: Patrick Swayze, Kelly Lynch, Kevin Tighe, Ben Gazzarra, Sam Elliott, Red West, Jeff Healey, Sunshine Parker, Marshall Teague, John Doe, Kathleen Wilhoite, Terry Funk, Anthony De Longis, Travis McKenna ja Keith David

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Road House - kuuma kapakka on Patrick Swayzen tähdittämä toimintaelokuva. Projekti lähti liikkeelle David Lee Henryn ideasta, johon Silver Pictures -yhtiö tarttui. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1988 ja lopulta Road House - kuuma kapakka sai ensi-iltansa toukokuussa 1989. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja viisi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Road House - kuumaa kapakkaa ja tiesin elokuvan oikeastaan vain Family Guy -animaatiosarjan (1999-) kautta. Nyt kun elokuvasta on tulossa Jake Gyllenhaalin tähdittämä uudelleenfilmatisointi Road House (2024), päätin sitä ennen vihdoin ja viimein katsoa, sekä arvostella alkuperäisleffan.

Yökerhon järjestyksenvalvojana toimiva Dalton saa työtarjouksen siistiä todelliseksi räkäläksi muuttuneen Double Deuce -pikkukapakan. Ryhtyessään hommiin, Dalton saa vihamiehekseen paikallisen ja häikäilemättömän bisnesmies Brad Wesleyn, jolla on omat suunnitelmansa Double Deucen varalle.

Pääroolissa Road House - kuumassa kapakassa nähdään tosiaan Patrick Swayze, joka oli noussut isoksi tähdeksi pari vuotta aiemmin ilmestyneen Dirty Dancing - kuuman tanssin (Dirty Dancing - 1987) myötä. Swayze näyttelee portsarina toimivaa Daltonia, josta on vuosien varrella muodostunut suorastaan legenda ja myytti baaripiireissä. Dalton on niin kova ja kokenut äijä, ettei hän helposta säikähdä. Puukoniskunkin jälkeen hän vain mulkaisee, että "helvettiäkö sinä siinä tökit!" Dalton on siis täydellinen mies pistämään täydellisen mellakan vallassa olevan Double Deuce -kapakan takaisin ruotuun. Swayze istuu rooliinsa erittäin hyvin, tehden vähäsanaisesta ja tarkasta hahmostaan nopeasti kiinnostavan ja tykättävän. Kun Daltonin täytyy todistaa katsojalle olevansa muiden puheiden tasoinen tekijä, Swayze vakuuttaa mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Tighe Double Deucen omistajana Frank Tillmanina, Sunshine Parker farmari Emmettinä, jonka latoon Dalton muuttaa työkeikkansa ajaksi, Ben Gazzarra inhottavana bisnesmies Brad Wesleynä, joka periaatteessa määrää kaiken tapahtuvan lähiseudulla, Kelly Lynch tohtori Elizabeth Clayna, johon Dalton iskee silmänsä, Red West Elizabethin enona ja paikallisen pikkukaupan myyjänä Websterinä, Sam Elliott Daltonin vanhana tuttuna Wade Garrettina, sekä muun muassa Kathleen Wilhoite, John Doe, Terry Funk ja Keith David Double Deucen työntekijöinä. Sokea muusikko ja omalaatuista kitaransoittotapaa hyödyntävä Jeff Healey esiintyy bändeineen Double Deucessa joka ilta. Sivunäyttelijät ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Lynch ei pahemmin vakuuta pakollisena tyttöystävälisäyksenä, eikä Gazzarrankaan Wesley-pahis juuri säväytä. Elliott on kuitenkin mainio kenties vielä Daltoniakin kokeneempana pokena.

Road House - kuuma kapakka on ilmestymisestään asti nauttinut varsin ristiriitaisista mielipiteistä. Jotkut pitävät sitä tyhmänä roskana, jotkut pitävät sitä niin huonona, että se on hyvä ja jotkut taas aidosti viihtyvät sen parissa. Yllätyksekseni kuuluin tähän jälkimmäiseen joukkoon. Kyseessä on mielestäni oikein mainio leffa, joka nappaa hyvin mukaansa ja pitääkin menevästi mukanaan läpi kestonsa. Rakkauspuoli tuntuu tosiaan väkinäiseltä ja pahisosastokin lähinnä ajaa asiansa, mutta silti homma toimii. On kiinnostavaa lähteä Daltonin kanssa parantamaan rähjäisen kapakan oloja ja leffa tekee hyvää työtä pohjustaakseen Daltonin taitoja. Elokuvan parasta antia ovatkin ensimmäiset kohtaukset Double Deucessa, kun näemme, millaisesta räkälästä onkaan kyse ja kun Dalton alkaa pikkuhiljaa ottamaan hommaa haltuunsa. Kohtaukset ovat myös perin hupaisia, baaritappelujen ampuessa veikeästi yli.

Toisella puoliskollaan elokuva vakavoituu ja ryhtyy enemmän rakentamaan konfliktia Daltonin ja Wesleyn välille. Daltonin pinna pistetään kohtaus kohtaukselta kireämmälle, kunnes katsoja jo lähes huutaa ruudulle, että voisiko mies jo käydä vetämässä ylimielistä bisnesmulkvistia turpaan. Homma eskaloituu yhä vain isommaksi ja loppuhuipennuksen välienselvittelyt ovat yllättävässä verisyydessään odotuksen arvoista seurattavaa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rowdy Herrington, joka oli aiemmin työskennellyt elokuvissa lähinnä valaisupuolella, muun muassa alkuperäisessä Painajainen Elm Streetillä -kauhuklassikossa (A Nightmare on Elm Street - 1984). Herrington rakentaa tunnelmaa mainiosti ja pitää pakettia hyvin kasassa. David Lee Henryn idean pohjalta hänen ja Hilary Henkinin käsikirjoitus on menevä, tarjoten paikoitellen hauskoja hetkiä. Road House - kuuma kapakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, Double Deucen lavasteet ovat hienot kaikessa ränsistyneisyydessään, maskeeraukset käyvät loppua kohti yhä vain raaemmiksi ja äänimaailma on kelvollisesti työstetty Michael Kamenin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Road House, 1989, Silver Pictures, Star Partners II Ltd.

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG