Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Captain America: Brave New World (2025)

CAPTAIN AMERICA: BRAVE NEW WORLD

Ohjaus: Julius Onah

Pääosissa: Anthony Mackie, Harrison Ford, Danny Ramirez, Shira Haas, Tim Blake Nelson, Carl Lumbly, Xosha Roguemore, Giancarlo Esposito, Takehiro Hira, Jóhannes Haukur Jóhannesson ja Liv Tyler

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

Captain America: Brave New World on Marvelin elokuvauniversumin 35. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Avengers: Endgamessa (2019) Anthony Mackien näyttelemä Sam "Falcon" Wilson peri Captain American manttelin ja esiintyi roolissa ensi kertaa The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021). Pian sarjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että Mackie tähdittäisi uutta Captain America -elokuvaa. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 työnimellä "Captain America: New World Order" ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2024, mutta elokuva vajosi erilaisiin tuotanto-ongelmiin. Testiyleisöt antoivat lähinnä negatiivista palautetta näkemälleen, jolloin mukaan tuotiin uusia käsikirjoittajia, sekä kokonaan uusi hahmo, joiden kanssa elokuvaa ryhdyttiin kuvaamaan uusiksi. Ja taas uusiksi. Ja taas uusiksi. Nyt useiden uusintakuvausten ja uudelleenkirjoitusten jälkeen Captain America: Brave New World on saapunut elokuvateattereihin ja omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset. Sen lisäksi, etten ollut täysin vakuuttunut Sam Wilsonista uutena Captain Americana ja koin tämän pienentävän Falcon-hahmon merkitystä, leffan tuotantovaikeudet saivat minut jossain kohtaa jo tuumimaan, että kenties olisi vain parasta, jos Marvel myöntäisi epäonnistumisensa ja peruisi koko elokuvan. Kävinkin todella skeptisenä katsomassa Captain America: Brave New Worldin sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Captain American roolin omaksunut Sam Wilson ryhtyy selvittämään salaliittoa, jonka on tarkoitus romahduttaa vastikään Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Thaddeus Ross.

Anthony Mackie palaa rooliinsa Sam Wilsoniksi, joka peri Avengers: Endgamen lopuksi Steve Rogersilta (Chris Evans) pestin Captain Americana ja joka omaksui aseman The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa. Nyt Sam toimii tänä sankarina aktiivisesti, joutuen kuitenkin vaikean päätöksen eteen. William Hurtin menehdyttyä kenraali Thaddeus "Thunderbolt" Rossin rooli meni Harrison Fordille, jonka esittämänä Ross on tehnyt uuden aluevaltauksen ja valittu Yhdysvaltain presidentiksi. Ross haluaisi, että Captain America ja muut sankarit toimisivat hänen hallittavanaan erityisjoukkona, mikä hiertää Samia vastakarvaan. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja muutenkin niin Samia kuin Rossia hyödynnetään oivallisesti. Mackie jatkaa kelpo työtään, joskin hän ei saa täytettyä Evansin saappaita uutena Kapuna. Ja vaikka Ford uhkuukin karismaa, hänkin jää lopulta edesmenneen Hurtin jalkoihin, joka oli aikoinaan nappivalinta rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös The Falcon and the Winter Soldierista tutut Danny Ramirez uutena Falconina, Joaquin Torresina ja Carl Lumbly entisenä supersotilas Isaiah Bradleynä, Shira Haas Rossin turvapäällikkö Ruth Bat-Seraphina, Giancarlo Esposito Serpent Society -rikollisryhmää johtavana Sidewinderina, sekä vihdoin ja viimein The Incredible Hulk -elokuvasta (2008) tuttu Tim Blake Nelson Samuel Sternsinä, jonka kohtaloa fanit ovat odottaneet, hahmon saatua Bruce Bannerin verta haavaansa ja aloitettua jonkin sortin muutoksensa. Sterns onkin tämänkertainen antagonisti ja varsin toimiva sellainen, tarjotessaan enemmän älyllistä kuin fyysistä haastetta sankarille. Lisäkuvausten myötä mukaan tuotu Esposito jää harmillisen alikäytetyksi ja alkaa olla tylsää, että mies nähdään aina pahiksena. Ramirezin esittämä Joaquin on tarkoitettu komedialliseksi sivuhahmoksi, mutta samalla lailla kuin Mackie kokee vaikeuksia periä Captain American titteliä, ei Joaquinkaan oikein vakuuta Falconin korvaajana ja lopputulos on lähinnä jopa hitusen ärsyttävä.

Captain America: Brave New Worldin matka valkokankaille ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, lähtien jo alkuperäisestä nimestä, "New World Orderista", mitä pidettiin mauttomana, sen linkittyessä antisemitismiin ja salaliittoihin. Shira Haasin esittämää israelilaishahmoa pidettiin myös kontroversiaalina, Israelin ja Gazan välisen konfliktin takia. Leffan nimi meni vaihtoon ja Haasin hahmoa muovattiin täysin erilaiseksi kuin sarjakuvissa. Sitten ongelmaksi koitui se, että testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä ja mukaan tuotiin uusia kirjoittajia, Giancarlo Esposito hahmoineen ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin toistamiseen. Sekään ei riittänyt, vaan leffaa on muovattu uuteen uskoon vielä muutama kuukausi sitten. Budjetti on huhujen mukaan paisunut niin suureksi, että elokuvan pitäisi tienata suunnilleen enemmän kuin edelliset Captain America -leffat, päästäkseen voiton puolelle.

Varsin kivikkoisen tuotannon takia pelkäsin, että lopputuloksena olisi sekasotku ja varsinainen fiasko, mutta yllätyksekseni Captain America: Brave New Worldista on onnistuttu tekemään varsin koherentti ja jopa ihan viihdyttävä sarjakuvaleffa. Elokuva ei ole läheskään niin hyvä kuin aiemmat Captain Americat, mutta on se onneksi parempi kuin pelkäsin. Poliittisen trillerin, Captain America: The Winter Soldierin (2014) hengessä tehty Brave New World sisältää mielenkiintoista juonittelua ja pidin paljon siitä, ettei pahiksen tavoitteena ole tuhota maailmaa, vaan hänen mielessään on huomattavasti henkilökohtaisempi ja jopa erittäin ymmärrettävä kosto. Sam voi nähdä näiden aikomusten perustelut ja mies joutuukin pohtimaan, mikä onkaan oikea tapa toimia tämän konfliktin keskellä.

Pidin myös siitä, että kun multiversumikikkailusta huolimatta viimeaikaiset Marvel-elokuvat ovat tuntuneet enemmän yksittäisiltä jutuilta, linkittymättä sen kummemmin isompaan kokonaisuuteen, Brave New World punoo paritkin aiemmin auki jääneet kuviot kasaan. Elokuva on sujuvaa jatkoa niin The Falcon and the Winter Soldier -sarjalle kuin The Incredible Hulkille ja jopa Eternalsille (2021), jonka lopputaistelun tuoksinnassa Intian valtamerestä esiin putkahtanutta Tiamutia ei olla mainittu sanallakaan celestiaalin massiivisesta koosta huolimatta. Nyt Tiamut on merkittävä osa tarinaa, kun Ross yrittää presidenttinä neuvotella muiden valtioiden kanssa sen tarjoamien luonnonvarojen käytöstä. Tiamutin ympärille on myös rakennettu oikein viihdyttävä toimintakohtaus. Harmillisesti sen jälkeen mainoksissa isosti esillä ollut taistelu punaista Hulkia vastaan on pienoinen antikliimaksi ja turhankin nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Onah, jonka aiempiin meriitteihin kuuluu muun muassa kömpelö The Cloverfield Paradox (2018). Onah ei tosiaan ole samalla tasolla kuin parista edellisestä Captain American sooloelokuvasta vastanneet Russon veljekset ja etenkin huumoriosastoa hän olisi voinut vähentää ja keskittyä enemmän jännitteeseen. Etenkin jatkuva vitsailu Rossin muuttuneesta ulkonäöstä saa pyörittelemään silmiä. Tekniseltä toteutukseltaan Captain America: Brave New World on epätasainen. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus on tehnyt kelpo työtä Kapun uuden asun kanssa. Sen sijaan uuden Falconin puku näyttää aika halvalta. Tietokonetehosteet jättävät paikoin paljon toivomisen varaa. Lentokohtauksissa on selvää, että ruudulla nähtävä Captain America on digitaalisesti luotu, sillä niin luonnottomasti hahmo paikoin liikkuu. Lopputaistelun tuho näyttää viimeistelemättömältä ja taustakankaiden käyttö on häiritsevää. Tällaisena hetkenä sitä jää tosissaan miettimään, että millainenkohan elokuvan oli alun perin tarkoitus olla? Äänimaailma kuitenkin rymistelee menevästi ja Laura Karpmanin työstämät musiikit säestävät menoa ihan hyvin.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain America: Brave New World, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film

Arvostelu: MaXXXine (2024)

MAXXXINE

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X (2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.

Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.

     MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.

Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.

Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".

Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC

Arvostelu: Abigail (2024)

ABIGAIL

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Dan Stevens, Alisha Weir, Kathryn Newton, Kevin Durand, Will Catlett, Angus Cloud, Giancarlo Esposito ja Matthew Goode

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Abigail on Radio Silence -duon uusi kauhukomedia, joka pohjautuu löyhästi elokuvaan Dracula's Daughter vuodelta 1936. Tehtyään Screamin (2022) ja Scream VI:n (2023), ohjaajat Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ilmoittivat työstävänsä Universalille nykypäivään sijoittuvaa sovitusta yhdestä yhtiön kauhuklassikoista. Aluksi elokuva kulki alkuperäisen leffan nimellä, mutta se päätettiin vaihtaa Abigailiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Abigail on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Radio Silencen työstävän uutta kauhukomediaa. Minulta kesti kuitenkin lähes viikko ensi-illasta, ennen kuin kävin katsomassa Abigailin.

Joukko rikollisia kidnappaa rikkaan miehen tyttären, vaatiakseen tästä miljoonien dollareiden lunnaita. Pian sieppaajille kuitenkin selviää, ettei kyseessä olekaan mikään tuiki tavallinen ballerinatyttö...

Netflixin Matilda: Musikaali -elokuvasta (Matilda the Musical - 2022) tuttu Alisha Weir näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Abigailia, joka joutuu kidnapatuksi. Kidnappaajina taas nähdään uusista Scream-leffoista tuttu Melissa Barrera, vastikään Godzilla x Kong: The New Empiressa (2024) esiintynyt Dan Stevens ja Lisa Frankensteinissa (2024) nähty Kathryn Newton, tulevassa Kingdom of the Planet of the Apesissa (2024) pahisroolia esittävä Kevin Durand, Apple TV+:n uudessa scifisarjassa Constellation (2024-) esiintyvä Will Catlett, sekä Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu ja viime kesänä menehtynyt Angus Cloud viimeisessä roolissaan. Myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Giancarlo Esposito tekee pikaisen roolin kidnappaajat palkkaavana Lambertina. Kidnappaajista lähinnä vain Barrerasta ja Stevensistä saadaan enemmän irti, kun taas muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, yhden piirteen tyypeiksi. Itse Abigail onkin hahmogallerian monipuolisin ja tytöstä löytyy uusia piirteitä sieppausyön edetessä. Vasta neljätoistavuotias Weir suoriutuu vaativasta roolistaan ihailtavalla antaumuksella ja toivon, että tytölle aukeaa uusia rooleja tämän leffan myötä. Muutkin näyttelijät suoriutuvat pääasiassa vähintään kelvollisesti rooleistaan. Kidnappaajapoppoosta Barrera tekee väkevintä työtä (mitä toki auttaa, että käsikirjoitus antaa hänelle eniten ammennettavaa), kun taas Newton jää heikoimmaksi, joskin myös häneltä löytyy oivat ja hauskat hetkensä. Katsojan on helppo arvata lähes jokaisen hahmon kohtalot, eikä loppujen lopuksi juuri kenestäkään välitä ihan kauheasti.

Abigail osoittautui mainioksi kauhukomediaksi, jossa olisi ainesta vieläkin parempaan. Siitä löytyy vahvuutensa ja heikkoutensa, joista jälkimmäiseen kuuluu pieni tunnelmallinen kömpelyys, liian pitkäksi venytetty kesto (tunnin ja kolmen vartin leffassa on yhteensä ainakin kymmenisen minuuttia turhaa tyhjäkäyntiä), sekä harmillinen markkinointi. Kidnappauskeikka saa nimittäin yön aikana varsin mojovan käänteen, joka kääntää koko status quon ylösalaisin ja tekee hommasta entistä kiinnostavampaa. Markkinointitiimi on kuitenkin päättänyt rakentaa markkinoinnin täysin tämän käänteen ympärille. Toisaalta ilman tätä paljastusta moni tuskin kävisi katsomassa elokuvaa, mutta samalla on hieman tylsää seurata leffan ensimmäistä neljääkymmentäviittä minuuttia, kun vain odotat, milloin myös hahmot saavat selville ennakkoon tietämäsi totuuden sieppauksesta.

Kun tämän sysää mielestä syrjään, on Abigail varsin viihdyttävä tapaus. Jos leffan onnistuu näkemään tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, on luvassa takuulla yllättävä tarina, joka tiukentaa otettaan kaiken aikaa edetessään. Leffan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä mysteerin ja jännityksen rakenteluun ja homma pääseekin tosissaan vauhtiin vasta puolenvälin tietämillä. Ja sitten kun elokuva pääsee vauhtiin, niin se myös todella pääsee vauhtiin. Verellä ruvetaan läträämään litratolkulla ja samalla toisaalta jopa vaadittava komedia-aspekti nostaa enemmän päätään. Loppuhuipennus jätti minut hieman kylmäksi ratkaisuillaan, etenkin erään hahmon tuulesta temmatulla "kehityskaarella", mutta silti pidin Abigailia kokonaisuutena toimivana.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Radio Silencenä tunnettu kaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, jotka tekivät minuun vaikutuksen kauhukomediallaan Ready or Not (2019). Abigailissa duo tekee pääasiassa oivaa työtä, joskin välillä leffan komediajutut eivät täysin istu sekaan. Stephen Shieldsin ja Guy Busickin työstämä käsikirjoitus on pitkään onnistunut, etenkin kun he saavat katsojan vaihtamaan puolta vastakkainasettelussa pitkin elokuvaa. He eivät vain täysin onnistu viemään hyvää ideaansa hyvään päätökseen. Abigail on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset muuttuvat kaiken aikaa villimmiksi ja verisemmiksi. Äänimaailma luottaa paikoin liikaa kovaäänisiin säikyttelypamauksiin. Brian Tylerin musiikit lisäävät jännitettä taustalla, mutta pääasiassa mieleen jää leffassa useasti kuultava ote Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abigail, 2024, Radio Silence Productions, Project X Entertainment, Wild Atlantic Pictures, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures