Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Sing Sing (2023)

SING SING

Ohjaus: Greg Kwedar

Pääosissa: Colman Domingo, Clarence "Divine Eye" Maclin, Sean San José, Paul Raci, David "Dap" Giraudy, Patrick "Preme" Griffin, Mosi Eagle, James "Big E" Williams, Sean "Dino" Johnson, Dario Peña, Miguel Valentin, Jon-Adrian "JJ" Velazquez, Pedro Cotto, Camillo "Carmine" Lovacco, Cornell "Nate" Alston

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 18 (Rakkautta & Anarkiaa esittää -näytös)

Sing Sing perustuu John H. Richardsonin todellisista ihmisistä kertovaan kirjaan The Sing Sing Follies (A Maximum-Security Comedy) vuodelta 2024 ja Brent Buellin näytelmään Breakin' the Mummy's Code, jonka New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan Sing Sing -vankilan vangit kehittelivät ja esittivät vuonna 2005, osana vankilan Rehabilitation Through the Arts -ohjelmaa. Vuonna 2022 paljastettiin, että näiden tapahtumien pohjalta on tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja Sing Sing sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2023. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla ja Yhdysvalloissa se sai teatterikierroksen heinäkuussa 2024. Elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet ja niinpä viikkoa ennen Oscar-gaalaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti erityisnäytöksen elokuvasta Helsingissä, jotta suomalaisillakin olisi mahdollisuus nähdä elokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen premissistä ja ilahduinkin R&A:n järjestämästä mahdollisuudesta. Kävin katsomassa Sing Singin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Sing Sing -vankilan vangit löytävät elämälleen uutta tarkoitusta, kun he perustavat teatteriryhmän.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Colman Domingo näyttelee John Whitfieldiä, eli Divine G:tä, tosielämän miestä jota syytettiin rikoksesta, mitä hän ei tehnyt ja niinpä hän joutui vankilaan. Sing Singin vankilassa on kokeilullinen ohjelma, jossa vangit pääsevät tekemään näytelmiä ja vuosien varrella Divine G:stä on tullut näytelmien pääjehu, joka esittää usein pääosia ja kirjoittaa osan näytelmistä. Kuten arvata saattaa, on Domingo roolissaan erinomainen - ei mieheltä muutakaan voi odottaa, niin usein hän on lahjojaan jo esitellyt. Domingo tulkitsee väkevästi hahmoaan, joka on turhautunut tilanteestaan, mutta joka yrittää kääntää vankila-aikansa parempaan päin taiteen kautta. Todellinen John "Divine G" Whitfield tekee muuten cameon elokuvan alussa miehenä, joka pyytää Domingon esittämältä Divine G:ltä nimikirjoitusta.

     Sean San José näyttelee Divine G:n läheisintä ystävää vankilassa, Mike Mikeä, Paul Racin esittäessä näytelmät ohjaavaa Brent Buellia. Loput näyttelijät ovatkin sitten todellisia Sing Singin entisiä vankeja, jotka olivat osa tätä Rehabilitation Through the Arts -ohjelmaa, eli RTA:ta ja esittävätkin osittain itseään tuolta ajalta. Näistä merkittävin on Clarence "Divine Eye" Maclin, joka tulee teatteriryhmään uutena ja joka kokee vaikeuksia avautua yleisön edessä, pelätessään tämän rikkovan hänen imagoaan. Sivunäyttelijätkin ovat osissaan oivallisia, etenkin Maclin ja Raci.

Minulta löytyy teatteritaustaa, joten olen aina kiinnostunut näkemään elokuvia, jotka liittyvät teatteriin ja näyttelemiseen. Kun Sing Sing vielä tekee tämän vankilamiljöössä, on luvassa erittäin mielenkiintoinen ja omalaatuinen teoksensa. Siinä, missä suuri osa vankilaelokuvista keskittyy pakoyrityksiin ja vaikka osa niistä ovat parhaimmillaan jopa mestariteoksia, kuten Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), koin todella piristäväksi vaihteluksi katsoa vankilaleffaa, jossa vangit ovat periaatteessa hyväksyneet tuomionsa ja yrittävät vain tehdä vankeusajastaan mahdollisimman siedettävän. Elokuva juhlistaakin taidetta ja taiteen tekemisen merkitystä kurjuuden keskellä ja kun tämä teatteriyhteisö löytää suurta riemua tekemisestään, on kyseessä myös poikkeuksellisen ilahduttava vankilaleffa.

Elokuvan varttia vaille tunnin kesto käytetään onnistuneesti hyödyksi ja sen lisäksi, että itse erikoisen näytelmän (johon on pitänyt sisällyttää vankien kaikki ideat Hamletista westerniin ja aikamatkustuksesta Freddy Kruegeriin ja joka on muuten ihan oikea näytelmä, jonka Sing Singin vangit tekivät) työstö vie hyvin mukanaan, sen ohessa näihin vankeihin syvennytään tasaisin väliajoin onnistuneesti. Kumpikin Divine-hahmo, sekä G että Eye laskevat vähitellen muurejaan ja tämä tuo pätevää draamaa ja koskettavuutta muuten aika hupaisaan leffaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Kwedar, joka on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Clint Bentleyn kanssa. Kwedar rakentaa ilmapiiriä mainiosti ja hänen ja Bentleyn työstämä teksti on oivallinen, sisältäen runsaasti hyvää dialogia. Sing Sing on myös hyvin kuvattu ja periaatteessa kolkon ankea vankilamiljöö on saatu näyttämään oudon kivalta paikalta, kaltereineenkin kaikkineen. Lavasteet ovat oivat, puvustus myös ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Bryce Dessnerin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla ja Oscar-ehdokkuudella huomioitu Adrian Quesadan ja Abraham Alexanderin työstämä lopputekstikappale Like A Bird on oikein nätti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sing Sing, 2023, Black Bear, Edith Productions, Marfa Peach Company

Arvostelu: Drive-Away Dolls (2024)

DRIVE-AWAY DOLLS

Ohjaus: Ethan Coen

Pääosissa: Margaret Qualley, Geraldine Viswanathan, Beanie Feldstein, Colman Domingo, Joey Slotnick, C. J. Wilson, Bill Camp, Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Drive-Away Dolls on Ethan Coenin uusi elokuva. Coen ja hänen vaimonsa Tricia Cooke keksivät leffan idean jo 2000-luvun alussa ja ryhtyivät työstämään sitä työnimellä "Drive-Away Dykes". Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Allison Anders ja vuosien varrella päärooleihin kiinnitettiin muun muassa Selma Blair, Holly Hunter, Christina Applegate ja Chloë Sevigny, mutta tuotannon venyessä he yksi kerrallaan jättivät projektin. Anderskin lopulta jätti ohjaajan homman ja Coen päätti itse ohjata elokuvan. Uusien näyttelijöiden kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Drive-Away Dolls on saapunut elokuvateattereihin, julkaisun viivästyttyä puolella vuodella viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Itselleni Drive-Away Dolls oli yksi alkuvuoden eniten odottamistani leffoista sen ohjaajan ja näyttelijäkaartin takia. Odotukseni laskivat, kun elokuvan saama vastaanotto maailmalla osoittautui nuivaksi, mutta kävin silti katsomassa Drive-Away Dollsin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaksi lesbonaista matkaavat kohti Tallahasseeta vuokra-autolla, tietämättä auton sisältävän rikollisten havitteleman salkun.

Andie MacDowellin tytär Margaret Qualley ja Miracle Workers -komediasarjasta (2019-2023) tuttu Geraldine Viswanathan nähdään elokuvan päärooleissa Jamiena ja Marianina, lesboystävinä, jotka päätyvät automatkalle Tallahasseehen, tapaamaan Marianin tätiä, sen jälkeen kun Jamien tyttöystävä Sukie (Beanie Feldstein) jätti Jamien pettämisen takia. Jamie on varsinainen vapaa sielu, joka on jatkuvasti etsimässä uutta sänkykumppania, kun taas Marian on huomattavasti tiukempi tapaus, joka ei uskalla irrotella juuri lainkaan. Qualley istuu täydellisesti revitteleväksi Jamieksi, mutta Viswanathan jää hieman tylsäksi omassa osassaan, eikä hän saa tehtyä jäykästä Marianista juuri missään kohtaa hauskaa. Paperilla idea rennosta ja jäykkiksestä kaverista toimii ja vastaavaa on nähty vuosien varrella useasti, mutta Qualleyn ja Viswanathanin väliltä ei juuri kemiaa löydy.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Colman Domingo rikollispomona ja Joey Slotnick ja C. J. Wilson tämän kätyreinä, jotka jahtaavat Jamieta ja Mariania heidän vuokra-autostaan löytyvän salkun takia, Bill Camp drive-away-autopalvelua pyörittävänä Curliena, sekä pikkurooleissa myös Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus laukun sisältöön liittyvinä tyyppeinä. Yleensä mainio Domingo jää harmillisen vaisuksi pahiksena, eivätkä Slotnick ja Wilson ole läheskään yhtä hupaisia kuin vaikkapa Coenin veljesten Fargo-elokuvan (1996) roistoduo. Muut sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta leffaa ei todellakaan kannata lähteä katsomaan vaikka nimenomaan Pascalin takia.

Drive-Away Dollsista ei kannata ylipäätään odottaa yhtä vahvaa teosta kuin vaikkapa Fargosta. Tai melkeinpä mistään muustakaan Coenin veljeksiin liittyvistä elokuvista. Leffa jää Coen-mittarilla valitettavasti häntäpäähän ja lopputuloksena on ainakin itselleni yksi tämän vuoden isoimmista pettymyksistä tähän mennessä. Lähtökohdat elokuvassa ovat mainiot, mutta niistä on saatu aikaiseksi todella epätasainen paketti, joka tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta epätasaisuus pitää huolen siitä, että kokemus tuntuu ainakin parituntiselta.

Ottaen huomioon, että ohjaaja Ethan Coen ja leikkaajanakin toimiva vaimo Tricia Cooke aloittivat Drive-Away Dollsin kehittelyn jo parikymmentä vuotta sitten, on hämmentävää, kuinka alikehitetyksi ja kädenlämpöiseksi leffa jää. Se ei ole erityisen hauska, vaikka yritystä löytyy - välillä jopa liiaksikin asti. Monet hetket ovat enemmän kiusallisia kuin koomisia ja vitsit tarjoavat korkeintaan hymähdyksiä. Huumori painottuu lähinnä seksin ympärille, joka toimiikin Jamien motiivina aika lailla kaikelle. Vaikka dialogi onkin ajoittain aika hävytöntä ja ruudulle pistetään silloin tällöin alastomia vartaloita, leffa ei tunnu lopulta aidosti ronskilta, lähinnä vain yliyritteliäältä. Varsinainen pettymys on kuitenkin havitellun salkun sisältö. Sisällöllä yritetään hieman sanoa jotain, mutta tämäkin tuntuu lopulta keskeneräiseltä satiirilta ja pikemminkin shokkiarvon kalastelulta. Väsähtänyt meno tarttuu pikkuhiljaa katsojaan ja huomasin lopulta haukottelevani useammin kuin nauravani.

Teknisiltä aspekteiltaankin Drive-Away Dolls on epätasainen elokuva. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan. Hupsut siirtymät kohtausten välillä herättävät mielikuvia PowerPoint-esityksestä ja elokuva tuntuu ajoittain enemmän yhteen nivotuilta pätkiltä eheän kokonaisuuden sijaan. Värikkäät huumetrippimäiset pätkät päivien välillä ovat myös kumma tehokeino. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka välillä äänityksestä voikin kuulla taustakohinan. Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen tai jää mitenkään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drive-Away Dolls, 2024, Working Title Films, Focus Features

Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 2023)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Blitz Bazawule

Pääosissa: Fantasia Barrino, Colman Domingo, Danielle Brooks, Taraji P. Henson, Corey Hawkins, H.E.R., Halle Bailey, David Alan Grier, Louis Gossett Jr., Deon Cole, Aunjanue Ellis-Taylor, Ciara, Elizabeth Marvel ja Whoopi Goldberg

Genre: draama, musikaali

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin, joka puolestaan perustuu Alice Walkerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1985 tehty elokuva Steven Spielbergin toimesta. 2010-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä uutta elokuvaa, tällä kertaa Broadway-esityksen pohjalta. Spielberg ja aiempaa elokuvaa tähdittänyt Oprah Winfrey ryhtyivät uuden elokuvan tuottajiksi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2022. Monissa maissa Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa jo viime jouluna ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse katsoin Spielbergin elokuvan vasta kuukausi sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä valtavasti. En nähnyt tarvetta uudelle leffalle ja minua epäilytti uuden elokuvan musikaaliaspekti. Päätin silti uteliaisuudesta käydä katsomassa uuden Häivähdys purppuraa -elokuvan.

Vuonna 1909 nuori Celie naitetaan vasten tahtoaan vastikään leskeksi jääneelle Misterille. Varttuessaan Celie alkaa löytämään itseään ja pyrkii pääsemään takaisin siskonsa, sekä lastensa luokse, jotka häneltä vietiin heti syntymän jälkeen.

Pääroolissa Celienä nähdään laulaja Fantasia Barrino, joka tekee Häivähdyksessä purppuraa elokuvadebyyttinsä. Täysin kokematon näyttelijähommista Barrino ei kuitenkaan ole, vaan hänet nähtiin Celienä jo yli kymmenen vuotta sitten Broadway-versiossa. On ollut varmasti kiinnostavaa ja jännittävää palata rooliin kymmenen vuoden jälkeen ja vielä eri formaatissa; teatterilavalta kameran eteen ja valkokankaalle. Barrino suoriutuu roolistaan oikein mukiinmenevästi, vakuuttaen loppua kohti yhä vain enemmän. Ongelma muodostuu pikemminkin siitä, kuinka Celie on tällä kertaa kirjoitettu. Ujosta tytöstä kuoriutuvan päättäväisen naisen matka esitetään hieman kömpelömmin, etenkin kun hahmo jätetään jatkuvasti huomattavasti eksentrisempien sivuhenkilöiden varjoon.

     Uudesta Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 2023) tuttu Halle Bailey nähdään Celien siskona Nettienä, kun taas Colman Domingo esittää Celien vaimokseen ottavaa inhottavaa Misteriä. Corey Hawkins näyttelee Misterin poikaa Harpoa, Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Danielle Brooks esittää Harpon tyttöystävää Sofiaa ja Taraji P. Henson nähdään Shug Averyna, laulajatähtenä ja Misterin palavana rakkaudenkohteena. Sivuosissa esiintyvät myös laulaja H.E.R. Squeakina, David Alan Grier pastorina, Elizabeth Marvel pormestarin vaimona, sekä Deon Cole ja Aunjanue Ellis-Taylor Celien ja Nettien vanhempina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pätevästi. Domingo on mainio epämiellyttävänä Misterinä, kun taas Brooks ja Henson taistelevat valokeilasta upeilla roolisuorituksillaan Sofiana ja Shugina. Siinä, missä Barrino jää Spielbergin versiossa Celietä esittäneen Whoopi Goldbergin varjoon, Brooks ja Henson pistävät kyllä kampoihin Oprah Winfreyn ja Margaret Averyn hienoille tulkinnoille. Ei olekaan ihme, että Brooks sai roolistaan niin Oscar- kuin Golden Globe -ehdokkuudet.

Onkohan tästä tulossa joku uusi villitys, että ensin kirjan pohjalta tehdään elokuva, sitten siitä tehdään Broadway-musikaali ja siitä taas puolestaan tehdään uusi elokuvasovitus? Kuukauden sisällä on julkaistu nyt samalla kaavalla tehty uusi Mean Girls (2024), sekä uusi Häivähdys purppuraa. Uusi Häivähdys purppuraa on onneksi huomattavasti parempi kuin uusi Mean Girls -kammotus, mutta ei tämä vedä vertoja Spielbergin filmille - siitäkin huolimatta, että Danielle Brooks ja Taraji P. Henson ovat fantastiset rooleissaan. 

Merkittävin vika on heti kättelyssä uuden elokuvan musikaaliaspekti. Näyttelijäkaarti osaa kyllä laulaa hyvin ja sekaan mahtuu pari menevää kappaletta, kuten Sofian Hell No!, mutta pääasiassa kappaleet jättävät kylmäksi. Laulujen aiheet tuntuvat rajoittuvan joko naisten voimaannuttamiseen tai Jumalan ylistämiseen. Eipä niissä aiheina juuri vikaa ole, mutta tuntuu hölmöltä kuunnella, kuinka naiset laulavat, että heidän olojaan pitäisi parantaa, mutta he eivät sitten teekään leffassa oikeastaan mitään asioiden eteen, kun laulu päättyy. Lauluja on myös ajoittain heitetty sekaan kömpelösti ja tyylitajuttomasti. Kuten Spielbergin leffan nähneet tai Alice Walkerin alkuperäiskirjan lukeneet tietävät, Häivähdys purppuraa käsittelee todella rankkoja aiheita ja niinpä tuntuu kummalta, kun yhtäkkiä varsin dramaattinen kohtaus muuttuukin lennokkaaksi laulu- ja tanssinumeroksi.

Ajoittain kömpelöä on elokuvan kerrontakin. Erityisesti ensimmäiset puoli tuntia hyppii turhankin vauhdilla eteenpäin, sen sijaan, että se rakentelisi kaikkea kunnolla. Celien lapsuus kiirehditään läpi ja hänen ja Nettie-siskon suhde jää väkisinkin vajaaksi, kun siihen käytetään liian vähän aikaa. Välillä tuntuu siltä, että tekijät eivät luota ujon Celien ja elokuvien puolella kokemattoman Fantasia Barrinon pitävän katsojien kiinnostusta yllä ja että heidän pitäisi saada tuotua Sofia ja Shug mahdollisimman nopeasti mukaan kuvioihin. Kun nämä kaksi ovat kohtauksessa mukana, he saavat runsaasti tilaa ja aikaa. Brooksia ja Hensonia on ilo katsoa, mutta samalla he syövät Barrinon ja Celien puolta. 

Myös leffan aikahyppely on ajoittain kompastelevaa. Välillä tuntuu jopa siltä, että elokuvalla olisi kohtaus kesken, kun se jo hyppääkin viisi vuotta ajassa eteenpäin. Marcus Gardleyn käsikirjoituksesta myös uupuu tietty rakentelu ja kasvattelu, mistä täydellinen esimerkki on, kun Celie ajaa Misterin partaa. Spielbergin elokuvassa nämä kohtaukset olivat todella jännittäviä, kun taas tässä filmissä yksi ainoa vastaava kohtaus jää toteutukseltaan latteaksi. En haluaisi jatkuvasti verrata leffaa Spielbergin versioon, mutta se on vaikeaa, kun aiempi elokuva teki lähes kaiken paremmin. Oikeastaan vain Celien ja Shugin välille syttyvän lemmen kohdalla uusi versio päihittää vanhan. Spielberg onkin jälkikäteen harmitellut, ettei uskaltanut esittää Walkerin kirjan lesbopuolta ja tätä osuutta on kasvatettu uudessa tulkinnassa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Blitz Bazawule, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti, mutta joka ei ihan pysty pitämään vuosikymmenien tarinaa kertovaa elokuvaa pysymään täysin kasassa, etenkään tunnepuolella, jossa leffa hyppelee turhankin railakkaasti traumaattisista koettelemuksista riemukkaisiin musikaalinumeroihin. Veikkaisin homman toimivan paremmin näyttämöllä kuin elokuvamuodossa. Teknisiltä puoliltaan Häivähdys purppuraa on kuitenkin laadukas. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset ja puvut tyylikkäät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 2023, Warner Bros., Amblin Entertainment, Harpo Films, Quincy Jones Productions, Scott Sanders Productions

Arvostelu: Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023)

RUBY - TEINI-IKÄINEN MERIHIRVIÖ

RUBY GILLMAN, TEENAGE KRAKEN

Ohjaus: Kirk DeMicco

Pääosissa: Lana Condor, Toni Collette, Colman Domingo, Annie Murphy, Sam Richardson, Will Forte, Jaboukie Woung-White, Lisa Koshy, Eduardo Franco, Ramona Young, Blue Chapman ja Jane Fonda

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Ruby Gillman, Teenage Kraken, eli suomalaisittain Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Idea elokuvasta merihirviöiden perheestä syntyi jo useampia vuosia sitten, mutta DreamWorks ilmoitti sen teosta vasta kesällä 2021, jolloin se kulki työnimellä "Meet the Gillmans". Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että DreamWorksilta olisi tulossa jokin uutta tarinaa uusilla hahmoilla kertova koko perheen elokuva merten satuolennoista (kröhöm, Disney), mutta harmillisesti leffan traileri ei oikein vakuuttanut minua. Kävin silti katsomassa Ruby - Teini-ikäisen merihirviön ihan positiivisin mielin heti sen ensi-iltapäivänä.

Pienessä Oceansiden kaupungissa asuva 15-vuotias Ruby Gillman on kuin kuka tahansa ikäisensä tyttö - paitsi että hän on todellisuudessa merihirviö, kraken. Vauvasta asti hänen vanhempansa ovat kieltäneet häneltä uimisen ja muutenkin meressä käymisen. Kun Ruby eräänä päivänä uhmaa käskyä, hänelle avautuu täysin uudenlainen maailma ja hän saa tietää totuuden itsestään.

Elokuvan päähahmo on sen nimikkohahmo Ruby Gillman (äänenä Lana Condor), joka elää krakenina ihmisten joukossa. Muut eivät kuitenkaan tiedä hänen todellista luontoaan (siitä huolimatta, että Rubyn iho on sininen ja hänellä on kidukset), eikä hän saa sitä paljastaakaan, sillä hänen vanhempansa ovat vuosia varoittaneet, että ihmiset pitävät krakeneita hurjina hirviöinä, jotka täytyy tappaa. Ruby on oiva, joskin hieman tylsän geneerinen teinityttöpäähenkilö, jollaisia on lastenleffoissa nähty etenkin viime vuosina kerta toisensa perään. Ruby elää vanhempiensa tiukkojen sääntöjen mukaan, kunnes eräänä päivänä päättääkin uhmata käskyjä, mistä seikkailu alkaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rubyn vanhemmat, tiukka Agatha-äiti (Toni Collette) ja hieman hönö Arthur-isä (Colman Domingo), Rubyn täysin taka-alalle jäävä pikkuveli Sam (Blue Chapman), Rubyn eksentrinen eno Brill (Sam Richardson), Rubyn isoäiti (Jane Fonda), Rubyn kaverit Margot (Lisa Koshy), Trevin (Eduardo Franco) ja Bliss (Ramona Young), Rubyn ihastuksenkohde Connor (Jaboukie Young-White), koulun uusi suosittu tyttö Chelsea (Annie Murphy), sekä leffan hauskin tapaus, kapteeni Gordon Lighthouse (Will Forte), joka vannoo saalistavansa ihka aidon krakenin. Hahmogalleria koostuu harmillisesti mitä kliseisimmästä porukasta vanhempia, outoa lähisukulaista, räikeää kaveriporukkaa ja pissistyttöä myöten. Kenestäkään ei tunnu löytyvän mitään säväyttävää, vaan hahmot ovat kuin vaisuja kopioita lukuisista muista lastenleffoista.

Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on kaikin puolin todella lattea animaatioraina, josta ei löydy oikein minkäännäköistä panostusta suuntaan tai toiseen. Viimevuotisten veikeän Hurjan jengin (The Bad Guys - 2022) ja mahtavan Saapasjalkakissa: Viimeisen toivomuksen (Puss in Boots: The Last Wish - 2022) jälkeen odotin uutta kiitoa DreamWorksilta, mutta tämä merihirviöuutuus on yksi animaatiostudion heikoimmista leffoista ikinä. Kaikessa on menty siitä, mistä aita on matalin ja lopputulos tuntuu ajoittain siltä, että oikeiden ihmisten sijaan sen on työstänyt tekoäly, johon on syydetty aiempia animaatioelokuvia ja joka on niiden perusteella pyöräyttänyt tämän rainan ulos. Merimaailmasta kiinnostuneita pikkutyttöjä leffa voi riemastuttaa ja heille elokuvasta löytyy passeleita teemoja (vaikkakin murrosiän kuvaaminen hirviöksi muuttumisella alkaa jo käydä vanhaksi metaforaksi), mutta kenellekään muulle elokuvaa on todella vaikea suositella. Koska elokuva tuntuu turhauttavasti monelta muulta leffalta, on helpompi vain suositella niiden muiden, pääasiassa huomattavasti parempien elokuvien katselua.

Kun käsikirjoitus on näin ponnettomasti laadittu, ei tarina onnistu nappaamaan mukaansa ja puolentoista tunnin kestossaankin Ruby - Teini-ikäinen merenhirviö on hämmentävän tylsä elokuva. Aikuiskatsojalle kertomus on turhan ennalta-arvattava, eikä se pääse yllättämään missään kohtaa. Merenalainen maailma taas jää hukatuksi potentiaaliksi toteutuksellaan. Valitettavasti leffa ei ole edes hauska. Pari ihan hupaisaa juttua mahtuu sekaan, mutta pääasiassa huumoriosasto ampuu huti. Loppuhuipennus taas äityy aika puuduttavaksi rymistelyksi, jossa todella arvattavalla käänteellä paljastuva pahis alkaa latomaan toinen toistaan kuullumpia repliikkejä. Pitkäveteistä filmiä tuijottaessa takertuu jokaiseen yksityiskohtaan. Margot-kaverin kautta yritetään kerätä inklusiivisuuspisteitä, kun tämä kertoo menevänsä tanssiaisiin jonkun tytön kanssa. Rohkean vedon sijaan tämä tuntuu pelkältä studion omahyväiseltä oman selän taputtamiselta, etenkin kun asiaan ei palata enää myöhemmin.

Elokuva ei ole edes erityisen kehuttavasti animoitu. Lapsille hassun näköiset ja hupsusti liikkuvat hahmot saattavat tarjota riemua, mutta itse en lämmennyt visuaaliselle toteutukselle. Oceansiden kaupunki on mahdollisimman vekkuliksi suunniteltu paikka, mutta se ei näytä yhtään eletyltä tai houkuttelevalta. Sentään elokuva on mukavan värikäs ja jos jotain voi oikeasti kehua, niin loppuhuipennuksessa pahiksen vaahtoavaa vettä matkivat hiukset ovat hieno näky. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta eipä Stephanie Economou paljoa säväytä musiikeillaan.

Yhteenveto: Ruby - Teini-ikäinen merihirviö on käsittämättömän laiska ja heikko animaatioraina, joka saattaa upota kohdeyleisöönsä, ala-asteikäisiin tyttöihin, mutta joka jättää luultavasti kaikki muut kylmäksi. Elokuva on todella ponnettomasti tehty ja lopulta pelkkä kasa muista viime vuosien animaatioleffoista kerättyjä ideoita. Pixarin Punainen (Turning Red - 2022) nousee herkästi mieleen useampaankin otteeseen, esimerkiksi äidin ja tyttären hankalan suhteen ja murrosikää hirviöksi muuttumisella kuvaavan metaforan kanssa. Leffa viljelee kliseitä innottomasti, eikä saa oikein mitään luovaa aikaiseksi tutuilla aineksilla. Käänteet ovat ennalta-arvattavia, merenalainen maailmaa jää vaisuksi, huumoriosasto on todella lattea, eikä leffa edes näytä erityisen hyvältä. Ruby - Teini-ikäinen merenhirviö ei ole ihan totaali pohjakosketus, mutta se on todella raskassoutuinen kokemus, josta paistaa läpi, että se on väsätty helppojen rahojen perässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ruby Gillman, Teenage Kraken, 2023, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Transformers: Rise of the Beasts (2023)

TRANSFORMERS: RISE OF THE BEASTS

Ohjaus: Steven Caple Jr.

Pääosissa: Anthony Ramos, Dominique Fishback, Peter Cullen, Pete Davidson, Ron Perlman, Peter Dinklage, Michelle Yeoh, Liza Koshy, Dean Scott Vazquez, Tobe Nwigwe, Cristo Fernández, John DiMaggio, David Sobolov, Tongayi Chirisa, Michaela Jaé Rodriguez, Luna Lauren Vélez, Colman Domingo ja Michael Kelly

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Hasbron leluihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli jättihitti, joka loi menestyksekkään elokuvasarjan. Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009), Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011), Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) saivat lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, mutta ne tienasivat silti yhteensä muutaman miljardia dollaria. Esiosaksi työstetty Bumblebee-leffa (2018) ei ollut samanlainen suurhitti, mutta se pärjäsi silti mainiosti teattereissa ja keräsi kehuja niin Transformers-faneilta kuin kriitikoiltakin. Jo Bumblebeen teon aikaan Paramount-yhtiöllä oli suunnitteilla useampi uusi Transformers-leffa ja yhtiö päätti tarttua ensimmäisenä Joby Haroldin käsikirjoitukseen, joka hyödynsi Beast Wars -tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt vuoden viivästyksen jälkeen Transformers: Rise of the Beasts on saapunut elokuvateattereihin. Itse intoilin lapsena Transformersista lelujen ja animaatiosarjojen kautta, ja olin täysin myyty, kun näin Bayn ensimmäisen Transformers-elokuvan. Pidin vaihtelevasti myös Kaatuneiden kostosta ja Kuun pimeästä puolesta, mutta ylipitkä Tuhon aikakausi ja suorastaan surkea Viimeinen ritari jättivät minut kylmäksi. Bumblebee oli positiivinen yllätys ja valoi toivoa, että Transformersista voisi saada aikaan vielä jotain hyvääkin. En kuitenkaan erityisemmin piitanut Transformers: Rise of the Beastsin trailereista ja kävinkin katsomassa sen skeptisin ennakko-odotuksin päivää ennen ensi-iltaa.

Kun maailmoja syövän Unicronin tavoittelema, portaaleja luova Transwarp-avain löytyy Maapallolta, Optimus Primen ja muiden Autobotien täytyy lyöttäytyä yhteen Maximal-robottien ja kahden ihmisen kanssa, suojellakseen ihmiskuntaa nälkäiseltä Unicronilta.

Hyvät Autobot-robotit seikkailevat jälleen ja vanhat tutut johtaja Optimus Prime (äänenä tietty Peter Cullen) ja radionsa kautta puhuva Bumblebee ovat totta kai menossa mukana. Muita Autoboteja elokuvassa ovat huumoriveikko Mirage (Pete Davidson), moottoripyöräksi muuntautuva Arcee (Liza Koshy), tieteilijä Wheeljack (Cristo Fernández) ja lentokone Stratosphere (John DiMaggio). Ajoittain ihan hupaisa, mutta pääasiassa aika ärsyttävä Mirage nousee Autoboteista isoimpaan rooliin, Optimuksen taas lähinnä latoessa muka-siisteiltä ja -filosofisilta kuulostavia latteuksia.

     Decepticonien sijaan Autobotit saavat tällä kertaa vastaansa Unicronin (Colman Domingo), niin valtavan olennon, että se pystyy syömään kokonaisia planeettoja. Olen vuosia odottanut, että Unicron tuotaisiin myös näyteltyihin Transformers-elokuviin mukaan, mutta harmillisesti hahmo jää ainakin vielä tältä erää tylsäksi takapiruksi, jonka pahuudesta lähinnä vain puhutaan. Sen sijaan todelliset kamppailut käydään Unicronin kätyreiden, Terrorconien, eli Scourgen (Peter Dinklage), Battletrapin (David Sobolov) ja Nightbirdin (Michaela Jaé Rodriguez) kanssa. Kolmikko luo ihan kivaa uhkaa, mutta ei vakuuta samalla lailla kuin ikonisin Transformers-pahis, Megatron. Unicronin ja Terrorconien lisäksi elokuvassa esitellään myös Beast Wars -tarinasta faneille tutut Maximalit, eli transformerit, jotka muuntautuvat eläimiksi. On gorillamainen Optimus Primal (Ron Perlman), kotkamainen Airazor (Michelle Yeoh), sarvikuonomainen Rhinox (Sobolov) ja gepardimainen Cheetor (Tongayi Chirisa). Maximalit laajentavat mukavasti Transformers-mytologiaa, joskin hahmoina he jäävät turhan ohuiksi. Kuten nimestä voikin jo päätellä, Optimus Primal on kuin tylsähkö kopio Optimus Primesta.

Tähänkin Transformers-leffaan on tietty tuotu mukaan pakolliset ihmishahmonsa, sillä kukapa niitä eri kulkuneuvoiksi muuntautuvia robotteja haluaisikaan nähdä näiden elokuvien keskiössä? In the Heights -musikaalista (2021) tuttu Anthony Ramos näyttelee Noah Diazia, joka yrittää huolehtia sairaasta pikkuveljestään (Dean Scott Vazquez) ja rahankaipuussa päätyy ryöstämään autoa, joka paljastuu transformeriksi. Amazonin Swarm-sarjasta (2023-) tuttu Dominique Fishback taas esittää Elena Wallacea, museotyöntekijää, joka saa käsiinsä Transwarp-avaimen ja ajautuu siten mukaan seikkailuun. Ramos ja Fishback ovat ihan kelvolliset rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät pienestä panostuksestakin huolimatta hieman latteiksi. Noahille on kirjoitettu armeijataustaa, mutta hahmo ei lähes koskaan näytä mitään merkkiä siitä, että häneltä löytyisi sotilaskoulutusta.

Vuonna 2007 Michael Bay onnistui tehokkaasti siirtämään muuntautujarobotit valkokankaille ensimmäisessä Transformers-elokuvassaan, mutta sen jatko-osat olivat toinen toistaan heikompia siihen pisteeseen asti, että vitososa Viimeinen ritari oli jo lähes katselukelvotonta roskaa. Huomattavasti pienimuotoisempi Bumblebee-esiosa oli erittäin mainio elokuva ja valoi toivoa Transformers-leffojen tulevaisuudesta jonkun muun käsissä kuin Bayn. Valitettavasti Bumblebeetä jatkava Rise of the Beasts saa toivomaan, että elokuvasarja osattaisiin jo lopettaa. Elokuva näyttää silloin tällöin merkkejä siitä, että kyseessä voisi olla ihan menevä scifitoimintaseikkailu, mutta lopputulos on kömpelösti kasaan liimailtu raina, joka luultavasti toimii kaikista vannoutuneimpien Transformers-fanien lisäksi vain ala-asteikäisille lapsille, joille riittää, kun tarpeeksi usein robotti lyö toista robottia turpaan ja taustalla räjähtää.

Parit toimintakohtaukset ovat kieltämättä ihan viihdyttävät, joskin täysin yhdentekevät ja jännityksettömät. Lopputaistelu äityy kuitenkin pahemman luokan Bay-mekastukseksi, joka saa välillä pudistelemaan päätä käsikirjoittajien tekemien ratkaisujen vuoksi. Ei Transformers-leffan käsikirjoitukselta mitään Oscarin tasoista suorittamista voikaan odottaa, mutta teksti tuntuu toisinaan liiankin vauhdilla kasaan hutaistulta. Elokuva kopioi sarjan aiempia osia minkä ehtii, oli kyse sitten jälleen yhdestä myyttisestä voimaesineestä, joka löytyy Maapallolta ja jota pahikset tavoittelevat tai sankareiden tarpeettomista, ylidramaattisista uhrautumisista, jotka pian perutaankin. Huumoripuoli on aika kiusallista kuunneltavaa ja muutenkin dialogi on ajoittain myötähäpeällisen kornia. Jos jotain pitää kehua, niin sentään Rise of the Beasts on älytty pitää vain muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa. Viime aikoina isojen tehosteleffojen vakiokesto tuntuu olevan ainakin kaksi ja puoli tuntia, ja Bayn Transformerseilla oli tapana tavoitella pahimmillaan jopa kolmen tunnin mittaa, joten tällainen lyhyempi viihdepaketti on tervetullut tapaus.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Steven Caple Jr., joka oli aiemmin tehnyt mainion nyrkkeilyleffa Creed II:n (2018). Tässä Caple Jr. ei vakuuta läheskään yhtä hyvin ja etenkin loppuhuipennuksessa hänelle tuottaa vaikeuksia pitää mammuttimaista taistelua kasassa. Transformers: Rise of the Beasts on sentään ihan hyvin kuvattu, eikä kamera onneksi heilu liikaa toimintakohtausten aikana. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, mutta mukaan mahtuu myös joitain viimeistelemättömän näköisiä efektejä. On muuten pakko sanoa, että katsoin juuri vähän aikaa sitten Bayn ensimmäisen Transformers-elokuvan uudestaan ja vaikka se on jo kuusitoista vuotta vanha leffa, sen efektit näyttävät edelleen paremmilta kuin tässä uutukaisessa. Äänimaailma jylisee mukavasti ja jo robottien mahtipontiset äänet ravistelevat kivasti teatterin penkkejä. Jongnic Bontempsin säveltämät musiikit eivät pahemmin erotu edukseen ja mieleen jäävät lähinnä Bayn elokuvista kierrätetyt, Steve Jablonskyn melodiat.

Yhteenveto: Transformers: Rise of the Beasts on turhauttavan heikko robottirymistely, jossa olisi ainesta parempaan. Siitä löytyy ajoittain hyviä hetkiä ja viihdyttävää mättöä, mutta kokonaisuus on jotenkin tylsän ponneton. Tarina tuntuu ajoittain liikaa aiempien osien kopioimiselta, vaikka eläimiksi muuntautuvilla Maximaleilla ja planeettoja syövällä Unicronilla yritetäänkin tuoda jotain uutta sekaan. Huumori on paria hassua vitsiä lukuun ottamatta myötähäpeällistä ja dialogi on muutenkin varsin kornia. Jännitys uupuu menosta täysin ja loppuhuipennus paisuu puuduttavaksi mekastukseksi, jossa tapahtuu juttuja, jotka saavat herkästi pyörittelemään silmiä. Hahmot jäävät aika latteiksi, eivätkä Anthony Ramos ja Dominique Fishback ole kovin kummoiset rooleissaan. Erikoistehosteiden taso ailahtelee ja on hämmentävää, että vuonna 2023 tehty elokuva näyttää huonommalta kuin vuonna 2007 ilmestynyt ensimmäinen Transformers-leffa. Optimus Primen ja kumppaneiden faneille Transformers: Rise of the Beasts on tietty pakkokatsottavaa, mutta jos luulit Bumblebeen muuttaneen ummehtunutta saagaa parempaan suuntaan, uusi leffa voi olla paha pettymys. Elokuva jättää kuitenkin jonkin sortin mielenkiinnolla odottamaan tulevaa. Paramountilla yritetään selvästi nostattaa Transformersia kunnon megasarjaksi ja jää nähtäväksi, kannattaako heidän varsin rohkea ideansa tulevaisuudessa vai ei...

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers: Rise of the Beasts, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Hasbro, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Entertainment One, Allspark Pictures

Arvostelu: Candyman (2021)

CANDYMAN

Ohjaus: Nia DaCosta
Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett, Kyle Kaminsky, Colman Domingo, Brian King, Miriam Moss, Rebecca Spence, Vanessa Williams, Michael Hargrove ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clive Barkerin novelliin The Forbidden (1984) perustuva kauhuelokuva Candyman (1992) oli kehuttu hitti, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osat Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999) olivat kuitenkin lytättyjä ja joksikin aikaa elokuvasarjan teko lopetettiin, vaikka 2000-luvun alussa puhuttiinkin sarjan yhdistämisestä kauhuelokuva Leprechauniin (1993). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Jordan Peele oli työstämässä uutta Candyman-elokuvaa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Candyman ilmestyi Yhdysvalloissa jo tämän vuoden elokuussa, mutta vasta nyt se saapuu myös Suomeen. Itse katsoin alkuperäisen Candymanin viime vuonna ja pidin siitä paljon. Aloinkin positiivisin mielin odottamaan uuden filmin näkemistä ja harmittelin, kun se julkaistiin maailmalla, mutta Suomen ensi-illasta ei ollut tietoakaan. Iloitsin, kun pääsin vihdoin katsomaan Candymanin muutamaa päivää ennen sen ilmestymistä.

Taiteilija Anthony McCoy muuttaa tyttöystävänsä kanssa Cabrini Greeniin ja kuulee myytin Candymanista, koukkua käyttävästä murhaajasta, joka kutsutaan esiin sanomalla hänen nimensä viidesti peilin edessä. 

Aquaman-elokuvasta (2018) parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Anthony McCoyta, taidemaalaria, joka muuttaa galleristityttöystävänsä Briannan (Teyonah Parris) kanssa Chicagossa sijaitsevaan Cabrini Greeniin, tietämättä paikan pahaenteisestä menneisyydestä ja urbaanilegendasta. Anthony tietty kiinnostuu heti kuullessaan Candymanin tarinasta ja ryhtyy tutkimaan myyttiä sillä toiveella, että se voisi inspiroida uuteen teokseen. Eipä Anthony tiedä, ettei kyse olekaan vain legendasta... Abdul-Mateen II tulkitsee hyvin hahmonsa tunnetiloja kiehtomuksesta kauhistuneisuuteen ja oivaa työtä tekee myös Briannaa esittävä Parris. Brianna jää hahmona hieman tylsemmäksi, tavanomaiseksi kumppaniksi, joka ei usko, kun rakas kertoo alkaneensa nähdä painajaismaisia asioita.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Nathan Stewart-Jarrett Briannan veljenä Troyna, Kyle Kaminsky Troyn poikaystävänä Gradyna, Colman Domingo pesulaa pyörittävänä Burkena, Brian King taidekauppias Clivena, Rebecca Spence taidekriitikko Finleynä, sekä Vanessa Williams Anthonyn äitinä. Vaikka Candymania esittääkin tällä kertaa pääasiassa Michael Hargrove, fanit voivat iloita, sillä myös Tony Todd nähdään ikonisessa roolissaan.

Toisin kuin ennakkoon moni varmaan luuli ja uskoi, uusi Candyman ei ole uudelleenfilmatisointi vuoden 1992 elokuvasta, vaan se on jatko-osa sille. Vuoden 2018 Halloween-elokuvan tavoin kyseessä on jatko-osa, joka pyyhkii aiemmat jatko-osat pois aikajanalta. Halloweenin tavoin nimi on pidetty tismalleen samana kuin alkuperäisessä, jolloin tästä lähtien täytyy aina täsmentää keskusteluissa, kummasta Candymanista puhuu. Vaikka tämä uusi kauhuelokuvien trendi onkin hömelö, voin ilokseni todeta, että uusi Candyman on varsin pätevä jatko-osa ja ennen kaikkea onnistuneen karmiva kauhuelokuva. Vaikka mukana onkin muutamat koviin ääniin perustuvat äkkisäikäytykset, pääasiassa ohjaaja Nia DaCosta luottaa jännittävän tunnelman luomiseen, joka hiipii hiljalleen katsojan ympärille ja nappaa koukkuunsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähnyt tietää heti, mitä on luvassa, mysteeriä jää silti lumoutuneena tutkimaan ja leffan puolentoista tunnin kesto kuluukin vauhdilla.

Kuten varmasti monet tietävät, Candymanin legendaan kuuluu murhaajan nimen lausuminen viisi kertaa peilin edessä, jonka jälkeen Candyman ilmestyy peilissä kutsujan taakse ja murhaa hänet. Peilejä hyödynnetäänkin todella vaikuttavasti ja luovasti pitkin elokuvaa. Katsoja huomaa pian tarkkailevansa taustojen kaikenlaisia heijastavia pintoja, sillä Candyman on vähän väliä vaanimassa uhrejaan. Monet vaanimiset jäävät varmasti huomaamatta ensimmäisellä katselulla, mutta onneksi elokuva on niinkin mainio, että sen katsoo oikein mielellään uudestaankin. Sen lisäksi, että hitaasti rakentuvan kauhun ystävät saavat haluamansa, myös goreilun ystäville on tiedossa hieman nannaa, eikä tekoverta säästellä.

Ohjauksen lisäksi DaCosta vastaa myös käsikirjoituksesta, yhdessä Jordan Peelen ja Win Rosenfeldin kanssa ja kolmikon työ on mainiota. He pitävät tutut jutut alkuperäisestä elokuvasta ilman, että ryhtyvät suoraan kertomaan sen tarinaa uudelleen. Lisäksi he saavat tuotua tarinaan paljon painavaa asiaa. Jo alkuperäisessä Candymanissa tarina toimi allegoriana rotusorrolle ja slummialueille, mutta tässä uudessa filmissä homma viedään vielä pidemmälle. Jotkut katsojat tämä voi vieraannuttaa elokuvasta ja he voivat kokea lopputuloksen saarnaavaksi, mutta toisaalta jonkinlaista saarnaa tarvitaan, kun elokuvakin osoittaa, että vaikka alkuperäisen ja uuden Candymanin välissä on kulunut noin 30 vuotta, ei suuria muutoksia ole tietyissä asioissa vieläkään tapahtunut. Myös tekniseltä puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja sitä tukee oiva leikkaus. Lavasteet, asut, valaisu ja maskeeraukset ovat kaikki hyvin tehty, mutta kenties parasta visuaalisessa annissa ovat elokuvan varjoteatterina toteutetut kohtaukset. Säveltäjä Robert A. A. Lowe tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi rohkeammin hyödyntänyt alkuperäisen filmin kaunista, joskin hyytävää tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Vuoden 2021 Candyman on varsin mainio kauhuelokuva ja pätevä jatko-osa alkuperäiselle klassikolle. Ohjaaja Nia DaCostan rakentama tunnelma on aidosti jännittävä, eikä aikaakaan, kun katsoja pälyilee hermostuneena kaikkia taustalla näkyviä peilejä ja muita heijastavia pintoja, sillä Candyman tuntuu piileskelevän ja vaanivan kaikkialla. Uhka on jatkuvasti läsnä ja filmi pitääkin otteessaan läpi puolentoista tunnin kestonsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähneelle murhaajan myytti on tuttu, uusi leffa saa silti katsojan koukkuun mysteerin tutkimiseen. Yahya Abdul-Mateen II on nappivalinta päärooliin taidemaalariksi, joka ryhtyy selvittämään Candymanin saloja ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttava hienoa kuvausta ja näyttävää varjoteatteria myöten. Käsikirjoituksesta löytyy painavaa, rasismiin liittyvää asiaa. Osalle katsojista tämä voi tuntua luotaantyöntävältä saarnalta ja vaikkei asiaa tuodakaan erityisen hienovaraisesti esille, pidin tekijöiden ratkaisuista paljon. Uusi Candyman toimii erittäin hyvin sekä alkuperäisen elokuvan faneille, että myös niille, joille murhaajan legenda on vielä entuudestaan tuntematon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan kokonaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Monkeypaw Productions, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance

Arvostelu: Tom Clancy: Armoa tuntematta (Tom Clancy's Without Remorse - 2021)

TOM CLANCY: ARMOA TUNTEMATTA

TOM CLANCY'S WITHOUT REMORSE

Ohjaus: Stefano Sollima

Pääosissa: Michael B. Jordan, Jamie Bell, Jodie Turner-Smith, Luke Mitchell, Jack Kesy, Todd Lasance, Jacob Scipio, Guy Pearce, Brett Gelman, Colman Domingo ja Lauren London

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Tom Clancy's Without Remorse, eli suomalaisittain Tom Clancy: Armoa tuntematta perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1993. Jo kirjan ilmestyessä Savoy Pictures ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta ja päätähdeksi kaavailtiin Keanu Reevesiä. Projekti kuitenkin kariutui, kunnes John Milius saapui mukaan, aikeinaan ohjata ja käsikirjoittaa leffa. Päärooliin pohdittiin mm. Laurence Fishburnea ja Gary Siniseä, mutta taas suunnitelmat jämähtivät paikoilleen. Vuonna 2012 Paramount Pictures ryhtyi työstämään filmiä kirjan pohjalta, Christopher McQuarrien ohjauksessa. Tom Hardyn oli tarkoitus esittää päähahmoa, mutta tämäkin yritys kaatui ja niin McQuarrie kuin Hardy siirtyivät muihin projekteihin. 2017 Akiva Goldsman ryhtyi käsikirjoittamaan kahdesta Tom Clancyn kirjasta, Armoa tuntematta ja Iskuryhmä Rainbow'sta (Rainbow Six - 1998) elokuvasovituksia. Taylor Sheridan palkattiin kirjoittamaan Goldsmanin tekstejä uusiksi, Michael B. Jordan roolitettiin pääosaan ja ohjaajaksi valittiin Stefano Sollima. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin lokakuussa 2019, mutta koronaviruspandemian takia ne jouduttiin keskeyttämään keväällä 2020. Samalla elokuva siirtyi Paramountilta Amazonille, joka päätti julkaista filmin Prime Video -suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset saatiin vietyä päätökseen lokakuussa 2020 ja nyt Tom Clancy: Armoa tuntematta on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en ole lukenut Clancyn kirjaa, mutta koska muutamat Clancyn kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvasovituksista ovat minulle tuttuja, minua alkoi kiinnostaa, kun huomasin uuden filmin olevan tulossa. Katsoinkin Tom Clancy: Armoa tuntematta heti julkaisupäivän aamuna.

Kun Navy SEAL -sotilas John Kellyn raskaana oleva vaimo murhataan, John lähtee kostoretkelle, aikeinaan etsiä ja tappaa murhaajat. Samalla hänelle aukeaa salaliitto, joka voisi johtaa Yhdysvallat ja Venäjän sotaan.

Michael B. Jordan näyttelee John Kellyä, Yhdysvaltain Navy SEAL -sotilasta, jonka vaimo murhataan, joten hän päättää lähteä kostamaan - eli siis todella originaalia hahmoa toimintaelokuvassa, jollaisia ei ole nähty kyllästymiseen asti! Okei, on pakko sanoa, että kyseessä on todella tylsän tavanomainen päähenkilö, mutta tekijät hyötyvät paljon siitä, että he saivat Jordanin rooliin, sillä hän yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen tätä tyhjänpäiväistä rainaa kasassa harteillaan. Jordan sopii erittäin hyvin pääosaan ja onkin suuri harmi, että elokuva hänen ympärillään on näin heikko.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Bell epäilyttävänä CIA-pomo Ritterinä, Jodie Turner-Smith komentajakapteeni Karen Greerinä, Guy Pearce puolustusministeri Clayna, sekä Lauren London suunnilleen yhden kohtauksen jälkeen kuolevana Johnin raskaana olevana vaimona Pamina. Bell yrittää parhaansa kehnon hahmonsa kanssa, mutta Turner-Smith tuntuu kaiken aikaa tietävän, kuinka tyhjää tyyppiä joutuu esittämään. Pearce taas hoitaa hommansa täysin vasemmalla kädellä, vailla mitään selvää mielenkiintoa leffaa kohtaan.

Tästä tulee varmaan aika lyhyt arvio tällä kertaa, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mitään sanottavaa Armoa tuntematta -elokuvasta. "Geneerinen", "kliseinen" ja "mitäänsanomaton" ovat täydellisiä adjektiiveja kuvailemaan elokuvaa ja harmillisesti sekaan pitää vielä heittää "pitkästyttävä". Leffa kulkee niin tuttuja latuja niin ponnettomasti, että siitä on vaikea innostua missään kohtaa. Siinä ei kertaakaan tapahdu mitään, mikä saisi tuumimaan, että "tuo oli sentään ihan siistiä". Lähinnä leffaa vain tuijottaa, vilkuillen vähän väliä, kauanko kestoa on vielä jäljellä. Vaikka homma ratkeaa jo suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla, katselukokemus tuntuu selvästi yli kaksituntiselta.

Minkäännäköistä kunnon tunnelmaa elokuvasta on turha etsiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät saa jännittämään, eivätkä ne edes tarjoa mitään luovia tappokeinoja tai tyylikästä menoa. Itse kertomuskaan ei jännitä, sillä koko salaliittohomma ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun arvasin, kuka on kaiken takana heti, kun hahmo asteli ruutuun. Loppupäässä filmi lässähtelee oikein tosissaan - liekö sitten johtunut pandemia-ajan uudelleenkirjoituksista tai filmin siirtymisestä Paramountilta Amazonille. Niin tai näin, lopputulos on lähinnä päähenkilön esittely potentiaalista leffasarjaa varten, joka voisi joskus kulkea käsi kädessä Amazonin Tom Clancy's Jack Ryan -sarjan (2018-) kanssa. Elokuvan sijaan Armoa tuntematta herättääkin mielikuvia ylipitkästä televisiosarjan pilottijaksosta.

Elokuvan ohjaajana toimii Stefano Sollima ja käsikirjoittajan hommia hoitaa Taylor Sheridan (apunaan ensikertalainen leffakirjoittaja Will Staples). Filmin heikkoudet ohjauksessa ja tekstissä aiheuttavat suurta ihmetystä, sillä Solliman ja Sheridanin aiempi yhteistyö Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) oli oikein onnistunut teos. Sen lisäksi, että kaksikon työ on heikkoa ihan vain leffaa miettiessä, Tom Clancyn fanit voivat kokea suuren pettymyksen, sillä netistä lukemani perusteella elokuva poikkeaa kirjasta aikamoisesti. Sentään tekniseltä puolelta löytyy päteviä puolia, kuten kelvollista kuvausta, lavastusta, erikoistehosteita ja äänisuunnittelua. Jónsin säveltämät musiikit menevät sujuvasti taustalla, mutta eivät tarjoa sen ihmeempää.

Yhteenveto: Tom Clancy: Armoa tuntematta on harmillisen laimea toimintaraina, joka kulkee niin tuttuja reittejä, että kliseisyys saa menettämään mielenkiinnon jo kauan ennen puoltaväliä. Toiminnan sarallakaan leffa ei onnistu tarjoamaan mitään erityistä, eikä homma koskaan saa jännittämään. Tarinastakaan ei löydy jännitettä, kun ylikäytetyt paljastukset arvaa jo filmin alkumetreillä. Kun juoni kulkee moneen kertaan nähtyjä polkuja, eikä toimintakaan hetkauta, elokuva tuntuu jopa aika pitkäveteiseltä. Clancyn kirjan faneille taas pettymystä tuottaa leffan voimakas poikkeaminen lähdemateriaalista. Lisäpisteen leffa saa päärooliin pätevästi sopivasta Michael B. Jordanista, joka aidosti yrittää pitää kokonaisuutta kasassa. Loppujen lopuksi koko elokuva tuntuu vain ylipitkäksi venytetyltä pilottijaksolta Jordanin hahmon omasta sarjasta. Toisaalta Jordanin hyvän työn takia haluaisin nähdä häntä lisää tässä roolissa, mutta eipä näin laimea leffa saa innostumaan jatkosta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Tom Clancy's Without Remorse, 2021, Amazon Studios, Skydance Media, Paramount Pictures, New Republic Pictures, Midnight Radio, Outlier Society, Weed Road Pictures

Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom (2020)

MA RAINEY'S BLACK BOTTOM

Ohjaus: George C. Wolfe

Pääosissa: Viola Davis, Chadwick Boseman, Glynn Turman, Colman Domingo, Michael Potts, Taylour Paige, Dusan Brown, Jonny Coyne ja Jeremy Shamos

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Ma Rainey's Black Bottom perustuu edesmenneen August Wilsonin samannimiseen näytelmään vuodelta 1982. 2010-luvulla näyttelijä-tuottaja Denzel Washington teki HBO:n kanssa sopimuksen, että hän työstäisi kymmenestä Wilsonin näytelmästä elokuvasovitukset. Niistä ensimmäinen, Fences ilmestyi vuonna 2016. Sen jälkeen Washington alkoi työstämään elokuvaa Ma Rainey's Black Bottomista, mutta kesken prosessin diili siirtyi HBO:lta Netflixille. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja nyt Ma Rainey's Black Bottom on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni filmi olisi luultavasti mennyt kokonaan ohi, jos kyseessä ei olisi ollut elokuussa menehtyneen Black Panther -tähti Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva. Heti, kun Ma Rainey's Black Bottom ilmestyi Netflixin valikoimaan, katsoin sen.

Vuonna 1927 tunteet käyvät kuumina chicagolaisessa levytysstudiossa, kun laulajatähti Ma Rainey ja trumpetinsoittaja Levee päätyvät erimielisyyksiin siitä, miltä bändin kappaleiden pitäisi kuulostaa.

Ma Rainey's Black Bottom -bändin laulajana, itse Ma Raineyna nähdään Viola Davis, joka tuttuun tapaansa katoaa täysin hahmoonsa. Hänessä on sitä vahvaa auktoriteettia ja karismaa, mitä tällaisen suositun ja muita nenänvartta pitkin katsovan artistin rooli vaatii. Vaikka hahmolla on jatkuvasti vaara näkyä pelkkänä ylimielisenä diivaana katsojan silmissä, varsinkin kun emme koskaan näe, kuinka hän on korkean asemansa todella ansainnut, on silti viihdyttävää seurata, kun Ma Rainey pistää muita komennukseen.

Vaikka Davis onkin roolissaan upea, hän jää lopulta elokuussa syöpään kuolleen Chadwick Bosemanin varjoon. Boseman näyttelee nuorta trumpetinsoittaja Levee Greeniä, jolla on omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka Ma Raineyn laulut voisivat olla parempia, eikä vanha tekijä sellaisesta tietenkään pidä. Boseman heittäytyy osaansa niin riemukkaasti ja reippaasti, että katsojalle tekee pahaa, kun ei voi olla miettimättä, pohtiko Boseman koskaan tekevänsä tässä uransa viimeistä roolia? Hän todella näyttää, kuinka paljon hänellä olisi ollut vielä annettavanaan maailmalle ja onkin traagista, että hän menehtyi niin nuorena ja juuri kun hän oli noussut huipulle Black Pantherin (2018) kautta. Lepää rauhassa, herra Boseman.

     Elokuvassa nähdään myös Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts muuna Black Bottomina, Toledona, Cutlerina ja Slow Dragina, Taylour Paige taustatanssija Dussie Maena, Dusan Brown Ma Raineyn änkyttävänä sukulaispoikana Sylvesterinä, sekä Jonny Coyne ja Jeremy Shamos levytysfirman herra Sturdyvantina ja Irvininä. Turman, Domingo ja Potts muodostavat mahtavan, veikeän ja kokeneen kolmikon, joka naureskelee itsevarmalle Leveelle, kun tämä puhuu itsestään kuin bändin todellisena tähtenä. Paige, Brown, Coyne ja Shamos ovat myös mainiot omissa rooleissaan.

Ma Rainey's Black Bottomista oikein huokuu se, että elokuva perustuu näytelmään. Pitkät keskustelukohtaukset on rakennettu samalla tyylillä ja kun joku näyttelijöistä alkaa pitämään monologiaan, katsoja oikein näkee mielessään, kuinka näyttelijä kääntyy lavalla puhumaan kohti yleisöä, valospotin kohdistuessa häneen. Kun uusi hahmo saapuu kohtaukseen, on aivan kuin näyttelijä astelisi verhon takaa näyttämölle. Eikä tämä todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan! Koska minulla on teatteritaustaa, tämä näytelmällisyys vain lisäsi leffan kiinnostavuutta. Elokuva rakentuu täysin näyttelijöiden ja heidän välisten kemioidensa varaan, ja kun ne toimivat erittäin mainiosti, samoin toimii myös itse leffa.

Mielenkiintoista on myös, että lukuunottamatta aloituskohtausta koko elokuva tapahtuu yhden levytyssession aikana. Sessio on niin hyvin kirjoitettu, että katsoja ymmärtää hahmoja täysin, vaikka näemmekin vain todella pienen osan, alle yhden päivän heidän elämästään. Dialogi on todella nasevaa ja kun sen lausuu näin lahjakkaat näyttelijät, elokuva todella imaisee mukaansa. Vain vähän yli puolentoista tunnin kestossa aika ei koskaan käy pitkäksi, etenkin kun henki on näin reipas. Hauskoja juttuja on luvassa ja filmi viihdyttää yllättävänkin hyvin. Ihan lopussa elokuva muuttuu turhan ylidramaattiseksi ja tarjoaa päätöksen, mikä ampuu mielestäni yli, mutta muuten Ma Rainey's Black Bottom on erittäin mainio teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa George C. Wolfe, joka on aika täydellinen valinta, sillä hänen taustansa on juurikin teatterin puolella. Wolfe onnistuukin taidokkaasti yhdistelemään teatteria ja elokuvaa toisiinsa, muodostaen tavallaan omanlaisensa taiteenlajin. Ehkä sitä voisi kutsua... elokuvateatteriksi? Ei kun, ai niin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Ruben Santiago-Hudson ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon hän on ottanut suoraan August Wilsonin alkuperäisestä tekstistä. Leffan kuvaus on oivallista, kameran liikkuessa sulavasti näyttelijöiden ympärillä ja ahtaillakin käytävillä. Kuvausta tukee mainio leikkaus, sekä tietty tyylikkäät puvut ja lavasteet, joilla 1927 herätetään takaisin eloon ruudulle. Äänimaailma on onnistunut ja musiikkia hyödynnetään oikeastaan vain silloin, kun hahmot itse soittavat.

Yhteenveto: Ma Rainey's Black Bottom on todella mainio elokuva, joka siirtää näytelmän tyylikkäästi elokuvan muotoon. Tietty näytelmällisyys on säilytetty mm. kohtausten rakenteiden kautta ja jo se tekee elokuvasta mielenkiintoisen kokemuksen. Hahmojen väliset keskustelut levyn nauhoitusten välissä ovat loistokkaasti kirjoitetut ja niiden parissa aika kuluu nopeasti. Eipä elokuva kovin pitkäkään ole ja puolentoista tunnin kesto on vauhdilla ohi. Tähän vaikuttavat etenkin mahtavat näyttelijät. Viola Davis on nappivalinta Ma Raineyn rooliin, mutta elokuvan todellinen tähti on innokasta trumpetinsoittajaa näyttelevä Chadwick Boseman, joka säkenöi roolissaan ja saa katsojan jatkuvasti harmittelemaan, millainen lahjakkuus onkaan poissa maailmasta. Turhan yliampuvaksi paisuvaa loppua lukuunottamatta Ma Rainey's Black Bottom on erittäin oivallinen teos. Sitä on vaikea suositella kenelle tahansa, mutta uskon, että Bosemanin viimeisenä roolityönä se houkuttelee monia katsomaan elokuvan, vaikkei se olisi muuten erityisemmin kiinnostanut. Niin kävi omalla kohdallani ja onneksi katsoin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ma Rainey's Black Bottom, 2020, Netflix