Disclosure Day (2026) - elokuva-arvostelu

DISCLOSURE DAY

Ohjaus: Steven Spielberg

Näyttelijät: Josh O'Connor, Emily Blunt, Colin Firth, Eve Hewson, Colman Domingo, Wyatt Russell, Henry Lloyd-Hughes, Elizabeth Marvel, Hettienne Park ja Jeremy Shamos

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Disclosure Day on Steven Spielbergin uusi scifielokuva. Spielberg kiinnostui The New York Timesin artikkelista Glowing Auras and 'Black Money': The Pentagon's Mysterious U.F.O. Program ja ryhtyi vuonna 2023 kynäilemään omaa tarinaansa sen pohjalta. Spielberg esitteli ideaansa käsikirjoittaja David Koeppille, joka innostui ja alkoi työstämään varsinaista elokuvatekstiä sen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Disclosure Day on saapunut elokuvateattereihin. Minulle elokuva on ollut yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta - onhan Spielberg yksi suosikkiohjaajistani, minkä lisäksi pidän valtavasti miehen aiemmista avaruusolentoihin keskittyvistä teoksista Kolmannen asteen yhteydestä (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja E.T. the Extra-Terrestrialista (1982). Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Disclosure Dayn heti sen ensi-iltapäivänä.

Daniel Kellner on varastanut huippusalattuja tiedostoja, jotka paljastavat avaruusolentojen vierailut Maassa ja aikoo julkistaa ne koko ihmiskunnan saataville. Wardex-yhtiötä pakoileva Daniel tarvitsee apua säätiedottaja Margaret Fairchildilta, jolle on muodostunut psyykkinen yhteys muukalaisiin.

Josh O'Connor näyttelee Daniel Kellneriä, Wardex-yhtiön kyberturvallisuusvastaavaa, joka on saanut selville järisyttävän salaisuuden: avaruusolentoja on olemassa ja Yhdysvaltojen hallitus on vuosikymmeniä peitellyt asiaa. Emily Blunt taas esittää Margaret Fairchildia, säätiedottajaa, joka kesken uutislähetyksen alkaa puhua muukalaiskielellä ja käyttäytyä muutenkin omituisesti. Heidän käsissään on paljastaa totuus koko ihmiskunnalle ja samalla toivon mukaan myös yhdistää uuden maailmansodan partaalla olevat kansat. O'Connor on mainio Danielina, joka on mieltänyt Wardexin toiminnan kyseenalaiseksi ja päättänyt sitten, että totuus kuuluisi kaikkien tietoisuuteen. Vielä parempi on Blunt, jonka elämä menee sekaisin, kun alkaa tuntua siltä, että hänelle olisi muodostunut yhteys johonkin toismaailmalliseen.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Firth Wardexin johtajana Noah Scanlonina, joka on valmis tekemään kaikkensa estääkseen totuuden leviämisen, Colman Domingo Danielin värvänneenä Hugo Wakefieldina, joka uskoo maailman ansaitsevan tietää, sekä Eve Hewson Danielin tyttöystävänä Janena ja Wyatt Russell Margaretin poikaystävänä Jacksonina, jotka ajautuvat tapahtumaketjun keskelle rakkaidensa takia. Myös sivunäyttelijät ovat oivallisia. Firth ja Domingo ovat nappivalinnat kilpailevien järjestöjen keulakuviksi, joiden pelinappuloita Daniel ja Margaret ovat, ja Hewson ja Russell tulkitsevat hyvin hahmojensa kummastusta, kun heidän rakkaansa ovat yhtäkkiä maailmanhistorian isoimman salaliiton keskiössä.

Disclosure Day ei yllä scifiklassikoiden Kolmannen asteen yhteyden ja E.T. the Extra-Terrestrialin korkeuksiin, mutta on se silti erittäin mainio uusi avaruusolioelokuva Steven Spielbergiltä, joka ei selvästi ole saanut tarpeekseen ajatuksesta, että mitä jos emme olekaan yksin tässä universumissa? Sama ajatus on nostellut viime vuosina taas reippaasti päätään maailmalla ja ufobuumi on jälleen vallannut monien mielet. Asiassa on jopa menty niin pitkälle, että USA:n presidentti Donald Trumpin hallitus julkaisi tänä keväänä asiakirjoja, jotka toimivat väitetysti todisteena sille, että Maassa olisi ihan oikeasti piipahtanut vieraita tämän planeetan ulkopuolelta. Myös nykypäivän räjähdysherkkä maailmanpoliittinen tilanne ei ole mennyt Spielbergiltä ohi ja läpi Disclosure Dayn nähdään televisiolähetyksiä ja kuullaan radiosta keskustelua lähestyvästä ydinsodasta.

Näiden ajankohtaisten puolten lisäksi Spielberg ja käsikirjoittaja Koepp pohtivat kiehtovasti, voivatko uskonnot elää samassa maailmassa, jossa avaruusolennot pystytään esittämään faktatietona? Miksi uskoa enää Raamatun kertomuksiin, jos taivaalla lentävä ihka aito avaruusalus haastaisi sen täydellisesti? Vaikken ole uskovainen, pidin näitä pohdintoja kiehtovina ja ne toimivat hyvänä jatkumona jo viisi vuosikymmentä sitten Kolmannen asteen yhteydessä esitettyihin teemoihin avaruusolioiden ja kristinuskon törmäämisestä, toistamalla esimerkiksi Baabelin tornin tarinaa toisen planeetan muukalaisten kautta.

Näistä kiinnostavista pohdinnoista Spielberg ja Koepp ovat pyöritelleet pääasiassa erittäin hyvin otteessaan pitävän scifitrillerin. Se on toisaalta toiminnallisempi salaliittojännäri kuin mainittu Kolmannen asteen yhteys, mutta voi tuottaa pettymyksen, jos odottaa samanlaista vauhdikasta invaasioleffaa kuin Spielbergin Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005). Useita hahmoja seuratessa lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti ja tietty tiivis ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Leffan pieni kompastuskivi tosin on, kuinka paljon Koeppin käsikirjoitus panttailee katsojalta tietoa siitä, että varastetuissa tiedoissa on kyse avaruusolioista. Tuohan kun on ollut tiedossa jo parin vuoden ajan, Spielbergin ilmoitettua suoraan tekevänsä uutta ufoelokuvaa. Tästä huolimatta Disclosure Day osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, että vielä vuonna 2026 voimme saada teattereihin isolla rahalla tuotetun scifielokuvan, joka ei perustu suoraan mihinkään tai ole jatko-osa tai uudelleenfilmatisointi. Leffalle toivookin menestystä jo siksi, että vastaavaa tapahtuisi enemmänkin.

Teknisesti Disclosure Day on pääasiassa vakuuttava, vaikka esimerkiksi leffan muutamat digieläimet ovat aika silmiinpistäviä. Elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia ja kamera-ajoja. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja parasta antia taitavat olla Danielin varastamat videopätkät, joissa nähdään klippejä vuosikymmenten takaa, jolloin tekijätiimi pääsee kaikin tavoin loihtimaan vaikkapa 1970-luvun estetiikkaa niin puitteiden, asujen, tehosteiden kuin visuaalisen yleisilmeen kanssa. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja vaikka John Williams ei enää 94-vuotiaana saa aikaiseksi samanlaisia ikimuistoisia sävelmiä kuin herran ja Spielbergin vuosien takaisissa yhteistöissä, hetkittäin on ilahduttavaa, että musiikit nousevat esille ja niistä löytyy yhä ripaus sitä Williams-taikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disclosure Day, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Amblin Entertainment

The Four Seasons, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

THE FOUR SEASONS - KAUSI 2

Luojat: Tina Fey, Lang Fisher ja Tracey Wigfield

Näyttelijät: Tina Fey, Will Forte, Colman Domingo, Kerri Kenney-Silver, Marco Calvani, Erika Henningsen, Julia Lester, Steven Pasquale, Alan Alda, Ashlyn Maddox, Jacob Buckenmyer, Vernee Watson, David Tennant ja Steve Carell

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 

Samannimiseen elokuvaan perustuva The Four Seasons nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä toukokuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2025 ja nyt The Four Seasonsin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse olin yllättynyt kuinka paljon pidinkään sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odotellut sille jatkoa. Katsoinkin The Four Seasonsin kakkoskauden neljässä osassa heti sen ilmestyttyä.

Nickiä muistelevien ystävysten suhteet ovat koetuksella, kun he kohtaavat keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella.

Lukuun ottamatta Steve Carellin näyttelemää, ensimmäisellä kaudella menehtynyttä Nickiä, The Four Seasonsin tutut hahmot tekevät paluun. Toinen kausi starttaa keväästä, kun ystäväpariskunnat Kate ja Jack (sarjan luoja Tina Fey ja Will Forte) ja Danny ja Claude (Colman Domingo ja Marco Calvani), sekä Nickin ex-vaimo Anne (Kerri Kenney-Silver) ja Nickin uusi tyttöystävä, raskaana oleva Ginny (Erika Henningsen) matkustavat vuorelle, missä Nick tykkäsi patikoida, ripotellakseen miehen tuhkat. Tunnelma on kuitenkin varsin kireä, eikä vain siksi, että Anne kantaa yhä kaunaa Ginnylle. Jackia lukuun ottamatta hahmot eivät todellakaan ole mitään eräjormia. Nämä hahmot ovat toistamiseen mainioita ja on tälläkin kertaa ilo päästä seuraamaan heidän elämiään eri vuodenaikoina. Näyttelijät ovat myös erittäin hyviä, etenkin Domingo ja Calvani, joiden esittämien Dannyn ja Clauden persoonat ovat lähes kuin yö ja päivä, mikä aiheuttaa jatkuvasti erimielisyyksiä.

The Four Seasons jatkaa onnistuneesti avauskaudelta tutuksi tulleella linjallaan, niin tasonsa kuin tarinankerrontansa puolesta. Kuten ensimmäinen kausi, myös tämä toinen on jaettu neljään osaan, kuten nimi jo antaa ymmärtää. Kaksi ensimmäistä jaksoa sijoittuvat kevääseen, kaksi seuraavaa kesään, kaksi seuraavaa syksyyn ja kaksi viimeistä tapahtuvat talvella. Katsoinkin kauden läpi juuri neljässä osassa, nukkuen aina yön yli ennen kuin palasin selvittämään, mitä hahmoille kuuluu seuraavan aikahypyn jälkeen.

Avauskauden tapaan myös kakkoskausi edustaa laadukasta aikuisten komediaa. Yleensä kun puhutaan aikuisten komedioista, tarkoitetaan esimerkiksi ronskia alapäähuumoria. The Four Seasons on kuitenkin aikuisten komedia sen kautta, että huumori rakentuu onnistuneesti hahmojen välisten suhteiden, heidän elämäntilanteidensa ja maailmankatsomusten varaan. Toki monet muutkin komediasarjat tekevät samaa, mutta tämä lähestyy aiheitaan tietyllä tapaa kypsemmin. Sitä kautta sarja toimii pätevänä henkilödraamana, mutta se tarjoaa myös runsaasti hyviä nauruja. Etenkin kevääseen sijoittuvat ensimmäiset jaksot saivat minut hekottelemaan makeasti vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen välisistä keskusteluista tai yhä vain absurdimmaksi äityvästä tapahtumaketjusta. Toistamiseen on myös kiinnostavaa seurata, kuinka nämä hahmot kasvavat kuluvan vuoden aikana, vaikka pääsemmekin tapaamaan heidät vain neljänä lyhyenä ajanjaksona. The Four Seasonsin kakkoskausi on erittäin oivallinen ja toivon sarjan saavan vielä lisää jatkoa.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Fey ja Domingo ovat käyneet kokeilemassa pestiä myös kameran takana) suoriutuvat hommistaan pätevästi, tanssahdellen hyvin komedian ja draaman välimaastossa. Teknisestikin The Four Seasons jatkaa oivallisella linjalla. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa taitavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Richmondin säveltämiä musiikkeja myöten, jotka mukailevat jälleen Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konserttoja teemaan sopivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Four Seasons, Yhdysvallat, 2025-, Universal Television, Big Wig Productions, Envision Casting, Little Stranger, Original Langster

Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Dead Man's Wire (2025) - elokuva-arvostelu

DEAD MAN'S WIRE

Ohjaus: Gus Van Sant

Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä. 

Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.

Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.

Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.

Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.

Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions

Michael (2026) - elokuva-arvostelu

MICHAEL

Ohjaus: Antoine Fuqua

Näyttelijät: Jaafar Jackson, Colman Domingo, Juliano Krue Valdi, Nia Long, Laura Harrier, KeiLyn Durrel Jones, Miles Teller, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill, Joseph David-Jones, Jessica Sula, Kendrick Sampson, Larenz Tate, Deon Cole ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael perustuu tositapahtumiin laulaja Michael Jacksonin noususta maailmanluokan superstaraksi. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Queen-yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody -elokuvan (2018) tuottaja Graham King oli ryhtynyt tekemään seuraavaksi elokuvaa Jacksonista. Kuvausten oli määrä alkaa kesällä 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakkojen takia ne saatiin käyntiin vasta tammikuussa 2024. Kuitenkin kun lakitekniset seikat estivät tekijöitä käyttämästä alun perin suunnittelemaansa lopetusta, elokuvan julkaisua jouduttiin siirtämään ja kesällä 2025 elokuvalle tehtiin täysin uusi finaali. Nyt Michael on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja vaikken olekaan artistin fani, minua kiinnosti nähdä, millainen hänestä kertova leffa tulisi olemaan. Kävinkin uteliaana katsomassa Michaelin pari päivää sen ensi-illan jälkeen.

Michael Jackson on jo lapsena heitetty lavoille esiintymään veljiensä kanssa, miellyttääkseen isäänsä, joka haluaa hyötyä heidän menestyksestään. Varttuessaan Michael haluaa kuitenkin luoda oman uransa ja miehen sooloalbumi ampaiseekin hänet kertaheitolla megatähdeksi.

Pääroolissa Michael Jacksonina nähdään itse laulajan veljenpoika Jaafar Jackson, joka on tehnyt uraa muusikkona ja tanssijana, mutta joka tekee tässä leffassa näyttelijädebyyttinsä. Michael Jackson ei ole roolihahmona helpoimmasta päästä ja moni näyttelijäkonkarikaan ei välttämättä pärjäisi tänä popin kuninkaana. Vaikka nepotismilla on varmasti ollut osuutta roolivalintaan, Jacksonin perikunnan ollessa tiiviisti kiinni elokuvan teossa, on pakko kuitenkin myöntää, että Jaafar muovautuu ällistyttävän vakuuttavasti sedäkseen. Hän on treenannut ikoniset tanssiliikkeet niin, että osaisi ne unissaankin ja onnistuu toistamaan Michaelin pehmeän puheäänen muuttumatta miksikään karikatyyrihahmoksi. Jaafar kanavoi myös hyvin laulajan tiettyä sinisilmäisyyttä, sekä päättäväisyyttä nousta koko maailman isoimmaksi artistiksi. Maininnan arvoinen on myös lapsi-Michaelia näyttelevä Juliano Krue Valdi, joka näyttää, että nämä lahjat ovat olleet olemassa jo ihan pienestä pitäen.

     Elokuvassa nähdään myös Colman Domingo Michaelin isänä Josephina ja Nia Long äiti Katherinena, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill ja Joseph David-Jones Michaelin isoveljinä Jermainena, Marlonina, Titona ja Jackiena, Laura Harrier Michaelin bongaavana levy-yhtiön edustajana Suzanne de Passena, Miles Teller manageri John Brancana, KeiLyn Durrel Jones Michaelin henkivartijana Bill Brayna, Kendrick Sampson tuottaja Quincy Jonesina, sekä Mike Myers CBS Records -yhtiön johtaja Walter Yetnikoffina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Domingo Michaelin inhottavana isänä, joka haluaa lapsistaan tähtiä vain nauttiakseen heidän tuomasta menestyksestä.

Tässä kohtaa on varmaan pakko nostaa kissa pöydälle ja mainita seikka, joka on varjostanut Michael-elokuvaa samalla lailla kuin se varjosti itse Michael Jacksonin uraa myöhempinä vuosina, eli laulajaan kohdistuneet pedofiilisyytökset. Näitähän ei käsitellä elokuvassa millään lailla, mikä on herättänyt paljon keskustelua ja ollut yksi isoimmista kritiikin aiheista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus loppua siihen, kun ensimmäiset syytökset katkaisevat Jacksonin uran nousukiidon ja tahraavat miehen maineen pysyvästi. Mutta kun Jacksonin perikunta hoksasi, että laki esti heitä esittämästä syytökset tehnyttä Jordan Chandleria elokuvassa, koko leffan lopetus piti miettiä uusiksi. Nähtävästi yksi aiemmista käsikirjoitusvedoksista olisi jopa alkanut sillä, kun poliisit saapuvat Neverland Ranchille pidättämään Jacksonia.

Lisäsyy näiden syytösten leikkaamiselle on se, että koska elokuvan alkuperäinen leikkausversio kesti nähtävästi lähemmäs neljää tuntia, ovat tekijät halunneet halkaista Jacksonin tarinan kahteen leffaan. Tämä ensimmäinen käsittelee Michaelin lapsuutta hänen isänsä luomassa The Jackson 5 -poikabändissä ja siitä irtautumista omalle soolouralle, sekä toki sen soolouran räjähtämistä tähtitaivaallisiin huippulukemiin. Elokuvan menestyksestä riippuen tehtävä jatko-osa puolestaan käsittelisi sitten näiden syytösten myötä miehen uran synkemmän loppusuoran. Jatko-osaa jääkin kaipaamaan, etenkin koska nyt leffa loppuu hassusti melkein kuin seinään.

Tämä kahdeksi elokuvaksi jakaminen olikin se seikka, minkä takia olen itse lopulta sinut sen kanssa, että nämä hurjemmat jutut Jacksonin elämästä ja urasta jäivät pois tästä kyseisestä leffasta. Ongelmani Michaelin kanssa onkin lopulta se, että kyseessä on aika pintapuoleiseksi jäävä kuvaus miehen ampaisusta superstaraksi. Jehovantodistajana lapsuutensa viettäneestä ja aikamoisesta perfektionistiluonteesta olisi varmasti voitu saada ammennettua enemmän, mutta onneksi Michaelin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde tuo sekaan oivaa draamaa. Tämä konflikti onkin elokuvan merkittävä puoli ja tuo nimikkohahmolle muutakin kehityskaarta kuin huimat unelmat.

Oli Michael Jacksonista näin jälkikäteen mitä mieltä tahansa ihmisenä, ei käy kieltäminen, että suosionsa huipulla hän oli artistina täysin omissa sfääreissään ja kenties juuri siksi onkin hieman harmi, että leffa jää lopulta näin kädenlämpöiseksi. Laulajan faneja tuskin haittaa, että elokuva on lähinnä pikakelaus miehen uran noususta ja toki täynnä Jacksonin hittibiisejä Beat Itistä Billie Jeaniin ja Thrillerista Badiin. Konserttikohtaukset ovat toinen toistaan häikäisevämmin toteutettuja ja tanssijalka alkaa väkisinkin vipattaa myös yleisön puolella. Näitä eri artisteista kertovia elokuvia on kuitenkin viime vuosina tehty kuin liukuhihnalla ja koska itse en ole mikään Michael Jacksonin fani, minulle elokuva hieman hukkuu tähän tulvaan, johon kuuluvat vaihtelevasti onnistuneet Elvis (2022), Back to Black (2024), Bob Marley: One Love (2024), A Complete Unknown (2024), Better Man (2024), Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025), sekä kotimainen Kaunis rietas onnellinen (2026).

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, jonka aiempiin töihin kuuluvat Training Day (2001) ja The Equalizer (2014), kun taas käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa Gladiatorin (2000) ja Skyfallin (2012). Michael ei kuulu kummankaan parhaimpien aikaansaannosten joukkoon, mutta olisi toki erittäin kiinnostavaa nähdä, millainen kaksikon aiempi visio olisi ollut, ennen pakon sanelemia uudelleenkirjoituksia ja -kuvauksia. Teknisesti Michael on kuitenkin mainio, vaikka osa tietokonetehosteista, kuten digitaalisesti loihditut Michaelin eksoottiset lemmikit ja suuret yleisömassat pistävätkin ajoittain silmään. Leffa on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus erittäin tyylikästä Michaelin monenlaisia asuja myöten. Sen sijaan maskeerausten taso on hieman ailahtelevaa Domingon ja Tellerin kohdalla ja äänityksestä kuulee toisinaan taustakohinan jopa hieman häiritsevästi. Musiikkipuoli on toki kohdillaan, vaikka itseäni jäi harmittamaan, ettei omaa Michael Jackson -suosikkiani, eli Smooth Criminalia kuulla elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Michael, Yhdysvallat, 2026, Lionsgate, GK Films, Universal Pictures

Arvostelu: Wicked: For Good (2025)

WICKED: FOR GOOD

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Jonathan Bailey, Michelle Yeoh, Jeff Goldblum, Marissa Bode, Ethan Slater, Bowen Yang, Bronwyn James, Colman Domingo, Sharon D. Clarke, Dee Bradley Baker ja Bethany Weaver

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Kun Gregory Maguiren kirjan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995) pohjalta tehty Broadway-musikaali päätettiin kääntää elokuvan muotoon, kävi lopulta selväksi, että tarina oli niin iso, että se pitäisi jakaa kahteen leffaan. Molempien elokuvien kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022 ja ensimmäinen osa Wicked sai ensi-iltansa marraskuussa 2024. Elokuva oli jättihitti, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin musikaalin faneilta ja sai useita palkintoehdokkuuksia, jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Nyt vuotta myöhemmin Wicked: For Good on saapunut elokuvateattereihin. Minulle Wickedin tarina ei ollut entuudestaan tuttu - en ollut lukenut Maguiren kirjaa tai nähnyt siitä tehtyä näytelmää. Ensimmäinen Wicked-elokuva oli itselleni ristiriitainen kokemus, enkä ole juuri odottanut tarinan toista puoliskoa. Kävin silti katsomassa Wicked: For Goodin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Lännen ilkeäksi noidaksi tituleerattu Elphaba yrittää saada lopetettua valehtelevan Velhon hallinnon ja palauttaa eläimet takaisin Oziin. Kaikki muuttuu, kun pyörremyrsky tuo Oziin tytön nimeltä Dorothy.

Cynthia Erivo ja Ariana Grande tekevät paluun rooleihinsa Elphabaksi ja Glindaksi, ystäviksi, joiden välit hajosivat, kun Ozin Velho (Jeff Goldblum) paljastuikin tyrannimaiseksi hallitsijaksi ja patoutuneeksi valehtelijaksi, joka ohjailee Ozin kansaa propagandakoneiston kautta. Elphaba ei hyväksynyt Velhon aikomuksia poistaa eläimiltä älykkyys ja puhekyky, minkä seurauksena Velho loi Elphaballe imagon Lännen ilkeänä noitana, jota ozilaiset nyt pelkäävät. Glinda sen sijaan sai maineen Pohjoisen hyvänä noitana, mutta häntä hiertää se, ettei hän ollut ystävänsä tukena. Erivo ja Grande jatkavat oivaa suorittamistaan. Leffan selvä vahvuus on Elphaban ja Glindan välinen vaikea suhde tämän poliittisen myrskyn keskellä. Goldblum vetää tutun goldblum-maisesti osansa, mutta palataan hänen hahmoonsa kohta tarkemmin.

     Myös Jonathan Baileyn näyttelemä Fiyero, Marissa Boden esittämä Elphaban sisko Nessarose, Ethan Slaterin esittämä Boq ja Michelle Yeoh'n näyttelemä Madame Morrible tekevät paluun. Siinä, missä Morrible ottaa vielä tarkemmin haltuun roolinsa osana Velhon propagandaa, Fiyero, Nessarose ja Boq kokevat vaikeuksia päättää, asettuvatko Velhon puolelle, vai hyppäisivätkö rohkeasti Elphaban matkaan. Nämä neljä hahmoa pohjustettiin ensimmäisessä Wickedissä hyvin, mutta tässä heidän hahmokaarensa viedään todella hätäisesti loppuunsa, mikä turhauttaa, sillä hahmoille tapahtuu varsin radikaaleja asioita leffan varrella. Näyttelijät kuitenkin tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

Nyt Wicked: For Goodin nähtyäni olen jopa iloinen, etten vuosi sitten innostunut ensimmäisestä Wicked-leffasta, kuten niin monet muut. Olisin nimittäin luultavasti ollut aivan valtavan pettynyt tähän jatko-osaa... anteeksi, siis toiseen näytökseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa tosiaan hyvin ja Elphaban ja Glindan välinen suhde on loppuun asti hyvin kuvattu, mutta ne eivät pelastaneet mielestäni kokonaisuutta. Wicked: For Good on todella kömpelösti kasaan pistetty elokuva, jolla on erittäin ikäviä rytmitysongelmia. Siinä, missä mielestäni ensimmäinen Wicked oli hieman liian pitkä, lähes puoli tuntia lyhyempi For Good nimenomaan tarvitsisi sen lisäkeston.

Ensimmäisessä elokuvassa minua hiersi ikävästi se, että Wickedin tarina haluaa väkisin kääntää koko Ihmemaa Ozin kertomuksen päälaelleen, maalaillen pahiksista väärinymmärrettyjä hyviksiä ja harmaammalla alueella liikkuneista niitä todellisia pahiksia. Olihan Velho jo alkuperäistarinassa huijari, mutta Wicked maalaili hänestä tyrannin, samalla kun se teki kenties historian karmivimmasta ja ikonisimmasta noitahahmosta mustamaalatun ja sympaattisen henkilön. Se on vähän kuin joku kirjoittaisi Harry Potterille esiosatarinan, missä lordi Voldemort olikin itse asiassa se todellinen hyvä ja Dumbledore levitti tästä kamalia valheita.

Tässä kuluneen vuoden aikana olen alkanut olla jokseenkin sinut tämän päälaelleen käännetyn kuvauksen kanssa, mutta harmikseni Wicked: For Goodissa vastassani olivatkin täysin uudet ongelmat, jotka turhauttivat minua ihan eri tavalla. Tosin samalla ne myös auttoivat näkemään ensimmäisen Wickedin vahvuudet tarinankerronnassa. Vaikken ihan lämmennyt sen tarinalle, vietiin sitä kuitenkin onnistuneesti eteenpäin, käännekohta Velhon kanssa oli rauhassa työstetty ja finaali tuntui pohjustuksen arvoiselta.

Wicked: For Good on kuitenkin käsittämättömän epätasainen leffa. Alkupäässä se rakentelee asioita rauhassa, mutta kun Dorothy-tyttö sitten yhtäkkiä tupsahtaa Oziin, leffa painaa kaasun pohjaan ja tarina viedään pöyristyttävän hutiloiden päätökseensä. Alkuperäistarinasta tutut Tinamies ja Variksenpelätti saadaan mukaan vaivaannuttavan tönkösti ja elokuva luottaa liikaa siihen, että Ihmemaa Oz on tuttu vähintään leffana, jotta se voi tiivistää sen tapahtumat noin viiteen minuuttiin. Isoiksi tarkoitetut käänteet, muutokset ja paljastukset tuntuvat hätiköidyiltä, jopa lähes juosten kustuilta. Ja tämän kaiken jälkeen mielestäni elokuvan huipennus oli Elphaban ja Glindan herkästä For Good -tunnuslaulusta huolimatta varsinainen antikliimaksi. Kuulemani perusteella monet näistä ongelmista vaivasivat jo teatteriversiota, mutta kun tarina päätettiin elokuvissa jakaa kahtia ja vieläpä kahden lisätunnin kera, en ymmärrä, miten tätä lisäaikaa ei käytetty eheämmän kerronnan ja palkitsevamman finaalin varmistamiseksi. Minä en lähtökohtaisestikaan juuri innostunut Wickedistä, mutta mielestäni tarinan, Broadway-musikaalin ja ensimmäisen elokuvan fanit olisivat ansainneet parempaa.

Jos jokin ansaitsee kuitenkin kehut, niin elokuvan (pääasiassa) vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Osa tietokoneella luoduista eläimistä ja eräs diginuorennus eivät näytä kovin hyvältä, mutta muuten leffa on aikamoista silmäkarkkia. Se on näyttävästi kuvattu ja miellyttävän värikäs. Lavasteet ovat kertakaikkisen upeat ja puvustus on erinomaista - en yhtään ylläty, jos Oscar-patsaat menevät näihin osoitteisiin toista vuotta peräkkäin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Powellin ja Broadway-esityksestä vastanneen Stephen Schwartzin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Laulut eivät ole tällä kertaa läpikotaisin yhtä vakuuttavia, mutta mukaan mahtuu pari helmeä, kuten jo aiemmin mainittu nimikkobiisi For Good, sekä Elphaban jylhä No Good Deed.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked: For Good, 2025, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: The Running Man (2025)

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Glen Powell, Josh Brolin, Colman Domingo, Lee Pace, Michael Cera, Emilia Jones, William H. Macy, Daniel Ezra, Jayme Lawson, Katy O'Brian, Martin Herlihy, Sandra Dickinson ja David Zayas

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Running Man perustuu Stephen "Richard Bachman" Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva Juokse tai kuole (The Running Man), joka otti kuitenkin reippaasti vapauksia lähdemateriaalista. Kun Edgar Wrightilta kysyttiin lähes kymmenen vuotta sitten Twitterissä, mistä elokuvasta hän tekisi uuden version, mies vastasi The Running Manin, nimenomaan haluten itse nähdä kirjalle uskollisemman adaptaation. Idea liikkui hissuksiin siihen, että Wright teki Paramount Picturesin kanssa diilin elokuvasta vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Running Man on saapunut teattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisena, sillä vaikka pidän Arskan leffasta, olen itsekin halunnut nähdä Kingin kirjalle uskollisemman elokuvasovituksen, minkä lisäksi pidän paljon Edgar Wrightista elokuvantekijänä. Kävinkin katsomassa The Running Manin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Pelastaakseen sairaan tyttärensä, rahapulassa oleva Ben Richards päättää viimeisenä oljenkortenaan osallistua Running Maniin, Yhdysvaltojen suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Benin tehtävänä on selvitä elossa 30 päivää, samalla kun palkkasotilaat ja valtiopropagandaa uskovat kansalaiset ovat hänen perässään.

Pääroolissa Ben Richardsina nähdään Glen Powell, yksi tämän hetken nousevista Hollywood-tähdistä. Ben on huonosti työelämässä menestyvä perheenisä, joka yrittää tehdä parhaansa turvatakseen vaimonsa Sheilan (Jayme Lawson) ja tyttärensä Cathyn (Alyssa ja Sienna Benn) elämän. Kun tytär sairastuu ja rahat ovat loppu, ei Ben näe muuta vaihtoehtoa kuin osallistua maan suosituimpaan ohjelmaan, huippuvaaralliseen Running Man -kisaan. Powell ei aluksi ihan onnistu kanavoimaan hahmonsa vihaisuutta, mutta kun Ben päätyy Running Maniin, Powell alkaa vakuuttamaan kyvyillään. Ben on oiva päähenkilö, jota kannustaa onnistumaan tavoitteessaan. Hauska fakta muuten, että valmistautuakseen rooliinsa, Powell kysyi juoksuvinkkejä Hollywoodin tunnetuimmalta pikakiitäjältä, Tom Cruiselta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Running Manin päätuottaja Dan Killian (Josh Brolin), ohjelman juontaja Bobby T. (Colman Domingo), Beniä jahtaavia Metsästäjiä johtava McCone (Lee Pace), Benin kanssa ohjelmaan osallistuvat Laughlin (Katy O'Brian) ja Jansky (Martin Herlihy), sekä siviilit Molie (William H. Macy), Elton (Michael Cera), Bradley (Daniel Ezra) ja Amelia (Emilia Jones), joihin Ben törmää pakomatkallaan ja joista on vaikea sanoa, aikovatko nämä auttaa miestä, vai ilmiantaa tämän Metsästäjille, mistä he saisivat tuntuvan vihjekorvauksen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Colman Domingon säihkyessä leffan kirkkaimpana tähtenä Running Manin eksentrisenä juontajana. Valitettavasti hahmoina Metsästäjät jäävät aika tylsiksi ja jos jossain Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, huomattavasti löyhemmin lähdemateriaaliaan seuraava elokuvasovitus onnistui paremmin, niin Benin perässä olleet tyypit olivat paljon muistettavampia ja räikeämpiä persoonia, kuten kunnon show'ssa kuuluukin.

Nykyään yhä vain enemmän motkotetaan siitä, että Hollywoodissa tehdään enää pelkkiä kierrätyksiä vanhoista leffoista. Vaikka itse tunnustan myös useat alkuperäisideoihin perustuvat leffat, joita joka vuosi ilmestyy niin teattereihin kuin kotijulkaisuihin, toisinaan tulee itsekin pyöriteltyä silmiä sille, kuinka jopa aika tuoreista elokuvista pitää tehdä uusia versioita. The Running Man on kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä ei tosiaan ole uudelleenfilmatisointi Arnold Schwarzeneggerin leffasta, vaan tarkemmin Stephen Kingin kirjaa seuraava uusi elokuvasovitus. Kirjan fanit voivatkin olla iloisia, sillä lukemani perusteella elokuva seuraa pääasiassa hyvin tiiviisti lähdemateriaaliaan.

Toisin kuin Arskan leffassa, jossa Ben oli lavastettu sotilas, joka päätyi gladiaattoriareenaa muistuttavaan matsiin, tässä Ben on aika tavallinen perheenisä, joka osallistuu kisaan vapaaehtoisesti. Kiinnostavan tästä Running Manista tekee se, ettei se tapahdu missään areenalla, vaan koko Yhdysvallat toimii leikkikenttänä. Benin täytyy selviytyä elossa jopa 30 päivää, mikä ei olekaan helppo nakki, sillä sen lisäksi, että häntä jahtaa joukko huipputappajia, kuka tahansa siviili voi tehdä hänestä ilmoituksen muhkean korvauksen toivossa. Eivätkä pelin järjestäjät tietenkään pelaa reilusti.

Elokuvan kerronta hieman tökkii, ennen kuin itse kilpailu starttaa. Benin ja hänen vaimonsa keskustelu leffan alussa heidän tilanteestaan on vaivaannuttavan kömpelösti kirjoitettu, hahmojen lähes suoraan selittäessä asioita katsojalle, sen sijaan että he kävisivät luonnollista dialogia. Koekilpailu Running Maniin taas sisältää tönkösti mukaan leikattuja takaumia, joiden ei oikeastaan edes tajua olevan takaumia kuin vasta myöhemmin. Mutta kun itse kilpailu käynnistyy, on se sitten menoa loppuleffan ajan. Jännite pidetään napakasti yllä ja mukana on monia todella mainioita kohtauksia. Tarinan yhteiskuntasatiiria ei todellakaan ole unohdettu, vaan mediaa kontrolloiva valtiopropaganda, ihmisten elämien kustannuksella tehtävä tosi-tv, riistokapitalismi ja muu ovat vahvasti mukana, sekä ennen kaikkea ikävän ajankohtaista kamaa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Edgar Wright, jolle ominainen luova ja varsin villikin kädenjälki ei tässä  juuri pääse oikeuksiinsa. Tavanomaisempanakin toimintaleffana The Running Man toimii silti ja Wright hoitaa tonttinsa pätevästi. Hänen ja Michael Bacallin työstämä käsikirjoitus vaatisi viilausta, mutta se siirtää kuitenkin Kingin kirjan uskollisesti ja tyydyttävällä tavalla valkokankaille. Teknisesti leffa on pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauskin oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit säestävät tätä ajojahtia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 2025, Paramount Pictures, Complete Fiction, Genre Films

Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Sing Sing (2023)

SING SING

Ohjaus: Greg Kwedar

Pääosissa: Colman Domingo, Clarence "Divine Eye" Maclin, Sean San José, Paul Raci, David "Dap" Giraudy, Patrick "Preme" Griffin, Mosi Eagle, James "Big E" Williams, Sean "Dino" Johnson, Dario Peña, Miguel Valentin, Jon-Adrian "JJ" Velazquez, Pedro Cotto, Camillo "Carmine" Lovacco, Cornell "Nate" Alston

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 18 (Rakkautta & Anarkiaa esittää -näytös)

Sing Sing perustuu John H. Richardsonin todellisista ihmisistä kertovaan kirjaan The Sing Sing Follies (A Maximum-Security Comedy) vuodelta 2024 ja Brent Buellin näytelmään Breakin' the Mummy's Code, jonka New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan Sing Sing -vankilan vangit kehittelivät ja esittivät vuonna 2005, osana vankilan Rehabilitation Through the Arts -ohjelmaa. Vuonna 2022 paljastettiin, että näiden tapahtumien pohjalta on tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja Sing Sing sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2023. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla ja Yhdysvalloissa se sai teatterikierroksen heinäkuussa 2024. Elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet ja niinpä viikkoa ennen Oscar-gaalaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti erityisnäytöksen elokuvasta Helsingissä, jotta suomalaisillakin olisi mahdollisuus nähdä elokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen premissistä ja ilahduinkin R&A:n järjestämästä mahdollisuudesta. Kävin katsomassa Sing Singin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Sing Sing -vankilan vangit löytävät elämälleen uutta tarkoitusta, kun he perustavat teatteriryhmän.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Colman Domingo näyttelee John Whitfieldiä, eli Divine G:tä, tosielämän miestä jota syytettiin rikoksesta, mitä hän ei tehnyt ja niinpä hän joutui vankilaan. Sing Singin vankilassa on kokeilullinen ohjelma, jossa vangit pääsevät tekemään näytelmiä ja vuosien varrella Divine G:stä on tullut näytelmien pääjehu, joka esittää usein pääosia ja kirjoittaa osan näytelmistä. Kuten arvata saattaa, on Domingo roolissaan erinomainen - ei mieheltä muutakaan voi odottaa, niin usein hän on lahjojaan jo esitellyt. Domingo tulkitsee väkevästi hahmoaan, joka on turhautunut tilanteestaan, mutta joka yrittää kääntää vankila-aikansa parempaan päin taiteen kautta. Todellinen John "Divine G" Whitfield tekee muuten cameon elokuvan alussa miehenä, joka pyytää Domingon esittämältä Divine G:ltä nimikirjoitusta.

     Sean San José näyttelee Divine G:n läheisintä ystävää vankilassa, Mike Mikeä, Paul Racin esittäessä näytelmät ohjaavaa Brent Buellia. Loput näyttelijät ovatkin sitten todellisia Sing Singin entisiä vankeja, jotka olivat osa tätä Rehabilitation Through the Arts -ohjelmaa, eli RTA:ta ja esittävätkin osittain itseään tuolta ajalta. Näistä merkittävin on Clarence "Divine Eye" Maclin, joka tulee teatteriryhmään uutena ja joka kokee vaikeuksia avautua yleisön edessä, pelätessään tämän rikkovan hänen imagoaan. Sivunäyttelijätkin ovat osissaan oivallisia, etenkin Maclin ja Raci.

Minulta löytyy teatteritaustaa, joten olen aina kiinnostunut näkemään elokuvia, jotka liittyvät teatteriin ja näyttelemiseen. Kun Sing Sing vielä tekee tämän vankilamiljöössä, on luvassa erittäin mielenkiintoinen ja omalaatuinen teoksensa. Siinä, missä suuri osa vankilaelokuvista keskittyy pakoyrityksiin ja vaikka osa niistä ovat parhaimmillaan jopa mestariteoksia, kuten Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), koin todella piristäväksi vaihteluksi katsoa vankilaleffaa, jossa vangit ovat periaatteessa hyväksyneet tuomionsa ja yrittävät vain tehdä vankeusajastaan mahdollisimman siedettävän. Elokuva juhlistaakin taidetta ja taiteen tekemisen merkitystä kurjuuden keskellä ja kun tämä teatteriyhteisö löytää suurta riemua tekemisestään, on kyseessä myös poikkeuksellisen ilahduttava vankilaleffa.

Elokuvan varttia vaille tunnin kesto käytetään onnistuneesti hyödyksi ja sen lisäksi, että itse erikoisen näytelmän (johon on pitänyt sisällyttää vankien kaikki ideat Hamletista westerniin ja aikamatkustuksesta Freddy Kruegeriin ja joka on muuten ihan oikea näytelmä, jonka Sing Singin vangit tekivät) työstö vie hyvin mukanaan, sen ohessa näihin vankeihin syvennytään tasaisin väliajoin onnistuneesti. Kumpikin Divine-hahmo, sekä G että Eye laskevat vähitellen muurejaan ja tämä tuo pätevää draamaa ja koskettavuutta muuten aika hupaisaan leffaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Kwedar, joka on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Clint Bentleyn kanssa. Kwedar rakentaa ilmapiiriä mainiosti ja hänen ja Bentleyn työstämä teksti on oivallinen, sisältäen runsaasti hyvää dialogia. Sing Sing on myös hyvin kuvattu ja periaatteessa kolkon ankea vankilamiljöö on saatu näyttämään oudon kivalta paikalta, kaltereineenkin kaikkineen. Lavasteet ovat oivat, puvustus myös ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Bryce Dessnerin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla ja Oscar-ehdokkuudella huomioitu Adrian Quesadan ja Abraham Alexanderin työstämä lopputekstikappale Like A Bird on oikein nätti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sing Sing, 2023, Black Bear, Edith Productions, Marfa Peach Company