Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures

Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Blues Brothers (1980)

THE BLUES BROTHERS

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd, Cab Calloway, James Brown, Ray Charles, Aretha Franklin, Carrie Fisher, John Candy, Henry Gibson, Charles Napier, Steve Cropper, Donald Dunn, Murphy Dunne, Willie Hall, Tom Malone, Blue Lou Marini, Alan Rubin, Kathleen Freeman, Twiggy, Frank Oz ja Steven Spielberg
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

The Blues Brothers on John Belushin ja Dan Aykroydin tähdittämä musikaalikomedia, mikä pohjautuu kaksikon sketsibändiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-). Belushi ja Aykroyd perustivat yhtyeen vuonna 1978 ja tekivät ensiesiintymisensä Saturday Night Livessa tunnettujen muusikkojen kera. Sen jälkeen he julkaisivat esikoislevynsä "Briefcase Full of Blues" samana vuonna. Pian duo alkoi pohtia elokuvan tekoa näistä hahmoista ja eri studiot aloittivat kilpailun siitä, ketkä saisivat tehdä filmin. Lopulta Universal voitti ja John Landis valittiin ohjaajaksi. Aykroyd itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Kävikin ilmi, ettei hän osannut edes tehdä prosessia oikein, työstäen lopulta yli 300-sivuisen teoksen, mikä Landisin piti muokata oikeaan muotoon, missä kesti kaksi viikkoa. Elokuvan kuvauksista tuli Universalille yllättävänkin kalliit, sillä massiiviseksi paisuva tuotanto vaati tunnettujen ja samalla kalliiden muusikoiden, sekä suurien avustajamäärien palkkaamista isoihin kohtauksiin. Leffaan kuului myös yliampuva autojen tuhoaminen ja filmi pitikin pitkään ennätystä autojen tuhoamismäärästä yhden elokuvan aikana, 103:lla romutetulla autolla. Kuvaukset saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Blues Brothers sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1980 - tasan neljäkymmentä vuotta sitten! Elokuva ei ollut aluksi erityisen suuri hitti, sillä sen tekeminen oli muodostunut niin tyyriiksi, eivätkä kriitikotkaan aluksi täysin tienneet, mitä miettiä elokuvasta. Pikkuhiljaa se on kuitenkin muuttunut menestyksekkääksi ja arvostetuksi komediaklassikoksi. Itse näin The Blues Brothersin ensimmäisen kerran lapsena isoäitini kanssa ja pidin siitä kovasti. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olenkin sen jo jonkin aikaa omistanut Blu-raylla. Kun huomasin filmin täyttävän 40 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Kun Elwood Blues ja hänen vasta vankilasta päässyt veljensä Jake Blues saavat kuulla, että heidän vanha orpokotinsa suljetaan, jos sen 5000 dollarin verorahoja ei makseta, he päättävät koota vanhan bändinsä takaisin ja soittaa unohtumattoman konsertin, minkä lipputuloilla he pelastaisivat orpokodin.

Vankilasta päässeenä Jake Bluesina nähdään John Belushi ja Dan Aykroyd taas näyttelee Elwood Bluesia. Yhdessä he muodostavat Bluesin veljekset, jotka eivät pue päälle mitään muuta kuin tyylikkäät mustat puvut, mustat hatut ja mustat aurinkolasit, joita käytetään pilkkopimeässäkin. Bluesin veljekset ovat erinomainen parivaljakko, joiden matkaan hyppää heti elokuvan alussa. Heissä on jotain salaperäistä, jotain hupaisaa, jotain seikkailullista ja paljon energiaa, mikä tarttuu katsojaan ja pitää otteessaan läpi leffan. Belushi ja Aykroyd ovat fantastiset rooleissaan ja on selvää, kuinka he olivatkaan innoissaan luomistaan hahmoista elokuvaa tehdessään. Kuvauksissa ongelmia tuotti Belushin vakava huumeongelma, mihin hän lopulta kuolikin kaksi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Huumeiden käyttö aiheutti konflikteja ja sai Aykroydin vakavasti huolestumaan. Tämä huoli ei kuitenkaan välity itse leffassa, vaan kaksikko pursuaa riemua.
     Elokuvassa tosiaan nähdään iso määrä muusikoita, jotka Belushi ja Aykroyd itse halusivat valita mukaan. James Brown esittää pastoria, Cab Calloway veljeksiä auttavaa Curtisia, Ray Charles musiikkikaupan omistajaa ja Aretha Franklin erään yhtyeen jäsenen vaimoa. Bluesin veljesten bändiin taas kuuluvat omina itsenään esiintyvät Steve "Colonel" Cropper, Donald "Duck" Dunn, Murph, Willie "Too Big" Hall, Tom "Bones" Malone, "Blue Lou" Marini, Matt "Guitar" Murphy ja "Mr. Fabulous" Alan Rubin. Lisäksi leffassa nähdään pienissä rooleissa mm. koomikko John Candy veljeksiä jahtaavana poliisina, Carrie "prinsessa Leia" Fisher mysteerisenä naisena, joka yrittää tappaa veljekset eri keinoin, Henry Gibson natsijoukon johtajana, Charles Napier The Good Old Boys -yhtyeen solistina, Kathleen Freeman orpokodin nunnana, Frank "Yoda" Oz vankilan työntekijänä, sekä ohjaaja Steven Spielberg loppuhuipennuksen virkailijana. Myös sivunäyttelijät uhkuvat energiaa ja heidän antautumisensa elokuvan ja musiikin vietäväksi nostavat jatkuvan hymyn katsojan huulille.

Hymy koristaa muutenkin katsojan kasvoja läpi The Blues Brothersin. Filmi on aivan mielettömän mahtava paketti, mikä tarjoaa suurta iloa yli kahden tunnin ajan ja jättää valtavan hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Elokuva lähtee käyntiin hieman synkemmistä maisemista, kun Jake on vielä kiven sisässä, mutta piristyy siitä nopeasti, lähtien aikamoiseen vauhtiin, mikä ei ota laantuakseen. Leffa nostattaa aivan kaikkea koko ajan: tunnelmaa, panoksia, energiakierroksia, sekä kaiken massiivisuutta. Kun katsoo suurta loppuhuipennusta, missä todella romutetaan autoja ennätysmäärin, isoa konserttia, missä Bluesin veljekset esiintyvät sadoille ihmisille tai sitä määrää avustajia, jotka esittävät ties mitä poliiseja, sotilaita, palokuntaa, uusnatseja sun muita, jotka jahtaavat veljeksiä, on täysin ymmärrettävää, että budjetti paisui mittoihin, mikä sai Universalin studiopomot hikoilemaan. Meno ampuu yhä vain pahemmin yli, mitä pidemmälle päästään, mutta kaikki pysyy äärimmäisen tyylitajuisena loppuun asti.

Tunnelma on kaikin puolin mestarillisesti rakennettu. Vaikkei kyseessä ole mikään hulvaton komediateos ja tiedän monia leffoja, mitkä ovat naurattaneet minua enemmän, on tässä jotain valloittavan ihastuttavaa, mitä niin monista elokuvista puuttuu. Huumori liittyy usein täysin absurdeihin asioihin, mutta ohjaaja John Landis tietää tasan tarkkaan, kuinka hoitaa nämä eriskummalliset tilanteet tyylillä. Samalla mukaan onnistutaan ujuttamaan aitoa jännitystäkin kaiken koomisuuden keskelle. Kun takaa-ajajien määrä paisuu käsittämättömiin mittoihin, huomaa katsoja sydämensä hakkaavan veljesten onnistumisen puolesta. Takaa-ajokohtaukset ovat vaikuttavia vielä tänäkin päivänä ja kaahailullaan ja ryminällään elokuva onnistuu päihittämään monet toimintarainatkin. Nykypäivän komediatekijät voivat vain haaveilla saavansa aikaan yhtä timanttisen elokuvan kuin The Blues Brothers.

Iso vaikuttaja elokuvan henkeen on tietty musiikki - musikaali kun on kyseessä. Monissa kohtauksissa saattaa pärähtää täysin yllättäen käyntiin iso musikaalinumero, missä laulu raikaa ja katsojankin tanssijalkaa vipattaa. Elokuvassa nähtävät laulajat pääsevät esittämään omia kappaleitaan, kuten Aretha Franklinin "Think" ja Cab Callowayn "Minnie the Moocher". Kappaleet itsessään rakentavat vahvan hengen filmiin ja tekevät kokonaisuudesta entistä svengaavamman. Landiksen ohjaus on loistokasta kaiken aikaa ja hän tietää tasan tarkkaan, kuinka rakentaa vitsejä ja tunnelmaa. Hänen ja Aykroydin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä. Teknisestikin The Blues Brothers on onnistunut teos. Kuvaus on erittäin sulavaa etenkin vauhdikkaissa takaa-ajoissa. Leikkauskin toimii hienosti. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustus tyylikästä. Elokuvan aikana katsojankin tekee mieli pistää aurinkolasit, jotta voisi näyttää yhtä coolilta kuin Bluesin veljekset.

The Blues Brothersista on olemassa noin vartin pidempi versio. Elokuva oli alunperin kahden ja puolen tunnin pituinen, mutta Universal pakotti tekijöitä leikkaamaan siitä materiaalia pois teatterikierrosta varten. Pidennetty versio on lähempänä alkuperäistä visiota. Suurimmaksi osaksi kyseessä on pidennettyjä kohtauksia, mitkä näyttävät enemmän kuin teatteriversio, minkä lisäksi mukana on vaihtoehtoisia otoksia kuvista. Kunnollisia uusia kohtauksia ei mukana oikeastaan ole.

Yhteenveto: The Blues Brothers on upea musikaalikomedia, minkä mahtava ja riemastuttava tunnelma jättää hymyn vielä pitkäksi aikaa katsojan kasvoille leffan päätyttyä. John Belushi ja Dan Aykroyd ovat fantastiset Bluesin veljeksinä ja hoitavat roolinsa läpi leffan suurella energialla. Veljesten seikkailuun hyppää heti mukaan, etenkin kun meno muuttuu koko ajan hauskemmaksi ja hullunkurisemmaksi. Loppupään massiivisuudesta huolimatta homma pysyy tiukasti kasassa John Landis vaikuttavan ohjauksen ansiosta. Musikaalikohtaukset ovat mahtavia ja katsojankin tekisi mieli tanssia. Hauskojen hetkien ja musikaalinumeroiden oheen mahtuu myös oivallista jännitettä, eikä veljesten matkasta ole tehty helppoa reissua. Toimintakohtaukset ja takaa-ajot ovat todella näyttävää rymistelyä yhä tänä päivänä. Kaikin puolin The Blues Brothers on erinomainen teos ja ikivihreä klassikkoelokuva, mikä jokaisen kannattaa katsoa ainakin kerran elämässä! Lähes 20 vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Blues Brothers 2000 (1998), mutta puhutaan siitä joskus toiste...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Blues Brothers, 1980, Universal Pictures

Arvostelu: Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981)

IHMISSUSI LONTOOSSA

AN AMERICAN WEREWOLF IN LONDON

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: David Naughton, Jenny Agutter, Griffin Dunne, John Woodvine, Frank Oz, Brian Glover ja David Schofield
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 18

Ihmissudet ovat kiehtoneet minua todella nuoresta lähtien. Yksi ensimmäisistä kosketuksista hirviöön oli "Harry Potter ja Azkabanin vanki" -kirjan ("Harry Potter and the Prisoner of Azkaban" - 1999) kautta ja sen jälkeen olen nähnyt erilaisia ihmissusia mm. elokuvissa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003), Van Helsing (2004) ja The Wolfman (2010). Sitten ovat tietenkin Twilight-sarjan (2008-2012) jättikoiria muistuttavat "ihmissudet", mutta niistä ei tarvitsekaan puhua. Ihmissusi on ikivanha kansantarujen hirviö, joka on esiintynyt useissa nykytarinoissa, lähinnä kauhuhahmona. Jos ette tienneet, ihmissudet ovat ihmisiä, jotka muuttuvat täysikuun aikaan ihmisen ja suden sekoitukseksi. Ihmissuden purema muuttaa purtavan myöhemmin samanlaiseksi pedoksi. Kulttimaineessa paistatteleva Ihmissusi Lontoossa on yksi tunnetuimmista ihmissusielokuvista. Sitä on suositeltu minulle, mutta en ollut silti saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa. Leffa kuitenkin kiinnosti minua ja tammikuussa katsoin sen vihdoin - samalla päätin myös kirjoittaa siitä.

Kaverukset David Kessler ja Jack Goodman ovat matkalla Euroopassa, kun erään kylän lähistöllä heidän kimppuunsa hyökkää ihmissusi. Jack menehtyy, mutta David herää lontoolaisessa sairaalassa. Ihmissusi jätti jälkensä myös Davidiin ja hän tajuaakin, että pian on hänen vuoronsa ulvoa täysikuun aikaan.

Pääosassa David Kesslerina nähdään David Naughton, jonka kyvyt eivät täysin vakuuta elokuvassa ja hän on paikoitellen aika heikko roolissaan. Toisaalta välillä huonompi suoritus tuo oman lisäyksensä leffaan. Davidilla kestää tajuta totuus, mitä hän ei täysin osaa hyväksyä - eikä mikään ihme, sillä olisihan se outoa muuttua hirviöksi millaisia näkee televisiossa. Joissain ihmissusielokuvissa ihmissudet ovat käsite, jota maailmassa ei vielä tunneta, mutta tämän tarinassa hahmot tietävät elokuvista ja saduista jo valmiiksi nämä pedot.
     Griffin Dunne näyttelee Davidin ystävää Jack Goodmania, jonka ihmissusi raatelee alussa kuolleeksi. Hahmoa ei elävänä nähdä kovin paljoa, mutta hän palaa epäkuolleena kummittelemaan Davidia ja kertomaan, että seuraavaksi Davidista tulee hirviö. Dunne on ihan toimiva roolissaan.
     Lontoon sairaalassa Davidia hoitaa neitokainen nimeltä Alex Price (Jenny Agutter), jonka kanssa Davidilla tulee tietty juttua elokuvan aikana. Alex on tavallaan aika tylsä hahmo, vaikka yrittääkin auttaa Davidia, eikä Agutter ole kovin ihmeellinen.
     Sairaalassa toimii myös tohtori Hirsch (John Woodvine), joka haluaa selvittää, onko Davidin ihmissusikertomuksessa jotain perää, vai huijaako David häntä. Elokuvassa nähdään myös Frank "Yoda" Oz herra Collinsina, sekä Brian Glover ja David Schofield kylän pubin kanta-asiakkaina, jotka yrittävät varoittaa kaverikaksikkoa ihmissudesta.

Ihmissusi Lontoossa on mustalla huumorilla höystetty kauhuelokuva. Se ei sinänsä kertaakaan pelota, vaikka muutamia äkkisäikäytyksiä on luvassa, kun ihmissusinukke pomppaa ruudulle jostain kameramiehen vierestä. Jos synkempi huumori iskee, niin elokuva naurattaa useasti. Itse ainakin huomasin hörähtäväni, kun ihmissusi aiheuttaa Lontoossa ketjukolarin ja yksi auto ajaa epäonnekkaan henkilön päälle, jolloin kuuluu kunnon rusahdus ja verta roiskahtaa. Kai olen sitten vain hieman kipeä päästäni... En voinut olla ainoa, joka naurahti, enhän? Internet Movie Databasessakin tämä on luokiteltu komediaksi!

Leffa kulkee aika tutulla kaavalla eteenpäin ja voisi sinänsä sanoa, että jos on nähnyt yhden ihmissusielokuvan, niin on nähnyt jollain tapaa ne kaikki. Tuohan ei kuitenkaan ole totta, sillä jokaisessa on eri hahmot ja tunnelmat. Kaari on kuitenkin perinteinen, eli päähenkilöä puree ihmissusi, sitten voivotellaan, että mitäs tässä nyt tehtäisiin, mutta lopulta muututaan sudeksi ja lähdetään metsästämään. Tarinakaari on toimiva, joten miksei sitä hyödyntäisi tässäkin? Juttuun on heitetty mukaan jonkinlaisia zombejakin, niin onhan se ihan oma tarinansa. Alkupuolella David näkee outoja unia, joissa hän metsästää eläimiä. Ne ovat ihan toimivia, mutta unet, joissa esiintyy hölmöjä susinaamareita käyttäviä heppuja, eivät niinkään. Elokuvassa on ihan kiva tunnelma ja ihan kiva on elokuva kokonaisuudessaankin. Loppu hieman yllättää, sillä se tapahtuu niin äkillisesti ja lopputekstit alkavat samantien. Tekijät varmaan ajattelivat, että on turha kertoa mitään ylimääräistä. Onhan niitäkin leffoja, jotka lopettelevat tarinaa vielä usean minuutin ajan täysin turhaan, mutta ei näin tönkösti tarvitsisi lopettaa leffaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut John Landis, joka teki tätä ennen esimerkiksi mainion The Blues Brothersin (1980). Landiksen kirjoitus tuntuu toimivan samaan aikaan sekä vanhojen ihmissusileffojen uusintafilmatisoinnilta että myös parodialta vanhoista ihmissusipätkistä. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka joissain kohdissa kuvat heiluvat liikaa - etenkin ihmissusikohtauksissa. Leikkaus on muuten onnistunutta, mutta ihmissusivälähdykset ovat paikoitellen hölmösti mukaan tungettuja ja paikoitellen leikkauksen tapahtuessa ääni katkeilee. Visuaalisesti elokuva on kärsinyt vuosien varrella. Ihmissudeksi muuttuminen näyttää ihan hyvältä, mutta ihmissusi itse ei ole kovin hyvin toteutettu. Sen sijaan kuollut Jack on maskeerattu mielettömän tyylikkäästi ja etenkin kun epäkuollut Jack esiintyy ensimmäisen kerran, ei voi olla tuijottamatta hänen kaulassaan roikkuvaa, ällöttävää nahanpalaa. Loppupuolella esiintyvä, lähes mädäntynyt Jack ei tosin näytä kovin hyvin toteutetulta enää. Äänitys on paikoitellen heikkoa, mutta äänitehosteet toimivat. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, mutta hänen sävellyksensä eivät jääneet mieleen.

Yhteenveto: Ihmissusi Lontoossa on vaikea työntää täysin kauhukategoriaan, sillä se ei ole pelottava ja se on täynnä huumoria. Tarinakaari on aika samanlainen kuin monissa ihmissusielokuvissa ja välillä elokuva tuntuu tutun tarinan uudelleenfilmatisoinnilta, mutta samalla leffassa on parodiatunnelma. Näyttelijäntyö on ihan hyvää. Visuaalisesti elokuva on heikentynyt vuosien varrella, eikä ihmissusi näytä enää kovin hyvältä. Jackin ensimmäisestä epäkuollut-maskeerauksesta pitää kyllä antaa täydet pisteet - etenkin siitä roikkuvasta nahanpalasta, joka varmaan jumittui mieleeni. Äänen katkeilu haittaa leikkauksissa. Jos ihmissusileffat toimivat, niin kannattaa Ihmissusi Lontoossa vilkaista, mutta jos ne eivät ole iskeneet, niin turha on tätäkään katsoa. Perheen pienimmille tätä ei todellakaan ole tehty. Vuonna 1997 tälle väännettiin jatko-osa Ihmissusi Pariisissa (An American Werewolf in Paris), mutta siitä olen kuullut pelkkiä haukkuja. Kai se on silti muodon vuoksi pakko joskus katsoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
An American Werewolf in London, 1981, PolyGram Filmed Entertainment, Lyncanthrope Films

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA

INSIDE OUT

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Lewis Black, Bill Hader, Mindy Kaling, Richard Kind, Kaitlyn Dias, Diane Lane, Kyle McLachlan, John Ratzenberger ja Frank Oz
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar on oikeastaan jo pienestä pitäen innostanut minua enemmän kuin Walt Disneyn elokuvat. Pixarilla tarinankerronta on sitä tasoa, että niistä voi todella nauttia kuka tahansa. Ainakin suurimmasta osasta heidän elokuvistaan. Esimerkiksi Autot (Cars - 2006) ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) ovat saaneet vuosien varrella tarpeetonta vihaa niskaansa. Huikean Toy Story 3:n (2010) jälkeen Pixar tuntui alkavan menettää otettaan ja vaikka seuraavat elokuvat olivat hyviä, ne eivät olleet ihan odotettua tasoa. Inside Outin menin katsomaan hieman varautuneena. Nyt näin sen kolmatta kertaa.

Inside Out - mielen sopukoissa kertoo nuoren tytön, Riley Andersenin, mielessä olevista tunteista: Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko. Kun Ilo ja Suru eksyvät vahingossa päämajasta Rileyn pitkäkestoiseen muistiin, Rileyn tunteiksi jäävät enää kolme muuta, jotka alkavat olla haitaksi Rileyn mielelle. Ilon ja Surun täytyy päästä takaisin päämajaan, ennen kuin Rileyn tunteet ovat lopullisesti järkkyneet.

Amy Poehlerin esittämä Ilo saattaa ärsyttää aluksi, sillä hän on kaiken aikaa niin riemastuttavan positiivinen kaikesta. Ilon hahmon muuttuminen elokuvan aikana on todella tarkkaan mietitty ja hänestä välittää monella tapaa elokuvan aikana.
     Phyllis Smithin esittämä Suru on nimestään huolimatta ehkä hauskin hahmo koko elokuvassa. Kaiken aikaa negatiivisesti maailman näkevän hahmon pystyy helposti yhdistämään itseensä, jos on yleisesti kovin pessimistinen persoona. Ilon tavoin Surukin kokee muutoksen elokuvan aikana, tajuamatta sitä tosin täysin itse.
     Rileyn lapsuuden mielikuvitusystävä Bing Bongia esittää Richard King. Bing Bong on monen eri eläimen yhdistelmä, jolla on oma rallatuksensa, joka jää varmasti soimaan päähän elokuvan jälkeen. Varoitus: Bing Bong saattaa käydä pahasti tunteisiin.
     Muita tunteita ovat tosiaan Kiukku (Lewis Black), Pelko (Bill Hader) ja Inho (Mindy Kaling). Nämä tunteet ovat aika yksiulotteisia hahmoja, mutta siksi juuri oikein toimivia ja jokainen on omalla tavallaan hauska.
     Rileyta ääninäyttelee Kaitlyn Dias. Elokuvan aikana alkaa pelätä Rileyn puolesta, kun ilon tunne puuttuu häneltä jopa liiankin kauan. Pixar on ottanut ison, mutta toimivan riskin siinä, miten hahmon käytös ja valinnat esiintyvät.
     Rileyn vanhemmat ovat varmasti monille vanhemmille samaistuttavat roolit. Kun teini-ikä iskee ja lapsen mielestä onkin yhtäkkiä noloa hassutella tai tehdä yhtään mitään vanhempiensa kanssa, saattaa yht'äkkisyys olla kova paikka äidille ja isälle. Vanhempien välittäminen ja huoli lapsestaan on hyvin saatu esitettyä katsojille.
     Muita tuttuja ääniä, joita elokuvassa kuullaan, on mm. Star Warseista (1977-) Yodana tuttu Frank Oz, joka esittää alitajunnan vartijaa. Jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberg esittää tässä Fritziä, yhtä Rileyn pään sisällä olevista työntekijöistä.

Tarina alkaa Rileyn syntymisellä, jossa esitellään Ilo ja Suru. Kohtauksien aikana, joissa Riley kasvaa, esitellään muut kolme tunnetta. Hahmojen esittelyn jälkeen tarina lähtee kunnolla käyntiin, eikä aikaakaan, kun itse seikkailu jo alkaa. Minua ärsyttää, että mainoksissa piti kertoa, mikä elokuvan juoni on, sillä olisin mieluusti nähnyt elokuvan tietäen vain idean, mutten itse tarinaa. Elokuvan alku on todella valoisa ja musiikilla on luotu pirteää tunnelmaa, mutta mitä pidemmälle tarina menee, sitä synkemmäksi elokuva muuttuu. Lastenelokuvaksi Inside Out uskaltaa hyvin ottaa vakavamman suunnan ja se on luultavamminkin enemmän aikuisten mieleen oleva elokuva, kuin puhtaasti lapsille suunnattua seikkailua - jota se tietenkin myös sisältää.

Vaikka elokuva käsittelee tunteita fyysisinä hahmoina, niin hahmot eivät kuitenkaan ole täysin yksiulotteisia. Ilo saa huomata, että surusta voi olla apua, kun taas joskus ilo voi olla myös surua. Pelko tuntuu muuten omaavan vain yhden tunteen, mutta hänen ollessa vartiovuorossa Rileyn nukkuessa, hän onneksi näyttää omaavansa muitakin tunteita. Kiukku osaa järkeillä, mutta Inho jää valitettavasti aika yksinkertaiseksi hahmoksi. Kuitenkin pelkästään Ilon ja Surun kohtaukset osoittavat sen, etteivät tunteet ole yksiselitteisiä. Pixar on aiemminkin käsitellyt erikoisten asioiden tunteita, kuten lelujen ja autojen, mutta nyt he ovat menneet niin pitkälle, että myös tunteilla on tunteita. Elokuvan teema on todella vahva ja tunteet välittyvät täydellisesti katsojalle.

Elokuvan maailma on mielen sisällä olevia asioita lukuunottamatta todella realistinen. Todellisessa maailmassa tunteita näytetään hahmojen ilmeiden lisäksi myös säätiloina ja värimaailmassa. Mielen sisällä oleva maailma taas on todella nerokkaasti mietitty. Kuulina esitetyt muistot ovat todella hyvä keksintö ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä paremmin mukaan tulee asioita, kuten mielen abstraktio, mielikuvitus ja alitajunta. Ne ovat meille jokapäiväisiä asioita, joihin ei erityisemmin kiinnitä huomiota, mutta tässä kaikesta on nokkelasti tehty konkreettista. Lapsilta voivat monet viittaukset mennä ohi, mutta vanhemman katsojan sisimpään tämä iskee takuulla. Lapsi ei näe vielä sitä, miten Rileyn elämä kerrotaan, mutta vanhemmat voivat nähdä Rileyssa oman lapsensa ja elokuvan todellisen maailman ongelmat omina ongelminaan. Inside Outin hassut hahmot vain hämäävät, sillä elokuvan päätyttyä tajuaa nähneensä yhden syvällisimmistä elokuvista, mitä on koskaan tehty.

Aina unelmapoikaystävistä unituotantostudioille ja siitä vielä alitajunnan kautta déjà vu'hun, Inside Out - mielen sopukoissa on todella sisältörikas ja se jaksaa hämmästyttää neroudellaan yhä kolmannellakin katsomiskerralla. Syvällisten juttujen lisäksi elokuva on tietysti myös hauska. Vitsien lisäksi myös juuri nokkelat jutut on tuotu mukaan hauskoina asioina. Esimerkiksi mielipiteiden ja faktojen sekoittuminen on koominen kohta, mutta kun tajuaa, mitä sillä oikeasti haetaan, niin elokuva muuttuu vielä yllättävämmäksi. Todella perinteisiä keinoja on myös mukana, mutta niitä ei esitetä, kuin ne olisivat uusia kikkoja, vaan ovat sopivasti mukana tarinan virrassa.

Elokuvan animointi on aivan täydellistä. Jälleen kerran Pixarin elokuvassa taustat näyttävät välillä niin aidoilta, että ilman hahmoja, ne voisivat olla valokuvia. Tietenkin tiettyä Disney-henkeä on mukana tapahtumapaikoissa. Elokuvan on ohjannut Pete Docter, joka on ohjannut aiemmin Pixar-elokuvat Monsterit Oy (Monsters, Inc - 2001) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009). Docterilla on siis yli kymmenen vuotta kokemusta Pixarista. Docter keksi idean tunteisiin perustuvasta tarinasta vuoden 2009 lopulla. Inside Outista huomaa, että sitä on hiottu pitkään, jotta lopputulos olisi aivan huikea. Musiikista vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt erinomaista työtä elokuvan sävellyksestä. Läpi elokuvan soiva tunnari on hieno ja toinen oma suosikkini elokuvan soundtrackilta on kappale We Can Still Stop Her.

Pixar on todella tunnettu siitä, että heidän elokuvansa ovat aivan täynnä pieniä viittauksia muihin elokuviinsa ja välillä myös moniin muihinkin elokuviin. Näitä viittauksia kutsutaan nimellä "easter eggs". Inside Outissa on myös paljon löydettävää, joten kun tarinan on saanut selville ensimmäisellä katsomiskerralla, niin toisella näkemisellä voi silmät tarkkoina löytää näitä viittauksia. Rileyn muistoissa on nähtävissä sumeita kuvia mm. Toy Story 3:sta tutusta Sunnyside-päiväkodista ja Pixarin tavaramerkistä, Pizza Planet -autosta, joka näkyy useaankin otteeseen elokuvan aikana. Rileyn leikkiessä laavan yli hyppelyä, pöydältä voi huomata ruokalehden, jonka kannessa on Rottatouillesta (Ratatouille - 2007) tuttu Colette. "Birds"-lyhytelokuvan linnut voi nähdä alkutekstien aikana ja yhdellä Rileyn luokkalaisella on samanlainen paita, kuin Toy Storyn (1995) Sid-hahmolla - värit ovat vain toisinpäin. Pixarin kolme muuta tavaramerkkiä, eli kiinalaisen ravintolan ruokalaatikko, Luxo-pallo ja koodi A113 ovat myös nähtävissä elokuvan aikana - yksi näkyy ruokailukohtauksessa, toinen Bing Bongin muistossa ja kolmas lopussa. Unituotannon työläisiä voi nähdä pukeutuneina tutuiksi hahmoiksi Disneyn ja Pixarin elokuvista, kuten Robin Hoodiksi, Mikki Hiireksi ja Zurgiksi. Yhdellä muistokäytävällä voi nähdä useita kohtia Up-elokuvasta, joka herättää kysymyksen: ovatko ne vain piiloviittauksia, vai tunteeko Riley elokuvan hahmot Carlin ja Ellien? Monia muitakin on löydettävissä, mutta tuossa ne, mitkä itse löysin. Omasta mielestäni "easter eggit" elokuvissa ovat todella hyvä keksintö ja luovat omanlaista lisäsisältöä mukaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kahden levyn Blu-ray -julkaisussa ensimmäisellä levyllä on lisämateriaalina kaksi lyhytelokuvaa; Lava - joka näytettiin elokuvateattereissa ennen Inside Outia - ja Riley's First Date?, sekä pätkät Paths to Pixar: The Women of Inside Out ja Mixed Emotions. Toisella levyllä on lähes tunnin kestävä Behind the Scenes, joka sisältää pätkät Story of the Story, Mapping the Mind, Our Dads, the Filmmakers, Into the Unknown: The Sound of Inside Out, The Misunderstood Art of Animation Film Editing ja Mind Candy. Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja trailereita.

Yhteenveto: Inside Out - mielen sopukoissa on Pixarin parhaimmistoa, kuten myös yksi parhaista elokuvista ikinä! Ensimmäisellä kerralla, kun näin elokuvan, annoin sille kasin. Toisella katsomiskerralla ysin ja nyt se pääsi vielä korkeammalle. Mutta eikö se ole niin, että kolmas kerta toden sanoo? Vanhemmille huomio, että vaikka kyseessä on animaatio, niin se ei ole täysin lastenelokuva, vaan enemmänkin aikuisia koskettava, suuria tunteita käsittelevä "oikea" elokuva. Seikkailua ja hauskuutta tietysti löytyy lapsille, mutta sisältö aukeaa parhaiten varttuneemmilla katsojilla. Inside Out - mielen sopukoissa on koskettava, hauska, surullinen, jännittävä ja kaiken kaikkiaan upea elokuva. Suosittelen sitä ihan kaikille ja jos vähänkin kiinnostaa, niin tämä pitää nähdä. Minä en ikinä itke elokuvien aikana, mutta pakko myöntää, että parissa kohdassa elokuva kosketti minua todella sisimmästä. Toivottavasti Pixarin tulevat elokuvat pääsisivät uudelleenkin tämän tasolle. Elokuvasta näkee, että tekijät ovat antaneet koko sydämensä taiteelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Inside Out, 2015, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005)

TÄHTIEN SOTA: EPISODI III - SITHIN KOSTO

STAR WARS: EPISODE III - REVENGE OF THE SITH

Ohjaus: George Lucas
Pääosissa: Hayden Christensen, Ewan McGregor, Natalie Portman, Ian McDiarmid, Samuel L. Jackson, Frank Oz, Anthony Daniels, Kenny Baker, Peter Mayhew, Temuera Morrison ja Christopher Lee
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Viimeistä viedään ennen Star Wars: The Force Awakensia (2015)! Kahden pettymyksen aiheuttaneen Tähtien sota -pätkän jälkeen oli vielä tiedossa vuonna 2005 ilmestyvä elokuva, joka huipentaisi saagan, eli Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto. Tätä elokuvaa ihmiset olivat alunperinkin odottaneet, sillä tässä nähtäisiin viimein Anakinin kääntyminen pimeälle puolelle ja Imperiumin nousu. Se myös vastaisi moniin kysymyksiin alkuperäisestä trilogiasta. Sithin kosto oli monille pettymys, niin kuin muutkin leffat esiosa-trilogiasta, mutta se on silti yleisesti pidetyin trilogiasta. Nyt minä kerron oman mielipiteeni elokuvasta...

Kreivi Dooku ja kenraali Grievous ovat hyökänneet Coruscantiin ja kidnapanneet kansleri Palpatinen. Jedit Anakin Skywalker ja Obi-Wan Kenobi lähetetään pelastamaan Palpatine. Samaan aikaan Anakinia vaivaa pelko Padmén menettämisestä ja vaara vajota pimeälle puolelle ympäröi häntä yhä enemmän.

Hayden Christensen on edennyt näyttelijäntaidoissaan ja hänen suorituksensa Anakin Skywalkerina on parantunut huomattavasti. Hän kantaa hyvin tulevan Darth Vaderin taakan harteillaan - vaikka toki muutamia kohtia löytyy elokuvasta, joissa hänen suorituksensa ei ole kovin uskottava. Yleisesti kuitenkin hyvää työtä. Motiivi sille, miksi Anakinista tulee lopulta Darth Vader on oikein hyvä, vaikka kyseessä onkin hieman perinteikkäämpi "tuhoutunut rakkaustarina". Vaderin äänenä lopussa kuullaan tietenkin James Earl Jones.
     Ewan McGregorin suoritus Obi-Wan Kenobina on ihan hyvä, mutta hieman heikompi kuin Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). Hänen näyttelijäntaitojensa heikkous on uskottavasti reagoida järkyttäviin asioihin. Myös paikoitellen kuultava keskinkertainen dialogi vie uskottavuutta tietyistä kohdista. McGregorin jedimestarityyli on onnistunut.
     Natalie Portmanin Padmé jää pahasti taka-alalle elokuvassa, vaikka onkin tärkeässä osassa juonen kannalta. Senkin aikaa, kun hän on ruudulla, niin suurimmaksi osaksi hän itkee.
     Ian McDiarmidin kansleri Palpatine paljastaa vihdoin todellisen identiteettinsä. Tuliko jollekin, joka on nähnyt alkuperäisen trilogian muka yllätyksenä, että hän on Keisari? Keisarina hänen suorituksensa paranee, vaikkei hahmo vieläkään ole kovin kiinnostava. Parasta hahmossa ovat kummalliset kurkkuäänet, mitä hän päästelee välillä huppunsa alta.

Christopher Leen esittämä kreivi Dooku -hahmo on todella pienessä roolissa elokuvassa, eikä häntä kaipaakaan elokuvan aikana. Sääli, että sellainen näyttelijänlahja on tungettu aika turhaan mukaan Tähtien sotaan, missä hän olisi voinut olla jotain mahtavaa.
     Paras uutuus hahmojen osalta - ja lähes ainoa uutuus - on droidikenraali Grievous, jota ääninäyttelee Matthew Wood. Grievous on tyylikkään näköinen ja hienosti toteutettu hahmo. Grievous käyttää yhdessä kohtaa neljää valomiekkaa, mikä tekee hahmosta onnistuneesti uhkaavan vastustajan.
     Mace Windu, jota esittää Samuel L. Jackson, ei pääse samalla lailla toimintaan kuin edellisessä osassa, vaan pysyy suurimmaksi osaksi ruutuajastaan tuolissaan. Hänellä on yksi toimintakohtaus, mutta siihen se jääkin. Jälleen yksi lahjakkuus, joka on käytetty hukkaan väärässä roolissa.
     Frank Ozin ääninäyttelemä jedimestari Yoda kuulostaa hieman vanhemmalta kuin aiemmin. Hänen äänessään on jonkinlaista karheutta, mitä ainakaan omasta mielestäni aiemmissa osissa ei ollut.
     Anthony Daniels ja Kenny Baker jatkavat droideina C-3PO ja R2-D2. C-3PO on tässä lähes tarpeeton, eikä hän esiinny elokuvassa melkein ollenkaan. R2-D2:lle löytyy onneksi vihdoin käyttöä ja hän kulkeekin lähes koko ajan Anakinin mukana. Vanhoista elokuvista tuttu wookiee Chewbacca (Peter Mayhew) on myös mukana elokuvassa. Hahmo ei - yllättävä kyllä - edes tunnu väkisin mukaan laitetulta, vaan ihan loogiselta ratkaisulta, kun kerran wookieeiden kotiplaneetalla käydään taistelemassa.
     Temuera Morrison esittää jälleen klooneja ja Ahmed Best ääninäyttelee inhottua Jar Jar Binksiä. Binks-vihaajat, älkää huoliko; Jar Jar esiintyy elokuvassa vain pikaisesti ja hänellä on yksi ainoa repliikki.
     Myös ohjaaja George Lucasin voi bongata nopeasti sini-ihoisena Baron Papanoidana, juuri ennen kun Anakin kävelee sisään teatterisaliin tapaamaan kansleri Palpatinea. Muita bongattavia asioita on alun taistelussa kloonisotilaan päästämä Wilhelm-huuto ja taistelun jälkeisessä kohtauksessa laajan kuvan alareunassa lentävä Millenium Falcon.

Sithin kosto jatkaa tarinaa jokin aika siitä, mihin Kloonien hyökkäys päättyi. Kloonisodat ovat valloillaan ympäri galaksia, mutta ne ovat jo päättymässä, mikä on harmi, sillä edellisessä osassa niiden alkua pohjustettiin niin kauan, joten niitä olisi tehnyt mieli nähdä enemmänkin. Onneksi kloonisodista tehtiin animaatiosarja Star Wars: The Clone Wars (2008-2015) ja saman niminen animaatioelokuva (2008). Elokuvan alku on sarjan toiseksi paras. Erittäin vaikuttava taistelu heti elokuvan alussa, jossa lennetään pienillä aluksilla tähtihävittäjien välistä, on visuaalisesti yhä huikeaa katsottavaa. Alkupätkästä olisi tosin voitu ottaa pois turha kohtaus repijädroidien kanssa ja koko hissihässäkkä ennen taistelua kreivi Dookua vastaan. Tämä on myös sarjan ensimmäinen elokuva, jossa on valomiekkataistelu heti alussa.

Episodi III on selkeästi koko sarjan synkin osa. Muttei sitä voinutkaan kuvitella, että Darth Vaderin syntytarina olisi kovin pirteä. Alussa ollaan samoissa tunnelmissa kahden edellisen elokuvan kanssa, vaikka outoja vitsirepliikkejä on lisätty mukaan. Anakinin alkaessa nähdä painajaisia ja Obi-Wanin lähtiessä Utapaulle, elokuva synkkenee ja yhtäkkiä huomaa katsovansa, kun lapsia tapetaan säälittä. Eli perheen pienimmille ei tätä Tähtien sotaa ole tehty. Synkkyys tuo onnistuneesti uudenlaista tunnelmaa sarjaan ja tekee siitä hieman erilaisen Tähtien sota -elokuvan, mutta siinä pysyy silti saagan olennainen tunnelma.

Uusina planeettoina elokuvassa nähdään Utapau, Kashyyyk (ei kirjoitusvirhe, vaan planeetan nimessä on oikeasti kolme y-kirjainta) ja Mustafar. Utapaussa asutus on rakennettu leveisiin onkaloihin, joita planeetta näyttäisi olevan täynnä. Kashyyyk on metsäplaneetta, joka muistuttaa hieman Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluun (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Endor-kuuta. Kashyyykin karvaveikkoset ovat kuitenkin vähän suurempikokoisia kuin Endorin. Mustafar on paras uutuus. Koko planeetta on laavan peitossa. Mustafarilla käytävä lopputaistelu on erittäin hienosti toteutettu.

Taistelut yleisesti ovat läpi elokuvan toimivia. Ainoastaan Mace Windun ja Palpatinen toisiaan valomiekoilla tökkiminen on hieman vaivaannuttavaa katseltavaa. Alun taistelu avaruudessa saisi olla pidempi ja siinä olisi voinut näyttää enemmän, mitä muissa aluksissa tapahtuu ja mihin taistelu lopulta päättyi, eikä vain keskittyä Anakiniin, Obi-Waniin ja Palpatineen. Kaikkien odottama taistelu Obi-Wanin ja Anakinin välillä lopussa on aivan täydellinen. Laavaplaneettaa hyvin hyödyntävä taistelu liikkuu nopeatempoisesti eteenpäin. Taistelukoreografia on erittäin upea ja valomiekat osuvat tämän taistelun aikana useammin toisiinsa kuin kaikissa muissa Tähtien sodissa yhteensä. Monet kritisoivat sitä, että taistelu näyttää liian koreografioidulta ja monet puolustavat väitettä sillä, että Obi-Wan ja Anakin tuntevat toisensa niin hyvin, että osaavat ennakoida toistensa iskut. Minulle on aivan sama, mikä selityksenä on nopeammalle valomiekkaheilutukselle, sillä se taistelu on aivan mahtava. Ainoa häiritsevä asia on, että siitä leikataan usein hieman tylsempään Yodan ja Keisarin väliseen taisteluun.

Elokuva lopetetaan erinomaisesti ja siinä saadaan yhdistettyä prequel-trilogia alkuperäiseen trilogiaan onnistuneesti. Onnellista loppua on turha odottaa, mutta siinä annetaan mahdollisuus uudelle toivolle (hehe). Siinä vastataan moniin kysymyksiin, jotka olivat jääneet auki muista elokuvista. Tunnelma säilytetään hienosti loppuun asti, mistä elokuva siirtyy tuttuun, pirteään lopputekstimusiikkiin. Sithin kosto jättää vahvimmin tyhjän olon elokuvan päättymisen jälkeen koko saagasta, sillä sen tunnelma, mukaansatempaavuus ja jännitys pitävät niin otteessaan.

George Lucas on vihdoin päässyt kärryille siitä, mitä tältä trilogialta odotettiin. Hän on vihdoin saanut kerrottua tarinansa onnistuneesti. Minusta on hienoa, että juuri synkkyydessä ei ole pihtailtu, vain jotta muksut pääsisivät elokuvaa katsomaan. Silti ongelmana on dialogi. Se on parempaa kuin Kloonien hyökkäyksessä, mutta silti paikoitellen kiusallisen kömpelöä. Jos siihen olisi panostettu enemmän, niin tämä elokuva olisi vieläkin parempi. Hän on myös selkeästi huomannut muutamassa kohdassa, että hahmojen tunteet voi välittää katsojalle jopa pelkillä katseilla.

Elokuva on kuvattu oikein hyvin, vaikkei tässäkään elokuvassa paljoa aitoa ole, sillä niin paljon on tietokonetehosteita käytetty. Tutut siirtymäleikkaukset ovat tietysti mukana ja ne menevät tässä jo naurettavuuksiin asti. Äänimaisema on tuttuun tapaan erittäin huikea. Sithin kostossa on esiosa-trilogian parhaat tehosteet. Muutamat kohdat ovat eläneet aikansa, mutta suurimmaksi osaksi tehosteet näyttävät yhä hyviltä, mikä tekee katselukokemuksesta miellyttävämmän. Jälleen kerran musiikin sävellyksestä on vastuussa John Williams. Tässä elokuvassa on tehosteiden lisäksi myös trilogian paras soundtrack. Useassa kohtaa jopa-piinaava musiikki välittää tunnelmaa vielä paremmin. Parasta antia on Grievousin tunnari, Utapaulla soiva musiikki ja lopputaistelussa käytettävät "Battle of the Heroes" ja "Anakin vs Obi-Wan", joita jaksaa kuunnella putkeen monta kertaa peräkkäin. Myös musiikki Anakinin ja kloonisotilaiden marssiessa jeditemppeliin on erittäin upeaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Spektaakkelikohtaukset näyttävät upealta teräväpiirtona. 9-levyisellä Blu-ray -julkaisulla elokuva on levyllä kolme ja sen lisämateriaali on levyllä seitsemän, kuten myös episodien I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja II. Lisämateriaalina on esimerkiksi poistettuja kohtauksia, gallerioita ja haastatteluja edellisten elokuvien tapaan. Elokuvan lisämateriaali on jaettu neljään osaan, jotka ovat "Coruscant", "Utapau", "Mustafar" ja "Kashyyyk and Order 66". Lisää extroja koko saagalle löytää levyltä yhdeksän.

Prequel-trilogiasta kokonaisuutena on pakko sanoa, ettei kyseessä ole kovin kompakti paketti. Episodi III - Sithin kosto on ylivoimaisesti trilogian paras osa, jonka jälkeen tulee ihan kiva Episodi II - Kloonien hyökkäys ja viimeisenä heikko Episodi I - Pimeä uhka. Trilogian avausosa ei tunnu olevan tarinan aloittaja, vaan esittelee nuoremmat versiot hahmoista, sekä uudet tulokkaat ja maailman, joka on jo tuttu. Vasta Episode II aloittaa tarinan kunnolla, mikä johtaa lopulta Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tapahtumiin. Tehosteet ovat vuosien varrella kärsineet. Ongelmana trilogiassa on selkeästi huono ohjaus. Dialogi on suurimmaksi osaksi kehnoa ja näyttelijänsuoritukset välillä puisia. Trilogiasta suosittelen katsomaan Sithin koston, mutta muuten jos ei ole mikään suuri fani, niin ei välttämättä tarvitse käyttää aikaa kahteen ensimmäiseen osaan. Ehkä Lucasin olisi pitänyt odottaa vielä pari vuotta, että olisi saanut käsikirjoitukset hiottua valmiiksi, ennen kuin pisti kameran pyörimään.

Yhteenveto: Minun on pakko myöntää, että vastoin yleistä mielipidettä, minun mielestäni Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto on oikein mainio elokuva. Aiemmin tämä oli minun lempparini Star Warsien joukosta, mutta nykyään mielipiteeni on eri. Jos dialogi olisi parempaa ja siirtymäleikkaukset olisivat hillitympiä, niin tämä saisi minulta vielä yhden pisteen lisää. Ensimmäisen neljänkymmenen minuutin jälkeen elokuva lähtee kunnolla nousuun, vaikka alkutaistelu onkin toimiva. Synkkyys on hyvä ratkaisu ja toimintaa on mukana kunnolla. Tästä voisi hyvin jatkaa Tähtien sota: Episodi IV - Uuteen toivoon, mutta sen katsoinkin jo viime viikolla, joten jätän nyt väliin. Nyt olen valmis kokemaan jälleen Star Wars: The Force Awakensin, kunhan saan sen käsiini. The Force Awakensin näkemistä ja arvostelun naputtelua odotellessa... Olkoon Voima kanssanne!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.theverge.com
Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith, 2005, Lucasfilm Ltd

Arvostelu: Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002)

TÄHTIEN SOTA: EPISODI II - KLOONIEN HYÖKKÄYS

STAR WARS: EPISODE II - ATTACK OF THE CLONES

Ohjaus: George Lucas
Pääosissa: Hayden Christensen, Ewan McGregor, Natalie Portman, Christopher Lee, Samuel L. Jackson, Frank Oz, Ian McDiarmid, Temuera Morrison, Ahmed Best, Anthony Daniels, Kenny Baker ja Pernilla August
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Pitkään odotettu Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli suuri pettymys ilmestyessään, mutta se tienasi kuitenkin niin paljon rahaa, että sarjan jatkaminen oli mahdollista. Koska edellinen elokuva ei ollut kovin hyvä fanien ja muiden katsojien silmissä, niin Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys ei ollut samanlainen menestys ilmestyessään vuonna 2002. Tähtien sota on yksi kolmesta ensimmäisestä live action -elokuvasarjoista, joita katsoin pienenä ja joista innostuin. Hassua, että näistä kolmesta sarjasta jokaisen toinen osa ilmestyi samana vuonna. Muut kaksi sarjaa ovat siis Harry Potter (2001-2011) ja Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003). Ennen Star Wars: The Force Awakensin (2015) ilmestymistä Blu-raylle perjantaina 22.4, pitää tietysti käydä läpi sarjan kuusi edellistä osaa - ihan niin kuin en muistaisi tasan tarkkaan, mitä näissä tapahtuu. Katsoin elokuvat läpi enemmänkin juuri näitä arvosteluja varten ja tämä on myös ensimmäinen kerta, kun katson Tähtien sodat läpi Blu-raylla.

Noin kymmenen vuotta Pimeän uhan jälkeen Anakin Skywalkerista on tullut jedipadawan, jota Obi-Wan Kenobi opettaa. Entinen kuningatar/nykyinen senaattori Padmé Amidala yritetään salamurhata, ja Anakin ja Obi-Wan alkavat selvittää, kuka oli murhayrityksen takana. Johtolangat vievät Obi-Wanin Kamino-planeetalle, jossa on vastassa yllätys Tasavallalle.

Anakin Skywalkerin näyttelijä on vaihtunut Jake Lloydista Hayden Christenseniin. Vaikka Christensen ei ole kovin kummoinen näyttelijä, niin hän on silti paljon parempi kuin Lloyd. Anakin osoittaa elokuvassa merkkejä raivosta, mitkä enteilevät hahmon vajoamista Darth Vaderiksi välillä ihan onnistuneestikin. Suurimmaksi osaksi hän vilkuilee niin häiritsevästi Padméa, että jopa kotikatsomossa tulee kiusallinen olo. Hahmo myös kiukuttelee paljon elokuvassa - tosin suurimmaksi osaksi ihan syystä.
     Ewan McGregor jatkaa nuorena Obi-Wan Kenobina, joka on omaksunut jediritarin roolin. Hieman vanhemman ja kokeneemman näköinen Kenobi pääsee suurempaan rooliin kuin edellisessä osassa.
     Natalie Portmanin suoritus Padména paranee. Hän pääsee loppupuolella osoittamaan, että pystyy toimintakohtauksiinkin, mutta se osoitus jää valitettavasti vähäiselle, eikä hän ehdi tekemään muuta, kuin ampua pari droidia. Portmanin ja Christensenin kemia ei tunnu toimivan elokuvassa ja heidän rakkaustarinansa on jopa hieman väkinäisesti väännettyä. Rakkaustarina on tietenkin tärkeämpää kokonaisuuden kannalta kuin palkkionmetsästäjän jahtaaminen, mikä on kuitenkin paljon kiinnostavampaa katsottavaa, verrattuna kuherteluun Naboolla.

Legendaarinen Christopher Lee esittää elokuvan pahista, kreivi Dookua. Hahmo ei ole valitettavasti kovin kiinnostava tai uhkaava, joten katsojana toivoisi mieluummin, että Darth Maul tuotaisiin takaisin kuolleista. Ja siis aivan varmasti sir Lee teki kaikki taistelustunttinsa itse...
     Temuera Morrison esittää palkkionmetsästäjä Jango Fettiä, kuten myös kloonisotilaita, jotka ovat kloonattu Jangosta. Morrison ei ole erikoinen näyttelijä, mutta hänen äänensä sopii klooneille ja Jango Fett on hahmona toimiva. Hahmon poika Boba Fett on erittäin ärsyttävä kakara, jolla on erittäin ärsyttävä ääni. Erittäin ärsyttävää nulikka-Boba Fettiä esittää Daniel Logan.
     Frank Oz, Anthony Daniels ja Kenny Baker jatkavat Yodana, C-3PO:na ja R2-D2:na. R2-D2 osaa tässä elokuvassa lentää, mutta muuten tuntuu vain roikkuvan hyödyttömänä mukana. Enpä oikein tiedä, että mitä Baker teki hahmon hyväksi, sillä suurimmaksi osaksi droidi on luotu tietokoneella C-3PO on saanut metallisen kuoren itselleen. Danielsin esittämä C-3PO on elokuvassa hieman isommassa osassa kuin edellisessä, mutta on silti aika turha tarinan kannalta. Yoda pääsee vihdoin tositoimiin ja taistelemaan vihreän valomiekkansa kanssa. Yodan taistelutyyli on jokseenkin koomisen ADHD:ta, sillä suurimmaksi osaksi hän pomppii paikasta toiseen taistellessaan Dookua vastaan.
     Samuel L. Jacksonin Mace Windu pääsee myös taistoon elokuvan loppupuolella. Hahmolla on käytössään uudenlainen, violetti valomiekka, joten hahmon voi bongata selvästi Geonosiksen taistelun laajoista kuvista.
     Ian McDiarmidin kansleri Palpatine käy nopeasti tylsäksi hahmoksi ja alkuperäisen trilogian nähneenä katsojana toivoo, että paljastus hahmon todellisesta henkilöllisyydestä tuotaisiin jo selville muiden hahmojen keskuudessa, eikä sitä yritettäisi hölmösti (muka) piilotella.
     Ahmed Bestin näyttelemän Jar Jar Binksin rooli on pienempi kuin Pimeässä uhassa, mikä johtuu varmaankin kritiikistä ja vihasta, mitä hahmo sai niskoilleen. Millainen älykääpiö muuten laittaa Jar Jar Binksin senaattiin tärkeään virkaan?

Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys jatkaa tarinaa sujuvasti, vaikka aikahyppy onkin kymmenen vuotta edellisen elokuvan ja tämän välillä. Ainoa outous on, että Anakin ja Padmé vaikuttavat elokuvassa saman ikäisiltä, vaikka heillä pitäisi olla ikäeroa lähes kymmenen vuotta. Vaikka elokuvassa on taustalla juoni salamurhasta, separatistien noususta ja kloonisotien alkamisesta, niin tärkeintä elokuvassa on tarinallisesti Anakinin ja Padmén rakkaustarina, jotta alkuperäisen trilogian sankarit Luke ja Leia saisivat alkunsa. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, imelä rakkaustarina ei ole kovin onnistunut ja Obi-Wanin seikkailuja on paljon mielenkiintoisempaa, mukaansatempaavampaa ja jännittävämpää katsoa. Elokuva on muuten pääosin vain kaksituntinen pohjustus kloonisotien alkamiselle. Taustalla käydään tietenkin vihan nousemista Anakinin sisällä, jotta hahmosta muodostuisi trilogian lopuksi kaikkien rakastama pahishahmo Darth Vader.

Kloonien hyökkäys avaa jälleen enemmän Tähtien sodan maailmaa. Uusina paikkoina nähdään sateinen vesiplaneetta Kamino ja Geonosis, joka muistuttaa aavikkomaisemaltaan hieman Tatooinea (jossa myös käydään), mutta jossa on kuitenkin omanlainen designinsa. Edellisen osan uudet tuttavuudet Coruscant ja Naboo ovat hyvin keskeisiä tapahtumapaikkoja tässäkin elokuvassa. Coruscantin meininkiä näytetään hieman enemmän, jopa katutasolta. Coruscantissa sijaitseva Dexter Jettsterin kahvila ei tunnu kuuluvan Tähtien sodan -maailmaan lähes ollenkaan. Elokuvassa on uudenlaisia droideja ja uutuutena ovat kloonit, jotka elokuvan nimen mukaisesti hyökkäävät. Kloonit ovat erittäin toimiva lisä ja ei tarvitse olla kovinkaan viisas, että osaa yhdistää kloonit ja stormtrooperit toisiinsa asujen perusteella. Geonosiksen hyönteismäiset olennot ovat mielenkiintoisia, mutta niitä ei pääse näkemään samalla lailla syventävästi, kuin esimerkiksi edellisen osan gunganeita. Kaminon hujoppioliot ovat myös omalla tavallaan mielenkiintoisia, vaikka eivät teekään paljoa.

George Lucas tuntuu olleen keskittynyt elokuvan tarinaan ja sen spektaakkeleihin niin paljon, ettei hän ole yhtään miettinyt dialogin viimeistelyä. Monet repliikit ovat todella tönkköjä. Myös ohjausta Lucas olisi voinut miettiä enemmän, sillä näyttelijät tuntuvat paikoitellen olevan tietämättömiä siitä, mitä heidän pitäisi tehdä samalla, kun he puhuvat kökköä vuoropuhelua. Usein näyttelijät ovatkin melkein paikoillaan. Elokuva on kuvattu hyvin (sinistä kangasta vasten). Vaikea sanoa, että mikä on loppujen lopuksi aitoa leffan kuvassa, sillä siihen on käytetty niin paljon CGI-tehosteita (tietokoneella luotuja efektejä). Siirtymäleikkaukset ovat aina yhtä hölmöjä, mutta muuten leikkaus toimii. Harmi vain, että lähes aina kun jotain mielenkiintoista on tapahtumassa, niin leikataan Anakinin ja Padmén hempeilyyn Naboolla. Äänimaailma elokuvassa on muiden Tähtien sota tapaan kiehtova.

Kloonien hyökkäyksen tehosteet ovat alkaneet jo näyttää kömpelöiltä. Visuaalisesti kyseessä on hienomman näköinen pätkä kuin Episodi I, mutta siinä on silti paljon kohtia, jotka näyttävät nykypäivän kriteereillä huonoilta. Toivottavasti elokuvan tehosteet eivät tulevaisuudessa tuntuisi vanhenevan enää hirveästi, jottei se näyttäisi jonain päivänä siltä, miltä 70- ja 80-luvun tehosteleffat näyttävät tänä päivänä. Kloonisodan alkaminen on visuaalisesti tyylikästä katsottavaa. Harmi vain, että suurimmaksi osaksi kloonit on tehty tietokoneella, vaikka ovatkin ihmishahmoja, eivätkä avaruusmörköjä. Elokuvan musiikista vastaa tietenkin John Williams. Monet ovat varmasti huomanneet, että Williams käytti tiettyä säveltämäänsä kohtaa - joka tässä esiintyy alun takaa-ajossa - myös toisessa samana vuonna ilmestyneessä elokuvassa: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Parasta antia soundtrackilla on Kaminon kohtauksissa soiva musiikki, kloonisotilaiden tunnari ja elokuvan rakkausteema "Across the Stars".

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä, mutta se korostaa heikkoja tehosteita. 9-levyisellä Blu-ray -julkaisulla elokuva sijaitsee levyllä kaksi ja sen lisämateriaalit levyllä seitsemän, Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhan ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin koston (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) extrojen kanssa. Lisämateriaalina on muun muassa haastatteluita, poistettuja kohtauksia ja gallerioita. Ne on jaettu neljään osaan, jotka ovat nimeltään "Coruscant", "Naboo", "Tatooine" ja "Geonosis".

Yhteenveto: Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys on hieman parempi kuin Episodi I, muttei silti kovin kummoinen. Se on ihan kiva, mutta siihen se jääkin. Alun takaa-ajo ja lopputaistelu ovat erittäin toimivia kohtia, mutta keskivaihe on aika tylsä. Obi-Wanin vierailu Kaminolla on mielenkiintoisinta elokuvan puolessa välissä, kuten myös takaa-ajo läpi asteroidikentän. Elokuva ei onneksi tunnu selkeältä väliosalta, vaan enemmän tarinan aloittajalta, vaikka onkin trilogian toinen osa. Edellisessä elokuvassa käytettiin niin paljon aikaa hahmojen esittelyyn, että tuntuu kuin itse tarina alkaisi vasta tässä. Näyttelijäntyö läpi elokuvan ei ole mitenkään erityistä, mistä voikin varmaan syyttää huonoa ohjausta ja dialogia. Siinä on hyviä kohtia, mutta ne eivät tee siitä vielä täysin hyvää elokuvaa. Seuraavana tiedossa siis Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (ei Sh*tin) ja siihen asti olkoon Voima kanssanne!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.theverge.com
Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002, Lucasfilm Ltd