One Night Only (2026) - elokuva-arvostelu

ONE NIGHT ONLY

Ohjaus: Will Gluck

Näyttelijät: Callum Turner, Monica Barbaro, Maya Hawke, King Princess, Quintessa Swindell, Molly Ringwald, LeVar Burton, Julia Fox, Charlie Gillespie, Michelle Hurd, Mike Birbiglia, Okieriete Onaodowan, Mateo Ray, Nicholas Braun, Pete Davidson, Bobby Cannavale ja Jay Ellis

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

One Night Only on Callum Turnerin ja Monica Barbaron tähdittämä romanttinen komedia. Travis Braun keksi idean elokuvaan ja työsti käsikirjoituksen, joka esiintyi vuonna 2024 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Helmikuussa 2025 Will Gluck ilmoitti ohjaavansa tekstistä leffan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa, mitä ennen Gluck muokkasi Braunin käsikirjoitusta roimasti. Nyt One Night Only saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta sen erikoisen - joskin samalla eräästä toisesta elokuvasarjasta muistuttavan - konseptin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa One Night Onlyn sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Owen ja Allie kohtaavat toisensa New Yorkissa ainoana yönä, jolloin sinkkujen on laillista harrastaa esiaviollista seksiä.

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset -elokuvasta (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) tuttu Callum Turner näyttelee Owenia, kun taas Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Monica Barbaro esittää Allieta. Owen ja Allie elävät vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Yhdysvallat on laissa kieltänyt esiaviollisen seksin. Kaikkien ranteisiin asetetaan mikrosiru, jolla ihmisiä monitoroidaan. Lakiin on kuitenkin kirjattu helpotus sinkuille, nimittäin joka vuosi yhtenä yönä hekin saavat päästää himot valloilleen. On jälleen kyseisen yön aika ja Owen ja Allie ovat seuraa vailla. Owen pyörittää omaa pizzeriaansa, kun taas Allie esittää eri firmoille mainoslauluja tunnettujen kappaleiden pohjalta. Hahmot ovat tarpeeksi toimivat ja nopeasti käy selväksi, että kumpikin hakee jotain syvempää kuin villiä yhden yön juttua. Parasta toki on, että Turnerin ja Barbaron väliltä löytyy oikeaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Molly Ringwald Owenin äitinä ja LeVar Burton tämän yöllisenä miesystävänä Rickinä, Maya Hawke Owenin tyttöystävänä Malikana, joka kuitenkin tekee oharit Owenille heidän kuuman naapurinsa takia, Mikaela "King Princess" Straus Allien kaverina Jacintana, Quintessa Swindell Allien kämppiksenä Aryana, sekä Mateo Ray Aryan vahtimana pojankloppina Troyna. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan ja yllättäen show'n varastaa nuori Ray, jonka Troy-hahmo luulee olevansa kunnon naistenmies ja joka jaksaa yllättää ja naurattaa täysin estottomilla jutuillaan ja yli-itsevarmalla asenteellaan.

Muistatteko Puhdistuksen yö -elokuvasarjan (The Purge - 2013-)? Ne jännärit, joissa yhtenä yönä vuodessa on laillista tehdä kaikkea rikollista ryöstöistä murhaan. One Night Only lainaa tästä idean ja vääntää siitä omaperäisen romanttisen komedian. Rikollisten juttujen sijaan kyse onkin esiaviollisesta seksistä, jota saa harrastaa vain yhtenä yönä vuodessa. Ja näiden kahdentoista tunnin aikana Yhdysvaltojen sinkut riehaantuvat lähes eläimellisten himojen pauloihin. Voiko tämän seksikaaoksen keskellä kaksi rakkaudesta haikailevaa löytää toisensa?

Vaikka juonikuvauksesta syntyykin mielleyhtymiä Puhdistuksen yöhön, on One Night Only silti raikkaalta tuntuva tuulahdus omassa genressään. Se tuo tuttuja kaavoja kulkeviin romanttisiin komedioihin oman vekkulin käänteensä, kommentoiden samalla niin Yhdysvaltojen edelleen vanhahtavaa suhtautumista esiaviolliseen seksiin, sekä sitten taas vastapainona seksin merkityksen monenlaista kasvua yhteiskunnassa. Samalla näpäytellään myös oikeusjärjestelmän suuntaan, joka tuntuu tosielämässäkin usein keskittyvän aivan vääriin ongelmiin. Satiirin kanssa voisi kaivaa vielä syvemmältä, mutta silloin leffa todennäköisesti eksyisi sivuraiteille.

Tämän veikeän idean ympärille on saatu rakennettua pääasiassa hyvin toimiva ja hupaisa leffa, johon on keksitty monenlaista tapahtumaa ja kommellusta yhden yön ajalle. Esimerkiksi kilpailu siitä, kuka saa koko korttelin viimeisen kondomin kaupasta, on onnistuneen koominen. Tapahtumaketju pyörittelee hahmoja onnistuneesti sinne ja tänne, joskin loppusuoralla leffa alkaa tuntua turhan venytetyltä. Tietyin viilauksin, kuten erään Owenista kiinnostuneen naishahmon poistamisella ja parin kohtauksen asettelemisella hieman eri paikkoihin, One Night Onlysta saisi napakamman ja sitä kautta tehokkaamman kokonaisuuden.

Elokuvan on ohjannut muun muassa Anyone But You -hittikomedian (2023) tehnyt Will Gluck, joka nähtävästi myös työsti Travis Braunin käsikirjoitusta reippaalla kädellä uusiksi ennen kuvauksia. Gluckin luoma ilmapiiri on lystikäs, mutta hän olisi voinut tiivistää loppusuoraa hieman. Teknisestikin One Night Only toimii. Leffa on hyvin kuvattu ja lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen erilaisten kieltokylttien ja mainosten kanssa, jotka pyörivät vain tämän yhden yön ympärillä. Puvustus on tyylikästä, maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Este Haimin ja Christopher Straceyn säveltämät musiikit auttavat pitämään kivaa ilmapiiriä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Night Only, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: The Breakfast Club (1985)

THE BREAKFAST CLUB

Ohjaus: John Hughes

Pääosissa: Judd Nelson, Emilio Estevez, Molly Ringwald, Anthony Michael Hall, Ally Sheedy, Paul Gleason ja John Kapelos

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

The Breakfast Club (esitetty Suomen televisiossa myös nimellä "Brekkariklubi") on John Hughesin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama draamakomedia. Hughes työsti elokuvan käsikirjoituksen työnimellä "The Lunch Bunch", mutta vaihtoi nimen kuultuaan ystävänsä koulussa järjestettävästä jälki-istuntotunnista nimeltä "The Breakfast Club". Hän aikoi tehdä elokuvan ohjausdebyyttinään, mutta päätyikin ensin tekemään komedian Synttärit (Sixteen Candles - 1984). Hughes koki vaikeuksia saada jälki-istuntoleffalleen rahoitusta, koska hän oli vielä varsin kokematon elokuva-alalla. Hän minimoikin taloudelliset riskit sijoittamalla koko elokuvan kouluun ja typistämällä hahmogallerian minimiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1984 ja lopulta The Breakfast Club sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli iso hitti, mutta sillä kesti aikaa voittaa kriitikot puolelleen. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista. Itse katsoin The Breakfast Clubin ensimmäisen kerran aika lailla kymmenen vuotta sitten. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

24. maaliskuuta 1984 viisi toisilleen tuntematonta nuorta viettävät lauantaita jälki-istunnossa, joka muuttaa heistä jokaisen elämät.

Breakfast Club muodostuu viidestä päällepäin varsin stereotyyppisestä teinistä. On "neropatti" Brian (Anthony Michael Hall), "urheilija" Andrew (Emilio Estevez) "sekopää" Allison (Ally Sheedy), "prinsessa" Claire (Molly Ringwald) ja "rikollinen" Bender (Judd Nelson). Nuoret käyvät samaa koulua, mutta he ovat niin kiinni omissa samanhenkisissä kaveriporukoissaan, että muut neljä ovat jokaiselle lähinnä tutut kasvot luokasta, käytävältä tai ruokalasta. Jokainen heistä on tehnyt jotain väärää ja siksi jokainen heistä joutuu viettämään erään maaliskuisen lauantain jälki-istunnossa. Kaikki viisi hahmoa ovat onnistuneita, eikä yksikään heistä jää lopulta yksiulotteiseksi kliseeksi. Jokaista viisikosta ryhdytään vähitellen avaamaan ja samalla katsoja tykästyy ja kiintyy hahmoihin voimakkaasti. Jokaisesta löytyy jotain samaistumispintaa ja eri katsojille nousee takuulla esiin eri suosikki viisikosta. Hall, Estevez, Sheedy, Ringwald ja Nelson ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa - Nelson niinkin hyvä valinta, että hän jatkoi kaikille paskat haistattavan Benderin esittämistä silloinkin, kun kamerat eivät pyörineet. Nuorten näyttelijöiden kemiat osuvat täydellisesti yksiin ja oli kyse sitten hahmojen välisistä riidoista tai hauskanpidosta, heidän puuhiaan seuraa mielellään.

     Merkittävä hahmo on myös Paul Gleasonin näyttelemä Richard Vernon, koulun vararehtori, jonka tehtävänä on valvoa näitä oppilaita jälki-istunnon ajan. Nopeasti käy selväksi, ettei Vernon ole kovinkaan mukava heppu, mutta hänestäkin löytyy useampia puolia elokuvan edetessä. Välillä voi ymmärtää vararehtorin äkäistä luonnetta ja häpeilemättömiä lausahduksia, mutta toisinaan taas hän ampuu pahasti yli, eikä hänen välttämättä kuuluisi olla tällaisissa työtehtävissä. Gleasonista löytyy oikeaa karismaa auktoriteettiseen rooliin.

Kun katsoin The Breakfast Clubin ensimmäistä kertaa, pidin sitä oikein kelpo kasarikomediana, mutta se ei juuri sen enempää resonoinut. Kuitenkin nyt, katsoessani elokuvaa uudestaan, se onnistui iskemään häkellyttävän lujaa. Kyseessä on erinomainen teos ja yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Elokuva leikittelee fantastisesti teinihahmokliseillä, nostamalla pöydälle ne kaikista tyypillisimmät stereotypiat. Kuitenkin toisin kuin muut teinirainat ennen The Breakfast Clubia ja The Breakfast Clubin jälkeen, tämä elokuva haluaa kaivaa huomattavasti pintaa syvemmälle. Yksi kerrallaan nämä nuoret laskevat roolejaan, naamioitaan ja suojamuurejaan toistensa edessä ja avaavat, miksi he ovat sellaisia kuin he ovat. Tästä saadaan aikaiseksi aivan mielettömän hyvä ja tunteikas keskustelu viisikon välillä, jossa yksi kerrallaan jokainen heistä murtuu ja tuo esiin todellisen itsensä. Viisikon tehtävänä jälki-istunnossa olisi kirjoittaa esseet siitä, keitä he ovat ja mitä he haluaisivat olla ja vaikka nuo tekstit jäävät tekemättä, katsojalle kyllä selviää vastaukset kysymyksiin.

The Breakfast Club on myös upea yhdistelmä hersyvää huumoria ja sydämellistä draamaa. Siitä löytyy useita hupaisia repliikkejä ja koomisia tilanteita, mutta myös syvälle pureutuvia henkilökuvauksia, jotka eivät jätä kylmäksi. Katsojalla on itselläänkin tippa linssissä loppupäässä, kun nuoret pohtivat, että jatkuuko heidän tuore ystävyytensä, kun koulu taas jatkuu seuraavalla viikolla, vai palaavatko he takaisin näihin rooleihinsa ja kaveriporukoihinsa? Aivan mahtavia hetkiä täynnä oleva teos huipentuu yhteen elokuvahistorian ikonisimmista finaaliotoksista, joiden myötä niin hahmot kuin katsojakin tuntevat käyneensä läpi varsinaisen matkan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Teinileffojen mestariteos, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Rahoittajat olivat täysin turhaan huolissaan ohjaaja-käsikirjoittaja John Hughesin kokemattomuudesta. Hughes hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin molemmissa hommissa. Hänen ohjauksensa on väkevää, niin näyttelijöiden kohdalla kuin ilmapiirin rakentamisessa. Myös Hughesin teksti on ensiluokkainen oivaltavuudessaan. Kesto on pidetty napakassa vain vähän päälle puolentoista tunnin mitassa, johon ei tyhjäkäyntiä kuulu ja joka on pullollaan loistavaa dialogia. The Breakfast Club on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Kirjastotilan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi työstetty kasaan ja musiikkia hyödynnetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Elokuvan päätteeksi päähän jää takuulla soimaan Simple Mindsin esittämä Don't You (Forget About Me) -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Breakfast Club, 1985, Universal Pictures, A&M Films, Channel Productions

Arvostelu: The Kissing Booth 3 (2021)

THE KISSING BOOTH 3

Ohjaus: Vince Marcello

Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Zakhar Perez, Meganne Young, Maisie Richardson-Sellers, Stephen Jennings, Molly Ringwald ja Morné Visser 

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin romanttinen komediaelokuva The Kissing Booth (2018) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta iso hitti suoratoistopalvelulle, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. The Kissing Booth 2 (2020) oli myös menestys ja heti sen ilmestymisen jälkeen tekijät paljastivat, että he olivat jo kuvanneet kolmannenkin elokuvan. Nyt The Kissing Booth 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itselleni leffa kuului vuoden odotetuimpien leffojen listan häntäpäähän. Inhosin kahta edellistä elokuvaa, mutta päätin antaa kolmannelle osalle silti mahdollisuuden - etenkin kun kyseessä olisi toivon mukaan sarjan viimeinen leffa. Katsoinkin The Kissing Booth 3:n heti sen julkaisupäivänä.

Valmistujaisten jälkeen Elle joutuu päättämään, lähteekö opiskelemaan poikaystävänsä Noahin kanssa Harvardiin vai parhaan kaverinsa Leen kanssa Berkeleyhyn. Ennen kuin Elle tekee päätöksen, joka rikkoo toisen veljeksen sydämen, hän päättää pitää heidän kanssa parhaan kesäloman ikinä.

Joey King nähdään kolmatta (ja toivottavasti ihan oikeasti viimeistä) kertaa Elle Evansin roolissa, joka yrittää yhä päättää, valitseeko poikaystävänsä Noahin (Jacob Elordi) vai tämän veljen, parhaan ystävänsä Leen (Joel Courtney) välillä. Viimeistään tässä kohtaa tämä vääntäminen alkaa jo tosissaan kyllästyttää ja tämä hahmokolmikko tympiä. Elle tekee jälleen toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja ja koko leffan ajan katsoja joutuu häpeämään silmät päästään, tietäen, että Ellen ideat tulevat johtamaan yhä vain vaikeampiin tilanteisiin. Aiemmin urallaan lahjojaan osoittanut King on jo täysin kasvanut ulos tästä teinitytön roolista ja toivon todella, että hän löytää näiden rainojen jälkeen taas kunnon rooleja. Elordi hoitaa hommansa vielä aiempaa puisemmin ja tylsistyneemmin, kun taas Courtneytä käy sääliksi, hänen esittäessä yhä samaa kolmatta pyörää.

     Lisädraamaa tähän kuvioon tuovat edelleen Leen tyttöystävä Rachel (Meganne Young), Ellen vahinkosuudelma Marco (Taylor Zakhar Perez) ja Noahin tyttökaveri Chloe (Maisie Richardson-Sellers). Elokuva kierrättää hahmojen kanssa täysin samoja kaavoja kuin viime leffoissa. Sivuhahmot eivät jaksa kiinnostaa vieläkään, eivätkä heidän näyttelijänsä jaksa enää edes yrittää.

The Kissing Booth 3 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa kahden edellisen elokuvan jälkeen; ylikierroksilla käyvä muka-komedia, joka enemmän ärsyttää kuin naurattaa. Edellisten osien tavoin tämäkin leffa on tainnut kylpeä energiajuoman ja kahvin sekoituksessa, sillä niin tekopirteänä ja energisenä se painelee menemään. Elokuvan ensimmäinen tunti on lähinnä vain rasittavaa tykitystä, jossa hahmot hassuttelevat kesälomansa aikana, samalla kun jokin geneerinen pop-kappale jumputtaa taustalla. Uutta sekoboltsia bilekohtausta tai vastaavaa tykitetään kerta toisensa perään katsojan verkkokalvoille, jottei ehtisi kyseenalaistamaan tarinan puutetta. Elokuvan juoni Ellen päätöksestä koulun ja veljesten suhteen on niin tynkä, että on hämmentävää, kuinka siitä on saatu venytettyä lähes kahden tunnin elokuva.

Jos elokuvan ensimmäinen puolikas onnistuu ärsyttämään ylivilkkaudellaan ja teennäisyydellään, toinen puolikas onnistuu lässähtämään täysin uudella tavalla, kun tekijät ovat luulleet, että voivat yhtäkkiä muuttaa leffasarjan draamaksi. The Kissing Booth 3:n toinen tunti on nimittäin niin paksua melodraamaa, että voi pojat. Kuten jo aiemmin sanoin, Elle tekee tuttuun tapaansa tyhmiä päätöksiä ja kun ne odotettavasti kostautuvat, leffassa alkaa käsittämätön paikoillaan junnaus ja yliampuvassa draamassa vellominen. Ja sitä loppuelokuva sitten on. Toinen tunti tuntuu kahdelta tunnilta, sillä se on turhauttavan puuduttavaa seurattavaa. Vielä turhauttavampi on loppuratkaisu, johon tekijät ovat päätyneet. Minun on vaikea uskoa, että edes leffasarjan kovimmat fanit tulevat olemaan mielissään siitä, kuinka The Kissing Booth -trilogia viedään huipennukseensa.

Edellisten osien tavoin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka jatkaa hämmentämistään sillä, kuinka geneerisen tyhjänpäiväistä ja siirappista mössöä hän onnistuukin pyörittelemään Netflixille kerta toisensa perään. Tässä Marcello ei edes jaksa yrittää keksiä mitään tarinaa, vaan kun suosion takia koitui mahdollisuus tehdä kolmaskin The Kissing Booth -leffa, niin helpompihan se on vain kierrättää edellisten leffojen juttuja. Teknisiltä saavutuksiltaan elokuva on myös aika kökkö. Sen hektinen leikkaus pilaa hyvätkin kuvat, eikä asiaa auta ensimmäisen tunnin aikana ruudulle puskettavat efektiärsykkeet. Äänimaailma on aikamoista mekastamista ensimmäisen puoliskon aikana, kun taas toisella puoliskolla elokuva vain soittaa yhä surumielisempää musiikkia painottaakseen leffan dramaattisuutta.

Yhteenveto: The Kissing Booth 3 on surkea huipennus Netflixin surkealle romanttisten teinikomedioiden trilogialle - toisaalta voisi siis sanoa, että elokuvasarja sai arvoisensa päätöksen! Edellisistä osista tuttu ärsyttävän teennäinen ja ylienergisen vilkas kiitäminen jatkuu ja itse tarvitsin puolessa välissä hetken hengähdystauon, sillä elokuva alkoi väsyttämään toden teolla. Tämäkin leffa on leikattu päin mäntyä ja rytmitys on kaikin tavoin tökerö. Tunnelma heittelee käsittämättömin tavoin sekoilukomediasta melodramaattiseen murjottamiseen, eikä filmi löydä yhtenäistä punaista lankaa oikein mihinkään. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään ja lähinnä elokuva koostuu edellisten osien juonikuvioiden kierrättämisestä. Hahmot käyvät yhä hermoille, eivätkä heidän suhdekoukeronsa jaksa kiinnostaa tippaakaan. Hyvä, että edes osaa näyttelijöistä vaikuttaisi kiinnostavan. Kirsikkana sinne tänne rönsyilevän ja mauttoman kakun päällä komeilee elokuvan lopetus, minkä luulisi tuottavan pettymyksen jopa The Kissing Boothin faneille. Toivottavasti tämä nyt on ihan oikeasti leffasarjan päätös, eikä näitä kammotuksia tarvitse katsoa enempää. Kuitenkin Netflixin tuntien on varmaan odotettavissa, että edes jonkinlaisesta lisäosasarjasta tai muusta ilmoitetaan pian...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Kissing Booth 3, 2021, Netflix, Clearblack Films, Komixx Entertainment, Picture Loom

Arvostelu: The Kissing Booth 2 (2020)

THE KISSING BOOTH 2

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Perez, Maisie Richardson-Sellers, Meganne Young, Molly Ringwald, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13

Netflixin romanttinen komedia The Kissing Booth (2018) nousi nopeasti yhdeksi suoratoistopalvelun suosituimmaksi elokuvaksi, joten Netflix päätti heti tehdä jatko-osan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja nyt The Kissing Booth 2 on julkaistu Netflixissä. Itse katsoin ensimmäisen elokuvan vasta pari viikkoa sitten, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Pidin leffaa aivan kammottavan teennäisenä ja ala-arvoisena roskana, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Päätin silti katsoa sen heti julkaisupäivänä ja voin jo tässä kohtaa todeta, ettei varmaan tule minään yllätyksenä, etten voinut sietää tätäkään leffaa.

Elle Evans aloittaa viimeisen vuotensa high schoolissa. Hänen paras kaverinsa Lee kuitenkin etääntyy tyttöystävänsä takia, hänen poikaystävänsä Noah vaikuttaa salailevan jotain ja kouluun saapuu uusi oppilas, Marco, joka sekoittaa Ellen tunteita heti ensisilmäyksellä.

Aidosti lahjakas Joey King palaa nuoren Elle Evansin rooliin ja kokee vieläkin suurempia vaikeuksia tulkita näin kehnoa hahmoa. Tässä leffassa Ellestä on todella vaikea pitää ja hän käy jopa hermoille monta kertaa elokuvan aikana. King on usein erittäin väkinäinen ja hänen katseensa näyttää välillä etsivän nopeinta pakoreittiä kuvauspaikalta. Sentään häntä ei pakoteta jatkuvasti riisumaan vaatteitaan, kuten ensimmäisessä leffassa tykättiin jostain syystä tehdä...

Myös Joel Courtney ja Jacob Elordi tekevät paluun tuttuihin rooleihinsa veljeksinä Leenä ja Noahina, eli Ellen parhaana kaverina ja poikaystävänä. Courtney on vähintäänkin yhtä väkinäinen kuin King, eikä Elordi edes yritä peitellä kiinnostuksensa puutetta. Elordi oli ensimmäisessä filmissä aikamoinen puupökkelö, mutta tässä hän ei edes yritä sitä vähää. Noah jää täysin tylsäksi, kun taas Lee pysyttelee jatkuvasti joko Ellen tai tyttöystävänsä Rachelin (Meganne Young) varjossa. Rachel tuotiin mukaan ykkösleffaan todella kömpelösti ja tätä katsoessa ei voisi vähempää kiinnostaa, kun hänen ja Leen välille muodostuu ryppyjä rakkauteen.
     Elokuvassa nähdään myös Maisie Richardson-Sellers Noahia turhankin läpitunkevasti katselevana Chloena, Taylor Perez koulun uutena oppilaana ja naisopiskelijoiden uutena ihastuksena Marcona, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa OMG-porukkana. Richardson-Sellers ja Perez tekevät epätoivoisesti parhaansa sillä, mitä heille on annettu, mutta lopulta heidän täytyy vain luoda ongelmia Ellen ja Noahin suhteeseen. Lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset ja pelleilyt näyttävät siltä, että näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta se ei todellakaan muuten välity filmistä.

Koska olin jo nähnyt ensimmäisen The Kissing Boothin, ei jatko-osa onnistunut yllättämään minua sillä, kuinka järkyttävä leffa onkaan kyseessä. Elokuva onnistui kuitenkin tarjoamaan erään järkyttävän yllätyksen ja se on, kuinka pitkä leffa onkaan kyseessä. The Kissing Booth 2 kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, missä on ainakin puoli tuntia liikaa tällaiseksi teinien romanttiseksi hömppäkomediaksi. Jo ensimmäinen osa oli ylipitkä ja tätä on venytetty vielä parillakymmenellä minuutilla siihen päälle. Lopputulos on niin pitkäveteinen, että minun oli pakko pitää puolessa välissä vajaan tunnin mittainen tauko, jotta jaksoin katsoa toisen puolikkaan. Meno on jälleen niin teennäisen ylienergistä, niin ällön imelän siirappista ja huumoriltaan niin kiusallisen surkeaa, että elokuva tuntui kestävän vähintään tuplasti sen, mitä Netflix ilmoittaa.

Pituutta on lisätty jatkuvilla, toinen toistaan tylsemmillä ja turhemmilla sivujuonilla, joista yksikään ei herätä ajatusta, että ehkä tässä leffassa olisi sittenkin potentiaalia piilotettuna kaiken kehnouden alle. Osa juonikuvioista vielä unohdetaan pitkiksi ajoiksi (tai sitten oikeasti vain kymmeneksi, puolelta tunnilta tuntuvaksi minuutiksi) ja kun niihin palataan, seuraa hämmennys siitä, että "ai niin, tässä oli tällainenkin juttu meneillään". Kliseitä viljellään taas kerran ja monin tavoin elokuva tuntuu jopa toistolta ensimmäisessä osassa nähdyltä. Jotta elokuvan nimessä olisi jotain järkeä, on pussauskoppi pitänyt raahata tähänkin mukaan, mutta se nähdään vasta, kun elokuvaa on mennyt tunti ja 46 minuuttia! Suuremman osan ajasta leffa keskittyy Ellen ja Leen rakastamaan tanssipeliin. Kenties leffat olisikin pitänyt nimetä "Dance Dance Maniaksi".

Ensimmäisen elokuvan tavoin ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii Vince Marcello, joka ei ole parin viime vuoden aikana kehittynyt elokuvantekijänä lainkaan. Marcello tuuttaa samaa teennäistä mössöä kuin viimeksikin ja nyt aivan käsittämättömällä lisäpituudella. Eikö kukaan Netflixiltä sanonut Marcellolle, että elokuvan voisi työstää alle kahteen tuntiin? Leikkaus on lähes paradoksista, sillä samanaikaisesti leffa vaatisi reipasta tiivistämistä, mutta jo nyt monet kohtauksista on leikattu aikamoisella turbovauhdilla. Sentään The Kissing Booth 2 on kelvollisesti kuvattu. Äänimaailma äityy kuitenkin välillä melusaasteeksi, mitä vain pahentaa Patrick Kirstin täysin tyhjänpäiväiset ja jopa ärsyttävät musiikit.

Yhteenveto: The Kissing Booth 2 on aivan yhtä surkea teinihömppä kuin edeltäjänsäkin. Toisaalta leffa tuntuu hieman paremmalta, kun enää ei koe samaa syvää loukkaantumista, koska tietää elokuvan tason. Samalla elokuva tuntuu huonommalta, koska se on niin häikäilemättömästi samaa roskaa kuin viimeksi ja vielä yli kahden tunnin kestoon venytettynä. Leffa käy usein todella tylsäksi, vaikka se kuinka säntäilisi menemään vauhtileikkauksellaan. Sivujuonia pusketaan mukaan täytteeksi aivan liikaa ja ne ovat toinen toistaan kehnompia. Itse pääjuoni ei jaksa kiinnostaa ja se jopa ärsyttää, koska hahmot ärsyttävät. Elle käy jatkuvasti hermoille, enkä itse voinut vähempää välittää, kuinka hänen imelissä rakkauskuvioissa käy. Joey King on kiusallinen ja suuri osa hänen vastanäyttelijöistään vaikuttaa kyllästyneiltä. Komedia on ala-arvoisen huonoa ja draamailu saa pyörittämään silmiä. Itse pussauskoppi on todella väkisin tungettu mukaan. Vince Marcello toistaa virheitään niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tosin tällaisella rainalla juurikin taitaa päästä Netflixin katsotuimpien elokuvien joukkoon, joten en yllättyisi, jos suoratoistopalvelu ilmoittaisi pian työstävänsä The Kissing Booth 3:a.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth 2, 2020, Komixx Entertainment, Netflix