Arvostelu: The Breakfast Club (1985)

THE BREAKFAST CLUB

Ohjaus: John Hughes

Pääosissa: Judd Nelson, Emilio Estevez, Molly Ringwald, Anthony Michael Hall, Ally Sheedy, Paul Gleason ja John Kapelos

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

The Breakfast Club (esitetty Suomen televisiossa myös nimellä "Brekkariklubi") on John Hughesin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama draamakomedia. Hughes työsti elokuvan käsikirjoituksen työnimellä "The Lunch Bunch", mutta vaihtoi nimen kuultuaan ystävänsä koulussa järjestettävästä jälki-istuntotunnista nimeltä "The Breakfast Club". Hän aikoi tehdä elokuvan ohjausdebyyttinään, mutta päätyikin ensin tekemään komedian Synttärit (Sixteen Candles - 1984). Hughes koki vaikeuksia saada jälki-istuntoleffalleen rahoitusta, koska hän oli vielä varsin kokematon elokuva-alalla. Hän minimoikin taloudelliset riskit sijoittamalla koko elokuvan kouluun ja typistämällä hahmogallerian minimiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1984 ja lopulta The Breakfast Club sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli iso hitti, mutta sillä kesti aikaa voittaa kriitikot puolelleen. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista. Itse katsoin The Breakfast Clubin ensimmäisen kerran aika lailla kymmenen vuotta sitten. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

24. maaliskuuta 1984 viisi toisilleen tuntematonta nuorta viettävät lauantaita jälki-istunnossa, joka muuttaa heistä jokaisen elämät.

Breakfast Club muodostuu viidestä päällepäin varsin stereotyyppisestä teinistä. On "neropatti" Brian (Anthony Michael Hall), "urheilija" Andrew (Emilio Estevez) "sekopää" Allison (Ally Sheedy), "prinsessa" Claire (Molly Ringwald) ja "rikollinen" Bender (Judd Nelson). Nuoret käyvät samaa koulua, mutta he ovat niin kiinni omissa samanhenkisissä kaveriporukoissaan, että muut neljä ovat jokaiselle lähinnä tutut kasvot luokasta, käytävältä tai ruokalasta. Jokainen heistä on tehnyt jotain väärää ja siksi jokainen heistä joutuu viettämään erään maaliskuisen lauantain jälki-istunnossa. Kaikki viisi hahmoa ovat onnistuneita, eikä yksikään heistä jää lopulta yksiulotteiseksi kliseeksi. Jokaista viisikosta ryhdytään vähitellen avaamaan ja samalla katsoja tykästyy ja kiintyy hahmoihin voimakkaasti. Jokaisesta löytyy jotain samaistumispintaa ja eri katsojille nousee takuulla esiin eri suosikki viisikosta. Hall, Estevez, Sheedy, Ringwald ja Nelson ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa - Nelson niinkin hyvä valinta, että hän jatkoi kaikille paskat haistattavan Benderin esittämistä silloinkin, kun kamerat eivät pyörineet. Nuorten näyttelijöiden kemiat osuvat täydellisesti yksiin ja oli kyse sitten hahmojen välisistä riidoista tai hauskanpidosta, heidän puuhiaan seuraa mielellään.

     Merkittävä hahmo on myös Paul Gleasonin näyttelemä Richard Vernon, koulun vararehtori, jonka tehtävänä on valvoa näitä oppilaita jälki-istunnon ajan. Nopeasti käy selväksi, ettei Vernon ole kovinkaan mukava heppu, mutta hänestäkin löytyy useampia puolia elokuvan edetessä. Välillä voi ymmärtää vararehtorin äkäistä luonnetta ja häpeilemättömiä lausahduksia, mutta toisinaan taas hän ampuu pahasti yli, eikä hänen välttämättä kuuluisi olla tällaisissa työtehtävissä. Gleasonista löytyy oikeaa karismaa auktoriteettiseen rooliin.

Kun katsoin The Breakfast Clubin ensimmäistä kertaa, pidin sitä oikein kelpo kasarikomediana, mutta se ei juuri sen enempää resonoinut. Kuitenkin nyt, katsoessani elokuvaa uudestaan, se onnistui iskemään häkellyttävän lujaa. Kyseessä on erinomainen teos ja yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Elokuva leikittelee fantastisesti teinihahmokliseillä, nostamalla pöydälle ne kaikista tyypillisimmät stereotypiat. Kuitenkin toisin kuin muut teinirainat ennen The Breakfast Clubia ja The Breakfast Clubin jälkeen, tämä elokuva haluaa kaivaa huomattavasti pintaa syvemmälle. Yksi kerrallaan nämä nuoret laskevat roolejaan, naamioitaan ja suojamuurejaan toistensa edessä ja avaavat, miksi he ovat sellaisia kuin he ovat. Tästä saadaan aikaiseksi aivan mielettömän hyvä ja tunteikas keskustelu viisikon välillä, jossa yksi kerrallaan jokainen heistä murtuu ja tuo esiin todellisen itsensä. Viisikon tehtävänä jälki-istunnossa olisi kirjoittaa esseet siitä, keitä he ovat ja mitä he haluaisivat olla ja vaikka nuo tekstit jäävät tekemättä, katsojalle kyllä selviää vastaukset kysymyksiin.

The Breakfast Club on myös upea yhdistelmä hersyvää huumoria ja sydämellistä draamaa. Siitä löytyy useita hupaisia repliikkejä ja koomisia tilanteita, mutta myös syvälle pureutuvia henkilökuvauksia, jotka eivät jätä kylmäksi. Katsojalla on itselläänkin tippa linssissä loppupäässä, kun nuoret pohtivat, että jatkuuko heidän tuore ystävyytensä, kun koulu taas jatkuu seuraavalla viikolla, vai palaavatko he takaisin näihin rooleihinsa ja kaveriporukoihinsa? Aivan mahtavia hetkiä täynnä oleva teos huipentuu yhteen elokuvahistorian ikonisimmista finaaliotoksista, joiden myötä niin hahmot kuin katsojakin tuntevat käyneensä läpi varsinaisen matkan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Teinileffojen mestariteos, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Rahoittajat olivat täysin turhaan huolissaan ohjaaja-käsikirjoittaja John Hughesin kokemattomuudesta. Hughes hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin molemmissa hommissa. Hänen ohjauksensa on väkevää, niin näyttelijöiden kohdalla kuin ilmapiirin rakentamisessa. Myös Hughesin teksti on ensiluokkainen oivaltavuudessaan. Kesto on pidetty napakassa vain vähän päälle puolentoista tunnin mitassa, johon ei tyhjäkäyntiä kuulu ja joka on pullollaan loistavaa dialogia. The Breakfast Club on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Kirjastotilan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi työstetty kasaan ja musiikkia hyödynnetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Elokuvan päätteeksi päähän jää takuulla soimaan Simple Mindsin esittämä Don't You (Forget About Me) -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Breakfast Club, 1985, Universal Pictures, A&M Films, Channel Productions

Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures